Bridgerton, kausi 4 (2026) - sarja-arvostelu

BRIDGERTON - KAUSI 4

Luoja: Chris Van Dusen

Näyttelijät: Luke Thompson, Yerin Ha, Ruth Gemmell, Nicola Coughlan, Hannah Dodd, Adjoa Andoh, Golda Rosheuvel, Victor Alli, Katie Leung, Michelle Mao, Isabella Wei, Luke Newton, Claudia Jessie, Florence Hunt, Polly Walker, Jessica Madsen, Geraldine Alexander, Masali Baduza, Martins Imhangbe, Will Tilston, Fiona Marr, Gracie McGonigal, David Moorst, Hugh Sachs, Jonathan Bailey, Simone Ashley ja Julie Andrews

Genre: draama, romantiikka

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti 3 minuuttia - 1 tunti 10 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Julia Quinnin samannimiseen kirjasarjaan perustuva Bridgerton nousi saman tien jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2020. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vieläkin lisää. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Bridgertonin neljäs tuotantokausi on julkaistu kokonaisuudessaan. Itse olen pitänyt sarjan aiempia kausia ihan kivana hömppänä ja aloinkin katsomaan neljättä kautta varsin positiivisin fiiliksin heti sen julkaisupäivänä.

Bridgertonit järjestävät naamiaiset, missä Benedict-poika rakastuu hopeisiin pukeutuneeseen mysteerinaiseen. Kyseessä on naapurustoon muuttaneen leskirouvan tytärpuoli ja sisäkkö Sophie Baek.

Bridgertonin tuttuun tapaan sarjan neljäs tuotantokausi nostaa taas eri Bridgerton-lapsen keulakuvakseen ja tällä kertaa kyseessä on Luke Thompsonin näyttelemä Benedict Bridgerton, aiemmin sivuosaan tyytynyt naistenmies. Benedictin maailma kuitenkin mullistuu, kun hän eräissä naamiaisissa kohtaa hopeisiin pukeutuneen mysteerinaisen, johon hän rakastuu heti. Minkään aatelisnaisen sijaan kyseessä on kuitenkin sisäkkö Sophie Baek, jota esittää Yerin Ha ja joka piilottelee todellista taustaansa mieheltä. Benedict on astetta kiinnostavampi Bridgerton-poitsu kuin kolmoskauden keskiössä ollut Colin (Luke Newton), mutta tälläkin kaudella tämän rakastama nainen nousee kiinnostavammaksi, vaikka hänen kuvionsa ei tunnukaan kaikista omaperäisimmältä. Ha on mainio Sophiena, ja hänen ja Thompsonin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.

     Vanhoista tutuista hahmoista paluun tekevät myös muun muassa Bridgertonien äiti, lady Violet (Ruth Gemmell) ja tämän tyttäret Eloise (Claudia Jessie) ja Francesca (Hannah Dodd), Francescan rakas John Stirling (Victor Alli), Colinin vaimo Penelope (Nicola Coughlan), kuningatar Charlotte (Golda Rosheuvel), sekä tälle läheinen lady Danbury (Adjoa Andoh). Uusina hahmoina kaudella esitellään Sophien palvelema tiukka lady Emerinta Gun (Katie Leung) ja tämän hemmotellut tyttäret Rosamund (Michelle Mao) ja Posy (Isabella Wei). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, heittäytyen usein tarkoituksellisen ylidramaattisesti. Sivuhahmoista kiinnostavin on Penelope, joka ei löydä enää vanhaa intoaan juoruilua kohtaan, nyt kun kaikki tietävät hänen olevan lady Whistledown.

Kertokaapa, kuulostaako tämä tutulta: Äitinsä kuolemaa surevan nuoren neidin elämä muuttuu, kun hänen isänsä menee uusiin naimisiin. Uusi äitipuoli on kylmä ja rakastaa vain kahta muuta tytärtään. Neidin isän kuolessa, äitipuoli alistaa neidistä palvelijansa. Kun paikallinen komistus ilmaisee etsivänsä itselleen morsianta ja tämän ympärille järjestetään juhlat, ilkeä äitipuoli lähettää tyttärensä yrittämään onneaan komistuksen kanssa taloudellisesti hyvän tulevaisuuden takaamiseksi. Mutta he eivät tiedäkään, että apua saanut neiti osallistuu myös salaa juhliin ja saa komistuksen rakastumaan ensisilmäyksellä. Juhlien lähestyessä loppuaan neiti kuitenkin äkillisesti poistuu paikalta, jättäen jälkeensä vain yhden osan asustaan ja komistus päättää tehdä kaikkensa löytääkseen mysteerinaisen. Hmm...

Bridgertonin neljäs tuotantokausi aiheuttaa varmasti parin ensimmäisen jaksonsa aikana kulmien kohottelua, sillä niin räikeästi se kopioi klassikkosatu Tuhkimoa. Aluksi koin kauden jopa tylsän mielikuvituksettomaksi, mutta onneksi se alkaa vihdoin löytää omaakin suuntaansa edetessään. Koska päätarina tuntui aluksi niin laiskalta, kiinnostuin enemmän seuraamaan Penelopea, joka tosiaan painiskelee nyt sen kanssa, että kaikki tietävät hänen salaisuutensa. Kaikki kyselevät häneltä uusimpia juoruja, mutta eipä kukaan myöskään uskalla puhua hänen seurassaan juuri mitään, peläten, että pian koko naapurusto tietää liikaa.

Benedictin ja Sophien kuvio saa paremmin tuulta alleen kauden toisella puoliskolla, mutta loppuun asti mielsin heidän tarinansa vähän ponnettomaksi. Sillä toisella puoliskolla taas kiinnostuin enemmän Francesca-siskon kuviosta, joka nähtävästi lainailee jo myöhemmästä Bridgerton-kirjasta. Nämä kiinnostavat ja parhaimmillaan jopa tunteikkaat sivujuonet nostavat pääjuoneltaan hiukan latteaa tuotantokautta kelvolliseksi. Bridgerton nauttii edelleen jättisuosiosta, eikä sarja ole suinkaan tähän loppumassa. Jatkoa on tulossa vielä ainakin kahden kauden verran. Olettaisin, että Francesca nostetaan seuraavaksi päähenkilöksi, joskin onhan Eloisekin odottanut jo hyvän tovin omaa vuoroaan.

Tuotantokauden ohjaajat tekevät menevää työtä tunnelman kanssa, vaativat kohtaukset sitten romanttisuutta, humoristisuutta tai vakavuutta. Käsikirjoittajat takeltelevat mielikuvituksettoman lähdemateriaalikirjan kanssa ja joutuvatkin tuomaan muualta tai keksimään itse kiinnostavampaa täytettä sekaan. Teknisiltä ansioiltaan Bridgerton pysyy laadukkaana. Neljäs kausi on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat huikeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin hienot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Kris Bowersin mainioiden musiikkien lisäksi tälläkin kaudella kuullaan instrumentaalisovituksia tuttujen artistien, kuten Taylor Swiftin biiseistä.

Kauden finaalijakson lopputeksteissä nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Bridgerton, Yhdysvallat, 2020-, Shondaland, Netflix

Arvostelu: Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024)

ORION JA PIMEYS

ORION AND THE DARK

Ohjaus: Sean Charmatz

Pääosissa: Jacob Tremblay, Paul Walter Hauser, Mia Akemi Brown, Angela Bassett, Natasia Demetriou, Golda Rosheuvel, Nat Faxon, Ike Barinholtz, Aparna Nancherla, Colin Hanks, Carla Gugino, Matt Dellapina, Jack Fisher ja Werner Herzog

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Orion and the Dark, eli suomalaisittain Orion ja Pimeys perustuu Emma Yarlettin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2014. DreamWorks-yhtiöllä kiinnostuttiin Yarlettin kirjasta ja yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet animaatioadaptaatiota varten. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Orion ja Pimeys on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Yarlettin kirja ei ole tuttu, mutta innostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Katsoinkin Orionin ja Pimeyden Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.

Nuori Orion-poika pelkää aika lailla kaikkea, eritoten pimeää. Eräänä yönä hän joutuu kohtaamaan pelkonsa, kun itse Pimeys saapuu hänen luokseen ja pyytää Orionia viettämään yön hänen seurassaan, nähdäkseen, ettei pimeässä ole oikeasti mitään pelättävää.

Elokuvan keskiössä ovat sen nimen mukaisesti aika lailla kaikkea pelkäävä poika Orion (äänenä Jacob Tremblay) ja itse Pimeys (Paul Walter Hauser), joka yhtenä yönä saapuu Orionin huoneeseen, kyllästyneenä pojan jokailtaiseen valitukseen pimeästä. Orion on hupaisa ja monille myös enemmän tai vähemmän samaistuttava hahmo, neuroottisen pojan ahdistuessa ties mistä luokan edessä puhumisesta puhelimien radiosäteilyyn, meressä uiviin haikaloihin ja kesken matkan potentiaalisesti hajoaviin luokkaretkibusseihin. Pimeys taas on rento heppu, joka haluaa näyttää Orionille, ettei pimeässä ole mitään pelättävää. Tämän pidettävän kaksikon yölliseen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pimeyden kanssa öisin kulkevat Nukku (Natasia Demetriou), joka pistää ihmiset unten maille, Unetar (Angela Bassett), joka loihtii ihmisten unet, Rauha (Aparna Nancherla), joka yrittää varmistaa hiljaisuuden öisin, heidän työtään häiritsevät Unettomuus (Nat Faxon), joka saapuu juuri nukahtamisen hetkellä kuiskailemaan ihmisten korviin ahdistuksen aiheita, jotka takuulla valvottavat kuulijaansa ja Selittämättömät äänet (Golda Rosheuvel), joka on omiaan lietsomaan Orionin kaltaisten lasten pimeänpelkoa. Ja sitten on myös koko poppoon arkkivihollinen, eli Valo (Ike Barinholtz). Sivuhahmoista tulee herkästi mieleen Pixarin Inside Out - Mielen sopukoissa -elokuvan (Inside Out - 2015) monenkirjava joukko ja vaikka etenkin Nukun kyseenalaiset metodit tarjoavat hyvää huumoria, jää poppoo hieman tylsäksi.

Orion ja Pimeys on tähän mennessä alkuvuoden isoin pettymys itselleni. Kaikki vaikutti ennakkoon lupaavalta ja ensimmäisen puoliskonsa ajan leffa on oikein mainio. On huvittavaa ja paikoin samaistuttavaa kuunnella Orionin kertojaääntä, tämän avatessa erilaisia fobioitaan. Homma menee aavistuksen pidemmälle kuin lastenleffoissa yleensä ja elokuva tarttuu kypsemmin esimerkiksi ahdistukseen. Kun Pimeys saapuu ja nappaa Orionin mukaansa yölliseen seikkailuun, meno viihdyttää mukavasti. Sen enempää ei kannata kaiken logiikkaa jäädä pohtimaan, mutta homma toimii menevästi.

Sitten suurin piirtein puolen välin paikkeilla jotain tapahtuu ja oivallisesti käynnistynyt elokuva tekee aikamoisen mahalaskun. Varsin suoraviivaisesti edennyt leffa lähtee kikkailemaan kerronnallaan ja kohtaus kohtaukselta kadottaa punaista lankaansa. Kaikki on sujunut hyvin ja Orion alkaa vähitellen hoksaamaan Pimeyden pointtia, mutta sitten mukaan on täytynyt kirjoittaa konflikti ja siinä kohtaa leffa kaatuu. Konflikti on heitetty mukaan kehnosti, vieden hahmojen kehitystä roimasti taaksepäin. Siitä eteenpäin leffa muuttuu totaaliseksi tajunnanvirtaryöpytykseksi, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että tekijät saisivat palautettua homman takaisin raiteilleen. Näin ei kuitenkaan käy, vaan leffa puskee mukaan toinen toistaan tyhmempiä vetoja. Sekava kerronta yhdistettynä kädenlämpöiseen ja kömpelöön filosofisuuteen eksistentiaalisista asioista tuntuu kuin köyhän miehen Charlie Kaufmanilta, enkä voinut uskoa silmiäni elokuvan päätyttyä, kun lopputeksteissä seisoo, että käsikirjoitus on itse Kaufmanin käsialaa. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Kaufmanin töistä Tahrattomasta mielestä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) nukkeanimaatio Anomalisaan (2015) ja myöskin Netflixissä julkaistuun I'm Thinking of Ending Thingsiin (2020). Orionia ja Pimeyttä katsoessani olin pöyristynyt Kaufmanin käsikirjoituksen kasvavasta kehnoudesta.

Asiaa ei varmasti auta, että ohjaajana toimii ensikertalainen Sean Charmatz. Kaufmanin tekstit voivat olla haasteellisia kokeneemmallekin tekijälle ja osaamattomissa käsissä potentiaalisesti laadukaskin kirjoitus voi romahtaa toteutusvaiheessa. Oli syypää Kaufman tai Charmatz tai molemmat, lopputulos tuntuu samanaikaisesti turhan monimutkikkaalta ja sekavalta lapsille, että hieman liian lapselliselta ja pliisulta aikuisille. Sentään Orion ja Pimeys on visuaalisesti miellyttävä alusta loppuun. Animaatiojälki mukailee lasten satukirjojen kuvituksia. Luonnosteleva piirrostyyli yhdistettynä oivaan värienkäyttöön ja kekseliäisiin yksityiskohtiin ihastuttaa silloin, kun tarinalliset ratkaisut turhauttavat. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu sen rinnalle ja Kevin Laxin ja Robert Lydeckerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orion and the Dark, 2024, DreamWorks Animation, Mikros Animation