Arvostelu: Yksin Marsissa (The Martian - 2015)

YKSIN MARSISSA

THE MARTIAN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Matt Damon, Jessica Chastain, Jeff Daniels, Chiwetel Ejiofor, Kristen Wiig, Sean Bean, Michael Peña, Kate Mara, Sebastian Stan, Aksel Hennie, Mackenzie Davis, Benedict Wong, Donald Glover, Nick Mohammed, Chen Shu ja Eddy Ko

Genre: seikkailu, scifi, draama

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Martian, eli suomalaisittain Yksin Marsissa perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. 20th Century Fox hankki kirjan filmatisointioikeudet pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Drew Goddard pestattiin käsikirjoittajaksi ja aluksi hänen oli tarkoitus myös ohjata elokuva, mutta kun hänet kiinnitettiin ohjaamaan Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Sinister Sixistä (joka ei koskaan kuitenkaan nähnyt päivänvaloa), ohjaajaksi palkattiin tilalle Ridley Scott. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2014 ja lopulta Yksin Marsissa sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, äänityksen, äänitehosteiden ja erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuudet, minkä lisäksi se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan ja miespääosan Golden Globe -palkinnot. Itse kävin katsomassa Yksin Marsissa sen ensi-iltapäivänä, kun elokuva saapui Suomeen. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kun äkillinen myrsky pakottaa astronautit kiireellisesti keskeyttämään tehtävänsä Mars-planeetalla ja matkaamaan takaisin kotiin, yksi astronauteista, kasvitieteilijä Mark Watney jää jälkeen. Markin täytyy yrittää keksiä keino pysyä hengissä ja saada yhteys NASA:an, jotta nämä kehittäisivät pelastusoperaation.

Matt Damon näyttelee Mark Watneyta, astronauttia, joka jää jumiin Mars-planeetalle, kun hänen tehtävänsä muu miehistö luulee hänen kuolleen ja matkaa pois planeetalta vaarallisen myrskyn iskettyä äkillisesti. Ennen kuin Mark edes tajuaa, on hän maailman yksinäisin ihminen, kaukana kaikesta ja kaikista muista, ja hänen täytyy käyttää kaikkea tietoaan, mikäli hän mielii selviytyä elävänä. Damon on nappivalinta päärooliin, tehden yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Mies nappasikin ansaitusti parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Damon tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monia tunnetiloja elokuvan varrella, erityisesti Markin ihailtavaa sinnikkyyttä ja yritystä puskea pessimistiset ajatukset pois päästään.

     Damon ei jää elokuvan ainoaksi isoksi nimeksi, vaan Yksin Marsissa sisältää aikamoisen näyttelijäkattauksen. Jessica Chastain, Sebastian Stan, Michael Peña, Kate Mara ja Aksel Hennie näyttelevät Markin astronauttikollegoita, jotka luulevat miehen kuolleen ja lähtevät äkkiä lipettiin Mars-myrskyn tieltä. Jeff Daniels näyttelee NASA-järjestön johtajaa Teddy Sandersia ja NASA:n muina työntekijöinä nähdään muun muassa Kristen Wiig, Chiwetel Ejiofor, Sean Bean, Mackenzie Davis ja Benedict Wong. Rap-artisti Childish Gambino, eli Donald Glover taas esittää nuorta astrodynaamikkoa, Rich Purnellia, jolla on varsin villi idea Markin pelastamiseksi. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio ja etenkin komediarooleistaan tunnettu Daniels vakuuttaa yllättävänkin hyvin NASA:n johtohahmona. Näyttelijäkattauksessa huvittavinta on hetket, joissa heidän hahmonsa viittaavat muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja Marvelin elokuviin. On hassua kuulla Sean Beanin hahmon puhuvan Elrondin neuvonpidosta, hänen näyteltyä tätä kohtausta vuosikymmen aiemmin. Marvel-viittaukset taas huvittavat, sillä Damon, Stan, Peña, Mara, Wong, Ejiofor ja Glover ovat kaikki esiintyneet Marvel-leffoissa.

Yksin Marsissa oli vielä parempi elokuva kuin muistinkaan, hyvin todennäköisesti Ridley Scottin paras elokuva sitten Oscar-rohmu Gladiaattorin (Gladiator - 2000). Kyseessä on todella vangitseva jännitysnäytelmä, joka menee nopeasti itse asiaan ja pistää katsojan usein hikipisarat ohimoilla kimallellen pohtimaan, kuinka Mark voi päästä takaisin Maahan turvallisesti. Ongelmia löytyy vähän joka lähtöön. Markin pitäisi keksiä keino kommunikoida NASA:lle, missä ollaan siinä uskossa, että mies on kuollut. Astronauttien asemalta löytyy muonaa vain muutamiksi kuukausiksi ja vaikka pelastusoperaatio saataisiin aikaiseksi, Mark joutuisi olemaan jumissa Marsissa ehkä jopa muutaman vuoden. Onkin todella mielenkiintoista seurata, kun astronautti käyttää kaikkea luovuuttaan ja osaamistaan, keksiäkseen ties mitä konsteja selviytyäkseen alueella, missä pelkkä ulos kävely ilman kypärää tappaa. NASA-järjestö itse auttoi elokuvantekijöitä, jotta leffasta saataisiin tieteellisesti mahdollisimman tarkka.

Elokuvasta tulee herkästi mieleen parikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Apollo 13 (1995), missä myös yritettiin saada astronautteja turvallisesti kotiin, pieleen menneen tehtävän jälkeen. Toisin kuin tositapahtumiin perustuva Apollo 13, Yksin Marsissa on fiktiivinen kertomus, mutta siihen on panostettu niin juurta jaksaen, että usein sitä ihan unohtaa katsovansa puhdasta sepitettä. Elokuva nimittäin lähestyy tapausta kuten Apollo 13, kertoen tapahtumaa monista vinkkeleistä. Markin lisäksi leffa seuraa myös NASA:n eri osastojen työntekijöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisua tilanteeseen. Tiedepuolen lisäksi elokuva uppoutuu myös byrokratiaan sun muuhun, mikä vain vahvistaa tunnetta siitä kuin kaikki tämä olisi tapahtunut oikeasti. Monet vinkkelit lisäävät kiehtovuutta ja kahden ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti ohi, elokuvan toki kasvatellessa panoksiaan kohti tiukkaa loppuhuipennustaan.

Ridley Scott rakentaa tunnelmaa todella vakuuttavasti. Sen lisäksi, että Scott on tehnyt elokuvasta ajoittain todella jännittävän, on Yksin Marsissa myös yllättävän hauska leffa. Mark ei suinkaan vaivu epätoivoon, vaan hänen puuhailunsa on usein varsin lystikästä, kuten ovat myös hänen videopäiväkirjansa, jota nähdään pitkin elokuvaa. Teknisiltä ansioiltakin filmi on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Sekaan heitetyt otokset Mars-aseman valvontakamerasta tai Markin puvunkamerasta lisäävät todentuntuisuutta. Lavastus on onnistunutta, kun myös puvustus. Tietokonetehosteet näyttävät edelleen oivallisilta ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Harry Gregson-Williamsin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Martian, 2015, 20th Century Fox, TSG Entertainment, Scott Free Productions, Genre Films, International Traders, Kinberg Genre, Mid Atlantic Films

Arvostelu: Speak No Evil (2024)

SPEAK NO EVIL

Ohjaus: James Watkins

Pääosissa: Mackenzie Davis, Scoot McNairy, James McAvoy, Aisling Franciosi, Alix West Lefler, Dan Hough, Kris Hichen ja Motaz Mulhees

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Speak No Evil on uudelleenfilmatisointi samannimisestä tanskalaiselokuvasta vuodelta 2022. Pian alkuperäiselokuvan ilmestyttyä Blumhouse-yhtiö hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä amerikkalaisversion. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja ne jouduttiin hetkellisesti keskeyttämään heinäkuussa Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Marraskuussa elokuva saatiin kuvattua loppuun ja nyt Speak No Evil saapuu elokuvateattereihin, vain kaksi vuotta alkuperäisleffan jälkeen. Itse olin täysin häkeltynyt siitä, että amerikkalaisten oli pakko tehdä oma versionsa elokuvasta näin nopeasti alkuperäisen Speak No Evilin ilmestyttyä. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset, joskin leffan saamat kehut kriitikoilta herättivät uteliaisuuteni. Kävinkin katsomassa amerikkalaisen Speak No Evilin heti sen ensi-iltapäivänä.

Amerikkalaisperhe tapaa lomamatkallaan Italiassa mukavan brittiperheen, joka kutsuu amerikkalaiset viikonlopuksi kotiinsa. Miellyttävä viikonloppu muuttuu kuitenkin hetki hetkeltä ikävämmäksi, kun isäntäperheen todelliset puolet paljastuvat...

Terminator: Dark Fatesta (2019) tuttu Mackenzie Davis ja Narcos: Mexico -sarjasta (2018-2021) tuttu Scoot McNairy näyttelevät Louisea ja Beniä, amerikkalaispariskuntaa, jotka muuttivat Lontooseen Benin uuden työn perässä. Työhommat eivät ole kuitenkaan sujuneet toivotulla tavalla ja rakkaudestakin löytyy ryppyjä, joten pariskunta päättää ottaa tyttärensä Agnesin (Alex West Lefter) ja matkata Italiaan hermolomalle. Siellä he kohtaavat brittipariskunnan, X-Men -elokuvista (2011-2019) tutun James McAvoyn näyttelemän Paddyn ja pienelle huomiolle jääneestä The Nightingale -jännäristä (2018) tutun Aisling Franciosin esittämän Ciaran, sekä heidän poikansa Antin (Dan Hough). Perheet tulevat nopeasti juttuun, eikä aikaakaan, kun Paddy ja Ciara kutsuvat Louisen, Benin ja Agnesin maatilalleen viettämään viikonloppua. Davis, McNairy, Franciosi, sekä lapset suoriutuvat osistaan oikein kelvollisesti, etenkin Davisin ja McNairyn tulkitessa hahmojensa kasvavia kauhuntunteita, kun mukavalta vaikuttava viikonloppu alkaa eskaloitua varsinaiseksi painajaisnäytelmäksi. Elokuvan todellinen vetonaula on toki McAvoy, joka revittelee oikein antaumuksella. Niinkin antaumuksella, että lopulta hänen Paddy-hahmonsa muuttuu jopa vaivaannuttavaksi psykopaattikarikatyyriksi, joka enemmän huvittaa kuin pelottaa.

Alkuperäinen tanskalainen Speak No Evil -elokuva yhdisteli ansiokkaasti hiljalleen rakentuvaa kauhua ja mustalla huumorilla höystettyä satiiria keskiluokkaisten pohjoismaalaisten kohteliaisuudesta. Se luotti katsojansa osaavan yhdistää langanpätkät ja tarjosi lopuksi säälimättömän julman finaalin, joka jätti aika lailla jokaisen katsojansa sanattomaksi. Tuore amerikkalainen Speak No Evil on pintapuoleisesti sama leffa, mutta vesitettynä ja tyhmennettynä. Aito kasvavan ahdistuksen tunne on korvattu halvoilla kikoilla ja toiminnantäyteisellä loppuhuipennuksella, satiiri jää unohduksiin ja muutenkin alkuperäisleffan pointti tuntuu menneen uudelleenfilmatisoinnin tekijöiltä yli hilseen. Alkuperäisen elokuvan finaali vaati munaa, joten se on tietysti pistetty vaihtoon paljon höttöisemmän loppuratkaisun tieltä. Eli toisin sanoen uusi Speak No Evil on malliesimerkki eurooppalaiselokuvan Hollywood-versiosta.

Jos en olisi nähnyt alkuperäistä tanskalaisleffaa, saattaisin pitää uutta versiota menevänä jännärinä tiivistunnelmaisen lopetuksen kera. Alkuperäisteoksen katsoneena uusi versio jätti kuitenkin kylmäksi oikeastaan kaikin tavoin. Loppua lukuun ottamatta elokuva kulkee muuten liki identtisiä latuja kohtauksesta toiseen, mutta moni tärkeä yksityiskohta jää puuttumaan. Yksi alkuperäisleffan pääjutuista oli se, että yksi perhe oli tanskalainen, kun taas toinen oli hollantilainen. Kulttuurierojen lisäksi kielimuuri toi vahvan lisänsä. Elokuvan tapa paljastaa käänteensä katsojalle oli onnistunut, mutta uusi versio syyllistyy tyhmentävään rautalangasta vääntämiseen. Tunnelmanrakentelun sijaan uutuus luottaa lähinnä halpoihin kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Kaikki amerikkalaisversioinnin perisynnit ovat siis periaatteessa mukana. Enää jää puuttumaan se, että uusi leffa menestyy ja Blumhouse ilmoittaa Speak No Evil -universumin käynnistymisestä. Seuraavaksi sitten "See No Evil" ja "Hear No Evil". Tai kenties esiosaleffa "Speak No Evil: Origins".

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa James Watkins, jonka aiempiin töihin kuuluu Daniel Radcliffen tähdittämä ihan kiva kauhuilu The Woman in Black (2012). Watkinsin jälki jää tylsän vaisuksi läpi elokuvan, eikä hän tuntunut ymmärtävän alkuperäiselokuvaa. Olisi toki kiinnostavaa tietää, oliko se Watkinsin vai studion päätös, että uudelleenfilmatisoinnin loppu päätettiin muuttaa huomattavasti kesymmäksi. Sentään Speak No Evil on mainiosti kuvattu, hyvin lavastettu, puvustettu ja valaistu, maskeeraukset näyttävät oivallisilta ja tehostepuolikin on kunnossa. Amerikkalaisleffaan kuuluu toki ainakin yksi räjähdys, vaikkei sellaisista olisi ollut alkuperäisessä tietoakaan.Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan juuri hetkauta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speak No Evil, 2024, Universal Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: Terminator: Dark Fate (2019)

TERMINATOR: DARK FATE

Ohjaus: Tim Miller
Pääosissa: Mackenzie Davis, Linda Hamilton, Natalia Reyes, Gabriel Luna, Arnold Schwarzenegger, Diego Boneta, Enrique Arche ja Alicia Borrachero
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

James Cameronin scifiä, toimintaa ja kauhua yhdistelevä elokuva Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, joka keräsi nopeasti vannoutuneen fanikuntansa ympärilleen. Seitsemän vuotta myöhemmin ilmestynyttä suuren budjetin Terminator 2 - Tuomion päivää (Terminator 2: Judgment Day - 1991) pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista jatko-osista sekä toimintaelokuvista. Cameron ei saanut pidettyä elokuvan oikeuksia itsellään, vaan ne päätyivät uudelle yhtiölle, joka teki Terminator 3: Koneiden kapinan (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003), mikä oli kyllä taloudellinen hitti, mutta mikä sai aika kehnoa palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta. Alamäki ei kuitenkaan loppunut, sillä Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) ei ollut toivottu suurhitti, eikä sekään lämmittänyt katsojia. Sarjan oikeudet lähtivät jälleen kiertoon ja ne päätyivät Annapurna Picturesille, joka teki leffan Terminator Genisys (2015). Se sai paljon murskaavaa palautetta, eikä leffa yltänyt studion toiveisiin tuottojen määrässä. Skydance-yhtiön johtaja David Ellison otti yhteyttä Cameroniin ja pyysi tätä tuottamaan sarjan seuraavan osan. Cameron suostui sillä ehdolla, että terminaattorin roolista tunnettu Arnold Schwarzenegger olisi mukana ja jos hän voisi tehdä suoran jatkon Terminator 2 - Tuomion päivälle, mikä ei huomioisi lainkaan muita jatko-osia. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja nyt Terminator: Dark Fateksi nimetty elokuva saa ensi-iltansa. Itse tutustuin Terminator-sarjaan lapsena, kun näin Terminator 2:n. Pidin sitä aivan mahtavana teoksena ja katsoin innoissani ensimmäisen Terminatorin. Lapsena pidin myös Terminator 3:sta, mutta jokaisen uusintakatselun jälkeen olen pitänyt siitä yhä vähemmän. Terminator - Pelastus oli mielestäni kelpo leffa ja minua harmittikin, ettei sen tarinaa jatkettu Terminator Genisyksessä. Genisyksestä en pitänyt ja aloin olla varma, ettemme enää näkisi aidosti hyvää Terminator-leffaa. Olinkin todella skeptinen, kun Dark Fatesta ilmoitettiin, eivätkä edes tylsät trailerit saaneet minua vakuutettua. Kävinkin katsomassa leffan hyvin alhaisin odotuksin Filmikela-arvostelusivua pyörittävän ystäväni kanssa.

Yli 20 vuotta Skynetin tuhoamisen jälkeen Sarah Connor ja kyberneettisesti paranneltu Grace joutuvat suojelemaan nuorta Dania uudenlaiselta tuhoajalta.

Linda Hamilton palaa Sarah Connorin rooliin jo lähes 30 vuoden tauon jälkeen. Ja ai että, Hamilton tekee paluunsa hienosti! Hamiltonilla on ikää jo yli 60 vuotta, mutta hän astelee ruutuun sellaisella teräksisellä vimmalla ja karismalla, että voisi luulla pahimmankin tuhoajan karkaavan takaisin aikakoneeseen. Sarah Connor on yksi kaikkien aikojen parhaista naissankarihahmoista ja on todella hienoa, että hänen kanssa on onnistuttu jälleen - etenkin kun Emilia Clarke ei harmi vain vakuuttanut roolissa Terminator Genisyksessä. Hamilton on treenannut itsensä aikamoiseen kuntoon ja hän on täysin luonteva pidellessään yhä vain isompaa tykkiä taisteluasennossa. On mielenkiintoista nähdä, mitä Sarahille on tapahtunut vuosien varrella. Hamiltonin paluu Sarahin rooliin on ehdottomasti filmin parasta antia. Arnold Schwarzeneggerkin on tietty mukana, mutten lähde avaamaan hänen rooliaan leffassa sen enempää...

Uusina hahmoina taas esitellään nuori nainen Dani (Natalia Reyes) ja tämän perässä olevat Grace (Mackenzie Davis) ja uusi tuhoaja Rev-9 (Gabriel Luna). Paperilla Danille on onnistuttu kirjoittamaan kehityskaarta läpi leffan, mutta valitettavasti hahmo ei ole kovin kiinnostava, eikä Reyes ole kaksinen roolissa. Dani jää aika tylsäksi tapaukseksi, eikä katsoja välttämättä piittaa hänen suojeluoperaatiostaan. Grace on sen sijaan kiinnostava lisäys ja häneltä löytyy niin mainiot vahvuudet kuin heikkoutensakin. Davis vieläpä hyppää toimintaan mukaan taidokkaasti. Lunan Rev-9 sen sijaan jättää hieman kylmäksi. Tuhoajan uudenlaiset kyvyt ovat kiehtovia ja hahmolla luodaan välillä toimivaa uhkaavuutta, mutta hahmossa ei päästä lähellekään Terminator 2 - Tuomion päivän T-1000:a, mihin siinä selvästi pyritään. Luna on kenties hieman liian kiltin näköinen pääpahikseksi.

Terminator: Dark Faten nimi liikkuu aikamoisella meta-tasolla, sillä Terminator-sarjan on selvästi kohdannut synkkä kohtalo. On nimittäin hyvin todennäköistä, että emme tule enää näkemään aidosti hyvää ja hienoa Terminator-filmiä, mitä kaksi ensimmäistä osaa olivat. Vaikka Dark Fate on selvä parannus Terminator Genisykseen verrattuna ja laadukkaampi jatko-osa Tuomion päivälle kuin Koneiden kapina, ei tämä silti kovin kummoinen elokuva ole. Leffa kierrättää paljon jo nähtyjä kikkoja, eikä se onnistu tarjoamaan mitään vau-elämyksiä, joita kaksi ensimmäistä teosta olivat pullollaan. Terminator - Pelastus antoi toivoa, että sarjaa vietäisiin vihdoin eteenpäin kaavamaiseksi muodostuvasta aikamatkustustarinasta, mutta ei tätä sarjaa voi näköjään millään muulla juonella jatkaa. Tarinaltaan tämä on aika pitkälti sitä samaa kuin kolme ensimmäistä osaa ja mukaan on tuotu vain pari pientä käännettä sekoittamaan pakkaa. Näistä käänteistä huolimatta Dark Fate on todella ennalta-arvattava.

.

Elokuvan nimi myös viittaa hyvin sen synkkyyteen. Dark Fateen on yritetty rakentaa mahdollisimman epätoivoista tunnelmaa, eikä siitä löydy samaa myötähäpeällistä huumoria kuin Terminator Genisyksestä. Elokuva ei myöskään ole yhtä siloteltu ja kiiltävä kuin Genisys, vaan filmin maailmasta on pyritty tekemään rosoisempi ja eletympi. Leffa myös panostaa toimintaansa paremmin kuin muutama edeltäjänsä ja paikoitellen takaa-ajot ja taistelut käyvät jopa jännittävän puolella. Alkupäässä nähtävä autotakaa-ajo on tarpeeksi vakuuttava ja lopputaistosta löytyy paljon hyvää, vaikka se kestääkin lopulta aivan liian kauan. Vaikkei Gabriel Luna täysin vakuuta uutena pahistuhoajana, hahmon sinnikkyys ja kyky löytää sankarit kaikkialta pitävät koko ajan yllä tunteen lähestyvästä vaarasta. Valitettavasti elokuvan draamayritykset toimintakohtausten välissä jäävät aika latteiksi ja niissä huomaa, ettei uusista hahmoista oikeasti erityisemmin jaksa välittää. Välillä leffa käy hieman pitkäveteisen puolella, eikä Dark Fate koskaan tarjoa mitään erityisempää. Elokuvan unohtaa helposti ja onkin surullista, että sarjan taso on laskenut siihen pisteeseen, että se lasketaan positiiviseksi, jos uudesta Terminatorista voi sanoa "olihan tuo ihan katsottava".

Elokuvan on ohjannut ensimmäisen Deadpoolin (2016) ohjaaja Tim Miller, jonka työpanosta ei harmillisesti edes näe. James Cameron on tainnut vedeillä naruista läpi tuotannon, muttei tarpeeksi intensiivisesti, jotta hänen osaamisensa oikeasti näkyisi filmistä. Cameronin kädet ovat täynnä Avatarin (2009) kolmen tai neljän jatko-osan kanssa, eikä hänen uransa tosissaan aloittaneeseen tarinaan palaaminen taida häntä enää aidosti kiinnostaa. David S. Goyerin, Justin Rhodesin ja Billy Rayn työstämä käsikirjoitus sisältää hyviä puolia, mutta paikoitellen he eivät saa aikaiseksi mielenkiintoista dialogia. Heidän tekstinsä kulkee vähän liiankin orjallisesti tuttuja reittejä. Alussa leffa repäisee maton katsojan jalkojen alta, muttei edes yritä tehdä tätä enää toistamiseen. Lisäksi kolmikon tekstistä löytyy aikamatkustusfilmeille tyypillisiä juoniaukkoja. Terminator: Dark Fate on kuitenkin pääasiassa taidokkaasti kuvattu. Mukana on joitain todella näyttäviä kuvia ja usein leikkauskin on onnistunutta. Toiminnan aikana editointi käy välillä silppuamisen puolella, muttei onneksi liian pahasti. Maskeeraukset, lavasteet ja asut ovat tyylikkäät, mutta efektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa. Välillä tehosteet ovat hienoja ja välillä ne taas huokuvat digitaalisuutta. Etenkin parissa toimintakohtauksessa on selvää, milloin näyttelijä vaihtuu digi-ihmiseen. Äänimaailma on kuitenkin taidolla rakennettu ja Junkie XL tekee kelpo työtä toistellessaan tuttuja musiikkeja ja tuoden niihin hieman jotain omaansa.

Yhteenveto: Terminator: Dark Fate on ihan katsottava toimintarymistely. Se on parempi kuin sarjan edellinen osa, Terminator Genisys ja se on parempi jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivälle kuin Terminator 3: Koneiden kapina. Ei se silti kovin kaksinen tekele ole. Filmin juoni on lähes täysin sitä samaa kuin ennenkin ja paikoitellen elokuvan ennalta-arvattavuus tekee siitä pitkäveteisen. Tähän vaikuttavat myös kömpelöt draaman yritykset. Suojeltavasta Danista ei oikein jaksa välittää, eikä häntä esittävä Natalia Reyes vakuuta näyttelijänä. Gabriel Lunakaan ei täysin toimi uhkaavana tuhoajana, mutta Mackenzie Davis hyppää taidolla toimintasankarin osaan. Näyttelijöistä paras on kuitenkin ehdottomasti Linda Hamilton, joka palaa Sarah Connorin rooliin upeasti. Toimintakohtaukset ovat paikoitellen onnistuneita ja alkupään takaa-ajoon on saatu hyvää jännitettä. Loppuskabailu kuitenkin kestää aivan liian kauan. Jos muutama aiempi Terminator-filmi on iskenyt lujaa, saatat luultavasti pitää myös Terminator: Dark Fatesta. Jos taas olet sitä mieltä, että sarja olisi pitänyt lopettaa Tuomion päivään ja haluaisit lähettää oman tuhokoneesi menneisyyteen varmistamaan tämän, ei Dark Fate tule muuttamaan mieltäsi. Dark Fate on tarkoitettu uuden Terminator-trilogian ensimmäiseksi osaksi ja siinä jätetäänkin joitain juttuja auki. Mutta kun ottaa huomioon, kuinka Terminator - Pelastukselle ja Terminator Genisyksellekään ei koskaan tehty jatkoa, voi olla, että tämäkin jää tähän ja sarja yritetään epätoivoisesti uudelleenkäynnistää joidenkin vuosien päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Terminator: Dark Fate, 2019, Paramount Pictures, Twentieth Century Fox, Skydance Media, Tencent Pictures, Lightstorm Entertainment, Film Victoria, Government of Australia, The New South Wales Government

Arvostelu: Tully (2018)

TULLY

Ohjaus: Jason Reitman
Pääosissa: Charlize Theron, Mackenzie Davis, Ron Livingston, Asher Miles Fallica, Lia Frankland, Gameela Wright, Mark Duplass ja Elaine Tan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Tully on ohjaaja Jason Reitmanin ja käsikirjoittaja Diablo Codyn kolmas yhteistyöelokuva Junon (2007) ja Young Adultin (2011) jälkeen. Elokuva lähti liikkeelle Codyn ideasta, jonka hän esitteli Reitmanille ja yhdessä he alkoivat työstämään projektia eteenpäin. Päärooliin he valitsivat Young Adultia tähdittäneen Charlize Theronin, joka lihotti itseään roolia varten parillakymmenellä kilolla. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2016 ja Tully sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018 ja Suomeen se saapui muutama kuukausi myöhemmin. Elokuva keräsi kehuja kriitikoilta, mutta itse en valitettavasti nähnyt leffaa, kun se ilmestyi, enkä edes muista miksi. Pohdin pariinkin otteeseen meneväni katsomaan elokuvan, mutta päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Olin kuitenkin jo lähes unohtanut filmin, kunnes huomasin, että Charlize Theron oli saanut roolistaan Golden Globe -ehdokkuuden. Vuokrasin Tullyn Blockbusterista ja hyvä niin, sillä kyseessä on hieno elokuva. Leffa itse asiassa pääsi jopa listalleni vuoden 2018 parhaista elokuvista!

Marlo ja Drew Moreau saavat kolmannen lapsen, mikä tekee jo väsyneestä Marlo-äidistä täysin uupuneen. Marlon veli Craig ehdottaa, että hän palkkaisi yölapsenvahdin, jotta hän saisi unta. Lopulta Marlo päättää antaa idealle periksi, jolloin pariskunnan ovelle tupsahtaa pirtsakka Tully, joka ei hoida vain vastasyntynyttä vauvaa, vaan myös Marloa.

En ole koskaan erityisemmin välittänyt Charlize Theronista näyttelijänä. Pidin hänen suorituksestaan Mad Max: Fury Roadissa (2015), mutta muuten olen nähnyt häneltä leffoja, joissa hän esittää joka kerta lähes täysin samanlaista kylmää akkaa. Ja vaikka hän hoitaa sen homman ihan kelvollisesti, ei se tee hänestä erityisen pidettävää. Tullyssä Theron on kuitenkin uskomattoman hyvä. Olin aivan häkeltynyt, kuinka mielettömän loistava Theron onkaan roolissa. Hän näyttelee perheenäitiä, Marloa, joka on lopen uupunut lapsiensa vahtimisesta ja Theron tuo hahmon väsymyksen täydellisesti esille. Tämä ei koskaan tunnu laiskuudelta, vaan Theron näyttää siltä kuin koko maailman taakka olisi hänen harteillaan ja katsojana huomaa hyvin nopeasti välittävänsä Marlon hyvinvoinnista. Theronin omistautumisen rooliin huomaa tosiaan siitä, että hän oikeasti lihotti itseään ja läpi leffan hän näyttääkin, millaiseksi on vartalonsa muokannut roolia varten.
     Marlon perheeseen kuuluvat hänen miehensä Drew (Ron Livingston), Sarah-tyttö (Lia Frankland) ja Jonah-poika (Asher Miles Fallica), jolla on jonkin sortin kehityshäiriö, mikä tietenkin vaikeuttaa perhe-elämää entisestään. Jonah on yliherkkä voimakkaille äänille ja muutoksille, minkä lisäksi hän saattaa raivostua, jos ei saa tahtoaan läpi. Nuori Fallica suoriutuu osastaan erittäin hyvin, kun taas Frankland jää harmillisen paljon sivuun Sarahina. Ron Livingston sopii oikein mainiosti Drew-isän rooliin, joka ei tunnu huomaavan vaimonsa väsymystä. Drew viettää lastensa kanssa vain juuri itselleen sopivan määrän aikaa ja muuten hän keskittyy videopeleihinsä.
     Elokuvan nimikkohahmo Tullynä nähdään Mackenzie Davis, joka suorastaan säkenöi pirteänä ja huolehtivana lapsenvahtina. Davis ei kertaakaan vedä suoritustaan yli ja ärsyttäväksi, vaan pitää hymynsä aina juuri oikeana ja osoittaa todellista lämpöä, huolehtivaisuutta ja herkkyyttä. Tully on kiinnostava persoona ja erinomainen vastapaino väsyneelle Marlolle. Theronilla ja Davisilla synkkaa juuri täydellisesti, jolloin heidän yhteisiä kohtauksiaan on erittäin mukava katsoa.
     Leffassa nähdään myös Mark Duplass Marlon veljenä ja Elaine Tan tämän vaimona, sekä Gameela Wright Jonahin päiväkodin rehtorina.

Charlize Theronin roolityön lisäksi Tully on elokuvanakin todella aidon tuntuinen. Tapa, millä leffa kuvaa vanhemmuutta, tuntuu lähes ennennäkemättömältä amerikkalaisessa filmissä. Yleensä amerikkalaisleffat vain ihannoivat vanhemmuutta ja lasten saamista. Toki molemmat ovat kauniita asioita oikeassakin elämässä, mutta leffoissa tätä tunnutaan kaunistelevan hieman liikaakin. Tully onnistuu esittämään vanhemmuuden todentuntuisesti, mutta samalla yllättävän kauniisti varjopuolineenkin. Toki vanhemmuus on sitä, kun huolehditaan lapsesta, leikitään yhdessä ja hassutellaan, mutta elokuva näyttää, että se on myös sitä, kun vaihdetaan monta kertaa päivässä vaippoja, herätään keskellä yötä jotta parkuva vauva saataisiin takaisin nukkumaan ja vieläpä ilman, että itse nukahtaa siinä samalla, ihan sama kuinka paljon väsyttää. Siivotaan ties mitä oksennus- ja pissatahroja matoista, vaatteista ja lakanoista, astutaan lattialla lojuviin Lego-paloihin, yritetään tukahduttaa kirosanoja, kohotetaan lapsen mielialaa vaikka olisi itse kuinka surullinen ja pistetään lapset oman terveyden ja hyvinvoinnin edelle. Lasten metelöidessä ja sekoillessa voi välillä huomata, kuinka Marlo joutuu taistelemaan kiusausta vastaan, että hän joko alkaisi huutamaan tai pahimmassa tapauksessa heittäisi jälkikasvujaan jollain. Jotkut katsojat saattavat paheksua elokuvan suorasanaisuutta, mutta itse ihailin tätä suuresti.

Meno tosin muuttuu kevyemmäksi, kun pelastava Tully ilmestyy kuvioihin ja samalla käsikirjoittaja Diablo Docy pääsee näyttämään taitojaan kekseliäällä dialogillaan, mitä hän on keksinyt Marlon ja Tullyn välille. Keskustelut tuntuvat luontevilta ja niistä oppii hyvin heidän hahmoistaan, ilman että elokuvan täytyy hirveästi selitellä. Tarinaa kuljetellaan hienosti kohti huipennustaan, mikä saattaa jakaa katsojat voimakkaasti kahtia. Tullyn lopetus nimittäin vaikuttaisi ilmestyvän mukaan kuin M. Night Shyamalanin kynästä. Täytyy tunnustaa, että aluksi en ollut oikein varma, mitä ajatella lopetuksesta, sillä se tuntuu hieman katkaisevan elokuvan muuten niin realistista otetta, mutta kun pohdin finaalia kauemmin, mieleeni alkoi putkahdella vihjeitä, joita leffa tarjoaa läpi kestonsa. Näin aloin yhä enemmän lämmetä elokuvan loppuratkaisulle ja loppujen lopuksi koin ainoaksi ongelmaksi sen, että Tully on liian lyhyt filmi. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia ja se ehtii kyllä kertoa tarinansa kiirehtimättä, mutta siihen uppoaa niin hyvin, että Marlon ja Tullyn matkaan olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.

Diablo Cody on todella tehnyt hienoa työtä käsikirjoituksen kanssa ja vie tarinaa omalla painollaan eteenpäin. Lisäksi ohjaaja Jason Reitman on luonut hyvin tunnelmaa, mikä saa katsojan syvemmälle leffan maailmaan. Tully on myös mainiosti kuvattu, vaikka parissa kohtaa kamera heiluukin hieman liikaa. Leikkaus on sujuvaa ja etenkin vauvan syntymän jälkeen nähtävä montaasi on hauskasti pistetty kasaan. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja niillä Theron on saatu vielä väsyneemmän näköiseksi. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät jää mieleen, mutta sopivat erittäin hyvin elokuvaan.

Yhteenveto: Tully on erinomainen elokuva ja häkellyttävän aidon tuntuinen kuvaus vanhemmuudesta. Elokuva ei kaunistele vanhemmuutta, vaan tuo sen inhottavampiakin puolia esiin oikein kunnolla. Samalla leffa onnistuu silti olemaan kaunis. Leffan toinen puolisko on huomattavasti kevyempi Tullyn saapuessa mukaan tarinaan ja silloin aidon kuvauksen sijaan katsojana lumoutuukin Marlon ja Tullyn välisiin keskusteluihin. Tätä vain vahvistaa Charlize Theronin ja Mackenzie Davisin upeat roolisuoritukset. Jason Reitmanin ohjaus on taidokasta ja Diablo Codyn käsikirjoitus on nokkela. Loppuratkaisu tulee varmasti jakamaan katsojat voimakkaasti kahtia ja vaikka itse ajattelin aluksi, että se olisi pilannut koko leffan, pidempi pohdinta muutti mieleni juuri toiseen suuntaan. Mielestäni lopetus juurikin parantaa elokuvan tasoa entisestään! Suosittelen Tullya etenkin kaikille vanhemmille, jotka löytävät leffasta varmasti paljon samaistuttavaa. Jos taas olet vasta raskaana tai pohtimassa lapsen tekoa, voi elokuvan katselu olla hieman järkyttäväkin kokemus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tully, 2018, BRON Studios, Right Way Productions, Denver and Delilah Productions, Creative Wealth Media Finance

Yhteistyössä

Arvostelu: Blade Runner 2049 (2017)

BLADE RUNNER 2049 (2017)

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Harrison Ford, Robin Wright, Mackenzie Davis, Jared Leto, Carla Juri, Dave Bautista, Krista Kosonen ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) perustuva scifielokuva Blade Runner (1982) herätti aikoinaan paljon kiistelyä laadustaan, eikä se menestynyt kummoisesti. Vuosien varrella leffa on kuitenkin kerännyt huiman määrän arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa mestariteoksena. Suunnitelmat jatko-osaa varten ovat siis heränneet vasta kauan elokuvan ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1999 leffalle suunniteltiin jatkoa nimeltä "Blade Runner Down", mutta sitä ei toteutettu. Vuonna 2007 alkuperäisen filmin ohjaaja Ridley Scott kertoi olevansa kiinnostunut jatko-osan teosta, mutta suunnitelmat muuttuivat ja pari vuotta myöhemmin Scott pohti tekevänsä esiosalyhäreitä. Sitäkään ei kuitenkaan tapahtunut, mutta vuonna 2011 Scott alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa, jonka juonta pyöritettiin yhä uudestaan. 2015 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja ohjaajaksi valittiin Prisonersista (2013) tuttu Denis Villeneuve. Monet Blade Runnerin fanit ilahtuivat uutisesta, mutta jotkut olivat myös erittäin skeptisiä, sillä he eivät uskoneet hyvän jatkon olevan mahdollista. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt kolme vuosikymmentä odotettu Blade Runner 2049 saa ensi-iltansa. Itse en kuitenkaan odottanut elokuvaa lähes lainkaan. Näin alkuperäisen filmin ensimmäisen kerran ala-asteella, eikä se herättänyt minussa tunteita. Katsoin elokuvan uudestaan valmistautumisena tähän uuteen teokseen, mutta vieläkään se ei ollut minusta kovin ihmeellinen. Ristiriitaisin tunnelmin kävin siis katsomassa Blade Runner 2049:n. Toivoin, että filmi tekisi minuun paremman vaikutuksen kuin alkuperäinen teos, mutta samalla pelkäsin, että lähes kolmen tunnin kestollaan elokuva vain vaivuttaisi minut uneen, varsinkin jos sen rytmitys olisi sama kuin alkuperäisessä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Blade Runner!

Vuonna 2049 blade runner nimeltä K alkaa tutkimaan mysteeriä, jota on yritetty salailla vuosia.

Blade runner K:n roolissa nähdään Ryan Gosling, joka on vuodesta toiseen osoittanut olevansa erittäin mainio näyttelijä ja tekee sen myös tässä. Gosling välittää tunteensa hienosti jatkuvasti katsojille, ilman että hänen tarvitsee edes sanoa mitään. K on mielenkiintoinen hahmo ja hänen tarinaansa on kiinnostavaa seurata. Sanoisinpa jopa, että K on parempi hahmo kuin alkuperäisen elokuvan päähenkilö Rick Deckard, sillä K on selvästi lähestyttävämpi, eikä Goslingin esiintyminen ole yhtä tönkköä kuin Deckardin näyttelijän, Harrison Fordin.
     Fordin näyttelemä Rick Deckard nähdään tietty elokuvassa, kuten yllä olevasta julisteesta voikin päätellä, mutta hänen roolinsa ei yllättävää kyllä ole kovin massiivinen. Ford on Deckardina sama vanha yrmyilijä, joka hän tuppaa nykyään olemaan aina, oli kyseessä sitten elokuvarooli tai tähden haastattelu. Isoille Blade Runner -faneille on varmasti hienoa nähdä Ford jälleen Deckardina, mutta omasta mielestäni Ford ei saanut hahmoa tuntumaan samalta tyypiltä, kuten hän sai paluunsa Han Solon rooliin tuntumaan samalta vanhalta Sololta Star Wars: The Force Awakensissa (2015).
     Koneihmisiä, eli replikantteja luonut Eldon Tyrell tapettiin edellisessä elokuvassa, mutta koska replikantteja täytyy jollain tapaa luoda lisää, Tyrellin hommaa hoitaa tässä Jared Leton näyttelemä Niander Wallace. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä - jos ei lasketa hänen surkeaa roolityötään Jokerina Suicide Squadissa (2016) - ja häneltä löytyy hyviä hetkiä myös tässä elokuvassa, mutta mukana on myös muutamia kohtia, jolloin hänessä on hieman liikaa uskoa siihen, että hän olisi muiden yläpuolella oleva jumalhahmo, koska osaa luoda elämää. Hauskana faktana kerron, että olen nähnyt Jared Leton kerran livenä, sillä hän toimii näyttelijäuran lisäksi myös laulajana Thirty Seconds to Mars -yhtyeessä, jonka konsertissa olin vuonna 2014. Wallacen tärkeintä avustajaa, Luvia näyttelee Sylvia Hoeks.
     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Joina, Robin Wright K:n pomona, Carla Juri tohtori Ana Stellinena, Mackenzie Davis ilotyttö Mariettena ja Dave Bautista viljelijä Mortonina. Mukana on heidän lisäkseen pari tuttua näyttelijää alkuperäisestä Blade Runnerista, sekä suomalainen Krista Kosonen äärimmäisen pienessä roolissa, mitä etukäteen hehkutettiin paljon. Suomalaiset voivat silti olla tyytyväisiä, sillä Suomi on hauskasti edustettuna.

Kuten kysyin jo edellisen elokuvan arvostelussani: onko Blade Runner 2049 tarpeellinen jatko-osa? No ei, sillä alkuperäinen elokuva kertoi jo tarinansa ja pärjäsi kelvosti yksinään. Se elokuva mullisti elokuvakulttuuria suuresti, minkä takia se onkin jäänyt merkkiteokseksi, mutta tämä filmi ei luultavasti aiheuta samaa. Blade Runner 2049 on kuitenkin tarpeellinen elokuva, sillä se on todella hyvä ja sellaisia filmejä maailma tarvitsee. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää otteessaan kiehtovan mysteerinsä ansiosta. Elokuva on myös kaunista katseltavaa, jolloin se kulkee yllättävän nopeasti eteenpäin, kun sitä jää ihailemaan. Filmin kesto on lähes kolme tuntia, mutta se ei onneksi tunnu siltä. Jopa jotkut puolentoista tunnin leffat tuntuvat tätä pidemmiltä, mistä olin suuresti yllättynyt. Muutamat hetket ovat kyllä jokseenkin laahaavia, mutta suurimmaksi osaksi tarina tuntuu kulkevan nopeammin kuin tunnin lyhyemmässä edellisessä osassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Blade Runner 2049 olisi kovin nopeatempoinen elokuva, ehei. Teos kulkee rauhallisesti eteenpäin, mutta siihen on saatu niin oivallinen jännite ja mielenkiintoinen tarina, etteivät erittäin pitkät kohtaukset haittaa. Toimintaa on kyllä mukana hieman ja vieläpä aika tylyä sellaista. Valitettavasti elokuvan toiminnallinen huipennus ei kuitenkaan ole kaikkein parhaimmasta päästä. Ne, jotka etukäteen pelkäsivät, että elokuva olisi vain toimintapainotteista efektihömppää, voivat huojentua, sillä sitä tämä ei tarjoa, vaan filmi kunnioittaa suuresti alkuperäistä teosta.

Harmillisesti kunnioitus on toteutettu välillä hieman kömpelösti. Alkupäässä elokuva vaikuttaa kertovan ihan omaa, täysin uutta tarinaansa, mutta mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä enemmän on mukaan otettu yhteyksiä edelliseen elokuvaan. Yhteydet ovat pariin otteeseen aika väkinäiset, jolloin toivoisi, että leffa unohtaisi aiempia tapahtumia ja keskittyisi täysillä uuteen kertomukseensa. Vanhojen teemojen hyödyntäminen on kuitenkin oikein ja leffassa pohdiskellaankin edellisen tavoin ihmisyyttä, muttei ihan yhtä vahvasti, jotta katsoja jäisi isommin pohtimaan asioita. Yllätyksiä on onneksi luvassa, mutta mukana on myös asioita, jotka arvaa helposti ennalta. Välillä osaa arvata, mitä seuraavaksi tai jossain kohtaa myöhemmin tulee tapahtumaan, mutta paikoitellen elokuva onnistuu yllättämään tekemällä jotain muuta. Vaikka edelliseen osaan onkin isoja viittauksia, toimii kokonaisuus kuitenkin omana elokuvanaan (jota ennen kannattaa Blade Runner silti katsoa), eikä se onneksi pohjusta mitään tulevaa leffauniversumia aiheesta. Selkeän idean jatkumolle filmi kuitenkin tarjoaa...

Vaikka en ole samaa mieltä monien muiden kanssa siitä, että ohjaaja Denis Villeneuve tekisi kaiken aikaa pelkkiä mestariteoksia, en silti sano, etteikö hän osaisi ohjata. Villeneuve on ottanut paljon vaikutteita Ridley Scottin tyylistä alkuperäisessä Blade Runnerissa, mutta hän on muokannut siitä omanlaisensa. Filmin maailma on huikeasti luotu tähänkin osaan. Sateinen megakaupunki on yhä karu paikka, vaikka katuja valaisevatkin hologrammimainokset (kuten Sonyn ja Coca Colan selvät tuotesijoittelut). Niander Wallacen palatsi on vanha tuttu Tyrellin pyramidia muistuttava rakennus. Leffassa käydään muissakin paikoissa ja varsinkin oranssi autiomaa on näyttävää katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on todella upea. Sen lisäksi, että tietokonetehosteet ovat hienot, on kuvaus äärimmäisen huikeaa ja olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että elokuvan pitää olla Oscar-ehdokkaana ainakin kuvauksestaan. Alkuperäisen teoksen vanhahtavaa henkeä ja maalauksellisuutta ei löydy kovin paljoa, mutta sen voi katsoa sormien läpi, koska leffaa on niin miellyttävää katsoa ja filmin kuuluukin olla hieman edeltäjäänsä futuristisempi. Valaisu on myös tyylikästä, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat onnistuneesti toteutetut. Äänimaailma on kertakaikkiaan loistava. Näytöksemme oli Tennispalatsin isossa Scape-salissa ja siellä äänet todella toivat mukaan vahvan lisäyksensä. Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch ovat tehneet mahtavaa työtä musiikkien parissa, jotka saavat penkit usein tärisemään.

Yhteenveto: Blade Runner 2049 ei välttämättä ole tarpeellinen jatko-osa, mutta se on silti todella hyvä elokuva. Lähes kolmen tunnin kestossaan leffa ei yllättävää kyllä tunnu erityisen pitkältä, vaan se hyödyntää rauhallisuuttaan hienosti. Vain muutamat kohdat tuntuvat laahaavan. Tarina on kiehtova, vaikka heikkeneekin hieman, kun filmi viittaa liikaa alkuperäiseen leffaan, eikä ole täysin oma tarinansa. Finaali ei ole kummoinen, mutta tarpeeksi toimiva. Ryan Gosling on loistovalinta päärooliin K:ksi. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka Harrison Ford yrmyileekin hieman liikaa ja Jared Leton "jumalallisuus" tuntuu välillä turhan koomiselta. Ohjaaja Denis Villeneuve on saanut aikaan erittäin mainion teoksen, jossa hän pääsee jälleen näyttämään osaamisensa. Visuaalisesti filmi on upeaa silmäkarkkia, sillä kuvaus ja tehosteet ovat erittäin loistavasti toteutetut. Äänet ja musiikit ovat myös erinomaiset, jolloin tekniseltä puoleltaan filmi on mestariteos. Alkuperäisen Blade Runnerin fanien täytyy ehdottomasti käydä katsomassa tämä. Joillekin leffa on pettymys, mutta monet selvästi rakastavat sitä suuresti. Ne, jotka odottavat näkevänsä scifitoimintapätkän, tulevat varmasti pettymään, sillä elokuva on niin rauhallinen. Blade Runner 2049 kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa ja suosittelen katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta, jolloin huikea visuaalisuus ja mahtava äänimaailma pääsevät parhaiten esille. Vaikea sanoa, tuleeko joskus kolmas Blade Runner -elokuva, mutta ennen sitä on varmaan odotettavissa, että tästäkin alkaa vuosien varrella ilmestymään erilaisia versioita, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden päästä nähdään vihdoin ja viimein lopullinen leikkaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
Blade Runner 2049, 2017, Warner Bros. Pictures, 16:14 Entertainment, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Scott Free Productions, Thunderbird Entertainment, Torridon Films