BRIDGERTON - KAUSI 1
Luoja: Chris Van Dusen
Pääosissa: Phoebe Dynevor, Regé-Jean Page, Ruth Gemmell, Jonathan Bailey, Claudia Jessie, Polly Walker, Ruby Parker, Nicola Coughlan, Luke Newton, Adjoa Andoh, Harriet Cains, Bessie Carter, Sabrina Bartlett, Lorraine Ashbourne, Golda Rosheuvel, Ben Miller, Freddie Stroma, Martins Imhangbe, Luke Thompson, James Fleet ja Julie Andrews
Genre: draama, romantiikka
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: noin 1 tunti 1 minuutti - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16
Bridgerton on Chris Van Dusenin luoma Netflix-sarja, joka pohjautuu Julia Quinnin samannimiseen kirjasarjaan (2000-2013). Vuonna 2018 Netflix ilmoitti työstävänsä sarjaa Quinnin kirjojen pohjalta ja sen kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2019. Bridgertonin ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä joulupäivänä 2020 ja se nousi valtavan suureen suosioon. Itse en ollut kuullutkaan koko hommasta tai tiennyt Quinnin kirjoista ennen sarjan julkaisua ja ihmettelinkin, kun yhtäkkiä sosiaalisessa mediassa kohistiin tästä sarjasta. Jonkin aikaa pohdin jättää sarjan katsomatta, mutta kun Bridgerton pysytteli sinnikkäästi Netflixin katsotuimpana sarjana, päätin lopulta antaa sille mahdollisuuden. Katsoinkin koko Bridgertonin ensimmäisen tuotantokauden parissa päivässä.
Vuonna 1813 Lontoon ylemmistösuvut valmistautuvat esittelemään aikuisuuden kynnyksellä olevat tyttärensä kuningattarelle ja suuri kilpakosinnan kausi alkaa. Ensi kertaa debytanttina toimiva neiti Daphne Bridgerton iskee silmänsä Simon Bassetiin, Hastingsin herttuaan ja heidän välille syttyy kipinä, mikä voi muuttua joko lemmenroihuksi tai levitä ilmiliekeiksi, mitkä polttavat kummankin suvut maan tasalle.
Itselleni entuudestaan täysin tuntemattomat Phoebe Dynevor ja Regé-Jean Page näyttelevät sarjan päähenkilöitä, Daphne Bridgertonia ja Simon Bassettia. Daphne on Bridgertonin perheen vanhin tytär ja perheen odotukset häntä kohtaan ovat siis suuret, sillä Daphne pitäisi naittaa mahdollisimman varakkaalle miehelle. Simon taas on Hastingsin herttua, joka ei kuitenkaan liiemmin välitä perheestään, eikä siten myöskään tittelistään. Molempien perheet kuitenkin painostavat kovasti naimakauppoihin, joten he päättävätkin kokeilla jotain, mikä saisi molempien perheet hellittämään otettaan. Hahmot toimivat oikein passelisti ja heidän kehittyvää suhdettaan on ihan mielenkiintoista seurata - lähinnä koska Dynevorin ja Pagen väliltä löytyy aitoa kemiaa ja he suoriutuvat osistaan mainiosti.
Muita hahmoja sarjassa ovat mm. Daphnen perheeseen kuuluvat leskirouva Bridgerton (Ruth Gemmell) ja tämän lapset, eli Daphnen sisarukset, joista isoimpiin rooleihin nousevat isoveljet Anthony (Jonathan Bailey), Colin (Luke Newton) ja pikkusisko Eloise (Claudia Jessie), Simonin perään katsova lady Danbury (Adjoa Andoh), kilpailevan Featheringtonin perheen jäsenet, paroni ja paronitar Featherington (Ben Miller ja Polly Walker), heidän lapsensa Philipa (Harriet Cains), Prudence (Bessie Carter) ja Penelope Nicola Coughlan), Featheringtonin perheen luokse asumaan saapuva sukulainen Marina Thompson (Ruby Parker), kuningatar Charlotte (Golda Rosheuvel), sekä kertojaäänenä toimiva salaperäinen lady Whistledown (Julie "Maija Poppanen" Andrews), jonka henkilöllisyyttä kukaan ei tiedä, ja joka levittää Lontoon suurimmat juorut lehtisissään. Päänäyttelijöiden tavoin sivuosatkin olivat täynnä näyttelijöitä, joita en ollut aiemmin nähnyt. Aika pitkälti kaikki ovat kuitenkin hyviä valintoja rooleihinsa, joskin kaikki hahmot eivät tosiaankaan tee vaikutusta.
Etukäteen kuvittelin Bridgertonin olevan kevyttä ja helppoa hömppää 1800-luvun rikkaiden ja turhamaisten ihmisten rikkaasta ja turhamaisesta elämästä täynnä ihanan suloisia tai karun traagisia rakkaustarinoita, ja jonkin aikaa sarja oli juurikin sitä. Jaksojen ylipitkistä kestoista huolimatta Bridgertonin ensimmäinen kausi on ihan viihdyttävää huttua ja yllätyinkin toisaalta ihan positiivisesti, että sarja piti sujuvasti mukanaan. Ei olekaan ihme, että sarja komeilee edelleen Netflixin katsotuimpien listan kärjessä. Netflix luultavasti tiesi jo kauan ennen sarjan julkaisua pitävänsä käsissään hittiä. Hyvännäköiset ihmiset hyvännäköisissä asuissa hyvännäköisissä lavasteissa, romantiikkaa, tragediaa, huumoria, kliseitä, skandaaleja, siirappia, saippuaa... ja seksiä! Bridgertonissa päädytään sänkyhommiin yhä useammin, mitä pidemmälle kausi etenee. Välillä ei edes ehditä sänkyyn asti ja hommat pitää hoitaa esimerkiksi portaikossa. Epämukavan näköistä, mutta silti kai todella kuumaa, kun pohtii sarjan korkeita katsojalukuja. Tuhmat puuhastelut eivät onneksi aiheuta samaa myötähäpeää kuin vaikkapa Fifty Shades of Greyn (2015) katselu, mutta mielleyhtymät kyseiseen leffaan heräsivät silti usein.
Itse pääparin suhdetta on kiinnostavaa seurata, sillä se toisaalta poikkeaa tyypillisimmistä rakkaustarinoista. Vaikka sarjassa käsitelläänkin sitä, että tuohon aikaan suuri osa avioliitoista muodostui lähinnä taloudellisen hyödyn ja julkisen imagon vuoksi, eikä niinkään rakkaudesta, Daphne ja Simon tuovat siihen oman pienen käänteensä: he päättävät pysytellä yhdessä, jottei heidän tarvitsisi päätyä tähän ärsyttävään pyöritykseen mukaan. Mutta tottakai hahmojen välille sitten syttyy oikeitakin tunteita ja pian ovat toksisen parisuhteen ainekset kasassa. Varmasti itse kukin pohtii, että miksi ihmeessä kaksikon toivoo pysyvän yhdessä, kun on jatkuvasti selvää, että heille olisi parempi olla erillään myrkylliseksi muuttuvan ilmapiirin takia?
Jos Bridgertonissa olisi kyse vain pääparin suhdekoukeroista, saisi se minulta luultavasti korkeammat pisteet. Sarja on kuitenkin täynnä kaikkea pitkäveteistä diipadaapaa, mistä en itse jaksanut välittää hölkäsen pöläystä. Daphnen veljien rakkauskuviot eivät kiinnostaneet lainkaan, etenkin kun niiden kielletyt salasuhteet sun muut esitettiin niin kliseisesti. Kaikista tylsintä ovat ongelmat, joihin Featheringtonin talossa joudutaan. Sentään Daphnen Eloise-siskon huumori onnistui huvittamaan minua ja hänen juonikuvionsa, missä hän yrittää selvittää salaperäisen lady Whistledownin todellista henkilöllisyyttä, oli sivujuonista varmaan kiinnostavin.
Vaikka tekijät saavatkin luotua mukaan kevyen ja siten helposti seurattavan tunnelman (joka tosin muuttuu dramaattisemmaksi, mitä suuremmiksi tunteet muuttuvat), sarjasta silti paistaa läpi se, että amerikkalaiset tässä nyt yrittävät tehdä brittiläistä pukudraamaa. Lopputulos miellyttää silti varmasti monia ja itsekin viihdyin aika ajoin Bridgertonin parissa, vaikka täytyy todeta, ettei se ollutkaan... miten sen nyt sanoisi... "minun kuppini teetä". Tekninen toteutus on kenties parasta koko sarjassa. Lavasteet ja asut ovat toinen toistaan upeampia ja taitava kameratyöskentely esittelee niitä oikein innoissaan. Leikkauksessa jaksoja olisi voinut tiivistää hieman, jotta sarjaan tarkoitettu kevyt mukaansatempaavuus ei muuttuisi tasaisin väliajoin raskassoutuisuudeksi. Äänimaailmasta on pakko nostaa esiin veikeästi klassisiksi versioiksi sovitetut modernit hittikappaleet, kuten Billie Eilishin Bad Guy, jotka soivat pitkin sarjaa. Bridgertonin alkutekstipätkä on todella hieno ja onkin ärsyttävää, että se nähdään vain sarjan aloitusjaksossa. Tiedän, että monet binge-tyylillä katsovat haluavat skipata intron, mutta jos sarjaan on pitänyt tehdä näin näyttävä intro, kannattaisi se pitää joka jaksossa. Netflixillä on kyllä "ohita intro" -vaihtoehto niille, jotka haluavat säästää elämästään sen vajaan minuutin, mitä intron katsominen vaatisi.
Yhteenveto: Bridgertonin ensimmäinen tuotantokausi on ihan menevää pukudraama-hömppää, mikä kuitenkin kompastelee mitäänsanomattomien sivuhahmojen tylsiin juonikuvioihin. Itse pääparin, Daphne Bridgertonin ja Simon Bassetin rakkaustarinaa seuraa mielellään, mutta muut romanssit ovat niin kliseisiä, että ne tuntuvat vain täytteeltä, jotta jaksoista saadaan ylipitkiä. Daphnen siskon salapoliisijuonikuvio on kuitenkin kiinnostava, hahmon ollessa veikeä huumorinsa kanssa. Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä ja päätähtien, Phoebe Dynevorin ja Regé-Jean Pagen väliltä löytyy kemiaa. Kevyen ja riemukkaan tunnelmansa ansiosta sarja nappaa yllättävänkin hyvin mukaansa alussa ja ryhtyy vasta sitten muokkaamaan tunnelmaa dramaattisempaan suuntaan. Tekninen puoli on erityisen onnistunutta kuvauksesta lavasteisiin ja pukuihin, kuten myös veikeästi klassisiksi musiikeiksi muokattuihin moderneihin hittikappaleisiin. Vaikka katsoinkin Bridgertonin ensimmäisen tuotantokauden ihan sujuvasti läpi ja katson kyllä jatkoa, kun sitä tulee, ei se lopulta ollut ihan minun juttuni. Tietty amerikkalaisuus paistaa saippuana läpi brittipukudraamasta. Tyyli kuitenkin viehättää varmasti monia, kuten Netflixin korkeista katsojaluvuista on voinut päätellä. Jos siis pidit Downton Abbeysta (2010-2015), mutta haluaisit, että se kertoisi sataprosenttisesti nuorten intohimoisista romansseista, olisi tunnelmaltaan höttöisempi ja pitäisi sisällään paljon seksiä, voi Bridgerton olla sarja juuri sinulle!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2021
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Bridgerton, Yhdysvallat, 2020-, Shondaland, Netflix
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti