Arvostelu: Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012)

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ

SNOW WHITE AND THE HUNTSMAN

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu (The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.

Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.

     Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.

Vuotta aiemmin Thorista (2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.

     Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?

Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.

Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa (Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat. 

Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.

Yhteenveto: Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films

Arvostelu: Last Night in Soho (2021)

LAST NIGHT IN SOHO

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Thomasin McKenzie, Anya Taylor-Joy, Matt Smith, Diana Rigg, Michael Ajo, Synnøve Karlsen, Terence Stamp, Rita Tushingham, James Phelps, Oliver Phelps ja Sam Claflin

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Last Night in Soho on Edgar Wrightin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Wright ilmoitti elokuvan teosta tammikuussa 2019 ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Last Night in Soho saapuu myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin innoissani filmistä. Wright kuuluu suosikkiohjaajieni listalle ja ilahduin heti, kun kuulin hänen tekevän uutta elokuvaa. Sen kummemmin mitään leffasta etukäteen tietämättä menin katsomaan Last Night in Sohon sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Muotisuunnittelijan urasta haaveileva Eloise Turner muuttaa Lontooseen opiskelemaan. Siellä hän alkaa nähdä kiehtovia unia ja näkyjä nuoresta Sandie-naisesta 1960-luvulla. Eloise jää koukkuun seuraamaan Sandien tarinaa, kunnes vähitellen näyt muuttuvat kammottaviksi painajaisiksi.

Thomasin McKenzie nähdään Eloise Turnerina, maaseudulla asuvana, muotisuunnittelusta haaveilevana nuorena naisenalkuna, joka saa opiskelupaikan Lontoosta ja lähtee tavoittelemaan unelmiaan. Jojo Rabbit -elokuvasta (2019) parhaiten tuttu McKenzie osoittaa jälleen lahjansa ja näyttäytyy yhä vain lupaavampana näyttelijänä, josta voi kuoriutua jotain vieläkin enemmän. Hän tulkitsee taidokkaasti sympaattisen innokasta nuorukaista, joka matkaa sinisilmäisenä ison kaupungin pyörteeseen ja vain vahvistaa suoritustaan, kun Eloise alkaa nähdä kummia näkyjä Sandiesta, jota esittää Anya Taylor-Joy. Sandie oli 1960-luvulla matkustanut Lontooseen omien unelmiensa perässä ja hänestä muodostuukin pian Eloisen idoli. Näyt alkavat kuitenkin muuttua pikkuhiljaa synkemmiksi ja Sandien mysteeri muuttuu koukuttavammaksi. Useasti taitonsa osoittanut Taylor-Joy on myös nappivalinta osaansa, esittäen hienosti hahmonsa eri puolet glamour-elämän keskellä.

     Elokuvassa nähdään myös Rita Tushingham Eloisen isoäitinä Peggynä, Synnøve Karlsen Eloisen inhottavan omahyväisenä kämppiksenä Jocastana, Michael Ajao Eloisen luokkatoverina Johnina, sekä Matt Smith näyissä Sandien kanssa esiintyvänä Jackina. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Diana Rigg tekee Last Night in Sohossa viimeisen elokuvaroolinsa vuokraemäntä Collinsina. Rigg menehtyi vain kuukausi elokuvan kuvausten päättymisen jälkeen ja elokuva onkin omistettu hänelle. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita, vaikka paikoitellen Karlsen ehkä ampuukin yli narsistisen Jocastan roolissa.

Last Night in Soho on onneksi vuodella pidemmäksi venähtäneen odotuksen arvoinen elokuva. Vaikkei leffa nousekaan ohjaaja Wrightin töiden kärkipäähän, on se silti erittäin hyvä lisäys herran alati muovautuvaan filmografiaan ja ennen kaikkea hyvin erilainen teos Wrightilta. Kyseessä ei ole yhtä äkkipikainen, sähäkkä ja räjähtävä teos kuin vaikkapa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007), Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010) tai Baby Driver (2017), mutta Wright pääsee kyllä toteuttamaan outoa itseään eri tavoin leffan aikana. Pääasiassa Wright kuitenkin kanavoi sisäistä Dario Argentoaan, lainaillen vahvasti kyseisen kauhutekijän elokuvista 1970-luvulta. Vaikka toisaalta tällainen giallotyyli onkin kenties vuosikymmenen liian myöhässä siitä, että elokuva sijoittuu näkyjen kautta osittain 1960-luvulle, sopii voimakas väri- ja valotyylittely hienosti leffaan.

Vaikkei kyseessä olekaan samanlainen vuoristorata-ajelu kuin äsken mainitsemani Wrightin työt, vaan Last Night in Soho on huomattavasti rauhallisempi ja hitaasti jännitettään kasvattava, ei elokuva ole millään lailla tylsä tai pitkäveteinen. Se on nimenomaan jopa vangitseva, etenkin kun Sandien mysteeriä aletaan tosissaan kehittelemään ja avaamaan. Vaikka koin tietyt puolet tarinasta ennalta-arvattaviksi, osaa leffa myös ovelasti johtaa harhaan. Tarina lumoaa viekkaasti mukaansa, samalla kun Wright rakentaa hiljalleen jännitettä. Tunnelma ujuttautuu pikkuhiljaa mutta vääjäämättömästi katsojan ympärille, ja kun sitä vähiten odottaa, elokuva iskee tosissaan. Parhaimmillaan (tai jonkun mielestä pahimmillaan) leffa on jopa hieman piinaava. Siitä huolimatta, että mukana on joitain koviin ääniefekteihin luottavia säikyttelyjä, pääasiassa kauhuosasto luottaa nimenomaan miellyttävän epämiellyttävään tunnelmaan.

Sen lisäksi, että Wright taitaa visuaalisen näyttävyyden ja äänimaailmalla kikkailemisen (palataan siihen kohta), hän on myös tehnyt kertomuksestaan sisällöllisesti rikkaan. Leffa on ajankohtainen käsitellessään teemoja esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen aiheuttamista traumoista. Aikakausihyppelyllä heijastetaan misogyniaa 60 vuoden väliltä ja mikä on muuttunut vuosien varrella ja mikä ei. Elokuva jättää pohdiskeltavaa katsojalleen päätyttyään. Se onnistuu takomaan voimakasta sanomaansa, olematta silti saarnaava. Apuna käsikirjoittamisessa Wrightilla on ollut Krysty Wilson-Cairns ja yhdessä kaksikko on laatinut erittäin hyvän tekstin.

Tekniseltä puoleltaan Last Night in Soho on huippuluokkaa. Filmi on upeasti kuvattu kamera-ajoja, kuvakulmia ja -sommitteluja myöten, mitä vain tukee tyylikäs valojen, varjojen ja varsinkin voimakkaiden värien käyttö. Leikkaus on onnistunutta ja on hyvä, että Wright on tällä kertaa hoitanut homman maltillisesti, sillä elokuvaan ei olisi sopinut ohjaajalle ominainen äkkipikainen saksimistyyli. Lavasteet ja asut ovat läpikotaisin hienot ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Wrightille tuttuun tapaan mukana on paljon mukaansatempaavia laulurallatuksia. Tehosteissa parasta on, kuinka Eloise ja Sandie yhdistyvät ja vaihtavat paikkaa läpi näkyjen. Erityisesti yksi pitkällä otoksella tehty tanssi tekee suuren vaikutuksen, kun lähes joka pyörähdyksellä Taylor-Joy vaihtuu McKenzieen ja takaisin.

Yhteenveto: Last Night in Soho on erittäin mainio kauhumysteeri, joka pitää tiukasti mukanaan koukuttavan tarinansa ja kiehtovan tunnelmansa ansiosta. Karmiva henki rakentuu vähitellen ja puristuu yhä vain vahvemmin katsojan ympärille elokuvan kulkiessa eteenpäin. Ohjaaja Edgar Wright hoitaa hommansa tavanomaista maltillisemmin, silti kikkailen vekkulimaisesti, kun tarve sitä vaatii. Varsinkin Eloisen näyt ovat vaikuttavasti toteutettuja. Eloisea näyttelevä Thomasin McKenzie on erinomainen roolissaan, tulkiten hahmonsa monia puolia hienosti. Myös Anya Taylor-Joy vakuuttaa ja Diana Riggin viimeiseksi jäänyt työ on vahva ja karismaattinen. Tekniseltä toteutukseltaan filmi on erinomainen kuvausta, valoja, värejä, lavasteita ja tehosteita myöten. Tarinasta löytyy tiettyä ennalta-arvattavuutta, mutta myös omat oveluutensa. Last Night in Soho ei nouse Wrightin filmografian kärkikastiin, mutta se on silti todella hyvä teos, joka saattaa jopa parantua uudelleenkatselulla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Last Night in Soho, 2021, Working Title Films, Focus Features, Film4, Complete Fiction

Arvostelu: Charlie's Angels (2019)

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: Elizabeth Banks
Pääosissa: Kristen Stewart, Naomi Scott, Ella Balinska, Elizabeth Banks, Patrick Stewart, Djimon Hounsou, Sam Claflin, Jonathan Tucker, Nat Faxon, Chris Pang ja Luis Gerardo Méndez
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlie's Angels on jatkoa niin Charlien enkelit -hittitelevisiosarjalle (Charlie's Angels - 1976-1981) kuin Cameron Diazin, Drew Barrymoren ja Lucy Liun tähdittämille toimintaelokuville Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000) ja Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Syksyllä 2015 Sony-studio ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjan pohjalta. Käsikirjoittajaksi valittiin Evan Spiliotopoulos, mutta hänen tekstiään työstivät uudelleen myös Craig Mazin, Semi Chellas, Jay Basu ja ohjaajaksi valittu Elizabeth Banks, kunnes kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Lopulta Charlie's Angels sai ensi-iltansa monissa maissa viime marraskuussa, mutta sen saaman ristiriitaisen palautteen, sekä kehnon taloudellisen menestyksen vuoksi elokuvaa ei julkaistu Suomen teattereissa. Itse en odottanut elokuvan näkemistä lainkaan, sillä en voi sietää Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämiä Charlien enkelit -leffoja. Lisäksi en ole pitänyt Kristen Stewartista lähes missään elokuvassa, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Päätin kuitenkin antaa uudelle Charlie's Angelsille mahdollisuuden, toivoen, että se olisi edes hieman parempi kuin aiemmat filmatisoinnit.

Systeemisuunnittelija Elena Houghlin päätyy auttamaan salaista Charlien enkelit -järjestöä, joka uskoo, että Elenan kehittelemää Calisto-energialaitetta aiotaan käyttää tuhoisiin tarkoituksiin.

Uuden Aladdin-filmatisoinnin (2019) prinsessa Jasminea esittänyt Naomi Scott näyttelee tässä Elena Houghlinia, suunnittelijaa, joka päätyy Charlien enkelit -järjestöön. Elenalle on kirjoitettu tarpeeksi toimiva kehityskaari pelokkaasta tutkijasta, joka alkaa keräämään rohkeutta elokuvan aikana. Paikoitellen on kuitenkin hieman harmi, ettei elokuva kunnolla tuo esiin Elenan älykkyyttä. Hahmo on ollut mukana luomassa voimakasta laitetta, jota voi käyttää tuhoaseena ja tätä puolta hahmosta olisi voitu nähdä enemmän. Scott on kuitenkin oikein mainio roolissaan ja hänellä voi olla lupaava ura edessään Hollywoodissa.

Tämän elokuvan Enkeleitä ovat Twilight-rainoista (2008-2012) tutun Kristen Stewartin näyttelemä Sabina ja huomattavasti tuntemattomamman Ella Balinskan esittämä Jane. Balinska onnistuu nopeasti osoittamaan, että hänestä löytyy uskottavuutta toimintasankariksi ja vetääkin pätevästi pahiksia turpaan heti saapuessaan elokuvaan. Stewart taas yrittää olla porukan vitsiniekka ja vaikka hän on kiusallisen kömpelö komediapuolella, onnistui hän yllättämään minut positiivisesti tässä. Yksi-ilmeisyydestään ja puisesta olemuksestaan tuttu Stewart revittelee oikein kunnolla ja näyttää yhdessä kohtaa puolen minuutin aikana enemmän ilmeitä kuin koko Twilight-sarjassa. Parasta kuitenkin on, että Stewart, Balinska ja Scott toimivat erittäin mainiosti kolmikkona.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Patrick Stewart Enkeleitä ennen johtaneena, mutta nyt eläköityneenä Bosleynä, Elizabeth Banks tämän tilalle tulevana uutena Bosleynä, Nat Faxon Elenan pomona, Sam Claflin bisnesmies Brokina, Jonathan Tucker palkkamurhaajana, sekä Chris Pang salakuljettaja Jonnynä. Stewartia ei pitkään leffassa näe, mutta kun hänet lopulta otetaan kunnolla mukaan, hän on yllättävänkin hilpeä roolissaan. Myös Claflin hoitaa roolinsa kieli poskessa. Banks sen sijaan jää turhan tosikoksi ja paikoitellen on selvää, että hän on ottanut vähän liikaakin hoidettavakseen elokuvassa, toimiessaan niin ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.

Vaikkei uusi Charlie's Angels ole mikään erityisen hyvä elokuva, onnistui se yllättämään positiivisesti, kun ottaa huomioon, kuinka vähän leffalta odotin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pystyin toteamaan, että kyseessä on parempi elokuva kuin Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämät fiaskot. Uuden leffan ongelmaksi jää lähinnä, kuinka perusturvallista höttöä se on. Paikoitellen sen lähes kahden tunnin kesto puuduttaa, kun elokuvan tarina ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa, mutta muuten filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti. Toimintakohtauksissa pääkolmikkoa hyödynnetään veikein tavoin ja mukaan mahtuu niin menevää turpaanvetoa kuin vauhdikkaita takaa-ajoja. Elokuva osaa olla oikealla tavalla älyvapaa, muuttumatta myötähäpeällisen typeräksi, kuten sarjan kaksi edellistä leffaa. Ja tämä siis on muuten samaa sarjaa kuin alkuperäinen televisiosarja ja 2000-luvun alun filmit. Elokuvan voi kuitenkin katsoa, vaikkei niitä olisi nähnyt.

Ilmestyessään elokuva sai paljon kritiikkiä sen vahvasta feministisestä asenteesta. Kieltämättä elokuvan aloitus tuntuu todella väkinäiseltä, kun koko homma lähtee käyntiin väittelyllä siitä, voivatko naiset toimia toimintasankareina. Sen jälkeen leffa alkaa kuitenkin luottamaan itseensä paljon vahvemmin. Elokuvan ongelmat eivät todellakaan johdu siitä, että siinä on pääosassa naisia, mikä on selvästi saanut monet mieskatsojat kiukustumaan. Päinvastoin. Stewart, Scott ja Balinska ovat elokuvan parasta antia ja jo heidän mainio yhteishenkensä saa katsomaan tiettyjä juttuja sormien läpi. Leffan ongelmat johtuvat lähinnä käsikirjoituksesta, mihin on laadittu mitä mitäänsanomattomin juoni, sekä paljon vitsejä, jotka ovat lähinnä kiusallisen kehnoja. Parissa kohtaa elokuva sai minut naurahtamaan ääneen, mutta useammin se sai minut vaivaantuneeksi. Lisäksi leffasta löytyy täysin turha romanttinen sivujuoni, joka on niin kökösti istutettu mukaan, että kun sen toinen osapuoli palaa kuvioihin, olin jo kokonaan unohtanut, kenestä olikaan kyse.

On kiinnostavaa nähdä komedioista tutun Elizabeth Banksin ottavan vastuulleen toimintaelokuvan ohjaus, mutta paikoitellen on selvää, että Banks on todella kokematon toiminnan saralla. Vaikka taistelut ovat viihdyttäviä, ovat ne teknisesti paikoitellen kömpelöitä. Näyttävien stunttien sijaan elokuva luottaa nopeatempoiseen leikkaukseen ja hieman sekavaan kuvaukseen käsirysyissä. Jos taistelut olisi kuvattu ja leikattu kuten esimerkiksi John Wickissä (2014), käsikirjoituksen ongelmia pystyisi katsomaan vielä enemmän sormien läpi. Leikkauksessa leffaa olisi myös voinut tiivistää ja tiputtaa pieniä pätkiä sieltä sun täältä, antamaan pitkäveteisemmille hetkille tarvittavaa reippautta. Lavasteet, tehosteet ja ääniefektit ovat onnistuneet, mutta säveltäjä Brian Tylerin työ valuu täysin hukkaan, kun elokuva luottaa musiikeissa täysin olemassa oleviin renkutuksiin, jotka jumputtavat kaiken aikaa taustalla.

Yhteenveto: Charlie's Angels on keskinkertainen toimintaraina, mutta silti positiivinen yllätys aiempien, katastrofaalisen huonojen Charlien enkelit -filmien jälkeen. Tarina on aika mitäänsanomaton ja nappaa harvoin mukaansa. Pitkäveteisiä hetkiä löytyy ja huumori on lähinnä kiusallista. Toimintakohtauksista huomaa ohjaaja Elizabeth Banksin kokemattomuuden. Silti elokuva onnistuu jollain tavalla viihdyttämään. Naomi Scott, Kristen Stewart ja Ella Balinska toimivat yllättävänkin hyvin uutena pääkolmikkona ja heidän yhteishenkeään on mukava seurata. Kolmikko toimii jopa niin mainiosti, että tietyt hölmöydet pystyy juuri ja juuri katsomaan jotenkin sormien läpi. Vaikkei kyseessä ole erityisen hyvä elokuva, olin silti ihan tyytyväinen näkemääni, pelätessäni pahinta. Tuskin katson Charlie's Angelsia uudestaan, mutta jos tälle joskus tehdään jatkoa, voisin jopa aiempaa positiivisemmin mielin vilkaista sen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, 2.0 Entertainment, Brownstone Productions

Arvostelu: Enola Holmes (2020)

ENOLA HOLMES

Ohjaus: Harry Bradbeer
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Henry Cavill, Sam Claflin, Helena Bonham Carter, Burn Gorman, Fiona Shaw, Adeel Akhtar ja Frances de la Tour
Genre: mysteeri, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Enola Holmes perustuu Nancy Springerin The Enola Holmes Mysteries -etsiväkirjoihin (2006-2010), mitkä kertoivat sir Arthur Conan Doylen vuonna 1887 luoman Sherlock Holmes -salapoliisin siskosta. Legendary Pictures alkoi työstämään kirjojen pohjalta elokuvaa ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2019. Elokuva joutui ongelmiin, kun The Conan Doyle Estate haastoi tekijät oikeuteen siitä, että tunteikas Sherlock Holmes oli yhä tekijänoikeuksien suojelema ja vain alkuperäinen, tunteeton versio salapoliisista oli vapaasti käytettävissä. Siitä huolimatta Enola Holmes on nyt julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse katsoin elokuvan heti ilmestymispäivänä.

Salapoliisi Sherlockin ja menestyksekkään Mycroftin varjoon jäänyt pikkusisko Enola Holmes pääsee omalle etsiväretkelleen, kun sisarusten äiti yllättäen katoaa. 

Netflixin Stranger Things -hittisarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown nähdään elokuvan pääroolissa itse Enola Holmesina, josta kovin moni ei välttämättä ole ennen kuullut. Uskoisin kuitenkin, että jos leffa on hitti, ollaan sille varmasti tekemässä jatko-osia, mitkä tekevät hahmosta kuuluisamman maailmalla. Brown hyppää Enolan saappaisiin riemukkaasti ja innoissaan mysteerin ratkaisemisesta. Vaikka paikoitellen hänen innokkuutensa livahtaa ylinäyttelemisen puolelle, on hänen intonsa niin ihastuttavan aitoa, että Enolan kanssa lähtee seikkailemaan mielellään. Enola on perinyt piirteitä kuuluisalta isoveljeltään, mutta hahmosta on silti luotu täysin omannäköisensä tapaus.

Sherlock Holmes itse nähdään tietty elokuvassa ja tällä kertaa Superman-tähti Henry Cavillin näyttelemänä. Harmillisesti, kun Sherlock joutuu tyytymään sivuosaan, myös Cavill joutuu tyytymään yhteen tylsimmistä versioista hahmosta, jonka olen koskaan nähnyt. Etenkin eksentristen Robert Downey Jr:n ja Benedict Cumberbatchin tulkintojen jälkeen Cavill on aikamoinen puupökkelö. Enolan ja Sherlockin isoveljeä, Mycroft Holmesia taas esittää Sam Claflin, joka sopii oivallisesti Holmesin sisaruksista tympivimmäksi. Mycroft ei halua Enolan seuraavan Sherlockin jalanjäljissä, vaan haluaa tästä sopivan vaimon jollekin herrasmiehelle.

     Elokuvassa nähdään myös mahtava Helena Bonham Carter Holmesin sisarusten äitinä, Eudoria Holmesina, oivan inhottava Fiona Show tiukkana opettaja Harrisonina, ihan hyvä Adeel Akhtar Sherlockia auttavana poliisi Lestradena, mainion kiero Burn Gorman mysteerisenä jahtaajana, sekä kelpo Louis Partridge nuorena Viscount Tewskburyna, jonka Enola kohtaa matkallaan. 

Enola Holmesista löytyy ainekset loistavalle salapoliisiseikkailulle, mutta paikoitellen tuntuu siltä, että toteutus jää hieman puolitiehen. Lopputuloksena on hyvä filmi, mutten voinut olla miettimättä, että tämä voisi helposti olla vieläkin parempi. Isoin syy itselleni siihen, miksei elokuva ponkaise korkeuksiin, on se, että leffa keskittyy lopulta väärään tapaukseen. Kun Enolan äiti katoaa, elokuvassa alkaa aidosti kiehtova etsivähenki ja on koukuttavaa seurata, kun Enola etsii ja löytää vihjeitä. Mutta sitten leffa alkaakin keskittyä Viscount Tewksburyyn ja koukuttavuus katoaa. Jonkin aikaa luulin, että kyseessä olisi yksi sivutehtävä, jonka Enola selvittää matkansa varrella, mutta vähitellen täytyi hyväksyä, että tämä kadonneen äidin mysteeriä tylsempi tapaus ottaakin vallan koko elokuvasta. Tämäkin on kyllä ihan kiinnostava, muttei läheskään niin vangitseva kertomus.

Kun kyseessä on Holmes-filmatisointi, on selvää, että mukana tulee olemaan voimakasta tyylittelyä, eikä Enola Holmes ole poikkeus. Mukaan pusketaan eri tavoin veikeitä visuaalisia vihjeitä niin päähahmon kuin katsojan tulkittavaksi. Takaumia hyödynnetään oivallisesti ja leikkaus on usein onnistuneen napakkaa. Voimakkain tyylittely on kuitenkin Enolan tapa rikkoa neljättä seinää, eli kääntyä kohti kameraa ja selittää asioita suoraan katsojalle. Välillä tämä toimii (kun Enola kertoo lapsuudestaan filmin alussa), mutta toisinaan tämä aiheuttaa samaa kiusaantuneisuutta kuin vaikkapa Seikkailija Dora -sarja (Dora the Explorer - 2000-). Kun Enola kysyy suoraan katsojalta apua tapauksen ratkaisemiseen, mieleeni palasivat ne myötähäpeälliset hetket, kun ei tiennyt, onko nolompaa vastata Doralle, vai istua hiljaa ruutua tuijottaen?

Ohjaaja Harry Bradbeer rakentaa oivaa salapoliisihenkeä ja seikkailun tunnelmaa mukaan, mitä vain vahvistavat Daniel Pembertonin aivan fantastiset musiikit. Jos leffa ei jossain jätä kylmäksi, niin musiikeissa. Pembertonin sävellykset kuuluvat ehdottomasti elokuvavuoden parhaimpiin! Onkin vain harmi, ettei Jack Thornen työstämä käsikirjoitus ole kovinkaan kummoinen. Thorne aloittaa kiehtovan tarinan, mutta päättääkin sitten kertoa toista. Sekaan Thorne puskee paljon sanomaa naisten äänioikeudesta, mikä tuntuu aluksi päälleliimatulta, mutta mikä löytää paikkansa tarinan merkityksissä. Elona Holmes on taitavasti kuvattu. Kuvaus esittelee näyttäviä lavasteita ja vaikuttavia asuja keskittyneesti. Jotkut erikoistehosteet eivät täysin vakuuta, mutta ääniefektit sen sijaan ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Enola Holmes on mainio salapoliisiseikkailu, mistä kuitenkin löytyisi aineksia vielä parempaan filmiin. Holmesin sisarusten äidin etsintä on koukuttava kertomus, mutta elokuva päättääkin lopulta keskittyä ihan muuhun. Elokuvan todellinen juonikin on ihan kiinnostava, mutta kalpenee äitietsinnän vierellä. Mukaansatempaava seikkailuhenki on kuitenkin vahvasti läsnä, mihin vaikuttaa suuresti Daniel Pembertonin säveltämät mahtavat musiikit. Millie Bobby Brown on erittäin hyvä valinta päärooliin, vaikka paikoitellen syyllistyykin ylinäyttelemiseen. Tekijöiden ratkaisu pistää Enola rikkomaan neljättä seinää on paikoitellen oiva lisäkikka, mutta se aiheuttaa myös myötähäpeää. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, joskin Henry Cavillin tulkinta Sherlock Holmesista jää aika mitäänsanomattomaksi. Visuaalisesti filmi on näyttävä teos kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin. Enola Holmes sopii todella passelisti koko perheen yhteiseen salapoliisileffahetkeen, mutta sen parissa voi viihtyä yksinäänkin minkä ikäinen mysteerifani tahansa. Vaikkei elokuva lopulta saavuttanut täyttä potentiaaliaan, odotan kyllä positiivisin mielin, jos tekijät päättävät tehdä jatkoa. Enolan seikkailut toimisivat hyvin myös Netflix-sarjana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Enola Holmes, 2020, Warner Bros., Legendary Entertainment, Netflix, PCMA Productions, EH Productions

Arvostelu: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015)

NÄLKÄPELI - MATKIJANÄRHI, OSA 2

THE HUNGER GAMES: MOCKINGJAY - PART 2

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Donald Sutherland, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Sam Claflin, Natalie Dormer, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Jeffrey Wright, Willow Shields, Jena Malone, Elden Henson, Wes Chatham, Patina Miller, Stanley Tucci ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin menestyskirjoihin perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria hittejä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin tehdä elokuvamuotoon. Harry Potteria (2001-2011) ja Twilightia (2008-2012) kopioiden tekijät päättivät jakaa päätöskirjan kahdeksi elokuvaksi ja molempien osien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2013. Huipennuksen ensimmäinen osa Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1) ilmestyi teattereihin marraskuussa 2014 ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2. Sarjan edellinen osa oli kuitenkin osoittautunut monille niin tarpeettomaksi väliosaksi, ettei ihmisiä enää samalla lailla kiinnostanut koko elokuvasarja. Niinpä Matkijanärhi, osa 2 olikin sarjan huonoiten menestynyt elokuva, vaikka tienasikin mojovat 650 miljoonaa dollaria. Itse en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä teattereissa, sillä en välittänyt "Matkijanärhi"-kirjasta ("Mockingjay" - 2010). Katsoinkin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. En siis erityisemmin odottanut sarjan päätösosaa, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa sen heti ensi-iltana. Leffa osoittautui positiiviseksi kokemukseksi ja ostinkin sen hyllyyni heti, kun Blu-ray saapui kauppoihin. En kuitenkaan ole koskaan katsonut leffaa toistamiseen, vaikka olenkin muutaman vuoden ajan pohtinut sarjan uudelleenkatselua, etenkin nykyään, kun kirjoitan elokuva-arvosteluja. Vasta kesällä 2018 katsoin sarjan avausosan ja koska pidin sitä todella hyvänä, katsoin seuraavana päivänä Vihan liekit, sitä seuraavana Matkijanärhi, osa 1:n ja parin päivän päästä huipensin sarjan katsomalla Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli, Nälkäpeli - Vihan liekit ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1!

Katniss Everdeen lähtee pienen kapinallisjoukon kanssa Capitoliin päättääkseen sodan tappamalla pahan presidentti Snow'n.

Jennifer Lawrence näyttelee Katniss Everdeeniä viimeistä kertaa ja hoitaa homman kunniakkaasti. Edellisessä osassa Lawrencen työksi jäi lähinnä harmitella kaikkea, kun taas tässä Katniss päättää vihdoin ottaa Panemin kohtalon omiin käsiinsä ja lähtee tekemään sankaritekoja. Lawrence onnistuu olemaan vaikuttava jousipyssynsä kanssa ja onkin ollut erittäin kiinnostavaa seurata Katnissin matkaa köyhästä tytöstä kansan ylistämäksi legendaksi.
     Edellisessä elokuvassa Josh Hutchersonin näyttelemä Peeta Mellark osoittautui Capitolin aivopesemäksi, kun hahmo yritti tappaa Katnissin. Tässä hahmon synkempää puolta käsitellään oivallisesti ja vaikka hänet saadaan rauhoittumaan, tuo Peeta pientä lisäjännitettä, kun ei voi tietää, milloin hän seuraavan kerran muuttuukin liittolaisesta vastustajaksi. Peetan kehityskaari läpi leffan on mainio ja Hutcherson tekee kelpo työtä läpi leffan.
     Sen sijaan Liam Hemsworth ei vieläkään vakuuta Galena. Vaikka Galekin lähtee taistoon mukaan, ei hän silti ole kiinnostava hahmo. Hän yrittää edelleen saada Katnissia itselleen, mutta kun ottaa huomioon, kuinka Katniss puhuu yhä Peetasta kaiken aikaa, ei katsojalle voi koskaan jäädä epäselväksi, että Gale joutuu tyytymään osaansa kolmantena pyöränä. Eikä mikään ihme, kun Hemsworthilta ei löydy lainkaan karismaa. Katsojana välittää hänen kohtalostaan ihan yhtä vähän kuin kapinallisjoukon uusista hahmoista, joiden nimi mainitaan ehkä kerran. Ennalta-arvattavasti kuolevien tyyppien ja pääkolmikon lisäksi Capitoliin lähtevät myös vanha Nälkäpeli-voittaja Finnick (Sam Claflin ei pääse tarpeeksi esille), edellisestä osasta tuttu kuvaustiimi Cressida (Natalie Dormer), Castor (Wes Chatham), Messalla (Evan Ross) ja mykkä Pollux (Elden Henson), sekä oikein mukava eversti Boggs (mahtava Mahershala Ali) ja uusi hahmo luutnantti Jackson (Michelle Forbes).
     Muutkin tutut hahmot palaavat viimeistä kertaa sarjaan. Woody Harrelsonin Haymitch ja Elizabeth Banksin hauska Effie ovat kuitenkin pahasti alikäytettyjä, puhumattakaan Stanley Tuccin esittämästä juontaja Caesarista, josta on kadonnut kaikki energia ja joka esiintyy vain yhdessä tai kahdessa televisiolähetyksessä. Kuvausten aikana menehtyneen Philip Seymour Hoffmanin esittämän Plutarchin rooli on ymmärrettävästi aika pieni. Julianne Mooren näyttelemä kapinaliiton johtaja, presidentti Coin pääsee kuitenkin jälleen isoon rooliin ja vaikka Mooresta löytyy tiettyä arvokkuutta, minkä rooli vaatii, ei Coin ole vieläkään pidettävä hahmo. Tekniikkanero Beetee (Jeffrey Wright) ja tympeä Johanna (Jena Malone) nähdään myös, mutta pienissä osissa.
     Edellisen osan tavoin tämänkin filmin parhaaksi näyttelijäksi osoittautuu Donald Sutherland, jonka tulkitsema presidentti Snow osoittaa hienosti uusia puolia itsestään. Hahmon julmuus ja säälimättömyys ovat yhä tallella, mutta Snow osoittaa olevansa hieman enemmänkin kuin yksiulotteinen roisto. Yksi parhaista kohtauksista elokuvassa onkin, kun presidentti Snow paljastaa tämän puolen itsestään Katnissille.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n ensimmäinen vartti on aika lailla samanlaista meininkiä kuin pitkästyttävä Matkijanärhi, osa 1. Mitään erityisen mielenkiintoista ei tapahdu ja tarina junnaa paikallaan. Alkupäässä nähdään tosin iloisempi hetki, mikä on yksi koko leffasarjan onnellisimmista ja erottuu siten edukseen. Kuitenkin vasta kun Katniss päättää lähteä Capitoliin presidenttimetsästykseen, koko Matkijanärhi-tarina pääsee vihdoin käyntiin. Myös tähän tungetaan mukaan tylsää propagandakuviota, mitä edellinen oli täynnä ärsyttävyyteen asti, mutta muuten Osa 2 on huomattavasti edellistä osaa viihdyttävämpi. Tästä huolimatta sarjan huipennusosakin jää pahasti kahden ensimmäisen Nälkäpeli -leffan jalkoihin. Elokuvassa yritetään luoda uusi Nälkäpeli sillä, että jotenkin mysteerisesti pelintekijät ovat yhtäkkiä kyenneet täyttämään Capitolin ansoilla, jotka aiheuttavat päänvaivaa hyökkääville kapinallisille. Ainoa selitys, minkä leffa antaa sille, että kokonainen kaupunki on hetkessä muutettu surmanloukuksi, on tulevaisuuden siisti teknologia. Katsojan täytyy vain hyväksyä, että tähän on pystytty, sillä muuten leffan viihdyttävistä puolista on vaikea nauttia.

Vaikka nämä ansoitukset tekevätkin elokuvasta edellistä osaa viihdyttävämmän, saavat ne leffan tuntumaan videopelimäiseltä tasohyppelyltä. Yksi ansa on yksi taso, mikä hahmojen eli pelaajien täytyy päästä läpi, jotta pääsee seuraavalle, hieman vaativammalle tasolle. Aluksi täytyy selvitä yksinkertaisista liekinheittimistä ja konetuliaseista, mutta kun pelissä pääsee pidemmälle, muuttuvat vastukset paljon vaarallisemmiksi. Esimerkiksi kohtaus synkissä tunneleissa, missä kapinallisten kimppuun hyökätään, on jännittävyytensä ansiosta leffan paras toimintajakso. Kuitenkin sen sijaan, että peli etenisi viimeiselle tasolle, missä vastaan tulee se kaikista pahin vastustaja, tasohyppelymeininki vain katkeaa kuin seinään ja niin katkeaa myös leffan viihdyttävyys. Elokuva nostattaa hyvin tunnelmaansa eri ansakohtausten kautta ja katsojana jännittää, pääseekö Katniss toteuttamaan suunnitelmansa, mutta sitten koko nostatus unohdetaan ja koko homma ratkaistaan todella tylsällä tavalla. Ärsyttävintä tässä on, ettei Katnissin ja kapinallisjoukon seikkailuilla ansoitetussa Capitolissa ole mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. He olisivat voineet jäädä tukikohtaan ja leffa päättyisi täysin samalla tavalla. Näin elokuva johtaa katsojia pahasti harhaan, eikä todellakaan hyvällä tavalla.

Sen lisäksi, että Panemin kohtalo ratkaistaan ihan liian helposti, on leffaa vielä jäljellä noin puoli tuntia... miksi?! Loppupäässä filmi palaa siihen samaan pitkäveteisyyteen kuin Matkijanärhi, osa 1. Siitä löytyy pari mainiota kohtausta, mutta suurimmaksi osaksi loppua on vain venytetty täysin turhaan. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) pitkä loppu tarkoitti sitä, että katsojille näytetään, mihin sen sarjan maailma oli menossa ja mitä rakkaille hahmoille lopulta tapahtuu. Matkijanärhi, osa 2:n loppu sen sijaan käyttää aikaa siihen, että hahmot käyvät laiskoja keskusteluja ja ihan vain laahustavat hitaasti ympäriinsä. Itse ainakin olisin kovasti halunnut tietää, mitä esimerkiksi Caesarille käy, sillä Tucci teki hahmosta niin pidettävän. Näistä asioista ei kuitenkaan voi syyttää tekijöitä, vaan kirjailija Suzanne Collinsia. Kirjan lukeneena tiedän, että se on ihan samalla lailla pitkäveteinen ja antiklimaattinen päätösosa hienosti alkaneelle sarjalle. Jos Collinsin kirja olisi parempi ja mielenkiintoisempi, olisivat nämä kaksi leffaakin. Elokuvantekijöitä voi vain syyttää siitä, että he päättivät jakaa tylsän kirjan kahtia, jolloin elokuvat ovat täynnä tarpeetonta täytettä. Yhtenä leffana Matkijanärhi olisi varmasti parempi, vaikka se sisältäisi silti samoja ongelmia.

Kaikesta tästä huolimatta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 ei ole kuitenkaan huono elokuva. Ei se ole heikkokaan kuten Osa 1, vaan tiettyjen hyvien puoliensa ansiosta se nousee ihan kelpo seikkailuksi. Viihdyttävien toimintakohtausten lisäksi elokuva esittelee erinomaisen kysymyksen siitä, onko olemassa rajaa, minkä ylittäessä kapinaliitto muuttuu samanlaiseksi kuin vastustajansa Capitol? Mitä jos tarinan sankarit eivät olekaan yhtään sen parempia kuin vihollisensa? Yhdessä kohtaa kapinan johtajat pohtivat, että jos he voittavat taiston, pitäisikö heidän järjestää Capitolin lapsista koostuva Nälkäpeli kostoksi, jolloin he muuttuisivat yhtä pahoiksi kuin Capitol. Tämä kysymys johtaa erittäin mielenkiintoiseen loppuratkaisuun, mutta siitä huolimatta leffa on kuitenkin pettymys, kun miettii, miten hyvää tarinan ja panosten rakentamista kaksi ensimmäistä Nälkäpeliä tekivät. Enkä enää ihmettele yhtään, miksen ole aikoihin katsonut näitä elokuvia uudestaan. Siinä, missä Nälkäpeli ja Vihan liekit saivat katsojan haluamaan lisää, ei kumpikaan Matkijanärhi-leffoista synnytä halua palata takaisin sarjan pariin. Ehdin jo innoissani pohtia lukevani kirjat uudestaan ja katsovani Blu-ray -julkaisujen sisältämät usean tunnin dokumentit leffojen teosta, mutta tämän uneliaasti päättyvän elokuvan jälkeen kadotin jälleen mielenkiintoni sarjaa kohtaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kahden edellisen osan tavoin Francis Lawrence. Hän onnistuu luomaan hyvää tunnelmaa, muttei edes hänkään löydä kunnon syitä jakaa tarina kahtia. Tämän lisäksi kun käsikirjoitusta on ollut työstämässä edellisen osan kirjoittajakaksikko Danny Strong ja Peter Craig, on lopputulos tietty täynnä täytekohtauksia, jotta leffa kestäisi vaaditut kaksi tuntia. Leikkauksessa leffaa saisi helposti tiivistettyä parillakin kymmenellä minuutilla. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on kuitenkin taidokkaasti kuvattu, hienosti lavastettu, hyvin puvustettu ja yhtä Tigris-hahmoa (Eugenie Bondurant) lukuunottamatta mainiosti maskeerattu. Visuaaliset tehosteet ovat sarjan parhaimmistoa, minkä lisäksi leffan äänimaailma on oivallisesti rakennettu. Etenkin synkkien tunnelien jännittävät ääniefektit ovat hyvin toteutetut. Siellä myös valaisu on parhaimmillaan. Musiikista vastaa jälleen James Newton Howard, jonka sävellykset sopivat leffaan, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on edellistä osaa parempi ja viihdyttävämpi teos, mutta on silti pettymys sarjan alkupään tekemän nostatuksen jälkeen. Asiat tuntuvat ratkeavan liian helposti, eikä viimeinen puolituntinen tunnu kaikessa tyhjäkäynnissään tarpeeksi eeppiseltä lopetukselta sarjalle. Leffasta löytyy onneksi pitkä videopelimäinen osio, jossa hahmot seikkailevat Capitolissa jännittävien ansojen keskellä. Onkin harmi, että myös tämä onnistutaan melkein pilaamaan, kun koko seikkailulla ei ole osaa lopputuloksen kannalta. Filmistä saisi helposti leikattua pitkiä pätkiä pois, jolloin kokonaisuus tuntuisi paremmalta paketilta. Hemsworthia lukuunottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa. On suuri sääli, että ohjaaja Francis Lawrence vaikutti kadottaneensa sen innostuksen sarjaa kohtaan, mikä häneltä löytyi Nälkäpeli - Vihan liekkien aikana. Jos innostuit sarjan edellisistä osista, niin kannattaa katsoa myös Matkijanärhi, osa 2, tosin sillä varoituksella, että huipennus voi helposti tuottaa pettymyksen. Ei leffa huono ole, mutta Suzanne Collinsin aloittama tarina olisi ansainnut selkeästi paremman lopun. Huomattavan parannuksen olisi tehnyt jo se, jos Collinsin kirjaa ei olisi koskaan jaettu kahdeksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 2, 2015, Lionsgate, Color Force, Studio Babelsberg

Arvostelu: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014)

NÄLKÄPELI - MATKIJANÄRHI, OSA 1

THE HUNGER GAMES: MOCKINGJAY - PART 1

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Liam Hemsworth, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Woody Harrelson, Jeffrey Wright, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Willow Shields, Donald Sutherland, Sam Claflin, Josh Hutcherson, Stanley Tucci, Natalie Dormer, Wes Chatham, Elden Henson ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin hittikirjasarjaan perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria menestyksiä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin filmatisoida. Tekijöille ei kuitenkaan riittänyt tehdä elokuvatrilogiaa, joten he päättivät jakaa viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, samalla tavalla miten Harry Potter ja kuoleman varjelukset ja Twilight - Aamunkoi jaettiin kahtia. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2013 ja lopulta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 ilmestyi marraskuussa 2014. Elokuva ei kuitenkaan saanut yhtä positiivista vastaanottoa kuin edeltäjänsä, eikä ollut yhtä menestynyt kuin Vihan liekit. Vaikka kävin katsomassa sarjan aiemmat osat heti ensi-illoissa, en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä lainkaan teattereissa. Olin vasta keväällä 2014 saanut "Matkijanärhi"-kirjan ("Mockingjay" - 2010) käsiini ja minulla kesti pitkälti yli kuukausi lukea se, sillä kirja oli mielestäni niin kauhean tylsä. Tämän takia innostukseni sarjaa kohtaan alkoi kadota ja ajattelin, että katson leffan ihan sujuvasti vasta vuokralta. Ja niin myös teinkin, enkä pitänyt elokuvaa kovin ihmeellisenä. Ostin sen silti, jotta elokuvasarja olisi kokonaisena hyllyssäni, mutten ole koskaan katsonut leffaa uudelleen. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin pohtinut sarjan uudelleenkatselua, mutten jostain syystä ole saanut sitä aikaiseksi. Vasta kesällä 2018 katsoin vihdoin ensimmäisen Nälkäpelin ja koska se oli parempi kuin muistin, katsoin Vihan liekit heti seuraavana päivänä. Ja koska se oli mielestäni aivan mahtava filmi, katsoin Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:n sitä seuraavana aamuna.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli ja Nälkäpeli - Vihan liekit!

Katniss Everdeen auttaa vyöhyke 13:n kapinallisia valmistautumaan sotaan Capitolia vastaan. Pelastaakseen Peetan presidentti Snow'n kynsistä, Katnissistä täytyy tulla kapinaliiton keulakuva, Matkijanärhi.

Pääroolissa Katnissina nähdään tietty Jennifer Lawrence, joka on jälleen oivallinen roolissaan. Lawrence tuo hahmon tunteet hienosti esille, mutta harmillisesti hahmona Katniss on muuttunut hieman tylsempään suuntaan. Kapinalliset yrittävät tehdä Katnissista sankarin, joka innostaisi vyöhykkeitä nousemaan Capitolia vastaan, mutta Katniss itse ei ole erityisen kiinnostunut Panemin tilanteesta. Sen sijaan hän kyselee ihan koko ajan Peetan perään, jonka Capitol on vanginnut. Ja kun sanon "koko ajan", niin myös tarkoitan sitä. Elokuvassa ei taida olla ainuttakaan kohtausta, jossa Katniss ei alkaisi puhua Peetasta ja jossain kohtaa tämä käy vain hyvin rasittavaksi.
     Josh Hutchersonin esittämää Peetaa ei paljoa nähdä elokuvan aikana; lähinnä hän esiintyy Capitolin televisiolähetyksissä mustamaalaamassa Katnissia. Hahmoa viedään uuteen suuntaan, mitä en paljasta, mutta sanonpahan vain, etten pidä siitä, koska se ei saa katsojaa pitämään Peetasta. Siksi ärsyttääkin vielä enemmän, kun Katniss ei keksi muita puheenaiheita. Hutcherson tekee parhaansa sen kanssa, mitä rooli hänelle tällä kertaa tarjoaa.
     Kun Peeta on poissa näkyvistä, Liam Hemsworthin näyttelemää Galea nostetaan enemmän esille. Voi miksi, kun hänen hahmonsa on niin kamalan pitkästyttävä? Tällä kertaa mukana ei ole edes perinteistä kolmiodraamaa, vaan hahmo vain roikkuu mukana. Kyllä Gale pääsee pari kertaa toimintaan mukaan, mutta hahmona hän on täysin mitäänsanomaton, minkä lisäksi Hemsworth on yhä todella pökkelö roolissaan.
     Pääpaha presidentti Snow'ta näyttelevää Donald Sutherlandia ei kuitenkaan voi tönkköydestä syyttää. Sutherland on joka kerta vain häijympi ja julmempi pahan diktaattorin roolissa, ja tässä leffassa presidentti Snow osoittaa entistäkin paremmin säälimättömyytensä. Hahmosta myös opitaan hieman uusia asioita, mikä tekee hänestä kiinnostavamman vastustajan.

Katnissin, Peetan, Galen ja presidentti Snow'n lisäksi leffassa nähdään tietty paljon muitakin tuttuja hahmoja. Elokuvan ehdoton valopilkku on Elizabeth Banksin näyttelemä muotitajuton Effie, joka tarjoaa muutamia hauskoja kohtauksia synkkyyden keskellä. Effie joutui jättämään Capitolin taakseen ja muuttamaan kapinaliiton tiloihin maan alaiseen tukikohtaan, ja onkin hupaisaa kuunnella, kuinka hän kritisoi, ettei kenelläkään ole tyyli- tai sisustustajua. Mahtavan Woody Harrelsonin esittämä Haymitch jää harmillisen pahasti muiden varjoon, minkä lisäksi myös Stanley Tuccin tv-persoona Caesarin energiatasoa on laskettu. Heidän sijaan edellisessä osassa esitellyt tekniikkanero Beetee (mainio Jeffrey Wright) ja kapinaliiton toinen johtaja Plutarch Heavensbee (Philip Seymour Hoffman) saavat paljon ruutuaikaa. Hoffman kuoli kuvausten aikana huumeiden yliannostukseen ja elokuva onkin omistettu hänen muistolleen. Edellisessä osassa esitelty Finnick (Sam Claflin) joutuu tyytymään erittäin pieneen osaan, mutta Katnissin sisko Prim (Willow Shields) pääsee paremmin esille kuin ennen. Tyttöjen äiti (Paula Malcomson) on kuitenkin yhtä unohdettava hahmo kuin aiemmin.
     Sen sijaan, että filmi hyödyntäisi tuttuja hahmoja paremmin, se esittelee ison liudan uusia henkilöitä; tärkeimpänä heistä Julianne Mooren näyttelemän kapinaliiton johtajan, presidentti Coinin. Vaikka hahmo johtaa sorrettuja vastarintaan, en silti pidä Coinista lähes lainkaan. Ensinnäkin Moore tekee hahmosta hyvin epämiellyttävän tuntuisen, minkä lisäksi en pidä siitä, että hahmon titteli on "presidentti". Tähän mennessä sarjassa on ollut vain yksi presidentti ja hän on koko tarinan suurin paha, jolloin on vaikea luottaa uuteen hahmoon, joka käyttää samaa arvonimeä. Mielestäni presidentti Coinin taustoja pitäisi avata leffassa, sillä tällaisenaan hän tuntuu vain astuvan tarinaan täysin puskista.
     Muita uusia hahmoja ovat mm. kapinaliiton eversti Boggs (Moonlightista, 2016, Oscarin napannut Mahershala Ali), jonka ainoa tehtävä tuntuu olevan viedä Katnissia paikasta toiseen, sekä kuvaustiimi, joka työstää Matkijanärhestä propagandafilmejä kapinaliitolle. Tiimiin ihan kuuluu ohjaaja (Natalie Dormer), tämän assistentti (Evan Ross), sekä kaksi kuvaajaa (Wes Chatham ja Elden Henson). Hensonin Pollux-hahmon kautta elokuvissa esitellään vihdoin avoxit, eli rikkomuksia tehneet henkilöt, joilta Capitol leikkasi kielen irti ja teki heistä orjia.

"Harry Potter ja kuoleman varjelukset" -kirjan ("Harry Potter and the Deathly Hallows" - 2007) jakamisen kahteen elokuvaan ymmärsi täysin, sillä kyseessä on lähes 900-sivuinen teos, mikä sisältää niin paljon tietoa, jolla sarjan eri langat kudotaan yhteen, ettei niitä voinut jättää pois. Twilight-kirjasarjan päätösosan "Aamunkoin" ("Breaking Dawn" - 2008) jakaminen oli kyseenalaisempi päätös, sillä pituudestaan huolimatta kirja ei ole kovin sisältörikas. Vielä kyseenalaisempaa oli kuitenkin jakaa "Matkijanärhi"-kirja kahtia. Ensinnäkin kyseessä on kirjasarjan lyhyin teos (hieman yli 300 sivua) ja toiseksi lopputulos ei tunnu kunnon elokuvalta, vaan pelkältä lämmittelyltä sarjan päätösosaa varten. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 -leffa (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) sisälsi myös lämmittelyä, mutta siinä oli selkeämpi tarina, mikä sisälsi hyvin kerrotun alun, keskikohdan ja lopun. Kaikista heikkouksistaan huolimatta myös Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) onnistui olemaan edes jollain tapaa oma leffansa ja siitäkin löytyi selkeästi alku, keskikohta ja loppuhuipennus. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 sisältää alun, minkä jälkeen nähdään kohtauksia vajaan parin tunnin edestä ja sitten elokuva päättyy. Tämä filmi ei tunnu niinkään elokuvalta, vaan pikemminkin ylipitkältä trailerilta seuraavasta osasta.

Kahden aiemman Nälkäpeli -elokuvan jälkeen Matkijanärhi, osa 1 on suuri pettymys. Jo edellinen osa, Nälkäpeli - Vihan liekit pohjusti, että seuraavaksi on tulossa sota ja tässä junnataan kaksi tuntia paikoillaan samassa tilanteessa. Elokuva vain pohjustaa ja pohjustaa tulevia tapahtumia, mutta unohtaa siinä samalla olla oma kiinnostava tarinansa. Leffa on täynnä tarpeettomia hetkiä, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin, eivätkä edes syvennä hahmoja. Henkilöt käyvät yhä vain samoja keskusteluja uudestaan, sillä kirjasta ei riitä materiaalia täyttämään kahta kahden tunnin elokuvaa. Filmissä ei usein tunnu tapahtuvan mitään kiinnostavaa, etenkään niiden hahmojen kanssa, joille on annettu nimet. Kaikkein kiinnostavimmat kohdat ovatkin niitä, joissa nimettömät vyöhykkeiden asukkaat aiheuttavat vahinkoa Capitolin joukoille. Ne ovat leffan parasta antia, mutta vaikka ne ovat hyviä kohtauksia, onhan se todella surullista, että ne eivät sisällä lainkaan tuttuja hahmoja. Ja vaikka mukana on pari kohtaa, joissa ammuskellaan, ei leffassa ole läheskään niin paljoa toimintaa, jotta kokonaisuudesta löytyisi jännitettä. Sen sijaan, että Katniss ja kumppanit lähtisivät taisteluun, he vain kuvaavat propagandavideoita eri vyöhykkeiden raunioissa ja surevat ja kauhistelevat Capitolin toimia. He myös kuvaavat yhdessä kohtauksessa studiolla, mikä nosti itselleni hymyn huulille, koska se tuntui lähinnä siltä kuin Jennifer Lawrence olisi koe-esiintynyt Katnissin rooliin todella kömpelösti.

Ei Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 kuitenkaan huono ole - se on lähinnä vain tarpeetonta tarinan venyttämistä. Mukana on tosiaan hyviä kohtauksia ja hyvää näyttelemistä, mitkä nostavat lopputuloksen todella keskinkertaiseksi. Jos Nälkäpeli olisikin televisiosarja, olisi Matkijanärhi, osa 1 oikein mainio jakso. Mutta kun tämä televisiosarjan jakso yrittää esittää elokuvaa, ei homma vain toimi, etenkään kun se tuntuu paikoitellen niin innottomasti tehdyltä, että katsojana haluaisi vain siirtyä seuraavaan osaan. Innottomuus myös viestii sitä, etteivät tekijätkään olisi halunneet jakaa lyhyttä kirjaa kahtia, vaan tämä tapahtui rahanahneen studion määräyksestä. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 onkin olemassa vain ja ainoastaan ryöstääkseen rahaa hyväuskoisten fanien lompakoista.

Mitä ihmettä tapahtui ohjaaja Francis Lawrencelle? Hän teki niin hienoa työtä Nälkäpeli - Vihan liekkien kanssa, että on vaikea ymmärtää, miksi Lawrence ei ole saanut luotua kunnon tunnetta peliin tällä kertaa. Peter Craigin ja Danny Strongin käsikirjoitus on tosin niin väkisin väännetty, ettei ihme, että Lawrence ei löytänyt siitä paljoa iloa. Leikkauksessa leffaa olisi pitänyt ymmärtää tiivistää, jotta sen hetkittäinen pitkäveteisyys laskisi minimiin. Visuaalisesti Matkijanärhi, osa 1 on kuitenkin tyylikäs. Elokuva on mainiosti kuvattu, minkä lisäksi tuhoutuneiden vyöhykkeiden rauniot ovat upeasti lavastetut. Maskeeraajat ovat tehneet oivaa työtä etenkin Peetan kanssa, mutta puvustajat eivät ole päässeet leikittelemään samalla tavalla kuin edellisten osien kanssa, sillä Capitolin räikeästi pukeutuvaa väkeä ei nähdä lähes ollenkaan. Visuaaliset tehosteet ovat oivasti toteutetut, minkä lisäksi leffan äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä James Newton Howard ei kuitenkaan ole saanut aikaiseksi mitään muistettavaa. Elokuvan jälkeen päähän jää lähinnä soimaan Katnissin hyräilemä "The Hanging Tree" -laulu.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 on suuri pettymys sarjan edellisten osien jälkeen. Collinsin kirjan jakaminen kahdeksi elokuvaksi oli todella kehno päätös, eikä filmistä tunnu löytyvän minkäänlaista tarinaa kerrottavakseen. Leffa on vain jatkuvaa pohjustusta, mikä ei johda tässä elokuvassa mihinkään. Kyseessä on täysin rahastuksen takia tehty väliosa, mistä löytyy iso kasa tarpeettomia ja pitkäveteisiä kohtauksia. Käsikirjoitus on hyvin innoton, eikä ohjaaja Francis Lawrencea ole jaksanut kiinnostaa elokuvan teko. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä sen kanssa, mitä heille on annettu, mutta valitettavasti paljon mielenkiintoisemmat tapahtumat on tarjottu nimettömille vyöhykkeiden kapinajoukoille, jotka tarjoavat edes vähän toimintaa muuten jännityksettömään tekeleeseen. Lopputulos tuntuu lähinnä televisiosarjan jaksolta ja silloinkin liian pitkältä. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 on hyvin keskinkertainen elokuva, eikä sitä voi suositella kenellekään muille kuin edellisten osien faneille. Yksittäisenä teoksena sillä ei ole mitään tarjottavaa. Onkin harmi, että siinä esitellään muutamia tärkeitä hahmoja ja juonikuvioita, jolloin sitä ei voi vain hypätä yli ja siirtyä paljon kiinnostavampaan Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:een...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 1, 2014, Lionsgate, Color Force

Arvostelu: Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013)

NÄLKÄPELI - VIHAN LIEKIT

THE HUNGER GAMES: CATCHING FIRE

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Woody Harrelson, Liam Hemsworth, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Donald Sutherland, Stanley Tucci, Philip Seymour Hoffman, Sam Claflin, Jeffrey Wright, Lynn Cohen, Jena Malone, Willow Shields, Amanda Plummer, Patrick St. Esprit, Toby Jones ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin kirjaan perustuva elokuva Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) oli suuri menestys, joten sarjaa päätettiin tietty jatkaa myös filmien muodossa. Jatko-osaa alettiin nopeasti suunnittelemaan ja vaikka projektiin tuli suuria muutoksia, kun sekä ohjaaja että käsikirjoittaja poistuivat leffasta, kuvaukset saatiin aloitettua jo syksyllä 2012. Lopulta Nälkäpeli - Vihan liekit sai ensi-iltansa marraskuussa 2013 ja se oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä. Kriitikotkin pitivät elokuvasta enemmän ja niin pidin myös minä, kun näin filmin ensi-illassa. Olin lukenut "Vihan liekit" -kirjan ("Catching Fire" - 2009) jo ennen ensimmäisen Nälkäpelin ilmestymistä ja vaikken ollut innostunut jatko-osasta yhtä paljon kuin alkuperäisestä kirjasta, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan leffan. Yllätyinkin kovasti, sillä siinä missä ensimmäinen elokuva jäi kirjan jalkoihin, Nälkäpeli - Vihan liekit oli mielestäni selkeästi lähdemateriaaliansa parempi teos. Ostinkin elokuvan heti Blu-rayna ja katsoin sen lyhyen ajan sisällä pariinkin otteeseen. Mutta sitten, jostain syystä en ole katsonut leffaa enää uudestaan. Olen jo pidemmän aikaa halunnut katsoa Nälkäpeli -filmit uudelleen ja arvostella ne, mutten ole saanut sitä aikaiseksi. Vihdoin kesällä 2018 päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoin sarjan ensimmäisen osan. Koska pidin siitä enemmän kuin aiemmin, katsoin Nälkäpeli - Vihan liekit heti seuraavana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Nälkäpeli!

Katniss ja Peeta lähtevät voittajien kiertueelle läpi vyöhykkeiden, mitä ei yhtään helpota vyöhykkeillä alkavat kapinat tai presidentti Snow'n uhkaukset tappaa Katnissin rakkaat, jos tämä ei saa kapinoita loppumaan. Tai että Nälkäpeli juhlii 75-vuotisjuhlaa, minkä kunniaksi tribuutit valitaan aiemmista voittajista, mikä tarkoittaa, että Katniss joutuu takaisin peliin...

Jennifer Lawrence palaa Katniss Everdeenin rooliin ja tekee vielä parempaa työtä kuin edellisessä osassa. Lawrence tuo hienosti esille, kuinka Nälkäpeli jätti jälkensä Katnissiin ja on ikävää seurata, kuinka pelin tapahtumat kummittelevat hänen mielessään. Katnissista löytyy yhä samaa kapinahenkeä, mutta edellisen osan jälkeen hän on alkanut ymmärtämään, ettei Capitol todellakaan leiki, vaan tekee kauheuksia, jos hän ei tottele. Niinpä Katniss onkin omaksunut paremmin roolinsa esittäessään, että hänen elämänsä on yhtä auvoa ja että hän on yhä onnellisesti rakastunut Peetaan.
     Myös Josh Hutcherson tekee vahvemman roolisuorituksen Peetana, joka pääsee tällä kertaa paremmin mukaan toimintaan. Edellisen osan tapahtumat vaikuttivat Peetaankin, joka on muuttunut synkemmäksi persoonana. Hutcherson luo jälleen hyvän vastapainon Lawrencelle ja kaksikon välinen suhde on onnistuttu luomaan erinomaiseksi. Vaikka heidän rakkautensa onkin huijausta, voi välillä huomata, että mukana taitaa olla todellisiakin tunteita.

Katnissin ja Peetan lisäksi muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Woody Harrelson on toistamiseen loistava viinasta nauttivana Haymitchina. Elizabeth Banks säkenöi (kirjaimellisesti) räikeästi pukeutuvana ja meikkaavana Effienä, joka tarjoaa jälleen huumoria synkkyyden keskellä, vaikka hänestä voikin huomata, että Effie on alkanut ymmärtämään Capitolin kauheudet. Stanley Tucci osoittaa taas, miksi hän on täydellinen valinta energisen Nälkäpeli-juontaja Caesarin rooliin ja Lenny Kravitz on yhtä mainio lempeänä puvustaja Cinnana kuin viimeksi. Katnissin Gale-ystävää näyttelevä Liam Hemsworth ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan, mutta hänen tuomaa kolmiodraamaa käsitellään paremmin. Läpi leffan voi huomata, kuinka Katniss ja Gale haluaisivat viettää aikansa yhdessä, mutta Nälkäpeli-voiton jälkeen Katnissin täytyy jatkaa esittämistä Peetan kanssa. Myös Katnissin pikkusisko Prim (Willow Shields) ja heidän hiljainen äitinsä (Paula Malcomson) esiintyvät leffassa, mutta heidän osuutensa jää aika pieneksi.
     Donald Sutherlandin näyttelemän presidentti Snow'n pahuutta korostetaan lisää. Hahmon uhkaavuustasoa on nostettu ja Sutherland tekee huikeaa työtä julmana hallitsijana. Presidentti Snow'sta voi huomata, ettei hän siedä lainkaan tottelemattomuutta ja hänen tunteettomat käskynsä tappaa ihmisiä saavat katsojan inhoamaan häntä Katnissin kanssa. Hahmo ei kuitenkaan ole pelkkä yksiulotteinen pahis, vaan häneen onnistutaan tuomaan syvyyttä sillä, että hänelläkin on perhe, josta hän selkeästi välittää hyvin paljon.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään uudet Nälkäpeli-tribuutit, jotka ovat voittaneet pelin joskus aiemmin. Vaikka tribuutit tulevat paljon myöhemmin mukaan kuin edellisessä elokuvassa, suuri osa heistä saa paljon paremmin ruutuaikaa kuin viime filmin tribuutit. Sam Claflinin oivasti näyttelemä Finnick vaikuttaa lehtien kansikuvapojalta, mutta hänestä tulee esille muitakin puolia. Jena Malonen esittämä Johanna on arvaamaton tapaus, kun taas Lynn Cohenin näyttelemä vanha ja mykkä Mags on hyvin sympaattinen henkilö. Vaikka se, että nuoret joutuvat tappamaan nuoria on aivan kauheaa, on myös hirvittävää, että todella paljon iäkkäämpi rouva joutuu peliin, varsinkin kun hän ei voisi mitenkään pärjätä ilman suojelua. Jeffrey Wright ja Amanda Plummer esittävät kaksikkoa Beeteetä ja Wiressia, joista ensimmäinen on hyvin älykäs ja toinen taas vaikuttaa seonneelta. Uutena hahmona elokuva esittelee myös uuden pelinjohtajan, Plutarch Heavensbeen, jota näyttelee mainio Philip Seymour Hoffman, sekä Capitolin rauhanvartijoita johtavan julman komentaja Threadin (Patrick St. Esprit).

Ensimmäinen Nälkäpeli teki loistotyötä rakentaessaan elokuvasarjan maailmaa ja Nälkäpeli - Vihan liekit tekee kenties vielä parempaa työtä syventäessään ja laajentaessaan sitä. Edellisessä osassa tämän maailman kauheudet näkyivät lähinnä Nälkäpelin kautta; kuinka rikkaat katsovat innoissaan, miten köyhät lapset tappavat toisiaan suorassa tv-lähetyksessä ja kuinka tribuuttien ympärille nousee hirveä mediahössötys, joka nostaa heidät julkisuuteen kuoleman kautta. Edellisessä osassa Katniss ja Peeta joutuivat julkisuuteen, koska he olivat menossa tappamaan ihmisiä ja tässä he kiertävät eri vyöhykkeitä, jossa heidän täytyy näyttää kuolleiden tribuuttien omaisille, että he selvisivät, mutta omaisten rakkaat kuolivat. Tämä johtaa hyvin pysäyttäviin kohtauksiin. Hetki, jossa edellisessä osassa menehtyneen Rue-tytön vyöhykkeen asukkaat kunnioittavat Katnissin apua tekemällä kolmen sormen käsimerkin, oli niin voimakkaasti luotu, että minulle tuli kylmiä väreitä. Vyöhykkeiden näkeminen jo itsessään laajentaa leffan maailmaa ja on kiehtovaa seurata, miten eri vyöhykkeet suhtautuvat voittajapariin.

Edellisen osan rankkuudet syntyivät tosiaan lähinnä itse Nälkäpelistä, kun taas tässä elokuvassa rankkoja hetkiä näytetään muutenkin paljon. Capitol esitetään paljon julmempana ja filmissä näytetään, kuinka valtion sotajoukot teloittavat ihmisiä suorassa lähetyksessä ja ruoskivat kapinoitsijoita näyttääkseen, ettei tällainen touhu kannata. Nälkäpeli - Vihan liekit on hyvin synkkä ja epätoivoinen teos, jolloin on hyvä, että Effie tuo muutamassa kohtaa pientä piristystä vakavaan henkeen. Itse pidän äärimmäisen paljon siitä, ettei elokuva säästele katsojia kovin paljoa, vaan uskaltaa tarjota kauheita hetkiä. Tässäkin osassa on mukana hyvää yhteiskuntakritiikkiä, sekä enemmän viittauksia siihen, kuinka mediassa valehdellaan ihmisille. Capitolin kamalilla touhuilla heitetään vertauksia natsien toimintaan toisen maailmansodan aikaan. Elokuvan ensimmäinen tunti on niin hienosti ja mielenkiintoisesti rakennettu, ettei filmi edes välttämättä tarvitsisi Nälkäpeliä. Siinä, missä edellinen osa sai katsojan kiinnostuksen nimenomaan pelin takia, Nälkäpeli - Vihan liekit toimisi todella hyvin ilmankin.

En kuitenkaan menisi sanomaan, että elokuva lässähtää, koska tässäkin on mukana peli, ehei. Kun presidentti Snow julistaa, että 75-vuotisjuhlan kunniaksi Nälkäpelin tribuutit valitaan aiempien voittajien joukosta ja Katniss tajuaa, että hänen on pakko palata painajaiseensa, on tilanne jälleen niin vahvasti luotu, että ihoni nousi hetkeksi kananlihalle. Siitä sitten alkaakin erinomainen pohjustus itse peliin ja on hienoa nähdä, kuinka tribuutit yrittävät eri tavoin saada pelin peruttua, sillä kukaan ei halua palata areenalle. Mutta kuten leffassa muutenkin tapahtuu, tarinan sankarit jäävät jatkuvasti alakynteen, jolloin mitään ei voi tehdä pelin perumiseksi. Sen enempää paljastamatta pelin sisällöstä sanon kuitenkin, että tämänkertainen Nälkäpeli on hienosti erilainen kuin ensimmäisen osan peli. Enkä tarkoita vain, millainen areena on visuaalisesti tai millaisia kauheuksia pelinluojat sinne tällä kertaa pistävät hahmojen päänvaivaksi, vaan peliä myös käsitellään toisin kuin viimeksi. Erilainen toteutustapa saa uuden pelin tuntumaan raikkaalta, eikä homma tunnu koskaan edellisen osan kierrättämiseltä ideoiden loputtua kesken. Peli on täynnä jännittäviä hetkiä ja koko elokuva jää niin jännään paikkaan, että katsoja oikein vaatii jatkoa. Nälkäpeli - Vihan liekit on loistava filmi, jonka juoni ei paperilla kuulosta yhtä kiinnostavalta kuin ensimmäisen osan, mutta toteutuksen ja teemojen käsittelyn kautta elokuva nousee selkeästi edellisen Nälkäpelin yläpuolelle.

Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Gary Ross tosiaan jätti projektin kiireisen aikataulun takia ja hänen korvaajakseen valittiin Francis Lawrence, joka tekee huomattavasti taidokkaampaa työtä kuin Ross. Lawrence osaa hyödyntää hahmoja ja maailmaa paremmin, minkä lisäksi hän on paljon lahjakkaampi toimintaohjaaja kuin edeltäjänsä. Enää ei ole luvassa hutiloiden ja heiluvasti kuvattuja toimintakohtauksia, vaan tällä kertaa niistä saa hyvin selvää, minkä lisäksi ne ovat paremmin rakennettuja ja leikattuja, ja siten jännittävämpiä. Leikkaus on muutenkin parempaa, eikä filmillä ole mikään kiire kertoa tarinaansa. Käsikirjoituksesta vastaavat Simon Beaufoy ja Michael deBruyn ovat tehneet erittäin hyvää työtä siirtäessään kirjaa elokuvaksi ja saaneet aikaiseksi erinomaisia dialogihetkiä. Visuaaliset tehosteet ovat edellistä osaa paremmat, mutta lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat yhtä taidokkaasti ja huolella toteutetut. Puvustajat ja maskeeraajat ovat päässeet leikittelemään enemmän capitolilaisten oudon tyylin kanssa. Tribuuttien asut Nälkäpelissä ovat tyylikkäämmät kuin viimeksi, kuten ovat myös Capitolin rauhanvartijoiden puvut... tavallaan. Vaikka pidänkin uusista asuista, saavat ne vartijat näyttämään roboteilta, eikä ihmisiltä. Äänimaailma on tietty hyvin luotu ja säveltäjä James Newton Howard on tehnyt hieman parempaa työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Vihan liekit on loistava filmi, joka nousee kaikin tavoin edeltäjänsä yläpuolelle. Filmi tekee upeaa työtä laajentaessaan sarjan maailmaa ja rakentaessaan sekä tarinaa että tunnelmaa. Leffa on paljon synkempi ja rankempi, mikä todella osoittaa Capitolin ja presidentti Snow'n julmuuden (joista jälkimmäistä vahvistaa Donald Sutherlandin hieno roolisuoritus). Mukana on useita kohtauksia, jotka aiheuttavat kylmiä väreitä, koska ne ovat niin vaikuttavasti luotuja. Voittokiertue ja kapinat ovat jo niin kiinnostavia juttuja, ettei filmi välttämättä edes tarvitsisi Nälkäpeliä ollakseen kiehtova. Onhan se kuitenkin hyvä, että tästäkin osasta peli löytyy ja mikä parasta, peli on mahtavasti erilainen kuin edellisessä elokuvassa. Elokuva luo jännitystä loistokkaasti läpi leffan eri tavoin ja saa katsojan vaatimaan jatkoa. Uusi ohjaaja Francis Lawrence on nappivalinta tekijäksi ja hän on tuonut esille parhaat puolet sekä kirjasta että näyttelijöistä. Jennifer Lawrence ja Josh Hutcherson parantavat suorituksiaan päähenkilöinä, ja Harrelson, Banks ja Tucci jatkavat hauskalla linjallaan. Visuaalisesti filmi on hyvin näyttävä ja se kuulostaakin paremmalta kuin edeltäjänsä. Jos piditte Nälkäpelistä, suosittelen äärimmäisen lämpimästi katsomaan myös Nälkäpeli - Vihan liekit. Vaikkei ensimmäinen filmi olisikaan täysin herättänyt intoanne sarjaa kohtaan, kannattaa tälle silti antaa mahdollisuus, sillä kyseessä todella on parempi teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Catching Fire, 2013, Lionsgate, Color Force