Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elizabeth Banks. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elizabeth Banks. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 3. tammikuuta 2024

Arvostelu: Muuttomatka (Migration - 2023)

MUUTTOMATKA

MIGRATION



Ohjaus: Benjamin Renner ja Guylo Homsy
Pääosissa: Kumail Nanjiani, Elizabeth Banks, Caspar Jennings, Tresi Gazal, Danny DeVito, Awkwafina, Keegan-Michael Key, Carol Kane, David Mitchell ja Isabela Merced
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Migration, eli suomalaisittain Muuttomatka on Illumination-yhtiön uusi animaatioelokuva. Ohjaaja Benjamin Renner ja käsikirjoittaja Mike White kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Illuminationin kiinnostumaan siitä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Muuttomatka sai ensi-iltansa juuri ennen joulua. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Illuminationin työstävän uutta, alkuperäisideaan perustuvaa animaatioelokuvaa. Trailerit näyttivät veikeiltä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Muuttomatkan heti sen ensi-iltapäivänä.

Sorsaperhe päätyy elämänsä seikkailuun, kun ylisuojeleva isä Mack suostuu viimeinkin lähtemään muuttomatkalle.




Muuttomatka keskittyy sorsaperheeseen, joka on ylisuojelevan Mack-isän (äänenä Kumail Nanjiani) vuoksi pysytellyt turvassa samalla lammella keskellä kaunista metsää. Kuitenkin kun lammella pistäytyy joukko muuttolintuja, Pam-äiti (Elizabeth Banks), sekä lapset Dax (Caspar Jennings) ja Gwen (Tresi Gazal) saavat ylipuhuttua Mackin, että hekin kokeilisivat ensimmäistä kertaa samaa. Homma ei kuitenkaan mene kuin Strömsössä ja sorsat päätyvätkin aikamoiselle seikkailulle muun muassa New Yorkiin. Hahmot ovat hyvin tyypillinen animaatioleffan perhe ylisuojelevaa, mutta elokuvan aikana rohkeuttaan keräävää isää myöten. Kliseetä on vain vahvistamassa mukaan matkalle päätyvä hölmö setä Dan (Danny DeVito). Tutuntuntuisuudestaankin huolimatta hahmot toimivat ja ovat tykättäviä, jolloin sorsien muuttomatkalle lähtee mielellään mukaan.
     Reissunsa aikana sorsat kohtaavat monenlaisia tyyppejä, kuten hurjat haikarat Erinin (Carol Kane) ja Harryn, pulujengiä johtavan Taukin (Awkwafina), vangitun papukaija Delroyn (Keegan-Michael Key), jooga-ankka Googoon (David Mitchell) ja häijyn kokin, joka haluaa tietty tehdä sorsapaistia. Sivuhahmot ovat vekkuleita ja tarjoavat monenlaisia kommelluksia sorsaperheen matkan varrelle.




Muuttomatka osoittautui odotetun mukavaksi koko perheen animaatioseikkailuksi. Se ei tarjoa mitään erityisen uutta tai mullistavaa, vaan se on perusvarmaa viihdettä, joka jättää hyvän mielen kaikenikäisille katsojille. Sorsien seikkailu nappaa toimivasti mukaansa ja se tarjoaa sopivan erilaista menoa ja meininkiä, eikä ala toistamaan itseään, vaikka sama häikäilemätön kokki ilmestyykin useampaan otteeseen aiheuttamaan ongelmia. Puolitoista tuntia on oikein passeli mitta leffalle, eikä aika käy pitkäksi sen aikana. Illuminationin tuttuun tyyliin leffasta ei energiaa puutu, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa.

Elokuvasta löytyy ilahduttavaa seikkailun henkeä, sekä tietty kosolti huumoria. Leffan aikana pääseekin naureskelemaan, vähintään hymähtelemään positiiviseen sävyyn useampaan otteeseen. Hymy leviää jatkuvasti huulille. Vastapainona on yllättävänkin toimivaa jännitystä. Kokkihahmo voi olla hurja tapaus perheen pienimmille, mutta kohtaaminen haikaroiden kanssa on onnistuneen jännittävä myös aikuiskatsojille. Seasta löytyy oivia teemoja muun muassa oman mukavuusalueen ulkopuolelle lähtemisestä, uusien asioiden kokeilusta, sekä lastenleffalle perinteikkäästi perheen merkityksestä.




Visuaalisesti Muuttomatka on tietty varsinaista silmäkarkkia. Se on todella upeasti animoitu, ihanan värikäs ja tarkan yksityiskohtainen. Kun sorsat lähtevät lentoon esittelyjen jälkeen, on maisemaotoksista tehty niin näyttäviä, että katsoja voi kyllä tuntea pitkään pelkällä yhdellä lammella asustaneiden sorsien ihmetyksen. Sorsat ja muut eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta kokin visuaalinen ilme oli mielestäni töksähtävä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Powellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Ennen Muuttomatkaa elokuvateattereissa esitetään hilpeä lyhytelokuva Kuutamolla (Mooned), joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Itse ilkimys -elokuva (Despicable Me - 2010) päättyi ja selventää, mitä pahalle Vektorille kävi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Migration, 2023, Universal Pictures, Illumination Entertainment


torstai 23. helmikuuta 2023

Arvostelu: Cocaine Bear (2023)

COCAINE BEAR



Ohjaus: Elizabeth Banks
Pääosissa: Keri Russell, O'Shea Jackson Jr., Alden Ehrenreich, Christian Convery, Brooklynn Prince, Isiah Whitlock Jr., Margo Martindale, Jesse Tyler Ferguson, Aaron Holliday, Ray Liotta, Ayoola Smart, Kristofer Hivju, Hannah Hoekstra ja Matthew Rhys
Genre: komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Cocaine Bear perustuu löyhästi tositapahtumiin karhusta, joka löysi vuonna 1985 Tennesseestä, Yhdysvalloista hylätyn huumelastin ja söi kilokaupalla kokaiinia. Elokuvan teko lähti liikkeelle Jimmy Wardenin kirjoittamasta käsikirjoituksesta, josta tuottajat Phil Lord ja Christopher Miller innostuivat. Alun perin ohjaamaan valittiin Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, mutta kun he poistuivat projektista tehdäkseen Screamin (2022), Elizabeth Banks nappasi pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Cocaine Bear saapuu elokuvateattereihin... ja itse olin todella innoissani leffan näkemisestä. Kun viime vuoden lopulla ryhdyin tutkimaan 2023 elokuvatarjontaa, koin lähinnä jatko-osia, esiosia, lisäosia, uudelleenfilmatisointeja ja uudelleenkäynnistyksiä sisältävän kattauksen aika tylsäksi. Elokuva kokaiinista sekoavasta karhusta kiinnitti kuitenkin huomioni ja kun leffan traileri vaikutti lupaavan vekkulilta, aloin tosissaan odottamaan elokuvan näkemistä. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Cocaine Bearia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 huumekuriirit pudottavat lastinsa keskelle Chattahoocheen kansallispuistoa, mistä sen löytää mustakarhu. Kokaiinia nuuhkiva ja ahmiva karhu sekoaa ja pian kaikki lähistöllä kulkevat joutuvat sen kohteiksi.




Elokuva pitää sisällään aika laajan hahmokattauksen erilaisia tyyppejä, jotka joutuvat kohtaamaan kokaiinikarhun. On Sari (Keri Russell), äiti, joka lähtee kansallispuistoon etsimään koulusta lintsaavaa tytärtään Deirdreä (Brooklynn Prince) ja tämän kaveria Henryä (Christian Convery). On rikolliskaksikko Daveed (O'Shea Jackson Jr.) ja Eddie (Alden Ehrenreich), jotka työskentelevät Eddien huumediileri-isälle, Syd Whitelle (alle vuosi sitten menehtynyt Ray Liotta yhdessä viimeisistä elokuvarooleistaan) ja lähtevät noutamaan huumelastia metsästä. On Sydiä jahtaava rikosetsivä Bob (Isiah Whitlock Jr.) ja tämän työpari Reba (Ayoola Smart). On puistonvartija Liz (Margo Martindale), tätä auttava villieläintarkastaja Peter (Jesse Tyler Ferguson), sekä heille ongelmia aiheuttava nuorukainen Stache (Aaron Holliday). Ja lisäksi on turistipariskunta Olaf (Kristofer Hivju) ja Elsa (Hannah Hoekstra). Näyttelijäkaarti suoriutuu passelisti rooleistaan ja lähes jokaiseen hahmoon tuodaan selvä ominaispiirre, vaikka osa on toki mukana vain karhunruoaksi. Katsoja voikin poimia porukasta omat suosikkinsa, joiden toivoo pääsevän pakoon kansallispuistosta. Itse tykästyin eniten roistoduo Daveediin ja Eddieen, joista jälkimmäinen yrittää toipua vaimonsa kuolemasta.

Cocaine Bear on juuri niin pöljä elokuva kuin miltä jo sen nimi kuulostaa. Karhu sekoaa kokaiinista ja aiheuttaa kauhun tunteita lähistön ihmisille. Elokuviltaan pelkkää älykästä ja henkevää kaipaaville leffa siis tuskin toimii. Jos taas kaipaa kasarin ja ysärin oikeista eläimistä kertovia monsterirainoja, jotka eivät ota itseään liian todesta, tämä niille kumarteleva teos on kuin sinulle tehty. Itselleni kyseessä oli tosiaan yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta ja vaikka Cocaine Bear tuskin yltää joulukuussa vuoden parhaiden leffojen listalle, en silti voi sanoa olevani pettynyt. Kieli visusti poskessa tehty kauhukomedia viihdyttää erittäin mukavasti.




Vaikka alkuperäinen tositarina kokaiinia ahmineesta karhusta ei ole yhtään niin lennokas kuin voisi odottaa (tosielämässä karhu vain veti yliannostuksen ja kuoli, tappamatta ainuttakaan ihmistä), sen pohjalta on saatu rakennettua mitä mainiointa hömppää. Elokuva ei turhia aikaile, vaan pistää heti alussa ensimmäiset uhrinsa huumehöyryisen mesikämmenen tielle. Siitä lähtee liikkeelle toimivan napakka puolitoistatuntinen, joka saa välillä jännittämään ja välillä taas nauramaan. Leffasta ei ole tehty lapsiystävällistä, vaan veri roiskuu, raajoja pureskellaan irti ja ihmisiä revitään riekaleiksi. Kaikessa tässä leffalla on kuitenkin pilke silmäkulmassa. Meno on tarkoituksellisen yliampuvaa ja veikeästä ideasta otetaan kaikki irti. Välillä elokuvalla on pieniä ongelmia kertoa useiden hahmojen juonikuvioita lomittain ja lopetus on hieman pliisu herkullisen tykittelyn jälkeen, mutta muuten Cocaine Bear on yksi vuoden tähän asti viihdyttävimmistä elokuvaelämyksistä.

Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedianäyttelijänä tuttu Elizabeth Banks, joka on aiemmin ohjannut muun muassa musiikkileffa Pitch Perfect 2:n (2015) ja uuden Charlie's Angelsin (2019). Cocaine Bear on mielestäni Banksin tähän asti paras ohjaustyö. Hän tasapainottelee onnistuneesti jännityksen ja huumorin välillä, ja tiedostaa tekevänsä puhdasveristä hömppää. Jimmy Wardenin käsikirjoitus leikittelee hyvin ideallaan ja rakentaa edes osasta hahmoja tarpeeksi kiinnostavia tapauksia. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja valaistu. Maskeeraajat pääsevät leikittelemään rujoilla haavereilla ja lotraamaan tekoverellä. Efektitiimi suoriutuu tarpeeksi hyvin digikarhun kanssa. Joissain otoksissa karhu näyttää huomattavasti aidommalta kuin toisissa. Äänimaailma toimii hyvin, joskin Mark Mothersbaughin taustalla jumputtavista musiikeista ei jää mitään mieleen.




Yhteenveto: Cocaine Bear on mitä mainiointa hömppäviihdettä, joka ottaa kaiken irti lystikkäästä premissistään. On niin hupaisaa kuin myös ajoittain varsin jännittävääkin seurata, kun poloiset ihmiset yrittävät selviytyä kokaiinia nuuhkineen ja aineesta seonneen karhun kynsistä ja hampaista. Pöljältä kuulostavaa hommaa ei oteta vakavasti, vaan tekijöillä on ollut oivasti kieli poskessa. Ohjaaja Elizabeth Banks tasapainottelee taitavasti komedian ja jännityksen välillä. On myös hienoa, ettei leffasta ole lähdetty tekemään lapsiystävällistä. Hahmokattaus vaihtelee pidettävistä tyypeistä unohdettaviin karhunaterioihin, mutta näyttelijäkaarti heittäytyy hyvin menoon mukaan. Teknisiltä ansioiltaan leffa on ihan pätevä ja itse kokaiinikarhu on tarpeeksi uskottava digi-ilmestys. Elokuvasta löytyy ontumisensa esimerkiksi useiden juonikuvioiden kanssa jonglööratessaan ja hieman vaisulta tuntuvan loppuhuipennuksen suhteen, mutta pääasiassa Cocaine Bear on erittäin vekkuli popparihömppä, jota voi suositella lämpimästi kaikille, joihin vetoaa juoni kokaiinista sekoavasta karhusta. Ottakaa siis kaverinne mukaan ja käykää viihtymässä tämän nallen huumeseikkailujen parissa!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cocaine Bear, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Brownstone Productions


perjantai 27. tammikuuta 2023

Arvostelu: Magic Mike XXL (2015)

MAGIC MIKE XXL



Ohjaus: Gregory Jacobs
Pääosissa: Channing Tatum, Matt Bomer, Joe Manganiello, Kevin Nash, Adam Rodríguez, Gabriel Iglesias, Amber Heard, Jada Pinkett Smith, Andie MacDowell, Donald Glover, Elizabeth Banks ja Michael Strahan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Channing Tatumin tähdittämä ja hänen omiin elämänkokemuksiin pohjautuva elokuva Magic Mike (2012) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Steven Soderbergh ei kuitenkaan halunnut jatkaa ohjaajana, joten hänen tilalle otettiin ykkösen parissa apulaisohjaajana toiminut Gregory Jacobs. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2014 ja lopulta Magic Mike XXL -nimen saanut jatko-osa ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuussa 2015. Elokuva ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta ja vaikka se oli taloudellinen hitti, ei se yltänyt ykkösleffan menestykseen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Magic Mikeja, eivätkä elokuvat olleet minua kiinnostaneet. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa kolmannen osan Magic Mike's Last Dance (2023), päätin vihdoin ja viimein antaa leffoille mahdollisuuden. Ensimmäinen Magic Mike osoittautui yllättävän päteväksi draamaelokuvaksi, joten aloitin jatko-osa Magic Mike XXL:n katsomisen ihan positiivisin mielin.

On kulunut kolme vuotta siitä, kun Mike Lane jätti miesstripparihommat ja perusti oman huonekaluyrityksensä. Hänen vanhat työkaverinsa ehdottavat hänelle kuitenkin vastustamatonta tarjousta: esiintyä vielä viimeisen kerran suuressa strippitapahtumassa Myrtle Beachilla.




Channing Tatum tekee paluun rooliinsa Mike Lanena, eli Magic Mikena. Mike kuitenkin lopetti ykkösleffan päätteeksi miesstripparin uransa ja siirtyi tekemään sitä, mistä oli jo kauan haaveillut: huonekaluja. Mutta koska katsojia tuskin kiinnostaa katsoa elokuvaa, jossa hahmo pyörittää omaa huonekalufirmaansa, Mike tietty keplotellaan takaisin stripparimaailmaan. Tatum suoriutuu toistamiseen oivallisesti roolistaan, heittäytyen taidokkaasti tanssin pyörteisiin, kun Magic Mike tekee kolmen vuoden jälkeen paluunsa.
     Alex Pettyfer, Cody Horn, Matthew McConaughey ja Olivia Munn eivät nähtävästi halunneet jatkaa rooleissaan ja niinpä heidän hahmonsa on kirjoitettu ulos jatko-osasta ja jäljelle jääneet vanhat tutut vain nopeasti kommentoivat heidän poistumisiaan omille teilleen. Joe Manganiello, Matt Bomer, Kevin Nash ja Adam Rodríguez tekevät paluun miesstrippareiksi Big Dick Richieksi, Keniksi, Tarzaniksi ja Titoksi, minkä lisäksi myös Gabriel Iglesias nähdään jälleen tanssijoita strippitapahtumaan kuskaavana Tobiaksena. Uusina tulokkaina mukaan hyppäävät mm. Amber Heard Miken tapaamana Zoena, Jada Pinkett Smith strippiklubin omistavana Rosena, Donald Glover laulaja Andrena ja Elizabeth Banks Myrtle Beachin strippitapahtuman järjestäjänä Parisina. Sivunäyttelijät ovat ihan kelvollisia osissaan. Näyttelijäntaitojen sijaan he kuitenkin säväyttävät enemmänkin tanssi- ja laulutaidoillaan.




Kuten alussa totesin, ensimmäinen Magic Mike -elokuva yllätti minut olemassa ihan mainio pienen budjetin draamaelokuva. Villien tanssinumeroiden lisäksi elokuva tarjosi oikean tarinankin ja siinä tutkittiin hyvin Tatumin esittämää Mikea ja Pettyferin esittämää Adamia, joista toinen pyrki ulos stripparibisneksestä ja toinen taas innostui hommasta. Tämä loi hyvän vertailukohdan ja samalla itse stripparibisnestä tutkiskeltiin kiinnostavin tavoin. Elokuva tuntui vievän tarinan kelvollisesti päätökseensä. Mutta koska leffa tuotti rahaa lähes 200 miljoonaa dollaria, jatko-osa piti tehdä vaikka väkisin. Ja väkinäiseltä Magic Mike XXL todella tuntuukin.

Jatko-osan tarina voi syntyä oikeastaan vain peruuttamalla ykkösleffan saavutuksia. Miken parisuhde Cody Hornin esittämän Brooken kanssa ei sitten kuitenkaan ottanut tuulta alleen, eikä huonekalubisneskään taida kukoistaa ja tyydyttää Mikea, kuten hän oli odottanut. Magic Mike XXL on aika lailla juuri sellainen, mitä epäilin ykkösen olevan: todella ohuen käsikirjoituksen varaan rakennettu, paikoitellen aika pitkäveteinenkin raina, jonka ainoa pointti on johtaa kohti strippiesityksiä. Yhdessä kohtauksessa hahmoista tuntuu aidosti jopa irtoavan jotain, mutta lähinnä leffa pyrkii tarjoamaan niitä tansseja, joita lihaksikkaita miehiä himoitsevat katsojat voivat tapittaa kuola valuen suupieltä pitkin. Ei siinä, tanssinumerot ovat taas taitavasti koreografioituja, etenkin loppuhuipennuksen peilimäinen tanssi, mutta kokonaisuutena leffa jää todella pliisuksi.




Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan ensimmäisen Magic Miken apulaisohjaajana toiminut Gregory Jacobs, joka ei olekaan tämän jälkeen ohjannut yksin ainuttakaan filmiä. Jacobsin työ ei ole kovin kaksista ja hän hallitsee lähinnä tanssiesitysten toteutukset. Reid Carolinin käsikirjoitus on tällä kertaa aika mitäänsanomaton. Vaikkei Soderbergh palannut ohjaajan hommiin, jatkaa hän kuitenkin kuvaajana ja leikkaajana. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, vaikka samalla leffasta uupuu tietty rosoisempi indiemäisyys ulkonäöstä. Leikkauksessa Soderberghin olisi pitänyt kuitenkin älytä, että Jacobs lähti selvästi tekemään puhtaammin viihteellistä hömppää. Lavasteet ja asut ovat taas oivalliset ja valaistusta hyödynnetään monissa kohtauksissa hienosti. Biisivalinnat jumputtavat jälleen toimivasti ja äänimaailma on muutenkin varsin hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Magic Mike XXL on aika heikko ja väkisin väännetty jatko-osa mainiolle draamaelokuvalle. Ohuen ohut käsikirjoitus peruuttaa edellisleffan saavutuksia, jotta päähenkilö voidaan viskata takaisin tanssin pyörteisiin. Teksti on todella yhdentekevää hömppää, jonka ainoa pointti on johtaa hahmot kohti seuraavaa tanssiesitystä. Jos elokuvalta kaipaa vain lihaksikkaita miesvartaloita pyörimässä jumputtavan musiikin tahtiin, lopputulos voi tyydyttää, mutta jos ensimmäiseen leffaan tykästyi nimenomaan tarinan ja sen hahmojen kautta, tämä laiskempi suunta turhauttaa. Yhdessä kohtaa hahmoista yritetään saada jotain irti, mutta sekin osa jää aika vaisuksi. Tanssit ovat tälläkin kertaa taidokkaasti koreografioituja. Gregory Jacobsin ohjaus ei oikein vakuuta, mutta Steven Soderberghin kuvaus pysyy tyylikkäänä. Magic Mike XXL:stä löytyy omat onnistumisensa, mutta kokonaisuutena se on todella lattea ja yhdentekevä, puhtaasti rahan perässä tehty raina. Nyt jäänkin hieman jännittäen odottamaan, nouseeko kolmososa Magic Mike's Last Dance takaisin alkuperäisfilmin tasolle, Soderberghin astuessa takaisin puikkoihin, vai jatkuuko elokuvasarjan alamäki...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magic Mike XXL, 2015, Warner Bros., Iron Horse Entertainment


sunnuntai 1. tammikuuta 2023

Arvostelu: Movie 43 (2013)

MOVIE 43



Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn
Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.




Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"

Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!




Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.

Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.




Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.

En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.




Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.

Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.




Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.

Yhteenveto: Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!


Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films


perjantai 16. joulukuuta 2022

Arvostelu: Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can - 2002)

OTA KIINNI JOS SAAT

CATCH ME IF YOU CAN



Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hanks, Christopher Walken, Nathalie Baye, Amy Adams, Martin Sheen, Nancy Lenehan, James Brolin, Thomas Kopache, Candice Azzara, Jennifer Garner ja Elizabeth Banks
Genre: draama, komedia, rikos
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 7

Catch Me If You Can, eli suomalaisittain Ota kiinni jos saat perustuu tositapahtumiin yhden Yhdysvaltojen nokkelimman huijarin, Frank William Abagnale Jr:n elämästä 1960-luvulla. Abagnale kirjoitti teoistaan omaelämäkerran Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) vuonna 1980 ja alkoi kaupittelemaan sitä elokuvastudioille. Tuottajat Norman Lear ja Bud Yorkin nappasivat kirjan elokuvaoikeudet ja myivät ne Columbia Picturesille, joka taas puolestaan myi ne tuottaja Hall Bartlettille. Bartlett oli jo alkanut tekemään elokuvaa, kun hän menehtyi ja projekti siirtyi Hollywood Picturesille. Sieltä projekti siirtyi TriStar Picturesin kautta DreamWorks-yhtiölle, jossa ohjaaja Steven Spielberg sai Abagnalen omaelämäkerran käsiinsä. Spielberg alkoi työstämään filmiä tuottajan roolissa ja ohjaajaksi pohdittiin aluksi mm. David Fincheriä, Gore Verbinskiä ja Lasse Hallströmiä, kunnes Spielberg päätti itse hoitaa ohjaamisen. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002, samalla kun Spielbergin toinen elokuva, Minority Report (2002) oli jälkituotannossa ja lopulta Ota kiinni jos saat sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva sai parhaan miessivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden, sekä parhaan käsikirjoituksen, musiikin, puvustuksen ja miessivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Ota kiinni jos saat muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten ole nähnyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen suunnilleen 15 vuoden jälkeen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1964 nuori Frank Abagnale Jr. saa tietää, että hänen vanhempansa ovat eroamassa ja päättää karata kotoaan. Karkumatkallaan Frank hoksaa nopeasti olevansa äärimmäisen lahjakas huijaamaan muita ja kun hän alkaa tahkoamaan rahaa väärennetyillä shekeillä, työskennellessään muka lentäjänä, lastenlääkärinä ja apulaisoikeusministerinä, hän saa FBI:n peräänsä.




Pääroolissa Frank Abagnale Jr:nä nähdään Leonardo DiCaprio, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin noussut todelliseksi tähdeksi Titanicin (1997) megamenestyksen myötä. Tästä muodostunut into elokuvia kohtaan paistaa kirkkaana DiCaprion silmillä Frankin roolissa ja hän tekeekin loistotyötä läpi leffan. Vaikka hahmo ryhtyy rikollisiin puuhiin, katsojana on silti täysin Frankin puolella ja haluaa nähdä tämän pääsevän pälkähästä. Suuri osa tästä johtuu DiCaprion tuomasta vekkulimaisesta karismasta ja kuinka hän tekee Frankista huijaustilanteissa täysin yli-itsevarman, vaikkei tämä tietäisi lainkaan, mihin on itsensä pistänyt.
     Kun eri pankit ympäri Yhdysvaltoja alkavat huomaamaan samanlaisia shekkipetoksia, FBI:n agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) ryhtyy selvittämään tapausta ja jahtaamaan Frankia. Agentti Hanratty perustuu todelliseen agentti Joseph Sheaan, joka ei leffan teon aikaan halunnut, että hänen nimeään käytetään filmissä. Hanks on tuttuun tapaansa mahtava roolissaan, mutta jää silti auttamatta DiCaprion varjoon.




Roolistaan parhaan miessivuosan BAFTA:n voittanut Christopher Walken ja Nathalie Baye nähdään Frankin vanhempina, Frank Abagnale vanhempana ja Paula Abagnalena, joiden vaikea parisuhde ja ero johtavat Frankin karkaamiseen. Walken tekee erittäin hyvää työtä osassaan, mutta Baye jää selkeämmin sivuosaan. Naisnäyttelijöistä Baye on kuitenkin parhaiten esillä, sillä muut naisnäyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään näyttelemään neitoja, joita Frank vietellen huijaa karkumatkallaan. Näissä rooleissa nähdään mm. Jennifer Garner, sekä nykyään huomattavasti isommat tähdet Amy Adams ja Elizabeth Banks.

Ota kiinni jos saat lähtee liikkeelle vuodesta 1967, kun Frank Abagnale on jo saatu kiinni ja häntä viedään FBI:n voimin takaisin Yhdysvaltoihin. Siitä sitten pitkien takaumien kautta kuljetaan ajassa taaksepäin, näyttäen Frankin elämää. Mistä nämä huijausideat ovat peräisin, mikä ajoi hänet karkuteille ja minkä takia hän lopulta jäi kiinni. Siitä huolimatta, että elokuva näyttää tavallaan heti alussa lopputuloksen, on kyseessä silti todella mukaansatempaava ja jännittävä FBI:n ja Frankin kissa-hiiri-leikki. Mistään synkistelevästä trilleristä ei ole kyse, vaan enemmän veijarimaisesta draamakomediasta, mikä levittää virneen vähän väliä katsojan huulille. Heti alussa elokuva esittelee Frankin mestarilliset huijarinlahjat, kun tämä aloittaa uudessa koulussa ja päättää esittää ranskanluokan sijaisopettajaa - ja vieläpä onnistuen siinä usean päivän ajan!




On todella hilpeää seurata, kuinka Frank päätyy mukaan erilaisiin hommiin ja kuinka hän ajan kanssa tehostaa taitojaan erilaisissa huijauksissa. Monet kohtaukset uhkuvat nerokkuutta, kun Frank väärentää hauskoin tavoin esimerkiksi shekkejä, lentäjäkorttia tai lääkärinpapereita. Rohkean persoonallisuutensa ansiosta Frank tekee yhä vain hävyttömämpiä rikoksia ja hänen elämänsä muuttuu päivä päivältä absurdimmaksi. Kiinnijäämisen riski on jatkuvaa ja pitää jännitettä yllä kaiken aikaa - etenkin kun FBI lähtee mystisen shekkiväärentäjän jäljille. Sen lisäksi, että elokuva on täynnä monia läheltä-piti-tilanteita, mitkä pistävät katsojan sydämen lyömään lujempaa, on myös kiehtovaa seurata Frankin suhtautumista FBI:hin. Välillä jännite kiinnijäämisestä vain innostaa Frankia lisää, kun taas toisinaan jatkuva pakoilu muuttuu uuvuttavaksi. Henkilökuvauksena Ota kiinni jos saat on todella mainio teos ja viihdyttävänä rikoskertomuksena vielä sitäkin parempi.

On Spielberg kyllä aikamoinen äijä. Hän ohjasi vuoden sisään kaksi lähes kahden ja puolen tunnin elokuvaa, joista ensimmäinen oli vielä ison budjetin tehostetuotanto Minority Report ja onnistui molemmissa erittäin hyvin. Ota kiinni jos saat ei todellakaan ole Spielbergin ensimmäinen elokuva, minkä hän ohjasi, odotellessaan toisen elokuvansa tehosteiden viimeistelyä. Vuonna 1993 hän julkaisi niin Jurassic Parkin kuin Schindlerin listan (Schindler's List), mikä on saavutus, mitä aika lailla kaikki muut ohjaajat voivat vain katsoa sivusta kadehtien. Vaikka Minority Report ja Ota kiinni jos saat eivät olekaan kaksikkona läheskään yhtä väkevä kuin Jurassic Park ja Schindlerin lista, ovat ne silti molemmat loistoviihdettä, eikä voi muuta kuin ihailla ohjaajan lahjakkuutta. Ota kiinni jos saat on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku herätetään tyylikkäästi takaisin henkiin. Kuvaus on oivallista ja sitä tukee hyvä leikkaus (joskin elokuvan ei tarvitsisi olla ihan kahden tunnin ja 20 minuutin mittainen). Äänimaailmakin on mainio tehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin, jotka tuovat oman vahvan lisänsä vekkulimaiseen henkeen.




Yhteenveto: Ota kiinni jos saat on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Filmi nostaa vähän väliä virneen katsojan kasvoille, sillä sitä on niin viihdyttävää ja hilpeää seurata. Frank Abagnale Jr:n veijarimaiset huijauspuuhat ovat erittäin koukuttavia ja onnistunutta jännitettä tuodaan mukaan, kun FBI astuu kuvioihin. Jahti pitää niin päähahmon kuin katsojan varpaillaan, vaikka lopputulos paljastetaan heti elokuvan alussa. Steven Spielbergin ohjaus on herralle tyypillisesti todella taidokasta ja hän pitää ovelaa pakettia hyvin kasassa. Leonardo DiCaprio on nappivalinta huijarin osaan ja Tom Hanks suoriutuu erittäin passelisti tätä jahtaavan FBI-agentin roolista. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevästi työstetty. Ota kiinni jos saat tuntuu usein unohtuvan, kun käydään läpi Spielbergin elokuvia. Ohjaajan filmografiaan mahtuu toki monia tätä parempia huipputeoksia, mutta 2000-luvun leffoista puhuttaessa Ota kiinni jos saat edustaa mielestäni Spielbergin tuotannon parempaa päätyä. Suosittelenkin elokuvaa kaikille kevytmielisempien rikostarinoiden, sekä tämän ohjaajan ja näiden näyttelijöiden faneille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Catch Me If You Can, 2002, DreamWorks, Kemp Company, Splendid Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, Muse Entertainment Enterprises


maanantai 16. marraskuuta 2020

Arvostelu: Charlie's Angels (2019)

CHARLIE'S ANGELS



Ohjaus: Elizabeth Banks
Pääosissa: Kristen Stewart, Naomi Scott, Ella Balinska, Elizabeth Banks, Patrick Stewart, Djimon Hounsou, Sam Claflin, Jonathan Tucker, Nat Faxon, Chris Pang ja Luis Gerardo Méndez
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlie's Angels on jatkoa niin Charlien enkelit -hittitelevisiosarjalle (Charlie's Angels - 1976-1981) kuin Cameron Diazin, Drew Barrymoren ja Lucy Liun tähdittämille toimintaelokuville Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000) ja Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Syksyllä 2015 Sony-studio ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjan pohjalta. Käsikirjoittajaksi valittiin Evan Spiliotopoulos, mutta hänen tekstiään työstivät uudelleen myös Craig Mazin, Semi Chellas, Jay Basu ja ohjaajaksi valittu Elizabeth Banks, kunnes kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Lopulta Charlie's Angels sai ensi-iltansa monissa maissa viime marraskuussa, mutta sen saaman ristiriitaisen palautteen, sekä kehnon taloudellisen menestyksen vuoksi elokuvaa ei julkaistu Suomen teattereissa. Itse en odottanut elokuvan näkemistä lainkaan, sillä en voi sietää Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämiä Charlien enkelit -leffoja. Lisäksi en ole pitänyt Kristen Stewartista lähes missään elokuvassa, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Päätin kuitenkin antaa uudelle Charlie's Angelsille mahdollisuuden, toivoen, että se olisi edes hieman parempi kuin aiemmat filmatisoinnit.

Systeemisuunnittelija Elena Houghlin päätyy auttamaan salaista Charlien enkelit -järjestöä, joka uskoo, että Elenan kehittelemää Calisto-energialaitetta aiotaan käyttää tuhoisiin tarkoituksiin.

Uuden Aladdin-filmatisoinnin (2019) prinsessa Jasminea esittänyt Naomi Scott näyttelee tässä Elena Houghlinia, suunnittelijaa, joka päätyy Charlien enkelit -järjestöön. Elenalle on kirjoitettu tarpeeksi toimiva kehityskaari pelokkaasta tutkijasta, joka alkaa keräämään rohkeutta elokuvan aikana. Paikoitellen on kuitenkin hieman harmi, ettei elokuva kunnolla tuo esiin Elenan älykkyyttä. Hahmo on ollut mukana luomassa voimakasta laitetta, jota voi käyttää tuhoaseena ja tätä puolta hahmosta olisi voitu nähdä enemmän. Scott on kuitenkin oikein mainio roolissaan ja hänellä voi olla lupaava ura edessään Hollywoodissa.




Tämän elokuvan Enkeleitä ovat Twilight-rainoista (2008-2012) tutun Kristen Stewartin näyttelemä Sabina ja huomattavasti tuntemattomamman Ella Balinskan esittämä Jane. Balinska onnistuu nopeasti osoittamaan, että hänestä löytyy uskottavuutta toimintasankariksi ja vetääkin pätevästi pahiksia turpaan heti saapuessaan elokuvaan. Stewart taas yrittää olla porukan vitsiniekka ja vaikka hän on kiusallisen kömpelö komediapuolella, onnistui hän yllättämään minut positiivisesti tässä. Yksi-ilmeisyydestään ja puisesta olemuksestaan tuttu Stewart revittelee oikein kunnolla ja näyttää yhdessä kohtaa puolen minuutin aikana enemmän ilmeitä kuin koko Twilight-sarjassa. Parasta kuitenkin on, että Stewart, Balinska ja Scott toimivat erittäin mainiosti kolmikkona.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Patrick Stewart Enkeleitä ennen johtaneena, mutta nyt eläköityneenä Bosleynä, Elizabeth Banks tämän tilalle tulevana uutena Bosleynä, Nat Faxon Elenan pomona, Sam Claflin bisnesmies Brokina, Jonathan Tucker palkkamurhaajana, sekä Chris Pang salakuljettaja Jonnynä. Stewartia ei pitkään leffassa näe, mutta kun hänet lopulta otetaan kunnolla mukaan, hän on yllättävänkin hilpeä roolissaan. Myös Claflin hoitaa roolinsa kieli poskessa. Banks sen sijaan jää turhan tosikoksi ja paikoitellen on selvää, että hän on ottanut vähän liikaakin hoidettavakseen elokuvassa, toimiessaan niin ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.




Vaikkei uusi Charlie's Angels ole mikään erityisen hyvä elokuva, onnistui se yllättämään positiivisesti, kun ottaa huomioon, kuinka vähän leffalta odotin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pystyin toteamaan, että kyseessä on parempi elokuva kuin Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämät fiaskot. Uuden leffan ongelmaksi jää lähinnä, kuinka perusturvallista höttöä se on. Paikoitellen sen lähes kahden tunnin kesto puuduttaa, kun elokuvan tarina ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa, mutta muuten filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti. Toimintakohtauksissa pääkolmikkoa hyödynnetään veikein tavoin ja mukaan mahtuu niin menevää turpaanvetoa kuin vauhdikkaita takaa-ajoja. Elokuva osaa olla oikealla tavalla älyvapaa, muuttumatta myötähäpeällisen typeräksi, kuten sarjan kaksi edellistä leffaa. Ja tämä siis on muuten samaa sarjaa kuin alkuperäinen televisiosarja ja 2000-luvun alun filmit. Elokuvan voi kuitenkin katsoa, vaikkei niitä olisi nähnyt.

Ilmestyessään elokuva sai paljon kritiikkiä sen vahvasta feministisestä asenteesta. Kieltämättä elokuvan aloitus tuntuu todella väkinäiseltä, kun koko homma lähtee käyntiin väittelyllä siitä, voivatko naiset toimia toimintasankareina. Sen jälkeen leffa alkaa kuitenkin luottamaan itseensä paljon vahvemmin. Elokuvan ongelmat eivät todellakaan johdu siitä, että siinä on pääosassa naisia, mikä on selvästi saanut monet mieskatsojat kiukustumaan. Päinvastoin. Stewart, Scott ja Balinska ovat elokuvan parasta antia ja jo heidän mainio yhteishenkensä saa katsomaan tiettyjä juttuja sormien läpi. Leffan ongelmat johtuvat lähinnä käsikirjoituksesta, mihin on laadittu mitä mitäänsanomattomin juoni, sekä paljon vitsejä, jotka ovat lähinnä kiusallisen kehnoja. Parissa kohtaa elokuva sai minut naurahtamaan ääneen, mutta useammin se sai minut vaivaantuneeksi. Lisäksi leffasta löytyy täysin turha romanttinen sivujuoni, joka on niin kökösti istutettu mukaan, että kun sen toinen osapuoli palaa kuvioihin, olin jo kokonaan unohtanut, kenestä olikaan kyse.




On kiinnostavaa nähdä komedioista tutun Elizabeth Banksin ottavan vastuulleen toimintaelokuvan ohjaus, mutta paikoitellen on selvää, että Banks on todella kokematon toiminnan saralla. Vaikka taistelut ovat viihdyttäviä, ovat ne teknisesti paikoitellen kömpelöitä. Näyttävien stunttien sijaan elokuva luottaa nopeatempoiseen leikkaukseen ja hieman sekavaan kuvaukseen käsirysyissä. Jos taistelut olisi kuvattu ja leikattu kuten esimerkiksi John Wickissä (2014), käsikirjoituksen ongelmia pystyisi katsomaan vielä enemmän sormien läpi. Leikkauksessa leffaa olisi myös voinut tiivistää ja tiputtaa pieniä pätkiä sieltä sun täältä, antamaan pitkäveteisemmille hetkille tarvittavaa reippautta. Lavasteet, tehosteet ja ääniefektit ovat onnistuneet, mutta säveltäjä Brian Tylerin työ valuu täysin hukkaan, kun elokuva luottaa musiikeissa täysin olemassa oleviin renkutuksiin, jotka jumputtavat kaiken aikaa taustalla.

Yhteenveto: Charlie's Angels on keskinkertainen toimintaraina, mutta silti positiivinen yllätys aiempien, katastrofaalisen huonojen Charlien enkelit -filmien jälkeen. Tarina on aika mitäänsanomaton ja nappaa harvoin mukaansa. Pitkäveteisiä hetkiä löytyy ja huumori on lähinnä kiusallista. Toimintakohtauksista huomaa ohjaaja Elizabeth Banksin kokemattomuuden. Silti elokuva onnistuu jollain tavalla viihdyttämään. Naomi Scott, Kristen Stewart ja Ella Balinska toimivat yllättävänkin hyvin uutena pääkolmikkona ja heidän yhteishenkeään on mukava seurata. Kolmikko toimii jopa niin mainiosti, että tietyt hölmöydet pystyy juuri ja juuri katsomaan jotenkin sormien läpi. Vaikkei kyseessä ole erityisen hyvä elokuva, olin silti ihan tyytyväinen näkemääni, pelätessäni pahinta. Tuskin katson Charlie's Angelsia uudestaan, mutta jos tälle joskus tehdään jatkoa, voisin jopa aiempaa positiivisemmin mielin vilkaista sen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, 2.0 Entertainment, Brownstone Productions


maanantai 9. marraskuuta 2020

Arvostelu: The Next Three Days (2010)

THE NEXT THREE DAYS



Ohjaus: Paul Haggis
Pääosissa: Russell Crowe, Elizabeth Banks, Lennie James, Ty Simpkins, Brian Dennehy, Helen Carey, Olivia Wilde, Daniel Stern ja Liam Neeson
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

The Next Three Days on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta trilleristä Kaiken se kestää (Pour elle) vuodelta 2008. 2000-luvun alussa ohjaaja Paul Haggis oli työstämässä elokuvaa Martin Luther Kingistä, muttei saanut sille rahoitusta, joten hän päätti tehdä jotain pienimuotoisempaa. Eräänä päivänä hän sattui katsomaan Kaiken se kestää -elokuvan ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä oman versionsa. Hän sai hankittua leffan oikeudet, sekä Lionsgaten tuottamaan oman elokuvansa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2009 ja lopulta The Next Three Days sai maailmanensi-iltansa 9. marraskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, vaikka olikin lähellä, että niin olisi käynyt. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan se tätini kanssa, mutta muistaakseni kehnojen näytösaikojen takia päädyimmekin katsomaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010)... minkä olin nähnyt jo kaksi kertaa. Kestikin muutamia vuosia, kunnes vihdoin päätin katsoa The Next Three Daysin ja yllätyin, kuinka paljon pidin siitä. Olen omistanut elokuvan jo jonkin aikaa Blu-raylla, mutten ole katsonut sitä vielä uudestaan. Nyt kun huomasin leffan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Brennanin perheen elämä mullistuu, kun Lara-äitiä syytetään pomonsa murhasta. Kun John-isä ei tunnu keksivän laillista tapaa todistaa vaimonsa syyttömyyttä, hän päättää vapauttaa tämän vankilasta rikollisin keinoin.

Brennanin perheen isänä, Johnina nähdään Russell Crowe ja vankilaan joutuvana äitinä, Larana Elizabeth Banks. Jälkimmäisen kohdalla on tosin pitkiä pätkiä, kun häntä ei nähdä ollenkaan, sillä elokuva seuraa pääasiassa Johnin yritystä saada vaimonsa ulos vankilasta, eikä niinkään Laran vankilaelämään. Banks on mainio roolissaan, jättäen salaperäiseksi sen, onko hän syyllinen vai ei. Crowe on vielä parempi aviomiehenä, joka ei usko sekuntiakaan vaimonsa syyllisyyteen ja yrittää vimmaisesti pelastaa tämän. Crowe on uskottava aika tavallisena kaduntallaajana, joka alkaa tekemään todella erikoisia juttuja voittaakseen. Perheen lasta, nuorta Luke-poikaa näyttelee Ty Simpkins, joka nousi hetkellisesti lapsitähdeksi tämän leffan jälkeen rooleillaan Riivatussa (Insidious - 2010), Iron Man 3:ssa (2013) ja Jurassic Worldissa (2015).




Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Carey ja Brian Dennehy Johnin vanhempina, Lennie James etsivä Nabulsina, sekä pienissä rooleissa Yksin kotona -joulukomedioista (Home Alone - 1990-1992) tuttu Daniel Stern asianajajana ja toimintastara Liam Neeson ex-vankina, jolta John utelee ohjeita vankilapakoon. Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttaa James, joka alkaa ensimmäisenä epäilemään Johnia.

The Next Three Days ei turhia tuhlaile aikaa alussa, vaan hyppää nopeasti suoraan asiaan, poliisien saapuessa Brennanien talolle pidättämään Laran. Siitä lähteekin liikkeelle hyvin kiinnostava ja mukaansatempaava kertomus, sekä Johnin henkinen matka. Erittäin kiltti ja lempeä mies alkaa vähitellen osoittamaan hurjempia puolia, kun epätoivo alkaa iskeä, eikä hänen vaimonsa syyttömyyttä voida todistaa. Elokuva tekeekin ovelan tempun siinä, että se paljastaa vasta loppupäässä, onko Lara syytön vai ei. Mutta koska John uskoo syyttömyyteen, katsojakin uskottelee niin itselleen ja toivoo Johnin olevan oikeassa. Oli Lara syyllinen tai ei, se on selvää, että John alkaa tekemään yhä vain enemmän rikollisia asioita, mitkä johtaisivat vankilatuomioon. Silti katsoja on kaiken aikaa tämän puolella ja jännittää yhä vain enemmän, kun takaiskuja sattuu ja kun poliisi alkaa tutkimaan rikoksia, joiden takana John on. Elokuvan kahden tunnin ja vartin kesto meneekin nopeasti, sillä leffa pitää niin mainiosti mukanaan.




Valitettavasti elokuvasta löytyy ongelmiakin ja yksi näistä on leffan tahditus. Vaikka nopea tempo pitää katsojaa hyvin mukana, tuntuu leffa muutamassa kohtaa kulkevan pikakelauksella. Välillä jopa haluaisi, että elokuva hidastaisi tahtiaan. Paikoitellen se keskittyy täysillä näyttämään sitä, kun John suunnittelee Laran vapauttamista, mutta sitten taas leffassa tapahtuu asioita, joiden kohdalla olisi ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka John sai tällaisen älynväläyksen. Rytmityksellisistä heikkouksistaan huolimatta The Next Three Days toimii erittäin hyvin. Tunnelma tiivistyy loppua kohti, kun suunnitelma on vihdoin aika pistää käytäntöön. Loppuhuipennus voi jopa saada katsojan siirtymään penkkinsä reunalle, sillä se vangitsee niin taidokkaasti.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Paul Haggis, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Crashin (2004), mistä hän voitti niin parhaan elokuvan kuin parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnot. Siitä tosin kiistellään edelleen, ansaitsiko elokuva kumpaakaan pystiä. The Next Three Daysissa Haggis tekee oivallista työtä, rakentaen tunnelmaa taidokkaasti. En kuitenkaan tiedä, johtavatko rytmitysongelmat juurensa jo hänen käsikirjoitukseensa, vai onko se vasta leikkauksessa muodostunut vika. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja ääniefektitkin iskevät. Säveltäjä Danny Elfman tuo mukaan lisätunnelmaa mainioilla musiikeillaan.




Yhteenveto: The Next Three Days on erittäin mainio trilleri, mikä nappaa mukaansa heti ensiminuuteillaan ja kasvattaa vain tunnelmaa kohti jännittävää loppuhuipennustaan. Elokuva tekee erittäin ovelan tempun siinä, ettei se paljasta ennen loppua, onko Elizabeth Banksin näyttelemä Lara-vaimo syyllinen vai syytön, mikä tuo oman kiehtovan lisänsä tapahtumien seuraamiseen. Katsoja yrittää Russell Crowen esittämän Johnin tavoin uskotella itselleen, että Lara on syytön ja siten voikin katsoa sormien läpi, kun John alkaa kulkemaan rikollisia polkuja. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee todella nopeasti - jopa paikoitellen liiankin nopeasti. Filmistä löytyy rytmityksellisiä ongelmia ja se voisi muutamassa kohtaa rauhoittua ja syventyä tiettyihin hetkiin paremmin. Muuten The Next Three Days on todella oivallinen jännäri, minkä katselua suosittelen genren ystäville, jos se on vielä jäänyt näkemättä. Tai jos se on jo katsottu ja hyväksi todettu, on elokuvan kymmenvuotisjuhla hyvä syy katsoa se uudelleen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Next Three Days, 2010, Lionsgate, Hwy61, Fidélité Films


keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Arvostelu: Brightburn (2019)

BRIGHTBURN



Ohjaus: David Yarovesky
Pääosissa: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman, Meredith Hagner, Matt Jones, Emmie Hunter, Becky Wahlstrom ja Gregory Alan Williams
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Brightburn on David Yaroveskyn ohjaama kauhuelokuva, joka lähti liikkeelle Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunnin veljen Brian Gunnin ja serkun Mark Gunnin ideasta "mitä jos Superman olisikin paha"? Brian ja Mark saivat Jamesin innostumaan ideasta ja sen työstäminen alkoi nopeasti. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2018 ja Brightburnin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo saman vuoden marraskuussa, mutta sen julkaisua siirrettiin tälle keväälle. Täällä Suomessa olemme valitettavasti joutuneet odottamaan vielä kauemmin. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä täälläkin ja leffalla oli jopa ensi-iltapäivä näkyvissä mm. Finnkinon sivuilla. Ensi-iltaa kuitenkin siirrettiin pariin otteeseen, kunnes elokuva katosi kokonaan tulevien filmien listoilta. Itselleni tämä tuotti suuren pettymyksen, sillä innostuin Brightburnista todella paljon, kun kuulin siitä viime vuonna ja olin kovasti odottanut sen näkemistä. Nyt elokuva on vihdoin julkaistu myyntiin ja vuokralle, ja katsoinkin sen heti yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Olimme puhuneet filmistä ja sen katsomisesta yhdessä vuoden alusta alkaen ja nyt kun tilaisuus vihdoin koitti, pistimme elokuvan innokkaasti pyörimään.

Lasta pitkään toivonut Breyerin pariskunta saa vastauksen rukouksiinsa, kun he löytävät läheiseen metsään pudonneesta aluksesta poikavauvan. Aluksi Brandoniksi nimetty poika vaikuttaa täysin tavalliselta, mutta täytettyään 12 vuotta, Brandon huomaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä.

Pääroolissa Brandon Breyerinä nähdään nuori Jackson A. Dunn, joka hoitaa hommansa tarpeeksi mallikkaasti. Dunnilta löytyy selkeät heikommat hetkensä, mutta suurimmaksi osaksi hän pärjää kelvollisesti erikoisessa roolissa. Brandon on selvästi kummallinen tapaus ja Dunn pääseekin leikkimään hahmon outoudella. Valitettavasti hahmon motiivit toimia tietyllä tavoin jäävät todella ohuiksi ja samalla hänen muutoksensa superminäkseen jää harmillisen kömpelöksi.
     Brandonin vanhempia, Tori ja Kyle Breyeriä esittävät Elizabeth Banks ja David Denham, jotka ovat molemmat mainioita rooleissaan. On mielenkiintoista seurata, kuinka he suhtautuvat poikaansa ja kuinka he alkavat pikkuhiljaa ymmärtämään, mitä on meneillään. Banks on erityisen hyvä äitinä, joka on valmis puolustamaan rakasta poikaansa, vaikka mikä olisi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Meredith Hagner Torin siskona Merileenä ja Matt Jones tämän miehenä Noahina, Emmie Hunter Brandonin luokkatoveri Caitlyninä ja Gregory Alan Williams sheriffinä. Kaikki näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, miksi onkin harmi sanoa, että heidän lahjansa valuvat hieman hukkaan tässä teoksessa.




Brightburn sisältää mielestäni yhden fantastisimmista ideoista, mitä olen vähään aikaan lukenut tai kuullut: mitä jos Superman olisikin paha? Elokuva ei yritä lainkaan piilotella sitä, että Brandonin tarinan pohjana toimii Supermanin taustatarina. Kuinka farmilla asuva pariskunta löytää avaruudesta saapuneen lapsen ja päättää kasvattaa tämän omanaan. Kuinka kasvaessaan tämä nuorukainen huomaa, että omaa kykyjä, mitä muut eivät, kuten läpäisemättömän ihon, kyvyn lentää ja laserkatseen. Mutta sen sijaan, että Brandon seuraisi Clark Kentin jalanjäljissä ja matkaisi suurkaupunkiin taistelemaan rikollisuutta vastaan, hän alkaa tappamaan ihmisiä... raaoilla tavoilla. Jos joku ei vielä tiennyt tai hoksannut, Brightburn ei ole supersankarileffa, vaan kauhuelokuva. Minä suorastaan rakastan tämän elokuvan ideaa! Se on aivan nerokas! Mutta valitettavasti tämä elokuva on hyvä esimerkki siitä, ettei hyvä idea riitä, jos sen käsikirjoittaa elokuvaksi näin kömpelösti. Brightburn on yksi vuoden isoimmista pettymyksistä.

Minua suorastaan harmitti tämän elokuvan aikana, kun en voinut olla miettimättä, kuinka mahtava idea tuhlataan näin laimeaan tekeleeseen ja kuinka tästä olisi helposti saanut paljon paremman. Ensinnäkin filmin tarina on todella kompastellen kerrottu ja elokuvalla tuntuu olevan aivan kamala kiire. Hahmoja ehditään hädin tuskin edes esittelemään, kun Brandon jo hoksaa kykynsä, eikä siitä aikaakaan, kun hän jo aloittaa lahtausprojektinsa kotitekoisessa naamiaisasussaan. Aivan kuin elokuvasta olisi poistettu ainakin puolen tunnin edestä materiaalia. Alusta tuntuu puuttuvan useita tärkeitä kohtauksia. Mihinkään ei ehditä keskittyä, vaan leffa heittää kaikenlaisen pohjustuksen välinpitämättömästi esille, jotta pääsee vihdoin pitämään hauskaa Brandonin superpahuuden kanssa. Ongelma vain on, että kehnon alustuksen vuoksi yhdestäkään hahmosta ei välitä, eikä kenenkään kuolema tunnu missään. Kuten jo sanoin, syyt Brandonin tapporeissulle tuodaan huonosti mukaan ja loppuleffa onkin sitten vain supertappamista ilman vahvaa draamaa, mitä tällainen tarina vaatisi toimiakseen kunnolla.




Lisäksi iso ongelma on se, ettei Brightburn pelota. Leffa luottaa täysin halpoihin äkkisäikäyttelyihin sen sijaan, että se yrittäisi rakentaa pelottavaa tunnelmaa. Suuri osa säikäytyksistä on myös täysin typeriä, kun leffa yrittää epätoivoisesti saada huomiota katsojaltaan. Mukana on pari karmivaa kuvaa, kun Brandon vaanii uhriaan, mutta siihen se sitten jää. Päiväsaikaan Brandonin superpahis-asu on lähinnä koominen, mikä myös rikkoo vähäisenkin yrityksen tunnelmasta. Yllättävän raakojakin hetkiä mahtuu mukaan, mutta eivät ne riitä. Elokuva kulkee turbovauhdilla kohti loppuhuipennustaan, mikä sekin aiheuttaa suuren pettymyksen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa uutta elokuvauniversumia erilaisista supervoimaisista pahiksista, mutta sellainen universumi ei tunnu ansaitulta tämän jälkeen. Brightburn onnistuu tunaroimaan ideansa kanssa niin, ettei ainakaan itseäni kiinnosta enää nähdä muita samanlaisia filmejä.

Elokuvan on ohjannut David Yarovesky, joka on aiemmin ohjannut vain yhden leffan, todella pienelle huomiolle jääneen The Hiven (2014). Sen lisäksi hän on tehnyt pienen roolityön Guardians of the Galaxyn (2014) ravagerina, sekä toteuttanut Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) myyntijulkaisun markkinointivideon. Kokemattomuuden kyllä huomaa. Yarovesky ei onnistu rakentamaan tunnelmaa, eikä kerro tarinaansa kunnolla - mihin tietty vaikuttaa myös Brian ja Mark Gunnin kömpelö käsikirjoitus, sekä leikkaus. Sentään Brightburn on muuten teknisesti hyvin toteutettu ja tekijät ovat hyödyntäneet todella pienen, noin 10 miljoonan dollarin budjettinsa nerokkaasti, saaden elokuvan näyttämään huomattavasti kalliimmalta kuin se oikeasti on. Mukaan mahtuu muutama täysin selvä digiefekti, mutta muuten toteutus on taidokasta. Mukana on paljon upeita kuvia, minkä lisäksi lavasteet ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailma on muuten onnistunut, mutta äkkisäikäytysten ääniefektit saavat usein kohottelemaan kulmia säpsähtämisen sijaan.




Yhteenveto: Brightburn on valitettavan suuri pettymys, mikä tuhlaa mahtavan ideansa heikon toteutuksensa vuoksi. Tekijöillä on aivan kauhea kiire kertoa tätä tarinaa, jolloin katsojan on todella vaikea hypätä mukaan. Hahmoihin ei ehdi luomaan emotionaalista sidettä missään kohtaa, jolloin tappamisen alkaessa katsojaa ei niinkään kiinnosta. Varsinkin päähenkilö Brandon on harmillisen kehnosti kirjoitettu hahmo ja hänen motiivinsa teoilleen tuodaan kömpelösti mukaan. Elokuva ei myöskään pelota, eikä ohjaaja David Yarovesky osaa luoda tunnelmaa. Elokuva luottaa täysin halpoihin äkkisäikäytyksiin. Läpi leffan en voinut olla ajattelematta, kuinka tästä voisi saada paljon paremman teoksen. Idea pahasta Supermanista on erinomainen ja onkin suuri sääli nähdä sen valuvan täysin hukkaan osaamattomissa käsissä. Sentään tekninen toteutus saa elokuvan näyttämään kalliimmalta kuin se oikeasti on ja näyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan. Jos hätäinen kerronta, laiskat böö-pelottelut ja ohuiksi jäävät hahmot eivät haittaa, voi Brightburn toimia. Itse odotin kuitenkin paljon enemmän.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brightburn, 2019, The H Collective


perjantai 24. toukokuuta 2019

Arvostelu: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015)

NÄLKÄPELI - MATKIJANÄRHI, OSA 2

THE HUNGER GAMES: MOCKINGJAY - PART 2



Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Donald Sutherland, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Sam Claflin, Natalie Dormer, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Jeffrey Wright, Willow Shields, Jena Malone, Elden Henson, Wes Chatham, Patina Miller, Stanley Tucci ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin menestyskirjoihin perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria hittejä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin tehdä elokuvamuotoon. Harry Potteria (2001-2011) ja Twilightia (2008-2012) kopioiden tekijät päättivät jakaa päätöskirjan kahdeksi elokuvaksi ja molempien osien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2013. Huipennuksen ensimmäinen osa Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1) ilmestyi teattereihin marraskuussa 2014 ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2. Sarjan edellinen osa oli kuitenkin osoittautunut monille niin tarpeettomaksi väliosaksi, ettei ihmisiä enää samalla lailla kiinnostanut koko elokuvasarja. Niinpä Matkijanärhi, osa 2 olikin sarjan huonoiten menestynyt elokuva, vaikka tienasikin mojovat 650 miljoonaa dollaria. Itse en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä teattereissa, sillä en välittänyt "Matkijanärhi"-kirjasta ("Mockingjay" - 2010). Katsoinkin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. En siis erityisemmin odottanut sarjan päätösosaa, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa sen heti ensi-iltana. Leffa osoittautui positiiviseksi kokemukseksi ja ostinkin sen hyllyyni heti, kun Blu-ray saapui kauppoihin. En kuitenkaan ole koskaan katsonut leffaa toistamiseen, vaikka olenkin muutaman vuoden ajan pohtinut sarjan uudelleenkatselua, etenkin nykyään, kun kirjoitan elokuva-arvosteluja. Vasta kesällä 2018 katsoin sarjan avausosan ja koska pidin sitä todella hyvänä, katsoin seuraavana päivänä Vihan liekit, sitä seuraavana Matkijanärhi, osa 1:n ja parin päivän päästä huipensin sarjan katsomalla Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli, Nälkäpeli - Vihan liekit ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1!

Katniss Everdeen lähtee pienen kapinallisjoukon kanssa Capitoliin päättääkseen sodan tappamalla pahan presidentti Snow'n.

Jennifer Lawrence näyttelee Katniss Everdeeniä viimeistä kertaa ja hoitaa homman kunniakkaasti. Edellisessä osassa Lawrencen työksi jäi lähinnä harmitella kaikkea, kun taas tässä Katniss päättää vihdoin ottaa Panemin kohtalon omiin käsiinsä ja lähtee tekemään sankaritekoja. Lawrence onnistuu olemaan vaikuttava jousipyssynsä kanssa ja onkin ollut erittäin kiinnostavaa seurata Katnissin matkaa köyhästä tytöstä kansan ylistämäksi legendaksi.
     Edellisessä elokuvassa Josh Hutchersonin näyttelemä Peeta Mellark osoittautui Capitolin aivopesemäksi, kun hahmo yritti tappaa Katnissin. Tässä hahmon synkempää puolta käsitellään oivallisesti ja vaikka hänet saadaan rauhoittumaan, tuo Peeta pientä lisäjännitettä, kun ei voi tietää, milloin hän seuraavan kerran muuttuukin liittolaisesta vastustajaksi. Peetan kehityskaari läpi leffan on mainio ja Hutcherson tekee kelpo työtä läpi leffan.
     Sen sijaan Liam Hemsworth ei vieläkään vakuuta Galena. Vaikka Galekin lähtee taistoon mukaan, ei hän silti ole kiinnostava hahmo. Hän yrittää edelleen saada Katnissia itselleen, mutta kun ottaa huomioon, kuinka Katniss puhuu yhä Peetasta kaiken aikaa, ei katsojalle voi koskaan jäädä epäselväksi, että Gale joutuu tyytymään osaansa kolmantena pyöränä. Eikä mikään ihme, kun Hemsworthilta ei löydy lainkaan karismaa. Katsojana välittää hänen kohtalostaan ihan yhtä vähän kuin kapinallisjoukon uusista hahmoista, joiden nimi mainitaan ehkä kerran. Ennalta-arvattavasti kuolevien tyyppien ja pääkolmikon lisäksi Capitoliin lähtevät myös vanha Nälkäpeli-voittaja Finnick (Sam Claflin ei pääse tarpeeksi esille), edellisestä osasta tuttu kuvaustiimi Cressida (Natalie Dormer), Castor (Wes Chatham), Messalla (Evan Ross) ja mykkä Pollux (Elden Henson), sekä oikein mukava eversti Boggs (mahtava Mahershala Ali) ja uusi hahmo luutnantti Jackson (Michelle Forbes).
     Muutkin tutut hahmot palaavat viimeistä kertaa sarjaan. Woody Harrelsonin Haymitch ja Elizabeth Banksin hauska Effie ovat kuitenkin pahasti alikäytettyjä, puhumattakaan Stanley Tuccin esittämästä juontaja Caesarista, josta on kadonnut kaikki energia ja joka esiintyy vain yhdessä tai kahdessa televisiolähetyksessä. Kuvausten aikana menehtyneen Philip Seymour Hoffmanin esittämän Plutarchin rooli on ymmärrettävästi aika pieni. Julianne Mooren näyttelemä kapinaliiton johtaja, presidentti Coin pääsee kuitenkin jälleen isoon rooliin ja vaikka Mooresta löytyy tiettyä arvokkuutta, minkä rooli vaatii, ei Coin ole vieläkään pidettävä hahmo. Tekniikkanero Beetee (Jeffrey Wright) ja tympeä Johanna (Jena Malone) nähdään myös, mutta pienissä osissa.
     Edellisen osan tavoin tämänkin filmin parhaaksi näyttelijäksi osoittautuu Donald Sutherland, jonka tulkitsema presidentti Snow osoittaa hienosti uusia puolia itsestään. Hahmon julmuus ja säälimättömyys ovat yhä tallella, mutta Snow osoittaa olevansa hieman enemmänkin kuin yksiulotteinen roisto. Yksi parhaista kohtauksista elokuvassa onkin, kun presidentti Snow paljastaa tämän puolen itsestään Katnissille.




Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n ensimmäinen vartti on aika lailla samanlaista meininkiä kuin pitkästyttävä Matkijanärhi, osa 1. Mitään erityisen mielenkiintoista ei tapahdu ja tarina junnaa paikallaan. Alkupäässä nähdään tosin iloisempi hetki, mikä on yksi koko leffasarjan onnellisimmista ja erottuu siten edukseen. Kuitenkin vasta kun Katniss päättää lähteä Capitoliin presidenttimetsästykseen, koko Matkijanärhi-tarina pääsee vihdoin käyntiin. Myös tähän tungetaan mukaan tylsää propagandakuviota, mitä edellinen oli täynnä ärsyttävyyteen asti, mutta muuten Osa 2 on huomattavasti edellistä osaa viihdyttävämpi. Tästä huolimatta sarjan huipennusosakin jää pahasti kahden ensimmäisen Nälkäpeli -leffan jalkoihin. Elokuvassa yritetään luoda uusi Nälkäpeli sillä, että jotenkin mysteerisesti pelintekijät ovat yhtäkkiä kyenneet täyttämään Capitolin ansoilla, jotka aiheuttavat päänvaivaa hyökkääville kapinallisille. Ainoa selitys, minkä leffa antaa sille, että kokonainen kaupunki on hetkessä muutettu surmanloukuksi, on tulevaisuuden siisti teknologia. Katsojan täytyy vain hyväksyä, että tähän on pystytty, sillä muuten leffan viihdyttävistä puolista on vaikea nauttia.

Vaikka nämä ansoitukset tekevätkin elokuvasta edellistä osaa viihdyttävämmän, saavat ne leffan tuntumaan videopelimäiseltä tasohyppelyltä. Yksi ansa on yksi taso, mikä hahmojen eli pelaajien täytyy päästä läpi, jotta pääsee seuraavalle, hieman vaativammalle tasolle. Aluksi täytyy selvitä yksinkertaisista liekinheittimistä ja konetuliaseista, mutta kun pelissä pääsee pidemmälle, muuttuvat vastukset paljon vaarallisemmiksi. Esimerkiksi kohtaus synkissä tunneleissa, missä kapinallisten kimppuun hyökätään, on jännittävyytensä ansiosta leffan paras toimintajakso. Kuitenkin sen sijaan, että peli etenisi viimeiselle tasolle, missä vastaan tulee se kaikista pahin vastustaja, tasohyppelymeininki vain katkeaa kuin seinään ja niin katkeaa myös leffan viihdyttävyys. Elokuva nostattaa hyvin tunnelmaansa eri ansakohtausten kautta ja katsojana jännittää, pääseekö Katniss toteuttamaan suunnitelmansa, mutta sitten koko nostatus unohdetaan ja koko homma ratkaistaan todella tylsällä tavalla. Ärsyttävintä tässä on, ettei Katnissin ja kapinallisjoukon seikkailuilla ansoitetussa Capitolissa ole mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. He olisivat voineet jäädä tukikohtaan ja leffa päättyisi täysin samalla tavalla. Näin elokuva johtaa katsojia pahasti harhaan, eikä todellakaan hyvällä tavalla.




Sen lisäksi, että Panemin kohtalo ratkaistaan ihan liian helposti, on leffaa vielä jäljellä noin puoli tuntia... miksi?! Loppupäässä filmi palaa siihen samaan pitkäveteisyyteen kuin Matkijanärhi, osa 1. Siitä löytyy pari mainiota kohtausta, mutta suurimmaksi osaksi loppua on vain venytetty täysin turhaan. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) pitkä loppu tarkoitti sitä, että katsojille näytetään, mihin sen sarjan maailma oli menossa ja mitä rakkaille hahmoille lopulta tapahtuu. Matkijanärhi, osa 2:n loppu sen sijaan käyttää aikaa siihen, että hahmot käyvät laiskoja keskusteluja ja ihan vain laahustavat hitaasti ympäriinsä. Itse ainakin olisin kovasti halunnut tietää, mitä esimerkiksi Caesarille käy, sillä Tucci teki hahmosta niin pidettävän. Näistä asioista ei kuitenkaan voi syyttää tekijöitä, vaan kirjailija Suzanne Collinsia. Kirjan lukeneena tiedän, että se on ihan samalla lailla pitkäveteinen ja antiklimaattinen päätösosa hienosti alkaneelle sarjalle. Jos Collinsin kirja olisi parempi ja mielenkiintoisempi, olisivat nämä kaksi leffaakin. Elokuvantekijöitä voi vain syyttää siitä, että he päättivät jakaa tylsän kirjan kahtia, jolloin elokuvat ovat täynnä tarpeetonta täytettä. Yhtenä leffana Matkijanärhi olisi varmasti parempi, vaikka se sisältäisi silti samoja ongelmia.

Kaikesta tästä huolimatta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 ei ole kuitenkaan huono elokuva. Ei se ole heikkokaan kuten Osa 1, vaan tiettyjen hyvien puoliensa ansiosta se nousee ihan kelpo seikkailuksi. Viihdyttävien toimintakohtausten lisäksi elokuva esittelee erinomaisen kysymyksen siitä, onko olemassa rajaa, minkä ylittäessä kapinaliitto muuttuu samanlaiseksi kuin vastustajansa Capitol? Mitä jos tarinan sankarit eivät olekaan yhtään sen parempia kuin vihollisensa? Yhdessä kohtaa kapinan johtajat pohtivat, että jos he voittavat taiston, pitäisikö heidän järjestää Capitolin lapsista koostuva Nälkäpeli kostoksi, jolloin he muuttuisivat yhtä pahoiksi kuin Capitol. Tämä kysymys johtaa erittäin mielenkiintoiseen loppuratkaisuun, mutta siitä huolimatta leffa on kuitenkin pettymys, kun miettii, miten hyvää tarinan ja panosten rakentamista kaksi ensimmäistä Nälkäpeliä tekivät. Enkä enää ihmettele yhtään, miksen ole aikoihin katsonut näitä elokuvia uudestaan. Siinä, missä Nälkäpeli ja Vihan liekit saivat katsojan haluamaan lisää, ei kumpikaan Matkijanärhi-leffoista synnytä halua palata takaisin sarjan pariin. Ehdin jo innoissani pohtia lukevani kirjat uudestaan ja katsovani Blu-ray -julkaisujen sisältämät usean tunnin dokumentit leffojen teosta, mutta tämän uneliaasti päättyvän elokuvan jälkeen kadotin jälleen mielenkiintoni sarjaa kohtaan.




Elokuvan ohjauksesta vastaa kahden edellisen osan tavoin Francis Lawrence. Hän onnistuu luomaan hyvää tunnelmaa, muttei edes hänkään löydä kunnon syitä jakaa tarina kahtia. Tämän lisäksi kun käsikirjoitusta on ollut työstämässä edellisen osan kirjoittajakaksikko Danny Strong ja Peter Craig, on lopputulos tietty täynnä täytekohtauksia, jotta leffa kestäisi vaaditut kaksi tuntia. Leikkauksessa leffaa saisi helposti tiivistettyä parillakin kymmenellä minuutilla. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on kuitenkin taidokkaasti kuvattu, hienosti lavastettu, hyvin puvustettu ja yhtä Tigris-hahmoa (Eugenie Bondurant) lukuunottamatta mainiosti maskeerattu. Visuaaliset tehosteet ovat sarjan parhaimmistoa, minkä lisäksi leffan äänimaailma on oivallisesti rakennettu. Etenkin synkkien tunnelien jännittävät ääniefektit ovat hyvin toteutetut. Siellä myös valaisu on parhaimmillaan. Musiikista vastaa jälleen James Newton Howard, jonka sävellykset sopivat leffaan, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on edellistä osaa parempi ja viihdyttävämpi teos, mutta on silti pettymys sarjan alkupään tekemän nostatuksen jälkeen. Asiat tuntuvat ratkeavan liian helposti, eikä viimeinen puolituntinen tunnu kaikessa tyhjäkäynnissään tarpeeksi eeppiseltä lopetukselta sarjalle. Leffasta löytyy onneksi pitkä videopelimäinen osio, jossa hahmot seikkailevat Capitolissa jännittävien ansojen keskellä. Onkin harmi, että myös tämä onnistutaan melkein pilaamaan, kun koko seikkailulla ei ole osaa lopputuloksen kannalta. Filmistä saisi helposti leikattua pitkiä pätkiä pois, jolloin kokonaisuus tuntuisi paremmalta paketilta. Hemsworthia lukuunottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa. On suuri sääli, että ohjaaja Francis Lawrence vaikutti kadottaneensa sen innostuksen sarjaa kohtaan, mikä häneltä löytyi Nälkäpeli - Vihan liekkien aikana. Jos innostuit sarjan edellisistä osista, niin kannattaa katsoa myös Matkijanärhi, osa 2, tosin sillä varoituksella, että huipennus voi helposti tuottaa pettymyksen. Ei leffa huono ole, mutta Suzanne Collinsin aloittama tarina olisi ansainnut selkeästi paremman lopun. Huomattavan parannuksen olisi tehnyt jo se, jos Collinsin kirjaa ei olisi koskaan jaettu kahdeksi elokuvaksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 2, 2015, Lionsgate, Color Force, Studio Babelsberg