Arvostelu: Skyfall (2012)

SKYFALL

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Daniel Craig, Judi Dench, Javier Bardem, Naomie Harris, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Bérénice Marlohe, Albert Finney ja Rory Kinnear
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

James Bond -elokuvasarja (1962-) käynnistettiin uudelleen vuonna 2006 teoksella Casino Royale, joka oli ylistetty menestys, joten jatkoa tietty seurasi. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008, mutta se ei ollut yhtä pidetty leffa kuin edeltäjänsä. Iso kassamagneetti se kuitenkin oli, joten jatkoa tehtiin jälleen. Elokuvan teossa oli kuitenkin ongelmia vuonna 2010, kun Metro-Goldwyn-Mayer -yhtiö kärsi rahavaikeuksista. Lopulta projekti lähti kuitenkin kunnolla liikkeelle ja Skyfall sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2012. Leffa oli paljon pidetympi kuin edellinen osa ja se tienasi jopa yli miljardi dollaria, sekä oli ehdolla viidestä Oscarista, joista se voitti kaksi (alkuperäiskappale ja äänileikkaus). Itse olin todella innoissani Skyfallin näkemisestä, sillä se oli vihdoin ensimmäinen 007-elokuva, jonka pääsin katsomaan leffateatteriin. Meninkin katsomaan sen ensi-iltaan yhdessä isäni, hänen vaimonsa, tätini ja... noh meitä oli noin kaksikymmentä, enkä edes tuntenut kaikkia. Elokuva oli mielestäni aivan mahtava, eikä tunnelmaa kyennyt latistamaan se, että jostain syystä valkokangas meni pimeäksi kahdesti elokuvan aikana; ensimmäisen kerran kesken prologin, jolloin leffa aloitettiin alusta ja toisen kerran noin puolen tunnin kohdalla, jolloin kyseinen kohtaus alkoi uudestaan. Ostin Skyfallin Blu-rayna heti, kun se ilmestyi ja olen nähnyt sen muutamaan otteeseen uudestaan. Vuoden alussa katsoin Casino Royalen ja Quantum of Solacen jälleen ja päätin samalla kirjoittaa Daniel Craigin tähdittämistä Bond-seikkailuista. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoin vihdoin Skyfallin (jota ennen katsoin kaksi edellistä osaa uudestaan) ja kirjoitin siitä.

Tärkeä lista salaisista agenteista päätyy rikollisten haltuun ja MI6:en hyökätään. Agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, kuka on hyökkäyksen takana.

Salaista agentti James Bondia näyttelee tosiaan jälleen Daniel Craig, joka on yhä täydellinen valinta rooliinsa. Bondista löytyy tuttua kylmyyttä, kuten edellisissäkin osissa, mutta hän on hieman pehmentynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän olisi yhtä toimiva siinä mitä hän tekee. Hahmoon on tuotu toimivaa lisää siinä, etteivät hänen taitonsa ole ihan täysin kunnossa, mikä tekee taisteluista mielenkiintoisempia, kun hän ei voi voittaa helposti.

Judi Denchin esittämän MI6-johtaja M:n roolia on kasvatettu, jolloin hän on todella tärkeässä roolissa läpi elokuvan. Jos M:n ja Bondin "äiti-poika -suhdetta" ei ole aiemmin huomannut, niin tässä se on erittäin selvästi esillä. Vaikka M ei täysin pitäisi Bondin toimintatavoista, voi kaiken aikaa nähdä, kuinka hän pitää 007:ä parhaimpana agenttinaan. Dench suoriutuu taas kerran erinomaisesti tiukan vanhan johtajanaisen roolista.
     Elokuvan pahis on Javier Bardemin näyttelemä Silva. Bardem osoitti jo Menetetyssä maassa (No Country for Old Men - 2007) osaavansa esittää vaarallista pahista vaikuttavasti ja hän osoittaa sen myös tässä. Bardem on loistava läpi leffan ja häneltä löytyy usein todella pieniä eleitä, jotka täydellistävät hänen esiintymisensä. Silva on hahmona mielenkiintoinen ja nousee Bond-roistojen parhaimmistoon.
     Kun kyseessä on Bond-leffa, niin mukanahan pitää olla Bond-tytötkin. Tässä filmissä 007 iskee silmänsä Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstussa (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) tutun Naomie Harrisin esittämään Eve-agenttiin ja Bérénice Marlohen näyttelemään Severineen. Kummastakin on saatu taitavasti erilaiset hahmot, mutta Severinen rooli ei valitettavasti ole loppujen lopuksi kovin ihmeellinen. Marlohe hoitaa hommansa kuitenkin oivallisesti, kuten tekee myös Harris.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ralph Fiennesin näyttelemä Gareth Mallory, edellisestä osasta tuttu Rory Kinnearin näyttelemä M:n avustaja Tanner ja Albert Finneyn esittämä vanha Kincade. Leffassa tuodaan vihdoin vanhoista Bond-leffoista tuttu erikoisvempainten kehittäjä Q mukaan uuteen 007-sarjaan. Hahmoa on nuorennettu huomattavasti ja hänenä nähdään Ben Whishaw. Muutos on toimiva, sillä nykypäivänä voisi hyvin kuvitella, että Q olisi enemmänkin nuori nörtti kuin vanha ukko.

Vaikka Skyfall onkin samaa sarjaa kuin kaksi edellistä osaa, ei se jatka tarinaa, vaan se on täysin oma tehtävänsä. Vesperiä, Quantum-järjestöä ja Le Chiffreä ei mainita sanallakaan, mikä on toimiva ratkaisu, sillä siten teos voi keskittyä täysillä omaan tarinaansa. Elokuva tapahtuu muutamia vuosia edellisten osien jälkeen, minkä voi huomata heti elokuvan prologissa, jossa Bond nähdään paljon kokeneempana agenttina. Leffan aloitus onkin todella hyvä ja siihen on saatu heti mainiota jännitettä ja tyylikästä toimintaa mukaan. Sen jälkeen leffan taso kuitenkin laskee pienesti, Bondin esittäessä kuollutta noin vartin ajan. Tämä osuus on täysin turha, sillä katsoja tietää heti, ettei Bond voi olla kuollut ja tietysti hän palaa takaisin hoitamaan hommat. Onneksi kun hänet lähetetään suorittamaan tehtävää, taso paranee jälleen - jopa todella paljon, kun Silva tulee mukaan tarinaan. Siitä lähtien tunnelma muuttuu kaiken aikaa jännittävämmäksi ja elokuva todella loistaa upeudellaan. Ihan Casino Royalen tasolle ei kuitenkaan päästä, mutta on Skyfall huomattavasti parempi teos kuin Quantum of Solace. Loppuhuipennus tarjoaa jopa jotain todella erilaista kuin mitä Bondeissa on aiemmin nähty. Finaalin henki lähentelee jopa rankkaa versiota Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990), mutta tyyli on saatu huikeasti yhdistettyä 007-maailmaan, ettei leffa muutu liian rajusti.

Kun agenttiseikkailusta on kyse, on toimintaa tietty mukana. Jokainen taistelukohtauksista on erinomainen, minkä lisäksi leffassa nähdään myös tyylikkäitä takaa-ajoja, jotka pitävät osuvasti otteessaan. Huumoriakin tietysti löytyy, kuten kuuluukin. Erityisen hauska leffa ei kuitenkaan ole, mutta muutamat repliikit onnistuvat saamaan katsojan hekottelemaan. Pari todella surkeaa vitsiä on livahtanut mukaan, mutta ne katsoo sormien läpi, sillä elokuva on muuten niin mahtava. Skyfall kestää melkein kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei käy koskaan tylsäksi. Yllättävää kyllä, leffasta löytyy jopa pari kaunistakin hetkeä, sekä hyvin toteutettua koskettavuutta. Edellisistä osista tuttu realistisempi lähestymistapa on yhä mukana, mutta sarjaa on selvästi alettu viemään enemmän vanhojen Bondien suuntaan. Räjähtäviä kyniä ei onneksi kuitenkaan ole mukana, vaikka niistä heitetäänkin vitsiä. Tällaisia viittauksia vanhoihin 007-leffoihin onkin saatu mukaan hauskasti ja suuren luokan faneille Skyfall tuottaa iloa alusta loppuun.

Tuttuja Bond-juttuja on muutenkin tietysti nähtävissä. Quantum of Solacen tavoin ikoninen piippukuva nähdään vasta leffan lopussa, mutta mukana on auto, joka lämmittää varmasti monen fanin sydäntä. Bond nähdään läpi leffan kulkevan tyylikäs puku päällään ja hän pääsee tottakai sanomaan tutun esittelynsä "Bond, James Bond". Tämän elokuvan tunnuskappaleen "Skyfall" on laulanut Adele ja se pääsee helposti parhaiden Bond-tunnareiden joukkoon. Ei ole mikään ihme, että kipale vei Oscar-pystin, sillä sen se kyllä ansaitsi.

Ohjaus on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa Sam Mendes, joka on erittäin hyvä valinta. Mendes osaa selvästi paljon paremmin kuin edellisen leffan ohjannut Marc Foster. Ohjaajan vaihto näkyy selvästi visuaalisessa ilmeessä, sekä tunnetasolla. Muutos on tapahtunut parempaan suuntaan ja on hienoa, ettei leffa ole täynnä heiluvaa käsivarakuvaa, vaan suurin osa leffan kuvista ovat todella hienoja. Yksi parhaista kuvista on kaksintaistelu keskellä yötä pilvenpiirtäjässä, jossa valaistuksen avulla hahmot on saatu näyttämään pelkiltä silueteilta. Laajat kuvat Skotlannista ovat todella kauniita, vaikkakin aika ankeita ja surullisia. Leikkaus on taidokasta läpi filmin, minkä lisäksi puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat toteutettu mainiosti. Ääniefektit ovat erinomaiset ja Thomas Newman on tehnyt loistavaa työtä musiikkien kanssa. Tuttuja Bond-melodioita löytyy tietty, mutta mukana on myös paljon muitakin hienoja sointuja ja jumputuksia.

Yhteenveto: Skyfall on erinomainen 007-seikkailu, josta löytyy tuttuja juttuja vanhoista Bond-leffoista, sekä jotain todella erilaista. Mukana on erittäin mainiosti toteutettua toimintaa, jännitystä ja jopa surullisuuttakin. Huumoriakin on tietty saatu mukaan, mutta jotkut vitseistä eivät ole erityisen hyviä. Daniel Craig on taas kerran täydellinen pääosassa, jonka lisäksi myös Judi Dench ja Javier Bardem suoriutuvat rooleistaan loistavasti. Vanhoista Bond-leffoista on saatu mukaan tuttuja juttuja, mutta tunnelma on hienosti yhä realistisempi ja vakavampi. Leffan heikkous on tarpeeton "kuollut-Bond" -osuus, joka ei kertaakaan saa katsojaa miettimään, että leffan pääsankari muka kuolisi ensimmäisten kymmenen minuutin aikana. Ohjaaja Sam Mendes on onnistunut työssään loistokkaasti ja hän tietää selvästi edeltäjäänsä paremmin, miten saa aikaiseksi mahtavan James Bond -elokuvan. Thomas Newmanin sävellykset ovat erinomaiset, kuten on myös Adelen esittämä tunnuskappale. Suosittelen katsomaan Skyfallin, jos olet Bond-fani tai toimintaelokuvien ystävä. Riittää, että olet hyvien elokuvien ystävä ja pidit Casino Royalesta, sillä tässä on lähdetty kulkemaan kohti sen elokuvan tasoa. Lopputekstejä ennen lupaillaan taas kerran James Bondin paluuta ja sen hän tekikin kolme vuotta myöhemmin elokuvassa Spectre (2015).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Skyfall, 2012, Eon Productions, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists, B23, Danjaq

Arvostelu: Song to Song (2017)

SONG TO SONG (2017)

Ohjaus: Terrence Malick
Pääosissa: Rooney Mara, Ryan Gosling, Michael Fassbender, Natalie Portman, Holly Hunter, Cate Blanchett, Bérénice Marlohe ja Val Kilmer
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran näin Song to Songin julisteen, mielenkiintoni heräsi välittömästi näyttelijöiden takia. Luin lyhyen juonikuvauksen ja ajattelin, että kyseessä voisi olla mainio elokuva. Trailereita en kuitenkaan katsonut, enkä ottanut leffasta sen kummemmin selvää etukäteen, vaan menin katsomaan elokuvan tietämättä siitä kovin paljoa. Päivää ennen näytöstä luulin, että minulla olisi liikaa asioita hoidettavana, jolloin en ehtisikään katsoa Song to Songia, mutta onneksi lopulta löysin sopivan kolon, jolloin pääsin kuin pääsinkin katsomaan elokuvan... jonka lähes koko keston ajan toivoin, että olisin sittenkin pysynyt kotona...

Tarina erilaisista rakkauksista, intohimoista ja petoksista, jotka rikkovat niiden tuntevia henkilöitä.

Elokuvassa eniten esille pääsee Rooney Maran hahmo Faye, joka yrittää löytää itseään. Häntä kiehtoo suuresti rakkaus ja musiikki, mutta kumpikaan ei tunnu tarjoavan sitä, mitä hän haluaa, mikä saa hänet kyseenalaistamaan löytämänsä entistäkin enemmän. Faye tuntuu olevan koko elokuvan ajan enemmän tai vähemmän hukassa ja lähinnä vain esittää olevansa selvillä siitä, mitä hän haluaa elämältään. Mara on hyvä näyttelijä, mutta hänen hahmonsa jää kuitenkin aika vaisuksi ja laimeaksi.
     Ryan Goslingin hahmo haaveilee musiikkiurasta ja yrittää saada itseään bisnekseen mukaan, jotta voisi toteuttaa itseään. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen helppoa, minkä lisäksi hänellä on muitakin huolia, eikä rakkaus tarjoa hänellekään toivottua onnea. Gosling on osoittanut useasti osaavansa, mutta tässä elokuvassa hän tuntuu olevan kaiken aikaa epävarma kameran edessä, aivan kuin hän ei täysin tietäisi, mitä pitää tehdä.
     Michael Fassbender pääsee irrottelemaan kunnolla elokuvassa. Hänen hahmonsa on iso tekijä musiikkibisneksessä, mikä tuntuu nousevan hahmon päähän. Hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa ja onkin täynnä energiaa koko leffan ajan. Fassbenderin sekoilemista on ihan viihdyttävää seurata, vaikka sille ei oikein syytä keksi. Hänenkään hahmonsa ei tunnu tietävän, mitä todella haluaa elämältään. Hahmo kiehtoo monia naisia - kuten Fayea - mitä hän käyttää hyväkseen.
     Natalie Portmanin hahmo on myös yksi näistä naisista, jotka lankeavat Fassbenderin hahmon lumoukseen. Portmanin hahmo on tarjoilija kahvilassa, mutta on välittömästi valmis lähtemään ison kihon mukaan musiikkimaailmaan. Myös Portman on hyvä näyttelijä, mutta hänen hahmostaan ei saa paljoa irti.
     Elokuvassa nähdään myös enemmän tai vähemmän pienissä rooleissa Holly Hunter, Cate Blanchett, Bérénice Marlohe ja Val Kilmer. On onni, että jälkimmäinen on pienessä osassa, sillä en erityisemmin välitä Kilmeristä.

On olemassa taidetta, joka syntyy siitä, kuinka suurella rakkaudella teosta on tehty ja kuinka tunteikas ja syvällinen henki mukana on. Sellaista joka syntyy lähes itsestään, eikä tarkoituksena ole koskaan ollut luoda mitään ihmeellistä. Lopputulos on kuitenkin henkeäsalpaava, upea, kaunis, koskettava ja vaikuttava. Se ei ole täydellistä, mutta se on silti ällistyttävän hienoa. Ja sitten on taidetta, joka syntyy siitä, että halutaan tehdä mahdollisimman taiteellista taidetta. Kaikki halutaan saada mahdollisimman täydelliseksi, syvälliseksi, hienoksi, timanttiseksi ja kauniiksi. Koko juttu tehdään niin leveillen ja pää pilvissä, että taiteen luoja hukkuu omaan luovuuteensa, eikä enää ymmärrä omaa työtään. Hän haluaa olla mahdollisimman erilainen muista, jotta erottuisi joukosta ja saisi mahdollisimman monet huomioimaan hänet ja hänen työnsä, johon hän on suuruudenhulluutensa maalannut. Sellaista äärimmäisen teennäistä taidetta, jossa on yritetty aivan liikaa, eikä mikään tunnu enää luonnolliselta. Jota katsoessa kokee pelkkää sääliä niitä kohtaan, jotka ovat auttaneet tekotaiteen luojaa lopputuloksen saavuttamisessa. Jonka nähdessä ei ole aluksi täysin varma, mitä on saapunut kokemaan, sillä kaikki tuntuu olevan erittäin monimutkaisesti, salaperäisesti ja kummallisesti rakennettu, mutta vähitellen alkaa huomaamaan, että teos on eloton, ontto ja inhottava. Että kyseessä on vain erilaisia värejä kankaalla ilman oikeaa tarkoitusta. Ilman todellista luovuuden vimmaa. Ilman tiettyä intohimoa tekemistä kohtaan. Ilman rakkautta.

Sellainen on Song to Song. Tekotaiteellista paskaa. Elokuvan luonut Terrence Malick tuntuu olevan aivan tolkuttoman täynnä itseään. Tuntuu kuin hän haluaisi elokuvansa olevan mahdollisimman kaukana kaikista muista heittelevän kerrontansa, melko olemattoman tarinansa ja suurimmaksi osaksi huonolta näyttävän tekotapansa kanssa. Malick on tunnettu siitä, että hänen elokuvansa eivät välttämättä sisällä kunnollista käsikirjoitusta, vaan hän vain pistää näyttelijänsä tekemään jotain. Sen myös huomaa. Elokuva on nimittäin täynnä kohtauksia, joissa lähinnä vain haahuillaan ja heilutaan eri paikoissa ilman mitään syytä. Näyttelijät tuntuvat olevan usein erittäin epämukavissa tilanteissa, aivan kuin he eivät tietäisi yhtään, mitä pitäisi tehdä tai mikä lopputuloksen pitäisi olla. Näyttelijöitä todella käy sääliksi läpi elokuvan. Myös heidän hahmonsa tuntuvat olevan kaikki jollain tapaa rikkinäisiä, minkä tarkoituksena on tuottaa sääliä. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, vaan lähinnä katsojaa alkaa masentaa, kun katsoo kaksi tuntia rikkinäisiä persoonia, jotka eivät millään tunnu löytävän tarkoitusta elämälleen.

Elokuva on myös todella puuduttava. Se ei tunnu kulkevan minnekään, vaan pyörii ympyrää, kuten sen hahmot useissa kohtauksissa, mikä alkaa väsyttää katsojaa. Minä nukuin oikein makeat unet viime yönä ja silti haukottelin usein leffan aikana. Vilkuilin myös kelloa usein, jotta tietäisin, kauanko kärsimykseni vielä kestäisi. Toinen asia, mistä Malick on tunnettu, on se, että hän kuvaa todella paljon erilaista materiaalia ja kasaa ne sitten kokonaisuuksiksi vasta jälkituotannossa. Tämänkin huomaa helposti elokuvan madellessa eteenpäin vailla päämäärää. Monet kohtaukset tuntuvat täysin irtonaisilta ja jotkut taas niin ylitaiteellisilta, että oksettaa. Kaikki asiat kerrotaan hitaasti, mikä on hyvä ratkaisu, jos tarina vetäisi mukaansa, mutta valitettavasti Song to Songin kohdalla käy niin, että elokuva vain työntää katsojaansa pois päin, jolloin se jää todella onton tuntuiseksi, vaikka elokuva uskotteleekin lähes koko ajan olevansa jotain enemmän - jotain todella pohdiskelevaa ja älykästä. Malick ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän, että älykkään pohdiskelun esittämiseen ei riitä, että joutuu vähän väliä kuuntelemaan hahmojen melodramaattista kertojaäänimietintää siitä, mitä he elämältään haluavat ja mitä se ei tunnu heille tarjoavan. Etenkin kun mietinnät alkavat toistamaan itseään jo kolmatta kertaa. Kun ruutu menee vihdoin mustaksi ja lopputekstit alkavat, ei voi muuta kuin huokaista helpotuksesta ja kiiruhtaa kauas pois, jotta saisi lievitettyä suurta ärsyyntymistä ja tylsistymistä, jotka Song to Song aiheutti.

Leffan toteutus ei muutenkaan ole kovin onnistunut. Vaikka mukana on muutamia tyylikkäitä kuvia, on kuvaus suurimmaksi osaksi kammottavan näköistä. Jostain syystä mukana on todella paljon kalansilmälinssillä kuvattuja otoksia, jolloin kuvan reunat näyttävät vääristyneiltä ja kuvassa esiintyvät hahmot näyttävät kummallisilta. Monet kuvat näyttävät myös siltä, että kameramieheksi on otettu joku, joka vain osaa painaa kuvausnappulaa ja osoittaa kameran kohteeseen, ja hänet on pistetty kuvailemaan asioita. Siinä missä Jason Bourne (2016) oli viime vuoden huonoiten kuvattu elokuva heiluvan kameratyöskentelynsä takia, Song to Song vaikuttaisi olevan vuoden 2017 huonoiten kuvattu elokuva vääristyneiden, rumien kuviensa ja amatöörimäisen kuvaustapansa takia. Leikkauskaan ei ole onnistunutta ja läpi elokuvan leikkauksella hypitään kohtauksissa tilanteesta toiseen, jolloin kovin moni kohtaus ei edes tunnu kohtaukselta, vaan lähinnä siltä, että hahmot vain siirtyvät haahuilemaan paikasta toiseen. Useaan otteeseen vaikuttaa siltä, että alkuperäinen elokuva on kestänyt noin 29 tuntia ja se on pitänyt pilkkoa kahteen tuntiin ja yhdeksään minuuttiin. Niin hyppivä ja silputtu lopputulos on. Äänileikkauskin on monesti tönkköä. Ja jos leffassa ei ole jo muuten tarpeeksi yliampuvan dramaattinen tunnelma, niin sitä on lisätty useasti yliampuvan dramaattisella musiikilla.

Yhteenveto: Song to Song on suoraan sanottuna tekotaiteellista paskaa. Sitä tehdessä on pyritty niin taiteelliseen teokseen kuin vain on mahdollista ja on unohdettu, ettei taide synny väkisin vääntämällä. Elokuva yrittää lähes koko kestonsa ajan huijata katsojaa luulemaan, että katsoo kovin älykästä teosta. Harmi vain, ettei filosofisuus synny siitä, että hahmot puhuvat masentuneilla kertojaäänillään neljättä kertaa siitä, etteivät löydä tarkoitusta elämälleen ja kaikki tuntuu olevan huijausta. Todellisuudessa Song to Song on tyhjä teos, joka on saatu vaikuttamaan erittäin sisältörikkaalta, mutta tarkkaan katseltuna huomaa elokuvan olevan todella ontto. Jos sitä siis pystyy katsomaan tarkkaan, eikä nukahda kesken. Tuntuu siltä kuin ohjaaja Malick haluaisi tehdä mahdollisimman erilaisen ja huikean teoksen, jolloin hän on vain kadonnut täysin siihen, minkä uskoo olevan täydellistä, eikä tajua, millaista kuraa on tekemässä. Kuvaus on muutamia onnistuneita otoksia lukuunottamatta hirveää, eikä leikkauksessakaan ole kehumista. Melodramaattista ja masentavaa tunnelmaa on saatu mukaan monilla eri tavoilla, kuten aiemmin mainitsemillani kertojaäänillä ja musiikilla. Näyttelijät ovat lähestulkoon ainoa hyvä asia koko elokuvassa, mutta edes he eivät kykene pelastamaan teosta. En todellakaan suosittele katsomaan Song to Songia. Se on täyttä rahan ja ajan tuhlausta. Tietysti on niitä, jotka löytävät kuin löytävätkin teoksesta jotain syvällisempää ja näkevät todellista taidetta. Hyvä jos pitävät - minä en. Omasta mielestäni elokuva oli lähinnä keskisormi katsojille, läpsäisy naamaan, potku kiveksille, sylkäisy silmään ja mojovat naurut päälle. Pitää olla aikamoinen hirvitys tiedossa loppuvuodesta, jotta tämä ei olisi vuoden 2017 huonoin elokuva!

Kirjoittanut: Joonatan, 20.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Song to Song, 2017, Buckeye Pictures, FilmNation Entertainment, Waypoint Entertainment