Arvostelu: Book Club - uusi luku (Book Club: The Next Chapter - 2023)

BOOK CLUB - UUSI LUKU

BOOK CLUB: THE NEXT CHAPTER

Ohjaus: Bill Holderman

Pääosissa: Diane Keaton, Jane Fonda, Mary Steenburgen, Candice Bergen, Craig T. Nelson, Don Johnson, Andy García, Giancarlo Giannini, Hugh Quarshie ja Vincent Riotta

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: S

Vuonna 2018 ilmestynyt Book Club - suomalaiselta lisänimeltään "väreileviä lukunautintoja" - oli taloudellinen jättihitti, joten jatko-osan teko lähti heti käyntiin. Yksi elokuvan tähdistä, Candice Bergen sai idean, että elokuva pitäisi kuvata Italiassa ja tältä pohjalta käsikirjoituksen työstö käynnistyi. Koronaviruspandemian aiheuttamien viivästysten takia kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2022 ja nyt Book Club - uusi luku saapuu Suomenkin elokuvateattereihin, pari kuukautta muuta maailmaa jäljessä. Itse pidin ensimmäistä Book Clubia ihan kivana hömppänä, mutta yllätyin, kun kuulin sen saavan jatkoa. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kävin silti ihan positiivisin mielin katsomassa Book Club - uuden luvun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vivian suostuu Arthurin kosintaan ja yhdessä ystäviensä Dianen, Sharonin ja Carolin kanssa hän lähtee vuosia suunnitteilla olleelle matkalleen Italiaan, juhlistamaan tulevia häitään.

Jane Fonda, Diane Keaton, Mary Steenburgen ja Candice Bergen palaavat rooleihinsa vuosikymmeniä ystävinä olleiksi ja kirjakerhoa ylläpitäviksi Vivianiksi, Dianeksi, Caroliksi ja Sharoniksi. Kun koronakaranteeni päättyy ja nelikko pääsee jälleen tapaamaan toisensa muutenkin kuin videopuheluiden välityksellä, he päättävät vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen ideansa lähteä lomamatkalle Italiaan. Kun Vivian vielä paljastaa, että hän on mennyt kihloihin, muuttuu reissu samalla polttareiksi. Fondan, Keatonin, Steenburgenin ja Bergenin kemiat pelaavat toistamiseen hyvin yhteen ja hahmot toimivat mainiosti nelistään. Fonda, Steenburgen ja Bergen suoriutuvat pätevästi myös omillaan, mutta Keaton jatkaa oudon epätasaista työtään. Hän ylinäyttelee pahasti eleillään ja ilmeillään, ja olen toistamiseen ihmeissäni, kuinka kehno aiemmin oiva Keaton näissä leffoissa onkaan.

     Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Don Johnson Viviania kosivana Arthurina, Craig T. Nelson Carolin miehenä Brucena, sekä Andy García Mitchellinä, jonka kanssa Dianella on juttua, mutta joka ei kuitenkaan ole varma, pystyykö hän sitoutumaan uuteen mieheen, aviomiehensä kuoltua. Uusina hahmoina elokuvan varrella tavataan muun muassa Vincent Riottan näyttelemä kokki Gianni, Hugh Quarshien esittämä, Sharonista kiinnostuva Ousmane, sekä Giancarlo Gianninin näyttelemä italialaispoliisipäällikkö, jonka kanssa ystävykset joutuvat tekemisiin useaankin otteeseen.

Ensimmäinen Book Club -elokuva vei mukavasti mukanaan vekkulin premissinsä kanssa. Oli hupaisaa seurata, kun E. L. Jamesin erotiikkakirja Fifty Shades of Grey (2011) saa vanhojen rouvien sukat pyörimään jaloissa ja kun nämä kokevat yhtäkkistä piristystä väljähtäneisiin rakkauselämiinsä. Vain 14 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tahkosi lippuluukuilla päälle sata miljoonaa dollaria, joten jatkoa oli tietty luvassa - vaikkei sellaiselle selvästi ollut enää pointtia. Jos tykästyit kovasti tähän konkarinäyttelijöiden esittämään kaverinelikkoon, voi heidän uusi filminsä voittaa puolelleen, mutta arvelisin, että muuten tämä aika turha ja väkisin väännetty kakkososa jättää kylmäksi. Koko kirjakerhopuoli on puskettu taka-alalle ja lystikäs konsepti vaihtuu tylsän geneeriseen matkustuskomediaan, jonka vitseistä vain murto-osa saa aikaiseksi edes positiivisen hymähdyksen.

Book Club - uusi luku pitää sisällään muutamia ihan kivoja hetkiä, mutta se on kokonaisuutena todella ponneton. Näyttelijänelikko yrittää parhaansa heille annettujen käsikirjoitusten pohjalta, mutta välillä heistäkin näkee, kuinka vaikeaa näitä todella kuivia vitsejä on suoltaa ulos. Tylsän tekstin pohjalta kaikki yrittävät selvästi tsempata toisiaan, että "kyllä tästä hyvä saadaan, kunhan kaikki ovat vain täysillä menossa mukana". Liiallinen pirtsakkuus jatkuvine tekohymyineen on vaivaannuttavan väkinäistä, eikä leffa saa oikeasti luotua hyvää fiilistä katsomoon asti. Pisteenä i:n päällä toimii suorastaan typerryttävä ja kliseissä vellova finaali, jossa saa pudistella päätään enemmänkin kuin kerran, kun etuoikeutettujen amerikkalaisnaisten on saatava tahtonsa läpi - vaikka se sitten tarkoittaisi, että poliisikin joutuu rikkomaan lakia heidän eteensä.

Bill Holdermanin ja Erin Simmsin työstämä käsikirjoitus voisi olla todellisuudessa tekoälyn laatima, sillä niin tylsän tavanomainen ja kliseinen se on. Dialogikin kuulostaa usein luonnottomalta. Tekstin pohjalta Holderman yrittää luoda tekopirteää ilmapiiriä, mutta homma lässähtää. Sentään Book Club - uusi luku on ihan hyvin kuvattu. Italialaismaisemia esitellään antaumuksella ja vastikään itsekin Roomassa käyneenä ihastelin kaunista kaupunkia. Hahmojen asujen muodikkuus taas meni itseltäni usein ohi, sillä pidin joitain naisten ihastelemisa puvuista lähinnä tyylitajuttomina. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Tom Howe tehostaa yliampuvaa tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Book Club - uusi luku on harmillisen lattea ja väkinäinen jatko-osa ihan mukiinmenevälle komedialle. Ykköselokuvan hupaisa konsepti saa kyytiä ja tilalle tuodaan mitä geneerisin matkustushömppä, jolla ei ole oikein mitään tarjottavaa ja joka äityy loppua kohti suorastaan typeräksi. Käsikirjoitus voisi olla tekoälyn rustaama, sillä niin tavanomainen ja kliseitä viljelevä se on. Ponnettoman ja ajoittain suorastaan tylsän tekstin pohjalta kuvaustilanteiden hauskuus tuntuu pakotetulta ja tekopirteältä. Hauskuus ei tavoita katsojaa, vaan suuri osa heikoista ja monesti aiemmin kuulluista vitseistä eivät jaksa naurattaa. Kiusallisesti ylinäyttelevää Diane Keatonia lukuun ottamatta päänelikko on sentään hyvässä vireessä ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti. Hekään eivät kuitenkaan saa pelastettua lopputulosta. Jos pidit todella paljon ensimmäisestä Book Club -leffasta, jatko-osa saattaa viihdyttää mukavasti. Jos taas koit jo ykkösosan lähinnä ihan kivaksi hömpäksi, en pitäisi kiirettä Uuden luvun katselun kanssa. Sen katsoo joskus sitten ihan sujuvasti televisiosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Book Club: The Next Chapter, 2023, Focus Features, Apartment Story, Fifth Season, Makeready

Arvostelu: Hannibal (2001)

HANNIBAL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Giancarlo Giannini, Ray Liotta, Frankie R. Faison, Željko Ivanek ja Francesca Neri 

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 18

Thomas Harrisin kirjaan Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1988) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 1991 oli suuri menestys, mikä keräsi paljon ylistystä, sekä mm. Oscar-palkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, naispääosasta, miespääosasta ja käsikirjoituksesta. Ohjaaja Jonathan Demmeltä alettiin heti kyselemään jatko-osan perään, mutta tämä halusi odottaa, että Harris ensin kirjoittaisi Uhrilampaille jatkoa, sen sijaan että lähtisi itse kehittelemään jatkotarinaa. Pian Harris ilmoittikin, että jatkokirja oli tulossa ja siinä kohtaa niin Demme kuin päätähdet Jodie Foster ja Anthony Hopkins olivat tekemässä paluun toiseen elokuvaan. Mutkia matkaan syntyi kuitenkin jo siitä, että Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan (Red Dragon - 1981) Psykopaatin jäljillä -elokuvaksi (Manhunter - 1986) tuottanut Dino De Laurentiis oli ollut pettynyt omaan filmiinsä ja jättäytyi siksi pois Uhrilampaat-elokuvasta. Kun siitä tuli valtava hitti, De Laurentiis alkoi katua päätöstään ja heti kun Harris julkaisi uuden kirjansa Hannibalin vuonna 1999, De Laurentiis hankki sen elokuvaoikeudet. Kirjasta tuli valtava hitti, mutta Jonathan Demme pettyi sen sisältöön niin paljon, että päätti sittenkin olla tekemättä elokuvaa. De Laurentiis pestasikin hänen tilalle Ridley Scottin, joka innostui, mutta halusi muuttaa kirjan lopun täysin. Käsikirjoittaja Ted Tally oli samaa mieltä Demmen kanssa ja hänet korvattiin David Mametilla, jonka tekstiä Steven Zaillian työsti kovasti uusiksi. Jodie Foster ei pitänyt siitä, mitä hänen hahmolleen tapahtui Hannibal-kirjassa ja hylkäsi leffan sen takia. Tekijät pohtivat pitkään, kuka voisi ottaa Fosterin paikan, kunnes he päätyivät  Julianne Mooreen Anthony Hopkinsin pyynnöstä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Hannibal-elokuva sai maailmanensi-iltansa 9. helmikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti taloudellisesti - jopa ilmestymisvuotensa kymmeneksi menestynein leffa - mutta se sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, eikä todellakaan päässyt rohmuamaan palkintoja eri gaaloissa. Itse näin Hannibalin viitisen vuotta sitten, innostuttuani todella kovasti Uhrilampaat-elokuvasta. Kun päätin katsoa ja arvostella Uhrilampaat, juhlistaakseni sen 30-vuotisjuhlaa, päätin tehdä saman myös Hannibalille, sekä myöhemmin ilmestyneille Punainen lohikäärme -leffalle (Red Dragon - 2002) ja Nuorelle Hannibalille (Hannibal Rising - 2007). Olikin mielestäni hauskaa, että Hannibal ilmestyi kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää Uhrilampaiden jälkeen, joten pystyin tänä vuonna juhlistamaan myös Hannibalin 20-vuotispäivää!

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun FBI-agentti Clarice Starling päihitti kauhean Buffalo Billin, hän yrittää yhä löytää salakavalan Hannibal Lecterin. Clarice saa kuitenkin kilpailijan, kun yksi Hannibalin uhreista, rikas Mason Verger jäljittää kannibaalia, kostaakseen tälle.

Anthony Hopkins tekee paluun kannibaali Hannibal Lecterin rooliin, mikä on yksi elokuvan parhaista puolista. Tekijätkin ovat sanoneet, että jos Hopkins ei olisi tehnyt paluuta, leffa olisi lässähtänyt täysin. Elokuvalla kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Hopkins päästetään vauhtiin Hannibalina, joka elää nyt salanimellä tohtori Fellinä. Muutamassa kohtaa Hopkins onnistuu tuomaan takaisin hyytävyytensä Uhrilampaista, mutta näyttää tällä kertaa myös toista, hienostuneempaa puolta hahmosta. Silti hän on kaiken aikaa uhkaava, sillä koskaan ei oikein voi tietää, mitä Hannibal seuraavaksi tekee.

     Luettuaan Hannibal-kirjan, Jodie Foster ei halunnut palata FBI-agentti Clarice Starlingin rooliin, mistä hän oli voittanut parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Foster onkin tosiaan korvattu Julianne Moorella, joka on passeli vaihtoehto, mutta joka ei kuitenkaan vakuuta läheskään yhtä hienosti kuin Foster. Yksi isoimmista ongelmista näyttelijävaihdoksessa on se, että kun yksi Uhrilampaiden hienoimmista asioista oli Claricen ja Hannibalin tietty yhteys ja ennen kaikkea Fosterin ja Hopkinsin välinen yhteys, Fosterin korvaaminen Moorella saa tämän yhteyden katoamaan. Tämä on tietty asia, mille elokuvantekijät eivät voineet mitään, sillä päätös oli Fosterin ja se perustui siihen, ettei Foster pitänyt Claricen suunnasta Harrisin kirjassa. Lopetus muutettiin elokuvaa varten, sillä ohjaaja Scottkaan ei siitä piitannut. Jos Foster olisi tämän muutoksen kautta päättänytkin jatkaa roolissa, olisi elokuva luultavasti parempi.

Lisäksi elokuvassa nähdään Uhrilampaista tuttu Frankie R. Fayson Hannibalin entisenä vartijana Barneyna, Ray Liotta Claricen pomona Paul Krendlerinä, Giancarlo Giannini italialaisena ylikomisario Rinaldo Pazzina, sekä Gary Oldman Hannibalin henkiinjääneenä uhrina Mason Vergerinä, joka janoaa kostoa. Hannibalin hurjien tekojen vuoksi Masonin kasvot ovat täysin tuhoutuneet ja Oldman katoaa totaalisesti todella kuvottavien maskeerausten taakse. Oldman suostuikin rooliin, jos hän voisi tehdä sen niin, että hänen mukanaolonsa pidettäisiin salassa. Tuttuun tapaansa Oldman tekee erinomaista työtä ja todella muuttuu niin kasvoiltaan kuin persoonaltaan inhottavaksi mieheksi. Myös Giannini ja Liotta tekevät kelpo työtä poliiseina, joilla on omat suunnitelmansa Hannibaliin liittyen.

Hannibal ei todellakaan ole Uhrilampaiden veroinen elokuva, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, ei ole lähdemateriaalikaan. Itse en ole Harrisin kirjoja lukenut, mutta tiedän jossain määrin, kuinka Hannibal-kirja päättyy ja sen perusteella ymmärrän jo täysin, miksi niin monet Uhrilampaiden tekijöistä päättivät olla tekemättä tätä elokuvaa. Scott teki oikean päätöksen muuttamalla lopun, sillä veikkaisin, että alkuperäisen lopun kanssa en pitäisi tästä filmistä. Tällaisenaan pidän kyllä Hannibal-elokuvasta, vaikka siinä onkin selvät heikkoutensa. Elokuva menee useaan otteeseen haahuilun puolelle, kun siinä yritetään rakentaa aavemaista tunnelmaa. Siinä on joitain todella venytettyjä osioita, jotka kaipaisivat tiivistämistä. Muutenkin filmin rakenne on hieman kummallinen ja kun se siirtyy seuraamaan ylikomisario Pazzia Claricen sijaan, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri leffaa.

Elokuvassa onnistutaan kuitenkin paikoitellen luomaan tiettyä painostavaa jännitystä, kun Hannibal näyttää todellisen luonteensa. Leffa todella esittelee hienostuneesti käyttäytyvän vanhan herran ja pääsemme (tai joudumme) vihdoin näkemään, millaisia hänen ruokailuhetkensä ovat. Filmi sai kritiikkiä liiallisesta ällöttävyyksillä mässäilystä. Itseäni se ei niinkään haittaa ja kun pääpahis tunnetaan siitä, että hän syö ihmisiä, on täysin oletettavaa, että hän myös päätyy niin tekemään jossain kohtaa. Ja erityisesti loppuhuipennuksessa on samanaikaisesti kiehtovaa, ällöttävää ja jotenkin ihanan kieroa, että Hannibal tekee senkin hienostuneesti. Loppuhuipennus nostaakin elokuvan tasoa ja saa leffan omissa silmissäni plussan puolelle. Ymmärrän kuitenkin raakuuskritiikin siitä vinkkelistä, että se tuntuu halvalta korvausratkaisulta Uhrilampaiden psykologiseen kauhupuoleen verrattuna. Tekijät eivät siis täysin ymmärtäneet, mikä edellisessä elokuvassa oli niin upeaa. Toisaalta Harrisin kirjaakin kritisoitiin samoista asioista, joten voi hyvinkin olla, ettei hänkään täysin enää hoksannut, missä osui aiemmin napakymppiin.

Ohjaaja Ridley Scott oli tätä ennen saanut juuri valmiiksi valtavan eeposleffansa Gladiaattorin (Gladiator - 2000), joten oli ymmärrettävää, että hän halusi tehdä jotain pienimuotoisempaa. Valitettavasti hän ei täysin vakuuta tämän elokuvan kanssa, vaan Hannibal tuntuu enemmän välityöltä, ennen kuin Scott teki sotaelokuvan Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001), mikä vieläpä ilmestyi samana vuonna kuin Hannibal. Tiettyä ahdistusta Scott saa aikaiseksi, eikä häntä pelota näyttää inhaa kuvastoa, mutta siihen se jää kauhun puolelta. Scottin ongelmaksi koituu tietty Steven Zaillianin ja David Mametin käsikirjoitus, mikä ei ole erityisen kokonainen paketti. Viimeistään leikkauksessa elokuvasta olisi pitänyt karsia tiettyä tyhjäkäyntiä ja iskeä enemmän potkua mukaan. Kömpelöistä hidastuksista huolimatta kuvaus on mainiota. Lavasteet ja asutkin ovat oivalliset, mutta erilaisia ällöttävyyksiä loihtivat maskeeraajat ja efektitiimi vasta taitavia ovatkin. Äänimaailma on kivasti tunnelmoiva, mutta Hans Zimmerin säveltämät musiikit eivät sisällä maestrolle tuttua hienoutta. On ymmärrettävää, ettei Zimmer voinut tässä tykittää tuttuun tapaansa, mutta kun elokuvan musiikeista jää lähinnä käteen hyvin simppeli pianonpimputus, ei kyseessä todellakaan ole herran vahvin aikaansaannos.

Yhteenveto: Hannibal on kelvollinen jatkotarina Uhrilampaille, muttei todellakaan nouse samalle mestarillisuuden tasolle. Aito kauhun tunne puuttuu ja sitä yritetään korvailla groteskilla kuvastolla, joka kyllä aiheuttaa pahaa oloa, mutta tuntuu silti hieman halvalta kikalta. Paikoitellen Ridley Scott saa rakennettua erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mutta paikoitellen hän syyllistyy myös liialliseen haahuiluun ja laahustamiseen. Anthony Hopkins on tietty mahtava itse Hannibalina, tuoden paremmin esille hahmon hienostuneen puolen. Julianne Moore on ihan sujuva Claricena, mutta hänen ja Hopkinsin väliltä ei löydy samaa yhteyttä kuin Hopkinsin ja Fosterin. Giancarlo Giannini on mainio ylikomisario Pazzina, vaikkakin kun elokuva siirtyy seuraamaan häntä, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri filmiä. Kuvottavan maskeerauksen taakse piiloutuva Gary Oldman on tuttuun tapaansa loistava, vaikka katsojasta tuntuukin pahalta aina, kun hänen Mason-hahmonsa on ruudulla. Hans Zimmerin hieman tylsähköstä pianonpimputtelusta epätasaiseen tunnelmaan, kaikki Hannibalissa jää vaisuksi edelliseen elokuvaan verrattuna. Ei leffa kuitenkaan mikään täysi lässähdys ole ja tiettyjen onnistumisiensa ansiosta se nousee plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Hannibal, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Scott Free Productions

Arvostelu: Quantum of Solace (2008)

QUANTUM OF SOLACE

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Gemma Arterton, Jeffrey Wright, David Harbour, Rory Kinnear ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Bond -elokuvasarjan (1962-) uudelleenkäynnistänyt Casino Royale (2006) oli suuri hitti ilmestyessään ja sekä sarjan fanit että kriitikot ylistivät elokuvaa. Tottakai sille tehtiin siis jatkoa. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008 ja minua ärsytti erittäin paljon, että iästäni puuttui juuri yksi vuosi, jotta olisin päässyt katsomaan sen. Siinä kohtaa en tosin ollut vielä nähnyt Casino Royalea, enkä tiennyt Quantum of Solacen olevan jatkoa sille. Muistan, kun Suomessa ihmeteltiin elokuvan nimeä, sillä se ei tuntunut kääntyvän mitenkään suomeksi. Suoraan käännettynä elokuvan nimi tarkoittaa "Kvantillinen lohtua", joten on ihan hyvä, että elokuva kulkee Suomessa sen alkuperäisellä nimellä - etenkin kun Quantum viittaa leffassa esiintyvään järjestöön. Elokuva ei saanut toivottua vastaanottoa, eikä Quantum of Solace ollut niin pidetty kuin tekijät odottivat. Rahaa se kuitenkin tienasi, joten menestys oli tämäkin 007-seikkailu. Lopulta vuonna 2010 näin peräkkäisinä päivinä kummatkin 007-elokuvat. Casino Royale oli mielestäni aivan mahtava, mutta Quantum of Solace tuntui pettymykseltä. Olen nähnyt sen kuitenkin muutamaan otteeseen jälkikäteen. Aloitimme tyttöystäväni kanssa katsomaan Daniel Craigin tähdittämiä Bond-elokuvia läpi. Katsoimme Quantum of Solacen vain muutaman päivän Casino Royalen jälkeen.

Agentti 007 James Bond lähtee selvittämään salaperäisen Quantum-järjestön suunnitelmia, joka uhkailee, että heillä on väkeä soluttautuneena kaikkialle.

Pääosassa agentti 007 James Bondina nähdään yhä Daniel Craig, joka jälleen osoittaa olevansa oikea mies rooliin. Bond on kylmä heppu, kuten edellisessäkin elokuvassa, mitä vahvistaa Vesperin kuoleman jälkeinen raivo. Bond kulkeekin vielä säälimättömämmin eteenpäin, eivätkä pikkurikolliset tunnu enää yhtä pahoilta vastuksilta. Craigin pienistäkin eleistä ja ilmeistä välittyy hienosti tunteita, ja hän suoriutuukin roolista huikeasti.

Elokuvan "Bond-tyttö" on Olga Kurylenkon näyttelemä Camille, joka ei kuitenkaan ole täysin perinteinen tapaus. Bond ei nimittäin ole sillä lailla kiinnostunut Camillesta ja he toimivatkin yhdessä vain, koska heillä on sama kohde. Hahmo ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta toimii silti hyvin. Kurylenko on mainio roolissa ja hänestä välittyy hienosti hahmon eri puolet. Camille esittää olevansa kova mimmi, mutta traumat piinaavat häntä pahoissa tilanteissa.
     Leffan pahis, eli Quantum-järjestön johtaja on Mathieu Amalricin näyttelemä Dominic Greene, joka esittää olevansa hyväntekijä, mutta jolla on todellisuudessa ikävämpiä suunnitelmia. Hienoa on, ettei tämäkään pahis ole maailmanvalloittajatyyppi, vaikka haluaakin tehdä pahaa useille ihmisille. Heikkoa on, ettei hahmo täysin vakuuta tai ole uhkaava. Greene on enemmänkin sellainen paha, joka pistää alaisensa likaamaan kätensä, eikä tee itse asioita. Amalric on ihan hyvä pahiksena.
     Judi Dench on jälleen yhtä riemastuttavan tyly MI6:n M-johtajana. Hahmo on huolissaan Bondin hyvinvoinnista ja yrittääkin saada 007:ää rauhoittumaan hieman. Dench on erinomainen johtajaroolissa. M:n ja Bondin tietynlainen äiti-poika-suhde vahvistuu elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Casino Royalesta tutut Giancarlo Gianninin esittämä Rene Mathis, Jeffrey Wrightin näyttelemä CIA-agentti Felix Leiter ja Jesper Christensenin näyttelemä herra White, sekä uusina hahmoina Gemma Artertonin esittämä Fields, jonka tehtävänä on pitää Bond ruodussa, Joaquín Cosion näyttelemä kenraali Medrano, joka toimii Greenen kanssa ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun David Harbourin esittämä CIA-agentti Beam, joka kaveeraa Greenen kanssa, sekä Rory Kinnearin näyttelemä Tanner, joka avustaa M:ä.

Elokuva jatkuu lähes suoraan siitä, mihin Casino Royale päättyi ja jos oikein muistan, tällaista ratkaisua ei ole ennen tehty Bond-elokuvissa. 007 ajaa kohti Italian Sienaa, sieppaamansa herra White kyydissään ja takaa-ajajat perässään (joita ei koskaan selitetä). Näyttävän alkukohtauksen jälkeen on lähes heti tiedossa toinen takaa-ajo, joka tapahtuu autokaahailun sijaan juosten maan alla, kadulla ja rakennusten katoilla. Alku onkin näyttävää Bond-meininkiä, mutta sitten kun itse tarina lähtee käyntiin, ja Camilla ja Greene esitellään, taso laskee hieman. Alun jälkeen viittauksia Casino Royalen tapahtumiin, Le Chiffreen (Mads Mikkelsen) ja Vesperin kuolemaan on vain muutamia, eikä tarina tunnu täysin jatkavan samaa tarinaa. Erään MI6-agentin paljastuessa Quantumin jäseneksi, Bond lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkan varrella hänen mukaansa tarttuu Camille, jolla on omat kalavelat maksettavanaan Dominic Greenen kanssa.

Quantum of Solacessa ei ole yhtä hyvä tunnelma päällä kuin Casino Royalessa. Voihan se olla, ettei tähän panostettu samalla lailla kuin edelliseen osaan ja hiomiset on jäänyt tekemättä, jotta leffa on saatu nopeasti ulos. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva, kuten jotkut väittävät. Elokuvassa on jännittävä tunnelma useassa kohtauksessa, kuten esimerkiksi Itävallan "Tosca"-esityksen ympärillä. Heikointa on kiirehtivä tarina. Elokuva on puoli tuntia lyhyempi kuin Casino Royale ja sen myös huomaa. Quantum of Solacesta tuntuu puuttuvan asioita, vaikka se ehtiikin kertoa tarinansa, kuten myös Vesperiin liittyvän sivujuonensa. Lopputaistelu alkaa jotenkin yllättäen ja sitten se onkin jo ohi. Kyseessä on kuitenkin mainio elokuva ja yksinään Quantum of Solace toimii, mutta verrattuna upeaan Casino Royaleen, tason pudotus on suuri.

Toimintaa on paljon mukana, mutta loppupuolen toimintapätkät eivät ole kovin hyviä. Lentokoneosuus on yllättävän tylsästi toteutettu, eikä viimeinen taistelu herätä oikein minkäänlaisia tunnelmia. Parhaat toiminnat tapahtuvatkin alkupuolella. Leffasta löytyy myös lähitaisteluosio, josta tulee mieleen Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), eli iskut suoritetaan nopeasti ja mikä vain esine, joka osuu käteen ja lähtee mukaan, voi toimia aseena. Harmi vain, että tämän tyylin lisäksi kyseisestä elokuvasta on myös otettu mukaan heiluvaa kameratyöskentelyä ja hätäistä leikkaamista. Huumoria on mukana hieman, mutta yksikään vitsi ei ole yhtä hauska kuin erään kohtauksen kadunlakaisija. En tiedä, mitä lakaisijan esittäjälle on sanottu, mutta hänen harjansa ei osu lähelläkään katua, vaikka lakaisuliike onkin oikea. Lakaisija näkyy vain nopeasti, mutta tarkkasilmäisimmät katsojat voivat löytää hänet työskentelemässä Bondin takana satamakohtauksessa, jossa Greene esitellään.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty mukana. Sihteeri Moneypenny tai härpäkkeitä keksivää Q eivät vieläkään esiinny, mutta esimerkiksi aseenpiippukuva on käytetty tavallisemmin kuin Casino Royalessa, vaikkei esiinnykään leffan alussa, kuten vanhoissa Bond-seikkailuissa. Bondilla on tietenkin hieno puku päällä ja alussa hän ajaa Aston Martinia. Monien agenttileffojen tapaan myös Quantum of Solace toimii hyvänä maailmanmatkailuohjelmana, sillä elokuvassa käydään mm. Italiassa, Haitissa, Itävallassa ja Boliviassa. Vaikka tässäkin on pyritty realistisempaan tunnelmaan kuin vanhoissa Bond-leffoissa, on futuristisuuttakin tuotu hieman mukaan, kuten esimerkkinä MI6:n erikoinen kosketusnäyttöinen tekniikkapöytä. Alkutekstien aikana kuullaan tietysti Bond-kappale ja tässä se on Jack Whiten ja Alicia Keysin yhteiskipale "Another Way to Die", joka ei valitettavasti ole parhaasta päästä. Biisi toimii elokuvan aikana ja kyllä sen yksinäänkin kuuntelee, mutta on outoa, että yhdessä kohtaa kappaletta kuultava epävireinen laulumölinä on päässyt mukaan lopulliseen tuotokseen.

Sarjan ohjaus on vaihtunut Martin Campbellilta Marc Forsterille ja olen varma, että jos Campbell olisi pysynyt ohjaajana, Quantum of Solace voisi olla edeltäjänsä tasoinen elokuva. Toisin kuin useat Bond-elokuvat, tämän tarina ei perustu Ian Flemingin kirjoihin, vaikka onkin olemassa 007-novelli nimeltä "Quantum of Solace" (1959). Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin liikaa. Toimintakohtauksissa leikkauksia on useita, jolloin katsojalle voi olla vaikeaa seurata tapahtumia. Visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäitä ja äänitehosteet mainioita. David Arnoldin säveltämät musiikit säestävät elokuvaa upeasti.

Yhteenveto: Quantum of Solace on toimiva 007-elokuva, mutta pettymys upean Casino Royalen jälkeen. Alun toimintaosuudet ovat parasta ja Daniel Craig on pääosassa yhä loistava. Pahis ei ole kaikkein vakuuttavin, mutta tarpeeksi toimiva. Lentokonekohtaus ja lopputaistelu ovat valitettavasti puuduttavia. Hyviä juttuja on silti paljon mukana. Kaikista paras ja huikein asia on kuitenkin kadunlakaisija, joka ei osaa työtään ollenkaan. Perinteisiä Bond-juttuja on hieman mukana. Elokuvan tunnuskappale "Another Way to Die" ei ole kovin kummoinen, mutta David Arnoldin säveltämä musiikki toimii mainiosti. Taistelukohtauksiin on tuotu henkeä Bourne-leffoista (2002-), mikä toimii hahmojen osalta, mutta kuvaus ja leikkaus ovat niissä ärsyttäviä. Jos 007-elokuvat toimivat, niin vilkaiskaa tämäkin. Jos Bond-jutut eivät ole tuttuja, ei kannata aloittaa tästä, vaan kannattaa vilkaista Casino Royale ensin. Quantum of Solace on hyvä, vaikka siitä löytyykin heikkouksia. Lopputekstien jälkeen lupaillaan taas James Bondin paluuta ja niinhän hän tekikin vuonna 2012 elokuvassa Skyfall.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Quantum of Solace, 2008, Metro-Goldwyn-Mayer, Columbia Pictures, Eon Productions, B22

Arvostelu: Casino Royale (2006)

CASINO ROYALE

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Daniel Craig, Eva Green, Mads Mikkelsen, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Jeffrey Wright ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Fleming ei olisi varmasti voinut osata kuvitella, millainen suosio hänen luomalleen agenttihahmolle James Bond, eli 007 muodostui, kun hänen ensimmäinen Bond-kirjansa "Casino Royale" ilmestyi vuonna 1953. Sarja jatkui kolmellatoista romaanilla ja yhdeksällä novellilla. Flemingin kuoleman jälkeen muutama muukin kirjailija on ottanut James Bondin teostensa sankariksi. Koska kirjasarja oli niin suosittu, tietenkin siitä täytyi elokuviakin tehdä. Vuonna 1962 ilmestyi Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No), jonka pääroolissa oli Sean Connery. James Bond -sarjan virallisia elokuvia tehtiin jopa KAKSIKYMMENTÄ kappaletta, joista viimeinen, 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day), ilmestyi vuonna 2002. Elokuvasarjassa Bondia esitti yhteensä viisi näyttelijää. 007 - Kuolema saa odottaa ei kuitenkaan saanut kovin hyvää vastaanottoa, jolloin koko juttu päätettiin "aloittaa alusta". Uusi Bond-näyttelijä valittiin ja uuden elokuvan juoneksi kerrottiin, että kyseessä on yksi Bondin ensimmäisistä tehtävistä. Casino Royale sai ensi-iltansa vuonna 2006 ja sai ylistyksiä lähes kaikkialta. Oma suhteeni hahmoon on, että joskus ala-asteella minulle näytettiin Kuuraketti (Moonraker - 1979), jonka jälkeen sain nähdä "kevyempiä" Bond-pätkiä sieltä täältä sarjasta. Onneksi sain lopulta nähdä kaikki 20 alkuperäisen sarjan elokuvaa oikeassa järjestyksessä isäni kanssa. Casino Royalea tai sen jatko-osaa Quantum of Solace (2008) en saanut katsoa, koska ne olivat kuulemma liian rajuja. Lopulta kuitenkin kesällä 2010 näin Casino Royalen ensimmäistä kertaa, enkä voinut uskoa näkemääni. Siitä tuli samantien suosikkini Bond-elokuvista ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Tammikuun alkupuolella näytin tyttöystävälleni Casino Royalen ja olihan siitä pakko myös kirjoittaa!

007-arvonimen ja luvan tappaa saanut agentti James Bond lähtee kentälle, tehtävänään estää vakava pommi-isku, mikä johdattaa hänet lopulta pelaamaan pokeria terroristipankkiiri Le Chiffrea vastaan Montenegron Casino Royalella.

Agentti 007 James Bondina nähdään Daniel Craig ja hän on kuin syntynyt roolia varten! Ei vain "kuin", vaan hän todella on syntynyt juurikin esittämään James Bondia. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa herrasmies-Connerysta tai hömelö-Mooresta, mielestäni Daniel Craig on PARAS Bond-näyttelijä koskaan. Craigin Bond on kylmä, mutta koominen. Hän tekee hauskoja asioita tyly ilme kasvoillaan ja tuntuu välillä vähät välittävän joistain asioista. Silti hänestä löytyy jotain hyvin inhimmillistä ja kovan kuoren alta löytyy sydäntäkin. Bondista näkee, että hänen täytyy tehdä päätöksiä salamannopeasti ja löytää ratkaisuja vieläkin nopeammin. Hahmo on itseään täynnä oleva naistenmies ja samalla oikeasti hyvä taistelija. Hänestä huokuu isänmaallisuus, mistä MI6-vakoojajärjestö on varmasti kiitollinen. Mielestäni suurin ja tärkein syy, miksi Daniel Craig on mielestäni paras Bond-näyttelijä, on, että hän teki usean näyttelijän esittämästä hahmosta ihmisen. Aiemmat esittivät eri variaatioita tietynlaisesta vakoojasta, mutta Craig teki Bondista ihmisen. Se on myös yksi syy, miksi itse elokuva toimii niin upeasti.
     Casino Royalen "Bond-tyttö" on Eva Greenin näyttelemä Vesper Lynd, joka rahoittaa Bondin pelaamisen Casino Royalella, vahtien samalla, että Bond osaa käyttää rahansa oikein. Vesper halveksuu Bondia - etenkin hänen toimintatapojaan. Kuitenkin elokuvan aikana Vesper lämpiää Bondin luonteelle. Hahmo on yksi suosikkini Bond-tytöistä, sillä hän on vastakohta Bondille ja osoittaa olevansa hyödyllinen, eikä ole mikään "neitokainen pulassa" -ratkaisu, vaikka Bondin lähellä oleskelu saakin hänet vaikeisiin tilanteisiin. Eva Green on erittäin mainio roolissaan.
     Elokuvan pahis on Mads Mikkelsenin esittämä Le Chiffre, joka tuntuu hyvin erilaiselta kuin useat Bond-pahikset, sillä hän ei halua tuhota tai vallata maita - tai koko maailmaa. Hän on kuitenkin kylmä, eikä tunnu välittävän muista kovin paljoa. Le Chiffre on terroristipankkiiri ja hyvin ylimielinen sellainen. Kuitenkin alun tapahtumat johtavat siihen, että hänen täytyy pelata Casino Royalella pysyäkseen hengissä. Hänen täytyy nimittäin voittaa koko peli, jotta hän voi maksaa suuret velkansa takaisin pahoille ihmisille. Vaikka hahmo on pahis, niin välillä katsojana ymmärtää, miksi hänen täytyy voittaa peli. Mikkelsen on tuttuun tapaansa erinomainen näyttelijä ja suoriutuu pahiksen osasta mallikkaasti.

Bondin pomoa MI6:ssa, eli M:ää esittää Judi Dench, joka näytteli hahmoa jo elokuvissa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995), Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997), Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) ja 007 - Kuolema saa odottaa. Onkin siis outoa, että hänet nähdään tässäkin elokuvassa, sillä Casino Royalenhan tarkoitus on aloittaa juttu uudestaan, jolloin on kummallista, että mukana on joku näyttelijä vanhoista osista. Se on sinänsä kuitenkin ihan sama, sillä Dench on mielestäni paras M. Denchista löytyy juuri oikeaa tiukkuutta ja johtajahenkeä. M:ää ärsyttää Bondin villi toimintatapa, mutta silti hän välittää 007:stä erittäin paljon. Bondin ja M:n välinen, lähestulkoon äiti-poika -suhde näyttää hienosti merkkejään elokuvassa.
     Leffassa nähdään myös Giancarlo Giannini Bondin kontakti Rene Mathisina, Jesper Christensen mystisenä herra Whitena ja Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterina, joka on tuttu hahmo vanhoista Bond-elokuvista.

Casino Royale on tavallaan hyvin erilainen Bond-elokuva kuin mitä aiemmin on nähty. 007 - Kuolema saa odottaa -elokuvassa näkymättömyysominaisuudella varustettu auto on vaihdettu normaalimpaan Aston Martiniin, jonka mukana tulee vain pistooli ja lääkintäpakkaus. Elokuva on muutenkin maanläheinen, eikä mitään räjähtäviä kyniä tai rakettireppuja ole nähtävissä. Ja siitä itse asiassa pidän todella paljon. Muutoksen takia elokuva tuntuu realistisemmalta, eikä niin paljoa fiktiolta kuin aiemmat osat. Siinä missä Roger Mooren Bond hyppi katolta toiselle noin vain, Daniel Craigin Bondilta täytyy löytyä todellista ponnistelua, että hän pystyy moniin suorituksiin - aivan kuin normaaleilta ihmisiltä. Tämä on myös yksi harvoista Bond-elokuvista, joissa katsomoon välittyy oikea tunne siitä, että tarinan päähenkilö on hengenvaarassa. Silloin haluaa vieläkin enemmän nähdä, miten tilanteista päästään ehjin nahoin pois. Se nyt ei ole juonipaljastus, että elävänä Bond selviää, sillä miten muuten sarjaa olisi jatkettu? Silti katsojana jännittää 007:n puolesta.

Toimintaa on tietysti mukana, kuten tällaisissa pätkissä kuuluukin olla. Toimintaosuudet ovat täydellisesti toteutettuja. Aina juoksutakaa-ajoista Afrikassa nyrkkitappeluihin portaikossa, Casino Royalen toimintaosiot ovat huikeasti tehtyjä. Ne eivät pysy paikallaan, jolloin katsoja ei tylsisty samaan lokaatioon, eivätkä ne ole samanlaisia, jolloin elokuva ei tunnu toistavan itseään. Monet asiat ovat nokkelasti keksittyjä ja vaikka mitään megaräjähdyksiä ei nähdäkään, toiminnassa on tiettyä eeppisyyttä. Toiminta on myös realistisen oloista (vaikka takaa-ajojen parkourmeininki onkin hieman koomista) ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Niissä ei puhuta lähes ollenkaan, mikä on toimivasti tehty. Jo ensimmäiset minuutit vihjailevat tulevasta meiningistä. Tällä kertaa nimettömät pahikset ovat edes jotenkin vaikeita vastuksia, jolloin Bondille tilanteet eivät ole helppoja. Hienona vastapainona turpaanmätkimiselle on Casino Royalen korttipeliosuus. Itse en pokerin kaltaisista korttipeleistä paljoa ymmärrä, mutta se ei haittaa, sillä elokuva säilyttää kiinnostavuutensa ja tekee korttipelistä jännittävää. Pelin aikanakin tapahtuu muutamia asioita, jolloin pitkä peliosuus ei ala junnaamaan paikoillaan. Ja sitten mukana on vielä yksi parhaista kidutuskohtauksista elokuvissa Kick-Assin (2010) lisäksi. Herkimmille sen katsominen voi tuottaa vaikeuksia, kuten myös miehille.

Tuttuja Bond-juttuja on myös mukana, vaikka sihteeri Moneypenny ja laitteiden keksijä Q eivät esiinnykään elokuvassa. Vodka martiniakaan ei nautita tuttuun tyyliin "ravistettuna, ei sekoitettuna". Parillakin eri Aston Martinilla kuitenkin ajellaan, tyylikäs puku on päällä ja ranteesta löytyy kallis kello. Tiettyjä tuttuja kaavoja on mukana tarinassa ja niin kuuluukin olla. Yllättäviäkin hetkiä löytyy useita. Casino Royalessa käytetään tuttua aseenpiippukuvaa nokkelasti ja "Nimeni on Bond. James Bond." on saatu mukaan niin täydellisesti, ettei voi muuta kuin antaa aplodit. Bond-tunnuskappale on tuttu, mutta sen lisäksi alkuteksteissä kuullaan edesmenneen Chris Cornellin "You Know My Name" -kappale, joka on erittäin hieno rockkipale yhdistettynä Bond-melodiaan. Kyseessä on yksi suosikeistani Bond-elokuvien alkukappaleista, vaikka nimensä puolesta se kuulostaakin oudolta tunnusbiisiltä salaiselle agentille. Yksi syy lisää, miksi tämä on mielestäni sarjan paras osa. Ne tietenkin, jotka vaativat Bond-elokuvista juuri tiettyjä asioita, joita on totuttu näkemään, luultavasti pettyvät tähän teokseen.

Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka oli tätä ennen ohjannut toisenkin Bond-seikkailun, eli mainio GoldenEyen. Tässä Campbell ja muu työtiimi ovat ylittäneet itsensä, ja luoneet huikean hienon agenttijännärin, jonka jaksaa katsoa useita kertoja uudestaan ja edelleen se jaksaa hämmästyttää loistavuudellaan. Käsikirjoituksesta vastaavat Neal Purvis, Robert Wade ja Paul Haggis, jotka ovat yhdessä muuttaneet Ian Flemingin kirjan erinomaisesti elokuvaksi ja lisänneet mukaan täydellistä dialogia. Etenkin Bondin heittämät repliikit ovat osuvasti kirjoiteltuja. Kuvaus on todella hyvää, eikä heiluvia, huonompia kuvia ole kuin vain muutama. Leikkaus on sujuvaa. On hienoa, ettei toimintakohtauksissa käytetä useiden toimintaleffojen tapaa pistää leikkauksia joka väliin, jolloin taisteluiden katsomisesta ei tule ärsyttävää. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen. Äänitehosteilla on korostettu useita kohtauksia eri tavoin. Musiikista vastaa David Arnold, joka on säveltänyt mahtavan musiikin säestämään elokuvaa.

Yhteenveto: Casino Royale on mestariteos ja selkeästi paras James Bond -elokuva koskaan! Daniel Craig on paras Bond-näyttelijä ja hän tekee hahmosta inhimmillisemmän, vaikka tuntuukin erittäin kylmältä. Eva Green on mainio Bond-tyttönä, kuten Mads Mikkelsen on mainio pahiksena. Judi Denchin M on loistava. Jännitys pysyy yllä koko elokuvan ajan. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä ja hienompia. Vastapainoksi toiminnalle on pokeriosuus, josta löytyy myös jännittävyyttä. Mukana on myös yllätyksiä, sekä yksi parhaista kidutuskohtauksista koskaan. "Nimeni on Bond. James Bond" ja aseenpiippukuva ovat nerokkaasti saatu mukaan, eikä katsojaa ehdi edes haitata Moneypennyn ja Q:n puuttuminen. Tunnelma on luotu vahvaksi, eikä se ala poistumaan mielestä ja kehosta ennen kuin lopputekstit ovat rullanneet kokonaan. Chris Cornellin "You Know My Name" on erinomainen kappale ja suosittelen käymään kuuntelemassa sen. Vielä erinomaisempi on Casino Royale, jossa kappale kuullaan. Ihan sama, kuuluuko Bond-elokuvat suosikkeihinne vai ei, katsokaa Casino Royale. Lopputekstit päättyvät tekstiin "James Bond will return" ja niin hän tekikin vuoden 2008 elokuvassa Quantum of Solace, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä päättyy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2017 - Muokattu 13.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Casino Royale, 2006, Columbia Pictures, Eon Productions, Casino Royale Productions, Stillking Films, Studio Babelsberg, Government of the Commonwealth of the Bahamas, Danjaq, United Artists