Arvostelu: The Crow (2024)

THE CROW

Ohjaus: Rupert Sanders

Pääosissa: Bill Skarsgård, FKA Twigs, Danny Huston, Laura Birn, Josette Simon, Isabella Wei, Sami Bouajila ja Jordan Bolger

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 1989 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli jo tehty useampi adaptaatio, tunnetuimpana vuoden 1994 elokuva The Crow, jonka päätähti Brandon Lee kuoli traagisesti kesken kuvausten. Vuonna 2008 Stephen Norrington ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, Norringtonin jättäydyttyä leffasta. Juan Carlos Fresnadillo valittiin uudeksi ohjaajaksi, laulaja Nick Cave työsti käsikirjoitusta uusiksi ja päärooliin kaavailtiin ensin Mark Wahlbergiä ja sitten Bradley Cooperia. Vuonna 2011 projekti jumiutui levitysoikeuskiistan takia, jolloin Fresnadillo poistui projektista. F. Javier Gutiérrez korvasi hänet vuonna 2012 ja Jesse Wigutow alkoi kirjoittamaan kokonaan uutta käsikirjoitusta, joka siirtäisi O'Barrin alkuperäisen sarjakuvan nykyaikaan. Päärooliin kaavailtiin Tom Hiddlestonia ja Alexander Skarsgårdia, kunnes Luke Evans palkattiin osaan vuonna 2013. Vuotta myöhemmin Gutiérrez jätti elokuvan tehdäkseen Ringsin (2017) ja sarjakuvasta vastannut O'Barr itse alkoi kynäilemään käsikirjoitusta. Evans vaihtui Jason Momoaan vuonna 2016 ja Corin Hardy palkattiin ohjaajaksi. Elokuvalle annettiin nimi "The Crow Reborn" ja sen oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2019, mutta 2018 Momoa ja Hardy jättivät leffan. Vuonna 2020 Rupert Sanders vahvisti lopullisen paikan ohjaajana, Zach Baylinin työstäessä viimeistä käsikirjoitusversiota. Vuonna 2022 Bill Skarsgård kiinnitettiin päärooliin ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden heinäkuussa. Nyt The Crow saapuu elokuvateattereihin monen viivästyksen ja mutkan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Pidän paljon Brandon Leen tähdittämästä The Crow'sta ja huolestuin, kun kuulin, että uusi leffa oli tekeillä. Traileri ei vakuuttanut minua yhtään ja kävinkin katsomassa elokuvan skeptisenä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Eric Draven ja hänen rakkaansa Shelly murhataan, mutta varis herättää Ericin takaisin henkiin, jotta tämä voi kostaa Shellyn kuoleman.

Lukuisten eri näyttelijäehdokkaiden ja jopa rooliin kiinnitettyjen näyttelijöiden jälkeen Eric Dravenin rooli meni tällä kertaa Bill Skarsgårdille, joka tunnetaan parhaiten Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnina. Pidin valtavasti Skarsgårdin pelletulkinnasta ja olen odottanut näkeväni häneltä muutakin, mutta Eric Dravenina hän tuotti suuren pettymyksen. Iso osa tästä johtuu käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, jonka myötä Eric on suunnilleen puolet leffasta flegmaattinen ja totaalisen tylsä tyyppi, leffan keskittyessä enemmän tämän Shelly-rakkaaseen, jota esittää laulajatanssija FKA Twigs. Twigsin taas kannattaisi pysyä musiikkipuolella, sillä näyttelijänä hän ei vakuuta yhtään ja hän näyttää olevan päihteiden vaikutuksen alaisena läpi elokuvan. Skarsgårdin ja Twigsin väliltä ei löydy yhtään kemiaa, ei, vaikka elokuva kuinka yrittäisi uskotella, että heidän rakkautensa on yksi maailmankaikkeuden vahvimmista, minkä takia Eric herää takaisin henkiin, kun hänet ja Shelly murhataan.

     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston pahana Vincent Roegina, Laura Birn tämän oikeana kätenä Marianina, sekä Sami Bouajila henkenä, joka ohjeistaa Ericiä tämän uusien kykyjen kanssa. Sivunäyttelijätkään eivät juuri säväytä. Yleensä hyviä roistorooleja tekevä Huston hoitaa tonttinsa aika laiskasti ja vaikka onkin kiva nähdä suomalainen Birn jälleen Hollywood-tuotannossa, ei hän omaa hahmonsa vaatimaa uhkaavuutta ja kylmyyttä.

Kuten elokuvan vaikeasta tuotannosta ja vaisuista trailereista pystyikin jo päätellä, uusi The Crow -leffa on varsin kehno raina, joka kalpenee joka osa-alueella Brandon Leen kulttiklassikolle. Siinä, missä Leen elokuva oli voimakkaasti tyylitelty ja tunnelmallinen goottiteos, joka jäi vahvasti mieleen tiukkana ja tummanpuhuvana kostokertomuksena, uusi The Crow on täysin lattea, visioton ja muutenkin kaikin puolin laiskasti tehty rahastus, joka yrittää kovasti hypätä moderniin buumiin kierrättää vanhoista hyvistä elokuvista uusia sieluttomia turhakkeita, jotka unohtaa heti näkemisen jälkeen. Mukaansatempaavasta tarinankerronnasta, lumoavan synkästä ilmapiiristä ja häikäisevistä visuaalisuuksista ei ole tietoakaan tätä uutta leffaa seuratessa.

Jos jotain positiivista täytyy sanoa, niin ihan loppusuoralla nähdään oikein menevä ja julman verinen taistelu, jota katsoessa voi ymmärtää, miksi elokuvalle oltiin aluksi antamassa jopa korkeinta K18-ikärajaa. Siihen hetkelliseen herkkuun päästäkseen katsojan täytyy kuitenkin kahlata läpi yksi vuoden tylsimmistä elokuvista. Jos jotain leffalta en odottanut, niin sitä, kuinka helvetin pitkäveteinen se on. Siinä, missä Leen leffassa mennään heti suoraan asiaan, uusi The Crow käyttää kolmisen varttia rakentaakseen Ericin ja Shellyn välistä suhdetta, ennen kuin Shelly tapetaan ja varsinainen tarina voi vihdoin ja viimein alkaa. Kun näyttelijöiden väliltä ei löydy tippaakaan kemiaa ja heille on kirjoitettu todella mauttomia, muka-romanttisia latteuksia, on suhteen kehittymistä tuskallisen tylsää seurata.

Sittenkin kun kostotarina vihdoin alkaa puolessa välissä leffaa, on jo liian myöhäistä. Elokuva ei saanut herätettyä tunnesidettä katsojien ja päähahmojen välille, jolloin Shellyn kuolema ei tunnu missään. Eric on ollut siihen asti niin perhanan tylsä heppu, ettei tämän seikkailu jaksa enää napata mukaansa, vaikka Skarsgård parantaakin roolityötään loppua kohti. Leffa hidastelee vähän väliä täysin turhaan, välillä suorastaan jopa junnaten paikoillaan. Kaiken jälkeen huipennus on varsinainen antikliimaksi. Jopa päätähti itse on kritisoinut elokuvansa finaalia!

Useamman vaihdoksen jälkeen ohjaajan homma meni lopulta Rupert Sandersille, jonka aiempia elokuvia ovat sellaiset, öh, "laatuteokset" kuin Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) ja näytelty amerikkalainen Ghost in the Shell (2017). Ei siis ihme, että The Crow ei ole erityisen hyvä leffa. Sanders ei saa elokuvaansa minkäänlaista koukkua tai jännitettä, vaan hänen työnsä on täysin levällään. Hänellä ei myöskään ole ollut juuri yhtään visiota - tai ainakaan hyvää sellaista. Leffa on ihan hyvin kuvattu, mutta todella köykäisesti ja laahaavasti leikattu. Lavastus on täysin mitäänsanomatonta vuoden 1994 leffaan verrattuna, enkä tiedä, mitä puvustajien ja maskeeraajien päässä on liikkunut, kun he ovat suunnitelleet Ericin ulkoasua. Lopputulos on Jared Leton Jokerin tapainen muka-cool, mutta vain naurettavan yliyritteliäs angstiteini, jonka muka-rankkojen tatuointien on tarkoitus kuvastaa, kuinka muka-synkkä ihminen Eric on. Tietokonetehosteetkaan eivät ole kaksiset, äänityksessä voi toisinaan kuulla turhankin selvästi taustakohinaa, eivätkä Volker Bertelmannin uneliaat musiikit auta katsojan tylsistynyttä tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Crow, 2024, Hassell Free Productions, Davis-Films, The Electric Shadow Company, Edward R. Pressman Film, Pressman Film, 30WEST, Ashland Hill Media Finance, Media Capital Technologies

Arvostelu: Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012)

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ

SNOW WHITE AND THE HUNTSMAN

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu (The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.

Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.

     Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.

Vuotta aiemmin Thorista (2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.

     Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?

Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.

Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa (Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat. 

Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.

Yhteenveto: Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films

Arvostelu: Ghost in the Shell (2017)

GHOST IN THE SHELL (2017)

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Scarlett Johansson, Pilou Asbæk, Takeshi Kitano, Juliette Binoche, Michael Pitt, Chris Han, Danusia Samal ja Peter Ferdinando
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Ghost in the Shell perustuu japanilaiseen mangasarjaan nimeltä "Kōkaku Kidōtai", eli suoraan englanniksi käännettynä "Mobile Armored Riot Police", joka alkoi vuonna 1989. Mangasarjasta on tehty aiemmin animesarjoja (japanilainen animaatio), sekä neljä anime-elokuvaa: Kōkaku Kidōtai Gōsuto In Za Sheru (Ghost in the Shell - 1995), Kōkaku Kidōtai Inosensu (Ghost in the Shell 2: Innocence - 2004), Kōkaku Kidōtai STAND ALONE COMPLEX Solid State Society (Ghost in the Shell: Stand Alone Complex - Solid State Society - 2006) ja Kōkaku Kidōtai: Shin Gekijōban (Ghost in the Shell: The New Movie - 2015). Itse en ole mitään näistä nähnyt ja kuulin koko jutusta vasta, kun näin ensimmäiset mainokset tästä uudesta, Scarlett Johanssonin tähdittämästä elokuvasta. Lähinnä elokuva herätti huomioni, kun Johanssonin valinnasta nousi suuri kohu sosiaalisessa mediassa, sillä monien mielestä länsimaalainen ei saisi esittää japanilaista hahmoa. Minulle sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä koko juttu ei ollut minulle millään lailla tuttu. Minun on pakko tunnustaa, etten ole suuri mangan tai animen ystävä. En itse asiassa pidä ollenkaan animen animointityylistä, sillä se on mielestäni erittäin kömpelöä ja tylsää - ainakin siitä päätellen, mitä olen nähnyt. Kuitenkin elokuva kiinnosti minua hieman, sillä fiktiiviseen tulevaisuuteen sijoittuvat toimintaelokuvat ovat jo ideana minusta mainioita. En kuitenkaan katsonut ainuttakaan traileria elokuvasta ennen sen näkemistä, sillä halusin tietää koko jutusta mahdollisimman vähän etukäteen.

Majuri-niminen kyborgi selvittää tiiminsä kanssa, kuka on hakkeroinut tietoja muutamista kyborgeista. Samalla Majurille alkaa selviämään, ettei hän olekaan sitä, millaiseksi hän on itsensä kuvitellut.

Majurin roolissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson, mikä ei mielestäni ole paras ratkaisu. Ei sen takia, että Johansson ei ole japanilainen - kuten jo sanoin, asia ei minua erityisemmin kiinnostanut ja sille itse asiassa löytyy selitys elokuvasta - vaan koska hän ei ole erityisen kummoinen näyttelijä. Johansson on näyttänyt olevansa ihan kelpo toimintasankaritar taustarooleissa, kuten hänen Black Widow -roolinsa Marvel Cinematic Universen elokuvissa (2008-), mutta päärooliin hän ei tunnu sopivan. Hirveän kammottava Lucy (2014) on tästä hyvä esimerkki. Ajattelin kuitenkin ennen elokuvaa, että Lucyssa oli lähes kaikki pielessä, joten ehkä Johansson toimisi paremmin hyvässä tarinassa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Johanssonilla on toimivia hetkiä ja hän on parhaimmillaan mätkiessään turpaan, mutta kohtauksissa, joissa hänen kuuluisi näyttää tunteita, ei hän vain vakuuta. Lisäksi hänen peruukkinsa ei oikein tunnu istuvan hänelle koskaan. Kuitenkin hahmona Majuri, eli Mira Killian, on mielenkiintoinen. Aikoinaan Mira oli vakavassa onnettomuudessa, jolloin kaikki muu hänestä tuhoutui lähes täysin paitsi hänen aivonsa. Ne otettiin ruumiista irti ja asennettiin kyberneettiseen vartaloon, jolloin elokuvan nimen mukaan Miran sielu/haamu on robottikuoren sisällä.
     Majurin työparina nähdään Pilou Asbækin esittämä valkohiuksinen Batou, joka on kooltaan suuri, jolloin tietää heti, ettei hänelle kannata ryttyillä. Hän on erittäin taidokas soturi, joka tappaa käskystä ja päihittää minkä tahansa vastuksen. Batousta on tehty myös hieman herkkä tapaus, sillä hän käy päivittäin ruokkimassa kulkukoiria, joilla ei ole ketään muuta, mikä oli toimiva lisäys. Asbæk sopii rooliin mainiosti.
     Majurin ja Batoun pomo on japanilaismies herra Aramaki (Takeshi Kitano), joka pääasiassa vain istuu toimistossaan ja antaa ohjeita. Onneksi hän myös osoittaa olevansa hyvä taistelija itsekin, jolloin hän ei ole vain tylsä johtaja. Aramaki uskoo Majurin taitoihin, muttei pidä siitä, kuinka tottelematon hän usein on. Aramaki puhuu kaiken aikaa japania, vaikka muut puhuisivatkin hänelle englantia. Muita Majurin ja Batoun kaltaisia sotureita ovat Han (Chin Han) ja Ladriya (Danusia Samal), jotka nähdään aina välillä, mutta joita ei syvennetä millään lailla.
     Elokuvassa nähdään myös Juliette Binoche tohtori Oueletina, joka oli tekemässä Majuria ja jonka luona Majuri käy aina välillä korjauttamassa itseään, Michael Pitt hakkeri Kuzena, jota Aramakin soturit jahtaavat, sekä Peter Ferdinando herra Cutterina, joka toimii kyborgeja valmistavassa Hanka Robotics -yhtiössä. Hahmot eivät ole kovin erityisiä, eivätkä oikein jää mieleen.

Ghost in the Shellin maailma on kiehtova. Sen mukaan tulevaisuudessa lähes jokainen ihminen käyttää kybertekniikkaa kehossaan, eikä kovin moni koostu enää vain luonnollisesta kudoksesta. Kun tapahtuu joku vakava onnettomuus, on asiat mahdollista korjata kyberneettisillä osilla. Tämä on kuitenkin mennyt vielä tästä pidemmälle ja monet ovat korvanneet useita ruumiinosiaan ihan vain huvin vuoksi. Eräskin hahmo on korvannut maksansa, jotta voisi bailata rajummin. Leffassa tuodaan siis hyvin esille, kuinka ihmisten riippuvuus teknisistä laitteista alkaa oikeasti mennä liian pitkälle. Myös ulkoisestikin elokuvan maailma on kiinnostava. Kaupunki, johon tarina sijoittuu, tuntuu olevan pelkkiä korkeita rakennuksia täynnä, joiden väleissä ja seinillä on erilaisia, jättimäisiä hologrammimainoksia, jotka näkyvät erittäin kauas. Vaikka näillä hologrammeilla tuodaan paljon väriä kaupunkiin, tuntuu se silti jotenkin elottomalta. Aivan kuin kaikki tekninen hömpötys olisi vienyt ihmisiltä oikean eläväisyyden pois. Rakennusten ulkonäöistä näkee selvästi, missä asuvat rikkaat ja missä köyhät, millä tuodaan lisäsisältöä maailmaan. Paikoitellen elokuvasta tulee ulkonäöllisesti mieleen scifiklassikko Blade Runner (1982).

Harmi vain, ettei elokuvan tarina ole yhtä kiehtova kuin sen maailma. Ghost in the Shell alkaa ihan kivasti, kun katsojille selitetään, mistä on kyse. Pian päästään jo toimintaan ja leffa vaikuttaa viihdyttävältä scifiseikkailulta. Kuitenkin kun tarina alkaa kulkea eteenpäin, katsojana alkaa huomata, ettei elokuva vaikutakaan kovin kummoiselta. Leffasta löytyy jonkinlainen mysteeri liittyen Majurin menneisyyteen, joka lähtee viemään elokuvaa eri suuntaan alkaneesta tarinasta. Hakkerijutut vajoavat unholaan ja leffan tunnelma alkaa kärsiä. Aluksi Ghost in the Shell tuntuu scifipoliisiteokselta, mutta yhtäkkiä se muuttuukin hahmovetoiseksi draamaelokuvaksi, jonka aikana ei kuitenkaan erityisemmin välitä sen hahmoista, mikä olisi tärkeintä draamaleffalle. Toimintakohtaukset eivät enää oikein vakuuta, sillä katsojana yrittää niin kovasti miettiä, mitä elokuva yrittää olevansa. Joissain kohdissa elokuvaa yritetään hieman saada katsojia pohtimaan, missä menee ihmisen ja robotin raja? Missä kohtaa ihminen muuttuu robotiksi ja voiko kyborgia kutsua enää ihmiseksi? Muuten tämä voisi olla mielenkiintoista, mutta kun pohdiskelu ratkaistaan joka kerta Batman Beginsista (2005) lainatulla repliikillä "tekomme määrittävät meidät", alkaa katsojana haaveilla katsovansa Batman Beginsia Ghost in the Shellin sijaan.

Välillä tuntuu siltä, että alle kahden tunnin teokseen on yritetty tunkea paljon pidempää juonikuviota, jolloin monia asioita olisi jätetty pois. Monet asiat eivät myöskään tunnu toimivan ja jossain kohtaa alkaa miettiä, että eihän kenellekään voi käydä yhtään mitään, kun pahemmankin luokan räjähdyksen jälkeen hahmot voidaan korjata. Viimeinen kolmannes ei enää toimi, eikä erityisemmin myöskään kiinnosta. Mukana on heppoinen lopputaistelu, mutta se ei vakuuta ollenkaan ja viimeinen kohtaus tuntuu tahattoman hölmöltä. Elokuva on myös paikoitellen hieman tylsä ja muutamaan otteeseen tulikin katsottua kelloa, että kauanko tämä vielä kestää? Ghost in the Shellista huomaa, että se perustuu japanilaiseen tuotantoon, sillä tarinan kuljetustapa on välillä animelle tyypillistä ja kehnoa. Veikkaisinkin, että tämä teos toimisi paljon paremmin idässä kuin länsimaissa. Jotkut täälläkin luultavasti tästä tulevat pitämään, mutta uskoisin, että elokuva ei tule yleisesti saamaan erityisen lämmintä vastaanottoa. Omasta mielestäni kyseessä on loppujen lopuksi aika mitäänsanomaton ja heikko teos.

Ongelmien syistä yksi selviää helposti katsomalla, kuka Ghost in the Shellin on ohjannut: nimittäin Rupert Sanders, jonka ainoa aiempi kokopitkä ohjaustyö on kammottava Snow White and the Huntsman (2012). Ei siis mikään ihme, ettei tämäkään leffa toimi, vaikka onkin huima parannus tuohon kuvotukseen verrattuna. Sandersilla on selvästi visioita yksittäisiin kohtauksiin, mutta ei kokonaisiin teoksiin. Ghost in the Shellin ovat käsikirjoittaneet Jamie Moss ja William Wheeler, joista kumpikaan ei ole kovin montaa elokuvakäsikirjoitusta aiemmin tehnyt. Onneksi muuten tekopuoli elokuvassa on suurimmaksi osaksi kunnossa. Leffa on kuvattu hyvin ja leikkaus toimii usein, vaikka kokonaisuus on hieman sekava. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät, vaikka muutamia heikompiakin efektejä löytyy. Esimerkiksi lopputaistelun kohta, jossa digitaalisesti toteutettu Majuri hyppii putoavia kiviä pitkin ylöspäin - josta tulee heti mieleen Legolaksen samanlainen stuntti leffasta The Hobbit: The Battle of the Five Armies (2014) - on kehnosti toteutettu. Onneksi monet muut asiat ovat upean näköisiä. Äänitehosteet tuovat oman lisäyksensä mukaan. Musiikista vastaavat Lorne Balfe ja Clint Mansell, mutta heidän työnsä ei jää mieleen.

Yhteenveto: Ghost in the Shell on heikko scifihömpötys, josta löytyy mielenkiintoiset lähtökohdat, mutta kehno toteutus. Sen visuaaliset efektit ovat pääasiassa näyttävät, mutta kun muuten leffa ei ole erityisen ihmeellinen, ei sitä luultavasti muista muutaman kuukauden päästä, etenkin kun muita tehosteleffoja, kuten Power Rangers (2017), Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) ja Alien: Covenant (2017), saapuu teattereihin. Scarlett Johansson ei oikein vakuuta pääosassa Majurina, vaikka onkin ihan toimiva taistelukohtauksissa. Muut hahmot eivät ole kovin erityisiä, vaikka Batou onkin aika äijä. Leffan tarina tuntuu muuttavan suuntaa ihan yllättäen ja unohtaa lähes kokonaan, mistä siinä oli aiemmin kyse. Elokuva muuttuu kehnommaksi, mitä pidemmälle sen tarina kulkee ja välillä se on jokseenkin tylsä. Filosofista pohdiskelua on yritetty saada mukaan, mutta siinä ei ole täysin onnistuttu. Leffasta huomaa, että se perustuu mangaan ja animeen, sillä tarinan kuljetustapa on paikoitellen erikoinen ja kömpelö. Viimeinen kolmannes ei enää tunnu toimivan ja loppuhuipennus on jokseenkin säälittävää katseltavaa. Lopussa hieman vihjaillaan jatko-osaa, mutta tavallaan toivon, ettei sellaista tehtäisi. Jos olet Ghost in the Shell -fani, niin pitäähän tämä katsoa, mutta muuten tämän takia ei tarvitse leffateatteriin raahautua.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Ghost in the Shell, 2017, Paramount Pictures, DreamWorks, Arad Productions, Grosvenor Park Productions, Reliance Entertainment, Seaside Entertainment, Steven Paul Production