Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Billy Connolly, Tim Curry, Bob Hoskins, Ian Abercrombie, Lucy Davis, Roger Rees, Jane Carr, Oliver Muirhead, Rhys Ifans, Vinnie Jones, Joe Pasquale, Greg Ellis ja Richard E. Grant
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 7
Jim Davisin sarjakuviin perustuva elokuva Karvinen(Garfield: The Movie - 2004) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, jolle ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta Garfield: A Tail of Two Kitties, eli suomalaisittain Karvinen 2 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Tämäkin elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja aikuiskatsojilta, minkä lisäksi leffa sai huonoimman jatko-osan ja huonoimman perhe-elokuvan Razzie-ehdokkuudet. Itse kävin katsomassa Karvinen 2:n äitini kanssa elokuvateatterissa, kun se julkaistiin. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun on tulossa uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024), päätin odotellessa katsoa nämä kaksi aiempaa leffaa uudestaan ja samalla arvostella ne.
Karvinen joutuu kansainväliseen selkkaukseen, kun Englannin matkalla hänet sekoitetaan rikkaan lady Carlylen hemmoteltuun kissaan, Prinssiin, joka näyttää täysin Karviselta.
Siitä huolimatta, että Bill Murray täysin julkisesti haukkui ensimmäisen Karvinen-elokuvan lyttyyn, hän päätti silti palata ikonisen oranssin kissan rooliin jatko-osassa. Murrayn ääni istuu edelleen täydellisesti sarkastiselle katille, joskin välillä hänen puheestaan voi kuulla, ettei mies ollut yhtä täysillä menossa mukana kuin edellisellä kerralla. Karvinen on periaatteessa vanha tuttu, aina nälkäinen ja laiskotteleva kissa... tai niin hän väittää, sillä vähän väliä Karvinen nähdään hyvin epäkarvismaisissa puuhissa tanssimassa ja juoksentelemassa.
Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Karvisen omistaja Esko (Breckin Meyer), tämän tyttöystävä Lissu (Jennifer Love Hewitt), sekä tietty koira Osku, jolle Karvinen on alkanut lämmetä ykkösosan jälkeen. Tuttu kolmikko jää varsin tylsäksi, vaikka Eskolle onkin kirjoitettu sivujuoni, jossa hän yrittää kosia Lissua, mutta jatkuvasti yritys tyssähtää johonkin. Meyer ja Hewitt suoriutuvat tälläkin kertaa kelvollisesti osistaan.
Uusina hahmoina elokuvassa esitellään rikkaan lady Carlylen kissa Prinssi XII (äänenä Tim Curry), joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Karvista, Prinssin uskollinen neuvonantajabulldoggi Winston (Bob Hoskins), Carlylen linnan hovimestari Smithee (Ian Abercrombie), sekä lady Carlylen vallanahne sukulaispoika Dargis (Billy Connolly), joka yrittää saada Carlylen linnan itselleen, kun iäkäs lady menehtyy ja jättää omaisuutensa perinnöksi rakkaalle kissalleen. Uudet hahmot toimivat passelisti. Prinssistä löytyy hieman samoja piirteitä kuin Karvisesta, mutta tämä on huomattavasti hienostuneempi kisu. Lordi Dargis sopii passelisti tämänkertaiseksi pahikseksi.
Ei ensimmäinen Karvinen-elokuva kummoinen ollut, mutta ei se mielestäni ollut myöskään niin huono kuin monet antavat ymmärtää. Karvinen 2 on sen sijaan todella laimea koko perheen raina, jota edes useammat päällekkäiset nostalgialasitkaan eivät onnistu nostamaan plussan puolelle. Ei tämäkään leffa surkea ole, lähinnä vain heikko ja laiska. Perheen pienimpiä elokuvan luulisi viihdyttävän, mutta itse huomasin jopa tylsistyväni sen parissa - ja kestoahan leffalla on vain tunti ja vartti.
Elokuvan tarinasta löytyy ainekset oivaan seikkailuun. Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -klassikkokirjan (The Prince and the Pauper - 1881) juonta lainaava kertomus Karvisesta, joka vaihtaa paikkaa aateliskissan kanssa ja joutuu keskelle vallankaappausjuonittelua, on paperilla toimiva, mutta lopputulos ontuu. Ensimmäisestä Karvinen-leffasta paluun tekevän käsikirjoitusduo Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n teksti jää monin puolin latteaksi. Tämänkertainen ohjaaja Tim Hill ei saa paljoa aikaiseksi tekstin pohjalta, vaan hänen työnsä on aika ponnetonta. Ruudulla tapahtuu jatkuvasti jotain, mutta sekoilusta ja hölmöilystä puuttuu täysin aito into ja riemu. Lapset pääsevät nauramaan, mutta aikuisille leffa ei tarjoa juuri yhtään mitään. Välillä lähinnä vain hävettää ja sitten taas kummastuttaa, että miten näin lyhyt elokuva voikin tuntua näin pitkältä?
Tekniseltä puoleltaan tämäkin Karvinen-leffa ajaa asiansa. Se on ihan hyvin kuvattu, Carlylen linnan lavasteet näyttävät hienoilta ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimi hoitavat tonttinsa passelisti. Itse Karvinen näyttää tälläkin kertaa mielestäni tarpeeksi hyvältä. Kissan digitaalisuuden huomaa, mutta toisaalta tällainen sarjakuvamaisempi tietokonekatti on lopulta parempi kuin jos Karvinen olisi toteutettu muiden eläinten tapaan aitona kissana, jonka suuta liikutettaisiin erikoistehosteilla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään leffan tylsän tekopirteää ilmapiiriä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Garfield: A Tail of Two Kitties, 2006, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Ingenious Film Partners
Pääosissa: Bob Hoskins, John Leguizamo, Dennis Hopper, Samantha Mathis, Fisher Stevens, Richard Edson, Fiona Shaw, Mojo Nixon, Dana Kaminski, Francesca P. Roberts, Gianni Russo, Frank Welker, Lance Henriksen ja Dan Castellaneta
Genre: seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12
Super Mario Bros. perustuu Nintendon videopelisarjaan Super Mario (1985-) ja se on kaikkien aikojen ensimmäinen videopeliin perustuva näytelty elokuva. Lightmotive-yhtiön tuottaja Roland Joffé kiinnostui kääntämään pelin elokuvamuotoon ja sai tehtyä diilin Nintendo-johtaja Hiroshi Yamauchin kanssa. Barry Morrow kirjoitti elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta kun se koettiin liian vakavamieliseksi, Jim Jennewein ja Tom S. Parker pyydettiin mukaan kirjoittamaan viihteellisempi ja komediallisempi versio. Ohjaajaksi valittiin aluksi Greg Beeman, mutta kun hänen elokuvansa Mom and Dad Save the World (1992) osoittautui jättimäiseksi flopiksi, Beeman sai kenkää. Tilalle pyydettiin Harold Ramisia, joka kieltäytyi ja lopulta Joffé palkkasi pestiin pariskunta Rocky Mortonin ja Annabel Jankelin. Pari halusi tehdä elokuvasta synkän ja pyysivätkin Parker Bennettiä ja Terry Runtéa kirjoittamaan käsikirjoituksesta tummasävyisemmän. Tekstiä hioivat myös feministisiä elementtejä mukaan tuovat Dick Clement ja Ian Le Frenais, sekä komediaa Joffén pyynnöstä lisänneet Ed Solomon ja Ryan Rowe, mikä melkein johti ohjaajakaksikon poistumiseen projektista. Koska ketään muuta ei saatu lyhyellä ajalla ohjaajaksi, Morton ja Jankel päättivät pysyä hommassa mukana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1992 ja lopulta Super Mario Bros. sai maailmanensi-iltansa 28. toukokuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen floppi, jota haukkuivat niin kriitikot kuin pelisarjan fanit. Vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana ja jopa sen päänäyttelijä Bob Hoskins on julkisesti useaan otteeseen sanonut katuvansa leffan tekoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Super Mario Bros. -leffaa, vaikka olin tiennyt siitä ja sen maineesta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä sen jostain käsiini ja katsoa sen juhlan kunniaksi - etenkin nyt, kun Mario-pelien pohjalta tehtiin pitkän ajan jälkeen uusi filmatisointi, animoitu The Super Mario Bros. Movie (2023).
Brooklyniläiset putkimiehet Mario ja Luigi päätyvät seikkailuun toiseen todellisuuteen, kun he lähtevät pelastamaan Luigin kidnapattua ihastuksenkohdetta, Daisya.
Esimerkiksi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -komediasta (Who Framed Roger Rabbit - 1988) tuttu Bob Hoskins näyttelee Mariota... tai siis Mario Mariota, sillä elokuvan mukaan sekä hahmon etunimi, että hänen sukunimensä on Mario. Hänen veljeään, Luigi Mariota taas näyttelee elokuvauraansa tuossa kohtaa vasta aloitteleva John Leguizamo, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Ice Age -animaatioelokuvien (2002-) Sid-laiskiaisen äänenä. Yhdessä Mario ja Luigi työskentelevät putkimiehinä Brooklynissä, kunnes päätyvät ulottuvuuksienväliseen seikkailuun. Hoskins ja Leguizamo ovat rooleissaan ihan kelvollisia, siitäkin huolimatta, että näyttelijöiden päivänselvän, lähes 20 vuoden ikäeron takia Mario ja Luigi vaikuttavat enemmänkin isältä ja pojalta kuin veljeksiltä ja että Hoskinsin omien sanojen mukaan he hörppivät alkoholia pitkin leffan kuvausten, ollessaan turhautuneita elokuvan tuotantoon, käsikirjoitukseen ja ohjaajiin. Vaikka näyttelijävalinnat hyväksyisikin täysin, pelisarjan faneja silittää varmasti vastakarvaan se, että Mariolla on lähes koko elokuvan vihreä takki päällään, kun taas Luigi pukeutuu punaiseen huppariin - peleissähän hahmojen värimaailmat ovat tunnetusti toisinpäin.
Elokuvassa nähdään myös Samantha Mathis Daisynä, johon Luigi on ihastunut ja joka siepataan toiseen ulottuvuuteen, Dennis Hopper toista ulottuvuutta johtavana kuningas Koopana, Fisher Stevens ja Richard Edson tämän tomppeleina kätyreinä Iggynä ja Spikena, Fiona Shaw kuningasta seuraavana Lenana, sekä Mojo Nixon mieltään osoittavana Toadina. Jos pääkaksikon vaatteiden värit turhauttavat pelisarjan faneja, sivuhahmot saavat takuuvarmasti näkemään enemmän punaista. Erityisesti kuningas Koopa (tai kuten hänet paremmin tunnetaan nimellä Bowser) on pilattu myötähäpeällisen huonon maskeerauksen kanssa. Yleensä mainioita pahisrooleja tekevä Hopperkaan ei onnistu pelastamaan lopputulosta. Mathis on aika pökkelö osassaan, eivätkä Stevens ja Edson ole läheskään niin hauskoja kätyreinä kuin varmasti luulevat.
Kuten etukäteen ounastelin, Super Mario Bros. on huono elokuva. Kenties jonkinlaisena positiivisena juttuna täytyy kuitenkin sanoa, ettei leffa ollut mielestäni niin läpimätää roskaa kuin pelkäsin. Siitä löytyy jopa joitain kehumisen arvoisia juttuja. Esimerkiksi Yoshi-dinosaurus on yllättävänkin onnistunut nukke, vaikkei se olekaan ikääntynyt yhtä vakuuttavasti kuin samana vuonna ilmestyneen Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus Rex. Kun Mario ja Luigi saavat vihdoin ikoniset punaiset ja vihreät haalarinsa (ja vieläpä värit oikeinpäin), hahmot näyttävät hyviltä. Nämä onnistumiset ovat kuitenkin harmillisen harvassa, sillä ympärillä oleva raina on aikamoinen fiasko.
Ymmärrän hyvin, miksi elokuva sai videopelien fanit raivon partaalle, mutta ymmärrän toisaalta myös sen, että jotkut mieltävät Super Mario Brosin "guilty pleasure" -kategoriaan niin huonoksi, että se on hyvä. Myönnän itsekin, että ajoittain leffan kökköys huvitti minua ja parissa kohtaa viihdyin elokuvan parissa ihan vain siksi, että sen käppäisyydessä oli jotain oudon viehättävää. Sitten taas toisinaan pyörittelin silmiäni ja suutuin joillekin tekijöiden ratkaisuista. Erityisesti pahisosasto turhautti minua valtavasti. Kuningas Koopa on todella typerä ilmestys, joka ei aiheuta minkäänlaista uhkaa. Lisäksi leffan huumori on lähinnä vaivaannuttavaa.
On todella selvää, ettei elokuvan tuotantoprosessi ollut mikään mutkaton huviajelu. Kuten jo kerroin, käsikirjoittajia kävi kääntymässä useaan otteeseen, jokaisen tuodessa mukaan oman panoksensa, mistä syntyi aikamoinen sekametelisoppa. Ohjaajapariskunta meinasi lähteä kävelemään, mutta heitä painostettiin pysymään mukana ja päätähdet ryyppäsivät läpi kuvausten. Mitään yhtenäistä visiota ei ole, vaan ohjaajapari ja tuottaja Joffé ovat selvästi ottaneet yhteen siitä, millainen lopputuloksesta pitäisi tulla. Toinen puoli halusi perheystävällisempää hassuttelua, joka toisi lapset teattereihin, toinen puoli taas halusi kopioida Tim Burtonin Batmania(1989) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -filmatisointia (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990), jotka olivat molemmat siihen aikaan tunnistettavinta lähdemateriaaliaan synkempiä ja herättivät myös aikuisten mielenkiinnon. Näiden kahden esikuvaleffan tuoma inspiraatio on erityisesti nähtävillä kuningas Koopan johtamassa, läpikotaisin likaisessa ja synkistelevässä rinnakkaismaailmassa.
On vaikea sanoa, ketä Super Mario Brosin epäonnistumisesta voisi lopulta edes syyttää. Jos Joffé tai ohjaajat Rocky Morton ja Annabel Jankel olisivat päässeet selvästi toteuttamaan omaa ideaansa, lopputulema voisi olla laadukkaampi. Elokuvan kompastelu ja naamalleen kaatuminen ovat monen asian summa. Sentään kyseessä on kelvollisesti kuvattu leffa. Vaikka miljöönä saastainen ja sienirihmaston peittämä rinnakkaistodellisuus ei tunnu ihan Mariolta, on lavastajien työtä pakko kehua. Maskeeraajat taas tarjoavat toinen toistaan kiusallisempia ilmestyksiä ruudulle. Tehostetiimi onnistuu käytännön efekteissään, mutta leffan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on ailahteleva, mutta Alan Silvestri tunnelmoi menevästi musiikeillaan, joskin säveltäjä olisi voinut reippaammin hyödyntää videopelin ikonista tunnusmelodiaa.
Yhteenveto:Super Mario Bros. on huono elokuva ja vielä sitäkin huonompi adaptaatio ikonisesta videopelisarjasta, mutta sen huonoudessa on myös jotain viihdyttävää. Elokuvan hauskuus ei todellakaan synny sen vitseistä, vaan sen kökköydestä. Katsojana on vaikea olla pudistelematta päätään, nauraa ja sitten taas pyöritellä silmiään tekijöiden ratkaisuille, heidän siirtäessä Mario-maailmaa peleistä valkokankaille. Elokuvasta oikein paistaa läpi sen tuotannon monet vaikeudet, näyttelijöiden turhautuminen ja sinne tänne rönsyilevät visiot. Kun osa halusi tehdä lapsiystävällistä hassuttelua ja toiset taas aikuisempaa synkistelyä, on selvää, että lopputulos tulee tuntumaan oudolta. Bob Hoskins ja John Leguizamo tekevät ihan kelvollista työtä Mario Mariona ja Luigi Mariona, joskin veljesten sijaan hahmot tuntuvat enemmänkin isältä ja pojalta, minkä lisäksi puvustajat aiheuttavat pitkään katsojalle tuskailua hahmojen vaatetusten värivalintojen takia. Yleensä mainio Dennis Hopper ei onnistu pelastamaan kammottavasti toteutettua pahishahmo kuningas Koopaa. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, kuten jotkut hienot lavasteet ja oivalla nukella toteutettu Yoshi-dinosaurus, mutta sitten taas maskeeraukset ja digitehosteet ovat toisinaan jopa myötähäpeällistä katseltavaa. Super Mario Bros. on aikamoinen fiasko, enkä yhtään ihmettele, että Nintendolta kesti liki kolme vuosikymmentä, ennen kuin he antoivat Hollywoodin koskea Mario-franchiseen uudelleen. Suosittelenkin uutta animaatioelokuvaa, The Super Mario Bros. Movieta paljon lämpimämmin, mutta samalla kuitenkin totean, että kyllä tämä vanhempikin raina kannattaa vilkaista edes kerran. Ensimmäisenä videopelielokuvana se on juurtunut merkittäväksi osaksi elokuvahistoriaa - tuskin tosin siten kuin tekijät alun perin suunnittelivat.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Super Mario Bros., 1993, Hollywood Pictures, Allied Filmmakers, Cinergi Pictures Entertainment, Lightmotive, Nintendo, Touchwood Pacific Partners 1
Ohjaus: Rupert Sanders Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi Genre: fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu(The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.
Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.
Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.
Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.
Vuotta aiemmin Thorista(2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.
Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?
Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.
Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä(Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa(Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat.
Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.
Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.
Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.
Yhteenveto:Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Robin Williams, Dustin Hoffman, Julia Roberts, Bob Hoskins, Charlie Korsmo, Amber Scott, Caroline Goodall, Maggie Smith, Dante Basco, Raushan Hammond ja Arthur Malet Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia Ikäraja: 12
Hook -Kapteeni Koukkuperustuu J. M. Barrien näytelmään "Peter Pan; or, the Boy Who Wouldn't Grow Up" vuodelta 1904 ja toimii jatkona sen tarinalle. Elokuvan ohjaaja Steven Spielberg oli lapsesta asti pitänyt Peter Panin tarinasta, joten jossain kohtaa hänen täytyi tietenkin päästä tekemään siitä elokuva. Mutta koska tuttu tarina oli tehty elokuvaksi jo muutamaan otteeseen aiemmin - mukaan lukien Walt Disneyn animaatioversio Peter Pan (1953) - päätyi hän tekemään tarinaa, joka tapahtuisi tutun seikkailun jälkeen. Elokuvan teko alkoi jo 1980-luvun alussa, mutta kun Spielberg sai lapsen, päätti hän jättää projektin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Nick Castle. Kuitenkin kun päänäyttelijöillä oli voimakkaasti eri mielipiteet teoksesta kuin Castlella, Castle päätettiin erottaa projektista ja tuoda Spielberg takaisin. Elokuvan kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1991 ja leffa ilmestyi jo saman vuoden joulukuussa. Hook - Kapteeni Koukku oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista, mutta kriitikot eivät siitä välittäneet. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin hieman noussut, sillä ne monet, jotka näkivät Hook - Kapteeni Koukun lapsena ja pitivät siitä, pitävät siitä yhä nykypäivänäkin, koska se oli heille tärkeä elokuva vuosia aiemmin. Itse myös näin leffan, kun olin lapsi ja pidin siitä. En kuitenkaan usko, että olisin nähnyt sitä jälkeenpäin kertaakaan kokonaan. Muistan pari kertaa, että se on tullut televisiosta ja olen jäänyt katsomaan vähän matkaa, mutta siihen se on jäänyt. Kun mietin vuoden 2017 alussa, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle 2018, useat Steven Spielbergin teokset tulivat mieleeni ja tajusin heti, että tässä olisi oiva tilaisuus vilkaista Hook - Kapteeni Koukku uudelleen, jos se vaikka olisi sen verran mainio, että voisin ostaa sen itselleni. Löysinkin elokuvan C Moren tarjonnasta ja lähdin Mikä-Mikä-Maahan seikkailemaan.
Peter Pan on jättänyt seikkailut taakseen ja kasvanut aikuiseksi. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta, minkä lisäksi hän on erinomainen työssään. Kuitenkin eräänä iltana paha kapteeni Koukku sieppaa Peterin lapset, jolloin tämän täytyy palata Mikä-Mikä-Maahan ja nousta uudestaan sankariksi. Ongelmana on, ettei Peter enää muista mitään Mikä-Mikä-Maasta, vaan luulee koko jutun olevan isoäiti-Wendyn satua.
Peter Panina - tai kuten hän leffan alussa kulkee nimellä Peter Banning - nähdään Robin Williams, joka on aivan loistava roolissa. Williamsilla on todella paljon energiaa, jota hän tuo mukaan esiintymiseensä kaiken aikaa. Hän tuntuu olevan innoissaan roolista ja antaa kaikkensa joka kohtauksessa. Muutama hieman yliampuva hetki häneltä löytyy, mutta muuten Williamsin suorituksessa ei ole mitään moitittavaa. Peter on tosiaan aikuinen, eikä enää muista Mikä-Mikä-Maata ja vanhoja seikkailujaan. Tämä on hieno ratkaisu, sillä aiemmin ollaan päästy tarinaan mukaan lasten kautta, joille kaikki on uutta, mutta tällä kertaa itse Peter Pan luulee kokevansa kaiken ensimmäistä kertaa. Vaikka Peter on täysin muuttunut, löytyy hänestä rohkeutta... paitsi kun kyseessä ovat korkeat paikat, joita hän kammoaa, mikä aiheuttaa tietty vaikeuksia, kun hänen tavaramerkkinsä on lentäminen. Peterin arkkivihollisena ja leffan nimikkohahmona, eli kapteeni Koukkuna nähdään Dustin Hoffman, joka on myös loistava valinta. Erikoista kyllä, vaikka elokuvan nimi viittaa lähinnä kapteeni Koukkuun, on hänen roolinsa paljon pienempi kuin Peter Panin. Koukku on vuosikausia janonut kostoa ja kun hän vihdoin saa napattua Peterin lapset, pettyy hän suuresti, kun tutun sankaripojan tilalla lapsia tuleekin pelastamaan aikuinen mies, joka ei osaa vanhoja taitojaan. Koukulta löytyy pari hauskaa hetkeä, minkä lisäksi hän on myös paikoitellen uhkaava, mutta kovin erityisesti hahmo ei pääse esille. Peterin lapset ovat kaksitoistavuotias Jack (Charlie Korsmo) ja seitsemänvuotias Maggie (Amber Scott). Jack kokee vanhempana olevansa vastuussa pienestä Maggiesta vaaroja täynnä olevassa Mikä-Mikä-Maassa. Kuitenkin leffan aikana hän alkaa vähitellen unohtamaan oikean elämänsä ja luulemaan Mikä-Mikä-Maan olevan hänen kotinsa. Jack on suuttunut isälleen Peterille, joka on jatkuvasti töissä, eikä ehdi katsomaan poikansa pesäpallo-otteluita. Maggie jääkin lapsista vähemmälle huomiolle, kun tarina keskittyy lähinnä rikkinäiseen isä-poika-suhteeseen. Molemmat lapsinäyttelijät toimivat rooleissaan. Julia Roberts esittää Peterin vanhinta ystävää Helinä-keijua, joka on ainoa Peteriin uskova, kun tämä palaa aikuisena Mikä-Mikä-Maahan. Hook - Kapteeni Koukun Helinä-keiju on paljon mukavampi tapaus kuin vaikkapa Walt Disneyn Peter Panissa ja hän pyrkii auttamaan ihmisiä, sen sijaan että olisi ilkeä heille. Hän yrittää muokata Peteristä vanhan kunnon itsensä taistelemaan Koukkua vastaan. Roberts on mainio Helinänä. Aikoinaan Peterin johtamia kadonneita lapsia johtaa nykyään Rufio (Dante Basco), joka ei usko Peteriin ollenkaan. Rufiosta on pyritty saamaan aikaiseksi todella kova ja "siisti" jätkä, mutta lähinnä hän on vain ärsyttävä. Hahmosta tulee onneksi hieman tykättävämpi, mitä pidemmälle leffa kulkee. Muita tärkeitä kadonneita lapsia ovat innokas Thud Butt (Raushan Hammond), lempeä Pockets (Isaiah Robinson) ja pieni Too Small (Thomas Tulak). Muita hahmoja elokuvassa ovat kapteeni Koukun hömelö apuri Smee (Bob Hoskins), isoäiti Wendy (Maggie Smith), Peterin vaimo Moira (Caroline Goodall), hassu Tootles (Arthur Malet) ja Wendyn taloudenhoitaja Liza (Laurel Cronin).
Hook - Kapteeni Koukussa on todella mielenkiintoiset lähtökohdat. Peter Pan on aina ollut tunnettu siitä, ettei hän koskaan kasva aikuiseksi. Siksi elokuvan tarina alkaa sillä idealla, että näin onkin päässyt tapahtumaan. On kiinnostavaa seurata aikuista Peteriä, joka ei usko satuihin ja on jämähtänyt täysin "todelliseen maailmaan". Hieman kyllä häiritsee, miten paljon leffan alussa käytetään aikaa katsojien harhaanjohtamiseen siitä, että onko tämä jatkoa Peter Panille? Heti kun Peterin tai Wendyn nimet mainitaan ensimmäisen kerran, katsojana tietää jo kenestä on kyse ja millaiset hahmojen lähtökohdat ovat olleet. Leffassa mietitään hauskasti, että Wendyn naapurissa asui eräs James Barrie, joka kuunteli Wendyn tarinoita ja kirjoitti niistä kirjan. Barriehan on tosiaan oikeasti Panin tarinan takana. Hook - Kapteeni Koukun ensimmäinen puolituntinen, kun tarinaa pohjustetaan, on parasta leffassa. Tunnelma on todella mainiosti luotu ja katsoja saadaan houkuteltua mystiseen maailmaan vähitellen. Kuitenkin kun Mikä-Mikä-Maahan päästään, alkaa leffan taso heikentyä. Tämä on todella suuri sääli, sillä seikkailuitahan eniten odottaa. Kadonneet pojat alkavat vastahakoisesti kouluttamaan Peteriä saaren sankariksi, joka on ihan yhtä vastahakoinen kouluttautumaan. Samalla kapteeni Koukku keksii oivan tavan saada Peterin koko elämä pilattua.
Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tunnelma alkaa vaihdella liian voimakkaasti. Välillä Hook tuntuu todella lapselliselta ja sitä on hieman kiusallista katsoa, kun taas joskus siinä on synkkyyttä ja uhkaavia asioita. Vaikka yleisesti fantasialeffoissa kuuluu olla sekä keveyttä että synkkyyttä, ne pitää osata yhdistää kulkemaan käsi kädessä. Tässä elokuvassa tunnelmat vievät pois toisiltaan ja vaihtelu on parissa kohtaa niin raju, että leffa työntää katsojaa pois. Paikoitellen fantasiamaailmaan on saatu hyvin realistisuutta, jolloin se tuntuu uskottavalta, mutta tämä uskottavuus viedään lapsellisuuksien alkaessa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, mutta muutamassa kohtaa se on tuotu mukaan jotenkin laiskasti ja elokuva tuntuu silloin hieman tylsältä. Hook - Kapteeni Koukun toimintakohtaukset eivät valitettavasti ole kovin kummoisesti toteutettuja tai mukaansatempaavia ja mielestäni leffan loppukamppailu on aika mitäänsanomaton ja liian pitkä. Taistelussa joutuu kohottelemaan myös kulmakarvojaan, kun Peter on joutunut tukalaan tilanteeseen, mutta yhtäkkiä hän saakin maagisesti voimaa, kun kadonneet pojat sanovat vuoronperään uskovansa Peteriin. Kohdan pitäisi saada hieno tunnelma kohoamaan, mutta lähinnä se vain latistaa koko juttua kiusallisesti ja toivoisi, että Koukku ehtisi käyttää tilanteen hyödykseen ja katkaisemaan Peterin pään. Hienointa Hook - Kapteeni Koukussa on teema rikkinäisestä isä-poika-suhteesta, sillä se on uskottava ja koskettava. Sitä haluaisikin päästä tutkimaan enemmän, joten on harmi, että leffa keskittyy enemmän siihen, kun Peterin pitää valita, kumpaan maailmaan hän kuuluu? Katsojat olisivat vaikeammassa tilanteessa valitsemassa Peterin kanssa, jos Mikä-Mikä-Maa -vaihtoehto kiinnostaisi paljon enemmän.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Steven Spielberg, joka on yleensä mahtava seikkailuelokuvien kanssa. Hook - Kapteeni Koukun kohdalla hänen aikeensa ovat kuitenkin menneet huti. Välillä Spielberg on löytänyt taitonsa, mutta usein se valuu hukkaan. James V. Hartin ja Malia Scotch Marmon käsikirjoitus sisältää monessa kohtaa hölmöjä repliikkejä, jotka tavallaan voi katsoa sormien läpi, jos miettii niiden kuuluvan Peter Paniin. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä hieman tiivistämistä. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus on onnistunut, vaikka jotkut asut näyttävätkin hieman halvoilta. Maskeeraus on toteutettu todella hyvin, etenkin Wendyä näyttelevän Maggie Smithin vanhentamisen kohdalla. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen hyvät, mutta yksi lentokohta näyttää liikaa piirretyltä, eikä oikealta ihmiseltä. Ääniefektit ovat toimivat ja Spielbergin vakiosäveltäjä John Williams on onnistunut luomaan hienoja teemoja, jotka parantavat useiden kohtien seikkailutunnetta.
Yhteenveto:Hook - Kapteeni Koukku on ihan menevä seikkailuelokuva, joka on usein mainio, mutta jää vielä useammin keskinkertaiseksi. Ensimmäiset puoli tuntia toimivat todella hyvin ja siinä pohjustetaan tunnelmaa hienosti. Valitettavasti itse Mikä-Mikä-Maassa tunnelma lässähtelee, eikä teos tiedä, onko se lastenleffa vai vakavampi fantasiaelokuva? Leffa tuntuu paikoitellen tylsältä ja loppuhuipennus on yllättävän mitäänsanomaton. Rikkinäinen isä-poika-teema on paljon mielenkiintoisempi kuin seikkailut kadonneiden poikien kanssa. Robin Williams on mahtava pääosassa Peter Panina ja Dustin Hoffman on erittäin hyvä nimikkohahmo Koukkuna. John Williams on tehnyt erittäin oivallista työtä sävellystensä parissa. Lavasteet, maskeeraukset ja useat puvut ovat tyylikkäitä, mutta tunnelmapuoli kärsii, eikä yleensä hienoja seikkailuteoksia tekevä Steven Spielberg tunnu onnistuvan tällä kertaa. Lapsille tämä kannattaa näyttää, sillä heille se toimii varmasti paremmin. Jos itse katsoit tätä lapsena, niin voit siinä samalla hyvin nauttia Hook - Kapteeni Koukusta, mutta jos elokuvan katsoo ensimmäistä kertaa aikuisena, voi se jättää helposti kylmäksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.supercultshow.files.wordpress.com
Hook, 1991, Amblin Entertainment, TriStar Pictures
Ohjaus: Robert Zemeckis Pääosissa: Jim Carrey, Gary Oldman, Colin Firth, Robin Wright, Ryan Ochoa, Bob Hoskins, Cary Elwes ja Fionnula Flanagan Genre: jouluelokuva, seikkailu, jännitys, animaatio Kesto: 1 tunti 36 minuuttia Ikäraja: 12 A Christmas Carol, eli suomalaisittain Saiturin joulu perustuu Charles Dickensin samannimiseen kirjaan vuodelta 1843. Kirjan pohjalta on tehty erilaisia filmatisointeja tätä ennen noin kaksikymmentä kappaletta! Elokuva on Forrest Gumpin (1994) ohjaaja Robert Zemeckisin kolmas motion capture -animaatio peräkkäin, edellisten ollessa joululeffa The Polar Express (Napapiirin pikajuna - 2004) ja ikivanhoihin sankarirunoihin perustuva Beowulf (2007). Motion capture -tekniikassa näyttelijät esittävät hahmojen liikkeet, jotka kuvataan ja joiden pohjalta luodaan tietokonehahmoja. Zemeckis halusi tehdä leffan Dickensin kirjan pohjalta, sillä se on hänelle tärkeä tarina. Ja elokuvan hän tekikin. Saiturin joulu ilmestyi marraskuussa 2009 ja se oli menestys, mutta sai silti aika ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa teattereissa, vaan vasta seuraavana jouluna, kun vuokrasin sen äitini kanssa. Pidin filmistä, vaikkei se ollut mielestäni ihmeellinen. Katsoin sen äitini kanssa uudestaan vuonna 2014, kun se tuli jouluna televisiosta, mutta silloin en pitänyt siitä niin paljon, joten en katsonut sitä kolmatta kertaa. Kuitenkin kun pohdiskelin, minkä elokuvan arvostelisin jouluaatoksi, Saiturin joulu nousi heti ensimmäisenä mieleeni. Katsoinkin sekä Zemeckisin Napapiirin pikajunan että Saiturin joulun muutaman päivän sisällä. Ensimmäisen ollessa edelleen heikko tekele, tämä iski minuun paremmin kuin viime katselukerralla.
Joulua inhoava Ebenezer Scrooge kohtaa jouluyönä kolme henkeä, jotka näyttävät hänelle menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden joulut. Matkan varrella herra Scrooge alkaa oppimaan tärkeitä asioita sekä joulun että muiden ihmisten merkityksestä.
Yleensä hymyilevä ja naureskeleva Jim Carrey tekee uransa tympeimmän roolityön rikkaana Ebenezer Scroogena. Herra Scrooge todella vihaa joulua, sillä sen takia ihmiset eivät tee töitä tiettynä päivänä, mikä on hänelle rahan tuhlausta. Sellaista on myös ruokien ja koristeiden ostelu, minkä lisäksi hän ei viihdy ihmisten seurassa, joten hän ei ymmärrä sitäkään puolta juhlassa. Herra Scrooge on kylmä ja hieman karmiva henkilö, jonka saapuessa paikalle kuorolaiset lopettavat joululaulujen hoilaamisen. Vaikka hahmo on inhottava, on hän myös jollain tapaa huvittava ja leffan edetessä hän alkaa muuttua pidettävämmäksi. On myös hauska huomata, miten herra Scroogen pohjalta on selvästi luotu muita tunnettuja hahmoja, kuten Roope Ankka ja The Simpsons -sarjan (1989-) herra Burns. Carrey osaa onneksi olla synkkä lähes koko filmin ajan, eikä häntä voi kovin helposti tunnistaa. Paikoitellen suupielet kääntyvät ylöskin päin, jolloin Carreyn tuttu tyyli nousee esille. Jim Carrey esittää myös menneen, nykyisen ja tulevan joulun henkiä. Menneen joulun henki on kuin kynttilä ja hänestä löytyy hieman salaperäisyyttä. Nykyisen joulun henki on ärsyttävän hilpeä ja naureskelee lähes tauotta kaikelle. Tulevan joulun henki on oma suosikkini, sillä vaikka hän on hahmoista masentavin, tarjoaa hän voimakkaimman tunteen. Tulevan joulun henki on nimittäin mustaan kaapuun pukeutunut luuranko, jonka merkityksen kaikki voivat arvata. Hahmon täydellistää se, miten häntä hyödynnetään lähinnä varjojen kautta ja se, ettei hän puhu mitään. Hiljaisuus lisää karmivuutta, mutta on myös hienoa, että hiljaisuuden takia herra Scrooge joutuu itse tekemään päätelmiä ja ymmärtämään, eikä hänelle suoraan selitetä kaikkea tärkeää. Muita hahmoja leffassa ovat herra Scroogen entisen työkaveri Marleyn haamu (Gary Oldman), herra Scroogen avustaja Bob Cratchit (myös Oldman), hänen pieni poikansa Tim (Ryan Ochoa), herra Scroogen sisarenpoika (Colin Firth), Scroogen edesmennyt sisko Fan (Robin Wright) ja siivooja rouva Dilber (Fionnula Flanagan), jonka roolia olisi pitänyt tarkentaa alkupäässä, jotta yksi myöhempi kohtaus tuntuisi järkevämmältä.
Saiturin joulu on kaikin puolin parempi elokuva kuin Napapiirin pikajuna. Tässä filmissä on sentään mukana joulun henkeä ja lämmintä tunnelmaa. Napapiirin pikajunasta sellainen puuttui täysin ja se oli vain ankea ja synkkä. Tästäkin löytyy ankeutta ja synkkyyttä paljon, mutta sekin on toteutettu paljon taidokkaammin. Tässä kohtaa on sopiva hetki kertoa, ettei Saiturin joulu ole perheen pienimmille tehty joulukertomus. Elokuvan ikäraja on K12 ja sille on hyvä syy. Filmi on nimittäin yllättävän pelottava, etenkin tulevan joulun hengen ilmestyessä mukaan. Silloin elokuva sisältää jopa pari kunnon äkkisäikäytystä ja jokseenkin ahdistavaa tunnelmaa. Mukana on jännittävä takaa-ajo lumisilla kaduilla, sekä joitain hetkiä jotka saavat aikuiskatsojankin pienesti järkyttymään. Jo leffan alussa nähtävä Marleyn haamu on hieman karmiva tapaus, eikä pelkoja ole helpottamassa kuin muutama vitsi. Tämä ei ole kuitenkaan huono asia, sillä huipennus on todella vaikuttavasti toteutettu. Se on myös ihan liikuttava. Yleisestikin elokuvan aikana on koskettava nähdä muistojen kautta, miten herra Scrooge muuttui joulua vihaavaksi yrmyksi. Syy ei ole mikään yksinkertainen lapsuuden trauma, että joulupukki ei tullutkaan kylään, vaan se johtuu vuosien varrella tapahtuvasta muutoksesta. Selkeä parannus Napapiirin pikajunaan verrattuna on jo se, että tässä päähenkilölle on luotu kehityskaari, mikä tuntui puuttuvan kokonaan Napapiirin pikajunasta. Tässä tapahtumilla on merkitystä lopputuloksen kannalta. Vaikka leffasta tuntuukin puuttuvan muutamia tärkeitä hetkiä kuten rouva Dilberin esittely ja Tim-pojaan liittyvän asian tarkentaminen, elokuva onnistuu silti kertomaan tarinansa tarpeeksi toimivasti alusta loppuun puolessatoista tunnissa. Synkkyyden keskeltä filmi onnistyy myös löytämään joulun lämpöä. Elokuva tapahtuu 1840-luvulla, joten joulun vietto on hyvin erilaista kuin nykyään. Siten leffa saa kuitenkin pois kaikenlaiset rahan tuhlailut ja isot joululahjat, ja se näyttää joulun oikeasti perheen ja ystävien juhlana. On kuitenkin pakko sanoa, että vaikka kehunkin filmiä, ei se silti ole täysin sitä mitä voisi toivoa. Se vaatisi muutamia lisäyksiä, jotta sitä voisi kutsua oikeasti todella hyväksi elokuvaksi. Kokonaisuudesta jää uupumaan jotain, mutta on se silti oivallinen teos. Sitten taas ihan lopussa nähtävän hetken, jossa yksi hahmoista kääntyy yhtäkkiä puhumaan kameralle, olisi voinut poistaa kokonaan. Neljännen seinän rikkominen viimeistä minuuttia varten tuntuu todella irralliselta ja typerältä ratkaisulta.
Saiturin joulun animointikin on parempaa kuin Napapiirin pikajunassa. Tästäkin elokuvasta löytyisi parannettavan varaa animoinnin puolelta, mutta pääasiassa filmi on tyylikäs ja yksityiskohtainen. Hahmoissa on enemmän eloa silmissä, eivätkä suiden liikkeet näytä urpoilta. Animoinnista löytyy hienoa vauhtia useaan otteeseen, mikä lisää leffan viihdyttävyyttä. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin ymmärtänyt jotain joulusta, muttei saavuta vieläkään aiempien erittäin hyvien elokuviensa tasoa. Tämä kuitenkin saa toivomaan, että Zemeckis tekisi joskus kolmannen jouluaiheisen motion capture -elokuvan. Hän on onnistunut myös käsikirjoituspuolella, vaikka olisikin voinut lisätä muutamia kohtauksia tarkentamaan tiettyjä asioita. Äänimaailma on loistava ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Hän on saanut omiin sävellyksiinsä hienosti mukaan tuttuja joulumelodioita.
Yhteenveto:Saiturin joulu on yllättävän pelottava, mutta silti lämminhenkinen jouluelokuva. Perheen pienimmille filmi ei sovi etenkään loppuhuipennuksensa takia, joka pistää aikuisetkin jännittämään ahdistavuutensa ja äkkisäikäytyksiensä ansiosta. Heti alkupäässä nähtävä Marleyn haamu on jo hieman karmiva, mikä pohjustaa hyvin sitä, ettei kovin hilpeästä pätkästä ole kyse. Kaikessa synkkyydessään tästä löytyy kuitenkin enemmän jouluhenkeä ja lämpöä kuin ankeasta Napapiirin pikajunasta. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin löytänyt tasapainon näiden teemojen välille ja hyödyntää sitä taidokkaasti. Hän on myös kirjoittanut oivan kehityskaaren päähenkilö Scroogelle, jota Jim Carrey hienosti näyttelee. Animointi filmissä on tyylikästä, vaikka välillä hieman takeltelevaa. Valitettavasti käsikirjoituksesta tuntuu puuttuvan joitain tärkeitä kohtauksia, joilla tietyt hahmot tuntuisivat enemmän joltain. Kokonaisuudesta muutenkin jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä todella mainion. Suosittelen silti Saiturin joulua katsottavaksi tänä jouluna. Ala-asteelta pian yläasteelle siirtyvien lasten kanssa tämän voi hyvin katsoa, mutta jos muksunne ovat vasta päiväkodissa, kannattaa heidät laittaa nukkumaan ennen tämän katselua. Emmehän halua, että he näkevät painajaisia jouluyönä!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jimcarreyonline.com
A Christmas Carol, 2009, Walt Disney Pictures, ImageMovers Digital, ImageMovers, FortyFour Studios, Reel Chefs Catering
