Arvostelu: Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991)

TEINIMUTANTTININJAKILPIKONNAT 2: MÖNJÄN SALAISUUS

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES II: THE SECRET OF THE OOZE

Ohjaus: Michael Pressman
Pääosissa: Brian Tochi, Laurie Faso, Adam Carl, Robbie Rist, Paige Turco, François Chau, Kevin Clash, Ernie Reyes Jr., David Warner, Toshishiro Obata, Frank Welker ja Vanilla Ice
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin sarjakuviin perustuva elokuva Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäinen elokuva oli kuitenkin saanut kritiikkiä liiallisesta synkkyydestä, joten New Line Cinema -yhtiö päätti pitää huolen, että jatko-osasta tehtäisiin huomattavasti lapsiystävällisempi. Ensimmäisen osan ohjaaja Steve Barron sai kyytiä ja tilalle valittiin Michael Pressman, joka tekisi leffan sellaiseksi kuin yhtiö toivoi. Myös näyttelijäkaarti koki muutoksia, mutta lopulta kuvaukset saatiin aloitettua jo noin puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus sai ensi-iltansa vain vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, maaliskuussa 1991. Elokuva ei kuitenkaan saanut edes puolia ensimmäisen elokuvan tuotoista, minkä lisäksi sitä haukkuivat niin kriitikot kuin ensimmäisen leffan fanit. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuutta, vaikka fanitin kilppareita isosti lapsena. Katsoin ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuvan vasta muutama vuosi sitten. Kun huomasin, että se täyttää tänä vuonna 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen, sekä sen kaksi jatko-osaa. Katsoinkin Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden muutama kuukausi ensimmäisen elokuvan katselun jälkeen.

Paha Silppuri janoaa kostoa ninjakilpikonnille ja päättää luoda omat mutanttiolentonsa taistelemaan heitä vastaan samasta mönjästä, mikä aikoinaan loi Leonardon, Raphaelin, Michelangelon ja Donatellon.

Mahtava teinimutanttininjakilpikonnien nelikko tekee tietysti paluun. Sinihuivinen johtohahmo Leonardo (äänenä yhä Brian Tochi, asussa tällä kertaa Marc Caso), oranssihuivinen hassuttelija Michelangelo (äänenä edelleen Robbie Rist, asussa yhä Michelan Sisti), violettihuivinen älykkö Donatello (äänenä tällä kertaa Adam Carl, puvussa yhä Leif Tilden), sekä punahuivinen äksyilijä Raphael (äänenä tällä kertaa Laurie Faso, puvussa tällä kertaa Kenn Troum) ovat samanlaisia fantastisia persoonia kuin aina ennenkin, mutta vielä kevyemmillä mielillä. Kilpparit heittävät huulta jatkuvasti, jopa taisteluiden aikana ja he tietty rakastavat pizzaa. On jälleen suuri ilo seurata kilpikonnanelikon seikkailua ja he ovat toistamiseen parhaimmillaan, kun he ihan vain hengailevat ja pöhköilevät yhdessä. Täytyy nytkin nostaa hattua kuumissa ja ahdistavissa kilpikonna-asuissa hyppiville stuntmiehille, jotka rehkivät läpi leffan ihan hulluna. Kilpikonnia ohjeistaa tietty heidän isähahmonsa, viisas mestari Tikku-rotta (asussa ja äänenä Kevin Clash), joka jää kuitenkin vahvasti taka-alalle.

François Chau korvaa James Saiton kilpikonnien arkkivihollisena, Jalka-ninjaklaania johtavana Silppurina (joskin äänenä toimii yhä David McCharen). Jo ensimmäisessä osassa Silppuri oli paikoitellen enemmän huvittava kuin pelottava ja tässä leffassa hahmo on paria hetkeä lukuunottamatta lähinnä koominen. Silppurin asu on entistä pöhkömpi ja hän muuttuu hahmona tylsemmäksi, sillä ei loppupeleissä tee lähes mitään. Toimintakohtauksien aikana Silppuri vain seisoo paikallaan, kun hänen ninjansa yrittävät epätoivoisesti tehdä selvää kilpikonnista.
     Elokuvassa nähdään myös Paige Turco, joka korvaa Judith Hoagin reportteri April O'Neilinä, ensimmäisessä osassa Donatellon stuntit tehnyt Ernie Reyes Jr. innokkaana pizzalähetti Kenona, Toshishiro Obata Silppurin uskollisena Tatsu-kätyrinä, sekä David Warner mutaatiomönjän luoneena professori Jordan Perrynä. Miksi ihmeessä tekijät päättivät luoda uuden professorihahmon, kun he olisivat voineet hyödyntää Baxter Stockmania, jonka he olisivat voineet esitellä tässä ja lisätä kolmanteen osaan pääroistoksi? Samoin on suuri pettymys, että Silppurin luomat mutantit eivät olekaan fanisuosikit Bebop ja Rocksteady, sillä sarjakuvien luojat Eastman ja Laird eivät halunneet heitä elokuvaan. Hahmot korvaavat Tokka ja Rahzar (asuissa Mark Ginther ja Kurt Bryant, äänenä Frank Welker) ovat aika säälittäviä tapauksia, mitkä pistävät katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään.

Ensimmäinen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuva sai tosiaan kritiikkiä siitä, että se on liian synkkä. Pääasiassa kritisoijat olivat vanhempia, kun leffa ei vastannutkaan sitä värikästä seikkailua, mitä heidän lapsiensa katsoma piirrossarja oli. Kritiikki on selvästi huomioitu, sillä Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on huomattavasti lapsiystävällisempi teos kuin edeltäjänsä monellakin tapaa. Toimintakohtaukset ovat selvästi kevyempiä ja humoristisempia, ja niihin tungetaan jatkuvia sketsimäisiä piirteitä mukaan. Kilpikonnat hyödyntävät ikonisia aseitaan ehkä kerran leffassa ja muuten taisteluissa hyödynnetään mahdollisimman hassuja asioita, kuten makkaroita ja jojoja. Tämä taas aiheutti monissa vanhemmissa katsojissa kritiikkiä, sillä tietty fanit haluavat nähdä kilpparit aseidensa kera. Ei Leonardon tarvitse ketään leikata kahtia miekoillaan, mutta olisihan se hienoa, jos hän päätyisi edes kerran miekkataistoon jonkun Jalka-klaanilaisen kanssa.

Kaikki vähänkin synkemmät hetket kevennetään nopeasti huumorin keinoin. Silppuri saattaa aluksi olla lapselle hurja ilmestys, mutta hänestäkin tehdään lällympi - varsinkin siinä kohtaa, kun hänen luomansa mutanttiolennot alkavat pitää häntä äitinään. Vanilla Icen konsertissa käytävä lopputaistelu takaa sen, että mäiske muuttuu jossain kohtaa tanssiksi, jotta lapsi keskittyisi enemmän siihen kuin väkivaltaan. Itselleni leffa ja etenkin Vanilla Icen tanssikohtaus aiheuttivat ristiriitaisia tunteita. Ennen lopputaistelua täytyy myöntää, että viihdyin passelisti filmin aikana, vaikka jossain kohtaa älähdinkin ääneen, että Leonardo voisi ottaa ne miekat esiin, niin ongelmat hoituisivat nopeammin. Tanssikohtaus taas on lähinnä myötähäpeällistä katsottavaa täysi-ikäisen silmin, mutta on pakko myöntää, että omakin tanssijalka alkaa hieman vipattamaan, kun Ninja Rap -kappaleen kertosäe alkaa. Sen jälkeen elokuvalla olisi suuri sauma korvata tämä nolous, mutta se tietty vesittää senkin mahdollisuuden. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on selvästi pelkkää viihdehömppää ja siitä on turha etsiä niitä pieniä syvällisyyksiä ja yhteistyön teemoja, mitä ensimmäinen osa sisälsi.

Ohjaaja Michael Pressmanin luoma tunnelma on vahvaa camp-meininkiä, mikä tarkoittaa sitä, että katsojan täytyy olla henkisesti valmis aikamatkaamaan juustoiseen ysäriin. Pressman on selvästi toiminut studion sanelemana, vaikka kenties paikoitellen yrittää tuoda pienesti jotain ensimmäisen osan synkkyydestä mukaan. Käsikirjoittaja Todd W. Langen on tunkenut leffan täyteen erilaisia vitsejä, joista yksikään ei oikeastaan naurata, mutta kyllä kilppareiden läpänheitto pitää hymyn yllä. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Visuaalisesti filmi myötäilee ensimmäistä osaa ja pitää tietyn likaisuuden yhä mukana, vaikka valoisuutta on toki lisätty. Kilpikonnien asut ovat yhä tyylikkäät ja veikeät. Kilppariasujen luoja Jim Henson menehtyi vain pari kuukautta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja tämä jatko-osa onkin omistettu hänen muistolleen. Mestari Tikku näyttää hieman paremmalta kuin ensimmäisessä osassa, mutta Silppurin ja Jalka-klaanilaisten puvut ovat vain naurettavat, kuten ovat myös Tokan ja Rahzarin asut. Lavasteet ovat pääasiassa näyttävät ja efektit ovat tarpeeksi toimivia edelleen. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Du Prezin säveltämät musiikit lisäävät kepeää henkeä toistamiseen.

Yhteenveto: Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on ihan viihdyttävää hömppää, mutta se jää ensimmäisen osan jalkoihin noloilla lapsellisuuksillaan. Ensimmäisen elokuvan saama kritiikki synkkyydestä on todellakin huomioitu ja jatko-osa sisältää enemmän hölmöilyä. Väkivalta pidetään mahdollisimman lapsiystävällisenä ja kilpikonnat käyttävät mieluummin kaikenlaista pöljää aseinaan kuin oikeita aseitaan. Monet jutut voi katsoa sormien läpi, kun muistaa, että elokuva tehtiin pääasiassa lapsiyleisölle, mutta kun lopputaistelun tanssinumero lähtee käyntiin, on vaikea olla häpeämättä (vaikka Ninja Rap onkin ihan menevä kipale). Mahtavien kilppariveljesten hengailua on kuitenkin aina suuri ilo seurata ja heidän asunsa ovat yhä hienosti toteutetut. Sen sijaan Silppuri ja tämän Jalka-klaanilaiset näyttävät yhä pöhkömmiltä, puhumattakaan naurettavista Tokasta ja Rahzarista. Riippuen siitä, piditkö ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -leffan synkkyydestä, jatko-osa Mönjän salaisuus on joko parannus tai pettymys. Heikkouksistaan huolimatta sitä voi suositella kilpparien faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze, 1991, New Line Cinema, Golden Harvest Company, Northshore Investments Ltd.

Arvostelu: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990)

TEINI-IKÄISET MUTANTTININJAKILPIKONNAT

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES

Ohjaus: Steve Barron
Pääosissa: Brian Tochi, Josh Pais, Corey Feldman, Robbie Rist, Judith Hoag, Kevin Clash, Elias Koteas, James Saito, Jay Patterson, Michael Turney, Toshishiro Obata, Raymond Serra ja Sam Rockwell
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

"Cowabunga!"

Teenage Mutant Ninja Turtles, eli suomalaisittain Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomaan sarjakuvaan. Kaksikko oli pitkään yrittänyt saada aikaiseksi jotain, millä pääsisivät isoiksi tekijöiksi sarjakuvabisneksessä, mutta ideat eivät olleet tarpeeksi toimivia, jotta kukaan olisi kiinnostunut niistä. Eräänä päivänä Eastman piirsi kuvan suurikokoisesta kilpikonnasta, jolla oli naamio ja ninja-aseet. Homma lähti liikkeelle vitsistä, mutta Laird ajatteli, että tässä saattaisikin olla potentiaalia johonkin isompaan ja pian kaksikko kehitteli neljä ninjakilpikonnahahmoa ja tekivät niille sarjakuvan, missä oli paljon vaikutteita Marvelin "Daredevil"-sarjakuvista (1964-). Kustantamot eivät siltikään kiinnostuneet, joten kaksikko päätti puskea sarjakuvan ulos omin rahoineen ja siitä julkaistiin ensimmäiset 3000 kopiota vuonna 1984. Yllättäen sarjakuva nousikin suureen suosioon ja lopulta isommat kustantamot alkoivat tekemään tarjouksia saadakseen kilpikonnat hoteisiinsa. Suosio vain kasvoi, kun sarjakuvien pohjalta tehtiin piirrossarja Turtles - mutanttikilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), mikä pyöri vuodesta 1987 vuoteen 1996. Kilpikonnista tuli järjetön villitys, mistä alettiin vääntämään ties mitä oheistuotteita leluista muropaketteihin ja tietty oli vääjäämätöntä, että jossain kohtaa tehtäisiin koko illan elokuvakin. Suosiosta huolimatta lähes kaikki filmistudiot kieltäytyivät leffan teosta, koska uskoivat sen floppaavan rahallisesti. Lopulta siihen aikaan pieni New Line Cinema -yhtiö uskoi leffan potentiaaliin ja projekti pääsi etenemään. Kuvaukset alkoivat kesällä 1989 ja lopulta Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat sai maailmanensi-iltansa 30. maaliskuuta 1990 - eli tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, minkä lisäksi monet moittivat filmiä liiallisesta synkkyydestä ja väkivallan ihannoimisesta, mutta näistä huolimatta elokuva oli jättimäinen menestys. Synkkyyden ja väkivallan kritisoiminen meni Iso-Britanniassa ja Saksassa jopa niin pitkälle, että kaikki nunchaku-aseeseen liittyvät hetket poistettiin (mikä on hieman kummallinen valinta, kun mukana on teräaseitakin) ja Saksassa toimintakohtauksiin lisättiin hassuja äänitehosteita. Itse tutustuin ninjakilpikonniin lapsena 2000-luvun alussa televisiossa pyörineen piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) kautta ja innostuin hahmoista välittömästi. Kävin vuosien varrella teattereissa katsomassa myös animaatioleffan Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (TMNT - 2007), sekä Michael Bayn tuottamat mekastukset Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016). Tämän vuoden 1990 filmatisoinnin näin vasta muutama vuosi sitten, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Hommasin sen kuitenkin Blu-rayna ja kun huomasin, että leffa täyttää 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

New York on ikävän rikosaallon kourissa pahan Jalka-klaanin toimesta. Viemäreistä saapuu kuitenkin pelastus neljän ninjataidoilla varustetun teini-ikäisen mutanttikilpikonnan muodossa.

Nämä elokuvan nimen mukaiset teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat tietty sinistä naamiota ja kahta miekkaa käyttävä johtohahmo Leonardo (äänenä Brian Tochi, puvussa stuntmies David Forman), violettia naamiota ja pitkää sauvaa käyttävä älykkö Donatello (ääni Corey Feldman, puvussa Leif Tilden ja Ernie Reyes Jr.), punaista naamiota ja kahta terävää sai-asetta käyttävä kapinahenkinen Raphael (sekä äänenä että puvussa Josh Pais) ja oranssia naamiota ja sensuroituja nunchakuja käyttävä vitsiniekka Michelangelo (ääni Robbie Rist, puvussa Michelan Sisti). Hahmot on saatu juuri oikeanlaisiksi persooniltaan ja mikä parasta, kaikki neljä saavat aika lailla yhtä paljon ruutuaikaa. Nelikon yhteishenki on mahtavasti luotu ja katsojalle nousee jatkuvasti hymy huulille, kun seuraa heidän puuhailujaan. Parhaiten elokuva taitaa kuitenkin syventyä Raphaeliin, joka haluaisi mieluummin toimia yksin, mutta leffan aikana hänen täytyy oppia ymmärtämään perheen ja yhteistyön merkitys. Vaikka ääninäyttelijät ovatkin mainioita rooleissaan, haluan nostaa paremmin esille kilpikonnapuvuissa hikoilleet stuntnäyttelijät. Asut olivat kuumat, painavat ja äärimmäisen epämukavat, mutta niin vain näyttelijät painavat täysillä menemään. Raphaelin esittäjä Pais hoiti tosiaan sekä ääninäyttelyn, että asussa esiintymisen ja klaustrofobian vuoksi kokemus oli hänelle entistä kauheampi. Olen itse tehnyt joitain vuosia sitten keikkoja maskottiasussa ja jo muutama päivä sitä on ihan tarpeeksi, joten voin vain kuvitella, kuinka rikki nämä näyttelijät ovat olleet kymmenien työpäivien jälkeen.

Vastaansa kilpikonnanelikko saa hauskasti nimetyn Jalka-klaanin ja sitä johtavan pahan Silppurin (äänenä David McCharen, puvussa James Saito). Lapsille Silppuri on suurella todennäköisyydellä pelottava tapaus, mutta aikuisiällä hahmo on enemmänkin huvittavan näköinen. Hahmon kypärä ja terävillä veitsillä varustetut panssarinpalat ovat tyylikkäät, mutta kimmeltävä tummanpunainen asu rikkoo hahmon uhkaavuuden täysin. Onneksi hahmon esittäjät saavat Silppuriin oikeaa henkeä, jolloin katsoja ei sentään repeä nauruun, kun Silppuri saapuu kuvaan. Sen sijaan Jalka-klaanin ninjojen naamiot tarjoavat makeat naurut hölmöillä kärpäsensilmillään. Kuka ihme sai idean siihen, että ninjojen naamioiden pitää näyttää näin typeriltä? Silppurin oikeaa kättä, Tatsu-ninjaa näyttelee Toshishiro Obata, mutta hänen äänenään toimii Michael McConnohie. Yhtä Silppurin kätyreistä esittää muuten nuori Sam Rockwell yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpikonnien isänä toimiva ja ninjataitoja itsekin hallitseva jättirotta, mestari Tikku (äänenä ja nuken ohjaajana Kevin Clash), uutisreportteri April O'Neil (Judith Hoag), rosvoja vastaan taisteleva ja jääkiekkonaamiota käyttävä Casey Jones (Elias Koteas), Aprilin pomo Charles (Jay Patterson), tämän rikollisille poluille joutunut poika Danny (Michael Turney), sekä poliisipäällikkö Sterns (Raymond Serra). Hoag sopii oivallisesti innokkaan reportterin rooliin, joka saa selville, että jonkinlaiset olennot taistelevat Jalka-klaania vastaan. Tikku-rotasta on onnistuttu luomaan iäkäs ja arvokas mestari, joka herättää jopa katsojan kunnioituksen. Casey Jonesista en sen sijaan ole oikein koskaan välittänyt, mutta kai hän tuo jonkinlaisen toimivan lisän leffaan. Hahmo on villi, mutta osaa oikeissa kohdissa rauhoittua ja tehdä niin kuin pitää.

Ajan hammas ei valitettavasti ole ollut kovin ystävällinen tälle elokuvalle. Jopa vanhojen fanien täytyy tunnustaa, että 30 vuotta sitten upeilta näyttäneet kilpikonnapuvut näyttävät juuri siltä, mitä ne ovatkin: puvuilta. Elokuva ei onnistu enää visuaalisesti vakuuttamaan siitä, että nämä olisivat puhuvia ja taistelevia jättikilpikonnia, vaan katsoja tiedostaa täysin, että nämä ovat miehiä heilumassa kumipuvuissa. Vaikka täytyykin nostaa hattua asut luoneelle Jim Hensonille ja tämän tiimille, sekä kilpikonnien suita ohjaileville animaattoreille, näyttävät hahmot nykyään aika kömpelöiltä ja hassuilta. Mestari Tikku on selkeä nukke (vaikkakin todella taidokkaasti ja tarkasti tehty sellainen) ja Silppurista ja Jalka-klaanilaisista on kadonnut uhkaavuus pöhköjen asujensa kanssa. Etenkin alkupäässä tahaton hymy nousee väkisinkin huulille, mutta mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin käy selväksi, että juurikin nämä kumipuvut ja nuket tekevät tästä filmistä niin viehättävän ja ikonisen. Kun katsojana pääsee yli teknisen toteutuksen kömpelöistä puolista, muuttuu elokuva erittäin viihdyttäväksi ja meneväksi paketiksi. Ja kuten jo totesin, en voi muuta kuin ihailla kilpikonna-asujen sisältä löytyviä stuntmiehiä, jotka tekevät ties mitä temppuja puvuissa. Esiintyjien totaalinen omistautuminen ja heittäytyminen rooleissaan luo illuusion elävistä mutanttininjakilppareista.

Elokuvaa tosiaan kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä ja väkivallasta, mikä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuvan ilmestyessä lapset tunsivat paremmin piirrossarjan värikkäät ja hauskat kilpikonnaseikkailut, eivätkä alkuperäisistä sarjakuvista tuttuja synkkiä ja brutaaleja taistelijoita. Itse en kritisoi niinkään filmin synkkyyttä, vaan sitä, kuinka elokuvalle tuottaa suuria vaikeuksia yhdistää sarjakuvista tuttu synkkyys ja piirrossarjasta tuttu koomisuus. Leffan tunnelma on todella kummallinen, kun se näyttää visuaalisesti samalta kuin vuosi aiemmin ilmestynyt Tim Burtonin Batman (1989), mutta jatkuvat vitsit ja kilpikonnien käytös on hyvin lapsiystävällistä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että ohjaaja Steve Barron suosi sarjakuvien tummuutta, mutta studio halusi leffan muistuttavan piirrossarjaa, jolloin lopputuloksena on todella epätasainen paketti. En siis kritisoi synkkyyttä, vaan sitä, ettei elokuva osaa päättää, kumpaa ääripäätä se haluaisi olla. Toiminta äityy kyllä paikoitellen hieman liian brutaaliksi, mutta mukaan mahtuu paljon piirrossarjamaista hupsuttelua taisteluiden aikana. Vaikka vitsit tarjoavatkin usein edes positiivisen hymähdyksen ja meno on kaikin puolin erittäin viihdyttävää, lopulta parhaat kohtaukset elokuvassa ovat niitä, mitkä oikeasti syventyvät kilpikonniin henkilöinä. Etenkin nuotiokohtaus on filmin selkeä tähtihetki, vaikka siinä ei vitsailla tai taistella ollenkaan. Ilman näitä hetkiä katsoja näkisi vain tyyppejä heilumassa tavallista kalliimmissa halloweenasuissa, eikä leffa olisi saavuttanut sitä suosiota, minkä se nykyään omaa.

Elokuva on oivallisesti kuvattu ja myös leikkaus on suurimmaksi osaksi ajasta mainiota. Todd W. Langenin ja Bobby Herbeckin työstämä käsikirjoitus mukailee paljon sarjakuvien ja piirrossarjan juonikuvioita, jotta fani pidetään varmasti tyytyväisenä. Vaikka sanoinkin, että kilpikonna-asut todella näyttävät asuilta, haluan vielä painottaa, että asuiksi nämä ovat todella hienot luomukset ja kilpparit näyttävät juuri siltä kuin pitääkin. Efektitkään eivät tänä päivänä näytä kummoisilta, mutta toisaalta sekin myös lisää leffan viihdyttävyyttä. Äänimaailmasta löytyy omat hassut hetkensä ja John Du Prezin säveltämät musiikit ovat veikeät läpi leffan.

Yhteenveto: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä paketti vielä 30 vuotta myöhemminkin. Vaikka kilpikonnien asut ovat selkeästi asut, mestari Tikku on selkeä nukke ja Jalka-klaanin jäsenet ovat aika pöhkö ilmestys, on ajan hammas lähinnä tehnyt filmistä uudella tavalla viehättävän. Ja täytyyhän sitä nostaa hattua Jim Hensonin tiimille, joka on kilppariasut valmistanut, sekä tietty stunttinelikolle, joka asuissa on hikoillut. Tärkeintä on, että kilpikonnat näyttävät juuri siltä kuin pitääkin ja he ovat persoonina juuri oikeanlaiset. Paha Silppuri on paikoitellen hieman koominen ilmestys, mutta sentään osa hänen uhkaavuudestaan on saatu säilytettyä, mutta lähinnä erikoisen synkän tunnelman vuoksi. Isoin miinus leffalle tuleekin siitä, ettei se oikein tiedä, haluaako se olla synkkä ja väkivaltainen kuin alkuperäinen sarjakuva, vai valoisa, värikäs ja hassu kuin piirrossarja, jolloin se on outo yhdistelmä kumpaakin. Heikkouksineenkin Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on yhä paras filmatisointi Eastmanin ja Lairdin sarjakuvasta. Lapsille se on luultavasti (ainakin hetken aikaa) kovin juttu ikinä... tai sitten he eivät jaksa katsoa kumipukuisten äijien hölmöilyä. Tätä katsoessa leffaherkun on tietysti pakko olla pizza.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Teenage Mutant Ninja Turtles, 1990, New Line Cinema, 888 Productions, Golden Harvest Company, Limelight Entertainment, Mirage Productions, Northshore Investments Ltd.

Arvostelu: The Happytime Murders (2018)

THE HAPPYTIME MURDERS

Ohjaus: Brian Henson
Pääosissa: Bill Barretta, Melissa McCarthy, Maya Rudolph, Dorien Davies, Leslie David Baker, Elizabeth Banks, Kevin Clash, Joel McHale, Drew Massey ja Victor Yerrid
Genre: komedia, rikos
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

The Happytime Murders sai ideansa jo 2000-luvun alkupäässä, kun Muppetien luoja Jim Henson keksi tehdä härskimmän version nukeistaan. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2008 ja Lionsgate-yhtiö alkoi tekemään leffaa, mielessään ensi-ilta vuodelle 2011. Päärooliin kaavailtiin Cameron Diazia, mutta kun projekti ei lähtenyt toivotulla tavalla liikkeelle, Diaz jätti elokuvan. 2015 STX Entertainment nappasi leffan ja suunnitteli Jamie Foxxia päärooliin, kunnes yhtiö päätyi lopulta Melissa McCarthyyn. Syyskuussa 2017 kuvaukset saivat vihdoin alkunsa ja nyt viimeinkin The Happytime Murders on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin filmistä todella paljon, kun näin sen trailerin. Pidin elokuvan ideaa mahtavana, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Odotuksiani laski hieman elokuvan saama negatiivinen palaute, mutta menin silti toiveikkaana katsomaan sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

Maailmassa, missä ihmiset ja nuket elävät keskenään, alkaa tapahtua kummia, kun joku alkaa murhaamaan hittitelevisiosarja The Happytime Gangin jäseniä. Yksityisetsivä Phil Philipsin ja hänen entisen työparinsa Connie Edwardsin täytyy selvittää kuka on murhien takana.

Vaikka elokuvaa on markinnoitu pääasiassa Melissa McCarthyn nimellä, tarinan todellinen päähenkilö on sininen nukke Phil Philips (Bill Barretta), entinen huippupoliisi, nykyinen alkoholisoitunut yksityisetsivä. Hahmosta yritetään luoda mielenkiintoista kirjoittamalla hänestä perinteistä etsivähahmoa (mutta tällä kertaa nukkena) ja luomalla hänelle jonkinlaista synkähköä menneisyyttä, mutta tämä ei oikein toimi toivotulla tavalla. Phil ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kiinnostava henkilö, vaan jää hieman liiankin stereotyyppiseksi tapaukseksi. Tämä on suuri harmi, sillä hahmolla voisi saada ties mitä aikaiseksi. Silti kyseessä on koko elokuvan paras hahmo ja se vasta onkin harmillista.
     Melissa McCarthy taas esittää ihmispoliisi Connie Edwardsia, joka oli aikoinaan Philin työpari. Tönkösti kirjoitetusta syystä Connie on alkanut inhoamaan nukkeja, mikä luo mielenkiintoisen myrkylliset välit kaksikolle, kun he alkavat jälleen työskentelemään yhdessä... noin minuutiksi, kunnes käsikirjoittajat unohtavat tämän piirteen ja yhtäkkiä hahmo onkin nukkien puolella. Tällaista hyvin laiskaa kirjoittamista on filmissä luvassa useaankin otteeseen. Connie jää hyvin tylsäksi tapaukseksi, eikä valitettavasti edes McCarthy kykene pelastamaan häntä. Yleisesti pidän McCarthya hyvänä ja hauskana komedianäyttelijänä, mutta tässä hänelle ei ole annettu tarpeeksi tekemistä. Ei McCarthy huono ole, mutta hyvin vaisuksi hänen roolityönsä jää.
     Pääkaksikkoa paljon mielenkiintoisempia hahmoja ovat The Happytime Gang -ohjelman heput. Philin veli Larry (Victor Yerrid) on julkimo ja nauttii täysin rinnoin kuuluisuudestaan. Lyle (Kevin Clash) taas on rikollisjärjestön pomo. Clash esittää myös pornoon addiktoitunutta Bumbly-pupua. Goofer (Drew Massey) on koditon huumeiden käyttäjä, ja Ezra (Ted Michaels) ja Cara (Colleen Smith) ovat insestiä harjoittavat sukulaiset. Elizabeth Banksin näyttelemä Jenny on jengin ainoa ihmishahmo ja Philin ex-tyttöystävä. Hän tanssii eräällä klubilla miesten suureksi iloksi. On todella sääli, että kun jengin hahmoista on kirjoitettu näin kummallisia ja mielenkiintoisia persoonia, ei heitä osata hyödyntää lähes lainkaan. Lähes aina kun uusi hahmo esitellään ja hänestä alkaa kiinnostua, hänet murhataan välittömästi.
     Muista hahmoista ainoat maininnan arvoiset ovat Maya Rydolphin näyttelemä Philin sihteeri Bubbles, nymfomaaninukke Sandra (Dorien Davies) ja aika stereotyyppinen poliisipäällikkö Banning, jota näyttelee Leslie David Baker. Joel McHalen esittämä FBI-agentti Campbell tuodaan todella surkeasti mukaan tarinaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan. McHale on erittäin kömpelö osassaan, eikä hänen yksi ainoa vitsinsä jaksa kantaa koko leffan ajan.

Yksi The Happytime Murdersin ongelmista onkin, etteivät sen vitsit muutenkaan jaksa kantaa elokuvan loppuun saakka. Olin itse asiassa todella yllättynyt ja jopa pettynyt, kuinka epähauska elokuva loppujen lopuksi onkaan. Kyseessä on valitettavasti niitä leffoja, minkä trailerit sisältävät kaikki parhaimmat vitsit, mutta mikä valitettavinta, itse elokuvaan nämä läpät eivät sovi lähes lainkaan. Trailerit antavat kuvan siitä, että elokuva olisi oikein kunnon turbovaihteella kulkeva häröily, missä aiemmin suloisen hassuina pidetyt nuket ovatkin törkyturpaisia mulkvistejä. Mainokset lupailivat hulvatonta perseilyä, mutta itse elokuva vain antaa ymmärtää, eikä ymmärrä antaa. Leffa kyllä sisältää törkeyksiä, kuten nukkeja pyörittämässä seksikauppaa, bordellia tai mafiaa, minkä lisäksi filmissä kiroillaan vähän väliä, käytetään huumeita ja oikein korostaen näytetään, kun murhattujen nukkien sisälmykset roiskuvat ympäriinsä. Mukana on tarpeettoman pitkä ja vaivaannuttava seksikohtaus, minkä lisäksi leffa sisältää Basic Instinct - vaiston varassa -elokuvan (1992) ikonisen vilautushetken - tietty nuken kanssa toteutettuna - mutta lopputulos jättää silti kaipaamaan jotain paljon enemmän.

Ronskin hengen tappaa jo välittömästi alussa esiteltävä tyyli, mikä jäljittelee vahvasti klassisia film noir -rikosleffoja. Philin haikailevan synkkä kertojaääni ja aikaan sopiva musiikki luovat oman mielenkiintoisen tunnelmansa, mikä on hauska idea, jos katsoja tietää, mitä kohtaan tässä nyt irvaillaan. Mutta kun yhtäkkiä aletaan viljellä sanoja, kuten "paska" ja "vittu", ja häröilyä aletaan tunkemaan mukaan (kuten eräs hyvin häiriintynyt masturbointikohtaus), eivät ne enää sovi elokuvan alussa rakennettuun henkeen. Tästä syystä mukaan tungetut häröilyt eivät pysty naurattamaan. Yleisö, jonka kanssa näin elokuvan, lähinnä hymähteli muutamaan otteeseen. Tämä ei välttämättä haittaisi, jos elokuva ei esittäisi olevansa mitä hulvattomin komedia. Tällaisenaan lopputulos tuntuu lähinnä Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -leffan (Who Framed Roger Rabbit - 1988) ja Meet the Feeblesin (1989) kömpelöltä sekasikiöltä, minkä olisi pitänyt valita yksi selkeä suunta ja panostaa siihen. Katselukokemusta ei yhtään helpota Todd Bergerin kehno käsikirjoitus, mikä aloittaa paljon hyviä ideoita, muttei osaa käsitellä niitä mitenkään. Leffassa osoitetaan parissa kohtaa, että ihmiset kohtelevat nukkeja hyvinkin rasistisesti, mutta sitten tämä unohdetaan täysin. Elokuva myös esittelee selkeän säännön, että nuket eivät voi tappaa toisiaan, mutta kappas kummaa, kyllähän ne siihen pystyvät. Tarinan käänteet ja loppuhuipennus ovat myös niin laiskasti suunniteltuja, että ne ovat tökerömpiä kuin filmin alapäähuumori.

Elokuvasta löytyi kuitenkin jotain, mikä sai minut pysymään erittäin kiinnostuneena loppuun saakka ja sehän on tietysti erinomainen nukketyöskentely. Hahmot eivät ole digitaalisesti tehtyjä, vaan niistä huokuu, että ne ovat käsin valmistettuja ja jotkut ihmiset liikuttelevat niitä tikuilla ja langoilla. Tämä vanhanaikainen ja klassinen työtapa on äärimmäisen kiehtovaa ja veikkaisin, että elokuvan teosta kertovat dokumentit ovat mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin itse leffa. Jo lopputekstien aikana näytetään pätkiä, miten nukkeja liikutellaan eri kohtauksissa ja olisin mielellään katsonut sitä enemmänkin. The Happytime Murders on myös kuvattu mainiosti. Sen puvustus ja maskeeraus on onnistunutta, mutta tietokone-efektit eivät ole parhaasta päästä. Leikkauksessa leffaa olisi voinut pilkkoa hieman lyhyemmäksi, sillä jo puolentoista tunnin kestossaan se tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Elokuvan ohjaajana toimii Muppetien luoja Jim Hensonin poika Brian Henson, joka on aiemmin ohjannut pari Muppet-leffaa; Muppettien joulun (The Muppet Christmas Carol - 1992) ja Muppettien aarresaaren (Muppet Treasure Island - 1996). Viime elokuvaohjauksesta on ehtinyt kulua parikymmentä vuotta ja sen myös huomaa, sillä Hensonin työ on hyvin epätasaista, eikä hän saa millään pidettyä kehnoa käsikirjoitusta ja erilaisia tunnelmia kasassa.

Yhteenveto: The Happytime Murders on suuri pettymys kaikille, jotka odottavat näkevänsä hulvattoman törkeän komedian. Todellisuudessa kyseessä on hyvinkin laiska tekele, mikä ei jaksa hyödyntää erinomaisia ideoitaan, vaan jättää kaiken täysin puolitiehen. Filmi tekee suuren virheen aloittaessaan tarinan film noir -henkisenä rikosdraamana, jolloin lähes mitkään häröt vitsit eivät enää toimi. Ronskiudet ovat huonosti mukaan tungettuja, eivätkä kaiken maailman irstaudet herätä toivottuja tunteita katsojassa. Katselukokemusta ei helpota se, että filmin hahmot ovat pääasiassa tylsiä, heidän näyttelijänsä ovat innottomia ja tarinan käänteet ovat loppujen lopuksi typeriä. Elokuvan pienenä pelastavana tekijänä on loistava nukketyöskentely, mille nostan hattua. The Happytime Murdersin olisi ensisekunneista asti pitänyt pistää nupit kaakkoon ja häröillä niin paljon kuin sielu sietää. Nyt elokuva jää vain tönköksi yritykseksi, mitä ei todellakaan jaksa enää uudestaan katsoa. Suosittelen käyttämään rahanne johonkin muuhun, sillä kyseessä ei todellakaan ole se elokuva, mitä trailerit lupailivat. Filmi on yksi tämän vuoden heikoimmista, eikä siihen kannata tuhlata aikaa. Jos The Happytime Murders on välttämätöntä nähdä, kannattaa odottaa, että se tulee parin vuoden sisällä Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Happytime Murders, 2018, Black Bear Pictures, Henson Anternative, The Jim Henson Company, Huayi Brothers Media, On The Day Productions, STX Entertainment