The Testament of Ann Lee (2025) - elokuva-arvostelu

THE TESTAMENT OF ANN LEE

Ohjaus: Mona Fastvold

Näyttelijät: Amanda Seyfried, Lewis Pullman, Thomasin McKenzie, Christopher Abbott, Matthew Beard, Viola Prettejohn, Stacy Martin, Scott Handy, David Cale, Jamie Bogyo, Maria Sand, William Van Der Vegt ja Tim Blake Nelson

Genre: draama, musikaali, historia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Testament of Ann Lee perustuu tositapahtumiin kristillisen uskonlahko shakerien synnystä ja heidän hengellisestä johtajastaan Ann Leestä. Ohjaaja Mona Fastvold kiinnostui shakereista, kuultuaan yhden heidän lauluistaan ja alkoi tutkia uskonlahkon historiaa ja sen entistä johtajaa. Fastvold työsti käsikirjoituksen miehensä Brady Corbetin kanssa, mutta he kokivat suuria vaikeuksia saada projektille rahoitusta. Lopulta he saivat useat yhtiöt tuottamaan projektin yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024. Maailmanensi-iltansa The Testament of Ann Lee sai Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa syyskuussa 2025 ja nyt elokuva on saapunut Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta, kun se sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Tietämättä mitään Ann Leestä tai shakereista, kävin katsomassa The Testament of Ann Leen sen ensi-iltapäivänä.

1700-luvun Manchesterissa Ann Lee perustaa uskonlahkon, shakerit ja alkaa saada ympärilleen yhtä hartaasti uskovia, jotka pitävät Ann Leetä äitinään. Kun manchesterilaiset alkavat käydä vihamielisiksi shakereita kohtaan, he päättävät matkustaa Amerikkaan ja levittää ilosanomaansa tanssien ja laulaen.

Amanda Seyfried tekee kenties elämänsä roolin Ann Leenä ja sai ihan syystä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Seyfried heittäytyy täysillä roolinsa vietäväksi, etenkin tanssi- ja laulunumeroissa, joissa Ann Lee on kuin pyhien henkien valtaama. Henkilönä Ann Lee on varsin mielenkiintoinen. Hän hurahti uskoon jo lapsena, mutta kun hän alkoi saamaan erilaisia näkyjä, hän koki, etteivät olemassa olevat kristinuskon haarat täysin osuneet yhteen hänen näkemystensä kanssa, joihin kuuluvat muun muassa sukupuoleton Jumala ja totaali selibaatti. Kun tähän vielä yhdistyvät rituaalimaiset ja ravistelevat tanssit, Ann Leen lahko saa nimekseen "shakerit". Seyfried tulkitsee vaikuttavasti hahmonsa totaalista uskoa ja hänestä löytyy oikeaa pehmeyttä, jota tämä äitimäinen johtaja tarvitsee.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lewis Pullman Annin veljenä Williamina, Viola Prettejohn Annin sukulaistyttönä Nancyna, Christopher Abbott Annin aviomiehenä Abrahamina, Thomasin McKenzie Annin ystävänä Maryna, sekä Matthew Beard James Whittakerina, jotka kaikki ryhtyvät seuraamaan Ann Leetä, pitäen häntä uutena äitinään ja Jeesuksen vaimona. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan ja Seyfriedin tapaan tulkitsevat uskottavasti, noh, syvää uskoaan.

En tiedä, olinko kuullutkaan shakereista ennen The Testament of Ann Leen näkemistä, eikä toisaalta edes ihme, sillä kuten lopputeksteissäkin kerrotaan, shakereita on maailmassa nykyään enää kaksi, johtuen pitkälti siitä, että shakereiden täytyy elää selibaatissa. Itse en ole uskovainen, en sitten yhtään, mutta olin lopulta yllättävänkin kiinnostunut tämän uskonlahkon synnystä ja etenemisestä Isosta-Britanniasta Yhdysvaltoihin, minne he lähtivät tavoittelemaan amerikkalaista unelmaa, koko konseptin tosin läimäistessä heitä vasten kasvoja totuudellaan. Uusia shakereita on hankalaa saada, koska moni uskovainen pitää Ann Leen asemaa jumalanpilkkana ja hänen tapojaan vain omituisina.

En myöskään tiennyt elokuvasta etukäteen sitä, että kyseessä on musikaali ja pääasiassa jopa yllättävän onnistunut sellainen kaikessa erikoisuudessaan. Toisaalta tyyli sopii tarinaan, koska shakerit saivat nimensä juurikin tanssimaisten laulurituaaliensa vuoksi. Jossain kohtaa tätä ringissä heilumista ja hoilaamista alkaa tosin olla jo liikaa ja elokuva kaipaisi etenkin toisella puoliskollaan tiivistämistä, mutta esimerkiksi laivamatkalla Amerikkaan nähtävä musikaalinumero on jo teknisesti todella hienosti tehty. Ann Lee ja hänen seuraajansa laulavat ja tanssivat kannella niin auringonpaisteessa kuin lumituiskeessa ja samalla esitetään matkan pituutta tyylikkäällä tavalla.

Elokuvan on käsikirjoittanut sama pariskunta kuin The Brutalistin (2024), eli Mona Fastvold ja Brady Corbet, mutta siinä, missä Corbet ohjasi The Brutalistin, The Testament of Ann Leen ohjauksesta vastaa Fastvold. Fastvold hoitaa hommansa etenkin musikaalinumeroiden aikana pätevästi ja hänen ja Corbetin työstämä teksti on pääasiassa mainio, vaikka se alkaakin loppusuoralla kiertämään turhan paljon kehää. Teknisesti The Testament of Ann Lee on väkevä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat huikeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Daniel Blumbergin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla laulujen välissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Testament of Ann Lee, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2025, Kaplan Morrison, 4 Little Monsters, Annapurna Pictures, ArtClass Flms, Carte Blanche, Curious Gremlin, Film i Väst, FirstGen Content, Göta Film AB, Göteborg, Intake Films, Mid March Media, Mizzel Media, Proton Cinema

Arvostelu: The Power of the Dog (2021)

THE POWER OF THE DOG

Ohjaus: Jane Campion

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Kirsten Dunst, Jesse Plemons, Kodi Smit-McPhee, Thomasin McKenzie, Genevieve Lemon, Frances Conroy, Peter Carroll, Keith Carradine ja Alison Bruce

Genre: western, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Power of the Dog perustuu Thomas Savagen samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Jane Campion oli juuri saanut valmiiksi toisen tuotantokauden Top of the Lake -televisiosarjasta (2013-2017), kun hän sai Savagen kirjan käsiinsä ja innostui siitä. Hän hankki kirjan elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta kesällä leffa saatiin kuvattua loppuun. The Power of the Dog sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti Hopealeijonan palkinnon. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin joulukuussa Netflixiin. Itseltäni meni The Power of the Dog täysin ohi, kun se ilmestyi suoratoistopalveluun ja kiinnostukseni heräsi vasta, kun filmi voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja miessivuosan Golden Globe -palkinnot ja sai parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Katsoinkin The Power of the Dogin ystävänpäivänä Netflixistä.

1925 Montanassa karjatilan omistavat veljekset Phil ja George Burbank yöpyvät leskeksi jääneen Rose Gordonin majatalossa. Phil kohtelee heti Rosea ja tämän Peter-poikaa huonosti, kun taas George rakastuu Roseen.

Benedict Cumberbatch ja Jesse Plemons näyttelevät Burbankin veljeksiä, Philiä ja Georgea. Veljiä ei todellakaan ole veistetty samasta puusta, vaan he ovat kuin yö ja päivä. Phil on töykeä, epämiellyttävä ja röyhkeä mies, jolla ei tunnu koskaan olevan mitään hyvää sanottavaa kenellekään - eli hän on suoraan sanottuna aikamoinen mulkku. George sen sijaan on hyväsydäminen hissukka, joka ei pahemmin uskalla sanoa veljelleen vastaan, mutta menee kuitenkin lohduttamaan niitä, joille Phil on ollut ilkeä. Cumberbatch ja Plemons ovat nappivalinnat rooleihinsa. Cumberbatch tekee hahmostaan aidosti inhottavan, joskin Philistä löytyy leffan edetessä puolia, jotka saavat ymmärtämään hänen käytöstään paremmin. Plemons sopii lempeäksi veljeksi, joka taas tuntuu jäävän jatkuvasti vähemmälle huomiolle.

     Kirsten Dunst näyttelee majataloa pyörittävää ja leskeksi jäänyttä Rose Gordonia, jota Phil kohtelee rumasti ja johon George rakastuu. Parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon saanut Kodi Smit-McPhee esittää Rosen poikaa, Peteriä, joka erilaisuutensa vuoksi joutuu saman tien Philin silmätikuksi. Smit-McPhee tulkitsee mainiosti hahmoaan, joka nousee paremmin esille vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa. Dunstkin on hyvä, mutta hänen hommakseen jää lähinnä näyttää koko ajan siltä kuin hän saisi paniikkikohtauksen.

The Power of the Dog tuotti itselleni hieman ristiriitaisia tunteita, vaikka katselukokemus kallistuikin selvästi positiivisen puolelle. Vaikken ollut kuullutkaan leffasta, kun se ilmestyi Netflixiin, sen saama suosio eri gaaloissa ehti nostattaa odotuksiani turhankin korkealle. Kyseessä on varsin mainio ja pätevästi tehty länkkäridraama, joka ei kuitenkaan ihan saavuta niitä korkeuksia, joihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan ensimmäinen puolikas menee jopa turhauttavasti lähinnä siihen, että Cumberbatchin hahmo on töykeä ja Plemonsin pitää esittää lohduttavansa tosielämänkin vaimoaan Dunstia, joka näyttää koko ajan purskahtavan itkuun minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäinen puolikas keskittyy enemmän tähän tuoreeseen aviopariin ja toisella puolikkaalla he jäävät sivumpaan, jolloin tuntuu, ettei heistä saada toivotulla tavalla kaikkea irti.

Toinen puolikas petraa ensimmäisestä ja tarina alkaa saamaan moniulotteisempia sävyjä, kun Smit-McPheen Peter-poika nostetaan paremmin esille ja Philin käyttäytymiselle löydetään syitä. Silti Philiä kohtaan on vaikea kokea sympatiaa, vaikka filmi kovasti yrittääkin saavuttaa sen. Elokuvassa tutkiskellaan toimivasti psykologisen draaman kautta eri ihmisten toimintatapoja ja mikä ympäristössä ja aikakaudessa vaikuttaa heidän käytökseensä. Mukana on joitain todella vangitsevia kohtauksia, joita jämähtää tuijottamaan hievahtamatta. Rakennus kohti loppuratkaisua on onnistunut, joskin tarkkaavainen katsoja voi hyvissä ajoin päätellä, kuinka tarina tulee päättymään.

Uusiseelantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Jane Campion oli pitänyt jopa kaksitoista vuotta taukoa elokuvien teosta edellisen filminsä Yön kirkkaan tähden (Bright Star - 2009) ja uuden The Power of the Dogin välillä. Tauko ei ole ruostuttanut ohjaajan taitoja, vaan hän saa rakennettua hieman kuivistakin palasista mainion filmin ja pistää näyttelijät antamaan kaikkensa. Teknisiltä ansioiltaan The Power of the Dog on vaikuttavimmillaan. Elokuva näyttää todella hienolta ja karun kauniita maisemia esitellään upealla kuvauksella läpi leffan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehty ja valaisua hyödynnetään oivallisesti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Jonny Greenwood tunnelmoi toimivasti musiikillaan.

Yhteenveto: The Power of the Dog on oikein mainio ja visuaalisesti tyylikäs länkkäridraama, jolta itse jäin kuitenkin odottamaan hieman enemmän. Benedict Cumberbatch on erinomainen paskiaisroolissaan ja Jesse Plemons suoriutuu erittäin hyvin hänen kiltin veljen osasta. Kodi Smit-McPhee ja Kirsten Dunst ovat myös oivallisia, joskin jälkimmäinen joutuu lähinnä pidättelemään yksitoikkoisen surullista tunnetilaa läpi leffan. Elokuva on hieman hassusti rakennettu, jolloin ensimmäinen puolikas käsittelee enemmän yhtä ihmissuhdetta ja toinen puolikas toista. Ensimmäisen puolikkaan suhde jääkin lopulta hieman keskeneräisen ja unohdetun oloiseksi. Vaikka elokuvasta löytyy vikansa, on se parhaimmillaan vangitseva Jane Campionin ohjauksen, lahjakkaiden näyttelijöiden ja hienon ulkoasunsa ansiosta. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti jäin kaipaamaan hieman enemmän. En pistä pahakseni, jos The Power of the Dog nappaa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, kuten monet epäilevät, mutta ei leffa omissa kirjoissani pääse lähellekään viime vuoden kärkikastia filmikahinoissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Power of the Dog, 2021, See-Saw Films, Brightstar, Max Films International, BBC Films, Cross City Films, New Zealand Film Commission

Arvostelu: Last Night in Soho (2021)

LAST NIGHT IN SOHO

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Thomasin McKenzie, Anya Taylor-Joy, Matt Smith, Diana Rigg, Michael Ajo, Synnøve Karlsen, Terence Stamp, Rita Tushingham, James Phelps, Oliver Phelps ja Sam Claflin

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Last Night in Soho on Edgar Wrightin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Wright ilmoitti elokuvan teosta tammikuussa 2019 ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Last Night in Soho saapuu myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin innoissani filmistä. Wright kuuluu suosikkiohjaajieni listalle ja ilahduin heti, kun kuulin hänen tekevän uutta elokuvaa. Sen kummemmin mitään leffasta etukäteen tietämättä menin katsomaan Last Night in Sohon sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Muotisuunnittelijan urasta haaveileva Eloise Turner muuttaa Lontooseen opiskelemaan. Siellä hän alkaa nähdä kiehtovia unia ja näkyjä nuoresta Sandie-naisesta 1960-luvulla. Eloise jää koukkuun seuraamaan Sandien tarinaa, kunnes vähitellen näyt muuttuvat kammottaviksi painajaisiksi.

Thomasin McKenzie nähdään Eloise Turnerina, maaseudulla asuvana, muotisuunnittelusta haaveilevana nuorena naisenalkuna, joka saa opiskelupaikan Lontoosta ja lähtee tavoittelemaan unelmiaan. Jojo Rabbit -elokuvasta (2019) parhaiten tuttu McKenzie osoittaa jälleen lahjansa ja näyttäytyy yhä vain lupaavampana näyttelijänä, josta voi kuoriutua jotain vieläkin enemmän. Hän tulkitsee taidokkaasti sympaattisen innokasta nuorukaista, joka matkaa sinisilmäisenä ison kaupungin pyörteeseen ja vain vahvistaa suoritustaan, kun Eloise alkaa nähdä kummia näkyjä Sandiesta, jota esittää Anya Taylor-Joy. Sandie oli 1960-luvulla matkustanut Lontooseen omien unelmiensa perässä ja hänestä muodostuukin pian Eloisen idoli. Näyt alkavat kuitenkin muuttua pikkuhiljaa synkemmiksi ja Sandien mysteeri muuttuu koukuttavammaksi. Useasti taitonsa osoittanut Taylor-Joy on myös nappivalinta osaansa, esittäen hienosti hahmonsa eri puolet glamour-elämän keskellä.

     Elokuvassa nähdään myös Rita Tushingham Eloisen isoäitinä Peggynä, Synnøve Karlsen Eloisen inhottavan omahyväisenä kämppiksenä Jocastana, Michael Ajao Eloisen luokkatoverina Johnina, sekä Matt Smith näyissä Sandien kanssa esiintyvänä Jackina. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Diana Rigg tekee Last Night in Sohossa viimeisen elokuvaroolinsa vuokraemäntä Collinsina. Rigg menehtyi vain kuukausi elokuvan kuvausten päättymisen jälkeen ja elokuva onkin omistettu hänelle. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita, vaikka paikoitellen Karlsen ehkä ampuukin yli narsistisen Jocastan roolissa.

Last Night in Soho on onneksi vuodella pidemmäksi venähtäneen odotuksen arvoinen elokuva. Vaikkei leffa nousekaan ohjaaja Wrightin töiden kärkipäähän, on se silti erittäin hyvä lisäys herran alati muovautuvaan filmografiaan ja ennen kaikkea hyvin erilainen teos Wrightilta. Kyseessä ei ole yhtä äkkipikainen, sähäkkä ja räjähtävä teos kuin vaikkapa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007), Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010) tai Baby Driver (2017), mutta Wright pääsee kyllä toteuttamaan outoa itseään eri tavoin leffan aikana. Pääasiassa Wright kuitenkin kanavoi sisäistä Dario Argentoaan, lainaillen vahvasti kyseisen kauhutekijän elokuvista 1970-luvulta. Vaikka toisaalta tällainen giallotyyli onkin kenties vuosikymmenen liian myöhässä siitä, että elokuva sijoittuu näkyjen kautta osittain 1960-luvulle, sopii voimakas väri- ja valotyylittely hienosti leffaan.

Vaikkei kyseessä olekaan samanlainen vuoristorata-ajelu kuin äsken mainitsemani Wrightin työt, vaan Last Night in Soho on huomattavasti rauhallisempi ja hitaasti jännitettään kasvattava, ei elokuva ole millään lailla tylsä tai pitkäveteinen. Se on nimenomaan jopa vangitseva, etenkin kun Sandien mysteeriä aletaan tosissaan kehittelemään ja avaamaan. Vaikka koin tietyt puolet tarinasta ennalta-arvattaviksi, osaa leffa myös ovelasti johtaa harhaan. Tarina lumoaa viekkaasti mukaansa, samalla kun Wright rakentaa hiljalleen jännitettä. Tunnelma ujuttautuu pikkuhiljaa mutta vääjäämättömästi katsojan ympärille, ja kun sitä vähiten odottaa, elokuva iskee tosissaan. Parhaimmillaan (tai jonkun mielestä pahimmillaan) leffa on jopa hieman piinaava. Siitä huolimatta, että mukana on joitain koviin ääniefekteihin luottavia säikyttelyjä, pääasiassa kauhuosasto luottaa nimenomaan miellyttävän epämiellyttävään tunnelmaan.

Sen lisäksi, että Wright taitaa visuaalisen näyttävyyden ja äänimaailmalla kikkailemisen (palataan siihen kohta), hän on myös tehnyt kertomuksestaan sisällöllisesti rikkaan. Leffa on ajankohtainen käsitellessään teemoja esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen aiheuttamista traumoista. Aikakausihyppelyllä heijastetaan misogyniaa 60 vuoden väliltä ja mikä on muuttunut vuosien varrella ja mikä ei. Elokuva jättää pohdiskeltavaa katsojalleen päätyttyään. Se onnistuu takomaan voimakasta sanomaansa, olematta silti saarnaava. Apuna käsikirjoittamisessa Wrightilla on ollut Krysty Wilson-Cairns ja yhdessä kaksikko on laatinut erittäin hyvän tekstin.

Tekniseltä puoleltaan Last Night in Soho on huippuluokkaa. Filmi on upeasti kuvattu kamera-ajoja, kuvakulmia ja -sommitteluja myöten, mitä vain tukee tyylikäs valojen, varjojen ja varsinkin voimakkaiden värien käyttö. Leikkaus on onnistunutta ja on hyvä, että Wright on tällä kertaa hoitanut homman maltillisesti, sillä elokuvaan ei olisi sopinut ohjaajalle ominainen äkkipikainen saksimistyyli. Lavasteet ja asut ovat läpikotaisin hienot ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Wrightille tuttuun tapaan mukana on paljon mukaansatempaavia laulurallatuksia. Tehosteissa parasta on, kuinka Eloise ja Sandie yhdistyvät ja vaihtavat paikkaa läpi näkyjen. Erityisesti yksi pitkällä otoksella tehty tanssi tekee suuren vaikutuksen, kun lähes joka pyörähdyksellä Taylor-Joy vaihtuu McKenzieen ja takaisin.

Yhteenveto: Last Night in Soho on erittäin mainio kauhumysteeri, joka pitää tiukasti mukanaan koukuttavan tarinansa ja kiehtovan tunnelmansa ansiosta. Karmiva henki rakentuu vähitellen ja puristuu yhä vain vahvemmin katsojan ympärille elokuvan kulkiessa eteenpäin. Ohjaaja Edgar Wright hoitaa hommansa tavanomaista maltillisemmin, silti kikkailen vekkulimaisesti, kun tarve sitä vaatii. Varsinkin Eloisen näyt ovat vaikuttavasti toteutettuja. Eloisea näyttelevä Thomasin McKenzie on erinomainen roolissaan, tulkiten hahmonsa monia puolia hienosti. Myös Anya Taylor-Joy vakuuttaa ja Diana Riggin viimeiseksi jäänyt työ on vahva ja karismaattinen. Tekniseltä toteutukseltaan filmi on erinomainen kuvausta, valoja, värejä, lavasteita ja tehosteita myöten. Tarinasta löytyy tiettyä ennalta-arvattavuutta, mutta myös omat oveluutensa. Last Night in Soho ei nouse Wrightin filmografian kärkikastiin, mutta se on silti todella hyvä teos, joka saattaa jopa parantua uudelleenkatselulla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Last Night in Soho, 2021, Working Title Films, Focus Features, Film4, Complete Fiction

Arvostelu: Old (2021)

OLD

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Vicky Krieps, Gael García Bernal, Thomasin McKenzie, Alex Wolff, Rufus Sewell, Abbey Lee, Ken Leung, Nikki Amuka-Bird, Aaron Pierre, Eliza Scanlen, Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Emun Elliott, Alexa Swinton, Embeth Davidtz, Kathleen Chalfant ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Old perustuu Pierre Oscar Levyn ja Frederik Peetersin sarjakuvaan Sandcastle vuodelta 2010. Ohjaaja M. Night Shyamalan sai sarjakuvan tyttäreltään isänpäivälahjaksi ja innostui siitä niin paljon, että päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Hän hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja sai Universal Picturesin suostumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Alun perin Oldin oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden helmikuussa, mutta pandemian vuoksi sen julkaisua on siirretty. Nyt Old saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse olin hyvin varautunut sen suhteen. Elokuvan idea vaikutti kiehtovalta ja osittain näkemäni traileri vain vahvisti kiinnostustani. Shyamalan on kuitenkin ohjaajana äärimmäisen epätasainen, minkä vuoksi menin toiveikkaana, mutta silti jännittäen katsomaan Oldia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksi perhettä ja pariskunta matkustavat lomailemaan paratiisisaarelle. Siellä he päätyvät rannalle, missä kaikki alkavat vanheta hurjaa vauhtia.

Vicky Krieps ja Gael García Bernal näyttelevät Priscaa ja Guyta, hankalassa avioliitossa olevaa pariskuntaa, jotka matkustavat lastensa Trentin (Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Alex Wolff ja Emun Elliott) ja Maddoxin (Alexa Swinton, Thomasin McKenzie ja Embeth Davidtz) kanssa paratiisisaarelle viettämään perhelomaa. Samoissa suunnitelmissa ovat myös Charles (Rufus Sewell) ja Chrystal (Abbey Lee), jotka ovat saapuneet saarelle lapsensa Karan (Kyle Bailey, Mikaya Fisher ja Eliza Scanlen) ja Charlesin äidin Agnesin (Kathleen Chalfant) kanssa, sekä pariskunta Jarin (Ken Leung) ja Patricia (Nikki Amuka-Bird). Hahmoissa on potentiaalia ja rooleihin on valittu kelpo näyttelijöitä, mutta harmillisesti niin hahmoista kuin heidän näyttelijöistään ei lopulta saada paljoa irti. Hahmoista selviää lähinnä heidän ammattinsa, sillä heidän täytyy jatkuvasti muistuttaa vuorosanoillaan siitä, kuka on lääkäri ja kuka psykologi ja kuka mitäkin. Hyvät näyttelijät valuvat täysin hukkaan, kun heille on kirjoitettu aivan käsittämättömän surkeaa dialogia ja heitä on ohjattu tönkösti. Aidontuntuisia tunteita on turha odottaa ja kaikki joko yli- tai alinäyttelevät. Huono dialogi koituu kenties pahiten Rufus Sewellin kompastuskiviksi, jonka yritys tulkita ahdistuneisuushäiriötä stressin partaalla on myötähäpeällistä seurattavaa. Thomasin McKenzie taitaa olla ainoa, joka onnistuu tekemään näissä olosuhteissa edes jotenkin oivallista työtä ja osoittaa Jojo Rabbitin (2019) jälkeen toistamiseen olevansa lahjakas näyttelijänalku, jolla voi olla lupaava ura edessään... kunhan hän valitsee elokuvansa paremmin.

Old on nimittäin aivan kamala fiasko, jota katsoessa hieman jopa hävettää kaikkien mukana olleiden puolesta. Splitin (2016) herättämät mielikuvat M. Night Shyamalanin noususta pois niistä pohjamudista, joihin hän oli vajonnut esimerkiksi The Happeningin (2008) ja The Last Airbenderin (2010) myötä, taisivat jäädä pelkäksi toiveajatteluksi. Jo Splitiä seurannut Glass (2019) oli laimea raina, mutta sitäkin katsoi mieluummin kuin tätä. Lupaavan konseptin ja parin aika karmivan visuaalisen kikkailun lisäksi Oldista on äärimmäisen vaikeaa sanoa mitään hyvää. Se on ohjattu kömpelösti, käsikirjoitettu kuin se pitäisi katsojaansa täysidioottina ja näytelty puisesti. Se on trilleri, joka ei jännitä ja mysteeri, joka menettää nopeasti otteensa.

Minua ihan harmittaa, että Old on näin surkea teos, sillä mielestäni sen idea rannasta, joka saa ihmisen vanhenemaan paljon vauhdikkaammin, on todella kiehtova. Parissa kohtaa tätä vanhenemista hyödynnetään onnistuneesti, mutta kokonaisuutena lopputulos jää vain hukkaan heitetyksi potentiaaliksi. Shyamalanin käsikirjoitus tämän kiehtovan konseptin ympärillä on kuin ensimmäinen luonnos, jota lähdettiin kuvaamaan sellaisenaan. Tarinankuljetus on töksähtelevää, eikä sitä pelasteta edes leikkauksella. Hahmot jäävät aikamoisiksi raakileiksi, joista ei jaksa välittää ja jotka muuttuvat lähes kaikki vähitellen ärsyttäviksi. Suurin syy tähän on Shyamalanin kirjoittama dialogi, mikä voi jopa olla huonointa, mitä hän on ikinä rustannut. Hahmot pistetään selittämään koko ajan, mitä ruudulla tapahtuu, mitä he näkevät, mitä he kuulevat, mitä he tuntevat. Shyamalan ei luota yhtään siihen, että katsoja hoksaisi nämä jutut ilman, että niitä pitää juurta jaksaen selittää puheella. Erittäin harvoin repliikit kuulostavat sellaiselta, että todelliset ihmiset puhuisivat näin. Suurimmaksi osaksi näyttelijät joutuvat höpisemään mitä luonnottomampia vuorosanoja.

Sen lisäksi, että hahmojen nolostuttavan huonot vuoropuhelut koettelevat katsojan hermoja, katselukokemus vain vaikeutuu sillä, kuinka tylsä Old lopulta onkaan. Kun hahmotkin vihdoin ymmärtävät, mistä rannassa on kyse (jälleen asia, minkä katsoja tajuaa paljon aiemmin ja joutuu kärvistelemään läpi kökköä dialogia aiheesta, jotta varmasti ihan kaikki ymmärtävät asian laidan), Shyamalanille on tainnut koitua vaikeuksia päättää, mitä elokuvassa tapahtuu. Pidemmän aikaa leffa on vain haahuilua, jota tuijottaessa tekee useasti mieli vilkaista kelloa. Kun tuumin filmin olevan loppusuoralla, vilkaisinkin kelloa ja silmäni suurenivat, kun tajusin, että elokuva kestää vielä yli puoli tuntia. Mädäntyneenä kirsikkana tämän mauttoman ja amatöörimäisesti leivotun kakun päällä toimii Shyamalanille tyypillinen lopputwisti, joka vastaa lähinnä katsojan kysymykseen: "voiko tämä elokuva vielä huonontua entisestään?"

Ottaen huomioon, että Shyamalanilla on takanaan jo kolmetoista elokuvaa ja kolmen vuosikymmenen kokemusta elokuvien teosta, on käsittämätöntä, että Old tuntuu siltä kuin joku yli-innokas amatööritekijä olisi saanut ison budjetin elokuvaansa ja lähtenyt tekemään filmiä ilman kunnon osaamista. Filmin trillerimäisyys näyttäytyy lähinnä niin ylidramaattisiksi paisutetuissa hetkissä, että katsojan suupielet taipuvat väkisinkin huvittuneeseen hymyyn. Asiaa ei auta yhtään elokuvan tekninen toteutus, mikä kuvastaa hyvin Shyamalanin uran epätasaisuutta. Oldista löytyy upeita maisemaotoksia ja todella taidokkaasti tehtyjä kamera-ajoja, joissa kameraa kuljetetaan pitkin rantaa, näyttäen yhden pitkän otoksen aikana, mitä hahmot puuhailevat. Sitten taas mukana on tökerösti sommiteltuja otoksia, joissa näyttelijöiden kasvot rajautuvat oudosti, sekä kummallisia kameran kääntelyitä näyttämään hetkeksi tyhjää kallioseinämää, jotta rannalla työryhmä ehtii vaihtamaan jotain, ennen kuin kamera kääntyy takaisin kohti vedenrajaa. Maskeeraustiimi olisi voinut vielä paremmin panostaa näyttelijöiden vanhentamiseen pitkin leffaa. Äänimaailmasta löytyvät omat onnistumisensa, mutta välillä äänityksessä taustakohina nousee turhan selvästi esille. Trevor Gureckisin säveltämät musiikit yrittävät luoda painostavaa tunnelmaa, mutta epäonnistuen, kun mikään muu ei ole tukemassa Gureckisin työtä.

Yhteenveto: Old on jopa surullisen surkea trilleri, jonka myötä katoaa viimeinenkin toivo M. Night Shyamalanin uran uudesta noususta. Shyamalanin ohjaus on hämmentävän amatöörimäistä, kun miettii, että herralla on 13 elokuvaa ja 30 vuotta elokuvauraa takanaan. Hänen yrityksensä rakentaa jännittävää mysteeriä ovat surkuhupaisat ja leffa on vähän väliä jopa tylsä. Vielä kamalampaa on Shyamalanin käsikirjoitus. Hän taitaa pitää katsojiaan täysidiootteina, pistäessään hahmot selittämään ääneen mitä päivänselvimmät asiat. Tarpeettomia repliikkejä on valtava määrä ja suuri osa dialogista kuulostaa täysin luonnottomalta. Kun hahmot ovat vielä yksiulotteisia ja lopulta aika ärsyttäviäkin, eikä ohjauskaan ole kummoista, on näyttelijöiltä turha odottaa kovinkaan hyviä roolisuorituksia. Hyvätkin näyttelijät valuvat hukkaan, kun heille annettu materiaali on näin raakavaiheessa olevaa höttöä. Tekninen työskentely on epätasaista ja jokaista näyttävää maisemakuvaa kohtaan on kömpelöä kameratyöskentelyä tai outoja kuvasommitteluja. Elokuvan idea kävijöitään vanhentavasta rannasta on kiehtova ja Shyamalanilla on ollut käsissään todella hyvän jännärin ainekset. Paria onnistuneen painajaismaista kuvaa lukuun ottamatta lopputulos on kuitenkin myötähäpeällisen kaamea ja yksi Shyamalanin uran huonoimmista töistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Old, 2021, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: Jojo Rabbit (2019)

JOJO RABBIT

Ohjaus: Taika Waititi
Pääosissa: Roman Griffin Davis, Thomasin McKenzie, Taika Waititi, Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Rebel Wilson, Alfie Allen, Archie Yates ja Stephen Merchant
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Jojo Rabbit on uusiseelantilaisen Taika Waititin uusi komediaelokuva ja se pohjautuu Christine Leunensin kirjaan "Caging Skies" vuodelta 2004. Waititi oli jo pidemmän aikaa suunnitellut filmiä ja ilmoitti sen teosta maaliskuussa 2018. Kuvaukset alkoivat samaisena kesänä ja lopulta Jojo Rabbit sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. Sen jälkeen leffaa on esitetty eri filmifestivaaleilla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Leffan juoni vaikutti täysin pähkähullulta ja sen traileri sai minut tosissaan innostumaan sen näkemisestä. Innostusta vain lisäsivät kaikenlaiset kehut, mitä luin ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen viime marraskuussa.

Natsi-Saksassa fanaatikkopoika Jojon paras ystävä on hänen mielikuvitusversionsa Adolf Hitleristä. Jojo unelmoi taistelevansa toisessa maailmansodassa natsien puolella ja että hän pääsisi todistamaan kykynsä todelliselle führerille, mutta miten käy, kun Jojo saa selville, että hänen äitinsä piilottelee juutalaistyttöä heidän kodissaan?

Pääroolissa Jojona nähdään nuori Roman Griffin Davis, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Tätä ei onneksi huomaa lainkaan, vaan Davis on huikean hyvä valinta! Jojo on heti alusta alkaen kiinnostava henkilö. Aluksi Davisin sympaattisuus ja yllättävä lahjakkuus vetoaa katsojaan ja sen jälkeen hahmon kirjoitus ällistyttää. Jojo on kasvanut koko ikänsä natsipropagandan keskellä, tietäen maailmasta vain sen, mitä sensuurin ja sananvapaudettomuuden vallassa oleva maa kertoo hänelle. Jojo on aivopesty uskomaan, että hän on sankarien puolella ja tämä tekee hänestä usein surullisenkin tapauksen. Kun hänellä ei liiemmin ole kavereita, ei ole ihme, että hänen bestiksensä onkin mielikuvitus-Hitler. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi itse näyttelee Adolf Hitleriä ja tekeekin hahmosta oikein tosissaan pilkkaa. Etukäteen leffa herätti paljon kritiikkiä siitä, kuinka Hitler esitetään hilpeänä veikkosena, mutta tässä täytyy muistaa, ettei kyseessä siis ole todellinen Hitler. Jojo ei ole koskaan tavannutkaan Hitleriä, vaan tämä mielikuvitusversio perustuu täysin natsipropagandan sepityksiin suuresta sankarista. Waititi on aikamoinen vekkuli roolissaan ja hulluttelee suurella antaumuksella.

Elokuvassa nähdään myös mm. Scarlett Johansson Jojon äitinä, Sam Rockwell nuoria saksalaisia kouluttavana kapteeni Klenzendorfina, Alfie Allen ja Rebel Wilson tämän avustajina, Stephen Merchant Gestapon salaisena poliisina, sekä Thomasin McKenzie Jojon kotona piilottelevana juutalaistyttö Elsana. Davisin tavoin nuori McKenziekin on nappivalinta rooliinsa, eikä leffa todellakaan heikkene, kun kuvaan jäävät vain nämä kaksi lapsinäyttelijää, sillä molemmat ovat erinomaisia. Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Johansson tekee yhden uransa parhaista suorituksista Jojon äitinä, kun taas Rockwell, Allen, Wilson ja Merchant pitävät hauskaa pilkatessaan natseja hömelöillä hahmoillaan. Merchantista löytyy sopivaa kierouden ja huvittavuuden yhdistelmää Gestapon poliisina, kun taas Rockwell voisi näytellä alkoholisoitunutta äijää vaikka unissaan.

Ai että, Jojo Rabbit oli mahtava elokuva! Kun valitetaan, ettei kukaan enää keksi mitään uutta ja ettei mistään vaikeasta aiheesta saa enää tehdä pilkkaa, paikalle saapuu Taika Waititi, joka tarjoaa loistavan filmin, millä voi hyvästellä 2010-luvun ja aloittaa 2020-luvun. Leffa nappaa välittömästi mukaansa, vaikka ensimmäisen vartin ajan katsoja saattaakin jännittää, voiko Waititi tehdä onnistunutta vitsiä natsien sairaasta toiminnasta ja juutalaisten kaameasta elämästä toisen maailmansodan aikaan. Onneksi Waititi osaa asiansa mestarillisesti. Hän pystyy heittämään julmaakin läppää, mutta tietää myös, mihin asioihin ei kannata koskea huumorin voimin. Keskitysleirit jätetään esimerkiksi vitseistä pois ja hyvä niin. Juutalaisvitsit syntyvät lähinnä siitä, kuinka naurettavan typeriä väitteitä natsit esittävät heistä lapsille. Jojolle on uskoteltu juutalaisten olevan torahampaisia ja verenhimoisia raakalaisia, ja onkin ymmärrettävää, että kohtaus, jossa tämä löytää Elsa-tytön, on kuin kauhuelokuvasta. Elokuva onnistuu viemään katsojan päähenkilön natseja ihailevaan päähän, saa ymmärtämään, miksi Jojo toimii tietyllä tavalla, samalla painottaen, kuinka kipeää touhu oli tuohon aikaan Saksassa.

Jojo Rabbit on pullollaan mahtavaa keskisormen näyttämistä ja satiiria. Jatkuvasti leffassa viitataan natsien täysin älyttömiin ideoihin ja siihen, kuinka aivopestyjä urpoja suuri osa saksalaisista oli. Samalla se osaa myös vakavoitua ja näyttää, kuinka hirvittävää meno oli. Kuinka saksalaisten oli pakko totella natsien hirmuvaltaa, sillä pakoon on lähes mahdotonta päästä ja jos sinut saadaan kiinni, sinulta lähti henki. Ja sitten taas palataan niihin älyttömyyksiin. Mielikuvitus-Hitler harmittelee, jos Jojo ei "heilittelekään" hänen kanssaan, natsilasten leirillä poltetaan kirjoja iltanuotiolla ja Jojo pohtii, millaisella juutalaistaialla Elsa on onnistunut lumoamaan Jojon äidin auttamaan Elsaa. Väärissä käsissä filmi olisi kauheaa katsottavaa ja siinä on jatkuva riski epäonnistua merkittävässä kohtaa, jolloin koko teos romahtaisi kasaan kuin väärin aseteltu korttitalo. Waititi on kuitenkin paras tekijä tähän hommaan.

Sen lisäksi, että leffa osaa vakavoitua tietyissä natseihin koskevissa asioissa, osaa se vakavoitua myös Jojon elämään liittyvän draaman suhteen. Joillekin voi tulla pettymyksenä, kun leffa siirtyy jossain kohtaa komediasta enemmän draaman puolelle, mutta kun draama on yhtä vahvaa kuin huumori (ja huumoria ripotellaan mukaan kyllä myöhemminkin), ei tämä haitannut itseäni. Jojon ja hänen äitinsä suhde on aidon sydämellinen - jopa koskettava. Myös Jojon ja Elsan kohtaaminen on todella iskevästi rakennettu ja hahmoista huomaa tosissaan välittävänsä. Kun Gestapon miehet saapuvat Jojon taloon tutkimuskäynnille, katsoja oikeasti jännittää, miten tässä nyt käy?

Erinomaisen ohjauksen lisäksi Waititi tekee myös hienoa työtä käsikirjoituksen kanssa. Hän onnistuu rakentamaan hahmot ja heidän väliset suhteensa iskevästi ja kertoo tarinaansa mukaansatempaavalla tavalla. Elokuva on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Kuvaus on onnistunutta ja sujuvaa, mitä tukee hyvä leikkaus. Natsi-Saksan ajan takaisin herättävät lavasteet ja asut ovat vaikuttavat ja efektitiimikin tekee pääasiassa hyvää työtä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Michael Giacchino tuo musiikeillaan oman lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Jojo Rabbit on mahtava satiirielokuva, mikä hassuttelee oikein kunnolla, mutta sisältää paljon painavaa asiaa ja todellisia tunteita. Natsien toiminnalle heilutellaan keskisormea jatkuvasti, samalla pilkaten heidän aivopestyjä nuoria ja sotilaita, sekä osoittaen, kuinka sairasta natsien toiminta oli. Ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi tietää, mistä voi repiä paljon huumoria irti ja mitkä asiat kannattaa jättää rauhaan tai kertoa draaman kautta. Elokuva todella on hulvaton ja sen aikana saa nauraa makeasti. Myös draamapuoli on yllättävänkin tehokas ja esimerkiksi Jojon ja tämän äidin suhde on aidosti liikuttava. Filmistä löytyy paljon sydäntä ja kaiken kaikkiaan se on hienosti rakennettu paketti. Kun näyttelijät vielä hoitavat tonttinsa erinomaisesti, viihdyttää leffa täysillä alusta loppuun. Nuori Roman Griffin Davis on huikea pääroolissa Jojona ja myös nuori Thomasin McKenzie on erittäin mainio. Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Rebel Wilson, Alfie Allen ja Stephen Merchant ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa ja Waititi itse naurattaa pöljällä propaganda-mielikuvitusversiollaan Adolf Hitleristä. Suosittelen Jojo Rabbitia todella lämpimästi kaikille, vaikka tiedän, että jotkut voivat myös pahoittaa mielensä leffan tarinasta ja tavoista heittää vitsiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2019 - Muokattu 27.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jojo Rabbit, 2019, Czech Anglo Productions, Piki Films, Defender Films