Pääosissa: Josh Radnor, Neil Patrick Harris, Cobie Smulders, Alyson Hannigan, Jason Segel, Kal Penn, Becki Newton, Nazanin Boniadi, Chris Elliott, Ellen D. Williams, Martin Short, Frances Conroy, Wayne Brady, Bill Fagerbakke, Ray Wise, Jimmi Simpson, "Weird Al" Yankovic, Katie Holmes, Ernie Hudson, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget
Genre: komedia
Jaksomäärä: 24
Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 48 minuuttia
Ikäraja: 12
Komediasarja Ensisilmäyksellänousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides ja kuudes kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan seitsemännen tuotantokauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Kausi sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, mutta katsojaluvut pysyivät korkealla ja kausi sai neljä Emmy-ehdokkuutta (paras kuvaus, lavastus, maskeeraus ja leikkaus), joista se voitti jälkimmäisen. Itse olin aiemmin katsonut vain yksittäisiä jaksoja sarjasta, mutta kun viime vuonna huomasin Ensisilmäyksellä-sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin kuudesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin seitsemännen kauden katselun positiivisin mielin.
Samalla kun Ted jatkaa "sen oikean" etsimistä, Lily ja Marshall odottavat esikoislastaan, Barney syventää suhdettaan Noran kanssa ja Robin ihastuu terapeuttiinsa.
Ensisilmäyksellä-sarjan tutut hahmot ovat jälleen vauhdissa. Erottuaan Zoeysta (Jennifer Morrison), Ted (Josh Radnor) on jälleen sinkkumarkkinoilla ja etsimässä sitä oikeaa, tulevaa vaimoaan ja lastensa äitiä. Lapsista puheen ollen, kuudennen kauden päätteeksi Lily (Alyson Hannigan) sai tietää, ettei hän potenutkaan ruokamyrkytystä, vaan hän on itse asiassa vihdoin raskaana, Marshallin (Jason Segel) intoillessa tulevansa kohta isäksi. Barney (Neil Patrick Harris) on alkanut kypsentyä ja asettuu hissukseen aloilleen Noran (Nazanin Boniadi) kanssa, mistä Robin (Cobie Smulders) on harmissaan, kunnes hän menee terapiaan ja ihastuu terapeuttiinsa Keviniin (Kal Penn). Hahmot ovat edelleen mainiot, joskin jälleen kerran sarja tuntuu kertovan kaikista muista paitsi Tedistä ja siitä, kuinka tämä tapasi lastensa äidin. Kuvitelkaapa nyt ihan oikeasti, että isänne ryhtyisi kertomaan teille tarinaa siitä, kuinka hän tapasi äitinne, mutta todellisuudessa hän jaarittelee ummet ja lammet ties keistä muista naisista, sekä ystäviensä suhdesotkuista. Sentään kaudelta löytyy parikin kertaa, kun sarja ironisesti heittää vitsiä siitä, kuinka huono Ted on kertomaan tarinoita. Näyttelijäkaarti on lystikkäässä vedossa ja Pennin lisäksi uusista tulokkaista kehut ansaitsee myös Becki Newton, joka näyttelee Quinnia, stripparia, joka pistää Barneyn tunteet sekaisin.
Seitsemäs tuotantokausi on hieman epätasainen tapaus, etenkin vahvan kuudennen kauden jälkeen, mutta nousee silti plussan puolelle, lähinnä hulvattoman hauskan loppupäänsä takia. Ankkakravaattiin liittyvä jatkuva vitsi on hupaisa, mutta muuten kauden ensimmäinen puolikas jättää toivomisen varaa - jopa ykkösjakson Suomi-viittauksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata, kuinka Lily ja Marshall ryhtyvät valmistautumaan lapsensa syntymään, mutta yksittäiset juonikuviot eivät aina ole järin mielenkiintoisia ja osa jaksoista on selvästi vähemmän hauskoja kuin toiset. Katsaukset tulevaisuuteen Barneyn häihin on hiukan kömpelö kerrontakikka, jolla yritetään saada katsoja arvuuttelemaan läpi kauden, kuka onkaan juhlien morsian?
Suunnilleen kauden puolivälin kieppeillä taso lähtee kuitenkin taas nousuun ja loppupää kaudesta tarjoaa monia todella lystikkäitä jaksoja, lähtien neljännestätoista jaksosta, jossa Barney kyllästyy siihen, että Lily ja Marshall ovat niin kiireisiä perhejutuissaan, ettei heillä ole enää aikaa kavereilleen ja niinpä hän päättää nousta trioksi muodostuneen poppoon johtajaksi. Jaksoa varten on jopa tehty oma intronsa, josta Lily ja Marshall on pyyhitty pois. Kauden huippujaksot olivat kuitenkin mielestäni peräkkäiset yhdeksästoista ja kahdeskymmenes jakso, joista ensimmäisessä syvennytään Barneyn luomaan veljeskuntaan ja toisessa hypitään ajassa ja näytetään, kuinka Ted ja Marshall katsovat alkuperäisen Tähtien sota -trilogian (Star Wars - 1977-1983) kolmen vuoden välein ja esittävät haaveensa ja uskomuksensa siitä, missä elämäntilanteessa he tulevat olemaan seuraavan kolmen vuoden päästä.
Tämänkin kauden ohjausvastuussa on lähes yksinään ollut Pamela Fryman ja vain siihen ankkakravattiin keskittyvä kolmosjakso on eri ohjaajan, Rob Greenbergin käsialaa. Fryman jatkaa mainiota työtään, pitäessään tunnelmaa korkealla, silloinkin kun käsikirjoittajat hieman kompuroivat, yrittäessään keksiä uusia kommelluksia tälle kaveriporukalle. Teknisestikin Ensisilmäyksellä-sarjan seitsemäs kausi on oivallinen. Se on hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on passelisti rakennettu tuttuja musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions
Näyttelijät: Josh Radnor, Neil Patrick Harris, Cobie Smulders, Jason Segel, Alyson Hannigan, Marshall Manesh, Bob Odenkirk, Jennifer Morrison, Laura Bell Bundy, Kyle MacLachlan, Bill Fagerbakke, Ned Rolsma, Frances Conroy, John Lithgow, Katy Perry, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget
Genre: komedia
Jaksomäärä: 24
Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 46 minuuttia
Ikäraja: 12
Craig Thomasin ja Carter Baysin luoma komediasarja Ensisilmäyksellänousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin kesällä 2010 ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan kuudennen kauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Katsojaluvut pysyivät korkeina, kriitikot kehuivat tuotantokautta ja kausi sai viisi Emmy-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, lavastus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse olin aiemmin nähnyt joitain yksittäisiä Ensisilmäyksellä-jaksoja, mutten ollut koskaan katsonut sarjaa kokonaan. Kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin viidestä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kuudennen kauden katselun positiivisin mielin.
Ted tapaa uuden naisen, joka saa hänet kyseenalaistamaan moraalinsa arkkitehtinä, Robininkin pohtiessa töitään uudelleen. Lily ja Marshall yrittävät saada lapsen, samalla kun Barney etsii oikeaa isäänsä.
Sarjan tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja tähän kaveriviisikkoon syvennytään tällä kaudella kenties paremmin kuin koskaan ennen. Josh Radnorin näyttelemä Ted Mosby pistetään ahtaalle, kun hän saa sittenkin pestin Goliath National Bankin arkkitehtinä. Projekti vain tarkoittaisi sitä, että historiallinen newyorkilainen rakennus pitäisi purkaa alta pois. Haastavammaksi tilanteen tekee, kun Ted tapaa uuden naisen, Zoeyn (Jennifer Morrison) ja ihastuu tähän, mutta Zoey paljastuukin aktivistiksi, joka protestoi GNB:tä vastaan rakennuksen pelastamisen puolesta. Cobie Smuldersin esittämällä Robin Scherbatskyllä on myös ollut ryppyjä rakkaudessa. Hän hylkäsi hulppean työtarjouksen, jotta voisi jäädä juontamaan aamuohjelmaa Don Frankin (Benjamin Koldyke) kanssa, mutta Donille tarjottiin samaa pestiä Robinin jälkeen ja Don tarttui tähän, jolloin Robin jäi huonompaan työhönsä ja ilman Donia. Nähtyään viimeisenkin kaksoisolentonsa, Jason Segelin ja Alyson Hanniganin näyttelemät Marshall Eriksen ja Lily Aldrin päättivät vihdoin hankkia lapsen, mutta homma ei sujukaan toivotulla tavalla. Neil Patrick Harrisin esittämä Barney Stinson puolestaan alkaa ensi kertaa tosissaan kyseenalaistamaan äitinsä (Frances Conroy) kertomukset isästään ja päättää vihdoin selvittää, kuka tämä mysteerimies on oikeasti olevinaan. Niin hahmoviisikko kuin heidän näyttelijänsä toimivat edelleen mainiosti. Etenkin Segel pääsee tällä kaudella vakuuttamaan uudella tavalla, kun Marshall joutuu kohtaamaan suuren tragedian.
Hieman heikomman viidennen tuotantokauden jälkeen Ensisilmäyksellä palaa ruotuun kuudennella kaudellaan, tarjoten jopa sarjan tähän asti parhaita juttuja. Kuten jo sanoin, tämä kausi syventää ja jopa haastaa pääviisikkoa täysin uudella tavalla, tuoden tiettyä uutta potkua sarjaan. Tedin ja Zoeyn suhteen tietää heti kättelyssä olevan huonolla pohjalla, mutta tämä tuo Tedistä esille monimutkikkaampia puolia, joiden avautumista ja käsittelyä on kiinnostavaa seurata. On myös kiinnostavaa seurata, kun aivan mahtavan tragikoomisen kakkosjakson myötä Barney alkaa tosissaan haluta selvittää, kuka hänen oikea isänsä on ja miksi tämä hylkäsi Barneyn tämän ollessa vielä pieni lapsi. Kun tätä sovinistista naistenmiesimagoa rikotaan, alta paljastuu entistäkin mielenkiintoisempi tyyppi. Kausi myös kokeilee kepillä jäätä ja että voiko komedian sekaan tuoda ihan kunnon draamaa. Vaikka tästäkin löytyy vitsinsä, tekijät ovat myös tienneet, milloin pysyä vakavina ja kausi iskee eri tavalla tunteisiin kuin aiemmat.
Isompien tarinakaarten lisäksi kausi sisältää myös perinteikkäämpään tapaan irrallisempia jaksoja, omine kommelluksineen. Vaikka kausi onkin pullollaan hyviä ja hauskoja jaksoja, kuutoskauden kirkkaaksi tähtijaksoksi nimeän neljännen jakson, Subway Warsin, jossa hahmot ovat eri mieltä siitä, kuinka New Yorkissa on nopeinta liikkua - kävellen, metrolla, bussilla, vai taksilla - ja he päättävätkin pistää asian testiin, kisaamalla eri keinoin MacLaren's Pubista erääseen ravintolaan, missä on bongattu elokuvaohjaaja Woody Allen. Jakso on aivan hillittömän hauska ja hieman Allenin tyyliä mukaillen pistetty kasaan.
Yhtä jaksoa lukuun ottamatta Pamela Fryman on ohjannut koko muun tuotantokauden ja hänenkin työssään on uutta potkua, mitä varmasti auttaa käsikirjoitustiimin vahvemmat ja hauskemmat tekstit kuin viime kaudella. Tämäkin Ensisilmäyksellä-tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänityöskentelykin on mainiota musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 12
The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.
Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?
Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa(2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.
Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.
Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.
Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkotThe Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.
Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.
Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema
Pääosissa: Halle Berry, Benjamin Bratt, Sharon Stone, Lambert Wilson, Alex Borstein, Frances Conroy, Michael Massee, Byron Mann ja Kim Smith
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12
Catwoman perustuu löyhästi DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1940. Batman - paluun(Batman Returns - 1992) ilmestyttyä Warner Bros. -studio alkoi kehitellä elokuvaa Michelle Pfeifferin esittämästä Catwomanista, jonka olisi ohjannut Tim Burton. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tahdilla ja niin Burton kuin Pfeiffer poistuivat elokuvasta. Ashley Judd pestattiin hetkellisesti päärooliin, kunnes hänkin jätti leffan. Kun Warner Bros. peruutti suunnittelemansa "Batman vs. Superman" -elokuvan, mikä yhtiöllä oli suunnitteilla vuodelle 2004, yhtiö päätti pistää Catwomanin pikavauhtia uuteen tuotantoon. Ohjaajaksi valikoitu ranskalainen erikoistehostetyöntekijä Jean-Christophe Comar, taiteilijanimeltään Pitof ja pääosaan palkattiin Halle Berry, joka hyväksyi roolin, kun hänen 007 - Kuolema saa odottaa -elokuvassa (Die Another Day - 2002) esittämänsä Jinx-hahmon soololeffa peruttiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2003 ja lopulta Catwoman sai maailmanensi-iltansa 19. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli paha taloudellinen pettymys, joka sai lähes pelkkää negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjakuvafaneilta. Elokuva sai seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naissivuosa, miessivuosa ja parivaljakko), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja naispääosan palkinnon, joista jälkimmäisen Halle Berry kävi jopa vastaanottamassa gaalassa. Vuosien varrella leffan maine on vain huonontunut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista sarjakuva-adaptaatioista, sekä ylipäätään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Itse katsoin Catwomanin muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja inhosin näkemääni. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Meikkifirman graafinen suunnittelija Patience Phillips saa tietää järkyttäviä paljastuksia työpaikkansa tuotteista, minkä takia hänet murhataan. Kissat herättävät Patiencen henkiin ja nainen huomaa saaneensa kissamaisia voimia ja päättää kostaa murhaajilleen alter egonaan Catwomanina.
Halle Berry nähdään elokuvan pääroolissa Catwomanina, eli Selina Kyl... ai, hän ei näyttelekään Selina Kyleä? Berry näytteleekin varta vasten elokuvaa varten luotua hahmoa, Patience Phillipsiä, meikkifirma Hedare Beautyn työntekijää, joka saa selville ikäviä salaisuuksia firman tuotteista, minkä takia hänet murhataan. Kun kissat herättävät Selinan, ei kun siis Patiencen henkiin, hän luo itselleen alter egon, Catwomanin ja hänestä muodostuu mestarivaras, jota alkaa jahtaamaan naamiosankari Batma... Siis mitä, eikö Batmankaan ole mukana? Eikä Patiencesta tule mestarivaras? Hän perii jonkin kissajumalan voimat ja ryhtyy jahtaamaan nimettömäksi jäävän kaupungin, todennäköisesti Don't-got-ham Cityn pahiksia? Viitsikö yksikään elokuvan tekijöistä avata ainuttakaan Catwomanin sisältävää sarjakuvaa leffaa tehdessään? Ei varmaan, sillä niin omille teilleen tämä adaptaatio lähtee. Sen lisäksi, että elokuvan Catwomanilla ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen sarjakuva-Catwomanin kanssa, Berry on roolissaan huono, suorastaan kiusallinen. Kun Patience saa voimansa ja hän muuttuu kissamaiseksi niin aisteiltaan kuin käytökseltään, Berry ampuu roolinsa myötähäpeällisesti yli. Berry voitti täysin syystä roolistaan huonoimman naispääosan Razzien ja hän jopa kävi vastaanottamassa palkintonsa, mihin ei todellakaan ole moni "voittaja" suostunut. Jos Berryn näyttelijäsuorituksen seuraaminen tässä leffassa on vaivalloista puuhaa, on hänen Razzie-puheensa sen sijaan todella lystikäs. Berry nimittäin haukkuu siinä niin elokuvan, Warner Brosin, ohjaajan, managerinsa kuin myös kanssanäyttelijänsä. Hupaisan puheen voit käydä katsomassa tästä.
Elokuvassa nähdään myös Lambert Wilson Hedare Beautyn johtajana George Hedarena ja Sharon Stone tämän vaimona Laurelina, Alex Borstein Patiencen työkaverina Sallyna, Benjamin Bratt etsivä Tom Lonena, sekä Frances Conroy kissoista, niiden historiasta ja niihin liittyvistä myyteistä tietävänä Ophelia Powersina. Yksikään hahmoista ei ainakaan tietämäni mukaan perustu sarjakuviin. Wilson on aika tylsä katalan Hedaren osassa ja Stone on suorastaan nolo Laurelina, jonka motiivina toimii hänen vanhentumisensa. Borstein joutuu tuskailemaan todella rasittavan ja kiimaisen kaverihahmonsa kanssa, jonka lähes jokainen repliikki koskee miesten himoamista. Bratt on puinen poliisina ja Conroy on lähinnä tahattoman koominen, ottaessaan hupsun roolinsa turhankin vakavasti.
Valitettavasti kuluneet vuodet eivät ole tehneet Catwomanille kuin hallaa, eikä siitä yli vuosikymmenen tauon jälkeen uusintakatselulla löytynyt mitään väärinymmärrettyä teosta, joka ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Kyseessä on kaikin puolin surkea raina, josta on todella vaikeaa keksiä mitään positiivista sanottavaa. Jos jo surkeat näyttelijäsuoritukset tai lähdemateriaalilleen suoranainen vittuilu elokuvantekijöiltä ei tuntunut vielä tarpeeksi luotaantyöntäviltä seikoilta, seuraavana ongelmana on käsikirjoitus. Sen lisäksi, että leffalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sarjakuvien kanssa, on sen tarina aikamoista roskaa. On päivänselvää, että tekstistä ovat vastanneet miehet, jotka on pistetty lyömään viisaat päänsä yhteen, että minkälaisesta supersankarielokuvasta naisyleisö voisi innostua? Niinpä elokuva pyöriikin katalan meikkifirman, ulkonäöstään liikaa välittävien pinnallisten pahisten ja miesjuorujen ympärillä. Miesyleisöä taas on yritetty kalastella pukemalla Halle Berry mahdollisimman paljastavasti. Siinä, missä Pfeifferin mustasta nahkasta valmistettu ja koko kehon peittämää Catwoman-asua pidetään ymmärrettävästi seksikkäänä, Berryn asussa on yritetty aivan liikaa ja lopputulos on vain mauton.
Elokuvan katselu vaatii pitkää pinnaa, sillä niin amatöörimäisen, välillä jopa raivostuttavan surkeasti kaikki tarjotaan näytölle. Tuskastuttavan pinnallinen tarina jättää täysin kylmäksi ja vaikka kestoa on vain tunti ja kolme varttia, ehtii aika käydä pitkäksi hieman vauhdikkaampienkin kohtausten aikana. Komediaosasto ei saa aikaan edes hymähdystä, mutta elokuvan monet cooleiksi tarkoitetut tahattoman koomiset jutut kirvoittavat kyllä katsojasta naurut. Patiencen ja etsivä Tomin välille luotu romanssi tuntuu väkinäiseltä, etenkin kun Berryn ja Brattin väliltä ei löydy ollenkaan kemiaa. Hahmojen välinen koripallomatsi koulun pihalla on niin myötähäpeällistä katsottavaa, että tekisi mieli kaivaa silmät päästä. Toimintakohtaukset taas ovat surkuhupaisaa seurattavaa pahasti vanhentuneiden tehosteiden, kehnojen stunttien ja tökerön teknisen toteutuksen takia. Loppuhuipennus on mitäänsanomaton, ratkaisu laimea ja kun lopputekstit rullaavat, ei voi muuta kuin pohtia, että miksi tähän tuli tuhlattua vajaat kaksi tuntia elämästä - omassa tapauksessani jo toistamiseen.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Pitof... siis pelkkä Pitof. Ranskalainen erikoistehostetekijä sai jalkansa Hollywoodin oven väliin oltuaan mukana Alien - ylösnousemuksessa(Alien Resurrection - 1997). Pitof oli ohjannut ennen Catwomania vain yhden elokuvan ja sen jälkeenkin hän ohjasi yhden ainoan leffan. Pelkän Catwomanin perusteella elokuvaohjaus ei välttämättä ollut hänen juttunsa. Hän saa näyttelijät ampumaan yli, tekee ilmapiiristä tahattoman koomisen oudossa vakavuudessaan, eikä saa muutenkaan mitään irti konseptista. Asiaa ei auta useamman käsikirjoittajan laatima teksti, joka sai pidettyä sarjakuvista vain päähenkilön alter egon nimen. Catwoman ei ole edes hyvin kuvattu ja etenkin vauhdikkaammissa kohtauksissa kameratyöskentely muuttuu ihan ihme musiikkivideomaiseksi pelleilyksi. Asiaa ei auta kiihtyvä leikkaustahti, jossa osa kohtauksista äityy varsinaiseksi silpuksi. Valaisukaan ei ole kaksista. Sen lisäksi, että tekijät jättivät jokaisen yökohtauksen taustalle täysikuun, yhdessä kohtauksessa on merkittävää juonen kannalta, että Patience luo tietämättään seinälle varjon. Varjo ei kuitenkaan selity, sillä naisen toiselta puolelta ei loista valo, vaan hän seisoo toista seinää vasten. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta niin Catwomanin yliampuvasti seksiä tihkuva asu kuin Patiencen siviilielämän puvut ovat kaameat rievut. Erikoistehosteet ovat naurettavan kehnot, oli kyse sitten toimintakohtauksissa digiluomukseksi muuttuva Catwoman, joka pomppii seiniä pitkin kuin mikäkin videopelihahmo tai kaupunkikuvista, jotka ovat selvästi tietokoneella toteutettuja. Äänimaailma ei ole sen kummoisempi, eikä edes vuotta aiemmin Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen(Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) mahtavilla melodioilla taitojaan esitellyt säveltäjä Klaus Badelt saa mitään kiinnostavaa aikaiseksi musiikkirintamalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Catwoman, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, DiNovi Pictures, Frantic Films, Maple Shade Films, Catwoman Films
Pääosissa: Riz Ahmed, Chloë Grace Moretz, Eugene Lee Yang, Frances Conroy, Lorraine Toussaint, Beck Bennett, Julio Torres ja Karen Ryan
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7
Nimona perustuu ND Stevensonin samannimiseen sarjakuvaan, jota Stevenson julkaisi aluksi Tumblrin kautta vuodesta 2012 vuoteen 2014, kunnes HarperCollins-kustantamon edustaja ehdotti hänelle, että sarjakuva julkaistaisiin fyysisenä painoksena. Pian sarjakuvan ilmestyttyä kauppojen hyllyille vuonna 2015, 20th Century Fox hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään siitä animaatioleffaa Blue Sky -yhtiönsä kautta. Kuitenkin kun vuonna 2019 Disney hankki Foxin, studio päätti viivästyttää elokuvaa alkuperäiseltä, helmikuulle 2020 suunnitellulta julkaisupäivältään. Yhä uusien viivästysten myötä ohjaajaksi valittu Patrick Osborne korvattiin Nick Brunolla ja Troy Quanella, kunnes lopulta Disney päätti helmikuussa 2021 sulkea Blue Sky -yhtiön ja keskeyttää elokuvan teon. Vuonna 2022 Annapurna-yhtiö osti elokuvan Disneyltä ja päätti viedä sen tuotannon loppuun asti. Elokuvateatterien sijaan Annapurna teki levityksestä diilin Netflixin kanssa ja nyt Nimona on saapunut Netflixin valikoimaan. Itselleni Stevensonin sarjakuva ei ollut entuudestaan tuttu, enkä ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin se oli jo ilmestynyt ja yhtäkkiä se oli yksi puhutuimmista elokuvista sosiaalisessa mediassa. Pikkuhiljaa kiinnostukseni heräsi ja päätin lopulta katsoa, mistä on oikein kyse?
Keskiaikaisessa, mutta silti futuristisessa kuningaskunnassa Ballister Boldheart ollaan juuri nimittämässä ritariksi, kun hänet lavastetaan kuningattaren murhasta. Todistaakseen syyttömyytensä ja paljastaakseen todellisen syypään, Ballister joutuu kääntymään Nimonan apuun. Nimona sattuu olemaan muodonmuuttajahirviö, joita ritarit vannovat tappavansa kuningaskuntaa suojellakseen.
Riz Ahmed ääninäyttelee Ballister Boldheartia, ritariksi pyrkivää nuortamiestä, joka, toisin kuin muut ritarit, ei kuulu siniverisiin, vaan hän on täysi tavantallaaja, joka seuraa unelmaansa. Nämä unelmat kuitenkin kariutuvat, kun seremoniassa kuningatar Valerin (Lorraine Toussaint) murhataan ja Ballister lavastetaan syylliseksi. Ballister on kelpo päähahmo, joka uskoo täysillä kuningaskuntaa vahtivan Instituution säädöksiin ja elää niiden mukaisesti. Hänen maailmankuvansa horjuu, kun hän itse joutuu Instituution jahtaamaksi. Aluksi aika puupökkelölle hahmolle on kirjoitettu toimiva kasvutarina ja katsoja kannustaa häntä etsimään todellisen syyllisen ja puhdistamaan nimensä.
Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin sen nimikkohahmo Nimona (Chloë Grace Moretz), muodonmuuttaja, jonka kaikki, Ballister mukaan lukien, tituleeraavat hirviöksi. Nimona on räväkkä ja kapinahenkinen tyyppi, joka voi aluksi vaikuttaa ärsyttävältä, mutta joka voittaa nopeasti puolelleen. Hauska ja nasevasanainen Nimona päätyy auttamaan Ballisteria, aluksi luullen, että tämä oikeasti tappoi kuningattaren. Ensipettymyksenkin jälkeen Nimona on valmis auttamaan ritaripyrkyriä, tietäessään, millaista on, kun tuomitaan väärin perustein ja joutuu elämään ulkopuolisena hylkiönä. Jämäkkä Ballister ja veikeä Nimona muodostavat hyvän kaksikon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan.
Muita hahmoja leffassa ovat Ballisterin poikaystävä, sir Ambrosius Goldenloin (Eugene Lee Yang), ylimielinen ritari Thoddeus Sureblade (Beck Bennett), sekä Instituution Johtaja (Frances Conroy). Sivuhahmot toimivat oivallisesti menossa mukana.
Olen todella iloinen, että Nimona näki lopulta päivänvalon, vaikka Disney ei halunnut julkaista elokuvaa - siitäkin huolimatta, että se oli jo lähestulkoon valmis. Kyseessä on mahtava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa yhden lumoavimmista satumaailmoista pitkään aikaan. Nimonan maailma yhdistelee todella kiehtovasti keskiaikaista ritarimeininkiä, nykypäivän arkisia juttuja ja jopa futuristisia scifielementtejä. Yhdistelmä voi kuulostaa todella kummalliselta sekoitukselta, mutta homma toimii ihailtavan hyvin. Rakennukset ovat vanhanaikaisia, mutta silti moderneja. Katot ovat usein kuin linnojen suipot tornit. Kauppatori on keskiaikainen, mutta sen alla kiitävä metro kuin tästä päivästä. Ritarit ovat ehtoja ritareita haarniskojen ja miekkojen kanssa, mutta hevosten sijaan he matkustavat ilmassa lentävillä kiitureilla ja varsijouset ovat kuin laserpyssyjä. Elokuvan vekkuli maailma tarjoaa kohtaus toisensa perään ihasteltavaa.
Itse kertomus ei ole ihan yhtä säväyttävä kuin maailma, jossa se tapahtuu tai hahmot, jotka toimivat tarinan pelinappuloina. Se nappaa toimivasti mukaansa, muttei lähde ihan niin lentoon kuin sillä olisi potentiaalia. Ensinnäkin kuningattaren todellinen murhaaja tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Alkupäässä kerronta on myös turhan kiirehtivää ja itseltäni kesti jonkin aikaa päästä tarinaan mukaan. Sen jälkeen tempo onneksi rauhoittuu, vaikka Nimonan saapuessa meno sen kuin villiintyy. Aluksi ailahteleva filmi voittaa lopulta puolelleen. Toimintakohtaukset hyödyntävät riemastuttavan kekseliäästi nimikkohahmon muuntautumiskykyä. Aikamoiseksi godzillamaiseksi rymistelyksi äityvä huipennus voi aluksi tuntua yliampuvalta, mutta toimii lopulta vahvana finaalina. Elokuvan teemat erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, sekä hyväksynnän puutteen johtamasta syrjäytymisestä ovat voimakkaita ja onnistuneesti käsiteltyjä, tuoden loppupäässä jopa tunteikkuutta peliin.
Elokuvan animaatiojälki on todella komeaa katseltavaa. Siinä yhdistyvät tyylikkäästi lähes kaksiulotteiset, hieman piirrosmaiset hahmot ja kolmiulotteiset, toinen toistaan näyttävämmät taustat. Vaikka olen iloinen, että Nimona sai levityksen edes Netflixissä, on silti sääli, ettei elokuvaa pääse näkemään isolta kankaalta. Leffa on ilahduttavan värikäs ja siinä hyödynnetään valoja ja varjoja tyylikkäästi. Animaattorit eivät myöskään pelkää uiskennella leffan kanssa vesiin, jotka selvästi säikäyttivät Disneyn niin, että tuotanto aikoinaan pistettiin jäihin. Äänitehosteet tukevat menoa, mutta Christophe Beckin säveltämät musiikit jäävät harmillisen pienelle huomiolle, elokuvan lähinnä käyttäessä jo olemassa olevia kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä. Vaikka ne ajoittain istuvatkin Nimonan räikeään luonteeseen, olisin kaivannut vakuuttavampaa fantasiairrottelua Beckin puolelta.
Yhteenveto:Nimona on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi innostua. Kerronta on aluksi turhan kiirehtivää, mutta rytmitys onneksi rauhoittuu elokuvan edetessä, jolloin siihen pääsee helpommin mukaan. Kuningattaren murhaan liittyvät paljastukset eivät ole erityisen yllättäviä, mutta tarina pitää silti hyvin mukanaan. Leffan aikana pääsee nauramaan, jännittämään, innostumaan ja jopa herkistymään. Ennen kaikkea elokuvassa pääsee ihailemaan yhtä luovimmista fantasiamaailmoista pitkään aikaan. Keskiaikaisuutta, nykypäivää ja futuristisuutta taiturimaisesti yhdistelevä maailma on huikea paikka, enkä pistäisi pahakseni, jos sitä päästäisiin jonain päivänä tutkimaan lisää jatko-osan merkeissä. Elokuva sisältää myös todella vahvoja teemoja erilaisuudesta, sen hyväksymisestä ja hyväksymisen puutteesta. Animaatiojälki on erittäin hienoa ja itse Nimona on hahmona valloittavan veikeä. Suosittelen Nimonaa erittäin lämpimästi fantasiatarinoiden ja animaatioseikkailun ystäville. On sääli, ettei sitä pääse näkemään elokuvateatterissa isolta kankaalta, mutta on Netflix-julkaisu kuitenkin parempi kuin se, että leffa ei olisi nähnyt päivänvaloa ollenkaan. Nimonasta luopuminen pistää jälleen kerran kummastelemaan Disneyn johtajien päätöksiä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Kirsten Dunst, Jesse Plemons, Kodi Smit-McPhee, Thomasin McKenzie, Genevieve Lemon, Frances Conroy, Peter Carroll, Keith Carradine ja Alison Bruce
Genre: western, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16
The Power of the Dog perustuu Thomas Savagen samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Jane Campion oli juuri saanut valmiiksi toisen tuotantokauden Top of the Lake -televisiosarjasta (2013-2017), kun hän sai Savagen kirjan käsiinsä ja innostui siitä. Hän hankki kirjan elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta kesällä leffa saatiin kuvattua loppuun. The Power of the Dog sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti Hopealeijonan palkinnon. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin joulukuussa Netflixiin. Itseltäni meni The Power of the Dog täysin ohi, kun se ilmestyi suoratoistopalveluun ja kiinnostukseni heräsi vasta, kun filmi voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja miessivuosan Golden Globe -palkinnot ja sai parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Katsoinkin The Power of the Dogin ystävänpäivänä Netflixistä.
1925 Montanassa karjatilan omistavat veljekset Phil ja George Burbank yöpyvät leskeksi jääneen Rose Gordonin majatalossa. Phil kohtelee heti Rosea ja tämän Peter-poikaa huonosti, kun taas George rakastuu Roseen.
Benedict Cumberbatch ja Jesse Plemons näyttelevät Burbankin veljeksiä, Philiä ja Georgea. Veljiä ei todellakaan ole veistetty samasta puusta, vaan he ovat kuin yö ja päivä. Phil on töykeä, epämiellyttävä ja röyhkeä mies, jolla ei tunnu koskaan olevan mitään hyvää sanottavaa kenellekään - eli hän on suoraan sanottuna aikamoinen mulkku. George sen sijaan on hyväsydäminen hissukka, joka ei pahemmin uskalla sanoa veljelleen vastaan, mutta menee kuitenkin lohduttamaan niitä, joille Phil on ollut ilkeä. Cumberbatch ja Plemons ovat nappivalinnat rooleihinsa. Cumberbatch tekee hahmostaan aidosti inhottavan, joskin Philistä löytyy leffan edetessä puolia, jotka saavat ymmärtämään hänen käytöstään paremmin. Plemons sopii lempeäksi veljeksi, joka taas tuntuu jäävän jatkuvasti vähemmälle huomiolle.
Kirsten Dunst näyttelee majataloa pyörittävää ja leskeksi jäänyttä Rose Gordonia, jota Phil kohtelee rumasti ja johon George rakastuu. Parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon saanut Kodi Smit-McPhee esittää Rosen poikaa, Peteriä, joka erilaisuutensa vuoksi joutuu saman tien Philin silmätikuksi. Smit-McPhee tulkitsee mainiosti hahmoaan, joka nousee paremmin esille vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa. Dunstkin on hyvä, mutta hänen hommakseen jää lähinnä näyttää koko ajan siltä kuin hän saisi paniikkikohtauksen.
The Power of the Dog tuotti itselleni hieman ristiriitaisia tunteita, vaikka katselukokemus kallistuikin selvästi positiivisen puolelle. Vaikken ollut kuullutkaan leffasta, kun se ilmestyi Netflixiin, sen saama suosio eri gaaloissa ehti nostattaa odotuksiani turhankin korkealle. Kyseessä on varsin mainio ja pätevästi tehty länkkäridraama, joka ei kuitenkaan ihan saavuta niitä korkeuksia, joihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan ensimmäinen puolikas menee jopa turhauttavasti lähinnä siihen, että Cumberbatchin hahmo on töykeä ja Plemonsin pitää esittää lohduttavansa tosielämänkin vaimoaan Dunstia, joka näyttää koko ajan purskahtavan itkuun minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäinen puolikas keskittyy enemmän tähän tuoreeseen aviopariin ja toisella puolikkaalla he jäävät sivumpaan, jolloin tuntuu, ettei heistä saada toivotulla tavalla kaikkea irti.
Toinen puolikas petraa ensimmäisestä ja tarina alkaa saamaan moniulotteisempia sävyjä, kun Smit-McPheen Peter-poika nostetaan paremmin esille ja Philin käyttäytymiselle löydetään syitä. Silti Philiä kohtaan on vaikea kokea sympatiaa, vaikka filmi kovasti yrittääkin saavuttaa sen. Elokuvassa tutkiskellaan toimivasti psykologisen draaman kautta eri ihmisten toimintatapoja ja mikä ympäristössä ja aikakaudessa vaikuttaa heidän käytökseensä. Mukana on joitain todella vangitsevia kohtauksia, joita jämähtää tuijottamaan hievahtamatta. Rakennus kohti loppuratkaisua on onnistunut, joskin tarkkaavainen katsoja voi hyvissä ajoin päätellä, kuinka tarina tulee päättymään.
Uusiseelantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Jane Campion oli pitänyt jopa kaksitoista vuotta taukoa elokuvien teosta edellisen filminsä Yön kirkkaan tähden (Bright Star - 2009) ja uuden The Power of the Dogin välillä. Tauko ei ole ruostuttanut ohjaajan taitoja, vaan hän saa rakennettua hieman kuivistakin palasista mainion filmin ja pistää näyttelijät antamaan kaikkensa. Teknisiltä ansioiltaan The Power of the Dog on vaikuttavimmillaan. Elokuva näyttää todella hienolta ja karun kauniita maisemia esitellään upealla kuvauksella läpi leffan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehty ja valaisua hyödynnetään oivallisesti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Jonny Greenwood tunnelmoi toimivasti musiikillaan.
Yhteenveto: The Power of the Dog on oikein mainio ja visuaalisesti tyylikäs länkkäridraama, jolta itse jäin kuitenkin odottamaan hieman enemmän. Benedict Cumberbatch on erinomainen paskiaisroolissaan ja Jesse Plemons suoriutuu erittäin hyvin hänen kiltin veljen osasta. Kodi Smit-McPhee ja Kirsten Dunst ovat myös oivallisia, joskin jälkimmäinen joutuu lähinnä pidättelemään yksitoikkoisen surullista tunnetilaa läpi leffan. Elokuva on hieman hassusti rakennettu, jolloin ensimmäinen puolikas käsittelee enemmän yhtä ihmissuhdetta ja toinen puolikas toista. Ensimmäisen puolikkaan suhde jääkin lopulta hieman keskeneräisen ja unohdetun oloiseksi. Vaikka elokuvasta löytyy vikansa, on se parhaimmillaan vangitseva Jane Campionin ohjauksen, lahjakkaiden näyttelijöiden ja hienon ulkoasunsa ansiosta. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti jäin kaipaamaan hieman enemmän. En pistä pahakseni, jos The Power of the Dog nappaa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, kuten monet epäilevät, mutta ei leffa omissa kirjoissani pääse lähellekään viime vuoden kärkikastia filmikahinoissa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Power of the Dog, 2021, See-Saw Films, Brightstar, Max Films International, BBC Films, Cross City Films, New Zealand Film Commission
Ohjaus: Todd Phillips Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro, Zazie Beets, Brett Cullen, Glenn Fleshler, Bill Camp, Shea Whigham, Leigh Gill, Josh Pais, Douglas Hodge ja Brian Tyree Henry Genre: rikos, draama Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 16
Joker pohjautuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvaroistoon. Jokeri teki ensiesiintymisensä huhtikuussa 1940 "Batman"-sarjakuvalehdessä ja on nopeasti noussut suureen suosioon - nykyään Jokeri on yksi suosituimmista pahishahmoista. Kun sankarihahmo Batman siirtyi sarjakuvista muihin medioihin, kuten televisioon ja elokuviin, on Jokeri seurannut perässä. Adam Westin Lepakkomiehen vastassa oli Cesar Romeron esittämä klovni. Tim Burtonin Batman-elokuvassa (1989) Jack Nicholson herkutteli roolissa. Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) Luke Skywalker, eli Mark Hamill on ääninäytellyt Jokeria vuodesta 1992 monissa animaatioissa ja videopeleissä. Heath Ledger voitti postuumisti Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Jokerina Yön ritari-filmissä (The Dark Knight - 2008). Gotham-televisiosarjassa (2014-2019) esiteltiin täysin toisenlainen Jokeri Cameron Monaghanin tulkinnan kautta, kun taas Jared Leto herätti paljon keskustelua puolesta ja vastaan lyhyellä roolityöllään Suicide Squadissa (2016). Näyttelijä Joaquin Phoenix oli kiinnostunut tekemään tavallisesta poikkeavan kuvauksen sarjakuvahahmosta, samalla kun ohjaaja Todd Phillips halusi ohjata omanlaisensa sarjakuvaan perustuvan leffan. Molemmille oli tarjottu töitä sarjakuvafilmien parissa, mutta he eivät halunneet toimia ison studion määräysten alaisena. Phillips ehdottikin Warner Bros. -yhtiölle, että hän haluaisi tehdä pienen luokan elokuvan Jokerista, mitä yhtiö aluksi epäröi, mutta mihin lopulta suostui. Warner Bros. halusi Jokerin rooliin Leonardo DiCaprion, mutta Phillips oli jo päättänyt, että hän halusi Phoenixin pääosaan. Yhtiö oli huolestunut Phillipsin synkästä käsikirjoituksesta ja sitä hiottiinkin pitkään, kunnes Warner Bros. antoi luvan pistää kamerat pyörimään. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Joker saapuu vihdoin teattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Jokerista tehtäisiin oma leffansa, sillä kyseessä on yksi suosikkihahmoistani kautta aikojen. Ledgerin roolisuoritus Jokerina on mielestäni yksi leffahistorian parhaista, mutta Leton tulkinta oli itselleni lähinnä myötähäpeällinen, joten odotinkin näkeväni toisenlaisen version. Phoenixin roolitus sai minut innostumaan lisää, kuten myös se, että kyseessä olisi aikuisten elokuva. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on päästy, sitä innokkaampi olen ollut. Kävinkin katsomassa Jokerin lehdistönäytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa ja kun lähdimme teatterista, olimme entistäkin innoissamme, sillä kyseessä on fantastisen upea elokuva!
Yhteiskunnan hylkäämä, sairaasta äidistään huolehtiva ja pakonomaisista naurukohtauksista kärsivä Arthur Fleck yrittää nousta suosituksi stand up -koomikoksi, mutta hänen psykoottinen tiensä tekeekin hänestä Gothamin hulluimman rikollisen, Jokerin.
Joaquin Phoenix tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Arthur Fleckinä, eli Batmanin tulevana arkkivihollisena Jokerina. Phoenix on oikein toden teolla syventynyt hahmon hulluuteen ja saa katsojan eri tavoilla ahdistumaan, sillä Arthur on usein niin karmiva persoona. Samalla, hassua kyllä, katsoja myös useassa kohtaa ymmärtää Arthuria ja jopa säälii häntä. Maailma on kohdellut Arthuria kaltoin koko tämän elämän ajan ja katsojana saattaa säikähtää, kun huomaa ymmärtävänsä täysin, miksi Arthurista muodostuu Gothamin klovniprinssi. Fantastisen lisän tähän Jokeriin tuo Arthurin sairaus, mikä saa hänet nauramaan holtittomasti, vaikkei tämä haluaisikaan. Phoenix saattaa hetkessä alkaa ulvomaan naurusta ja yhtä äkillisesti hymy myös hyytyy. Hän on pelottava, mutta samalla sympaattinen. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä isommin Phoenix pääsee revittelemään ja nautiskelemaan roolistaan.
Leffassa nähdään myös mm. Frances Conroy Arthurin äitinä, Robert De Niro Arthurin idolina talk show -juontaja Murray Franklinina, Glenn Flesher ja Leigh Gill Arthurin työkavereina, Zazie Beets Arthurin naapurina, Bill Camp ja Shea Whigham poliiseina, sekä Brett Cullen miljardööri Thomas Waynena. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Cullen omaksuu rikkaan Waynen roolin täydellisesti, kun taas De Niro on nappivalinta karismaattiseksi talk show -juontajaksi. Conroy on loistava sairaana äitinä, joka on ollut ainoa rakastava henkilö Arthurin elämässä. Phoenix on kuitenkin niin huikea pääroolissa, että hän jättää kaikki muut varjoonsa kohtauksissaan... ja hän on suunnilleen kaikissa elokuvan kohtauksissa.
Vaikka Joker perustuu "Batman"-sarjakuviin ja monet mieltävät sarjakuvat lasten jutuksi, täytyy painottaa, ettei tämä elokuva ole todellakaan lapsille tarkoitettu. Jokerin väkivalta ei ole vain harmitonta toimintaviihdettä, vaan aidosti tylyä. Tämä ei kuitenkaan ole isoin syy, miksei leffa ole lapsille sopiva. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen sarjakuvaleffa, vaan realistinen kuvaus synkkyyteen vajonneesta mielestä, pään sisäisestä sairaudesta ja siitä, mitä kaikkea tällainen voi pahimmillaan aiheuttaa. Vaikka Jokeri mielletään usein hahmona hymyileväksi ja hilpeäksi veikkoseksi, ei hänen omaa elokuvaansa voi todellakaan kutsua hilpeäksi. Tämä on todella ahdistava ja lohduton teos, minkä vähäinen huumorikin on synkkää. Elokuva vie katsojansa armottomasti Arthurin pään sisälle, mitä piinaavat ties mitkä asiat. Hahmon matka äidistään huolehtivasta, pelleksi pukeutuvasta mainostajasta ja aloittelevasta stand up -koomikosta Gothamin ikonisimmaksi rikolliseksi on äärimmäisen vangitseva kaikessa kauheudessaan. Filmi on usein oudon lumoavakin ja esimerkiksi Arthurin äkilliset tanssit menevät jopa hypnoottisuuden puolelle, vaikka ne ovatkin erittäin hämmentäviä ja outoja. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista - kenties juuri sen takia, ettei se koskaan tunnu sellaiselta - ja ihan yleisestikin aivan hemmetin hieno elokuva!
Joker sisältää aimo annoksen yhteiskuntakritiikkiä. Kuinka maailma itse luo omat hirviönsä, mutta silti syyttelee kaikkia muita. On täysin Gothamin ja sen asukkaiden syytä, että Arthurille käy miten käy. Karma iskee kovaa, kun kasvot vihdoin värjätään valkoisiksi, hiukset vihreiksi ja huulet sotketaan punaisiksi. Filmin ei välttämättä edes tarvitsisi kertoa juuri Jokerista, vaan kenestä tahansa psykopaatista, mutta toisaalta se, että kaikki tapahtuu juuri tässä Batmanin maailmassa, tuo siihen mukaan oman kiehtovan lisänsä. Itse Lepakkomiestä ei onneksi ole mukaan sotkettu, sillä hahmo ei edes istuisi tähän filmiin. Christopher Nolan onnistui Yön ritari -trilogiassaan tekemään Batmanista realistisen tuntuisen, mutta Jokerissa homma viedään vielä pidemmälle ja jopa Balen esittämä Batman pistäisi oudosti silmään. Tämä on Jokerin oma show ja hyvä niin. Elokuva onnistui olemaan kaikkea mitä toivoin ja vielä sitäkin enemmän. On aivan mieletöntä, millä kaikilla tavoilla tätä Batmanin maailmaa voikaan tulkita ja esittää. Leffa on saanut etukäteen kritiikkiä siitä, että se ihannoisi väkivaltaa ja hulluutta, mutta itse en näe asiaa noin. Toki filmin voi niinkin tulkita, mutta mielestäni on tärkeää, että myös tällaisia tarinoita kerrotaan. Ehkä se saisi ihmiset ymmärtämään entistä paremmin, kuinka paljon tässä maailmassa on vikaa. En nyt tarkoita, että ihmisten pitäisi nousta yhteiskuntaa vastaan Jokerin tavoin, mutta on selvää, että yhteiskunnassa on paljon parannettavaa ja jotain pitäisi tehdä.
Elokuvan on ohjannut Todd Phillips, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Kauhea kankkunen -trilogia (The Hangover - 2009-2013). Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, että Joker on hänen paras elokuvansa. Phillips on selvästi tutkinut vanhoja Martin Scorsesen leffoja, kuten Taksikuski (Taxi Driver - 1976) ja Koomikkojen kuningas (The King of Comedy - 1983) tätä elokuvaa tehdessään ja leffasta löytyykin vahva scorsesemainen henki. Jos Scorsese olisi 1980-luvulla ohjannut sarjakuvaleffan, se olisi varmaankin ollut tällainen. Filmissä on muutenkin vanhanaikaista tunnetta ja siitä on monilla tavoilla luotu erittäin omalaatuinen ja kiehtova teos. Phillipsin ja Scott Silverin käsikirjoitus on aivan mahtava ja on hienoa, kuinka henkilövetoisesti kaksikko kirjoittaa tarinaansa. Vaikka mukana on tuttuja juttuja sarjakuvista, on Arthurin tarina lopulta kaksikon keksimä. Lisäksi Joker on myös teknisesti taidokkaasti tehty elokuva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Tylsiä kohtia ei ole luvassa, vaan filmi kulkee eteenpäin koukuttavalla tavalla. Lavastuksella ja puvustuksella luodaan hienosti ajan henkeä ja maskeeraustiimi on tehnyt veikeää työtä Jokerin uuden ulkonäön kanssa. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu aina äänitehosteista Hildur Guðnadóttirin säveltämiin, epämiellyttävää oloa rakentaviin musiikkeihin asti.
Yhteenveto:Joker on mestarillinen kuvaus hulluudesta, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista! Joaquin Phoenix tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista Arthur Fleckinä, eli Jokerina. Phoenix uppoutuu ahdistavan todentuntuisesti tähän sairaaseen mieleen. Katsojana voi kuitenkin ymmärtää, miksi Arthur päätyy tekemään monenlaisia asioita ja leffasta löytyy vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Maailma luo itse omat hirviönsä. Leffa on todella vangitseva ja ahdistava. Sen vähäinen huumori on synkkää ja väkivalta karua. Kyseessä ei siis todellakaan ole koko perheen sarjakuvaleffa. Ohjaaja Todd Phillips on tutkinut paljon Martin Scorsesen filmejä ja leffasta löytyy vahva scorsesemainen tyyli. Joker on täysin omalaatuinen teoksensa kaikessa kieroudessaan - aivan kuten sen päähenkilökin. Samalla filmissä on jotain erittäin lumoavaa. On se kyllä hienoa, kuinka erilaisia tulkintoja Batmanin maailmasta saakaan aikaiseksi! On myös äärimmäisen mahtavaa, että nykypäivän elokuvien megauniversumien keskellä joillakin on pokkaa tehdä täysin itsenäinen elokuvansa, minkä ei ole tarkoitus aloittaa elokuvasarjaa tai pohjustaa kymmentä muuta filmiä. Toki tätä tarinaa voisi jatkaa, mutta on kyllä selvää, että Phillips on halunnut vain tehdä yhden erinomaisen elokuvan. Suosittelenkin Jokeria kaikille varttuneemmille hahmon faneille, sekä yleisesti psykologisista trillereistä innostuville, sillä sitähän tämä leffa lopulta on.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Joker, 2019, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Village Roadshow Pictures, Joint Effort, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance
