Arvostelu: The Crow (2024)

THE CROW

Ohjaus: Rupert Sanders

Pääosissa: Bill Skarsgård, FKA Twigs, Danny Huston, Laura Birn, Josette Simon, Isabella Wei, Sami Bouajila ja Jordan Bolger

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 1989 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli jo tehty useampi adaptaatio, tunnetuimpana vuoden 1994 elokuva The Crow, jonka päätähti Brandon Lee kuoli traagisesti kesken kuvausten. Vuonna 2008 Stephen Norrington ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, Norringtonin jättäydyttyä leffasta. Juan Carlos Fresnadillo valittiin uudeksi ohjaajaksi, laulaja Nick Cave työsti käsikirjoitusta uusiksi ja päärooliin kaavailtiin ensin Mark Wahlbergiä ja sitten Bradley Cooperia. Vuonna 2011 projekti jumiutui levitysoikeuskiistan takia, jolloin Fresnadillo poistui projektista. F. Javier Gutiérrez korvasi hänet vuonna 2012 ja Jesse Wigutow alkoi kirjoittamaan kokonaan uutta käsikirjoitusta, joka siirtäisi O'Barrin alkuperäisen sarjakuvan nykyaikaan. Päärooliin kaavailtiin Tom Hiddlestonia ja Alexander Skarsgårdia, kunnes Luke Evans palkattiin osaan vuonna 2013. Vuotta myöhemmin Gutiérrez jätti elokuvan tehdäkseen Ringsin (2017) ja sarjakuvasta vastannut O'Barr itse alkoi kynäilemään käsikirjoitusta. Evans vaihtui Jason Momoaan vuonna 2016 ja Corin Hardy palkattiin ohjaajaksi. Elokuvalle annettiin nimi "The Crow Reborn" ja sen oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2019, mutta 2018 Momoa ja Hardy jättivät leffan. Vuonna 2020 Rupert Sanders vahvisti lopullisen paikan ohjaajana, Zach Baylinin työstäessä viimeistä käsikirjoitusversiota. Vuonna 2022 Bill Skarsgård kiinnitettiin päärooliin ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden heinäkuussa. Nyt The Crow saapuu elokuvateattereihin monen viivästyksen ja mutkan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Pidän paljon Brandon Leen tähdittämästä The Crow'sta ja huolestuin, kun kuulin, että uusi leffa oli tekeillä. Traileri ei vakuuttanut minua yhtään ja kävinkin katsomassa elokuvan skeptisenä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Eric Draven ja hänen rakkaansa Shelly murhataan, mutta varis herättää Ericin takaisin henkiin, jotta tämä voi kostaa Shellyn kuoleman.

Lukuisten eri näyttelijäehdokkaiden ja jopa rooliin kiinnitettyjen näyttelijöiden jälkeen Eric Dravenin rooli meni tällä kertaa Bill Skarsgårdille, joka tunnetaan parhaiten Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnina. Pidin valtavasti Skarsgårdin pelletulkinnasta ja olen odottanut näkeväni häneltä muutakin, mutta Eric Dravenina hän tuotti suuren pettymyksen. Iso osa tästä johtuu käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, jonka myötä Eric on suunnilleen puolet leffasta flegmaattinen ja totaalisen tylsä tyyppi, leffan keskittyessä enemmän tämän Shelly-rakkaaseen, jota esittää laulajatanssija FKA Twigs. Twigsin taas kannattaisi pysyä musiikkipuolella, sillä näyttelijänä hän ei vakuuta yhtään ja hän näyttää olevan päihteiden vaikutuksen alaisena läpi elokuvan. Skarsgårdin ja Twigsin väliltä ei löydy yhtään kemiaa, ei, vaikka elokuva kuinka yrittäisi uskotella, että heidän rakkautensa on yksi maailmankaikkeuden vahvimmista, minkä takia Eric herää takaisin henkiin, kun hänet ja Shelly murhataan.

     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston pahana Vincent Roegina, Laura Birn tämän oikeana kätenä Marianina, sekä Sami Bouajila henkenä, joka ohjeistaa Ericiä tämän uusien kykyjen kanssa. Sivunäyttelijätkään eivät juuri säväytä. Yleensä hyviä roistorooleja tekevä Huston hoitaa tonttinsa aika laiskasti ja vaikka onkin kiva nähdä suomalainen Birn jälleen Hollywood-tuotannossa, ei hän omaa hahmonsa vaatimaa uhkaavuutta ja kylmyyttä.

Kuten elokuvan vaikeasta tuotannosta ja vaisuista trailereista pystyikin jo päätellä, uusi The Crow -leffa on varsin kehno raina, joka kalpenee joka osa-alueella Brandon Leen kulttiklassikolle. Siinä, missä Leen elokuva oli voimakkaasti tyylitelty ja tunnelmallinen goottiteos, joka jäi vahvasti mieleen tiukkana ja tummanpuhuvana kostokertomuksena, uusi The Crow on täysin lattea, visioton ja muutenkin kaikin puolin laiskasti tehty rahastus, joka yrittää kovasti hypätä moderniin buumiin kierrättää vanhoista hyvistä elokuvista uusia sieluttomia turhakkeita, jotka unohtaa heti näkemisen jälkeen. Mukaansatempaavasta tarinankerronnasta, lumoavan synkästä ilmapiiristä ja häikäisevistä visuaalisuuksista ei ole tietoakaan tätä uutta leffaa seuratessa.

Jos jotain positiivista täytyy sanoa, niin ihan loppusuoralla nähdään oikein menevä ja julman verinen taistelu, jota katsoessa voi ymmärtää, miksi elokuvalle oltiin aluksi antamassa jopa korkeinta K18-ikärajaa. Siihen hetkelliseen herkkuun päästäkseen katsojan täytyy kuitenkin kahlata läpi yksi vuoden tylsimmistä elokuvista. Jos jotain leffalta en odottanut, niin sitä, kuinka helvetin pitkäveteinen se on. Siinä, missä Leen leffassa mennään heti suoraan asiaan, uusi The Crow käyttää kolmisen varttia rakentaakseen Ericin ja Shellyn välistä suhdetta, ennen kuin Shelly tapetaan ja varsinainen tarina voi vihdoin ja viimein alkaa. Kun näyttelijöiden väliltä ei löydy tippaakaan kemiaa ja heille on kirjoitettu todella mauttomia, muka-romanttisia latteuksia, on suhteen kehittymistä tuskallisen tylsää seurata.

Sittenkin kun kostotarina vihdoin alkaa puolessa välissä leffaa, on jo liian myöhäistä. Elokuva ei saanut herätettyä tunnesidettä katsojien ja päähahmojen välille, jolloin Shellyn kuolema ei tunnu missään. Eric on ollut siihen asti niin perhanan tylsä heppu, ettei tämän seikkailu jaksa enää napata mukaansa, vaikka Skarsgård parantaakin roolityötään loppua kohti. Leffa hidastelee vähän väliä täysin turhaan, välillä suorastaan jopa junnaten paikoillaan. Kaiken jälkeen huipennus on varsinainen antikliimaksi. Jopa päätähti itse on kritisoinut elokuvansa finaalia!

Useamman vaihdoksen jälkeen ohjaajan homma meni lopulta Rupert Sandersille, jonka aiempia elokuvia ovat sellaiset, öh, "laatuteokset" kuin Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) ja näytelty amerikkalainen Ghost in the Shell (2017). Ei siis ihme, että The Crow ei ole erityisen hyvä leffa. Sanders ei saa elokuvaansa minkäänlaista koukkua tai jännitettä, vaan hänen työnsä on täysin levällään. Hänellä ei myöskään ole ollut juuri yhtään visiota - tai ainakaan hyvää sellaista. Leffa on ihan hyvin kuvattu, mutta todella köykäisesti ja laahaavasti leikattu. Lavastus on täysin mitäänsanomatonta vuoden 1994 leffaan verrattuna, enkä tiedä, mitä puvustajien ja maskeeraajien päässä on liikkunut, kun he ovat suunnitelleet Ericin ulkoasua. Lopputulos on Jared Leton Jokerin tapainen muka-cool, mutta vain naurettavan yliyritteliäs angstiteini, jonka muka-rankkojen tatuointien on tarkoitus kuvastaa, kuinka muka-synkkä ihminen Eric on. Tietokonetehosteetkaan eivät ole kaksiset, äänityksessä voi toisinaan kuulla turhankin selvästi taustakohinaa, eivätkä Volker Bertelmannin uneliaat musiikit auta katsojan tylsistynyttä tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Crow, 2024, Hassell Free Productions, Davis-Films, The Electric Shadow Company, Edward R. Pressman Film, Pressman Film, 30WEST, Ashland Hill Media Finance, Media Capital Technologies

Arvostelu: The Woman King (2022)

THE WOMAN KING

Ohjaus: Gina Prince-Bythewood

Pääosissa: Viola Davis, Thuso Mbedu, Lashana Lynch, Sheila Atim, John Boyega, Jordan Bolger, Hero Fiennes Tiffin, Jimmy Odukoya, Masali Baduza, Jayme Lawson ja Adrienne Warren

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman King pohjautuu historialliseen soturijoukkoon, agojeihin, jotka suojelivat entistä Dahomeyn kuningaskuntaa Länsi-Afrikassa 1800-luvulla. Tuottaja Maria Bello oli vierailemassa Beninissä, missä hän sai tietää agojeista ja keksi heti idean uuteen elokuvaan. Yhdessä tuottajaystävänsä Cathy Schulmanin kanssa Bello esitteli ideansa näyttelijä Viola Davisille palkintogaalassa yleisön edessä ja Davis tarttui projektiin niin tuottajana kuin pääosanäyttelijänä. Yhdessä he yrittivät saada studioita rahoittamaan elokuvaa, mutta nämä joko suostuivat minimaaliseen budjettiin tai sitten isompaan elokuvaan, jos siihen roolitettaisiin valkoihoisia näyttelijöitä päärooleihin, joista kumpaankaan Bello, Schulman ja Davis eivät suostuneet. Lopulta TriStar innostui elokuvasta ja kun agojeista inspiraatiota ottanut ja lähes pelkkien tummaihoisten tähdittämä leffa Black Panther (2018) osoittautui jättimenestykseksi, studio teki filmistä yhden ykkösprioriteeteistaan ja korotti budjettia. Näyttelijät treenasivat fyysisesti neljä kuukautta ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2021. The Woman King sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin, kun kuulin Davisin tähdittävän historiallista filmiä ja meninkin positiivisin mielin katsomaan The Woman Kingiä sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1823 Länsi-Afrikassa, Dahomeyn kuningaskunnan hurjat naissoturit, agojit taistelevat hyökkäävää Oyo-imperiumia vastaan.

Dahomeyn kuningaskuntaa puolustavien agoji-naissotureiden johtajana, kenraali Naniscana nähdään Viola Davis, joka on erinomainen roolissaan, kuten odottaa saattaakin. Karismaa uhkuva Davis hyppää rooliinsa ihailtavalla vimmalla, istuen täydellisesti maan sotureista suurimmaksi. Davis onnistuu niin hurjana taistelijana kuin myös herkemmässä draamapuolessa, kun Nanisca laskee luottamiensa ihmisten edessä suojakuortaan. Mutta vaikka Davis patsasteleekin parrasvaloissa mainonnassa, elokuvan todellinen päähenkilö tuntuu kuitenkin olevan elokuvadebyyttinsä tekevän Thuso Mbedun näyttelemä Nawi, nuori naisenalku, joka ei suostu naitettavaksi miehille, joten hänen isänsä passittaa hänet agojikoulutukseen. Mbedu pärjää hyvin konkarinäyttelijöiden rinnalla ja Nawia kannustaa, kun tämä ottaa tavoitteekseen nousta kokelaista parhaaksi ja ansaita kenraalin kunnioituksen.

     Elokuvassa nähdään myös Lashana Lynch ja Sheila Atim Naniscan uskollisimpina agojisotureina, Izogiena ja Amenzana, John Boyega Dahomeyn kuninkaana Ghezona, Jimmy Odukoya Oyo-imperiumin kenraali Oba Adena, sekä Jordan Bolger ja Hero Fiennes Tiffin orjakauppiaina Malikina ja Santona, jotka saapuvat tekemään kauppaa Dahomeyn kanssa. Historiassa Dahomey oli nimittäin tunnettu siitä, että maa myi vankeja orjina Amerikkaan, eikä elokuva lähde pahemmin kaunistelemaan tätä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, etenkin Lynch tiukkana mutta silti lämpimänä agojikouluttajana. Surkeista After-rainoista (2019-) tuttu Fiennes Tiffin jättää kuitenkin jälleen kylmäksi. Katalan Santon osaan olisi varmasti löytynyt parempi näyttelijä.

The Woman King on erittäin mielenkiintoinen ja toimiva katsaus historiaan, josta ei kouluissa pahemmin opeteta ja josta ei ole elokuvia nähty. Nämä tummaihoisten historiatarinat esitetään yleensä traagisina vapaudenriistokertomuksina ja onkin mukava nähdä vaihtelun vuoksi elokuva voimakkaasta soturijoukosta, ajalta ennen kuin valkoiset tuhosivat lopulta tämänkin valtion omaksi edukseen. Ranskalaisten valtauksen jälkeen maa muuttui vähitellen Beniniksi. On myös hienoa nähdä elokuva historiallisesta naissoturijoukosta, joka sai monet miesarmeijatkin luikkimaan takaisin kotiinsa häntä koipien välissä. Näiden lisäksi leffa kertoo myös menevän, joskin todella tutuntuntuisen kasvutarinan nenänvarsia pitkin katsotusta tytöstä vaikuttavaksi taistelijaksi.

Nuoren Nawin kautta on helppo tutustua tähän agojijoukkoon ja saada joku kiintopiste, jonka koettelemuksia seurata. Välillä saattaa harmittaa, kuinka kenraali Naniscan osuus tuntuu enemmän sivujuonelta, mutta tämäkin puoli on hyvin kerrottu. Erityisen toimiva on Nawin ja Naniscan välille muodostuva yhteys, nuorukaisen osoittaessa taitojaan konkarin edessä. Ihmisdraama on oivallisesti rakennettua ja siihen mahtuu niin herkkyyttä kuin mukavan humoristisia ja sympaattisia hetkiä. Toimintapuoli pitää sisällään taidokkaasti toteutettuja ja hyvin koreografioituja taistoja, jotka voisivat kuitenkin olla brutaalimpia ja verisempiä. Pahisosasto Oyo-imperiumin ja puisesti näyttelevän Fiennes Tiffinin hahmon kanssa jättävät myös toivomisen varaa. Muuten The Woman King on erittäin mainio elokuva.

Ohjauksesta vastaa Gina Prince-Bythewood, joka on petrannut huomattavasti edellisestä leffastaan, keskinkertaiseksi jääneestä Netflix-rainasta The Old Guard (2020). Toki tähän vaikuttaa myös vahvempana ammennettavana toimiva Dana Stevensin käsikirjoitus. Teknisiltä ansioiltaankin The Woman King on oikein toimiva. Se on taidokkaasti kuvattu ja oivallisesti leikattu, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto kulkee sopivan sulavasti. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäästi tehdyt. Maskeeraukset ovat kelvolliset, mutta usein minua häiritsi, kuinka minimaalista jälkeä vaikuttaisi syntyvän keihästyksistä sun muista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, Terence Blanchardin säveltämien musiikkien jumputtaessa tehokkaasti taustalla.

Yhteenveto: The Woman King on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen historiallinen toimintaelokuva. Karismaattinen Viola Davis loistaa roolissaan kenraali Naniscana, joskin on hieman harmi, että toisin kuin markkinointi antaa ymmärtää, filmin todellinen päähenkilö onkin nuori soturinalku Nawi. Tulokasnäyttelijä Thuso Mbedu suoriutuu kuitenkin hommastaan hyvin ja saa katsojan kannustamaan Nawia taipaleellaan. Lukuun ottamatta kehnoa Hero Fiennes Tiffiniä, muutkin näyttelijät ovat vähintään passeleita rooleissaan - etenkin mainio Lashana Lynch. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja kiinnostus pysyy yllä läpi parin tunnin ja vartin keston. Ihmisdraama herkkyyksineen ja huumoreineen kulkee toimivasti käsi kädessä toiminnan kanssa. Taistelut ovat pääasiassa tyylikkäitä, mutta ne kaipaisivat astetta brutaalimpaa kuvastoa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on hyvin toteutettu ja Gina Prince-Bythewoodin ohjaus tehokasta. Pahisosasto jää vaisuksi, mutta silti The Woman King toimii oikein mainiosti. Suosittelenkin elokuvaa, jos Afrikan mantereen historialliset jutut kiinnostavat ja jos haluat nähdä vahvojen naisten tähdittämää toimintaa, erityisesti sellaista, joka pohjautuu tosielämään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman King, 2022, TriStar Pictures, TriStar Productions, JuVee Productions, Welle Entertainment, Entertainment One, Jack Blue Productions

Arvostelu: Tom & Jerry (2021)

TOM & JERRY

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Michael Peña, Rob Delaney, Pallavi Sharda, Colin Jost, Ken Jeong, Jordan Bolger, Patsy Ferran, Daniel Adegboyega, Bobby Cannavale, Lil Rel Howery ja Tim Story

Genre: komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Tom & Jerry perustuu William Hannan ja Joseph Barberan vuonna 1940 luomiin piirroshahmoihin Tom-kissaan ja Jerry-hiireen, jotka ovat esiintyneet lukuisissa piirrossarjoissa, sarjakuvissa, peleissä ja elokuvissa vuosikymmenten varrella. Animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevää elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan jo vuonna 2009, mutta vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin leffan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Tom & Jerry on vihdoin saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin hyvin skeptinen filmin suhteen. Katsoin lapsena paljon Tom & Jerry -piirrossarjoja ja olen aina pitänyt tästä kissa-hiiri-jahdista. Innostuin, kun kuulin uuden leffan olevan tulossa, mutta huolestuin, kun sen kerrottiin yhdistelevän animaatiota oikeisiin näyttelijöihin. Traileri vain laski odotuksiani entisestään ja meninkin epäröivin mielin katsomaan Tom & Jerryä sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kayla Forester huijaa itselleen työpaikan Royal Gate -hotellista, jossa ollaan järjestämässä suuret somevaikuttajien häät. Kun hotellista löydetään hiiri nimeltä Jerry, Kayla saa tehtäväkseen hankkiutua hiirestä eroon, mihin Kayla tarvitsee avukseen kissan nimeltä Tom.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta Kaylaa, joka saa huiputettua Royal Gate -hotellia antamaan hänelle työpaikan eri ihmisen ansiopapereilla. Vaikkei hahmo anna lapsikatsojille välttämättä kovin hyvää kuvaa siitä, kuinka pitäisi pyrkiä ansioitumaan elämässä, koin aluksi, että Kayla voisi olla kivan vekkulimainen tapaus, jonka huijauksia olisi viihdyttävää seurata. Mutta ei. Heti päästyään hotelliin töihin, Kayla muuttuu tylsäksi ja hieman ärsyttäväksi hahmoksi, jonka kohdalla alkaakin toivoa, että hänen huijauksensa huomattaisiin ja hän saisi potkut. Asiaa ei auta, ettei Moretz ole erityisen kaksinen roolissaan. Moretz on aiemmin osoittanut lahjojaan, mutta tällaiseen kohelluskomediaan hän ei sovi. Häneltä löytyy kyllä hyvätkin hetkensä, mutta hänelle koituu selvästi suuria vaikeuksia esiintyä luontevasti kohtauksissa, joissa hänen ainoat vastanäyttelijänsä ovat jälkikäteen animoidut eläimet.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat hotellin johtaja Dubros (Rob Delaney), tapahtumapäällikkö Terence (Michael Peña), ovimies Gavin (Daniel Adegboyega), vastaanottovirkailija Lola (Christina Chong), pikkolo Joy (Patsy Ferran), baarimikko Cameron (Jordan Bolger), kokki Jackie (Ken Jeong), sekä hotellille häitään viettämään saapuva supersuosittu somepariskunta Ben (Colin Jost) ja Preeta (Pallavi Sharda), joiden häät ovat hotellin isoin tapahtuma vuosikausiin. Olivatkohan siinä kaikki hahmot? Unohdinko nyt jonkun... Ai niin, aina silloin tällöin elokuvassa piipahtavat hiiri Jerry ja tätä jahtaava kissa Tom. 

On käsittämätöntä, että Tom & Jerry -nimisen elokuvan nimikkohahmot tuntuvat sivuhenkilöiltä omassa leffassaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että tekijät eivät keksineet tarpeeksi tekemistä tälle eläinkaksikolle, vai pelkäsivätkö he lasten tylsistyvän, sillä kumpikaan ei sano sanaakaan leffassa, mutta jostain syystä filmi päättää keskittyä toinen toistaan tylsempiin ihmishahmoihin. Ihan oikeasti, kuka muka menee katsomaan Tom & Jerry -elokuvaa, jonka juoni liittyy joidenkin somevaikuttajien häihin ja nuoreen naiseen, joka huijaa itselleen työpaikan hotellilta? Sitä on nimittäin tiedossa vähän päälle puolentoista tunnin ajan. Tom ja Jerry käyvät pikaisesti hauskuuttamassa noin kymmenen minuutin välein, piristämään hieman tylsistymisen partaalle jatkuvasti päätyviä kaikenikäisiä katsojia. On vaikea kuvitella, että lapset tai edes vanhat Tom & Jerry -fanitkaan saisivat paljoa irti tästä kehnosta tekeleestä.

On selvää, että Tom & Jerryn suunnittelu alkoi noin kymmenen vuotta sitten, sillä siihen aikaan tuntui olevan trendinä tehdä elokuvia, joissa yhdistellään vanhoja ja ikonisia piirroshahmoja oikeiden näyttelijöiden kanssa. Oli esimerkiksi Karvinen (Garfield: The Movie - 2004), Alvin ja pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks - 2007), Jogi-karhu (Yogi Bear - 2010) ja Smurffit (The Smurfs - 2011). Leffat olivat toinen toistaan haukutumpia ja noin vajaan vuosikymmenen ajan tuntui siltä, että Hollywood olisi jopa ottanut opikseen ja lopettanut niiden teon. Mutta ei. Nyt meillä on Tom & Jerry, joka kopioi noiden rainojen kaavaa pitkästymiseen asti. Animaatiohahmot päätyvät suurkaupunkiin ja tapaavat oikeita ihmisiä, sitten kohelletaan puolentoista tunnin ajan myötähäpeällisten huonojen vitsien ja tuotesijoittelujen kera, kunnes pituutta on tarpeeksi, jotta pillit voi pistää pussiin ja kutsua lopputulosta elokuvaksi. Vuosikymmenen ajan toitotettu kritiikki on mennyt kuuroille korville ja jälleen yksi fanikunta voi todeta lapsuutensa menneen pilalle.

Ei leffa onneksi nimikkohahmojaan sen kummemmin oikeasti pilaa - he vain ovat yllättävän pienessä roolissa omassa elokuvassaan. Tom ja Jerry käyttäytyvät kuten aina ennenkin; kumpikaan ei puhu ja he ovat jatkuvasti satuttamassa toisiaan. Viime vuosina on ollut puhetta siitä, voiko lapsille näyttää tällaista "väkivaltaa" viihteenä, missä ei ole mitään seuraamuksia sillä, kuinka paljon toista tai itseään satuttaa. Olenkin positiivisesti yllättynyt, että filmi ei kohtele nimikkohahmoja kiltisti, vaan he joutuvat joka kohtauksessaan jonkinlaiseen höykytykseen, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi tappaa molemmat kymmeniä kertoja leffan aikana. Elokuvasta löytyy pari täysin Tomille ja Jerrylle omistettua kohtausta, joista yksi on erittäin lystikäs, salaman osuessa Tomiin kerta toisensa perään. Tekijöitä tuntuu kuitenkin kiinnostavan kaikki se muu turha tylsyys nimikkohahmojen ympärillä, eikä pari aidosti hauskaa kohtausta riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Elokuvan on ohjannut Tim Story, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt taitavat olla Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)... se varmaan kertoo jo paljon. Storyn työ ei ole erityisen hyvää tässä; paria hetkeä lukuunottamatta hän ei saa elokuvastaan hauskaa tai viihdyttävää. Isoimmat ongelmat toki tulevat Kevin Costellon huonosta käsikirjoituksesta. Kun kyseessä on Tom & Jerry, ei tekstiltä tietenkään voi odottaa mitään Shakespearea, mutta veikkaisin Shakespearenkin olevan kiinnostuneempi kahdesta päähenkilöstään. Lisäksi vaikka filmi onkin aika tyhjä sisällöltään, on siinä muutamia sanomia, jotka pistävät raapimaan päätä. Välillä tuntuu kuin leffa yrittäisi sanoa, että miesten maailmassa naiset voivat pärjätä vain huijaamalla. Tai että vaikeassa suhteessa välinpitämättömälle mielitietyllä pitäisi antaa lukemattomia uusia mahdollisuuksia, vaikka asiat vaikuttaisivat vain menevän huonompaan suuntaan. Noh, sentään leffa on ihan sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää reippaammin ihmisten osuuksista. Lavasteet ovat näyttävät ja eläinten animointi näyttää veikeältä piirrosjälkeä ja tietokonetekniikkaa yhdistellessään. Äänimaailmasta löytyy paljon vekkulimaisia kumauksia ja sirityksiä, mutta musiikit jättävät kylmäksi.

Yhteenveto: Tom & Jerry on harmillisen kehno koko perheen komedia, jota tuntuu kiinnostavan kaikki muu kuin itse Tom ja Jerry. Eläinkaksikko saa pari aidosti hauskaa kohtausta, missä katsoja pääsee nauramaan toheloinnille, epätoivoisille saalistusyrityksille ja sille, kun nimikkohahmoille käy köpelösti. Kaikki näiden parin kohtauksen ympärillä on kuitenkin aika surkeaa kohellusta. Hotelliin sijoittuva ja häihin liittyvä tarina ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun ihmishahmot ovat näin tylsiä ja ärsyttäviä. Leffa kulkee turhankin tuttuja latuja mm. vuoden 2011 Smurffit-leffasta ja käyttää aikansa kiusalliseen tuotesijoitteluun, kyseenalaisiin opetuksiin ja kökköön parisuhdedraamaan. Kestoakin on liikaa ja tunnin ja 40 minuutin pituudella elokuva käy usein pitkäveteiseksi. Ja jos aikuinen Tom & Jerry -fanittaja kokee leffan tylsäksi, uskoisin, että lapsikin saattaa jatkuvasti elokuvan aikana ihmetellä, mihin ne kissa ja hiiri koko ajan katoavat? Elokuvaa onkin vaikea suositella oikeastaan kenellekään. Samankaltaisten edeltäjiensä kera leffa toimii parhaimmillaan lähinnä taustameluna, jolla vanhempi saa edes hetkellisesti aikuista leikkimään pyytävän lapsen hiljaiseksi television ääressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tom & Jerry, 2021, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Hanna-Barbera Productions, Keylight Productions, King Features Syndicate, Lin Pictures, Turner Entertainment