Furious, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

FURIOUS - KAUSI 1

Luoja: Elizabeth Meriwether

Näyttelijät: Emmy Rossum, Lola Petticrew, Scoot McNairy, Quincy Tyler Bernstine, Jake Lacy, Rob Yang, Steve Way, Rob Delaney, Danny McCarthy, Hope Davis, Peter McRobbie, Campbell Scott, Constance Shulman, Elise Kibler, Riley Vinson ja Nicholas Podany

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 18

Furious perustuu löyhästi vuoden 1987 elokuvaan Black Widow. Näyttelijä Emmy Rossum katsoi elokuvan ja innostui siitä niin paljon, että vei siitä syntyneet ideansa Hululle. Hululla pidettiin Rossumin suunnitelmista ja Elizabeth Meriwether palkattiin työstämään sarjaa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Furiousin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin yllä olevan julistekuvan Disney+:aa selatessani ja kun sarjasta oli julkaistu muutamia jaksoja, päätin kurkata, mistä on oikein kyse?

FBI-agentti Alice Black ryhtyy tutkimaan rikkaiden miesten yliannostuksiksi lavastettuja murhia ja päätyy jahtaamaan tappajaa, sekä selvittämään hurjaa salaliittoa.

Emmy Rossum näyttelee Alice Blackia, entistä New Yorkin poliisia, joka on saanut uuden työpaikan FBI:n leivistä. Samalla kun hän yrittää totutella uusiin työkuvioihinsa, hän yrittää toipua traumasta, jonka hänen entinen poliisikollegansa Marshall (Jake Lacy) hänelle aiheutti. Hommaa ei helpota, kun Alice ryhtyy tutkimaan rikkaiden miesten kummallisia kuolemia, jotka on lavastettu yliannostuksiksi. Rossum on roolissaan erittäin vakuuttava, suoriutuen hyvin poliisina ja sitäkin paremmin traumaa kantavana naisena, jolle on kirjoitettu väkevä kehityskaari läpi kauden. Lacy taas osaa tehdä Marshall-hahmostaan heti sopivan lipevän.

     Sarjassa nähdään myös Scoot McNairy Alicen entisenä työparina Dannyna, Quincy Tyler Bernstine Alicen FBI-pomona Norana, sekä Lola Petticrew tiettyjä rikkaita miehiä vainoavana naisena, jonka motiiveja ymmärtää tarinan edetessä yhä vain enemmän, vaikka hänen tekojaan ei hyväksyisikään. Sivunäyttelijät ovat myös huippuvedossa. McNairy tulkitsee hyvin Dannya, joka kokee Alicen hylänneen hänet sen jälkeen, kun oli poliisivoimien ainoa henkilö joka puolusti Alicea, muiden oltua Marshallin puolella. Bernstinestä löytyy auktoriteettia FBI-pomoksi, mutta sarjan väkevimmän roolityön tarjoaa itselleni täysin tuntematon Petticrew, joka osaa olla roolissaan niin hurja, viettelevä, surumielinen, pelottava, että myös sympaattinen. Hänen hahmonsa ja Alice ovat onnistuneesti saman kolikon kääntöpuolet, jolloin katsojana oikein malttamattomana odottaa heidän kohtaamistaan.

Furious osoittautui yhdeksi kuluneen vuoden parhaista uutuussarjoista. Tämä FBI-agentin ja kostoretkellään olevan tappajan kissa-ja-hiiri -leikki nappaa koukkuunsa heti avausjaksossa ja vain paranee kauden kulkiessa kohti tiivistunnelmaista finaaliaan. En yhtään ihmettelisi, vaikka kauden aloittaisi aamupäivästä ja yöhön mennessä hoksaa katsoneensa kaikki kahdeksan jaksoa yhtä kyytiä. On mielenkiintoista seurata niin Alicen tutkimuksia kuin myös tappajan juonittelun etenemistä, etenkin kun tappaja pääsee listansa seuraavan kohteen luokse. Jännitettä pidetään sopivan korkealla ja tunnelmaa kiristetään tehokkaasti aina tarpeen vaatiessa.

Kauden todellinen koukku syntyy kuitenkin siitä, miten onnistuneesti Alicea ja tappajaa vertaillaan toisiinsa. Heidän menneisyydestään löytyy samanlaista traumaa, mikä auttaa naisia ymmärtämään toisiaan, vaikka he ovatkin periaatteessa täydet vastakohdat. Sarja on muutenkin väkevä katsaus seksuaalitraumaan ja kuinka musertavasti se voikaan ottaa elämän hallintaansa, tehden jopa arkisesta asiasta, kuten suihkussa käymisestä, ylitsepääsemättömältä tuntuvan koettelemuksen. Traumaa myös esitetään eri tavoin ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka jopa villeillä tavoilla Alice haluaa ottaa seksuaalisuutensa ja oman kehonsa takaisin. Kaikki tämä nostaa Furiousin vastaavanlaisia ja tavanomaisempia sarjoja korkeammalle. Sarjalle työstetään jo jatkoa ja odotan kyllä uteliaana, mitä tekijät keksivät toiselle kaudelle, koska tavallaan Furious voisi toimia yhden kauden mittaisena minisarjana.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa pätevästi ja saavat näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti. Elizabeth Meriwetherin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tarinaa kiinnostavasti, sekä luo hyvin kerroksia hahmoihin. Myös teknisesti Furious on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset vaikuttavat. Äänimaailma on osaavasti työstetty Ariel Marxin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Furious, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Composition 8, Searchlight Television

Ponies, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

PONIES - KAUSI 1

Luojat: Susanna Fogel ja David Iserson

Näyttelijät: Emilia Clarke, Haley Lu Richardson, Adrian Lester, Artjom Gilz, Petro Ninovskyi, Vic Michaelis, Nicholas Podany, Harriet Walter, Louis Boyer, John Macmillan, Lili Walters, Andrew Richardson, Paul Chahidi, Patrick Fabian, Rob Delaney ja Alistair Mumford

Genre: jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Ponies on Emilia Clarken ja Haley Lu Richardsonin tähdittämä vakoojasarja. Susanna Fogel ja David Iserson kehittelivät sarjan idean ja saivat sen läpi Universal Televisionilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja Yhdysvalloissa Ponies julkaistiin kokonaisuudessaan jo tammikuussa, mutta Suomessa sarjaa on ripoteltu SkyShowtimen valikoimaan kerran viikossa. Itse kiinnostuin, kun näin mainoksen Clarken tähdittämästä vakoojasarjasta ja ryhdyinkin katsomaan Poniesia heti, kun sarja alkoi Suomessa.

On vuosi 1977. Bea Grant ja Twila Hasbeck asuvat Moskovassa salaoperaatiota suorittavien CIA-aviomiestensä kanssa. Kun miehet menehtyvät tehtävänsä aikana, CIA ei näe muuta vaihtoehtoa kuin pistää vaimot jatkamaan heidän työtään.

Game of Thronesista (2011-2019) parhaiten tunnettu Emilia Clarke ja The White Lotusin (2021-) toisella tuotantokaudella esiintynyt Haley Lu Richarson näyttelevät Beatrice "Bea" Grantia ja Twila Hasbeckia, jotka asuvat Venäjän pääkaupunki Moskovassa Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Totuus heidän asuinmaalleen on se, että Bean aviomies Chris (Louis Boyer) ja Twilan aviomies Tom (John Macmillan) ovat CIA-agentteja, yrittämässä urkkia valtiosalaisuuksia. Kun Chris ja Tom kuolevat kesken tehtävän, Bea ja Twila saavat yllättäen heidän paikkansa, viedäkseen tärkeän operaation loppuun. Clarke ja Richardson ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän yhteinen dynamiikkansa toimii todella mainiosti. Heidän hahmonsa ovat myös sopivan erilaiset, Bean ollessa hieman heikkohermoinen ja Twilan ollessa huomattavasti ekstrovertimpi tapaus.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Venäjän CIA-operaatioita johtava Dane Walter (Adrian Lester), julma KGB-agentti Andrei Vasiliev (Artjom Gilz), sekä amerikkalaisille salaa tietoja paljastava Sasha (Petro Ninovskyi). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Lesteristä löytyy tarvittavaa auktoriteettia Bean ja Twilan uudeksi pomoksi, kun taas Gilz onnistuu olemaan juuri sopivan niljakas ja uhkaava kylmänä venäläisagenttina.

Ponies (lyhenne sanoista "persons of no interest") osoittautui oikein hyväksi vakoojasarjaksi, joka erottuu agenttisarjojen tulvasta jo tyylikkäästi toteutetun 1970-luvun ajankuvansa, sekä totta kai naispääkaksikkonsa ansiosta. Bea ja Twila ovat tykättävät hahmot ja onkin kiinnostavaa ryhtyä heidän kanssa selvittämään, minkä äärellä heidän miehensä olivat kuollessaan? Voi kenties tuntua epäuskottavalta, että etenkään 1970-luvulla CIA olisi noin vain pestannut kaksi kokematonta naista viemään tärkeää tehtävää loppuun, mutta sarja perustelee vetoa tarpeeksi hyvin tehtävän kiireellisyydellä, sillä kuinka vaikeaa olisi tuoda Yhdysvalloista uudet ukot tilalle ja sillä, että KGB tuskin osaisi odottaa tällaista ratkaisua amerikkalaisilta.

Sarjan jännitehän toki syntyy pääasiassa nimenomaan siitä, että Bea ja Twila ovat täysin keltanokkia vakoilun saralla. Hahmojen kokemattomuus johtaa useisiin tiivistunnelmaisiin tilanteisiin, etenkin kun he päätyvät törmäyskurssille Vasilievin kanssa, joka iskee silmänsä Beaan. Skenaariosta revitään irti myös hyvää huumoria, eikä sarja ole onneksi liian ryppyotsainen. Kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa vievät sujuvasti mukanaan, kasvatellen jännittävää ilmapiiriä ja panoksia pitkin kestoaan. Monet jaksot jätetään ikävään paikkaan kesken, jotta jatkoa on pakko päästä näkemään ja sama temppu toistetaan myös finaalissa. Toivonkin, että Ponies saisi jatkoa, sillä itse katsoisin sarjaa oikein mielelläni vielä lisää.

Tuotantokauden ohjaajatrio Susanna Fogel, Viet Nguyen ja Ally Pankiw tekevät hyvää työtä ilmapiirin ja näyttelijöiden kanssa, samalla kun Fogelin ja David Isersonin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee mielenkiintoista jännitysnäytelmää oivallisten hahmojen ympärille. Ponies on myös teknisesti mainio ja jo sen visuaalinen ilme huokuu 1970-lukua kuvafilttereitä myöten. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu Jung Jae-ilin ja Christopher Willisin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Ponies, Yhdysvallat, 2026-, 6107 Productions, Big Adventure, Exaggerated Pictures, Magical Thinking Pictures, Pacesetter Productions, Universal Television

Primate (2025) - elokuva-arvostelu

PRIMATE

Ohjaus: Johannes Roberts

Näyttelijät: Johnny Sequoyah, Jessica Alexander, Victoria Wyant, Troy Kotsur, Gia Hunter, Benjamin Cheng, Miguel Torres Umba, Charlie Mann, Tienne Simon ja Rob Delaney

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Primate on uusi eläinkauhuelokuva. Ohjaaja Johannes Roberts kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Ernest Rieran kanssa ja he saivat ideansa läpi Paramount Picturesilla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Primate sai vuotta myöhemmin, syyskuussa 2025 Fantastic Festissä Texasissa. Suomessa elokuva näytettiin jo Night Visions -festivaaleilla pari kuukautta myöhemmin ja nyt Primate on saapunut ihan kunnon teatterikierrokselle. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin ja kun maailmalta kantautui yllättäen kehuja. Kävinkin uteliaana katsomassa Primaten heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Lucyn ja hänen kavereidensa loma Havaijilla muuttuu painajaismaiseksi selviytymistaisteluksi, kun heidän lemmikkisimpanssinsa Ben saa rabiestartunnan ja alkaa hyökkäillä ihmisten kimppuun.

Elokuvan keskeisiä hahmoja ovat kuuro menestyskirjailija Adam (Troy Kotsur) ja hänen tyttärensä Lucy (Johnny Sequoyah) ja Erin (Gia Hunter), sekä Lucyn kaverit Kate (Victoria Wyant), Nick (Benjamin Cheng) ja Hannah (Jessica Alexander). Adamin perhe asuu aikamoisessa luksustalossa Havaijilla, minne Lucy ystävineen palaa parin vuoden ulkomailla opiskelun jälkeen. Perheellä on simpanssi nimeltä Ben, joka on enemmän perheenjäsen kuin lemmikki. Hahmoista löytyy sopivasti erilaisia persoonia, mutta hieman yhdentekeviksi suuri osa tästä porukasta jää. Näyttelijät kuitenkin ajavat asiansa, vähintään silloin kun heidän pitää juosta kirkuen karkuun vesikauhuun sairastunutta Beniä. Elokuvan merkittävin täky on totta kai itse Ben-simpanssi, jota ei ole tehty tietokoneella, vaan ihastuttavan vanhanaikaisesti pistämällä mies (Miguel Torres Umba) apina-asuun. Kauas ollaan edetty alkuperäisen Apinoiden planeetan (Planet of the Apes - 1968) kuminaamareista ja Ben on hämmästyttävän vakuuttava ilmestys, mitä edesauttaa asussa hikoilevan Umban raivoisa suoritus.

Odotukseni Primatea kohtaan eivät olleet korkeat, vaikka leffa oli saanut jopa yllättävän paljon kehuja. Olinkin yllättynyt siitä, kuinka simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi eläinkauhuelokuva onkaan kyseessä. Alusta asti elokuva rakentaa onnistuneesti jännitettä ja kun Ben käy ensi kertaa erään hahmon kimppuun, tehokkaan karmiva ilmapiiri on läsnä lopputeksteihin asti. Jännitettä tehostaa se, että heti kättelyssä käy selväksi, ettei leffa paljoa pidättele iskujaan, vaan Benin tapot ovat aidosti brutaaleja. En edes ihmettelisi, jos elokuvan ikärajaa nostettaisiin myöhemmin K18 asti, sillä niin raakoja näkyjä mahtuu sekaan.

Primate kestää vain vajaat puolitoista tuntia, mikä on täydellisen napakka mitta leffalle, joka vietetään pääasiassa erään yön aikana luksustalon uima-altaalla. Sen lisäksi, että Ben ei osaa uida, rabies aiheuttaa myös voimakasta vesipelkoa ja niinpä uima-allas on lähitienoon ainoa jokseenkin turvallinen paikka. Hahmojen yritykset livahtaa talon sisälle etsimään puhelinta ja hälyttämään apua ovat lähes piinaavia, simpanssin lymyillessä ties missä, odottaen saalistaan. Ei Primate mikään tajuntaa räjäyttävä teos ole, eikä se sen kummemmin mitään uutta tuo pöytään. Sen, minkä elokuva tekee, se tekee kuitenkin todella hyvin.

Elokuvan on ohjannut Johannes Roberts ja Primate taitaa olla miehen uran paras työ, kun sitä vertaa muihin hänen filmografiansa rainoihin, kuten kehnoihin The Strangers: Prey at Nightiin (2018) ja Resident Evil: Welcome to Raccoon Cityyn (2021). Hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti ja olen iloinen, ettei hän ole tehnyt menosta lapsiystävällistä. Teknisestikin Primate on mainio. Elokuva on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja asulla tehty Ben on oikeasti vakuuttava ilmestys. Äänimaailma on hyvin rakennettu, etenkin eräässä äänettömässä kohtauksessa, mikä heijastelee isä Adamin kuuroutta. Leffan parhaisiin puoliin kuuluvat Adrian Johnstonin musiikit, jotka ovat selvästi kunnianosoitus John Carpenterin melodioille Halloween - naamioiden yössä (Halloween - 1978).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Primate, Yhdysvallat, 2025, 18hz production

Arvostelu: Deadpool & Wolverine (2024)

DEADPOOL & WOLVERINE

Ohjaus: Shawn Levy

Pääosissa: Ryan Reynolds, Hugh Jackman, Emma Corrin, Matthew Macfadyen, Morena Baccarin, Rob Delaney, Leslie Uggams, Karan Soni, Brianna Hildebrand, Stefan Kapičić, Shioli Kutsuna, Aaron Stanford ja Peggy

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Deadpool (2016) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Deadpool 2 (2018) menestyi yhtä vahvasti ja kolmannen leffan suunnittelu käynnistyi heti. Aluksi suunnitelmissa oli elokuva kakkosleffassa esitellystä X-Force -tiimistä, mutta suunnitelmat kariutuivat, kun Disney-studio osti 20th Century Fox -yhtiön, joka omisti oikeudet Deadpooliin ja muihin Marvelin mutanttihahmoihin. Päätähti Ryan Reynolds halusi tehdä kolmannesta elokuvasta Deadpoolin ja Wolverinen yhteiselokuvan, siitäkin huolimatta, että Wolverinea näytellyt Hugh Jackman oli todennut, ettei enää palaisi rooliin Logan-elokuvan (2017) jälkeen. Vuonna 2022 Jackman kuitenkin pyörsi päätöksensä, sillä ei päässyt eroon halusta nähdä hahmot seikkailemassa yhdessä. Disney ja Marvel Studios innostuivat kaksikon ideoista ja tuotanto pyörähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään heinäkuussa, kun näyttelijöiden lakko käynnistyi Hollywoodissa. Syksyllä leffa saatiin kuvattua loppuun ja nyt Deadpool & Wolverine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavasti ensimmäisestä Deadpoolista ja tykkäsin myös jatko-osasta. Olen odottanut kolmososaa innoissani ja intoni räjähti, kun kuvauksista vuodettiin internetiin kuva, jossa nähtiin Hugh Jackman ensi kertaa sarjakuvista tutussa keltasinisessä Wolverine-puvussa. Pääsin näkemään elokuvan ensimmäisen puolituntisen jo pari viikkoa sitten, osallistuessani virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, jossa paikalla olivat sarjan näyttelijät ja tekijät (haastattelutekstin voi lukea tästä) ja kävin katsomassa Deadpool & Wolverinen päivää ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ISENSE-salissa, sekä heti uudestaan seuraavan yön ennakkonäytöksessä IMAX-salissa 3D:nä.

Wade "Deadpool" Wilson saa tietää maailmansa kohtalon olevan vaakalaudalla ja pelastaakseen rakkaimpansa, hänen täytyy matkata halki multiversumin ja etsiä avukseen Wolverine.

Kuten elokuvan nimestä voi päätellä, Ryan Reynolds ja Hugh Jackman palaavat rooleihinsa Wade Wilsoniksi ja Loganiksi, eli rääväsuiseksi palkkatappaja Deadpooliksi ja adamantium-kynsiensä kanssa raivoavaksi Wolverineksi. Tämähän ei toki ole ensimmäinen kerta, kun näyttelijät esittävät näitä hahmoja samassa leffassa, sillä kummatkin nähtiin vuoden 2009 X-Men Origins: Wolverinessa, mutta tuota... ei puhuta siitä rainasta yhtään enempää. Reynolds on tuttuun tapaansa elämänsä parhaassa vedossa punanuttuisena törkyturpana, pitäen taas roimasti hauskaa, mutta tuoden hahmoonsa myös ehtaa sydäntä. Jackman taas, no, hän nyt vain on Wolverine. Hän on aina fantastinen roolissa ja hänen ja Reynoldsin kemiat pelaavat yhteen juurikin niin hyvin kuin fanit ovat märissä päiväunissaan haaveilleet.

     Elokuvassa nähdään myös aiemmista Deadpool-leffoista vanhoja tuttuja, kuten Morena Baccarinin näyttelemä Deadpoolin rakastama Vanessa, Leslie Uggamsin esittämä Sokea Al, Karan Sonin esittämä taksikuski Dopinder, Brianna Hildebrandin näyttelemä Negasonic Teenage Warhead ja Rob Delaneyn esittämä lämpöä ja rakkautta uhkuva Peter. Uusina tuttavuuksina elokuva esittelee Succession-sarjasta (2018-2023) tutun Matthew Macfadyenin esittämän herra Paradoxin ja The Crown -sarjasta (2016-2023) tutun Emma Corrinin näyttelemän Xavierin siskon Cassandra Novan. Niin ja ei pidä tietenkään unohtaa Peggyä, Britannian rumimmaksi koiraksi palkittua hauvaa, joka tekee elokuvassa debyyttiroolinsa, ihastuttaen niin Deadpoolin kuin taatusti katsojatkin. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, joskin Corrinin hahmo jää lopulta hieman tylsäksi antagonistiksi.

Siitä lähtien, kun Disney osti Foxin ja Marvel Studios sai käyttöönsä Foxin omistamat mutanttihahmot, moni (minä mukaanlukien) on jännittänyt, kuinkakohan Deadpoolin käy? Roolitetaanko hahmo uudestaan ja muokataanko hahmo Disneyn lapsiystävälliseen brändiin sopivammaksi? Deadpool & Wolverine haluaakin heti ensiminuuteillaan osoittaa, että siirtyminen studiolta toiselle ei ole poistanut lainkaan leffasarjan särmää ja ronskiutta, vaan jo alkutekstien aikana meno on niin räävitöntä ja veristä, että voi pojat. Parituntinen elokuva on täynnä raakuuksia ja kiroilua, sekä Deadpoolille ominaista paskanjauhantaa suuntaan jos toiseen. Leffa pursuaa metavitsejä, joista suuri osa kohdistuu tietty Marvelin elokuvauniversumiin ja Disneyhyn, eivätkä fanitkaan säästy. Tekijöitä ei ole ryhdytty rajoittamaan ja hyvä niin.

Luvassa onkin mitä lystikkäin supersankariviihdepläjäys, jonka luulisi miellyttävän näiden hahmojen faneja suunnattomasti. Elokuva tarjoaa runsaasti toimintaa ja nauraa saa kohtaus toisensa perään, mutta mukana on myös synkempiä ja herkempiä hahmovetoisia hetkiä, etenkin Wolverinen kanssa. Elokuvan juoni voi tuntua ohkaiselta ja pikemminkin raameilta, joiden kautta nämä kaksi nimikkohahmoa saadaan tekemään yhteistyötä, mutta kun Deadpool ja Wolverine ovat yhdessä ruudulla, ei toisaalta ole edes juuri väliä, mitä he tekevät, kunhan he tekevät sen yhdessä. Hahmojen ja heidän näyttelijöidensä välinen kemia vie täysin mukanaan ja heitä olisi jäänyt mielellään katsomaan kauemminkin. Marvel-pomo Kevin Feigen mukaan mutantit saapuvat nyt ryminällä Marvelin elokuvauniversumiin ja X-Men '97 -animaatiosarjan (2024-) ja Deadpool & Wolverinen jälkeen olen vesi kielellä ottamassa lisää.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Shawn Levy, jonka kahta aiempaakin leffaa, Free Guyta (2021) ja The Adam Projectia (2022) tähditti Ryan Reynolds. Levy pitää veikeää tunnelmaa hyvin yllä ja koettelee rajoja, mutta ei kaiken räävittömyyden keskellä unohda tosissaan keskittyä sen kahden nimikkohahmon sisäisiin ongelmiin ja kasvutarinoihin. Hänen, Levyn ja aika monen muun työstämä käsikirjoitus saattaa hieman ontua juonipuolella, mutta korvaa sen lähes kaikella muulla. Lisäksi Deadpool & Wolverine on myös teknisesti pätevä teos. Se on hyvin kuvattu ja tarpeeksi napakasti leikattu kasaan (leffassa jopa vitsaillaan nykypäivän ylipitkistä elokuvista). Lavasteet ovat oivat ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä. Kun Deadpool ja Wolverine nähdään vihdoin samassa kuvassa punamustassa ja keltasinisessä asussaan, ilopissa saattaa lirahtaa housuun yhdellä jos toisellakin. Ei siinä mennyt kuin neljännesvuosisata, että Jackmanille saatiin vihdoin ylle hahmon ikoninen sarjakuva-asu. Erikoistehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Rob Simonsenin musiikit eivät jää mieleen, mutta päässä soi leffan jälkeen parikin täsmähittibiisiä, etenkin alkuteksteihin valittu riemastuttavuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Deadpool & Wolverine, 2024, Marvel Studios, 20th Century Studios, 21 Laps Entertainment, Donners' Company, Maximum Effort, TSG Entertainment

Arvostelu: Argylle (2024)

ARGYLLE

Ohjaus: Matthew Vaughn

Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Sam Rockwell, Bryan Cranston, Catherine O'Hara, Henry Cavill, John Cena, Ariana DeBose, Samuel L. Jackson, Dua Lipa, Sofia Boutella, Rob Delaney, Richard E. Grant ja Louis Partridge

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 12

Argylle on Matthew Vaughnin uusi agenttielokuva, joka väitetysti perustuu Elly Conwayn samannimiseen kirjasarjaan. Vaughn oli suunnitellut elokuvaa jo pidemmän aikaa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2021 ja nyt Argylle on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, olinhan pitänyt valtavasti Vaughnin aiemmasta agenttileffasta Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014). Odotuksiani latisti hieman kriitikoiden nuiva vastaanotto, mutta kävin silti positiivisin mielin katsomassa Argyllen heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Huippusuosittujen Argylle-agenttiromaanien kirjailija Elly Conway päätyy keskelle todellisten vakoojien selkkausta, kun hänen uusin kirjansa liippaa hämmästyttävän läheltä todellisia tapahtumia ja itse kukin haluaa saada Ellyn käsiinsä.

Bryce Dallas Howard näyttelee Elly Conwayta, josta on muodostunut menestyskirjailija suursuosiota nauttivien Argylle-agenttikirjojensa ansiosta. Ellyn elämä kääntyy päälaelleen, kun hän joutuu ihka aitojen agenttien kohteeksi, jotka haluavat tietää, miksi Ellyn kirjat liippaavat niin läheltä todellisuutta. Jotkut jopa puhuvat Ellystä kuin tämä osaisi ennustaa tulevaa. Howard on pitkään mainio roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa paniikkia, kun tämä ajautuu keskelle vakoojaselkkausta. Kun Elly alkaa hiljalleen saada otetta vakoojaseikkailusta, Howardin roolityö alkaa ailahdella.

     Elokuvassa nähdään Howardin ohella aikamoinen näyttelijäkaarti, kuten Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttu Catherine O'Hara Ellyn äitinä, Sam Rockwell tosielämän vakoojana Aidanina, Bryan Cranston pahaa Divisioona-järjestöä johtavana Ritterinä, Samuel L. Jackson ex-CIA-agentti Solomonina, sekä Henry Cavill, John Cena ja Ariana DeBose Ellyn kirjoissa seikkailevina agentti Argyllenä ja tämän tiimikavereina. Laulaja Dua Lipa ja vastikään Netflixin Rebel Moon - Part One: A Child of Fire -scifimekastusta (2023) tähdittänyt Sofia Boutella tekevät pikaiset roolit, eikä pidä tietenkään unohtaa Chipiä, eli Ellyn suloista Alfie-kissaa. Näyttelijäkaartista parasta työtä tekee Rockwell energisenä ja vekkulina agenttina, joka nappaa Ellyn mukaansa. Cavillilta löytyy hyvää pilkettä silmäkulmasta fiktiivisenä Argylle-agenttina - hieman samaahan mies näytti jo liki kymmenen vuoden takaisessa Koodinimi U.N.C.L.E. -leffassa (The Man from U.N.C.L.E. - 2015). Monelle saattaa tulla pettymyksenä, kuinka pieni rooli Cavillilla lopulta onkaan, hänen oltua markkinoinnissa hyvin keskeisessä roolissa. Breaking Badista (2008-2013) ansaitusti palkintoja kahminut Cranston on sen sijaan hämmentävän heikossa vedossa pahisroolissa.

Argylle osoittautui pettymykseksi, mutten suhtautunut siihen yhtä negatiivisesti kuin monet kriitikot. Vastassani oli epätasainen ja ylipitkä, mutta silti plussan puolelle pääsevä vakoojaleffa, joka käynnistyy erittäin mainiosti. Vaikkei lähtökohta olekaan täysin omaperäinen ja hieman samanlaista kirjailijan ja tämän kirjojen aiheuttamaa sekaannusta nähtiin parin vuoden takaisessa The Lost Cityssä (2022). Tarina on kuitenkin agenttigenrelle vekkuli twisti. Alussa kirjahommalla kikkaillaan veikeästi, kun Elly ei meinaa keksiä, kuinka viedä uutta kirjaansa eteenpäin. Näemme Cavillin näyttelemän Argyllen kautta, kuinka kohtausta kirjoitetaan uudestaan ja kuinka lopulta Cavill jämähtää vain paikoilleen, osaamatta sanoa tai tehdä mitään, koska Elly ei tiedä, millä tavalla jatkaa tarinaa.

Elokuvan ensimmäinen tunti on erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä, mutta sitten ongelmat alkavat nostella päätään. Leffa käyttää parhaita paukkujaan liian aikaisin ja sen toimintakohtaukset ovat heti niin lennokkaita, että kun päästään ylipitkään loppuhuipennukseen, menee homma jo älyvapaaksi koheltamiseksi. Agenttileffalle perinteikkääseen tapaan Argyllessa matkataan maasta toiseen ja samalla menoon mahtuu mukaan jos jonkinlaista yllättävää käännettä - jopa ähkyyn asti. Toisen puoliskonsa aikana leffa pyrkii liiankin usein vetelemään mattoa katsojan jalkojen alta. Merkittävin käänne oli mielestäni tehokas ja hyvä yllätys, mutta monet sen jälkeisistä jäävät vaisuiksi. Viime minuuttien jatkoa pohjustava käänne ei edes enää tunnu käyvän järkeen. Sen sijaan tarinan ulkopuolinen käänne julkaista tosielämässä Argylle-kirjoja elokuvan rinnalle on veijarimainen markkinointikikka ja hyvä yritys luoda illuusiota kuin leffan tapahtumat olisivat todellisia. Vielä ei ole tietoa, kuka kirjailijanimi Elly Conwayta käyttävä kirjoittaja todellisuudessa on. Jotkut ovat veikanneet jopa laulaja Taylor Swiftiä.

Matthew Vaughn näyttää jälleen osaavansa tarjota sähäkkää ja räiskyvää toimintaa. Junatappelu, jonka aikana Elly tapaa Aidanin ensi kertaa, on elokuvan selkeitä huippuhetkiä. Vaughn kuitenkin ampuu yli leffan loppupäässä ja täysin naurettavaa menoa katsellessa alkaa jo toivoa, että elokuva osaisi päättyä. Vaughn toistelee samoja temppuja kuin jo kymmenen vuoden takaisessa ensimmäisessä Kingsman-leffassa. Argylle ei kuitenkaan yllä lähellekään sen loistokkuutta. En tiedä, kenen päätöksen myötä Argyllestä päätettiin tehdä huomattavasti perheystävällisempi kuin Vaughnin aiemmista vakoojaleffoista. Verta on tuskin lainkaan, eikä Kingsmanien rohkeasta häröilystä ole tietoakaan. Argylle ei ole niin hauska kuin trailerit antoivat ymmärtää, mutta kyllä sen pöhköys muutamat huvittuneet hörähdykset ja hymähdykset saa aikaiseksi.

Tekniseltä puoleltaan elokuva on myös ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvut tyylikkäät ja äänitehosteet rymistelevät oivallisesti. Lorne Balfen säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, mutta sen sijaan suuri osa eri artisteilta lainatuista kappalevalinnoista ovat kömpelösti istutettuja mukaan. Leikkaus kaipaisi tiivistämistä etenkin loppupäässä, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto alkaa tuntua. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa kiusallisen kehnot. Kulkuneuvoista paistaa digitaalisuus, näyttelijöiden äärirajoista huomaa taustakankaan käytön ja räjähdykset näyttävät epäaidoilta. Elokuvan budjetiksi on ilmoitettu 200 miljoonaa dollaria, mutta se on tainnut mennä kovapalkkaisille näyttelijöille. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Argylle, 2024, Apple Studios, Apple Original Films, Marv Films, Cloudy Productions

Arvostelu: Yksin kotona - Oma koti kullan kallis (Home Sweet Home Alone - 2021)

YKSIN KOTONA - OMA KOTI KULLAN KALLIS

HOME SWEET HOME ALONE

Ohjaus: Dan Mazer

Pääosissa: Rob Delaney, Ellie Kemper, Archie Yates, Aisling Bea, Kenan Thompson, Tim Simons, Ally Maki, Pete Holmes, Chris Parnell, Andy Daly ja Devin Ratray

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 9

Macaulay Culkinin tähdittämä komedia Yksin kotona (Home Alone - 1990) oli jättihitti, joka on noussut vuosien varrella jouluklassikon asemaan. Jatko-osa Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) oli myös hitti, mutta eri näyttelijöiden ja työryhmän voimin tehty Yksin kotona 3 (Home Alone 3 - 1997) menestyi selvästi heikommin. Yksin kotona 4 (Home Alone 4: Taking Back the House - 2002) ja Yksin kotona 5 (Home Alone: The Holiday Heist - 2012) tehtiinkin suoraan televisioesitykseen ja ne saivat täyslyttäyksen alkuperäisen filmin faneilta. Kesällä 2019 Disney ilmoitti työstävänsä uutta Yksin kotona -elokuvaa suoratoistopalveluunsa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin kuukautta myöhemmin keskeyttämään puoleksi vuodeksi koronaviruspandemian takia. Lopulta Home Sweet Home Alone, eli suomalaisittain Yksin kotona - Oma koti kullan kallis (tai myös käytetty, aivan kamala "Poissa hyvä, YKSIN KOTONA paras") saatiin valmiiksi ja nyt elokuva on julkaistu Disney+ -palvelussa. Itse pidän todella paljon kahdesta ensimmäisestä Yksin kotona -leffasta ja koen, että kolmonenkin on vielä ihan siedettävä, mutta inhoan neljättä osaa suuresti, enkä ole vieläkään suostunut katsomaan viidettä. Tuuminkin pitkään, että jätän myös Yksin kotona - Oma koti kullan kalliin väliin, mutta lopulta päädyin kuitenkin pistämään sen pyörimään.

Jeff ja Pam McKenziellä menee taloudellisesti huonosti ja heidän ainoa pelastuksensa voisi olla Jeffin äidiltä saatu 200 tuhannen dollarin arvoinen keräilyharvinaisuusnukke. Kuitenkin kun nukke katoaa, pariskunnan epäilyt kohdistuvat lähistöllä asuvaan nuoreen Max-poikaan, joka viettää joulua yksin kotona, hänen perheensä unohdettua ottaa hänet lomamatkalle mukaan.

Jojo Rabbit -elokuvassa (2019) sivuroolissa ilahduttanut Archie Yates pääsee tähdittämään uutta Yksin kotona -elokuvaa Max Mercerinä, tämänkertaisena pojankloppina, jonka perhe unohtaa ottaa lomamatkalleen mukaansa. Maxilla on taipumusta päätyä ongelmiin ja tehdä asioita, joita ei pitäisi, mikä aiheuttaa aikamoisen selkkauksen. Valitettavasti hahmon kanssa ei ole onnistuttu, ei sitten yhtään. Yatesissa ei ole vikaa; hän tekee hommansa ihan sujuvasti ja sympaattisella innolla, mutta hänen hahmonsa on kirjoitettu ja ohjattu todella rasittavaksi nulikaksi, jonka puolella on vaikea olla. Tämä on heti suuri ongelma, sillä katsojanhan pitäisi kannustaa poikaa suojelemaan kotiaan ulkopuoliselta uhkalta.

     Sen sijaan katsoja onkin McKenzien pariskunnan puolella. Rob Delaneyn ja Ellie Kemperin näyttelemät Jeff ja Pam McKenzie ovat taloudellisissa vaikeuksissa ja jopa aikeissa myydä kotinsa rahan vuoksi, kunnes Jeff saa tietää, että äidiltä peritty nukke onkin hurjan arvokas. Hahmojen tavoin myös katsojan syyttävä sormi osoittaa heti Maxia ja katsoja kannustaa McKenzieitä onnistumaan tavoitteessaan, ryöstämään penskalta nukkensa takaisin.

     Heidän lisäksi leffassa nähdään myös mm. Aisling Bea Maxin äitinä, Katie Beth Hall ja Max Ivutin McKenzien pariskunnan lapsina, Tim Simons Jeffin ärsyttävänä veljenä ja Ally Maki tämän vaimona, sekä Kenan Thompson McKenzieiden kiinteistönvälittäjänä. Alkuperäisen Yksin kotona -elokuvan fanit voivat myös bongata tutun näyttelijän joukosta...

Yksin kotona - Oma koti kullan kallis ei onneksi ole samanlainen ällöttävä mätäpaise kuin sarjan neljäs elokuva, mutta on se silti todella huono ja ennen kaikkea täysin turha tekele. Paikoitellen on vaikea sanoa, onko elokuvaa työstäessä edes haluttu lähteä tekemään uutta Yksin kotona -filmiä, sillä välillä leffa yrittää päästä mahdollisimman kauas siitä, mitä leffasarja edustaa. Monet sarjalle tutut puolet ovat mukana kiusallisen väkinäisesti. Maxin jääminen yksin kotiin on tönkösti toteutettu ja juurikin sellainen "tämän on nyt pakko tapahtua" -juttu. Tuttuja asioita on paljon seassa, mutta ilman minkäänlaista intoa ja paloa. Tyhjänpäiväistä rahastusta katsoessa käy pakostikin sääliksi mukana olleita. 

Elokuvan katsominen on hyvin vaikeaa, kun katsojalle asetetaan kummallinen lähestymistapa tarinaan. On todella yllättävää, kuinka Maxista tehdään periaatteessa tarinan roisto ja katsoja löytää itsensä pojan taloon tunkeutuvan pariskunnan tiimistä. Tämä johtaa siihen, että kun luvassa on elokuvasarjalle perinteinen murtovarkauskohtaus, jossa poika on asetellut kotinsa täyteen erilaisia ansoja, katsoja ei halua nähdä murtautujille käyvän huonosti. Päinvastoin. Katsoja haluaa nähdä, että pariskunta löylyttää muksua oikein kunnolla. Katselukokemus on turhauttava, eikä turhautumista yhtään auta, kun yksi hahmoista katsoo televisiosta elokuvaa (mikä on jonkinlainen scifiversio alkuperäisen Yksin kotona -leffan feikkileffasta "Angels with Filthy Souls") ja toteaa, että miksi vanhoista klassikoista tehdään näitä turhia uusia versioita, sillä eivät ne koskaan pääse alkuperäisen tasolle. No niinpä!

Oikea tunnelma on myös täysin kadoksissa. Elokuva pyrkii olemaan täysin päätöntä ja helppoa hömppää, mutta se käy jopa raskaaksi kohtauksissa, joissa mekastetaan ja kohelletaan mahdollisimman vauhdikkaasti ja äänekkäästi. Hauskaksi leffaa ei oikein voi kutsua ja monille myötähäpeällisille komediayrityksille vain pyörittelee silmiä. Lämmintä joulumieltäkään se ei onnistu tarjoamaan. Joulu esiintyy leffassa lähinnä kapitalistisena rahastuksena kirkkain ja värikkäin valoin. Alkuperäisen filmin ymmärrys perheen merkityksestä tämän keskellä on yritetty ympätä mukaan hätäisesti ja tietty epäonnistuen. Ohjaaja Dan Mazer ja käsikirjoittajat Mikey Day ja Streeter Seidell tekevät todella kömpelöä ja laiskaa työtä. Jos Yksin kotona -elokuvasarjaa oli ihan pakko jatkaa, olisiko hommaan voitu pestata sellaiset ihmiset, jotka edes vaikuttavat kunnioittavan alkuperäistä filmiä?

Tekniseltä puolelta elokuvasta näkyy, että se tehtiin suoratoistopalveluun. Siitä puuttuu tietty elokuvallisuus ja usein ulkoasusta tulee enemmän mieleen televisiosarja. Kuvaus on toisaalta pätevää, mukana on hyviä lavasteita, asuja ja äänitehosteitakin, mutta tietty halpuus paistaa läpi. Leikkaus on paikoitellen tönkköä, eivätkä efektitkään vakuuta. Musiikit säveltänyt John Debney kierrättää pääasiassa John Williamsin melodioita alkuperäisestä leffasta, tuomatta oikeastaan mitään uutta sekaan. Välillä juurikin nämä musiikit ovat ainoa muistutus siitä, että katsot Yksin kotona -leffaa.

Yhteenveto: Yksin kotona - Oma koti kullan kallis on erittäin huono yritys herättää kauan sitten kuollutta elokuvasarjaa takaisin henkiin. Kaikki tutut Yksin kotona -jutut on väkisin ja sieluttomasti tungettu mukaan ja leffaa on suorastaan ilotonta katsoa. Huumori aiheuttaa lähinnä myötähäpeällisiä tuhahduksia ja muutenkin elokuva turhauttaa isosti. Turhauttavinta on elokuvan katsojalleen kettuileva asenne ja selvä tieto siitä, että kyseessä on pelkkä rahastusraina, jolla höynäyttää hyväuskoisia ja nostalgiannälkäisiä faneja. Tarina on surkeasti kyhätty ja katsoja suorastaan pakotetaan kannustamaan murtovarkaita yksin kotona lojuvan pojan sijaan. Katsoja jopa haluaa nähdä pojan saavan köniinsä. Archie Yates on sympaattinen valinta nuoreksi Maxiksi, joten on sääli, kuinka rasittava kakara hahmosta on kirjoitettu. Joulun tunnelmaa ei löydy ja leffa äityy usein vain tylsäksi ja ärsyttävän äänekkääksi koheltamiseksi. Yksin kotona - Oma koti kullan kallis -elokuvaa ei voi suositella kenellekään. Parempi vain katsoa alkuperäinen Yksin kotona uudestaan. Se kun on aidosti loistava perheleffa, jonka voi sujuvasti katsoa vaikka jok'ikinen joulu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Home Sweet Home Alone, 2021, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment

Arvostelu: Tom & Jerry (2021)

TOM & JERRY

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Michael Peña, Rob Delaney, Pallavi Sharda, Colin Jost, Ken Jeong, Jordan Bolger, Patsy Ferran, Daniel Adegboyega, Bobby Cannavale, Lil Rel Howery ja Tim Story

Genre: komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Tom & Jerry perustuu William Hannan ja Joseph Barberan vuonna 1940 luomiin piirroshahmoihin Tom-kissaan ja Jerry-hiireen, jotka ovat esiintyneet lukuisissa piirrossarjoissa, sarjakuvissa, peleissä ja elokuvissa vuosikymmenten varrella. Animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevää elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan jo vuonna 2009, mutta vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin leffan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Tom & Jerry on vihdoin saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin hyvin skeptinen filmin suhteen. Katsoin lapsena paljon Tom & Jerry -piirrossarjoja ja olen aina pitänyt tästä kissa-hiiri-jahdista. Innostuin, kun kuulin uuden leffan olevan tulossa, mutta huolestuin, kun sen kerrottiin yhdistelevän animaatiota oikeisiin näyttelijöihin. Traileri vain laski odotuksiani entisestään ja meninkin epäröivin mielin katsomaan Tom & Jerryä sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kayla Forester huijaa itselleen työpaikan Royal Gate -hotellista, jossa ollaan järjestämässä suuret somevaikuttajien häät. Kun hotellista löydetään hiiri nimeltä Jerry, Kayla saa tehtäväkseen hankkiutua hiirestä eroon, mihin Kayla tarvitsee avukseen kissan nimeltä Tom.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta Kaylaa, joka saa huiputettua Royal Gate -hotellia antamaan hänelle työpaikan eri ihmisen ansiopapereilla. Vaikkei hahmo anna lapsikatsojille välttämättä kovin hyvää kuvaa siitä, kuinka pitäisi pyrkiä ansioitumaan elämässä, koin aluksi, että Kayla voisi olla kivan vekkulimainen tapaus, jonka huijauksia olisi viihdyttävää seurata. Mutta ei. Heti päästyään hotelliin töihin, Kayla muuttuu tylsäksi ja hieman ärsyttäväksi hahmoksi, jonka kohdalla alkaakin toivoa, että hänen huijauksensa huomattaisiin ja hän saisi potkut. Asiaa ei auta, ettei Moretz ole erityisen kaksinen roolissaan. Moretz on aiemmin osoittanut lahjojaan, mutta tällaiseen kohelluskomediaan hän ei sovi. Häneltä löytyy kyllä hyvätkin hetkensä, mutta hänelle koituu selvästi suuria vaikeuksia esiintyä luontevasti kohtauksissa, joissa hänen ainoat vastanäyttelijänsä ovat jälkikäteen animoidut eläimet.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat hotellin johtaja Dubros (Rob Delaney), tapahtumapäällikkö Terence (Michael Peña), ovimies Gavin (Daniel Adegboyega), vastaanottovirkailija Lola (Christina Chong), pikkolo Joy (Patsy Ferran), baarimikko Cameron (Jordan Bolger), kokki Jackie (Ken Jeong), sekä hotellille häitään viettämään saapuva supersuosittu somepariskunta Ben (Colin Jost) ja Preeta (Pallavi Sharda), joiden häät ovat hotellin isoin tapahtuma vuosikausiin. Olivatkohan siinä kaikki hahmot? Unohdinko nyt jonkun... Ai niin, aina silloin tällöin elokuvassa piipahtavat hiiri Jerry ja tätä jahtaava kissa Tom. 

On käsittämätöntä, että Tom & Jerry -nimisen elokuvan nimikkohahmot tuntuvat sivuhenkilöiltä omassa leffassaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että tekijät eivät keksineet tarpeeksi tekemistä tälle eläinkaksikolle, vai pelkäsivätkö he lasten tylsistyvän, sillä kumpikaan ei sano sanaakaan leffassa, mutta jostain syystä filmi päättää keskittyä toinen toistaan tylsempiin ihmishahmoihin. Ihan oikeasti, kuka muka menee katsomaan Tom & Jerry -elokuvaa, jonka juoni liittyy joidenkin somevaikuttajien häihin ja nuoreen naiseen, joka huijaa itselleen työpaikan hotellilta? Sitä on nimittäin tiedossa vähän päälle puolentoista tunnin ajan. Tom ja Jerry käyvät pikaisesti hauskuuttamassa noin kymmenen minuutin välein, piristämään hieman tylsistymisen partaalle jatkuvasti päätyviä kaikenikäisiä katsojia. On vaikea kuvitella, että lapset tai edes vanhat Tom & Jerry -fanitkaan saisivat paljoa irti tästä kehnosta tekeleestä.

On selvää, että Tom & Jerryn suunnittelu alkoi noin kymmenen vuotta sitten, sillä siihen aikaan tuntui olevan trendinä tehdä elokuvia, joissa yhdistellään vanhoja ja ikonisia piirroshahmoja oikeiden näyttelijöiden kanssa. Oli esimerkiksi Karvinen (Garfield: The Movie - 2004), Alvin ja pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks - 2007), Jogi-karhu (Yogi Bear - 2010) ja Smurffit (The Smurfs - 2011). Leffat olivat toinen toistaan haukutumpia ja noin vajaan vuosikymmenen ajan tuntui siltä, että Hollywood olisi jopa ottanut opikseen ja lopettanut niiden teon. Mutta ei. Nyt meillä on Tom & Jerry, joka kopioi noiden rainojen kaavaa pitkästymiseen asti. Animaatiohahmot päätyvät suurkaupunkiin ja tapaavat oikeita ihmisiä, sitten kohelletaan puolentoista tunnin ajan myötähäpeällisten huonojen vitsien ja tuotesijoittelujen kera, kunnes pituutta on tarpeeksi, jotta pillit voi pistää pussiin ja kutsua lopputulosta elokuvaksi. Vuosikymmenen ajan toitotettu kritiikki on mennyt kuuroille korville ja jälleen yksi fanikunta voi todeta lapsuutensa menneen pilalle.

Ei leffa onneksi nimikkohahmojaan sen kummemmin oikeasti pilaa - he vain ovat yllättävän pienessä roolissa omassa elokuvassaan. Tom ja Jerry käyttäytyvät kuten aina ennenkin; kumpikaan ei puhu ja he ovat jatkuvasti satuttamassa toisiaan. Viime vuosina on ollut puhetta siitä, voiko lapsille näyttää tällaista "väkivaltaa" viihteenä, missä ei ole mitään seuraamuksia sillä, kuinka paljon toista tai itseään satuttaa. Olenkin positiivisesti yllättynyt, että filmi ei kohtele nimikkohahmoja kiltisti, vaan he joutuvat joka kohtauksessaan jonkinlaiseen höykytykseen, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi tappaa molemmat kymmeniä kertoja leffan aikana. Elokuvasta löytyy pari täysin Tomille ja Jerrylle omistettua kohtausta, joista yksi on erittäin lystikäs, salaman osuessa Tomiin kerta toisensa perään. Tekijöitä tuntuu kuitenkin kiinnostavan kaikki se muu turha tylsyys nimikkohahmojen ympärillä, eikä pari aidosti hauskaa kohtausta riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Elokuvan on ohjannut Tim Story, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt taitavat olla Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)... se varmaan kertoo jo paljon. Storyn työ ei ole erityisen hyvää tässä; paria hetkeä lukuunottamatta hän ei saa elokuvastaan hauskaa tai viihdyttävää. Isoimmat ongelmat toki tulevat Kevin Costellon huonosta käsikirjoituksesta. Kun kyseessä on Tom & Jerry, ei tekstiltä tietenkään voi odottaa mitään Shakespearea, mutta veikkaisin Shakespearenkin olevan kiinnostuneempi kahdesta päähenkilöstään. Lisäksi vaikka filmi onkin aika tyhjä sisällöltään, on siinä muutamia sanomia, jotka pistävät raapimaan päätä. Välillä tuntuu kuin leffa yrittäisi sanoa, että miesten maailmassa naiset voivat pärjätä vain huijaamalla. Tai että vaikeassa suhteessa välinpitämättömälle mielitietyllä pitäisi antaa lukemattomia uusia mahdollisuuksia, vaikka asiat vaikuttaisivat vain menevän huonompaan suuntaan. Noh, sentään leffa on ihan sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää reippaammin ihmisten osuuksista. Lavasteet ovat näyttävät ja eläinten animointi näyttää veikeältä piirrosjälkeä ja tietokonetekniikkaa yhdistellessään. Äänimaailmasta löytyy paljon vekkulimaisia kumauksia ja sirityksiä, mutta musiikit jättävät kylmäksi.

Yhteenveto: Tom & Jerry on harmillisen kehno koko perheen komedia, jota tuntuu kiinnostavan kaikki muu kuin itse Tom ja Jerry. Eläinkaksikko saa pari aidosti hauskaa kohtausta, missä katsoja pääsee nauramaan toheloinnille, epätoivoisille saalistusyrityksille ja sille, kun nimikkohahmoille käy köpelösti. Kaikki näiden parin kohtauksen ympärillä on kuitenkin aika surkeaa kohellusta. Hotelliin sijoittuva ja häihin liittyvä tarina ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun ihmishahmot ovat näin tylsiä ja ärsyttäviä. Leffa kulkee turhankin tuttuja latuja mm. vuoden 2011 Smurffit-leffasta ja käyttää aikansa kiusalliseen tuotesijoitteluun, kyseenalaisiin opetuksiin ja kökköön parisuhdedraamaan. Kestoakin on liikaa ja tunnin ja 40 minuutin pituudella elokuva käy usein pitkäveteiseksi. Ja jos aikuinen Tom & Jerry -fanittaja kokee leffan tylsäksi, uskoisin, että lapsikin saattaa jatkuvasti elokuvan aikana ihmetellä, mihin ne kissa ja hiiri koko ajan katoavat? Elokuvaa onkin vaikea suositella oikeastaan kenellekään. Samankaltaisten edeltäjiensä kera leffa toimii parhaimmillaan lähinnä taustameluna, jolla vanhempi saa edes hetkellisesti aikuista leikkimään pyytävän lapsen hiljaiseksi television ääressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tom & Jerry, 2021, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Hanna-Barbera Productions, Keylight Productions, King Features Syndicate, Lin Pictures, Turner Entertainment

Arvostelu: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat (Bombshell - 2019)

BOMBSHELL - HILJAISUUDEN RIKKOJAT

BOMBSHELL

Ohjaus: Jay Roach
Pääosissa: Charlize Theron, Margot Robbie, Nicole Kidman, John Lithgow, Kate McKinnon, Rob Delaney, Liv Hewson, Brigette Lundy-Paine, Connie Britton, Allison Janney, Mark Duplass ja Malcolm McDowell
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7

Bombshell - hiljaisuuden rikkojat perustuu tositapahtumiin muutaman vuoden takaa, Fox Newsin naistyöntekijöiden paljastaessa yhtiön johtajan Roger Ailesin ahdistelleen heitä seksuaalisesti vuosia. Toukokuussa 2017 Ailesin kuoleman jälkeen Annapurna Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvaa tapahtumista. Työryhmää alettiin kasaamaan ja Charles Randolph alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Annapurna Pictures kuitenkin jättäytyi projektista budjetin kasvaessa, jolloin mukaan tulivat Bron Studios ja Lionsgate. Leffaa alettiin kuvaamaan lokakuussa 2018 työnimellä "Fair and Balanced" ja nyt uudelleennimetty Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Fox Newsin johtaja Roger Ailes on vuosia ahdistellut yhtiön naistyöntekijöitä, uhaten potkuilla ja maineen pilaamisella, jos naiset kertovat asiasta, ja lupaillen paremmista tuloista ja tähteydestä, jos nämä suostuvat hänen uhreikseen. Kun yksi uutisreporttereista päättää vihdoin nostaa asian esille julkisuuteen, kaikki muuttuu Fox Newsilla pysyvästi...

Elokuvan päärooleissa nähdään Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie, jotka näyttelevät Fox Newsin työntekijöitä. Theron esittää uutistoimittaja Megyn Kellyä, joka on tarkka sanoissaan ja tykkää näpäytellä suorassa lähetyksessä. Kidman taas näyttelee reportteri Gretchen Carlsonia, jolla on ollut menestyksekäs ura yhtiöllä, mutta joka alkaa miettiä, onko Ailesin tapa kohdella naisia menestyksen jatkamisen arvoista. Margot Robbie esittää elokuvaa varten luotua hahmoa, Fox Newsin uutta työntekijää Kaylaa, johon on yhdistetty yhtiön naisten kokemuksia Ailesin kanssa. Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan upeasti. Robbie pistää parastaan traagisissa hetkissä, kun taas Theron ja Kidman ovat maskeerattu näyttämään täysin esikuviltaan. Theron on jopa onnistunut omaksumaan oikean Kellyn tavan puhua uutislähetyksissä.

Hienoa työtä tekee myös John Lithgow, joka luikertelee inhottavan Roger Ailesin rooliin. Yleensä sympaattisia hahmoja esittävä Lithgow on yllättävänkin ällöttävä ja ahdistava Fox Newsin johtajana, jonka katse todella tunkee naisten vaatteiden läpi. Katsoja kokee usein puistatusta hahmon ollessa läsnä. Ailes oli todella epämiellyttävä tapaus ja Lithgow tuo sen esille fantastisesti.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Allison Janney Ailesin asianajajana, Rob Delaney, Liv Hewson ja Brigette Lundy-Paine Megan Kellyn avustajina, Kate McKinnon Kaylan työkaverina, sekä Malcolm McDowell Fox Newsin omistaja Rupert Murdochina. On ilo nähdä Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu McDowell pitkästä aikaa näyttelemässä, minkä lisäksi on myös erittäin suuri ilo huomata, että yleensä äärimmäisen rasittava ja jopa raivostuttava koomikonyritys McKinnon osaa hillitä itsensä ja näytellä, jos niin haluaa! Janney on erittäin mainio, kuten aina, mutta hän jää harmillisen pieneen osaan.

Me Too -kampanjan noustessa esiin muutama vuosi sitten, oli selvää, että tästä yhteiskunnallisesti merkittävästä ja kulttuuria muovaavasta keskustelusta tehtäisiin jossain kohtaa elokuvia. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on varmasti vain ensimmäinen monista ja jos taso pysyy tällaisena, niin antaa tulla vain lisää! Kyseessä on erittäin mainio teos erittäin tärkeästä aiheesta, mikä aika lailla kaikkien pitäisi katsoa. Filmi sisältää paljon tunnetta ja on varmaa, että monille, jotka ovat itse kokeneet ahdistelua, tunteet tulevat olemaan voimakkaita. Etenkin yhdessä kohtaa kyynelhanat saattavat aueta herkästi. Leffa onnistuu välittämään naisten kokeman ahdistuksen, vaikka itse ahdistelukohtauksia siinä on lopulta yllättävänkin vähän. Sitäkin enemmän näytetään, kuinka seksististä ja tökeröä toimintaa Fox Newsilla on ollut - ja valitettavasti on edelleen. Naiset eivät saa käyttää housuja, vaan vain lyhyitä hameita. Katsojalukujen nostamiseksi vaihdetaan laajakuvaan, jotta saadaan läpinäkyvän pöydän takaa näkyvät paljaat jalat esiin. Jos tähän ei suostu, ei ole asiaa töihin seuraavana päivänä. Elokuva esittelee läpi kestonsa yhä vain enemmän vääryyksiä ja sitä katsoessa on vaikea olla tuntematta suurta kiukkua kasvamassa sisällä.

Elokuvan tarina on jo itsessään mielenkiintoinen ja kun vielä tietää, että se on suurimmaksi osaksi tositarina, on se vieläkin kiehtovampi. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat nappaa nopeasti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Sen rytmitys on napakkaa, eikä aika käy pitkäksi. Paikoitellen katsojana toivoisi, että elokuva pysähtyisi syventämään jotain hetkeä, hahmoa tai juonikuviota pidemmäksi aikaa. Jotkut asiat hoidetaan pois alta kiirehtien ja niiden merkittävyys hieman katoaa, eikä näin pitäisi käydä. Pääasiassa elokuva kuitenkin tasapainottelee taidokkaasti kolmen päähenkilönsä juonikuvioiden välillä.

Asia, mistä Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa (ja onkin jo saanut) suurta kritiikkiä, on se, että elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat molemmat miehiä. Onhan tämä kieltämättä kumma, kun leffa kertoo naisten kokemasta ahdistelusta ja onkin suuri mahdollisuus, että elokuva olisi vieläkin iskevämpi, jos siinä toimisi naistiimi puikoissa. Jay Roach ja Charles Randolph tekevät kuitenkin oivaa työtä ja kun Charlize Theron on toiminut tuottajana, olen varma, että hänellä on ollut sanavaltaa tehdä muutoksia, kun jompikumpi tai molemmat ovat olleet tekemässä jotain töksähtävästi. Elokuva on teknisestikin hyvin toteutettu. Kameratyöskentelystä löytyy televisiolähetyksille ja -ohjelmille tyypillisiä zoomailuja, minkä lisäksi leffassa on muutenkin hienovaraista, mutta veikeää visuaalista kikkailua. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, kuten on myös äänimaailma. Theodore Shapiron säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa tehokkaasti.

Yhteenveto: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on erittäin mainio teos tärkeästä aiheesta ja varmasti vain yksi monista tulevista Me Too -kampanjaan liittyvistä elokuvista. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen aiheensa vuoksi, minkä lisäksi se onnistuu hyvin nopeastikin pistää katsojan tuntemaan voimakkaitakin tuntemuksia. Tietty raivo alkaa kiehua sisällä, kun John Lithgow ällöttelee oikein antaumuksella Roger Ailesin roolissa ja kun naistyöntekijöistä alkaa yhä paremmin nähdä, mitä se tekee heidän psyykkeelleen. Ahdistus välittyy katsomoon asti, mutta leffa voisi mennä vieläkin pidemmälle epämiellyttävän tunteensa kanssa. Vaikka elokuvan rytmitys on mukavan reipas, voisi se välillä hiljentää vauhtia ja syventää tiettyjä asioita paremmin. Visuaalista kikkailua on yllättävänkin veikeästi mukana. Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie ovat kaikki todella hyviä rooleissaan - Theron ja Robbie ovat jopa erinomaisia. On kyllä hieman kumma, että ohjaajana ja käsikirjoittajana toimivat miehet ja toivonkin, että kun samanlaisesta tositarinasta tehdään seuraavan kerran elokuva, olisi kameran takana merkittävimmissä rooleissa huomattavasti enemmän naisia. Se todella on varmaa, että näitä tositarinoita tullaan filmatisoimaan, mutta tuskinpa tuottaja Harvey Weinsteinista onnistutaan vielä hetkeen vääntämään elokuvaa, sillä harmillisesti hänellä on yhä paljon vaikutusvaltaa elokuvamaailmassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bombshell, 2019, Lionsgate, Annapurna Pictures, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Denver and Delilah Productions, Lighthouse Management & Media