TEINI-IKÄISET MUTANTTININJAKILPIKONNAT
TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES
Ohjaus: Steve Barron
Pääosissa: Brian Tochi, Josh Pais, Corey Feldman, Robbie Rist, Judith Hoag, Kevin Clash, Elias Koteas, James Saito, Jay Patterson, Michael Turney, Toshishiro Obata, Raymond Serra ja Sam Rockwell
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12
"Cowabunga!"
Teenage Mutant Ninja Turtles, eli suomalaisittain Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomaan sarjakuvaan. Kaksikko oli pitkään yrittänyt saada aikaiseksi jotain, millä pääsisivät isoiksi tekijöiksi sarjakuvabisneksessä, mutta ideat eivät olleet tarpeeksi toimivia, jotta kukaan olisi kiinnostunut niistä. Eräänä päivänä Eastman piirsi kuvan suurikokoisesta kilpikonnasta, jolla oli naamio ja ninja-aseet. Homma lähti liikkeelle vitsistä, mutta Laird ajatteli, että tässä saattaisikin olla potentiaalia johonkin isompaan ja pian kaksikko kehitteli neljä ninjakilpikonnahahmoa ja tekivät niille sarjakuvan, missä oli paljon vaikutteita Marvelin "Daredevil"-sarjakuvista (1964-). Kustantamot eivät siltikään kiinnostuneet, joten kaksikko päätti puskea sarjakuvan ulos omin rahoineen ja siitä julkaistiin ensimmäiset 3000 kopiota vuonna 1984. Yllättäen sarjakuva nousikin suureen suosioon ja lopulta isommat kustantamot alkoivat tekemään tarjouksia saadakseen kilpikonnat hoteisiinsa. Suosio vain kasvoi, kun sarjakuvien pohjalta tehtiin piirrossarja Turtles - mutanttikilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), mikä pyöri vuodesta 1987 vuoteen 1996. Kilpikonnista tuli järjetön villitys, mistä alettiin vääntämään ties mitä oheistuotteita leluista muropaketteihin ja tietty oli vääjäämätöntä, että jossain kohtaa tehtäisiin koko illan elokuvakin. Suosiosta huolimatta lähes kaikki filmistudiot kieltäytyivät leffan teosta, koska uskoivat sen floppaavan rahallisesti. Lopulta siihen aikaan pieni New Line Cinema -yhtiö uskoi leffan potentiaaliin ja projekti pääsi etenemään. Kuvaukset alkoivat kesällä 1989 ja lopulta Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat sai maailmanensi-iltansa 30. maaliskuuta 1990 - eli tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, minkä lisäksi monet moittivat filmiä liiallisesta synkkyydestä ja väkivallan ihannoimisesta, mutta näistä huolimatta elokuva oli jättimäinen menestys. Synkkyyden ja väkivallan kritisoiminen meni Iso-Britanniassa ja Saksassa jopa niin pitkälle, että kaikki nunchaku-aseeseen liittyvät hetket poistettiin (mikä on hieman kummallinen valinta, kun mukana on teräaseitakin) ja Saksassa toimintakohtauksiin lisättiin hassuja äänitehosteita. Itse tutustuin ninjakilpikonniin lapsena 2000-luvun alussa televisiossa pyörineen piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) kautta ja innostuin hahmoista välittömästi. Kävin vuosien varrella teattereissa katsomassa myös animaatioleffan Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (TMNT - 2007), sekä Michael Bayn tuottamat mekastukset Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016). Tämän vuoden 1990 filmatisoinnin näin vasta muutama vuosi sitten, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Hommasin sen kuitenkin Blu-rayna ja kun huomasin, että leffa täyttää 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
New York on ikävän rikosaallon kourissa pahan Jalka-klaanin toimesta. Viemäreistä saapuu kuitenkin pelastus neljän ninjataidoilla varustetun teini-ikäisen mutanttikilpikonnan muodossa.
Nämä elokuvan nimen mukaiset teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat tietty sinistä naamiota ja kahta miekkaa käyttävä johtohahmo Leonardo (äänenä Brian Tochi, puvussa stuntmies David Forman), violettia naamiota ja pitkää sauvaa käyttävä älykkö Donatello (ääni Corey Feldman, puvussa Leif Tilden ja Ernie Reyes Jr.), punaista naamiota ja kahta terävää sai-asetta käyttävä kapinahenkinen Raphael (sekä äänenä että puvussa Josh Pais) ja oranssia naamiota ja sensuroituja nunchakuja käyttävä vitsiniekka Michelangelo (ääni Robbie Rist, puvussa Michelan Sisti). Hahmot on saatu juuri oikeanlaisiksi persooniltaan ja mikä parasta, kaikki neljä saavat aika lailla yhtä paljon ruutuaikaa. Nelikon yhteishenki on mahtavasti luotu ja katsojalle nousee jatkuvasti hymy huulille, kun seuraa heidän puuhailujaan. Parhaiten elokuva taitaa kuitenkin syventyä Raphaeliin, joka haluaisi mieluummin toimia yksin, mutta leffan aikana hänen täytyy oppia ymmärtämään perheen ja yhteistyön merkitys. Vaikka ääninäyttelijät ovatkin mainioita rooleissaan, haluan nostaa paremmin esille kilpikonnapuvuissa hikoilleet stuntnäyttelijät. Asut olivat kuumat, painavat ja äärimmäisen epämukavat, mutta niin vain näyttelijät painavat täysillä menemään. Raphaelin esittäjä Pais hoiti tosiaan sekä ääninäyttelyn, että asussa esiintymisen ja klaustrofobian vuoksi kokemus oli hänelle entistä kauheampi. Olen itse tehnyt joitain vuosia sitten keikkoja maskottiasussa ja jo muutama päivä sitä on ihan tarpeeksi, joten voin vain kuvitella, kuinka rikki nämä näyttelijät ovat olleet kymmenien työpäivien jälkeen.
Vastaansa kilpikonnanelikko saa hauskasti nimetyn Jalka-klaanin ja sitä johtavan pahan Silppurin (äänenä David McCharen, puvussa James Saito). Lapsille Silppuri on suurella todennäköisyydellä pelottava tapaus, mutta aikuisiällä hahmo on enemmänkin huvittavan näköinen. Hahmon kypärä ja terävillä veitsillä varustetut panssarinpalat ovat tyylikkäät, mutta kimmeltävä tummanpunainen asu rikkoo hahmon uhkaavuuden täysin. Onneksi hahmon esittäjät saavat Silppuriin oikeaa henkeä, jolloin katsoja ei sentään repeä nauruun, kun Silppuri saapuu kuvaan. Sen sijaan Jalka-klaanin ninjojen naamiot tarjoavat makeat naurut hölmöillä kärpäsensilmillään. Kuka ihme sai idean siihen, että ninjojen naamioiden pitää näyttää näin typeriltä? Silppurin oikeaa kättä, Tatsu-ninjaa näyttelee Toshishiro Obata, mutta hänen äänenään toimii Michael McConnohie. Yhtä Silppurin kätyreistä esittää muuten nuori Sam Rockwell yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!
Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpikonnien isänä toimiva ja ninjataitoja itsekin hallitseva jättirotta, mestari Tikku (äänenä ja nuken ohjaajana Kevin Clash), uutisreportteri April O'Neil (Judith Hoag), rosvoja vastaan taisteleva ja jääkiekkonaamiota käyttävä Casey Jones (Elias Koteas), Aprilin pomo Charles (Jay Patterson), tämän rikollisille poluille joutunut poika Danny (Michael Turney), sekä poliisipäällikkö Sterns (Raymond Serra). Hoag sopii oivallisesti innokkaan reportterin rooliin, joka saa selville, että jonkinlaiset olennot taistelevat Jalka-klaania vastaan. Tikku-rotasta on onnistuttu luomaan iäkäs ja arvokas mestari, joka herättää jopa katsojan kunnioituksen. Casey Jonesista en sen sijaan ole oikein koskaan välittänyt, mutta kai hän tuo jonkinlaisen toimivan lisän leffaan. Hahmo on villi, mutta osaa oikeissa kohdissa rauhoittua ja tehdä niin kuin pitää.
Ajan hammas ei valitettavasti ole ollut kovin ystävällinen tälle elokuvalle. Jopa vanhojen fanien täytyy tunnustaa, että 30 vuotta sitten upeilta näyttäneet kilpikonnapuvut näyttävät juuri siltä, mitä ne ovatkin: puvuilta. Elokuva ei onnistu enää visuaalisesti vakuuttamaan siitä, että nämä olisivat puhuvia ja taistelevia jättikilpikonnia, vaan katsoja tiedostaa täysin, että nämä ovat miehiä heilumassa kumipuvuissa. Vaikka täytyykin nostaa hattua asut luoneelle Jim Hensonille ja tämän tiimille, sekä kilpikonnien suita ohjaileville animaattoreille, näyttävät hahmot nykyään aika kömpelöiltä ja hassuilta. Mestari Tikku on selkeä nukke (vaikkakin todella taidokkaasti ja tarkasti tehty sellainen) ja Silppurista ja Jalka-klaanilaisista on kadonnut uhkaavuus pöhköjen asujensa kanssa. Etenkin alkupäässä tahaton hymy nousee väkisinkin huulille, mutta mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin käy selväksi, että juurikin nämä kumipuvut ja nuket tekevät tästä filmistä niin viehättävän ja ikonisen. Kun katsojana pääsee yli teknisen toteutuksen kömpelöistä puolista, muuttuu elokuva erittäin viihdyttäväksi ja meneväksi paketiksi. Ja kuten jo totesin, en voi muuta kuin ihailla kilpikonna-asujen sisältä löytyviä stuntmiehiä, jotka tekevät ties mitä temppuja puvuissa. Esiintyjien totaalinen omistautuminen ja heittäytyminen rooleissaan luo illuusion elävistä mutanttininjakilppareista.
Elokuvaa tosiaan kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä ja väkivallasta, mikä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuvan ilmestyessä lapset tunsivat paremmin piirrossarjan värikkäät ja hauskat kilpikonnaseikkailut, eivätkä alkuperäisistä sarjakuvista tuttuja synkkiä ja brutaaleja taistelijoita. Itse en kritisoi niinkään filmin synkkyyttä, vaan sitä, kuinka elokuvalle tuottaa suuria vaikeuksia yhdistää sarjakuvista tuttu synkkyys ja piirrossarjasta tuttu koomisuus. Leffan tunnelma on todella kummallinen, kun se näyttää visuaalisesti samalta kuin vuosi aiemmin ilmestynyt Tim Burtonin Batman (1989), mutta jatkuvat vitsit ja kilpikonnien käytös on hyvin lapsiystävällistä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että ohjaaja Steve Barron suosi sarjakuvien tummuutta, mutta studio halusi leffan muistuttavan piirrossarjaa, jolloin lopputuloksena on todella epätasainen paketti. En siis kritisoi synkkyyttä, vaan sitä, ettei elokuva osaa päättää, kumpaa ääripäätä se haluaisi olla. Toiminta äityy kyllä paikoitellen hieman liian brutaaliksi, mutta mukaan mahtuu paljon piirrossarjamaista hupsuttelua taisteluiden aikana. Vaikka vitsit tarjoavatkin usein edes positiivisen hymähdyksen ja meno on kaikin puolin erittäin viihdyttävää, lopulta parhaat kohtaukset elokuvassa ovat niitä, mitkä oikeasti syventyvät kilpikonniin henkilöinä. Etenkin nuotiokohtaus on filmin selkeä tähtihetki, vaikka siinä ei vitsailla tai taistella ollenkaan. Ilman näitä hetkiä katsoja näkisi vain tyyppejä heilumassa tavallista kalliimmissa halloweenasuissa, eikä leffa olisi saavuttanut sitä suosiota, minkä se nykyään omaa.
Elokuva on oivallisesti kuvattu ja myös leikkaus on suurimmaksi osaksi ajasta mainiota. Todd W. Langenin ja Bobby Herbeckin työstämä käsikirjoitus mukailee paljon sarjakuvien ja piirrossarjan juonikuvioita, jotta fani pidetään varmasti tyytyväisenä. Vaikka sanoinkin, että kilpikonna-asut todella näyttävät asuilta, haluan vielä painottaa, että asuiksi nämä ovat todella hienot luomukset ja kilpparit näyttävät juuri siltä kuin pitääkin. Efektitkään eivät tänä päivänä näytä kummoisilta, mutta toisaalta sekin myös lisää leffan viihdyttävyyttä. Äänimaailmasta löytyy omat hassut hetkensä ja John Du Prezin säveltämät musiikit ovat veikeät läpi leffan.
Yhteenveto: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä paketti vielä 30 vuotta myöhemminkin. Vaikka kilpikonnien asut ovat selkeästi asut, mestari Tikku on selkeä nukke ja Jalka-klaanin jäsenet ovat aika pöhkö ilmestys, on ajan hammas lähinnä tehnyt filmistä uudella tavalla viehättävän. Ja täytyyhän sitä nostaa hattua Jim Hensonin tiimille, joka on kilppariasut valmistanut, sekä tietty stunttinelikolle, joka asuissa on hikoillut. Tärkeintä on, että kilpikonnat näyttävät juuri siltä kuin pitääkin ja he ovat persoonina juuri oikeanlaiset. Paha Silppuri on paikoitellen hieman koominen ilmestys, mutta sentään osa hänen uhkaavuudestaan on saatu säilytettyä, mutta lähinnä erikoisen synkän tunnelman vuoksi. Isoin miinus leffalle tuleekin siitä, ettei se oikein tiedä, haluaako se olla synkkä ja väkivaltainen kuin alkuperäinen sarjakuva, vai valoisa, värikäs ja hassu kuin piirrossarja, jolloin se on outo yhdistelmä kumpaakin. Heikkouksineenkin Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on yhä paras filmatisointi Eastmanin ja Lairdin sarjakuvasta. Lapsille se on luultavasti (ainakin hetken aikaa) kovin juttu ikinä... tai sitten he eivät jaksa katsoa kumipukuisten äijien hölmöilyä. Tätä katsoessa leffaherkun on tietysti pakko olla pizza.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Teenage Mutant Ninja Turtles, 1990, New Line Cinema, 888 Productions, Golden Harvest Company, Limelight Entertainment, Mirage Productions, Northshore Investments Ltd.
