Arvostelu: Men (2022)

MEN

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Jessie Buckley, Rory Kinnear, Gayle Rankin ja Paapa Essiedu

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Men on Ex Machinan (2014) ja Hävityksen (Annihilation - 2018) ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin uusi elokuva. Garland ilmoitti työstävänsä elokuvaa tammikuussa 2021 ja kuvaukset käynnistyivät pari kuukautta myöhemmin. Nyt Men saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin filmiä innolla. Olen pitänyt molemmista Garlandin elokuvista, kuten myös hänen scifisarjastaan Devsistä (2020). Elokuvan trailerit antoivat kiehtovan ja karmivan kuvan, ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Menin sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harper Marlowe vuokraa maaseudulta idyllisen talon, yrittäessään toipua miehensä itsemurhasta. Siellä häntä alkavat vainota niin hänen sisäiset demoninsa kuin myös läheisen kylän monet miehet.

Vastikään parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden The Lost Daughterista (2021) saanut Jessie Buckley esittelee jälleen vaikuttavia lahjojaan. Tällä kertaa hän näyttelee Harper Marlowea, juuri leskeksi jäänyttä naista, hänen miehensä (Paapa Essiedu) tehtyä itsemurhan. Yrittäessään toipua tästä tragediasta, hän matkustaa pieneen englantilaiskylään ja vuokraa sieltä hienon talon puutarhoineen kaikkineen. Rauhoittavaksi lomaksi tarkoitettu reissu muuttuu vähitellen varsinaiseksi painajaiseksi ja Buckley tulkitsee hienosti hahmonsa kasvavaa kauhun tunnetta. Samalla hän myös tuo voimakkaasti esille hahmonsa muut tuntemukset, liittyen miehensä kuolemaan.

     Vaikka Buckley loistaakin pääosassa, on Men lopulta Rory Kinnearin show. Lukuun ottamatta Harperin kuollutta miestä, Kinnear nimittäin näyttelee kaikkia muita elokuvan miehiä. Hänet nähdään mm. vuokranantajana, kirkkoherrana, baarimikkona, leikkivänä poikana, poliisina ja metsässä asustelevana alastomana hiippailijana. Eri tavoin Kinnear tekee näistä miehistä toinen toistaan epämiellyttävämpiä tapauksia, jotka ryhtyvät piinaamaan Harperia. Näihin hahmoihin on ympätty monenlaisia negatiivisia piirteitä miehissä toksisuudesta misogyniaan, mikä herättää varmasti närää osassa katsojia. Kinnear katoaa täysin useisiin rooleihinsa ja vaikka kasvot ovatkin samat, usein jopa unohtaa katsovansa jälleen samaa näyttelijää.

Men onnistuu menemään visusti katsojansa ihon alle - ja katsojasta riippuen eri tavoin. Osa katsojista ahdistuu suuresti näkemästään, kun taas osa tulee tympääntymään, että miehet esitetään näin negatiivisessa valossa. "Feminatsi-propagandaa! En katso!" lukee varmasti monissa kommenteissa sosiaalisessa mediassa leffaan liittyen. Katsoi sitä miltä kantilta tahansa, ei Men ole missään nimessä helppoa katseltavaa ja sulateltavaa. Alex Garland on rakentanut erittäin painostavan ilmapiirin, joka puskee läpi valkokankaasta ja kietoutuu katsojan ympärille. Pakoon ei pääse vaikka haluaisi. Samalla kokee kuitenkin pakottavaa tarvetta nähdä, minne tapahtumat ovat eskaloitumassa. Ja nehän totta vie eskaloituvat. Huh huh! Loppuhuipennus on niin "ihanan" epämiellyttävää ja suorastaan kuvottavaa katsottavaa, että elokuvan jälkeen tekisi mieli käydä suihkussa ja pestä silmätkin.

Ja jos provokatiivinen miehet-ovat-hirviöitä -kertomus, ahdistava tunnelma ja loppupään yhä yököttävämmäksi muuttuva kuvasto eivät ole vielä tarpeeksi, Men myös pitää sisällään useampia kerroksia, joista moni jää täysin katsojan tulkinnan varaan. Osa katsojista tulee turhautumaan siitä, ettei filmi anna selkeitä vastauksia moniin kysymyksiin (päällimmäisenä toki, että miksi kaikki kylän miehet näyttävät samalta), mutta itse pidin tästä mysteeristä ja asioiden auki jättämisestä. Monet filmifriikit tulevat keskustelemaan vielä pitkään elokuvan monista merkityksistä ja esimerkiksi uskonnollisista viittauksista, minä mukaan lukien. Ei kyseessä tosin mikään täysi napakymppi ole, mutta voi olla, että Men vain paranee vuosien ja uusintakatselujen myötä.

Tekniseltä puoleltaan Men on myös onnistunut teos. Se on upeasti kuvattu. Jokainen otos on tarkkaan suunniteltu, sommiteltu ja valaistu. Varsinkin loppupäässä kikkaillaan valojen kanssa taidokkaasti. Filmin värimaailma on myös erinomainen. Metsä on niin kauniin vihreä, että se on suorastaan satumaisen lumoava, mikä on täydellisessä kontrastissa sen kanssa, kuinka ahdistava paikka on oikeasti kyseessä. Leikkaus on sujuvaa ja takaumia hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Kinnearin maskeeraukset mainiot. Eräs erikoistehostein ja maskeerauksin toteutettu ruumiinosa filmin loppupäässä on todella inha näky. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja karmiva, luottamatta typeriin äkkisäikäytyksiin. Ben Salisbury ja Geoff Barrow tunnelmoivat hyvin musiikeillaan, mutta lopulta äänimaailmasta jää parhaiten mieleen Harperin nimihuutelu, jota hyödynnetään elokuvan mittaan niin mystisesti kuin karmivasti.

Yhteenveto: Men on tehokkaan karmiva ja mieleenpainuva kauhuelokuva, joka herättää varmasti voimakkaita tunteita katsojassaan. Leffa työntyy inhottavasti katsojansa ihon alle eri keinoin. Mieshahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä tyyppejä ja Rory Kinnear häikäisee useissa rooleissaan. Jessie Buckley pääsee tulkitsemaan vakuuttavasti hahmonsa kokemia pelko- ja traumatiloja. Elokuvan ilmapiiri on hyvinkin ahdistava ja loppupäässä se pitää sisällään suorastaan kuvottavaa kuvastoa. Jos jo tämä ei tee leffasta vaativaa katsojalleen, ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on tehnyt elokuvasta moniulotteisen ja -tulkinnallisen. Osaa katsojista Men tulee varmasti turhauttamaan, kun taas toiset kiehtoutuvat suuresti siitä. Itse pidin filmistä todella paljon, vaikka jäinkin kaipaamaan jotain vielä enemmän Garlandin aiempien töiden perusteella. Men on silti oiva lisäys herran filmografiaan, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tarjoaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Men, 2022, A24, DNA Films

Arvostelu: 007 No Time to Die (2021)

007 NO TIME TO DIE

Ohjaus: Cary Joji Fukunaga
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Rami Malek, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Jeffrey Wright, Ana de Armas, Rory Kinnear, David Dencik, Billy Magnussen, Dali Benssalah ja Christoph Waltz
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

007 No Time to Die on 25. James Bond -elokuva ja se perustuu kirjailija Ian Flemingin luomaan agenttihahmoon. Pian edellisen Bond-elokuvan, vuoden 2015 Spectren jälkeen alkoi uuden filmin suunnittelu. Päätähti Daniel Craig kuitenkin ilmoitti aluksi olevansa kyllästynyt rooliin ja kesti lähes kaksi vuotta, kunnes tuottajat saivat taivuteltua hänet takaisin rooliin mojovan rahasumman kera. Ohjaajaksi valittiin Danny Boyle, joka kuitenkin poistui projektista puolen vuoden jälkeen erimielisyyksien vuoksi, mikä viivästytti tuotannon alkamista ja samalla elokuvaa siirrettiin alkuperäisestä julkaisupäivästään, marraskuusta 2019. Cary Joji Fukunaga palkattiin Boylen tilalle ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin joulukuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia se siirrettiin ensin marraskuulle, sitten huhtikuulle 2021 ja sen jälkeen syksylle. Nyt vihdoin ja viimein 007 No Time to Die saa ensi-iltansa ja itse olen ollut ailahtelevasti innostunut ja skeptinen filmistä. Usean viivästymisen jälkeen intoni on ehtinyt nousta ja laskea, ja vielä pitkään tänä kesänä en uskonut, että elokuvaa julkaistaisiin vieläkään. Olinkin hyvin epäuskoinen vielä sillä hetkellä, kun istuin elokuvan lehdistönäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa, valot sammuivat ja 007 No Time to Die viimeinkin alkoi.

MI6:sta eronnut James Bond yrittää elellä rauhassa rakkaan Madeleinensa kanssa, mutta hän päätyy takaisin vakoojien maailmaan, kun paha Spectre-järjestö ja mysteerinen Lyutsifer Safin uhkaavat koko maailman turvallisuutta uuden vaarallisen aseen kanssa.

Siitä huolimatta, että Daniel Craig väitti mieluummin viiltävänsä ranteensa auki kuin palaavansa salaisen agentti 007:n rooliin, hänelle taidettiin tarjota aikamoista summaa, joka muutti hänen mieleensä ja Craig nähdään nyt viidettä ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa James Bondina. Ja ilokseni voin sanoa, että jos elokuva todella jää Craigin viimeiseksi Bondiksi, ei hän olisi paremmin voinut jättää rooliaan. Spectressä Craigista näkyi, ettei häntä paljoa agentin osa enää kiinnostanut, mutta pieni tauko teki selvästi hyvää, sillä Craig on erinomaisessa iskussa tällä kertaa. Hän pitää yllä astetta brutaalimman tapansa esittää hahmoa, mutta tuo aiempaa enemmän huumoria mukaan. Craig on ollut vuosia suosikkini Bondin näyttelijöistä ja haluankin kiittää suuresti hänen voimakasta työtään roolissa.

     Paluun tekevät myös Léa Seydoux Spectressä esiteltynä Bondin mielitiettynä Madeleine Swannina, Ralph Fiennes MI6:n pomona M:nä, Naomie Harris tämän assistenttina neiti Moneypennynä, Ben Whishaw agenttien vempaimet suunnittelevana Q:na, sekä Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterinä. Fiennesistä löytyy oikeaa arvokkuutta johtajaksi, Whishaw on sympaattinen asemestarin osassa ja Wright velmuilee veikeästi Bondin CIA-kaverina. Harris ei pääse erityisemmin esille, mutta Seydoux tekee huomattavasti parempaa työtä Madeleinena kuin viimeksi. Toisin kuin Spectressä, hänen ja Craigin väliltä löytyy vihdoin kemiaa.

Uusina tulokkaina taas esitellään Rami Malekin näyttelemä häijy Lyutsifer Safin, Lashana Lynchin näyttelemä MI6-agentti Nomi, sekä Ana de Armasin esittämä CIA-agentti Paloma, jotka ovat kaikki varsin mainioita lisäyksiä. Malekin Safin-hahmo on astetta mielenkiintoisempi Bond-roisto, vaikkei ylläkään Craigin leffojen parhaiden vastusten Le Chiffren (Mads Mikkelsen) ja Silvan (Javier Bardem) tasolle. Lynchin hahmo aiheuttaa varmasti paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itse pidin Nomista ja Lynchin työstä roolissa, kuten myös De Armasin hilpeästä Palomasta.

007 No Time to Die on onneksi pitkän odotuksen arvoinen teos. Esimerkiksi Craigin aiemman kiinnostuksen puutteen, elokuvan vaikean tuotannon ja hämmentävän pitkän keston (2 tuntia ja 43 minuuttia) olin etukäteen varautunut ja peloissani, että Craigin huikeasti alkanut matka Bondina huipentuisi lässähdykseen, mutta pelkoni olivat turhia. Kuten kerroin, Craig hoitaa hommansa karismaattisesti, mutta sen lisäksi olen iloinen, että ohjaajanvaihdos, sekä useat käsikirjoituksen muutokset uusien kirjoittajien kera eivät näy lopputuloksessa - ainakaan negatiivisesti. Kesken tuotannon mukaan tuodun Phoebe Waller-Bridgen kädenjälki näkyy kyllä tekstissä, mutta hän on onneksi vain tehostanut elokuvaa monien hauskojen juttujen myötä. Erityisen yllättynyt olen kuitenkin siitä, että varttia vaille kolmen tunnin elokuvaksi 007 No Time to Die ei todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Vaikka kestoa on vajaa parikymmentä minuuttia enemmän kuin Spectrellä, tämä leffa jopa tuntuu sitä lyhyemmältä. Rytmitys on pääasiassa tehokasta ja vain muutamassa kohtaa elokuvaa olisi voinut tiivistää pienesti.

Elokuvassa kulkevat hyvin tasapainossa vauhdikas toiminta, voimakas draama ja hauska huumori, kuten Craigin parhaissa filmeissä, Casino Royalessa (2006) ja Skyfallissa (2012). 007 No Time to Die ei yllä niiden tasolle, mutta on se selvästi parempi kuin Quantum of Solace (2008) ja Spectre. Heti elokuvan alussa on päräyttävä taistelukohtaus ja sen jälkeen leffassa nähdään useita vähintään oivallisia ammuskeluja ja turpaanvetoja, joista löytyy onneksi jännitettäkin - varsinkin elokuvan loppuhuipennuksessa. Draamapuoli voi osalle toiminnannälkäisistä katsojista tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse koin sen juurikin tekevän taisteluista merkityksellisempiä ja henkilökohtaisempia. Tarina ei ole mitenkään ihmeellinen tai mullistava, mutta pitää toimivasti mukanaan ja tuntuu paikoitellen pelottavankin ajankohtaiselta nykyisessä maailmantilanteessa.

Filmi sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, jotka saavat varmasti fanit hykertelemään. Kaikkea löytyy alun perinteisestä piippukuvasta vodka martinin tilaustapaan, säännöllisesti vaihtuviin tapahtumapaikkoihin, tyylikkäisiin illallispukuihin, klassiseen Aston Martiniin ja päähahmon esittäytymiseen, mutta elokuva on muutenkin pullollaan kaikenlaisia viittauksia ja kunnianosoituksia salaisen agentin vanhoihin seikkailuihin. Siitä huolimatta, että elokuvasta löytyy tuttuja ja turvallisia asioita, jotka ilahduttavat faneja, ovat kirjoittajat tehneet paljon rohkeitakin vetoja ja on satavarmaa, että 007 No Time to Die tulee tavalla tai toisella jakamaan mielipiteitä rajusti. Itse pidin monista ratkaisuista, mutta samalla myös ymmärrän, jos joku lyttää leffan niiden takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cary Joji Fukunaga, joka hoitaa hommansa tyylikkäästi. Fukunaga onnistuu rakentamaan voimakkaan tunnesiteen filmiin, jollaista ei ole pahemmin Bondeissa ennen nähty. Fukunagan, Waller-Bridgen, Neal Purvisin ja Robert Waden monesti muovautunut käsikirjoitus pysyy yllättävän vahvasti kasassa ja täytyy kehua, ettei nelikko päättänyt pelata korttejaan turvallisesti. 007 No Time to Die on myös taidokkaasti kuvattu ja varsinkin IMAX-kankaalla laajentuva kuva pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Leikkausta olisi voinut hieman tiivistää, mutta tällaisenaankin elokuva toimii hämmentävän napakasti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma jytisee tehokkaasti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Zimmer hyödyntää eeppisesti klassisia Bond-melodioita vuosien varrelta ja ikoninen tunnusmusiikki soi vähän väliä, levittäen katsojan kasvoille hymyn kerta toisensa perään. Harmillisesti Billie Eilishin laulama tunnuskappale No Time to Die ei vielä elokuvassakaan onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Toiminnallisen alun jälkeen hidas ja hiljainen kappale tuntui jopa pysäyttävän filmin hetkeksi. Enemmän pidin siitä, kuinka Zimmer hyödyntää kappaleen melodiaa silloin tällöin elokuvan aikana.

Yhteenveto: 007 No Time to Die on erittäin hyvä ja pitkän odotuksen arvoinen James Bond -elokuva. Se on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia, mukaansatempaavaa maailmanpelastusoperaatiota, hauskoja vitsejä, sekä vahvaa, yllättävänkin herkkää ihmisdraamaa. Lähes kolmen tunnin kesto ei onneksi tunnu niin pahalta kuin se voi ennakkoon kuulostaa ja pitkä elokuva on häkellyttävän nopeasti ohi. Filmi kaipaisi toki hieman tiivistämistä, mutta ei se koskaan päässyt tylsistyttämään. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon, jotka tarjoavat faneille riemua, mutta mukana on myös monia rohkeita ratkaisuja, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä rajusti. Cary Joji Fukunagan ohjaus on taidokasta ja tekninen puoli on hyvin hoidettu Hans Zimmerin mahtipontisia musiikkeja myöten. Näyttelijät suoriutuvat kaikki oikein mainiosti rooleistaan. Daniel Craig on jälleen kerran erinomainen James Bondina ja jos hän todella pitää sanastaan kiinni, eikä enää palaa salaisen agentin rooliin, toimii tämä filmi vahvoina jäähyväisinä hänen tulkinnalleen Flemingin ikonisesta hahmosta. Nyt varmasti koko fanikunta jää suurella mielenkiinnolla odottelemaan, minne sarjaa tullaan viemään Craigin aikakauden päätyttyä ja ennen kaikkea, että kuka tulee perimään James Bondin rooliin seuraavaksi. Sitä tietoa odotellessa käyn kyllä katsomassa 007 No Time to Dien vielä kerran uudestaan elokuvateatterissa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com
No Time to Die, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Eon Productions, Danjaq, B25, Cinesite

Arvostelu: The Imitation Game (2014)

THE IMITATION GAME (2014)

Ohjaus: Morten Tyldum
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Keira Knightley, Matthew Goode, Charles Dance, Mark Strong, Allen Leech, Matthew Beard, Rory Kinnear, Alex Lawther ja Jack Bannon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

The Imitation Game on tositapahtumiin perustuva elokuva toisen maailmansodan voittamisen edistämisestä. Leffan suunnittelu alkoi 2010-luvun alussa ja sen pääosaan oli mietitty Leonardo DiCapriota, mutta kun hän ei ollutkaan kovin kiinnostunut projektista, sen työstäminen alkoi uudestaan eri yhtiöllä. Pääosaan valittiin Benedict Cumberbatch ja ohjaajaksi Morten Tyldum. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2013 ja The Imitation Game sai ensi-iltansa noin vuotta myöhemmin (Suomessa tosin vasta alkuvuodesta 2015). Teos oli suuri menestys ja kriitikot pitivät sitä erinomaisena - vaikkakin jotkut eivät pitäneet siitä, että joitain todellisia tapahtumia muutettiin liikaa elokuvaa varten. Filmi sai useita palkintoehdokkuuksia, mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta - esimerkiksi paras elokuva, paras ohjaus ja paras miespääosa - joista se voitti yhden, eli parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon. Itse näin elokuvan vasta pari vuotta sitten kesällä, kun vuokrasin sen yhdessä toisen Oscar-ehdokasleffan, Boyhoodin (2014) kanssa. Pidin leffasta, mutten katsonut sitä uudestaan, kunnes kesällä 2017 vilkaisin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa, sillä se on yksi hänen suosikkielokuvistaan - välillä jopa ehdoton ykkönen! Päätinkin kirjoittaa The Imitation Gamesta arvostelun hänen syntymäpäivänsä kunniaksi.

Matemaatikko Alan Turing alkaa kehittelemään konetta, jolla voisi ratkoa natsien salakirjoituslaite Enigman koodit.

Pääosassa Alan Turingina nähdään tosiaan Benedict Cumberbatch, joka suoriutuu roolistaan erittäin hyvin. Alan on todella viisas, mutta sosiaalisesti äärimmäisen hankala mies, joka tuntuu jokaisella lauseellaan osoittavan, että kaikki muut ovat häntä tyhmempiä. Aluksi hahmosta onkin vaikea pitää, sillä hän kohtelee muita huonosti. Tämä muuttuu kuitenkin huvittavaksi ja elokuvan aikana Alan alkaa onneksi ymmärtämään asioista enemmän. Vaikka Cumberbatch on uskottava narsistisena nerona, hänen näyttelemisensä tuntuu paikoitellen muistuttavan liikaa hänen versiotaan Sherlock Holmesista televisiosarjassa "Sherlock" (2010-). Onneksi tätä ei tapahdu kuitenkaan kaiken aikaa, jolloin Alan tuntuu muultakin kuin Holmes-kopiolta. Elokuvassa nähdään myös Alanin nuoruutta, jolloin roolia tulkitsee Alex Lawther, joka saa esiintymisensä tuntumaan hienosti samalta hahmolta kuin Cumberbatchin esittämänä.
     Ei-kovin-ihmeellinen Keira Knightley esittää neiti Joan Clarkea, jolla on myös erinomainen matikkapää. Tämä tuodaan muutamaan otteeseen esille, samoin kuin se etteivät monet miehet kykene hyväksymään, että nainen olisi heitä fiksumpi. Valitettavasti hahmon älykkyys ei kuitenkaan pääse loistamaan kunnolla, eikä hänelle tunnu välillä olevan mitään tarkoitusta elokuvassa. Joan nähdään auttamassa Alania, muttei Enigma-koodien purkamisessa, vaan enemmänkin henkisenä tukena. Useasti sanotaan, että Joanista oli suuri apu, mutta elokuvassa ei todellisuudessa taida olla ainuttakaan kohtausta, jossa hahmo nähtäisiin oikeasti auttamassa Alania ja muuta tiimiä purkamaan koodeja.
     Alanin ja Joanin lisäksi tiimiin kuuluvat hienostunut mutta ylimielinen Hugh Alexander (Matthew Goode), ystävällinen John Cairncross (Allen Leech), sekä aika persoonattomiksi jäävät John Hilton (Matthew Beard) ja silmälasipäinen Jack Good (James Northcote). Tiimistä esille pääsee ensisijaisesti Hugh, joka ei pidä Alanista ja tämän työskentelytavoista lainkaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Charles Dancen oivallisesti näyttelemä komentaja Denniston, joka kokoaa tiimin ja Mark Strongin esittämä herra Menzies, joka toimii salainen palvelu MI6:n johtajana. Leffassa nähdään myös tapahtumia viitisen vuotta sodan loppumisen jälkeen, joissa Rory Kinnearin näyttelemä komisario Nock yrittää selvittää Turingin menneisyyttä.

The Imitation Game on todella kiinnostava ja paikoitellen jopa vähän jännittävä filmi, jossa sodan tuntu on vahvasti läsnä, vaikkei itse sotimista oikeastaan edes näytetä. Taistelujen aiheuttamia tuhoja esitellään välillä, jotta katsojana toivoo, että tiimi löytäisi mahdollisimman nopeasti ratkaisun natsikoodien purkamiseksi. On mielenkiintoista nähdä, miten Alan yrittää saada koneensa valmistettua, sillä vain hän uskoo sen toimimiseen, kun taas muut yrittävät pakottaa häntä luopumaan siitä. Samalla on myös kiehtovaa nähdä puolia Turingista, joita hän yrittää pitää salassa muilta. Lapsuuskohtaukset kertovat oivasti, miten hahmosta on tullut sellainen kuin hän on ja miksi hän tekee tiettyjä ratkaisuja. Kohtauksista voi hieman päätellä myös tulevia asioita, minkä lisäksi ne auttavat katsojaa kiintymään Alaniin, josta on ylimielisyyden vuoksi hankalaa tykätä. Valitettavasti mukana on myös kohtauksia 1950-luvulta, joissa komisario Nock pohtii Alanin aiempia puuhia. Nämä kohdat eivät tunnu täysin kuuluvan mukaan. Niistä löytyy hyviä hetkiä, mutta paikoitellen ne myös pitkittävät teosta turhaan. Niiden kautta mukaan lisätty Alanin kertojaäänikään ei täysin toimi, etenkin kun se alkaa puheella siitä, että "kannattaa kuunnella tarkkaan, sillä muuten ette huomaa kaikkia tärkeimpiä hommia", jolloin elokuva tuntuu luulevan olevansa monimutkikkaampi ja älykkäämpi kuin se todellisuudessa on.

Muuten kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä leffa, joka käy jopa loistavuuden puolella. Mukana on erinomaisia kohtauksia, kuten traaginen hetki tiimin ymmärtäessä, että he voisivat pelastaa laivallisen ihmisiä, mutteivät voi tehdä sitä siinä pelossa, että natsit tajuaisivat heidän puuhansa. Samalla heräilevät epäilykset soluttautuneesta Neuvostoliiton vakoojasta, joka lisää jännitettä peliin, kuten tekee myös Alanin seksuaalinen suuntautuminen. Joidenkin kohtien hieno tunnelma on luotu juuri oikein ja niiden aikana voi iloita yhdessä hahmojen kanssa. Muuten hymy nousee huulille lähinnä Alanin tavasta kohdella muita ihmisiä, jos sellainen huumori iskee. Hauskoja kohtia ei erityisemmin ole mukana. Vaikka kyseessä onkin oikeasti mainio elokuva, The Imitation Gamen kokonaisuudesta puuttuu loistavuus, etenkin kun 1950-luvun osiot ovat lähinnä aika tarpeettomia, eikä niitä ole rytmitetty mukaan kovin hyvin. Parissa kohtaa teos tuntuu myös hieman toistavan itseään, tiimin yrittäessä epätoivoisesti ratkaista natsikoodien saloja, kun taas muutamassa kohtaa se tuntuu hyppivän hieman liian nopeasti eteenpäin. Heikkoudet väistyvät kuitenkin hienouksien tieltä, jolloin filmin loputtua katsojalle jää positiivinen mieli... vaikkakin surullisuus on aika varmasti ensimmäinen tunne lopputekstien alkaessa rullata.

The Imitation Gamen ohjaaja Morten Tyldum on onnistunut erittäin oivallisesti useimmissa kohdissa, mutta 1950-luvun kohtauksiin hän ei ole saanut mukaan tarpeeksi painoarvoa. Sitä ei ole saanut aikaiseksi edes käsikirjoittaja Graham Moore, joka kuitenkin sai työstään Oscarin. Muuten Moore on saanut tositapahtumat muokattu mainiosti elokuvaksi - ihan sama, vaikka jotkut jutut eivät menisikään samalla tavalla kuin todellisuudessa. Lavastajat ja puvustajat ovat saaneet ajankuvan tuotua esille erinomaisesti. Leffan aikana voi usein ihailla heidän työtään, etenkin tuhoutuneiden paikkojen ja Alanin koneen kohdalla. Elokuva on kuvattu todella hyvin ja pääasiassa kuvat ovat tyylikkään tasaisia. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, mutta esimerkiksi yhden sotakohdan lentokoneet ovat tarpeeksi uskottavan näköiset. Ääniefektit eivät erityisemmin pääse loistamaan, eivätkä Alexandre Desplatin säveltämät musiikit jää mieleen, mutta ne toimivat kyllä hyvin leffan aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Valitettavasti Blu-raylla ei ole lainkaan lisämateriaaleja, ei edes kommenttiraitaa.

Yhteenveto: The Imitation Game on todella mainio elokuva, joka kertoo hieman erilaisen tarinan toisen maailmansodan voittamisesta. Mukana on paljon hienoja kohtauksia, jopa joitain erinomaisia, mutta myös hieman turhilta tuntuvia hetkiä. Menneisyyskohtaukset tuovat hyvää lisäsisältöä tarinaan ja Alan Turingiin, jota sekä Benedict Cumberbatch että Alex Lawther näyttelevät todella taidokkasti. Keira Knightley on myös ihan hyvä, mutta hänen hahmonsa Joan ei tunnu olevan tärkeä koodien ratkaisemisen kannalta, minkä takia hänet alunperin tuodaan mukaan tarinaan. Leffa sisältää jännittäviä hetkiä ja oivallista tunnelmaa. Katsojalle on ilo seurata tiimin työskentelyä, mutta mukana on myös hieman surullisuuttakin. Toisen maailmansodan aikakausi on tuotu upeasti esille tyylikkäillä lavasteilla, hienoilla asuilla ja vanhanaikaisilla kulkuneuvoilla. Suosittelen katsomaan The Imitation Gamen, jos sota-aikaiset tarinat kiehtovat. Varsinaista sotimista se ei sisällä, mutta se näyttää, miten toisen maailmansodan kestoa saatiin lyhennettyä ja miljoonia ihmisiä pelastettua. Mukana on myös muutakin henkistä sisältöä, jolloin teoksen katsoo mielellään ihan vain sen sisältämän ihmisdraaman takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.saltypopcorn.com.au
The Imitation Game, 2014, Black Bear Pictures, Bristol Automotive

Arvostelu: Spectre (2015)

SPECTRE

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Christoph Waltz, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Dave Bautista, Andrew Scott, Rory Kinnear, Monica Bellucci ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Casino Royale (2006) käynnisti supersuositun James Bond -leffasarjan (1962-) uudestaan ja se oli todella suosittu sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa. Jatko-osa Quantum of Solace (2008) ei ollut yhtä pidetty, mutta se tienasi kuitenkin paljon rahaa. Skyfall (2012) sen sijaan tienasi yli miljardin, minkä lisäksi sitä kehuttiin erittäin paljon. Seuraavaa teosta alettiinkin suunnittelemaan aika lailla heti, kun Skyfall huomattiin jättihitiksi. Fanit olivat innoissaan, kun nimeksi paljastettiin Spectre, joka tarkoitti tietty Sean Conneryn tähdittämissä Bond-leffoissa esiintynyttä rikollisjärjestöä. Elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2015 ja menestyi erinomaisesti, tienaten lähes 900 miljoonaa dollaria. Vaikka leffasta monet pitivät, sai se myös paljon kritiikkiä ja monet pitivät sitä pettymyksenä edelliseen osaan verrattuna. Itse näin Spectren edeltäjän tapaan ensi-illassa ja meitä oli silloinkin aikamoinen jengi kasassa. Pidin elokuvasta, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä, mitä odotin. Mielestäni samana vuonna ilmestyneet agenttileffat Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E. - 2015) olivat kaikki tätä elokuvaa parempia, vaikka tämän oli tarkoitus olla genressään vuoden kohokohta. Varsinkin toisella katselukerralla mietin, että Skyfall on huomattavasti tätä parempi, enkä jaksanut katsoa Spectreä kolmatta kertaa. Kuitenkin vuoden alussa katsoin Casino Royalen ja Quantum of Solacen ja samalla päätin arvostella nämä uudet Bondit. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoin vihdoin Skyfallin (jota ennen vilkaisin kaksi edeltäjää uudestaan) ja heti seuraavana päivänä katsoin myös Spectren.

Agentti 007 James Bond suorittaa tehtävää, jonka edesmennyt M on hänelle antanut. Johtolangat vievät Bondin Roomaan, jossa hän kohtaa rikollisjärjestö SPECTREn.

Daniel Craig nähdään neljättä kertaa James Bondin roolissa ja hän hoitaa hommansa yhä kunnialla... ainakin suurimmaksi osaksi. Craigilta nimittäin löytyy pari hetkeä, jolloin näyttää siltä, ettei häntä kiinnosta esittää roolia ja niin hän kertoikin leffan ilmestyttyä. Craig sanoi, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin esittäisi 007:ä enää koskaan. Sääli, että herran mielipide on sellainen, sillä hän on mielestäni paras henkilö rooliin. Hän saa jälleen kerran Bondin tuntumaan enemmän ihmiseltä kuin pelkältä herrasmiesvakoojalta. Leffasta löytyykin pari kohtaa, joissa Craig pääsee osoittamaan kunnolla tunteita.

Bondilla pitää perinteen mukaan tietty olla joku naikkonen ja tällä kertaa se on Léa Seydouxin esittämä tohtori Madeleine Swann. Valitettavasti Seydoux ei ole kovin osuva valinta, eikä hän kykene tuomaan esille tunteita, vaan vaikuttaa jotenkin oudon etäiseltä ja kylmältä koko elokuvan ajan. Hahmo on myös kirjoitettu kehnosti, sillä aluksi hän on täysin Bondia vastaan ja feministinä sanoo, ettei tarvitse urhoollista ritaria pelastamaan häntä, vaan hän pystyy selviämään ihan hyvin itse, mutta heti kun Bond on pelastanut hänet vaikeasta tilanteesta, päätyvät he pussailemaan. On hienoa, että Madeleinesta on yritetty saada aikaiseksi hahmo, joka osaa itsekin asioita, mutta toteutus ei ole onnistunut.
     Elokuvan pahiksena, eli SPECTRE-järjestön johtaja Franz Oberhauserina nähdään Christoph Waltz. Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds - 2009) Waltz osoitti upeasti taitavansa inhottavan uhkaavan roiston roolin, mutta tässä hän tuntuu vain kopioivan omaa työtään, huonolla tuloksella. Hän ei ole uhkaava, kuten Javier Bardemin Silva Skyfallissa, eikä oivallisesti kirjoitettu persoona, kuten Mads Mikkelsenin Le Chiffre Casino Royalessa. Oberhauserille on myös yritetty kirjoittaa yllätyksiä, mutta yhden niistä arvaa jo ennen kuin leffan pistää pyörimään ja toinen ei vain vakuuta.
     Skyfallin lopussa kuollut MI6:n johtaja M (Judi Dench) on korvattu samaisessa elokuvassa esitellyllä Ralph Fiennesin esittämällä Mallorylla. Vaikka Fiennes onkin loistava näyttelijä, ei hänessä ole samaa auktoriteettia ja johtajuutta kuin Denchissä, jolloin hänen versionsa hahmosta jää harmillisen latteaksi. Kyseisessä leffassa esitellyt erikoislaitteita tekevä Q (Ben Whishaw) ja neiti Moneypenny (Naomie Harris) tekevät myös paluun. Jälkimmäisen roolia on pienennetty, mutta Q:lle on saatu hauskoja tilanteita mukaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisen M:n avustaja Tanner (Rory Kinnear) pienessä roolissa, sekä Andrew Scott C:nä, joka yrittää lopettaa 00-ohjelman, Dave Bautista hiljaisena korstona ja Monica Bellucci leskiroolissa, jossa hän on täysin alikäytetty. Mukana on myös kahdesta Craigin ensimmäisestä Bondista tuttu herra White, jota esittää yhä Jespen Christensen.

Spectre alkaa todella vaikuttavasti näyttävällä pitkällä kuvalla, jossa seurataan massiivisen joukkokohtauksen kulkua Meksikon kuolleiden päivän juhlassa. Alkukohtaus loppuu hieman mitäänsanomattomaan helikopteritaisteluun, mutta silti katsoja on positiivinen tulevasta, sillä pätkä oli muuten niin tyylikäs. Tästä sitten aletaan seuraamaan tarinaa kunnolla. Alussa viitataan hauskasti Skyfallin tapahtumiin, jolloin yksittäisiltä tuntuvat seikkailut yhdistyvät mukavasti toisiinsa. MI6-rakennus on yhä raunio ja Bondin lapsuudenkodista on pelastettu muutamia esineitä. Katsojana seuraa mielenkiinnolla, kun Bond lähtee suorittamaan tehtäväänsä ja ei aikaakaan, kun pääsee näkemään vauhdikkaan autotakaa-ajon Rooman kaduilla ja hurjan lentokonekohtauksen Itävallan lumisilla vuorilla. Valitettavasti niiden jälkeen tunnelma lässähtää ja alkaa tuntua, ettei tekijöitä ole kiinnostanut projektin viimeistely. Lähes kaikki alkaa nimittäin tuntua keskeneräiseltä kuin mihinkään ei olisi panostettu kunnolla. Vain jännittävän junataistelun aikana taso nousee, mutta sen jälkeen se laskee jälleen, kunnes se kulkee eteenpäin niin laiskasti, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa loppuratkaisu. Leffan finaali on jokseenkin jopa tylsä, minkä lisäksi viimeinen kohtaus tuntuu äärimmäisen antiklimaattiselta, mikä voi helposti tuottaa katsojalle pettymyksen.

Elokuvasta löytyy todella selkeitä heikkouksia. Sen lisäksi, ettei filmin tekoon ole annettua kaikkea, on se liian pitkä, jolloin se käy jossain kohtaa pitkäveteiseksi. Loppupäässä voi huomata haukottelevansa, vaikkei erityisemmin väsyttäisikään. Bondin ja Madeleinen romanssi on tosiaan todella heikosti luotu. Aiemmin mainitsemani esimerkin lisäksi yhdessä kohtaa Madeleine kertoo rakastavansa Bondia (kun he ovat tunteneet vasta päivän tai pari), mutta viisi minuuttia myöhemmin hän sanoo, ettei voikaan olla Bondin kanssa yhdessä. Täh? Myös C:n tuoma juonikuvio on kehnosti tuotu mukaan, eikä SPECTREn hurja suunnitelma oikein kiinnosta. Paria toimintakohtausta lukuunottamatta ei myöskään tunnu siltä, että vastukset olisivat minkäänlaista haastetta Bondille, jolloin ne tuntuvat tarpeettomilta. Yllätykset eivät yllätä, mutta hauskoja kohtia on sentään mukana muutamia. Löytyy leffasta onneksi tarpeeksi hyviä juttuja, jotta se jaksaa viihdyttää, mutta jää se Craigin Bondeista selvästi heikoimmaksi.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty nähtävissä. On mahtavaa, että filmi alkaa vanhaan tyyliin piippukuvalla, joka on kahdessa edellisessä osassa nähty vasta elokuvan lopussa. Bond tottakai esittelee itsensä tyylillä "Bond, James Bond" ja baaritiskille päästyään hän pyytää vodka martinin ravistettuna, ei sekoitettuna. Vaikka Spectre on yhä hieman realistisempi Bond-elokuva, alkaa se kulkea lähemmäs kohti vanhaa tyyliä. Bondin autosta löytyy esimerkiksi enemmän erikoisia vempaimia, minkä lisäksi hän selviää vaarallisesta pudotuksesta osumalla pehmeään sohvaan. Siinä kohtaa katsojasta tuntuu kuin katsoisi Roger Mooren tähdittämää 007-filmiä. Alkutekstien aikana kuultava Bond-tunnuskappale on tällä kertaa Sam Smithin esittämä "Writing's on the Wall", joka hämmentää aluksi, mutta tuntuu muutaman kuuntelun jälkeen ihan kivalta. Siitä kuitenkin puuttuu täysin tarvittava mahtipontisuus, jota siinä välillä yritetään tavoitella. Kappale voitti Oscar-palkinnon, mutta ei se sitä ansainnut.

Ohjaaja Sam Mendesiltä on tainnut loppua mielenkiinto kesken tai siltä elokuva ainakin vaikuttaa. Suuren aloituskohtauksen jälkeen on varmaan kiinnostus aihetta kohtaan katkennut, mutta loppu on silti pitänyt tehdä. Hienon Skyfallin jälkeen ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä Mendesille on käynyt? Neljän henkilön kynäilemä käsikirjoitus ei myöskään ole kovin kummoinen. Kuvaus on sentään toimivaa, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Valaistus (yhtä kidutuskohtausta lukuunottamatta), maskeeraus ja lavastus ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ja ääniefektit ovat mainiot. Värimäärittely painottuu kuitenkin liikaa kellertävyyteen ja musiikki aiheuttaa valitettavasti pettymyksen. Kun kuuntelee tarkkaan, niin voi huomata, että säveltäjä Thomas Newman on lähinnä vain kierrättänyt Skyfallin musiikit tähän ja lisäillyt pari hassua juttua mukaan. Se jos mikä on laiskaa.

Yhteenveto: Spectre on keskinkertainen ja liian pitkä agenttiseikkailu, johon ei ole panostettu tarpeeksi. Ohjaaja Sam Mendesiä ei ole selvästi kiinnostanut elokuvan teko, minkä lisäksi säveltäjä Thomas Newman on vain laiskasti kierrättänyt edellisen leffan musiikkeja. Jopa Bondia esittävä Daniel Craig näyttää välillä siltä, että haluaisi vain kotiinsa. Christoph Waltz ei ole kovin kummoinen pahis ja Léa Seydoux on vielä heikompi Bond-tyttönä. Ralph Fiennes on sentään ihan toimiva M ja Ben Whishaw'n Q:lle on saatu hauskoja hetkiä. Leffa alkaa kyllä mainiosti, mutta menettää katsojan kiinnostuksen noin puolen välin kohdalla. Käsikirjoitus on aika kehno ja loppuhuipennus ei enää tunnu miltään. Viimeinen kohtaus on todella antiklimaattinen pettymys. Sitä Spectre lähinnä on muutenkin, pettymys. Jos pidit Craigin edellisistä Bondeista tai yleisesti olet sarjan fani, niin kyllähän tämän katsoo, mutta muuten kannattaa palata vilkaisemaan Casino Royale ja Skyfall. Jopa Quantum of Solace on tätä parempi, sillä paljon lyhyemmällä kestollaan se onnistuu viihdyttämään paremmin. Lopputekstien jälkeen lukee, että James Bond palaa vielä ja niin hän tuleekin tekemään marraskuussa 2019. Toivottavasti se on huomattava parannus tähän teokseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.007.com
Spectre, 2015, Columbia Pictures, B24, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Sony, Danjaq

Arvostelu: Skyfall (2012)

SKYFALL

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Daniel Craig, Judi Dench, Javier Bardem, Naomie Harris, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Bérénice Marlohe, Albert Finney ja Rory Kinnear
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

James Bond -elokuvasarja (1962-) käynnistettiin uudelleen vuonna 2006 teoksella Casino Royale, joka oli ylistetty menestys, joten jatkoa tietty seurasi. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008, mutta se ei ollut yhtä pidetty leffa kuin edeltäjänsä. Iso kassamagneetti se kuitenkin oli, joten jatkoa tehtiin jälleen. Elokuvan teossa oli kuitenkin ongelmia vuonna 2010, kun Metro-Goldwyn-Mayer -yhtiö kärsi rahavaikeuksista. Lopulta projekti lähti kuitenkin kunnolla liikkeelle ja Skyfall sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2012. Leffa oli paljon pidetympi kuin edellinen osa ja se tienasi jopa yli miljardi dollaria, sekä oli ehdolla viidestä Oscarista, joista se voitti kaksi (alkuperäiskappale ja äänileikkaus). Itse olin todella innoissani Skyfallin näkemisestä, sillä se oli vihdoin ensimmäinen 007-elokuva, jonka pääsin katsomaan leffateatteriin. Meninkin katsomaan sen ensi-iltaan yhdessä isäni, hänen vaimonsa, tätini ja... noh meitä oli noin kaksikymmentä, enkä edes tuntenut kaikkia. Elokuva oli mielestäni aivan mahtava, eikä tunnelmaa kyennyt latistamaan se, että jostain syystä valkokangas meni pimeäksi kahdesti elokuvan aikana; ensimmäisen kerran kesken prologin, jolloin leffa aloitettiin alusta ja toisen kerran noin puolen tunnin kohdalla, jolloin kyseinen kohtaus alkoi uudestaan. Ostin Skyfallin Blu-rayna heti, kun se ilmestyi ja olen nähnyt sen muutamaan otteeseen uudestaan. Vuoden alussa katsoin Casino Royalen ja Quantum of Solacen jälleen ja päätin samalla kirjoittaa Daniel Craigin tähdittämistä Bond-seikkailuista. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoin vihdoin Skyfallin (jota ennen katsoin kaksi edellistä osaa uudestaan) ja kirjoitin siitä.

Tärkeä lista salaisista agenteista päätyy rikollisten haltuun ja MI6:en hyökätään. Agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, kuka on hyökkäyksen takana.

Salaista agentti James Bondia näyttelee tosiaan jälleen Daniel Craig, joka on yhä täydellinen valinta rooliinsa. Bondista löytyy tuttua kylmyyttä, kuten edellisissäkin osissa, mutta hän on hieman pehmentynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän olisi yhtä toimiva siinä mitä hän tekee. Hahmoon on tuotu toimivaa lisää siinä, etteivät hänen taitonsa ole ihan täysin kunnossa, mikä tekee taisteluista mielenkiintoisempia, kun hän ei voi voittaa helposti.

Judi Denchin esittämän MI6-johtaja M:n roolia on kasvatettu, jolloin hän on todella tärkeässä roolissa läpi elokuvan. Jos M:n ja Bondin "äiti-poika -suhdetta" ei ole aiemmin huomannut, niin tässä se on erittäin selvästi esillä. Vaikka M ei täysin pitäisi Bondin toimintatavoista, voi kaiken aikaa nähdä, kuinka hän pitää 007:ä parhaimpana agenttinaan. Dench suoriutuu taas kerran erinomaisesti tiukan vanhan johtajanaisen roolista.
     Elokuvan pahis on Javier Bardemin näyttelemä Silva. Bardem osoitti jo Menetetyssä maassa (No Country for Old Men - 2007) osaavansa esittää vaarallista pahista vaikuttavasti ja hän osoittaa sen myös tässä. Bardem on loistava läpi leffan ja häneltä löytyy usein todella pieniä eleitä, jotka täydellistävät hänen esiintymisensä. Silva on hahmona mielenkiintoinen ja nousee Bond-roistojen parhaimmistoon.
     Kun kyseessä on Bond-leffa, niin mukanahan pitää olla Bond-tytötkin. Tässä filmissä 007 iskee silmänsä Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstussa (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) tutun Naomie Harrisin esittämään Eve-agenttiin ja Bérénice Marlohen näyttelemään Severineen. Kummastakin on saatu taitavasti erilaiset hahmot, mutta Severinen rooli ei valitettavasti ole loppujen lopuksi kovin ihmeellinen. Marlohe hoitaa hommansa kuitenkin oivallisesti, kuten tekee myös Harris.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ralph Fiennesin näyttelemä Gareth Mallory, edellisestä osasta tuttu Rory Kinnearin näyttelemä M:n avustaja Tanner ja Albert Finneyn esittämä vanha Kincade. Leffassa tuodaan vihdoin vanhoista Bond-leffoista tuttu erikoisvempainten kehittäjä Q mukaan uuteen 007-sarjaan. Hahmoa on nuorennettu huomattavasti ja hänenä nähdään Ben Whishaw. Muutos on toimiva, sillä nykypäivänä voisi hyvin kuvitella, että Q olisi enemmänkin nuori nörtti kuin vanha ukko.

Vaikka Skyfall onkin samaa sarjaa kuin kaksi edellistä osaa, ei se jatka tarinaa, vaan se on täysin oma tehtävänsä. Vesperiä, Quantum-järjestöä ja Le Chiffreä ei mainita sanallakaan, mikä on toimiva ratkaisu, sillä siten teos voi keskittyä täysillä omaan tarinaansa. Elokuva tapahtuu muutamia vuosia edellisten osien jälkeen, minkä voi huomata heti elokuvan prologissa, jossa Bond nähdään paljon kokeneempana agenttina. Leffan aloitus onkin todella hyvä ja siihen on saatu heti mainiota jännitettä ja tyylikästä toimintaa mukaan. Sen jälkeen leffan taso kuitenkin laskee pienesti, Bondin esittäessä kuollutta noin vartin ajan. Tämä osuus on täysin turha, sillä katsoja tietää heti, ettei Bond voi olla kuollut ja tietysti hän palaa takaisin hoitamaan hommat. Onneksi kun hänet lähetetään suorittamaan tehtävää, taso paranee jälleen - jopa todella paljon, kun Silva tulee mukaan tarinaan. Siitä lähtien tunnelma muuttuu kaiken aikaa jännittävämmäksi ja elokuva todella loistaa upeudellaan. Ihan Casino Royalen tasolle ei kuitenkaan päästä, mutta on Skyfall huomattavasti parempi teos kuin Quantum of Solace. Loppuhuipennus tarjoaa jopa jotain todella erilaista kuin mitä Bondeissa on aiemmin nähty. Finaalin henki lähentelee jopa rankkaa versiota Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990), mutta tyyli on saatu huikeasti yhdistettyä 007-maailmaan, ettei leffa muutu liian rajusti.

Kun agenttiseikkailusta on kyse, on toimintaa tietty mukana. Jokainen taistelukohtauksista on erinomainen, minkä lisäksi leffassa nähdään myös tyylikkäitä takaa-ajoja, jotka pitävät osuvasti otteessaan. Huumoriakin tietysti löytyy, kuten kuuluukin. Erityisen hauska leffa ei kuitenkaan ole, mutta muutamat repliikit onnistuvat saamaan katsojan hekottelemaan. Pari todella surkeaa vitsiä on livahtanut mukaan, mutta ne katsoo sormien läpi, sillä elokuva on muuten niin mahtava. Skyfall kestää melkein kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei käy koskaan tylsäksi. Yllättävää kyllä, leffasta löytyy jopa pari kaunistakin hetkeä, sekä hyvin toteutettua koskettavuutta. Edellisistä osista tuttu realistisempi lähestymistapa on yhä mukana, mutta sarjaa on selvästi alettu viemään enemmän vanhojen Bondien suuntaan. Räjähtäviä kyniä ei onneksi kuitenkaan ole mukana, vaikka niistä heitetäänkin vitsiä. Tällaisia viittauksia vanhoihin 007-leffoihin onkin saatu mukaan hauskasti ja suuren luokan faneille Skyfall tuottaa iloa alusta loppuun.

Tuttuja Bond-juttuja on muutenkin tietysti nähtävissä. Quantum of Solacen tavoin ikoninen piippukuva nähdään vasta leffan lopussa, mutta mukana on auto, joka lämmittää varmasti monen fanin sydäntä. Bond nähdään läpi leffan kulkevan tyylikäs puku päällään ja hän pääsee tottakai sanomaan tutun esittelynsä "Bond, James Bond". Tämän elokuvan tunnuskappaleen "Skyfall" on laulanut Adele ja se pääsee helposti parhaiden Bond-tunnareiden joukkoon. Ei ole mikään ihme, että kipale vei Oscar-pystin, sillä sen se kyllä ansaitsi.

Ohjaus on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa Sam Mendes, joka on erittäin hyvä valinta. Mendes osaa selvästi paljon paremmin kuin edellisen leffan ohjannut Marc Foster. Ohjaajan vaihto näkyy selvästi visuaalisessa ilmeessä, sekä tunnetasolla. Muutos on tapahtunut parempaan suuntaan ja on hienoa, ettei leffa ole täynnä heiluvaa käsivarakuvaa, vaan suurin osa leffan kuvista ovat todella hienoja. Yksi parhaista kuvista on kaksintaistelu keskellä yötä pilvenpiirtäjässä, jossa valaistuksen avulla hahmot on saatu näyttämään pelkiltä silueteilta. Laajat kuvat Skotlannista ovat todella kauniita, vaikkakin aika ankeita ja surullisia. Leikkaus on taidokasta läpi filmin, minkä lisäksi puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat toteutettu mainiosti. Ääniefektit ovat erinomaiset ja Thomas Newman on tehnyt loistavaa työtä musiikkien kanssa. Tuttuja Bond-melodioita löytyy tietty, mutta mukana on myös paljon muitakin hienoja sointuja ja jumputuksia.

Yhteenveto: Skyfall on erinomainen 007-seikkailu, josta löytyy tuttuja juttuja vanhoista Bond-leffoista, sekä jotain todella erilaista. Mukana on erittäin mainiosti toteutettua toimintaa, jännitystä ja jopa surullisuuttakin. Huumoriakin on tietty saatu mukaan, mutta jotkut vitseistä eivät ole erityisen hyviä. Daniel Craig on taas kerran täydellinen pääosassa, jonka lisäksi myös Judi Dench ja Javier Bardem suoriutuvat rooleistaan loistavasti. Vanhoista Bond-leffoista on saatu mukaan tuttuja juttuja, mutta tunnelma on hienosti yhä realistisempi ja vakavampi. Leffan heikkous on tarpeeton "kuollut-Bond" -osuus, joka ei kertaakaan saa katsojaa miettimään, että leffan pääsankari muka kuolisi ensimmäisten kymmenen minuutin aikana. Ohjaaja Sam Mendes on onnistunut työssään loistokkaasti ja hän tietää selvästi edeltäjäänsä paremmin, miten saa aikaiseksi mahtavan James Bond -elokuvan. Thomas Newmanin sävellykset ovat erinomaiset, kuten on myös Adelen esittämä tunnuskappale. Suosittelen katsomaan Skyfallin, jos olet Bond-fani tai toimintaelokuvien ystävä. Riittää, että olet hyvien elokuvien ystävä ja pidit Casino Royalesta, sillä tässä on lähdetty kulkemaan kohti sen elokuvan tasoa. Lopputekstejä ennen lupaillaan taas kerran James Bondin paluuta ja sen hän tekikin kolme vuotta myöhemmin elokuvassa Spectre (2015).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Skyfall, 2012, Eon Productions, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists, B23, Danjaq

Arvostelu: Quantum of Solace (2008)

QUANTUM OF SOLACE

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Gemma Arterton, Jeffrey Wright, David Harbour, Rory Kinnear ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Bond -elokuvasarjan (1962-) uudelleenkäynnistänyt Casino Royale (2006) oli suuri hitti ilmestyessään ja sekä sarjan fanit että kriitikot ylistivät elokuvaa. Tottakai sille tehtiin siis jatkoa. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008 ja minua ärsytti erittäin paljon, että iästäni puuttui juuri yksi vuosi, jotta olisin päässyt katsomaan sen. Siinä kohtaa en tosin ollut vielä nähnyt Casino Royalea, enkä tiennyt Quantum of Solacen olevan jatkoa sille. Muistan, kun Suomessa ihmeteltiin elokuvan nimeä, sillä se ei tuntunut kääntyvän mitenkään suomeksi. Suoraan käännettynä elokuvan nimi tarkoittaa "Kvantillinen lohtua", joten on ihan hyvä, että elokuva kulkee Suomessa sen alkuperäisellä nimellä - etenkin kun Quantum viittaa leffassa esiintyvään järjestöön. Elokuva ei saanut toivottua vastaanottoa, eikä Quantum of Solace ollut niin pidetty kuin tekijät odottivat. Rahaa se kuitenkin tienasi, joten menestys oli tämäkin 007-seikkailu. Lopulta vuonna 2010 näin peräkkäisinä päivinä kummatkin 007-elokuvat. Casino Royale oli mielestäni aivan mahtava, mutta Quantum of Solace tuntui pettymykseltä. Olen nähnyt sen kuitenkin muutamaan otteeseen jälkikäteen. Aloitimme tyttöystäväni kanssa katsomaan Daniel Craigin tähdittämiä Bond-elokuvia läpi. Katsoimme Quantum of Solacen vain muutaman päivän Casino Royalen jälkeen.

Agentti 007 James Bond lähtee selvittämään salaperäisen Quantum-järjestön suunnitelmia, joka uhkailee, että heillä on väkeä soluttautuneena kaikkialle.

Pääosassa agentti 007 James Bondina nähdään yhä Daniel Craig, joka jälleen osoittaa olevansa oikea mies rooliin. Bond on kylmä heppu, kuten edellisessäkin elokuvassa, mitä vahvistaa Vesperin kuoleman jälkeinen raivo. Bond kulkeekin vielä säälimättömämmin eteenpäin, eivätkä pikkurikolliset tunnu enää yhtä pahoilta vastuksilta. Craigin pienistäkin eleistä ja ilmeistä välittyy hienosti tunteita, ja hän suoriutuukin roolista huikeasti.

Elokuvan "Bond-tyttö" on Olga Kurylenkon näyttelemä Camille, joka ei kuitenkaan ole täysin perinteinen tapaus. Bond ei nimittäin ole sillä lailla kiinnostunut Camillesta ja he toimivatkin yhdessä vain, koska heillä on sama kohde. Hahmo ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta toimii silti hyvin. Kurylenko on mainio roolissa ja hänestä välittyy hienosti hahmon eri puolet. Camille esittää olevansa kova mimmi, mutta traumat piinaavat häntä pahoissa tilanteissa.
     Leffan pahis, eli Quantum-järjestön johtaja on Mathieu Amalricin näyttelemä Dominic Greene, joka esittää olevansa hyväntekijä, mutta jolla on todellisuudessa ikävämpiä suunnitelmia. Hienoa on, ettei tämäkään pahis ole maailmanvalloittajatyyppi, vaikka haluaakin tehdä pahaa useille ihmisille. Heikkoa on, ettei hahmo täysin vakuuta tai ole uhkaava. Greene on enemmänkin sellainen paha, joka pistää alaisensa likaamaan kätensä, eikä tee itse asioita. Amalric on ihan hyvä pahiksena.
     Judi Dench on jälleen yhtä riemastuttavan tyly MI6:n M-johtajana. Hahmo on huolissaan Bondin hyvinvoinnista ja yrittääkin saada 007:ää rauhoittumaan hieman. Dench on erinomainen johtajaroolissa. M:n ja Bondin tietynlainen äiti-poika-suhde vahvistuu elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Casino Royalesta tutut Giancarlo Gianninin esittämä Rene Mathis, Jeffrey Wrightin näyttelemä CIA-agentti Felix Leiter ja Jesper Christensenin näyttelemä herra White, sekä uusina hahmoina Gemma Artertonin esittämä Fields, jonka tehtävänä on pitää Bond ruodussa, Joaquín Cosion näyttelemä kenraali Medrano, joka toimii Greenen kanssa ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun David Harbourin esittämä CIA-agentti Beam, joka kaveeraa Greenen kanssa, sekä Rory Kinnearin näyttelemä Tanner, joka avustaa M:ä.

Elokuva jatkuu lähes suoraan siitä, mihin Casino Royale päättyi ja jos oikein muistan, tällaista ratkaisua ei ole ennen tehty Bond-elokuvissa. 007 ajaa kohti Italian Sienaa, sieppaamansa herra White kyydissään ja takaa-ajajat perässään (joita ei koskaan selitetä). Näyttävän alkukohtauksen jälkeen on lähes heti tiedossa toinen takaa-ajo, joka tapahtuu autokaahailun sijaan juosten maan alla, kadulla ja rakennusten katoilla. Alku onkin näyttävää Bond-meininkiä, mutta sitten kun itse tarina lähtee käyntiin, ja Camilla ja Greene esitellään, taso laskee hieman. Alun jälkeen viittauksia Casino Royalen tapahtumiin, Le Chiffreen (Mads Mikkelsen) ja Vesperin kuolemaan on vain muutamia, eikä tarina tunnu täysin jatkavan samaa tarinaa. Erään MI6-agentin paljastuessa Quantumin jäseneksi, Bond lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkan varrella hänen mukaansa tarttuu Camille, jolla on omat kalavelat maksettavanaan Dominic Greenen kanssa.

Quantum of Solacessa ei ole yhtä hyvä tunnelma päällä kuin Casino Royalessa. Voihan se olla, ettei tähän panostettu samalla lailla kuin edelliseen osaan ja hiomiset on jäänyt tekemättä, jotta leffa on saatu nopeasti ulos. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva, kuten jotkut väittävät. Elokuvassa on jännittävä tunnelma useassa kohtauksessa, kuten esimerkiksi Itävallan "Tosca"-esityksen ympärillä. Heikointa on kiirehtivä tarina. Elokuva on puoli tuntia lyhyempi kuin Casino Royale ja sen myös huomaa. Quantum of Solacesta tuntuu puuttuvan asioita, vaikka se ehtiikin kertoa tarinansa, kuten myös Vesperiin liittyvän sivujuonensa. Lopputaistelu alkaa jotenkin yllättäen ja sitten se onkin jo ohi. Kyseessä on kuitenkin mainio elokuva ja yksinään Quantum of Solace toimii, mutta verrattuna upeaan Casino Royaleen, tason pudotus on suuri.

Toimintaa on paljon mukana, mutta loppupuolen toimintapätkät eivät ole kovin hyviä. Lentokoneosuus on yllättävän tylsästi toteutettu, eikä viimeinen taistelu herätä oikein minkäänlaisia tunnelmia. Parhaat toiminnat tapahtuvatkin alkupuolella. Leffasta löytyy myös lähitaisteluosio, josta tulee mieleen Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), eli iskut suoritetaan nopeasti ja mikä vain esine, joka osuu käteen ja lähtee mukaan, voi toimia aseena. Harmi vain, että tämän tyylin lisäksi kyseisestä elokuvasta on myös otettu mukaan heiluvaa kameratyöskentelyä ja hätäistä leikkaamista. Huumoria on mukana hieman, mutta yksikään vitsi ei ole yhtä hauska kuin erään kohtauksen kadunlakaisija. En tiedä, mitä lakaisijan esittäjälle on sanottu, mutta hänen harjansa ei osu lähelläkään katua, vaikka lakaisuliike onkin oikea. Lakaisija näkyy vain nopeasti, mutta tarkkasilmäisimmät katsojat voivat löytää hänet työskentelemässä Bondin takana satamakohtauksessa, jossa Greene esitellään.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty mukana. Sihteeri Moneypenny tai härpäkkeitä keksivää Q eivät vieläkään esiinny, mutta esimerkiksi aseenpiippukuva on käytetty tavallisemmin kuin Casino Royalessa, vaikkei esiinnykään leffan alussa, kuten vanhoissa Bond-seikkailuissa. Bondilla on tietenkin hieno puku päällä ja alussa hän ajaa Aston Martinia. Monien agenttileffojen tapaan myös Quantum of Solace toimii hyvänä maailmanmatkailuohjelmana, sillä elokuvassa käydään mm. Italiassa, Haitissa, Itävallassa ja Boliviassa. Vaikka tässäkin on pyritty realistisempaan tunnelmaan kuin vanhoissa Bond-leffoissa, on futuristisuuttakin tuotu hieman mukaan, kuten esimerkkinä MI6:n erikoinen kosketusnäyttöinen tekniikkapöytä. Alkutekstien aikana kuullaan tietysti Bond-kappale ja tässä se on Jack Whiten ja Alicia Keysin yhteiskipale "Another Way to Die", joka ei valitettavasti ole parhaasta päästä. Biisi toimii elokuvan aikana ja kyllä sen yksinäänkin kuuntelee, mutta on outoa, että yhdessä kohtaa kappaletta kuultava epävireinen laulumölinä on päässyt mukaan lopulliseen tuotokseen.

Sarjan ohjaus on vaihtunut Martin Campbellilta Marc Forsterille ja olen varma, että jos Campbell olisi pysynyt ohjaajana, Quantum of Solace voisi olla edeltäjänsä tasoinen elokuva. Toisin kuin useat Bond-elokuvat, tämän tarina ei perustu Ian Flemingin kirjoihin, vaikka onkin olemassa 007-novelli nimeltä "Quantum of Solace" (1959). Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin liikaa. Toimintakohtauksissa leikkauksia on useita, jolloin katsojalle voi olla vaikeaa seurata tapahtumia. Visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäitä ja äänitehosteet mainioita. David Arnoldin säveltämät musiikit säestävät elokuvaa upeasti.

Yhteenveto: Quantum of Solace on toimiva 007-elokuva, mutta pettymys upean Casino Royalen jälkeen. Alun toimintaosuudet ovat parasta ja Daniel Craig on pääosassa yhä loistava. Pahis ei ole kaikkein vakuuttavin, mutta tarpeeksi toimiva. Lentokonekohtaus ja lopputaistelu ovat valitettavasti puuduttavia. Hyviä juttuja on silti paljon mukana. Kaikista paras ja huikein asia on kuitenkin kadunlakaisija, joka ei osaa työtään ollenkaan. Perinteisiä Bond-juttuja on hieman mukana. Elokuvan tunnuskappale "Another Way to Die" ei ole kovin kummoinen, mutta David Arnoldin säveltämä musiikki toimii mainiosti. Taistelukohtauksiin on tuotu henkeä Bourne-leffoista (2002-), mikä toimii hahmojen osalta, mutta kuvaus ja leikkaus ovat niissä ärsyttäviä. Jos 007-elokuvat toimivat, niin vilkaiskaa tämäkin. Jos Bond-jutut eivät ole tuttuja, ei kannata aloittaa tästä, vaan kannattaa vilkaista Casino Royale ensin. Quantum of Solace on hyvä, vaikka siitä löytyykin heikkouksia. Lopputekstien jälkeen lupaillaan taas James Bondin paluuta ja niinhän hän tekikin vuonna 2012 elokuvassa Skyfall.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Quantum of Solace, 2008, Metro-Goldwyn-Mayer, Columbia Pictures, Eon Productions, B22