Bridgerton, kausi 4 (2026) - sarja-arvostelu

BRIDGERTON - KAUSI 4

Luoja: Chris Van Dusen

Näyttelijät: Luke Thompson, Yerin Ha, Ruth Gemmell, Nicola Coughlan, Hannah Dodd, Adjoa Andoh, Golda Rosheuvel, Victor Alli, Katie Leung, Michelle Mao, Isabella Wei, Luke Newton, Claudia Jessie, Florence Hunt, Polly Walker, Jessica Madsen, Geraldine Alexander, Masali Baduza, Martins Imhangbe, Will Tilston, Fiona Marr, Gracie McGonigal, David Moorst, Hugh Sachs, Jonathan Bailey, Simone Ashley ja Julie Andrews

Genre: draama, romantiikka

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti 3 minuuttia - 1 tunti 10 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Julia Quinnin samannimiseen kirjasarjaan perustuva Bridgerton nousi saman tien jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2020. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vieläkin lisää. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Bridgertonin neljäs tuotantokausi on julkaistu kokonaisuudessaan. Itse olen pitänyt sarjan aiempia kausia ihan kivana hömppänä ja aloinkin katsomaan neljättä kautta varsin positiivisin fiiliksin heti sen julkaisupäivänä.

Bridgertonit järjestävät naamiaiset, missä Benedict-poika rakastuu hopeisiin pukeutuneeseen mysteerinaiseen. Kyseessä on naapurustoon muuttaneen leskirouvan tytärpuoli ja sisäkkö Sophie Baek.

Bridgertonin tuttuun tapaan sarjan neljäs tuotantokausi nostaa taas eri Bridgerton-lapsen keulakuvakseen ja tällä kertaa kyseessä on Luke Thompsonin näyttelemä Benedict Bridgerton, aiemmin sivuosaan tyytynyt naistenmies. Benedictin maailma kuitenkin mullistuu, kun hän eräissä naamiaisissa kohtaa hopeisiin pukeutuneen mysteerinaisen, johon hän rakastuu heti. Minkään aatelisnaisen sijaan kyseessä on kuitenkin sisäkkö Sophie Baek, jota esittää Yerin Ha ja joka piilottelee todellista taustaansa mieheltä. Benedict on astetta kiinnostavampi Bridgerton-poitsu kuin kolmoskauden keskiössä ollut Colin (Luke Newton), mutta tälläkin kaudella tämän rakastama nainen nousee kiinnostavammaksi, vaikka hänen kuvionsa ei tunnukaan kaikista omaperäisimmältä. Ha on mainio Sophiena, ja hänen ja Thompsonin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.

     Vanhoista tutuista hahmoista paluun tekevät myös muun muassa Bridgertonien äiti, lady Violet (Ruth Gemmell) ja tämän tyttäret Eloise (Claudia Jessie) ja Francesca (Hannah Dodd), Francescan rakas John Stirling (Victor Alli), Colinin vaimo Penelope (Nicola Coughlan), kuningatar Charlotte (Golda Rosheuvel), sekä tälle läheinen lady Danbury (Adjoa Andoh). Uusina hahmoina kaudella esitellään Sophien palvelema tiukka lady Emerinta Gun (Katie Leung) ja tämän hemmotellut tyttäret Rosamund (Michelle Mao) ja Posy (Isabella Wei). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, heittäytyen usein tarkoituksellisen ylidramaattisesti. Sivuhahmoista kiinnostavin on Penelope, joka ei löydä enää vanhaa intoaan juoruilua kohtaan, nyt kun kaikki tietävät hänen olevan lady Whistledown.

Kertokaapa, kuulostaako tämä tutulta: Äitinsä kuolemaa surevan nuoren neidin elämä muuttuu, kun hänen isänsä menee uusiin naimisiin. Uusi äitipuoli on kylmä ja rakastaa vain kahta muuta tytärtään. Neidin isän kuolessa, äitipuoli alistaa neidistä palvelijansa. Kun paikallinen komistus ilmaisee etsivänsä itselleen morsianta ja tämän ympärille järjestetään juhlat, ilkeä äitipuoli lähettää tyttärensä yrittämään onneaan komistuksen kanssa taloudellisesti hyvän tulevaisuuden takaamiseksi. Mutta he eivät tiedäkään, että apua saanut neiti osallistuu myös salaa juhliin ja saa komistuksen rakastumaan ensisilmäyksellä. Juhlien lähestyessä loppuaan neiti kuitenkin äkillisesti poistuu paikalta, jättäen jälkeensä vain yhden osan asustaan ja komistus päättää tehdä kaikkensa löytääkseen mysteerinaisen. Hmm...

Bridgertonin neljäs tuotantokausi aiheuttaa varmasti parin ensimmäisen jaksonsa aikana kulmien kohottelua, sillä niin räikeästi se kopioi klassikkosatu Tuhkimoa. Aluksi koin kauden jopa tylsän mielikuvituksettomaksi, mutta onneksi se alkaa vihdoin löytää omaakin suuntaansa edetessään. Koska päätarina tuntui aluksi niin laiskalta, kiinnostuin enemmän seuraamaan Penelopea, joka tosiaan painiskelee nyt sen kanssa, että kaikki tietävät hänen salaisuutensa. Kaikki kyselevät häneltä uusimpia juoruja, mutta eipä kukaan myöskään uskalla puhua hänen seurassaan juuri mitään, peläten, että pian koko naapurusto tietää liikaa.

Benedictin ja Sophien kuvio saa paremmin tuulta alleen kauden toisella puoliskolla, mutta loppuun asti mielsin heidän tarinansa vähän ponnettomaksi. Sillä toisella puoliskolla taas kiinnostuin enemmän Francesca-siskon kuviosta, joka nähtävästi lainailee jo myöhemmästä Bridgerton-kirjasta. Nämä kiinnostavat ja parhaimmillaan jopa tunteikkaat sivujuonet nostavat pääjuoneltaan hiukan latteaa tuotantokautta kelvolliseksi. Bridgerton nauttii edelleen jättisuosiosta, eikä sarja ole suinkaan tähän loppumassa. Jatkoa on tulossa vielä ainakin kahden kauden verran. Olettaisin, että Francesca nostetaan seuraavaksi päähenkilöksi, joskin onhan Eloisekin odottanut jo hyvän tovin omaa vuoroaan.

Tuotantokauden ohjaajat tekevät menevää työtä tunnelman kanssa, vaativat kohtaukset sitten romanttisuutta, humoristisuutta tai vakavuutta. Käsikirjoittajat takeltelevat mielikuvituksettoman lähdemateriaalikirjan kanssa ja joutuvatkin tuomaan muualta tai keksimään itse kiinnostavampaa täytettä sekaan. Teknisiltä ansioiltaan Bridgerton pysyy laadukkaana. Neljäs kausi on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat huikeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin hienot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Kris Bowersin mainioiden musiikkien lisäksi tälläkin kaudella kuullaan instrumentaalisovituksia tuttujen artistien, kuten Taylor Swiftin biiseistä.

Kauden finaalijakson lopputeksteissä nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Bridgerton, Yhdysvallat, 2020-, Shondaland, Netflix

Arvostelu: Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl - 2024)

WALLACE JA GROMIT: KOSTO KYNITTÄVÄNÄ

WALLACE & GROMIT: VENGEANCE MOST FOWL

Ohjaus: Nick Park ja Merlin Crossingham

Pääosissa: Ben Whitehead, Reece Shearsmith, Lauren Patel, Peter Kay, Diane Morgan, Adjoa Andoh ja John Sparkes

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 19 minuuttia

Ikäraja: 7

Nick Parkin luomat hahmot Wallace ja Gromit nousivat suosituksi, kun heistä kertova ensimmäinen lyhytelokuva Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out) julkaistiin vuonna 1989. Seuraavat lyhytelokuvat Väärät housut (The Wrong Trousers - 1993) ja Läheltä piti (A Close Shave - 1995), sekä täyspitkä elokuva Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005) voittivat kaikki Oscar-palkinnot. Park oli kokenut Kanin kirouksen teon epämieluisaksi, DreamWorks-yhtiön johtajien painostuksen takia, joten hän päätti, että hahmot seikkailisivat enää puolen tunnin mittaisissa lyhytleffoissa, jotka olisivat yksin Aardman-yhtiön tekemiä. Tästä syntyi neljäs lyhytelokuva, vuonna 2008 julkaistu Paakarin painajainen (A Matter of Loaf and Death). Kuitenkin vuosien varrella Park tuli toisiin ajatuksiin ja vuonna 2022 Aardman paljasti Parkin työstävän uutta täyspitkää elokuvaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse olen pitänyt lapsesta asti Wallacesta ja Gromitista, ja olen viimeisen vuosikymmenen haaveillut, että Aardman-yhtiö tekisi jälleen jotain hahmojen kanssa. Ilahduinkin, kun kuulin uuden elokuvan olevan tekeillä ja katsoin Wallace & Gromit: Koston kynittävänä heti sen julkaisupäivänä.

Wallacesta tulee kuuluisa, kun hänen kehittelemästään puutarhuritontturobotista tulee suursuosittu. Vankilassa timanttivarkauden takia viruva pingviini Feathers McGraw päättää hyödyntää robotteja kostaakseen Wallacelle ja Gromitille.

Wallace-keksijä (äänenä Ben Whitehead, alkuperäisen ääninäyttelijä Peter Sallisin menehdyttyä vuonna 2017) ja hänen uskollinen ja usein paljon omistajaansa fiksumpi koiransa Gromit tekevät yli vuosikymmenen tauon jälkeen paluun. Wallace on jälleen tutuissa puuhissaan, rakentaessaan uudenlaisen tekoälyrobotin puutarhatontusta nimeltä Norbot (Reece Shearsmith), mistä syntyykin varsinainen ilmiö ja pian kaikki kaupungin asukkaat haluavat oman puutarha-apurin. Ja kun näistä tontuista syntyy ongelmia, täytyy Gromitin jälleen tehdä kaikkensa pelastaakseen Wallacen maineen. Wallace ja Gromit ovat yhtä ilahduttava parivaljakko kuin ennenkin ja hahmojen uuteen kommellukseen hyppää riemumielin mukaan.

     Vastaansa kaksikko saa Feathers McGraw'n, Oscar-palkitusta Väärät housut -lyhytelokuvasta tutuksi tulleen pingviinin, joka käytti Wallacea varastaakseen huippuarvokkaan Sinisen timantin, mutta jonka Wallace ja Gromit saivat napattua kiinni. Nyt Feathers viruu vankilassa, vannoen kostoa duolle. Hahmo on edelleen mainio vihulainen, joskin show'n varastavat perin karmiviksi muuttuvat tontut, jotka Feathers ohjelmoi uudelleen palvelemaan häntä.

     Muina hahmoina nähdään myös Kanin kirous -elokuvasta tuttu poliisipäällikkö Mackintosh (Peter Kay) ja häntä innokkaasti seuraava konstaapeli Teräväinen (Lauren Patel), jotka tuovat oman hyvän lisänsä, hahmojen suhtautuessa eri tavoin Feathers McGraw'n suunnittelemaan rikosvyyhtiin, Mackintoshin uskoessa Wallacen olevan syyllinen ja Teräväisen epäillessä jotain muuta olevan meneillään.

Siinä, missä Aardmanin parin vuoden takainen Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget - 2023) tuntui hieman liikaa helpon rahan perässä tehdyltä jatko-osalta, Kosto kynittävänä on onneksi ilahduttava uusi Wallace ja Gromit -seikkailu, tarjoten runsaasti iloa hahmojen kaikenikäisille faneille. Feathers McGraw'n paluu ei tunnu vain laiskalta nostalgiakalastelulta, vaan pingviinin kostoretki tuntuu loogiselta jatkotarinalta ja oman veikeän lisänsä kaikkeen tuovat Wallacen kehittelemät puutarhatontturobotit, toimien antagonisteina suuren osan ajasta, kun Feathers vetelee naruja sellistään.

Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä on rakennettu tutuista palikoista. Wallacella on keksintönsä, asiat menevät pieleen, silmiään pyörittelevän Gromitin täytyy yrittää pelastaa päivä ja loppuhuipennuksena toimii tietty mielikuvituksellinen takaa-ajo. Sekaan mahtuu varsin absurdejakin juttuja ja huumoria revitään niin nokkelista yksityiskohdista kuin myös fyysisestä kohelluksesta. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, kun Nick Park saa vanhoista rakennuspalikoista yhä aikaiseksi näin ilahduttavaa jälkeä. Vain tunnin ja vartin mittaisen elokuvan parissa ei aika ehdi käydä pitkäksi ja Koston kynittävänä katsoo mielellään uudelleenkin. Samalla se herättää toivoa, että Park ja kumppanit Aardmanilla muistaisivat tämän myötä Wallacen ja Gromitin toimivuuden ja hahmoja nähtäisiin tulevaisuudessa useamminkin.

Suuret kehut ansaitsee elokuvan ensiluokkainen animaatiotiimi. Kuten aiemmatkin Wallace ja Gromit -seikkailut, myös Kosto kynittävänä on toteutettu stop motion -animaationa nukeilla ja miniatyyrilavasteilla. Vekkulinnäköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan näyttäviä yksityiskohtia, oli kyse vaikkapa vehreistä puutarhamaisemista tai parivaljakon tavaraa täynnä olevasta kellarista. Elokuva on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Julian Nottin tuttu reipas tunnusmusiikki jää jälleen soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl, 2024, Aardman Animations, StudioCanal