Arvostelu: Cocaine Bear (2023)

COCAINE BEAR

Ohjaus: Elizabeth Banks

Pääosissa: Keri Russell, O'Shea Jackson Jr., Alden Ehrenreich, Christian Convery, Brooklynn Prince, Isiah Whitlock Jr., Margo Martindale, Jesse Tyler Ferguson, Aaron Holliday, Ray Liotta, Ayoola Smart, Kristofer Hivju, Hannah Hoekstra ja Matthew Rhys

Genre: komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Cocaine Bear perustuu löyhästi tositapahtumiin karhusta, joka löysi vuonna 1985 Tennesseestä, Yhdysvalloista hylätyn huumelastin ja söi kilokaupalla kokaiinia. Elokuvan teko lähti liikkeelle Jimmy Wardenin kirjoittamasta käsikirjoituksesta, josta tuottajat Phil Lord ja Christopher Miller innostuivat. Alun perin ohjaamaan valittiin Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, mutta kun he poistuivat projektista tehdäkseen Screamin (2022), Elizabeth Banks nappasi pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Cocaine Bear saapuu elokuvateattereihin... ja itse olin todella innoissani leffan näkemisestä. Kun viime vuoden lopulla ryhdyin tutkimaan 2023 elokuvatarjontaa, koin lähinnä jatko-osia, esiosia, lisäosia, uudelleenfilmatisointeja ja uudelleenkäynnistyksiä sisältävän kattauksen aika tylsäksi. Elokuva kokaiinista sekoavasta karhusta kiinnitti kuitenkin huomioni ja kun leffan traileri vaikutti lupaavan vekkulilta, aloin tosissaan odottamaan elokuvan näkemistä. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Cocaine Bearia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 huumekuriirit pudottavat lastinsa keskelle Chattahoocheen kansallispuistoa, mistä sen löytää mustakarhu. Kokaiinia nuuhkiva ja ahmiva karhu sekoaa ja pian kaikki lähistöllä kulkevat joutuvat sen kohteiksi.

Elokuva pitää sisällään aika laajan hahmokattauksen erilaisia tyyppejä, jotka joutuvat kohtaamaan kokaiinikarhun. On Sari (Keri Russell), äiti, joka lähtee kansallispuistoon etsimään koulusta lintsaavaa tytärtään Deirdreä (Brooklynn Prince) ja tämän kaveria Henryä (Christian Convery). On rikolliskaksikko Daveed (O'Shea Jackson Jr.) ja Eddie (Alden Ehrenreich), jotka työskentelevät Eddien huumediileri-isälle, Syd Whitelle (alle vuosi sitten menehtynyt Ray Liotta yhdessä viimeisistä elokuvarooleistaan) ja lähtevät noutamaan huumelastia metsästä. On Sydiä jahtaava rikosetsivä Bob (Isiah Whitlock Jr.) ja tämän työpari Reba (Ayoola Smart). On puistonvartija Liz (Margo Martindale), tätä auttava villieläintarkastaja Peter (Jesse Tyler Ferguson), sekä heille ongelmia aiheuttava nuorukainen Stache (Aaron Holliday). Ja lisäksi on turistipariskunta Olaf (Kristofer Hivju) ja Elsa (Hannah Hoekstra). Näyttelijäkaarti suoriutuu passelisti rooleistaan ja lähes jokaiseen hahmoon tuodaan selvä ominaispiirre, vaikka osa on toki mukana vain karhunruoaksi. Katsoja voikin poimia porukasta omat suosikkinsa, joiden toivoo pääsevän pakoon kansallispuistosta. Itse tykästyin eniten roistoduo Daveediin ja Eddieen, joista jälkimmäinen yrittää toipua vaimonsa kuolemasta.

Cocaine Bear on juuri niin pöljä elokuva kuin miltä jo sen nimi kuulostaa. Karhu sekoaa kokaiinista ja aiheuttaa kauhun tunteita lähistön ihmisille. Elokuviltaan pelkkää älykästä ja henkevää kaipaaville leffa siis tuskin toimii. Jos taas kaipaa kasarin ja ysärin oikeista eläimistä kertovia monsterirainoja, jotka eivät ota itseään liian todesta, tämä niille kumarteleva teos on kuin sinulle tehty. Itselleni kyseessä oli tosiaan yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta ja vaikka Cocaine Bear tuskin yltää joulukuussa vuoden parhaiden leffojen listalle, en silti voi sanoa olevani pettynyt. Kieli visusti poskessa tehty kauhukomedia viihdyttää erittäin mukavasti.

Vaikka alkuperäinen tositarina kokaiinia ahmineesta karhusta ei ole yhtään niin lennokas kuin voisi odottaa (tosielämässä karhu vain veti yliannostuksen ja kuoli, tappamatta ainuttakaan ihmistä), sen pohjalta on saatu rakennettua mitä mainiointa hömppää. Elokuva ei turhia aikaile, vaan pistää heti alussa ensimmäiset uhrinsa huumehöyryisen mesikämmenen tielle. Siitä lähtee liikkeelle toimivan napakka puolitoistatuntinen, joka saa välillä jännittämään ja välillä taas nauramaan. Leffasta ei ole tehty lapsiystävällistä, vaan veri roiskuu, raajoja pureskellaan irti ja ihmisiä revitään riekaleiksi. Kaikessa tässä leffalla on kuitenkin pilke silmäkulmassa. Meno on tarkoituksellisen yliampuvaa ja veikeästä ideasta otetaan kaikki irti. Välillä elokuvalla on pieniä ongelmia kertoa useiden hahmojen juonikuvioita lomittain ja lopetus on hieman pliisu herkullisen tykittelyn jälkeen, mutta muuten Cocaine Bear on yksi vuoden tähän asti viihdyttävimmistä elokuvaelämyksistä.

Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedianäyttelijänä tuttu Elizabeth Banks, joka on aiemmin ohjannut muun muassa musiikkileffa Pitch Perfect 2:n (2015) ja uuden Charlie's Angelsin (2019). Cocaine Bear on mielestäni Banksin tähän asti paras ohjaustyö. Hän tasapainottelee onnistuneesti jännityksen ja huumorin välillä, ja tiedostaa tekevänsä puhdasveristä hömppää. Jimmy Wardenin käsikirjoitus leikittelee hyvin ideallaan ja rakentaa edes osasta hahmoja tarpeeksi kiinnostavia tapauksia. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja valaistu. Maskeeraajat pääsevät leikittelemään rujoilla haavereilla ja lotraamaan tekoverellä. Efektitiimi suoriutuu tarpeeksi hyvin digikarhun kanssa. Joissain otoksissa karhu näyttää huomattavasti aidommalta kuin toisissa. Äänimaailma toimii hyvin, joskin Mark Mothersbaughin taustalla jumputtavista musiikeista ei jää mitään mieleen.

Yhteenveto: Cocaine Bear on mitä mainiointa hömppäviihdettä, joka ottaa kaiken irti lystikkäästä premissistään. On niin hupaisaa kuin myös ajoittain varsin jännittävääkin seurata, kun poloiset ihmiset yrittävät selviytyä kokaiinia nuuhkineen ja aineesta seonneen karhun kynsistä ja hampaista. Pöljältä kuulostavaa hommaa ei oteta vakavasti, vaan tekijöillä on ollut oivasti kieli poskessa. Ohjaaja Elizabeth Banks tasapainottelee taitavasti komedian ja jännityksen välillä. On myös hienoa, ettei leffasta ole lähdetty tekemään lapsiystävällistä. Hahmokattaus vaihtelee pidettävistä tyypeistä unohdettaviin karhunaterioihin, mutta näyttelijäkaarti heittäytyy hyvin menoon mukaan. Teknisiltä ansioiltaan leffa on ihan pätevä ja itse kokaiinikarhu on tarpeeksi uskottava digi-ilmestys. Elokuvasta löytyy ontumisensa esimerkiksi useiden juonikuvioiden kanssa jonglööratessaan ja hieman vaisulta tuntuvan loppuhuipennuksen suhteen, mutta pääasiassa Cocaine Bear on erittäin vekkuli popparihömppä, jota voi suositella lämpimästi kaikille, joihin vetoaa juoni kokaiinista sekoavasta karhusta. Ottakaa siis kaverinne mukaan ja käykää viihtymässä tämän nallen huumeseikkailujen parissa!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cocaine Bear, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Brownstone Productions

Arvostelu: The Many Saints of Newark (2021)

THE MANY SAINTS OF NEWARK

Ohjaus: Alan Taylor

Pääosissa: Alessandro Nivola, Michael Gandolfini, Vera Farmiga, Jon Bernthal, Leslie Odom Jr., Corey Stoll, Ray Liotta, Michela De Rossi, Billy Magnussen, John Magaro, Samson Moeakiola, Alexandra Intrator ja Michael Imperioli

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

David Chasen luoma The Sopranos (1999-2007) nousi nopeasti suureen suosioon, sekä ylistettyyn asemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaana televisiosarjana. Chase jätti tarkoituksella sarjan lopetuksen auki katsojan tulkinnan varaan, eikä halunnut kertoa uutta tarinaa, joka sijoittuisi aikaan sarjan viimeisen kauden jälkeen. Sen sijaan Chase alkoi muovata vanhaa tarinaideaansa, saadakseen siitä aikaan esiosatarinan, joka kertoisi sarjan päähenkilön, Tony Sopranon nuoruudesta. Pitkän suunnitteluprosessin jälkeen kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Lopulta The Many Saints of Newark -nimen saanut elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2021. Itse katsoin The Sopranos -sarjan läpi vasta vuonna 2020, juurikin valmistautuakseni tähän esiosaleffaan. Pidin sarjasta todella paljon, mutta olin silti varautunut filmin suhteen, sillä en ole erityisemmin lämmennyt, kun hienojen sarjojen pohjalta väännetään vuosia myöhemmin elokuvia (köh köh, El Camino: A Breaking Bad Movie, 2019). Katsoin The Many Saints of Newarkin silti heti, kun se oli ilmestynyt HBO Max -palvelun valikoimaan.

Nuori Tony Soprano kasvaa Newarkissa rikollisten perheenjäsentensä vaikutusten alaisena, mikä muovaa hänet gangsteriksi, jona hänet tunnemme The Sopranos -sarjassa.

The Sopranos -sarjan päähenkilöä, Tony Sopranoa näytelleen edesmenneen James Gandolfinin poika, elokuva-alalla vielä aika kokematon Michael Gandolfini nähdään teini-ikäisenä Tony Sopranona, kun tätä vasta alkoi kiinnostamaan rikollisuuden maailma. Etukäteen minua kiinnosti elokuvassa eniten juurikin se, kuinka Gandolfinin poika suoriutuisi saman hahmon esittämisestä ja olen todella positiivisesti yllättynyt. Gandolfini junior on selvästi tehnyt pitkää työtä hallitakseen isänsä maneerit ja puhetavan, ja matkii niitä täysin luontevasti läpi elokuvan. Michael onnistuu todella herättämään tunteen siitä, että kyseessä on sama henkilö. Voin vain kuvitella, millaisen tunnevyöryn nuorimies on kokenut elokuvaa tehdessään, onhan sen pakko olla kova paikka näytellä kuolleen isänsä tunnetuinta roolia - hommana kun ei ole sen enempää tai vähempää kuin toistaa yksi kaikkien aikojen upeimmista roolitöistä televisiohistoriassa!

     Elokuvassa nähdään myös moni muukin sarjasta tuttu hahmo nuorempana, sekä joitain hahmoja, jotka vain mainittiin sarjassa. Jon Bernthal ja Vera Farmiga nähdään Tonyn vanhempina, rikollisia hommia puuhailevana Johnny Boyna ja tiukkana Liviana, Corey Stoll tulkitsee isoja silmälaseja käyttävää Junior-setää, Lauren DiMario pistäytyy Tonyn tulevana vaimona Carmelana ja Billy Magnussen, John Magaro ja Samson Moeakiola esittävät Tonyn tulevia rikoskumppaneita, Paulieta, Silviota ja Pussyä. Alessandra Nivola näyttelee Tonyn esikuvaa, sarjasta tutun Christopherin (Michael Imperioli, joka toimii leffassa kertojana) isää Dickie Moltisantia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, mutta heidän hahmonsa jäävät suurimmaksi osaksi etäisiksi. On ymmärrettävää, ettei elokuvan aikana onnistuta syventymään hahmoihin samalla lailla kuin kuusikautisessa televisiosarjassa, mutta leffa jopa yrittää mahduttaa liikaa kahden tunnin kestoonsa. Samalla se myös luottaa täysillä siihen, että katsoja tietää lähes kaikki hahmot entuudestaan, jottei sen tarvitse rakentaa kunnolla ketään.

En ole aina ollut näin kyyninen elokuvien ja televisiosarjojen lisäosia, jatko-osia, esiosia ja ties mitä laajennuksia kohtaan, mutta muutaman viime vuoden aikana olen huomannut kokevani ne yhä vain innottomampina ja tylsempinä. Montaa hienoa filmiä ja sarjaa ei malteta jättää siihen, mihin ne on huipennettu, vaan hommaa on pakko jatkaa pidemmälle - yleensä rahan perässä. Breaking Bad (2008-2013) on suosikkisarjani, upea mestariteos. Better Call Saul (2015-) on kelpo lisäosa sen ohelle, mutta El Camino -leffa oli täysin tarpeeton raina, tehden jopa hieman hallaa sarjan huipennukselle. Game of Thrones (2011-2019) on ristiriitaisesta finaalikaudestaan huolimatta myös yksi suosikeistani, mutta minulta ei löydy yhtään mielenkiintoa ties kuinka montaa lisäosasarjaa kohtaan, mitä siitä on suunnitteilla. Rillit huurussa (The Big Bang Theory - 2007-2019) sai turhan esiosansa Young Sheldonin (2017-), Sinkkuelämää (Sex and the City - 1998-2004) taas kaksi leffaa, esiosan Carrien päiväkirjat (The Carrie Diaries - 2013-2014) ja nyt jatko-osan And Just Like That... (2021-). Eikä edes lähdetä puhumaan siitä, kuinka mammuttimaiseksi The Walking Dead (2010-) on onnistuttu paisuttamaan. Tuntuu, että ainoastaan Downton Abbey -sarjaa (2010-2015) jatkanut elokuva (2019) toimi todella hyvin.

Ja nyt meillä on The Many Saints of Newark. Olen kiitollinen, että elokuva toimii esiosana The Sopranosille, eikä jatko-osana, sillä sellaisena se voisi pilata sarjan mystisesti auki jääneen lopetuksen. Olisinko silti pärjännyt ilman tätä elokuvallista katsausta yhden kaikkien aikojen parhaan televisiohahmon nuoruuteen? Ehdottomasti. Ei The Many Saints of Newark huono ole, mutta eipä se erityisen hyväkään ole. Michael Gandolfini pelastaa paljon vahvalla suorituksellaan nuorena Tonyna, mutta eipä häntäkään lopulta paljoa leffassa nähdä. Elokuvalla on pieniä vaikeuksia päättää, mistä se oikein yrittää kertoa ja niinpä lopputuloksena on hieman juonettomalta tuntuva kuvaus Tonyn nuoruudesta, hänen rikollisesta perheestään ja Newarkissa vuonna 1967 käydystä mellakasta.

Elokuvalla on kestoa kaksi tuntia ja samanaikaisesti tuntuu siltä, että se on liian pitkä kesto, kun elokuvalla ei ole oikein mitään sanottavanaan, sekä siltä, että se on liian lyhyt kesto leffalle, jotta se voisi sanoa mitään. Tästä syystä The Many Saints of Newark on aika pitkäveteinen parituntinen, josta löytyy ajoittain hetkensä. Parit keskustelut nappaavat hyvin mukaansa, välillä on hauskaa, kun hoksaa, kuka tuttu hahmo saapui juuri kuvaan nuorempana versiona ja muutamat kohtaukset ovat vahvasti rakennettuja. Kokonaisuus on kuitenkin epätasainen ja aika ponneton. The Sopranosin suurimmille faneille leffa voi jopa olla unelmien täyttymys, mutta itse näin sen jälleen yhtenä lisäyksenä tarpeettomien jatko-osien, esiosien ja lisäosien tulvaan. Siinä, missä The Sopranos on ansainnut paikkansa kaikkien aikojen parhaiden televisiosarjojen joukossa ja sarjan voi katsoa useastikin elämän aikana läpi, elokuvan taistelee kerran loppuun ja sitten sitä unohtaakin pian sen olemassaolon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alan Taylor, joka ohjasi useammankin jakson The Sopranos -sarjasta ja jonka sarjan luoja David Chase henkilökohtaisesti pyysi tekemään leffan. Taylorin ohjauksesta ei kuitenkaan löydy samaa paloa kuin sarjaa tehdessään, eikä hän saa edes tuotua mukaan sarjan tunnelmaa. Enemmän sarja tuntuu monelta muulta gangsteriteokselta ja oikeastaan vasta, kun Alabama 3:n Woke Up This Morning alkaa soida lopputekstien aikana, sitä hoksaa, että "ai niin, tämähän liittyi jotenkin The Sopranosiin". Biisin käyttö ei kuitenkaan tunnu ansaitulta, vaan helpolta kikalta, jolla herättää katsojan nostalgiaa. Ja jos Taylorin ohjaus ei ole kaksista, sitä ei myöskään ole Chasen ja Lawrence Konnerin käsikirjoitus. Tekniseltä puoleltaan The Many Saints of Newark on kieltämättä pätevästi tehty. Se sisältää tyylikästä kuvausta, hienoja lavasteita, taidokkaasti tehtyjä asuja ja maskeerauksia, mutta ei se yksinään riitä. Äänimaailma on muuten kelvollisesti rakennettu, mutta yhdessä sadekohtauksessa voi kuulla mikrofonin nauhoittaman häiriökohinan. Peter Nashelin säveltämät musiikit eivät kertaakaan erotu edukseen.

Yhteenveto: The Many Saints of Newark on harmillisen keskinkertainen esilisäosa yhdelle kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista. Michael Gandolfini tekee upeaa työtä nuorena Tony Sopranona, halliten vakuuttavasti isänsä maneerit ja puhetavan. James-isä olisi varmasti ylpeä nuoresta Michaelista. Harmillisesti muu siinä ympärillä ei yllä Gandolfinin roolityön tasolle. Elokuvan käsikirjoitus on aika lattea, pitäen sisällään löyhästi kyhätyn tarinan ja aika vähän oikeasti mielenkiintoista sisältöä. Lähinnä leffa luottaa nostalgian voimaan. Kahden tunnin kesto tuntuu samanaikaisesti liian pitkältä, kun filmillä ei ole oikein mitään sanottavaa ja se laahustaa, että myös liian lyhyeltä, eikä filmi edes ehdi oikeasti sanoa mitään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty, mutta silti lopputulosta varjostaa turhan rahastuksen haju. Ei The Many Saints of Newark onneksi pilaa The Sopranosin perintöä, mutta eipä se myöskään tuo mitään uutta ja mielenkiintoista pöytään, mikä perustelisi rainan olemassaolon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Many Saints of Newark, 2021, Warner Bros., New Line Cinema, Chase Films

Arvostelu: Hannibal (2001)

HANNIBAL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Giancarlo Giannini, Ray Liotta, Frankie R. Faison, Željko Ivanek ja Francesca Neri 

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 18

Thomas Harrisin kirjaan Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1988) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 1991 oli suuri menestys, mikä keräsi paljon ylistystä, sekä mm. Oscar-palkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, naispääosasta, miespääosasta ja käsikirjoituksesta. Ohjaaja Jonathan Demmeltä alettiin heti kyselemään jatko-osan perään, mutta tämä halusi odottaa, että Harris ensin kirjoittaisi Uhrilampaille jatkoa, sen sijaan että lähtisi itse kehittelemään jatkotarinaa. Pian Harris ilmoittikin, että jatkokirja oli tulossa ja siinä kohtaa niin Demme kuin päätähdet Jodie Foster ja Anthony Hopkins olivat tekemässä paluun toiseen elokuvaan. Mutkia matkaan syntyi kuitenkin jo siitä, että Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan (Red Dragon - 1981) Psykopaatin jäljillä -elokuvaksi (Manhunter - 1986) tuottanut Dino De Laurentiis oli ollut pettynyt omaan filmiinsä ja jättäytyi siksi pois Uhrilampaat-elokuvasta. Kun siitä tuli valtava hitti, De Laurentiis alkoi katua päätöstään ja heti kun Harris julkaisi uuden kirjansa Hannibalin vuonna 1999, De Laurentiis hankki sen elokuvaoikeudet. Kirjasta tuli valtava hitti, mutta Jonathan Demme pettyi sen sisältöön niin paljon, että päätti sittenkin olla tekemättä elokuvaa. De Laurentiis pestasikin hänen tilalle Ridley Scottin, joka innostui, mutta halusi muuttaa kirjan lopun täysin. Käsikirjoittaja Ted Tally oli samaa mieltä Demmen kanssa ja hänet korvattiin David Mametilla, jonka tekstiä Steven Zaillian työsti kovasti uusiksi. Jodie Foster ei pitänyt siitä, mitä hänen hahmolleen tapahtui Hannibal-kirjassa ja hylkäsi leffan sen takia. Tekijät pohtivat pitkään, kuka voisi ottaa Fosterin paikan, kunnes he päätyivät  Julianne Mooreen Anthony Hopkinsin pyynnöstä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Hannibal-elokuva sai maailmanensi-iltansa 9. helmikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti taloudellisesti - jopa ilmestymisvuotensa kymmeneksi menestynein leffa - mutta se sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, eikä todellakaan päässyt rohmuamaan palkintoja eri gaaloissa. Itse näin Hannibalin viitisen vuotta sitten, innostuttuani todella kovasti Uhrilampaat-elokuvasta. Kun päätin katsoa ja arvostella Uhrilampaat, juhlistaakseni sen 30-vuotisjuhlaa, päätin tehdä saman myös Hannibalille, sekä myöhemmin ilmestyneille Punainen lohikäärme -leffalle (Red Dragon - 2002) ja Nuorelle Hannibalille (Hannibal Rising - 2007). Olikin mielestäni hauskaa, että Hannibal ilmestyi kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää Uhrilampaiden jälkeen, joten pystyin tänä vuonna juhlistamaan myös Hannibalin 20-vuotispäivää!

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun FBI-agentti Clarice Starling päihitti kauhean Buffalo Billin, hän yrittää yhä löytää salakavalan Hannibal Lecterin. Clarice saa kuitenkin kilpailijan, kun yksi Hannibalin uhreista, rikas Mason Verger jäljittää kannibaalia, kostaakseen tälle.

Anthony Hopkins tekee paluun kannibaali Hannibal Lecterin rooliin, mikä on yksi elokuvan parhaista puolista. Tekijätkin ovat sanoneet, että jos Hopkins ei olisi tehnyt paluuta, leffa olisi lässähtänyt täysin. Elokuvalla kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Hopkins päästetään vauhtiin Hannibalina, joka elää nyt salanimellä tohtori Fellinä. Muutamassa kohtaa Hopkins onnistuu tuomaan takaisin hyytävyytensä Uhrilampaista, mutta näyttää tällä kertaa myös toista, hienostuneempaa puolta hahmosta. Silti hän on kaiken aikaa uhkaava, sillä koskaan ei oikein voi tietää, mitä Hannibal seuraavaksi tekee.

     Luettuaan Hannibal-kirjan, Jodie Foster ei halunnut palata FBI-agentti Clarice Starlingin rooliin, mistä hän oli voittanut parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Foster onkin tosiaan korvattu Julianne Moorella, joka on passeli vaihtoehto, mutta joka ei kuitenkaan vakuuta läheskään yhtä hienosti kuin Foster. Yksi isoimmista ongelmista näyttelijävaihdoksessa on se, että kun yksi Uhrilampaiden hienoimmista asioista oli Claricen ja Hannibalin tietty yhteys ja ennen kaikkea Fosterin ja Hopkinsin välinen yhteys, Fosterin korvaaminen Moorella saa tämän yhteyden katoamaan. Tämä on tietty asia, mille elokuvantekijät eivät voineet mitään, sillä päätös oli Fosterin ja se perustui siihen, ettei Foster pitänyt Claricen suunnasta Harrisin kirjassa. Lopetus muutettiin elokuvaa varten, sillä ohjaaja Scottkaan ei siitä piitannut. Jos Foster olisi tämän muutoksen kautta päättänytkin jatkaa roolissa, olisi elokuva luultavasti parempi.

Lisäksi elokuvassa nähdään Uhrilampaista tuttu Frankie R. Fayson Hannibalin entisenä vartijana Barneyna, Ray Liotta Claricen pomona Paul Krendlerinä, Giancarlo Giannini italialaisena ylikomisario Rinaldo Pazzina, sekä Gary Oldman Hannibalin henkiinjääneenä uhrina Mason Vergerinä, joka janoaa kostoa. Hannibalin hurjien tekojen vuoksi Masonin kasvot ovat täysin tuhoutuneet ja Oldman katoaa totaalisesti todella kuvottavien maskeerausten taakse. Oldman suostuikin rooliin, jos hän voisi tehdä sen niin, että hänen mukanaolonsa pidettäisiin salassa. Tuttuun tapaansa Oldman tekee erinomaista työtä ja todella muuttuu niin kasvoiltaan kuin persoonaltaan inhottavaksi mieheksi. Myös Giannini ja Liotta tekevät kelpo työtä poliiseina, joilla on omat suunnitelmansa Hannibaliin liittyen.

Hannibal ei todellakaan ole Uhrilampaiden veroinen elokuva, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, ei ole lähdemateriaalikaan. Itse en ole Harrisin kirjoja lukenut, mutta tiedän jossain määrin, kuinka Hannibal-kirja päättyy ja sen perusteella ymmärrän jo täysin, miksi niin monet Uhrilampaiden tekijöistä päättivät olla tekemättä tätä elokuvaa. Scott teki oikean päätöksen muuttamalla lopun, sillä veikkaisin, että alkuperäisen lopun kanssa en pitäisi tästä filmistä. Tällaisenaan pidän kyllä Hannibal-elokuvasta, vaikka siinä onkin selvät heikkoutensa. Elokuva menee useaan otteeseen haahuilun puolelle, kun siinä yritetään rakentaa aavemaista tunnelmaa. Siinä on joitain todella venytettyjä osioita, jotka kaipaisivat tiivistämistä. Muutenkin filmin rakenne on hieman kummallinen ja kun se siirtyy seuraamaan ylikomisario Pazzia Claricen sijaan, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri leffaa.

Elokuvassa onnistutaan kuitenkin paikoitellen luomaan tiettyä painostavaa jännitystä, kun Hannibal näyttää todellisen luonteensa. Leffa todella esittelee hienostuneesti käyttäytyvän vanhan herran ja pääsemme (tai joudumme) vihdoin näkemään, millaisia hänen ruokailuhetkensä ovat. Filmi sai kritiikkiä liiallisesta ällöttävyyksillä mässäilystä. Itseäni se ei niinkään haittaa ja kun pääpahis tunnetaan siitä, että hän syö ihmisiä, on täysin oletettavaa, että hän myös päätyy niin tekemään jossain kohtaa. Ja erityisesti loppuhuipennuksessa on samanaikaisesti kiehtovaa, ällöttävää ja jotenkin ihanan kieroa, että Hannibal tekee senkin hienostuneesti. Loppuhuipennus nostaakin elokuvan tasoa ja saa leffan omissa silmissäni plussan puolelle. Ymmärrän kuitenkin raakuuskritiikin siitä vinkkelistä, että se tuntuu halvalta korvausratkaisulta Uhrilampaiden psykologiseen kauhupuoleen verrattuna. Tekijät eivät siis täysin ymmärtäneet, mikä edellisessä elokuvassa oli niin upeaa. Toisaalta Harrisin kirjaakin kritisoitiin samoista asioista, joten voi hyvinkin olla, ettei hänkään täysin enää hoksannut, missä osui aiemmin napakymppiin.

Ohjaaja Ridley Scott oli tätä ennen saanut juuri valmiiksi valtavan eeposleffansa Gladiaattorin (Gladiator - 2000), joten oli ymmärrettävää, että hän halusi tehdä jotain pienimuotoisempaa. Valitettavasti hän ei täysin vakuuta tämän elokuvan kanssa, vaan Hannibal tuntuu enemmän välityöltä, ennen kuin Scott teki sotaelokuvan Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001), mikä vieläpä ilmestyi samana vuonna kuin Hannibal. Tiettyä ahdistusta Scott saa aikaiseksi, eikä häntä pelota näyttää inhaa kuvastoa, mutta siihen se jää kauhun puolelta. Scottin ongelmaksi koituu tietty Steven Zaillianin ja David Mametin käsikirjoitus, mikä ei ole erityisen kokonainen paketti. Viimeistään leikkauksessa elokuvasta olisi pitänyt karsia tiettyä tyhjäkäyntiä ja iskeä enemmän potkua mukaan. Kömpelöistä hidastuksista huolimatta kuvaus on mainiota. Lavasteet ja asutkin ovat oivalliset, mutta erilaisia ällöttävyyksiä loihtivat maskeeraajat ja efektitiimi vasta taitavia ovatkin. Äänimaailma on kivasti tunnelmoiva, mutta Hans Zimmerin säveltämät musiikit eivät sisällä maestrolle tuttua hienoutta. On ymmärrettävää, ettei Zimmer voinut tässä tykittää tuttuun tapaansa, mutta kun elokuvan musiikeista jää lähinnä käteen hyvin simppeli pianonpimputus, ei kyseessä todellakaan ole herran vahvin aikaansaannos.

Yhteenveto: Hannibal on kelvollinen jatkotarina Uhrilampaille, muttei todellakaan nouse samalle mestarillisuuden tasolle. Aito kauhun tunne puuttuu ja sitä yritetään korvailla groteskilla kuvastolla, joka kyllä aiheuttaa pahaa oloa, mutta tuntuu silti hieman halvalta kikalta. Paikoitellen Ridley Scott saa rakennettua erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mutta paikoitellen hän syyllistyy myös liialliseen haahuiluun ja laahustamiseen. Anthony Hopkins on tietty mahtava itse Hannibalina, tuoden paremmin esille hahmon hienostuneen puolen. Julianne Moore on ihan sujuva Claricena, mutta hänen ja Hopkinsin väliltä ei löydy samaa yhteyttä kuin Hopkinsin ja Fosterin. Giancarlo Giannini on mainio ylikomisario Pazzina, vaikkakin kun elokuva siirtyy seuraamaan häntä, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri filmiä. Kuvottavan maskeerauksen taakse piiloutuva Gary Oldman on tuttuun tapaansa loistava, vaikka katsojasta tuntuukin pahalta aina, kun hänen Mason-hahmonsa on ruudulla. Hans Zimmerin hieman tylsähköstä pianonpimputtelusta epätasaiseen tunnelmaan, kaikki Hannibalissa jää vaisuksi edelliseen elokuvaan verrattuna. Ei leffa kuitenkaan mikään täysi lässähdys ole ja tiettyjen onnistumisiensa ansiosta se nousee plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Hannibal, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Scott Free Productions

Arvostelu: Mafiaveljet (Goodfellas - 1990)

MAFIAVELJET

GOODFELLAS

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci, Lorraine Bracco, Paul Sorvino, Frank Sivero, Frank Vincent, Frank DiLeo, Tony Darrow, Michael Imperioli, Catherine Scorsese, Gina Mastrogiacomo ja Samuel L. Jackson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

Goodfellas, eli suomalaisittain Mafiaveljet perustuu Nicholas Pileggin kirjaan Wiseguy vuodelta 1985, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Henry Hillin elämästä gangsterina. Ohjaaja Martin Scorsese oli aina ollut kiehtoutunut mafiamaailmasta ja hän innostuikin Pileggin kirjasta. Scorsese soitti välittömästi Pileggille, jonka mukaan Scorsese oli sanonut "olen odottanut tätä kirjaa koko elämäni", mihin Pileggi oli vastannut "olen odottanut tätä puhelua koko elämäni". Scorsese alkoi suunnitella elokuvaa, mutta teki samalla Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988). Scorsese ja Pileggi kirjoittivat yhdessä leffan käsikirjoitusta ja päättivät muuttaa nimen "Wiseguysta" Goodfellasiksi, sillä Brian De Palma oli juuri tehnyt rikoselokuvan nimeltä Wise Guys (1986). Kuvausharjoituksissa Scorsese antoi näyttelijöille paljon vapauksia ja kirjoitti tekstiä uudestaan näyttelijöiden esiintymisen pohjalta. Kuvaukset alkoivat keväällä 1989 ja lopulta Mafiaveljet sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa sai lukuisia palkintoehdokkuuksia, kuten kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, seitsemän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, leikkauksen ja puvustuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan. Nykyään Mafiaveljiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana ja esimerkiksi IMDb-sivulla leffa on päässyt parhaiden elokuvien listalla sijalle 19. Itse en valitettavasti ollut aiemmin katsonut tätä elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa. Nyt kun elokuva viettää 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin korjata tämän vääryyden ja sivistää itseäni Mafiaveljillä.

Henry Hill on halunnut olla gangsteri niin kauan kuin hän vain muistaa. Lapsesta asti Henry on pyrkinyt mafian piireihin ja vuosien varrella hänestä alkaa muodostua isokin kiho.

Pääroolissa Henry Hillinä nähdään Ray Liotta (nuorena Henrynä Christopher Serrone). On mielenkiintoista seurata Henryn matkaa mafiapiireissä ja nousua kohti huippua. Vaikka katsoja tietää, että hahmo tekee rikollisia hommia, on häntä vaikea olla kannustamatta onnistumaan. Henryn kertojaäänen avulla pääsemme entistä paremmin hahmon pään sisälle ja näemme tapahtumat hänen silmiensä kautta. Liotta on erittäin pätevä roolissaan ja hänkin kehittyy matkan varrella. Liottan täytyy uppoutua gangsterin osaan yhä vain enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee ja suoriutuu roolistaan uskottavasti läpi filmin.

Liotta jää kuitenkin näyttelijänä Henryn mafiaveljiä, Jimmy Conwayta ja Tommy DeVitoa näyttelevien Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin. Kaksikko kahmi ehdokkuuksia ja itse palkintoja rooleistaan ja täysin ansaitusti. Varsinkin Pesci on täydellinen Tommyna, herkutellen roolillaan läpi leffan ja kiroillen lähes joka repliikissään. Hänen hahmonsa Tommy on pidettävä, mutta samalla hieman karmiva, sillä hänellä on lyhyt pinna ja herkkä liipaisinsormi. De Niro taas huokuu karismaa ja hän on nappivalinta hienosti pukeutuvan ja käyttäytyvän Jimmyn rooliin, joka voi kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua vaaralliseksi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lorraine Bracco Henryn tyttöystävänä Karenina, Paul Sorvino gangstereiden toimia seuraavana ja tuomitsevana Pauliena, sekä Martin Scorsesen äiti Catherine Scorsese Tommyn äitinä. Martinin isä, Charles Scorsese tekee pienen roolityön leffassa, kuten tekee myös Samuel L. Jackson, joka ei vielä tätä tehdessään ollut iso stara. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä siinä, mitä he tekevät. Jokainen hyppää omaan osaansa täydellä antaumuksella - vaikka rooli kestäisi vain yhden kohtauksen verran.

Lukiessaan Nicholas Pileggin Wiseguy-kirjaa, Martin Scorsese äimisteli, ettei mikään muu opus ollut vienyt häntä yhtä taidokkaasti mafiaelämään mukaan ja hän halusi tarjota katsojalle samanlaisen kokemuksen elokuvallaan. Ja siinä hän totta vie onnistui. Mafiaveljet on erinomainen filmi, mikä kuljettaa katsojansa täydellisesti mafiakulttuuriin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. On todella kiehtovaa nähdä gangstereiden elämää ja heidän tapojaan. Katsoja ymmärtää helposti, miksi joku haluaisi ryhtyä sellaiseen elämään, vaikka samalla (ainakin toivottavasti) tietää myös, että se on väärin ja vaarallista - ei vain muille, vaan myös itselle. Jos pääset mafiaan mukaan ja he hyväksyvät sinut, olet osa heitä ja he osa sinua. Jos teet kuten käsketään, et väitä vastaan ylemmälle taholle, maksat velkasi ja käyttäydyt hyvin, tämä jengi on kuin toinen perheesi. He ovat valmiita suojelemaan sinua vaikka omalla hengellään ja kostavat sinun kuolemasi. Jos taas vaikkapa jätät rahoja maksamatta, etkä toimi ohjeiden mukaan ja vielä jos teet näin toistamiseen, voit päätyä takakonttiin ja hakattavaksi - tai pahempaa, suoraan hautaan luoti kallossa.

Sen lisäksi, että Mafiaveljet esittää gangsterikulttuurin kiehtovasti ja Henryn matkan siellä vangitsevasti, on elokuva muutenkin koukuttava. Martin Scorsesen huikea ohjaus, sekä hänen ja Nicholas Pileggin fantastinen käsikirjoitus pitävät katsojasta kiinni leffan alusta loppuun. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu huomattavasti lyhyemmältä, sillä elokuva on kaiken aikaa liikkeessä. Se tarjoaa koko ajan mielenkiintoista seurattavaa, eikä koskaan pysähdy - aivan kuin näiden gangstereiden elämä. Filmi kehittyy läpi leffan Henryn tavoin ja on hyvin vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Scorsesen ja Pileggin kirjoittama dialogi ja se, miten näyttelijät sen lausuvat, on ehdottomasti yksi elokuvan parhaista puolista. Replikointi on läpi elokuvan mestarillista ja jo ihan vain hahmojen keskustelut pitävät kiinnostuksen täysillä yllä, etenkin kun tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä keskusteluissa mukana. Dialogi on luontevaa - täydellisyyteen hiottua, mutta silti spontaania. Hahmojen väliset keskustelut ovat usein myös todella hauskoja. Elokuva herätti ilmestymisestään lähtien kohua voimakkaalla kielenkäytöllään, mutta omasta mielestäni yli 500 kertaa kuultava "fuck" toimii vain pisteenä i:n tai kirsikkana kakun päällä. Leffa ei myöskään pelkää esittää brutaalia väkivaltaa, kun sille päälle sattuu - aivan kuten todellinen gangsteri.

Mafiaveljet on myös teknisesti todella taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja leikkauksessa rytmi on hiottu mahdollisimman iskeväksi. On aivan nerokas idea pysäyttää kuva joka kerta, kun Henry oppii jotain uutta. Aluksi ruudun pysäyttäminen voi tuntua erikoiselta, mutta sekin muuttuu luontevaksi filmin aikana. Leikkaustyyli vaihtelee pitkin leffaa, osoittaen mafiaelämän hektisyyden ja jatkuvan muutoksen. Samalla se pitää kerrontatyylin jatkuvasti tuoreen tuntuisena. Lavasteisiin on panostettu ja puvustajat ovat pistäneet gangsterit hienoihin pukuihin. Maskeeraukset ovat onnistuneet, kuten ovat myös ääniefektit. Läpi elokuvan on tehty erittäin mainioita kappalevalintoja, mitkä säestävät tapahtumia erinomaisesti.

Yhteenveto: Mafiaveljet on upea gangsterifilmi, mikä viskaa katsojan mafian kiehtovaan maailmaan ja pitää rautaisessa otteessaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tarina koukuttaa heti ensimmäisestä kohtauksesta ja ikonisiksi muodostuneista ensirepliikeistä lähtien. Gangsterien tavoin itse filmikin on usein armoton, mutta samalla myös todella viihdyttävä. Se sisältää paljon hauskoja hetkiä, mutta se osaa myös äityä brutaaliksi. Ray Liotta on todella hyvä pääroolissa Henry Hillinä, jonka elämää on mielenkiintoista seurata. Silti hän jää pahasti mielettömän fantastisten Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin, jotka loistavat molemmat kirkkaina. Jokainen Pescin lausuma kirosana parantaa filmiä entisestään. Muutenkin elokuvan dialogi on läpikotaisin erinomaista ja on yksi osasyy koukuttavuuteen - hahmojen keskusteluja on vain niin vangitsevaa seurata. Martin Scorsesen ohjaus on huikeaa ja hän hyödyntää erilaisia tehokeinoja, kuten pysäytyskuvia nerokkaasti. Tekninen toteutus on muutenkin taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Mafiaveljet on aivan mahtava elokuva, mitä suosittelen lämpimästi kaikille - jopa niille, joita rikosleffat eivät yleensä kiinnosta. Mafiaveljet on niin hieno teos, että sen kautta voi monille katsojille avautua täysin uusi maailma elokuvien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goodfellas, 1990, Warner Bros.

Arvostelu: Marriage Story (2019)

MARRIAGE STORY

Ohjaus: Noah Baumbach
Pääosissa: Adam Driver, Scarlett Johansson, Azhy Robertson, Laura Dern, Julie Hagerty, Alan Alda, Ray Liotta, Merritt Wever, Mark O'Brien, Brooke Bloom ja Wallace Shawn
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Marriage Story on ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbachin uusi draamaelokuva. Baumbach sai idean filmiin viimeistellessään elokuvaansa The Meyerowitz Stories (New and Selected) (2017), ja alkoi tutkia aihetta, miettiessään sen ympärille tarinaa. Baumbach sai Harry Potter -tuottaja David Heymanin kiinnostumaan projektista, sekä suoratoistopalvelu Netflixin levittämään elokuvan. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja lopulta Marriage Story sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla tämän vuoden elokuussa. Suomessa se kävi lyhyellä teatterikierroksella, kunnes se julkaistiin noin viikko sitten Netflixissä. Itse kuulin elokuvasta vasta muutama viikko sitten, kun se sai kerralla hurjan määrän ylistystä. Kiinnostuin, kun näin, ketkä sitä tähdittävät ja kiinnostustani vain lisäsi, kun leffa nappasi paljon palkintoehdokkuuksia eri gaaloissa. Päätinkin katsoa sen, kun löysin vihdoin sopivan hetken.

Charlie ja Nicole Barberin monen vuoden parisuhde päättyy avioeroon, mutta he yrittävät saada eron hoidettua niin, ettei heidän nuori lapsensa Henry kärsi prosessista. Miten käy, kun eroon tuodaankin mukaan asianajajia ja vanhat riidat nousevat takaisin pinnalle?

Adam Driver ja Scarlett Johansson ovat parhaiten tunnettuja rooleistaan jättimäisissä elokuvasarjoissa: Driver Kylo Ren -pahiksena Star Wars -saagassa ja Scarlett Johansson Black Widow -supersankarina Marvelin elokuvauniversumissa. Vaikka molemmat ovat mainioita niissä, parhaat roolisuorituksensa he kuitenkin tarjoavat tässä elokuvassa. En ole koskaan pitänyt Johanssonia erityisen kummoisena näyttelijänä, mutta Marriage Storyssa hän loistaa tavalla, millaista en ole ennen häneltä nähnyt. Johansson ja Driver tuovat hahmojensa Nicolen ja Charlien monimutkikkaat tunteet huikealla tavalla esiin. He todella tuntuvat monta vuotta yhdessä olleelta avioparilta. Heidän yhteytensä on niin aitoa, että jo se imaisee katsojan mukaan. Kummatkin heistä ovat ansainneet palkintoehdokkuutensa, sillä niin fantastisesti he tonttinsa hoitavat.
     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Azhy Robertson Charlien ja Nicolen poikana Henrynä, Laura Dern, Ray Liotta ja Alan Alda asianajajina, sekä Julie Hagerty Nicolen äitinä ja Merritt Wever Nicolen siskona. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan. Nuori Robertson on erittäin sympaattinen lukemista opettelevana Henrynä, kun taas Hagerty ja Wever huvittavat hössöttävinä perheenjäseninä. Dernistä ja Liottasta löytyy karismaa tiukoiksi ja ytimekkäästi puhuviksi asianajajiksi.

Marriage Story onnistui iskemään todella lujaa tunteisiini ja vieläpä jo ensimmäisen vartin sisällä. Jo pelkkä aloitus on yksi kuluneen leffavuoden parhaista. Se esittelee hahmot niin täydellisesti, että tuntuu siltä kuin olisi seurannut Nicolen ja Charlien elämää jo pidemmän aikaa. Pariskunnasta huomaa välittävänsä yllättävän paljon jo esittelyiden aikana, jolloin kun käy selväksi, että he ovatkin eroamassa, leffa vain rikkoo katsojan sydämen julmasti. Elokuvaa ei erityisemmin kiinnosta lähteä liimailemaan sydämen palasia yhteen, vaan useassa kohtaa se päättää hajottaa niitä vielä pienempiin osiin. Leffa sisältää yhden äärimmäisen ikävän huutoriidan, missä Charlie ja Nicole päästävät ulos kaiken sen vihan ja surun, mitä heidän sydämelleen on patoutunut. Kohtaus on niin vaikuttava, että katsojakin tuntee sen kaiken kehossaan ja saattaa oma alahuuli alkaa väpättämään. Eron aiheuttama tunneryöppy kytee vielä hieman omassa mielessäni ja Marriage Story sai ne hetkittäin takaisin esiin. Elokuvan päätyttyä minun täytyikin hengittää ja rauhoitella itseäni hetki. Niin syvästi leffa iski minuun.

Harvemmin tulee nähtyä näin aidon tuntuista kuvausta parisuhteen päättymisestä. Leffa ei leimaile toisesta osapuolesta hyvistä ja toisesta pahista, vaan katsoja tutustuu kunnolla molempiin vuorotellen. Sekä Nicole että Charlie ovat kohdelleet toisiaan väärin monin eri tavoin. Katsojana ei asetu kummankaan puolelle, vaan suree molempien puolesta ja ymmärtää molempia. On ahdistavaa seurata, kuinka Charlie ja Nicole yrittävät käyttäytyä mukavasti Henry läsnäollessa, sillä silloin suree pojan puolesta, joka ei ymmärrä, mitä on oikeasti meneillään. Filmistä löytyy esimerkiksi sen kautta myös jännitettä. Jännitystä lisää asianajajien tuominen mukaan. En todellakaan odottanut sydämeni hakkaavan näin, kun aloin katsomaan elokuvaa. On upeaa, kuinka vahva luotto leffalla on sen päänäyttelijöihin ja kuinka häikäiseviä Johansson ja Driver ovat rooleissaan. Ainoa miinukseni elokuvalle onkin lopulta, että sen toinen puolisko keskittyy hieman liikaa Charlieen ja jättää Nicolea sivuun. Ensimmäinen puolikas tasapainottelee kummankin osapuolen kanssa täydellisesti ja jäin kaipaamaan Nicolea enemmän toiselle puoliskolle. Muuten Marriage Story osoittautui todella erinomaiseksi filmiksi, mikä onnistui vielä näin 2019 viimeisten viikkojen aikana nousemaan vuoden parhaimpien teosten joukkoon.

Minun täytyy nyt tunnustaa, etten ole muita Noah Baumbachin elokuvia nähnyt, mutta tämän jälkeen olen erittäin kiinnostunut näkemään, mitä muuta hän on saanut aikaiseksi. Baumbachin ohjaus ja taito rakentaa tunnelmaa ovat esimerkillisiä, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa on yksi vuoden parhaista. Etenkin repliikit ovat mahtavia ja ne muuttuvat entistä paremmiksi, kun Driver ja Johansson tarjoavat ne näin hienosti. Keskustelut tuntuvat täysin luontevilta ja itse huomasin myös kiinnittäväni huomiota taustalla olevien henkilöiden vaimeisiin puheisiin, joissa on myös jotain oudon kiehtovaa. Elokuvan kuvaustapa muistuttaa usein kotona kuvattua videota, mutta silti erittäin laadukkaalla ja tyylikkäällä tavalla tehtynä. Pidän erityisen paljon pitkistä kuvista, joissa näyttelijät pääsevät todella näyttelemään. Heidän täytyy kerralla muuttaa tunnettaan ja voimistaa se joko hurjaksi aggressioksi tai suureksi itkuksi. Ja katsoja voi todella tuntea sen kaiken. Leikkaus on oivallista ja filmin parin tunnin ja vartin kesto oli nopeasti ohi, sillä tarinaan uppoutuu niin lujasti. Randy Newmanin säveltämät musiikit tuovat oman lisäyksensä, mutta tehokkaimmillaan filmi tuntuu olevan ilman musiikkia ja elokuva kyllä tietää, milloin käyttää musiikkeja ja milloin ei.

Yhteenveto: Marriage Story on erinomainen kuvaus eroamisesta, mikä onnistuu iskemään tunteisiin todella kovaa. Se ei lähde esittämään toista osapuolta hyvänä ja toista pahana, vaan antaa katsojan tutustua molempien näkökulmiin ja tunteisiin, mikä on mahtavaa. Katsojana ei jää kummankaan puolelle, vaan suree ikävää tapahtumaketjua vierestä seuraten, pystymättä vaikuttamaan lopputulokseen. Elokuva on yllättävänkin jännittävä ja ohjaaja Baumbach luo tunnelmaa hämmästyttävän tehokkaasti. Hän on niinkin lahjakas, että jo ensimmäinen vartti osuu ja uppoaa. Scarlett Johansson ja Adam Driver ovat molemmat ällistyttävän hyviä läpi leffan. Kummatkin tekevät parhaat roolisuorituksensa, mitä olen heiltä nähnyt. Heille kirjoitettu dialogi on mestarillista ja täysin luontevaa. Teknisestikin filmi on taidokkaasti toteutettu ja Baumbach todella tietää, milloin pysyä samassa kuvassa useankin minuutin ajan ja antaa näyttelijän purkaa ulos tunteitaan. Charlien ja Nicolen huutoriita on todella voimakkaasti toteutettu. Ainoa harmini on, että toisella puoliskolla leffa keskittyy lähinnä Charlieen ja jättää Nicolen sivuun. Ensimmäinen puolikas tasapainottelee kahden hahmon välillä täydellisesti. Muuten Marriage Story on todella hieno teos ja yksi vuoden parhaimmista elokuvista. Pariskunnan katseltavaksi tämä ei kuitenkaan välttämättä sovi, sillä tämän aikana luultavasti alkaa miettimään toisen huonoja puolia ja voi päätyä samaan höykytykseen kuin tämän leffan päähahmot...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Marriage Story, 2019, Heyday Films, Netflix