Bridgerton, kausi 4 (2026) - sarja-arvostelu

BRIDGERTON - KAUSI 4

Luoja: Chris Van Dusen

Näyttelijät: Luke Thompson, Yerin Ha, Ruth Gemmell, Nicola Coughlan, Hannah Dodd, Adjoa Andoh, Golda Rosheuvel, Victor Alli, Katie Leung, Michelle Mao, Isabella Wei, Luke Newton, Claudia Jessie, Florence Hunt, Polly Walker, Jessica Madsen, Geraldine Alexander, Masali Baduza, Martins Imhangbe, Will Tilston, Fiona Marr, Gracie McGonigal, David Moorst, Hugh Sachs, Jonathan Bailey, Simone Ashley ja Julie Andrews

Genre: draama, romantiikka

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti 3 minuuttia - 1 tunti 10 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Julia Quinnin samannimiseen kirjasarjaan perustuva Bridgerton nousi saman tien jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2020. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vieläkin lisää. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Bridgertonin neljäs tuotantokausi on julkaistu kokonaisuudessaan. Itse olen pitänyt sarjan aiempia kausia ihan kivana hömppänä ja aloinkin katsomaan neljättä kautta varsin positiivisin fiiliksin heti sen julkaisupäivänä.

Bridgertonit järjestävät naamiaiset, missä Benedict-poika rakastuu hopeisiin pukeutuneeseen mysteerinaiseen. Kyseessä on naapurustoon muuttaneen leskirouvan tytärpuoli ja sisäkkö Sophie Baek.

Bridgertonin tuttuun tapaan sarjan neljäs tuotantokausi nostaa taas eri Bridgerton-lapsen keulakuvakseen ja tällä kertaa kyseessä on Luke Thompsonin näyttelemä Benedict Bridgerton, aiemmin sivuosaan tyytynyt naistenmies. Benedictin maailma kuitenkin mullistuu, kun hän eräissä naamiaisissa kohtaa hopeisiin pukeutuneen mysteerinaisen, johon hän rakastuu heti. Minkään aatelisnaisen sijaan kyseessä on kuitenkin sisäkkö Sophie Baek, jota esittää Yerin Ha ja joka piilottelee todellista taustaansa mieheltä. Benedict on astetta kiinnostavampi Bridgerton-poitsu kuin kolmoskauden keskiössä ollut Colin (Luke Newton), mutta tälläkin kaudella tämän rakastama nainen nousee kiinnostavammaksi, vaikka hänen kuvionsa ei tunnukaan kaikista omaperäisimmältä. Ha on mainio Sophiena, ja hänen ja Thompsonin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.

     Vanhoista tutuista hahmoista paluun tekevät myös muun muassa Bridgertonien äiti, lady Violet (Ruth Gemmell) ja tämän tyttäret Eloise (Claudia Jessie) ja Francesca (Hannah Dodd), Francescan rakas John Stirling (Victor Alli), Colinin vaimo Penelope (Nicola Coughlan), kuningatar Charlotte (Golda Rosheuvel), sekä tälle läheinen lady Danbury (Adjoa Andoh). Uusina hahmoina kaudella esitellään Sophien palvelema tiukka lady Emerinta Gun (Katie Leung) ja tämän hemmotellut tyttäret Rosamund (Michelle Mao) ja Posy (Isabella Wei). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, heittäytyen usein tarkoituksellisen ylidramaattisesti. Sivuhahmoista kiinnostavin on Penelope, joka ei löydä enää vanhaa intoaan juoruilua kohtaan, nyt kun kaikki tietävät hänen olevan lady Whistledown.

Kertokaapa, kuulostaako tämä tutulta: Äitinsä kuolemaa surevan nuoren neidin elämä muuttuu, kun hänen isänsä menee uusiin naimisiin. Uusi äitipuoli on kylmä ja rakastaa vain kahta muuta tytärtään. Neidin isän kuolessa, äitipuoli alistaa neidistä palvelijansa. Kun paikallinen komistus ilmaisee etsivänsä itselleen morsianta ja tämän ympärille järjestetään juhlat, ilkeä äitipuoli lähettää tyttärensä yrittämään onneaan komistuksen kanssa taloudellisesti hyvän tulevaisuuden takaamiseksi. Mutta he eivät tiedäkään, että apua saanut neiti osallistuu myös salaa juhliin ja saa komistuksen rakastumaan ensisilmäyksellä. Juhlien lähestyessä loppuaan neiti kuitenkin äkillisesti poistuu paikalta, jättäen jälkeensä vain yhden osan asustaan ja komistus päättää tehdä kaikkensa löytääkseen mysteerinaisen. Hmm...

Bridgertonin neljäs tuotantokausi aiheuttaa varmasti parin ensimmäisen jaksonsa aikana kulmien kohottelua, sillä niin räikeästi se kopioi klassikkosatu Tuhkimoa. Aluksi koin kauden jopa tylsän mielikuvituksettomaksi, mutta onneksi se alkaa vihdoin löytää omaakin suuntaansa edetessään. Koska päätarina tuntui aluksi niin laiskalta, kiinnostuin enemmän seuraamaan Penelopea, joka tosiaan painiskelee nyt sen kanssa, että kaikki tietävät hänen salaisuutensa. Kaikki kyselevät häneltä uusimpia juoruja, mutta eipä kukaan myöskään uskalla puhua hänen seurassaan juuri mitään, peläten, että pian koko naapurusto tietää liikaa.

Benedictin ja Sophien kuvio saa paremmin tuulta alleen kauden toisella puoliskolla, mutta loppuun asti mielsin heidän tarinansa vähän ponnettomaksi. Sillä toisella puoliskolla taas kiinnostuin enemmän Francesca-siskon kuviosta, joka nähtävästi lainailee jo myöhemmästä Bridgerton-kirjasta. Nämä kiinnostavat ja parhaimmillaan jopa tunteikkaat sivujuonet nostavat pääjuoneltaan hiukan latteaa tuotantokautta kelvolliseksi. Bridgerton nauttii edelleen jättisuosiosta, eikä sarja ole suinkaan tähän loppumassa. Jatkoa on tulossa vielä ainakin kahden kauden verran. Olettaisin, että Francesca nostetaan seuraavaksi päähenkilöksi, joskin onhan Eloisekin odottanut jo hyvän tovin omaa vuoroaan.

Tuotantokauden ohjaajat tekevät menevää työtä tunnelman kanssa, vaativat kohtaukset sitten romanttisuutta, humoristisuutta tai vakavuutta. Käsikirjoittajat takeltelevat mielikuvituksettoman lähdemateriaalikirjan kanssa ja joutuvatkin tuomaan muualta tai keksimään itse kiinnostavampaa täytettä sekaan. Teknisiltä ansioiltaan Bridgerton pysyy laadukkaana. Neljäs kausi on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat huikeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin hienot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Kris Bowersin mainioiden musiikkien lisäksi tälläkin kaudella kuullaan instrumentaalisovituksia tuttujen artistien, kuten Taylor Swiftin biiseistä.

Kauden finaalijakson lopputeksteissä nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Bridgerton, Yhdysvallat, 2020-, Shondaland, Netflix

Arvostelu: The Crow (2024)

THE CROW

Ohjaus: Rupert Sanders

Pääosissa: Bill Skarsgård, FKA Twigs, Danny Huston, Laura Birn, Josette Simon, Isabella Wei, Sami Bouajila ja Jordan Bolger

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 1989 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli jo tehty useampi adaptaatio, tunnetuimpana vuoden 1994 elokuva The Crow, jonka päätähti Brandon Lee kuoli traagisesti kesken kuvausten. Vuonna 2008 Stephen Norrington ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, Norringtonin jättäydyttyä leffasta. Juan Carlos Fresnadillo valittiin uudeksi ohjaajaksi, laulaja Nick Cave työsti käsikirjoitusta uusiksi ja päärooliin kaavailtiin ensin Mark Wahlbergiä ja sitten Bradley Cooperia. Vuonna 2011 projekti jumiutui levitysoikeuskiistan takia, jolloin Fresnadillo poistui projektista. F. Javier Gutiérrez korvasi hänet vuonna 2012 ja Jesse Wigutow alkoi kirjoittamaan kokonaan uutta käsikirjoitusta, joka siirtäisi O'Barrin alkuperäisen sarjakuvan nykyaikaan. Päärooliin kaavailtiin Tom Hiddlestonia ja Alexander Skarsgårdia, kunnes Luke Evans palkattiin osaan vuonna 2013. Vuotta myöhemmin Gutiérrez jätti elokuvan tehdäkseen Ringsin (2017) ja sarjakuvasta vastannut O'Barr itse alkoi kynäilemään käsikirjoitusta. Evans vaihtui Jason Momoaan vuonna 2016 ja Corin Hardy palkattiin ohjaajaksi. Elokuvalle annettiin nimi "The Crow Reborn" ja sen oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2019, mutta 2018 Momoa ja Hardy jättivät leffan. Vuonna 2020 Rupert Sanders vahvisti lopullisen paikan ohjaajana, Zach Baylinin työstäessä viimeistä käsikirjoitusversiota. Vuonna 2022 Bill Skarsgård kiinnitettiin päärooliin ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden heinäkuussa. Nyt The Crow saapuu elokuvateattereihin monen viivästyksen ja mutkan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Pidän paljon Brandon Leen tähdittämästä The Crow'sta ja huolestuin, kun kuulin, että uusi leffa oli tekeillä. Traileri ei vakuuttanut minua yhtään ja kävinkin katsomassa elokuvan skeptisenä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Eric Draven ja hänen rakkaansa Shelly murhataan, mutta varis herättää Ericin takaisin henkiin, jotta tämä voi kostaa Shellyn kuoleman.

Lukuisten eri näyttelijäehdokkaiden ja jopa rooliin kiinnitettyjen näyttelijöiden jälkeen Eric Dravenin rooli meni tällä kertaa Bill Skarsgårdille, joka tunnetaan parhaiten Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnina. Pidin valtavasti Skarsgårdin pelletulkinnasta ja olen odottanut näkeväni häneltä muutakin, mutta Eric Dravenina hän tuotti suuren pettymyksen. Iso osa tästä johtuu käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, jonka myötä Eric on suunnilleen puolet leffasta flegmaattinen ja totaalisen tylsä tyyppi, leffan keskittyessä enemmän tämän Shelly-rakkaaseen, jota esittää laulajatanssija FKA Twigs. Twigsin taas kannattaisi pysyä musiikkipuolella, sillä näyttelijänä hän ei vakuuta yhtään ja hän näyttää olevan päihteiden vaikutuksen alaisena läpi elokuvan. Skarsgårdin ja Twigsin väliltä ei löydy yhtään kemiaa, ei, vaikka elokuva kuinka yrittäisi uskotella, että heidän rakkautensa on yksi maailmankaikkeuden vahvimmista, minkä takia Eric herää takaisin henkiin, kun hänet ja Shelly murhataan.

     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston pahana Vincent Roegina, Laura Birn tämän oikeana kätenä Marianina, sekä Sami Bouajila henkenä, joka ohjeistaa Ericiä tämän uusien kykyjen kanssa. Sivunäyttelijätkään eivät juuri säväytä. Yleensä hyviä roistorooleja tekevä Huston hoitaa tonttinsa aika laiskasti ja vaikka onkin kiva nähdä suomalainen Birn jälleen Hollywood-tuotannossa, ei hän omaa hahmonsa vaatimaa uhkaavuutta ja kylmyyttä.

Kuten elokuvan vaikeasta tuotannosta ja vaisuista trailereista pystyikin jo päätellä, uusi The Crow -leffa on varsin kehno raina, joka kalpenee joka osa-alueella Brandon Leen kulttiklassikolle. Siinä, missä Leen elokuva oli voimakkaasti tyylitelty ja tunnelmallinen goottiteos, joka jäi vahvasti mieleen tiukkana ja tummanpuhuvana kostokertomuksena, uusi The Crow on täysin lattea, visioton ja muutenkin kaikin puolin laiskasti tehty rahastus, joka yrittää kovasti hypätä moderniin buumiin kierrättää vanhoista hyvistä elokuvista uusia sieluttomia turhakkeita, jotka unohtaa heti näkemisen jälkeen. Mukaansatempaavasta tarinankerronnasta, lumoavan synkästä ilmapiiristä ja häikäisevistä visuaalisuuksista ei ole tietoakaan tätä uutta leffaa seuratessa.

Jos jotain positiivista täytyy sanoa, niin ihan loppusuoralla nähdään oikein menevä ja julman verinen taistelu, jota katsoessa voi ymmärtää, miksi elokuvalle oltiin aluksi antamassa jopa korkeinta K18-ikärajaa. Siihen hetkelliseen herkkuun päästäkseen katsojan täytyy kuitenkin kahlata läpi yksi vuoden tylsimmistä elokuvista. Jos jotain leffalta en odottanut, niin sitä, kuinka helvetin pitkäveteinen se on. Siinä, missä Leen leffassa mennään heti suoraan asiaan, uusi The Crow käyttää kolmisen varttia rakentaakseen Ericin ja Shellyn välistä suhdetta, ennen kuin Shelly tapetaan ja varsinainen tarina voi vihdoin ja viimein alkaa. Kun näyttelijöiden väliltä ei löydy tippaakaan kemiaa ja heille on kirjoitettu todella mauttomia, muka-romanttisia latteuksia, on suhteen kehittymistä tuskallisen tylsää seurata.

Sittenkin kun kostotarina vihdoin alkaa puolessa välissä leffaa, on jo liian myöhäistä. Elokuva ei saanut herätettyä tunnesidettä katsojien ja päähahmojen välille, jolloin Shellyn kuolema ei tunnu missään. Eric on ollut siihen asti niin perhanan tylsä heppu, ettei tämän seikkailu jaksa enää napata mukaansa, vaikka Skarsgård parantaakin roolityötään loppua kohti. Leffa hidastelee vähän väliä täysin turhaan, välillä suorastaan jopa junnaten paikoillaan. Kaiken jälkeen huipennus on varsinainen antikliimaksi. Jopa päätähti itse on kritisoinut elokuvansa finaalia!

Useamman vaihdoksen jälkeen ohjaajan homma meni lopulta Rupert Sandersille, jonka aiempia elokuvia ovat sellaiset, öh, "laatuteokset" kuin Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) ja näytelty amerikkalainen Ghost in the Shell (2017). Ei siis ihme, että The Crow ei ole erityisen hyvä leffa. Sanders ei saa elokuvaansa minkäänlaista koukkua tai jännitettä, vaan hänen työnsä on täysin levällään. Hänellä ei myöskään ole ollut juuri yhtään visiota - tai ainakaan hyvää sellaista. Leffa on ihan hyvin kuvattu, mutta todella köykäisesti ja laahaavasti leikattu. Lavastus on täysin mitäänsanomatonta vuoden 1994 leffaan verrattuna, enkä tiedä, mitä puvustajien ja maskeeraajien päässä on liikkunut, kun he ovat suunnitelleet Ericin ulkoasua. Lopputulos on Jared Leton Jokerin tapainen muka-cool, mutta vain naurettavan yliyritteliäs angstiteini, jonka muka-rankkojen tatuointien on tarkoitus kuvastaa, kuinka muka-synkkä ihminen Eric on. Tietokonetehosteetkaan eivät ole kaksiset, äänityksessä voi toisinaan kuulla turhankin selvästi taustakohinaa, eivätkä Volker Bertelmannin uneliaat musiikit auta katsojan tylsistynyttä tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Crow, 2024, Hassell Free Productions, Davis-Films, The Electric Shadow Company, Edward R. Pressman Film, Pressman Film, 30WEST, Ashland Hill Media Finance, Media Capital Technologies