Arvostelu: Dyyni: Osa kaksi (Dune: Part Two - 2024)

DYYNI: OSA KAKSI

DUNE: PART TWO

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni (Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.

Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.

     Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.

Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.

Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).

Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.

Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä. Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.

Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Crimes of the Future (2022)

CRIMES OF THE FUTURE

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: Viggo Mortensen, Léa Seydoux, Don McKellar, Kristen Stewart, Scott Speedman, Lihi Kornowski, Welket Bungué, Nadia Litz, Tanaya Beatty, Yorgos Pirpassopoulos, Yorgos Karahimos ja Sozos Sotiris

Genre: scifi, draama, kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Crimes of the Future on body horror -mestari David Cronenbergin uusi elokuva. Cronenberg sai idean elokuvaan jo parisen kymmentä vuotta sitten, jolloin projekti kulki nimellä "Painkillers". Alun perin päärooliin haettiin Nicolas Cagea, mutta tämän kieltäydyttyä Ralph Fiennes otti paikan. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Cronenberg päätti keskittyä muihin ideoihinsa. 2010-luvun lopulla Cronenberg palasi kuitenkin ideansa pariin ja ryhtyi uudella innolla työstämään sitä eteenpäin - tällä kertaa nimellä Crimes of the Future, jota Cronenberg oli käyttänyt jo filmografiansa toisen leffan nimenä vuonna 1970. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta elokuva sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, jossa se oli ehdolla pääpalkinto Kultaisesta palmusta. Nyt elokuva saapuu Suomenkin teattereihin ja itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin Cronenbergiltä olevan tulossa uusi elokuva. Pääsin katsomaan Crimes of the Futuren pari päivää ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Tulevaisuudessa kipu ja sairaudet ovat kadonneet ja kirurgiasta on tullut uusi normi, syrjäyttäen jopa seksin ihmisten uutena intohimon osoituksena. Jatkuvasti uusia elimiä sisällään kasvattava Saul Tenser tekee performanssitaidetta leikkauksillaan, kun hänelle tarjotaan uudenlaista esitysideaa, johon liittyy lapsen ruumiinavaus.

Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Aragornina parhaiten tunnettu Viggo Mortensen näyttelee Saul Tenseriä, miestä, jonka keho luo kaiken aikaa uusia elimiä - usein jopa sellaisia, joista tiede ei vielä tiedä. Saul on taiteilija, joka pitää omaa kehoaan kankaana ja tekeekin yhteistyötä Léa Seydouxin esittämän Capricen kanssa. Ihmiset maksavat heille rahaa siitä, että pääsevät näkemään, kun Caprice työntyy robottikäsin Saulin kehon sisälle, tatuoi Saulin uuden sisäelimen, kun se on yhä Saulin sisällä ja kaivaa sen sitten ulos esille kaikkien ihailtavaksi. Meidän mielestä sairasta ja kuvottavaa touhua, elokuvan sisäisessä maailmassa ihan arkipäivää. Mortensen ja Seydoux suoriutuvat oivallisesti osistaan kummallisina taiteilijoina.

     Elokuvassa nähdään myös Don McKellar ja Kristen Stewart kansallisella elinvirastolla työskentelevinä Wippetinä ja Timlininä, Nadia Litz ja Tanaya Beatty erikoisen konefirma LifeFromWaren työntekijöinä Routerina ja Berstinä, Welket Bungué siveyspoliisin rikosetsivä Copena, sekä Lihi Kornowski ja Scott Speedman ex-pariskuntana, jotka haluavat käyttää kuollutta lastaan Saulin ja Capricen taideteoksessa. Sivunäyttelijät hoitavat työnsä vaihtelevasti. McKellar, Litz, Beatty, Kornowski ja Speedman ovat osissaan ihan kelvolliset. Stewart näyttää, että viimevuotinen Spencer-elokuva (2021) oli kenties sittenkin pelkkä yksittäinen onnistuminen muuten kehnojen suoritusten joukossa. Myöskään Bungué ei vakuuta poliisin osassa.

Vaikka en olekaan nähnyt David Cronenbergiltä muita elokuvia kuin hänen tunnetuimmat työnsä, Videodrome - tuhon aseen (Videodrome - 1983) ja Kärpäsen (The Fly - 1986), hän onnistui niillä tekemään niin ison vaikutuksen, että minulle riitti pelkkä hänen mukanaolonsa, että halusin nähdä Crimes of the Futuren. Valitettavasti vastassani oli aikamoinen pettymys. Elokuvasta löytyy erittäin mielenkiintoiset lähtökohdat maailmasta, jossa kipua ei enää ole ja ihmisten vartaloiden availusta ja muutenkin kirurgiasta on muodostunut monien ihastelun kohde. Kirurgian tuottamaa nautintoa verrataan leffassa jopa seksiin. Ihmisten evoluutio on myös ottanut harppauksia eteenpäin uudenlaisten elinten kautta.

Elokuvan ongelmat lähtevät liikkeelle jo siitä, kuinka tätä varsin friikkiä maailmaa esitellään. Luontevan sijaan esittely tapahtuu todella tönkön dialogin kautta, jossa hahmot puhuvat luonnottoman kuuloisesti asioita, jotta katsoja pysyisi kärryillä siitä, mistä kaikessa on kyse. Käsitteitä avataan keskusteluissa kömpelösti ja välillä filmiä on vaivaannuttavaa seurata. Dialogi ei jää käsikirjoituksen ainoaksi viaksi, vaan Crimes of the Future on lähinnä kasa Cronenbergin vinksahtaneita ideoita, jotka eivät muodosta tarpeeksi vahvaa punaista lankaa, jotta katsoja jäisi tuijottamaan elokuvaa yhtä intensiivisesti kuin Saulin ja Capricen haltioitunut yleisö. Filmi on yllättävänkin pitkäveteinen ja vaikka se tarjoaa ällöttävää kuvastoa, on se oudon särmätön. Elokuvassa pohditaan taidetta ja sen rajoja, mutta se ei onnistu jättämään jälkeään katsojaan, jotta tämä jatkaisi pohdintoja lopputekstien päätyttyä. Leffasta löytyy hetkensä, mutta kokonaisuutena se on aika yhdentekevä ja keskinkertainen scifiä, draamaa ja ohjaajalle ominaista body horroria yhdistelevä raina.

Tekniseltä anniltaan Crimes of the Future on erittäin pätevästi tehty. Se on oivallisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot ja hahmojen hyödyntämät laitteet ovat joko näyttävän häiriintyneet tai sitten vain oudot, kuten Saulin käyttämä liikkuva ruokailutuoli. Maskeeraukset ovat parhaimmillaan todella vakuuttavat, vaikka ne menevät usein ihon alle epämiellyttävyydessään. Yksi elokuvan hienoimmista ja samalla kuvottavimmista näyistä on tanssija, jonka suu ja silmät on ommeltu kiinni ja ympäri hänen vartaloaan on kiinnitetty lisäkorvia. Tehosteet toimivat ja äänimaailma on onnistunut Howard Shoren säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Crimes of the Future on kiehtovista ideoistaan ja maailmastaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifielokuva, josta ei oikein jää mitään käteen leffan päätyttyä. Elokuvassa pohditaan monenlaista, mutta mitkään pohdinnat eivät tartu katsojan matkaan teatterista poistuttaessa. Hieman jää kyllä hämmentynyt tunne, että mitähän oikein tuli mulkaistua? Elokuva esittelee kiinnostavaa maailmaansa aika kömpelön dialogin avulla, eivätkä käsikirjoituksen töksähdykset jää siihen. Tarina itsessään jää hieman latteaksi ja kuvottavien näkyjensäkin kanssa leffa kaipaisi enemmän potkua. Siitä löytyy paljon visuaalisia elementtejä, jotka saavat katsojan herkästi katsomaan muualle tai voimaan pahoin, mutta siihen se jää. David Cronenbergin tunnetuimpien töiden tasolle leffa ei yllä millään. Näyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevasti, mutta tekninen puoli on kunnossa. Hyviä hetkiä löytyy ripotellen sieltä ja täältä, mutta kokonaisuutena Crimes of the Future ontuu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crimes of the Future, 2022, Serendipity Point Films, Téléfilm Canada, Ingenious Media, Argonauts, Crave, CBC Films, Hellenic Radio & Television, Rocket Science, Ekome, Greek Film Center, Ontario Creates, Bell Media, Canadian Broadcasting Corporation, Super Ecran, Wiffle Films

Arvostelu: 007 No Time to Die (2021)

007 NO TIME TO DIE

Ohjaus: Cary Joji Fukunaga
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Rami Malek, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Jeffrey Wright, Ana de Armas, Rory Kinnear, David Dencik, Billy Magnussen, Dali Benssalah ja Christoph Waltz
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

007 No Time to Die on 25. James Bond -elokuva ja se perustuu kirjailija Ian Flemingin luomaan agenttihahmoon. Pian edellisen Bond-elokuvan, vuoden 2015 Spectren jälkeen alkoi uuden filmin suunnittelu. Päätähti Daniel Craig kuitenkin ilmoitti aluksi olevansa kyllästynyt rooliin ja kesti lähes kaksi vuotta, kunnes tuottajat saivat taivuteltua hänet takaisin rooliin mojovan rahasumman kera. Ohjaajaksi valittiin Danny Boyle, joka kuitenkin poistui projektista puolen vuoden jälkeen erimielisyyksien vuoksi, mikä viivästytti tuotannon alkamista ja samalla elokuvaa siirrettiin alkuperäisestä julkaisupäivästään, marraskuusta 2019. Cary Joji Fukunaga palkattiin Boylen tilalle ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin joulukuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia se siirrettiin ensin marraskuulle, sitten huhtikuulle 2021 ja sen jälkeen syksylle. Nyt vihdoin ja viimein 007 No Time to Die saa ensi-iltansa ja itse olen ollut ailahtelevasti innostunut ja skeptinen filmistä. Usean viivästymisen jälkeen intoni on ehtinyt nousta ja laskea, ja vielä pitkään tänä kesänä en uskonut, että elokuvaa julkaistaisiin vieläkään. Olinkin hyvin epäuskoinen vielä sillä hetkellä, kun istuin elokuvan lehdistönäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa, valot sammuivat ja 007 No Time to Die viimeinkin alkoi.

MI6:sta eronnut James Bond yrittää elellä rauhassa rakkaan Madeleinensa kanssa, mutta hän päätyy takaisin vakoojien maailmaan, kun paha Spectre-järjestö ja mysteerinen Lyutsifer Safin uhkaavat koko maailman turvallisuutta uuden vaarallisen aseen kanssa.

Siitä huolimatta, että Daniel Craig väitti mieluummin viiltävänsä ranteensa auki kuin palaavansa salaisen agentti 007:n rooliin, hänelle taidettiin tarjota aikamoista summaa, joka muutti hänen mieleensä ja Craig nähdään nyt viidettä ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa James Bondina. Ja ilokseni voin sanoa, että jos elokuva todella jää Craigin viimeiseksi Bondiksi, ei hän olisi paremmin voinut jättää rooliaan. Spectressä Craigista näkyi, ettei häntä paljoa agentin osa enää kiinnostanut, mutta pieni tauko teki selvästi hyvää, sillä Craig on erinomaisessa iskussa tällä kertaa. Hän pitää yllä astetta brutaalimman tapansa esittää hahmoa, mutta tuo aiempaa enemmän huumoria mukaan. Craig on ollut vuosia suosikkini Bondin näyttelijöistä ja haluankin kiittää suuresti hänen voimakasta työtään roolissa.

     Paluun tekevät myös Léa Seydoux Spectressä esiteltynä Bondin mielitiettynä Madeleine Swannina, Ralph Fiennes MI6:n pomona M:nä, Naomie Harris tämän assistenttina neiti Moneypennynä, Ben Whishaw agenttien vempaimet suunnittelevana Q:na, sekä Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterinä. Fiennesistä löytyy oikeaa arvokkuutta johtajaksi, Whishaw on sympaattinen asemestarin osassa ja Wright velmuilee veikeästi Bondin CIA-kaverina. Harris ei pääse erityisemmin esille, mutta Seydoux tekee huomattavasti parempaa työtä Madeleinena kuin viimeksi. Toisin kuin Spectressä, hänen ja Craigin väliltä löytyy vihdoin kemiaa.

Uusina tulokkaina taas esitellään Rami Malekin näyttelemä häijy Lyutsifer Safin, Lashana Lynchin näyttelemä MI6-agentti Nomi, sekä Ana de Armasin esittämä CIA-agentti Paloma, jotka ovat kaikki varsin mainioita lisäyksiä. Malekin Safin-hahmo on astetta mielenkiintoisempi Bond-roisto, vaikkei ylläkään Craigin leffojen parhaiden vastusten Le Chiffren (Mads Mikkelsen) ja Silvan (Javier Bardem) tasolle. Lynchin hahmo aiheuttaa varmasti paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itse pidin Nomista ja Lynchin työstä roolissa, kuten myös De Armasin hilpeästä Palomasta.

007 No Time to Die on onneksi pitkän odotuksen arvoinen teos. Esimerkiksi Craigin aiemman kiinnostuksen puutteen, elokuvan vaikean tuotannon ja hämmentävän pitkän keston (2 tuntia ja 43 minuuttia) olin etukäteen varautunut ja peloissani, että Craigin huikeasti alkanut matka Bondina huipentuisi lässähdykseen, mutta pelkoni olivat turhia. Kuten kerroin, Craig hoitaa hommansa karismaattisesti, mutta sen lisäksi olen iloinen, että ohjaajanvaihdos, sekä useat käsikirjoituksen muutokset uusien kirjoittajien kera eivät näy lopputuloksessa - ainakaan negatiivisesti. Kesken tuotannon mukaan tuodun Phoebe Waller-Bridgen kädenjälki näkyy kyllä tekstissä, mutta hän on onneksi vain tehostanut elokuvaa monien hauskojen juttujen myötä. Erityisen yllättynyt olen kuitenkin siitä, että varttia vaille kolmen tunnin elokuvaksi 007 No Time to Die ei todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Vaikka kestoa on vajaa parikymmentä minuuttia enemmän kuin Spectrellä, tämä leffa jopa tuntuu sitä lyhyemmältä. Rytmitys on pääasiassa tehokasta ja vain muutamassa kohtaa elokuvaa olisi voinut tiivistää pienesti.

Elokuvassa kulkevat hyvin tasapainossa vauhdikas toiminta, voimakas draama ja hauska huumori, kuten Craigin parhaissa filmeissä, Casino Royalessa (2006) ja Skyfallissa (2012). 007 No Time to Die ei yllä niiden tasolle, mutta on se selvästi parempi kuin Quantum of Solace (2008) ja Spectre. Heti elokuvan alussa on päräyttävä taistelukohtaus ja sen jälkeen leffassa nähdään useita vähintään oivallisia ammuskeluja ja turpaanvetoja, joista löytyy onneksi jännitettäkin - varsinkin elokuvan loppuhuipennuksessa. Draamapuoli voi osalle toiminnannälkäisistä katsojista tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse koin sen juurikin tekevän taisteluista merkityksellisempiä ja henkilökohtaisempia. Tarina ei ole mitenkään ihmeellinen tai mullistava, mutta pitää toimivasti mukanaan ja tuntuu paikoitellen pelottavankin ajankohtaiselta nykyisessä maailmantilanteessa.

Filmi sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, jotka saavat varmasti fanit hykertelemään. Kaikkea löytyy alun perinteisestä piippukuvasta vodka martinin tilaustapaan, säännöllisesti vaihtuviin tapahtumapaikkoihin, tyylikkäisiin illallispukuihin, klassiseen Aston Martiniin ja päähahmon esittäytymiseen, mutta elokuva on muutenkin pullollaan kaikenlaisia viittauksia ja kunnianosoituksia salaisen agentin vanhoihin seikkailuihin. Siitä huolimatta, että elokuvasta löytyy tuttuja ja turvallisia asioita, jotka ilahduttavat faneja, ovat kirjoittajat tehneet paljon rohkeitakin vetoja ja on satavarmaa, että 007 No Time to Die tulee tavalla tai toisella jakamaan mielipiteitä rajusti. Itse pidin monista ratkaisuista, mutta samalla myös ymmärrän, jos joku lyttää leffan niiden takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cary Joji Fukunaga, joka hoitaa hommansa tyylikkäästi. Fukunaga onnistuu rakentamaan voimakkaan tunnesiteen filmiin, jollaista ei ole pahemmin Bondeissa ennen nähty. Fukunagan, Waller-Bridgen, Neal Purvisin ja Robert Waden monesti muovautunut käsikirjoitus pysyy yllättävän vahvasti kasassa ja täytyy kehua, ettei nelikko päättänyt pelata korttejaan turvallisesti. 007 No Time to Die on myös taidokkaasti kuvattu ja varsinkin IMAX-kankaalla laajentuva kuva pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Leikkausta olisi voinut hieman tiivistää, mutta tällaisenaankin elokuva toimii hämmentävän napakasti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma jytisee tehokkaasti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Zimmer hyödyntää eeppisesti klassisia Bond-melodioita vuosien varrelta ja ikoninen tunnusmusiikki soi vähän väliä, levittäen katsojan kasvoille hymyn kerta toisensa perään. Harmillisesti Billie Eilishin laulama tunnuskappale No Time to Die ei vielä elokuvassakaan onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Toiminnallisen alun jälkeen hidas ja hiljainen kappale tuntui jopa pysäyttävän filmin hetkeksi. Enemmän pidin siitä, kuinka Zimmer hyödyntää kappaleen melodiaa silloin tällöin elokuvan aikana.

Yhteenveto: 007 No Time to Die on erittäin hyvä ja pitkän odotuksen arvoinen James Bond -elokuva. Se on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia, mukaansatempaavaa maailmanpelastusoperaatiota, hauskoja vitsejä, sekä vahvaa, yllättävänkin herkkää ihmisdraamaa. Lähes kolmen tunnin kesto ei onneksi tunnu niin pahalta kuin se voi ennakkoon kuulostaa ja pitkä elokuva on häkellyttävän nopeasti ohi. Filmi kaipaisi toki hieman tiivistämistä, mutta ei se koskaan päässyt tylsistyttämään. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon, jotka tarjoavat faneille riemua, mutta mukana on myös monia rohkeita ratkaisuja, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä rajusti. Cary Joji Fukunagan ohjaus on taidokasta ja tekninen puoli on hyvin hoidettu Hans Zimmerin mahtipontisia musiikkeja myöten. Näyttelijät suoriutuvat kaikki oikein mainiosti rooleistaan. Daniel Craig on jälleen kerran erinomainen James Bondina ja jos hän todella pitää sanastaan kiinni, eikä enää palaa salaisen agentin rooliin, toimii tämä filmi vahvoina jäähyväisinä hänen tulkinnalleen Flemingin ikonisesta hahmosta. Nyt varmasti koko fanikunta jää suurella mielenkiinnolla odottelemaan, minne sarjaa tullaan viemään Craigin aikakauden päätyttyä ja ennen kaikkea, että kuka tulee perimään James Bondin rooliin seuraavaksi. Sitä tietoa odotellessa käyn kyllä katsomassa 007 No Time to Dien vielä kerran uudestaan elokuvateatterissa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com
No Time to Die, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Eon Productions, Danjaq, B25, Cinesite

Arvostelu: Robin Hood (2010)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Russell Crowe, Cate Blanchett, Mark Strong, Mark Addy, Oscar Isaac, William Hurt, Eileen Atkins, Danny Huston, Max von Sydow, Kevin Durand, Scott Grimes, Alan Doyle, Léa Seydoux, Matthew Macfadyen, Jonathan Zaccaï, Douglas Hodge ja Simon McBurney
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 12 - Director's Cut: 16

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin 1400-luvulta, joissa kerrottiin sankarillisesta miehestä, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Vuosisatojen varrella hahmo on esiintynyt lukuisissa kirjoissa, näytelmissä, peleissä, televisiosarjoissa ja tietty elokuvissa. Tunnetuimpia filmatisointeja hahmosta ovat Errol Flynnin klassikko Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn piirretty Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), sekä Mel Brooksin parodia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993). Ethan Reiff ja Cyrus Voris kynäilivät uutta versiota hahmon tarinasta ja myivät sen tammikuussa 2007 Universal-yhtiölle, joka alkoi työstämään elokuvaa nimellä "Nottingham". Russell Crowe palkattiin päärooliin ja ohjaajaksi valittiin Ridley Scott, joka oli ollut tyytymätön suureen osaan Robin Hood -elokuvista ja halusikin tuoda oman näkemyksensä esille. Hän oli myös tyytymätön Reiffin ja Voriksen käsikirjoitukseen ja Brian Helgeland palkattiin työstämään teksti uuteen muotoon. Scott oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, ettei tarina toiminut, kunnes usean uuden version jälkeen hän koki olevansa valmis kuvaamaan. Kuvaukset alkoivatkin maaliskuussa 2009 ja lopulta yksinkertaisesti Robin Hoodiksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa elokuvan, kun se ilmestyi ja olin äärimmäisen pettynyt siihen. Olen katsonut sen kerran uudestaan, kun se julkaistiin pidennettynä versiona, mutta pidin siitä vielä vähemmän, enkä ole nähnyt leffaa lähes kymmeneen vuoteen. Nyt kun Robin Hood täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoin sen Netflixistä.

Vuonna 1199 Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli on palaamassa ristiretkeltään, kun hän kuolee taistelussa ranskalaisia vastaan. Ylimielisestä Juhana-veljestä tehdään kuningas ja tämä alkaa käyttämään valtaansa häijysti. Jousimies Robin Longstride ja hänen uskolliset miehensä päättävät kuitenkin tuoda muutoksen Englannin hallintatapaan.

Russell Crowen tulkinta tunnetusta jousipyssyä käyttävästä ryöstelijästä on tarpeeksi menevä, mutta hahmo itsessään jää käsikirjoituksen puolesta erikoisen alikehitetyksi, minkä vuoksi Crowen on vaikea saada paljoa irti Robin Hoodista. Hahmo on epätasainen, eivätkä tekijät ole tainneet tietää, haluavatko he tästä Robin Hoodista synkän lainsuojattoman vai lystikkään veijarin. Niinpä hahmo sisältää ripauksen molempia.

Jos itse päähenkilö jää alikehitetyksi, on varmaan turha odottaa, että sivuhahmotkaan olisivat sen laadukkaammin kirjoitettuja. Marian-neidosta yritetään tehdä toiminnallisempaa hahmoa, joka ei seuraa taistelua sivusta, mutta häntä näyttelevä Cate Blanchett on hämmästyttävän puinen roolissa, ottaen huomioon, kuinka hieno näyttelijä on kyseessä. Nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi näyttelijä Oscar Isaac on sopivan ilkikurinen ja narsistinen prinssi Juhanana, mutta hahmo saa aivan liian vähän ruutuaikaa. Léa Seydoux taas on aina yhtä tympeä prinssin morsiamena. Danny Huston ehtii sikailla alkoholisoituneen ja tökerön kuningas Rikhard Leijonamielen roolissa jonkin aikaa, kunnes karmiva kohtalo iskee. Eileen Atkins tekee hyvää työtä kuninkaan ja prinssin häpeilevänä äitinä. Max von Sydowista löytyy arvokkuutta vanhan sir Loxleyn osaan, joka liittyy vahvasti niin Robiniin kuin Marianiinkin. Mark Addy on sentään lupsakka munkki Tuckina, mutta Kevin Durandin näyttelemä Pikku-John vain unohdetaan jossain kohtaa.
     Kehnoimmat hahmot ovat kuitenkin elokuvan roistot. Prinssi Juhana ja Nottinghamin sheriffi (aika mitättömään sivuosaan jäävä Matthew Macfadyen) mielletään usein Robin Hoodin vastuksiksi, mutta tässä leffassa hahmo kohtaa lähinnä Mark Strongin näyttelemän sir Godfreyn, joka on liittoutunut Ranskan kuninkaan Philipin (Jonathan Zaccaï) kanssa ottamaan Englannin haltuunsa. Strong on osoittanut kykynsä roistona useaan otteeseen, mutta tässä hänen hahmonsa on niin mitäänsanomaton, että tuntuu kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi tämän mukanaolo. Kuningas Philip ei luo minkäänlaista uhkaa, sillä Zaccaï ei vakuuta osassaan, eikä hahmon nähdä tekevän lähes mitään.

Robin Hood lähtee käyntiin mukaansatempaavalla toimintakohtauksella ja noin puolen tunnin ajan ehdin ajatella, että eihän tämä nyt todellakaan ole niin kehno elokuva kuin muistin. Kuningas Rikhard Leijonamielen armeijan taisto ranskalaisia vastaan on vaikuttavasti toteutettu. Leffa vaikuttaisi aiempia elokuvia eeppisemmältä tulkinnalta ja kun muistaa, että Scott ja Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin mestarillisen Gladiaattorin (Gladiator - 2000), katsoja alkaa odottamaan teokselta paljon. Kuitenkin kun mahtipontinen taistelu on käyty ja itse tarina lähtee käyntiin, alkavat filmin ongelmat nostella päätään ja vähitellen hoksasin, miksen pitänyt elokuvasta aikoinaan. Koska Gladiaattori on yksi suosikkielokuvistani, olivat odotukseni Robin Hoodia kohtaan vuonna 2010 todella korkeat. Nyt kun olen kymmenen vuoden ajan harmitellut pettymystäni, ei filmi uusintakatselulla ollutkaan niin huono. Toisaalta, kun tässä välissä on ehtinyt näkemään vuoden 2018 Robin Hoodin, mikä oli järkyttävää sontaa, saa sen pelkkä olemassaolo tämän vuoden 2010 Robin Hoodin tuntumaan paremmalta.

Elokuvan kulkiessa eteenpäin käy yhä vain selvemmäksi se, kuinka laiskasti hahmoja käsitellään. Kun pahikset ovat näin surkeita, ei mukaan onnistuta luomaan jännitettä, eikä katsoja millään lailla odota lopun yhteenottoa. Sen lisäksi, että vastapuolten välille rakennettu konflikti on elokuvan sisällä äärimmäisen ohut, eikä siksi herätä mielenkiintoa, on lopputaistelu muutenkin todella antiklimaattinen, kun sitä vertaa alussa nähtyyn taistoon. Näiden kahden toimintakohtauksen välissä katsoja ehtiikin tylsistyä useaan otteeseen, kun draamapuoli puskee päälle. Robinin ja Marianin välille kehitellään romanssia, eikä se ole tainnut koskaan olla näin väkisin väännettyä. Crowen ja Blanchettin väliltä ei löydy kemiaa, eivätkä heidän hahmonsakaan tunnu siltä kuin he liikkuisivat uskottavasti kohti rakastumista.

Tämän Robin Hood -filmatisoinnin on tarkoitus kertoa yksi näkemys siitä, kuinka Robin Hoodista tuli Robin Hood. Ja siinä se juuri epäonnistuu. Ei se riitä, että pari kertaa nähdään, kuinka taitava Robin on jousipyssyn kanssa, vaan hahmoa pitäisi oikeasti kehittää kunnolla kohti sitä pistettä, missä hän on klassisissa seikkailussaan. Hahmo ei tunnu ansaitsevan elokuvan lopussa tiettyä mainetta, sillä hän ei tee tarpeeksi sen eteen elokuvan aikana. Tässä tapauksessa voikin helposti verrata Crowen Maximus-hahmoon Gladiaattorissa (leffoja voi muutenkin vertailla paljon, sillä niissä on hassun paljon samankaltaisuuksia). Maximus taistelee läpi oman elokuvansa hallintoa ja sitä johtavaa tyrannia vastaan, osoittaen jatkuvasti asenteellaan kansalle, että nämä voivat toimia samoin. Robin Hoodissa nimikkohahmo saa hädintuskin yhden tällaisen kohtauksen ja yhtäkkiä kaikki ovat hänen puolellaan. Leffa keskittyy Robinin kohdalla moniin tylsiin puoliin, eikä olennaisiin asioihin. Filmi yrittää hieman avata Robinin lapsuutta, mutta tekee senkin kömpelösti.

Ohjaaja Ridley Scott lainailee paljon Gladiaattoristaan, mutta kadottaa puhdin heti alun taistelun jälkeen. Hän ei saa loppuhuipennuksesta eeppistä, eikä edes tuo mukaan minkäänlaista seikkailuhenkeä. Paikoitellen hän näyttää osaavansa, kun niin oikeasti yrittää, mutta suuren osan ajasta voi vain miettiä, että Scottin parhaat teokset tehtiin jo ainakin 20 vuotta sitten. Scottin työ on tietty vaikeutunut käsikirjoituksen vuoksi, missä hahmot jäävät yhdentekeviksi, eikä tarinakaan etene sujuvasti. Scott tosin itse halusi jatkuvia uudelleenkirjoituksia, kunnes oli tarpeeksi tyytyväinen... Visuaalisesti Scott osaa kyllä tehdä hyvännäköisiä elokuvia. Muutamia turhan paljon heiluvia käsivaraotoksia taistelun keskellä ja outoja zoomailua lukuunottamatta kuvaus on taidokasta. Kuvat ovat täynnä upeita lavasteita ja hienoja asuja. Jos jotain elokuvasta ei voi kritisoida, niin sitä, kuinka tarkkaa työtä monet ovat tehneet elokuvan visuaalisen ilmeen eteen. Äänitehosteetkin ovat vaikuttavat. Säveltäjä Marc Streitenfeld tunnelmoi musiikeillaan mukavasti taustalla (lukuunottamatta erään dramaattisen kohtauksen outoa, tunnelman pilaavaa soitinvalintaa), mutta eivät melodiat mieleen jää.

Elokuvasta on tosiaan olemassa noin vartin pidempi Director's Cut -versio. Lisäykset ovat lähinnä raakuuksia taisteluihin, joita teattereissa ei voitu näyttää. Verta on enemmän ja brutaalimpia hetkiä näytetään tarkemmin. Mukana on myös kohtaus Sherwoodin metsässä, mikä luo parempaa pohjaa Robin Hoodin tulevaisuuden päätöksille kuin mitä teatteriversiossa päästään näkemään.

Yhteenveto: Robin Hood vuosimallia 2010 on keskinkertainen elokuva klassikkokertomuksesta ja vielä isompi pettymys, kun muistaa, että Ridley Scott ja Russell Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin huikean Gladiaattorin. Elokuva alkaa kyllä iskevästi, mutta ison alkutaiston jälkeen meno alkaa väsyä. Kun draamapuoli nousee esille, käy harmillisen selväksi, kuinka kömpelösti hahmot on kirjoitettu. Russell Crowe on mainio pääroolissa, mutta hahmona Robin Hood on kirjoitettu töksähtelevästi. Kyseessä pitäisi olla Robin Hoodin syntytarina, mutta elokuva ei kunnolla vaivaudu panostamaan siihen, että tämä versio hahmosta todella ansaitsisi asemansa, missä hänet myöhemmin tunnettaisiin ympäri valtakunnan. Sivuhahmotkaan eivät ole kummoisia ja Mark Strongin esittämä pahis on mitäänsanomaton. Romanssi Robinin ja Marianin välillä lähinnä tylsistyttää, sillä Crowen ja Cate Blanchettin väliltä ei löydy kunnon kemiaa. Erityistä jännitettä ei onnistuta rakentamaan ja loppuhuipennus ei tarjoa samaa vau-efektiä kuin alun taistelu. Tekniseltä puolelta löytyy kuitenkin paljon hyvää. Jos fanittaa Robin Hood -hahmoa, Ridley Scottia tai Russell Crowea oikein tosissaan, kannattaa tämä versio vilkaista. Mitään erityisen kummoista teosta ei kuitenkaan kannata odottaa näkevänsä. Omalla kohdallani on hieman hassua, että vuoden 2018 Robin Hood -rainan näkeminen sai minut arvostamaan enemmän tätä Scottin ja Crowen yritystä aiheesta. Kenties tulevien vuosikymmenien aikana tullaan näkemään vielä sitäkin surkempia elokuvia hahmosta, jolloin jonain päivänä pidän tätä elokuvaa mestarillisena...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2010, Universal Pictures, Imagine Entertainment, Relativity Media, Scott Free Productions

Arvostelu: Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011)

MISSION: IMPOSSIBLE - GHOST PROTOCOL

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Tom Cruise, Simon Pegg, Jeremy Renner, Paula Patton, Michael Nyqvist, Samuli Edelmann, Vladimir Mashkov, Léa Seydoux ja Tom Wilkinson
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuositun televisiosarjan (1966-1973) pohjalta tehtiin vuonna 1996 elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible). Menestyksestään huolimatta leffa ei ollut kovin pidetty sarjan fanien keskuudessa. Jatkoa sille kuitenkin tehtiin. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai edeltäjäänsä heikomman vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli ilmestymisvuotensa isoin hitti. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) oli vihdoin pidetty elokuva, mutta se ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Jatkoa oli silti luvassa. Vuonna 2009 alkoi neljännen osan työstäminen. Edellisen osan ohjannut J. J. Abrams ilmoitti, ettei ehdi ohjata seuraavaa leffaa, joten hänet korvasi Brad Bird. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2010 ja lopulta Mission: Impossible - Ghost Protocol sai ensi-iltansa joulukuussa 2011. Elokuva oli suuri hitti, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä todella paljon. Monet olivat jopa äärimmäisen hämmästyneitä, että sarjan neljäs osa oli parempi kuin edeltäjänsä, sillä sellaista ei kovin usein tapahdu. Suomeen leffa saapui vasta helmikuussa 2012, mikä harmitti minua suuresti, mutta olin silti innoissani, sillä se oli sarjan ensimmäinen elokuva, jonka näin leffateatterissa. Kävin katsomassa sen tätini kanssa ja pidin sitä mahtavana. Olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi ennen viidennen osan, Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) ilmestymistä. Nyt kun sarja on saamassa kuudennen osan, Mission: Impossible - Fallout (2018) oli aika valmistautua ja katsoa Mission: Impossiblet uudestaan. Katsoinkin Ghost Protocolin päivää kolmannen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 ja M:i:III - Vaarallinen tehtävä III!

Operaatio Kremlissä menee pahasti pieleen ja siellä tapahtuvan räjähdyksen seurauksena IMF lopetetaan. Agentti Ethan Huntin täytyy tiiminsä kanssa selvittää, kuka oli pommi-iskun takana.

Ethan Huntin roolissa nähdään tietysti yhä Tom Cruise, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Hahmon yhdistelmä kekseliäisyyttä ja toiminnallisuutta on saatu mukaan edellisestä osasta, jolloin on kiehtovaa seurata Ethanin tekoja. Hahmoa on kuitenkin synkennetty hieman, eikä hän ole enää onnellisesti parisuhteessa Michelle Monaghanin näyttelemän Julian kanssa. Huumoriakin kyllä löytyy, sekä Cruisen tuttu virne. Vaikkei Tom Cruise olisi mielestänne kovin hyvä näyttelijä, niin on teidän pakko kuitenkin nostaa hattua hänelle, sillä tässä elokuvassa hän suorittaa yhden hulluimmista stunteista koskaan, jota ei kovin moni uskaltaisi tehdä: hän kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan seinää pitkin noin kahdensadan metrin korkeudella! Kuvauksissa Cruisella oli kyllä turvavaljaat, mutta se ei silti poista sitä asiaa, että hän ihan oikeasti kiipeili talon seinää pitkin, juoksi talon kylkeä alaspäin ja ties mitä muuta hullua! Kohtauksen olisi voinut toteuttaa studiossa vihreää kangasta vasten, mutta Cruise vaati, että se tehdään aidosti Dubaissa.
     Tällä kertaa Ethanin tiimiin kuuluvat edellisestä elokuvasta tuttu teknikko Benji (Simon Pegg), IMF:n pääanalyytikko Brandt (Jeremy Renner) ja agentti Jane Carter (Paula Patton). Vaikka tiimiin ei kuulukaan edeltäjien tapaan Ving Rhamesin esittämää Lutheria, on tiimi silti kokonaisuutena elokuvasarjan paras, sillä jokaisella hahmolla on ihan oikeasti tarkoitus. Jokaiselle on myös luotu taustatarinaa, jolloin he tuntuvat kunnon henkilöiltä, eivätkä vain tyypeiltä, jotka auttavat Ethania taidoillaan. Benji on tietty leffan huumorihahmo, mikä sujuu Peggiltä vaivatta. Jane on sarjan ensimmäinen kunnon naissankari, vaikka joutuukin hyödyntämään myös ulkonäköään taistelutaitojensa ohessa. Brandt ei tunnu olevan tottunut tehtävien suorittamiseen, eikä siksi uskalla lähteä samalla lailla mukaan hommiin. Näyttelijäkolmikko suoriutuu mainiosti rooleistaan ja tiimissä on oivallinen kemia läpi filmin.
     Elokuvan pahis on edesmenneen ruotsalaisnäyttelijä Michael Nyqvistin esittämä Kurt Hendricks. Vaikka Nyqvist on hyvä näyttelijä ja Hendricksin aikeet ydinaseiden kanssa tuntuvat vaarallisilta, on hahmo jokseenkin tylsä, sillä häntä ei näytetä kovin usein, eikä hänen motiivejaan kunnolla selitetä leffan aikana. Elokuvan jälkeen harmittaakin, miten vähän Nyqvist pääsee esille.
     Suomalaisille yksi leffan hienoimmista asioista on, että siinä on mukana Samuli Edelmann! Hän esittää Hendricksin Wistrom-kätyriä ja vaikkei tämäkään roistohahmo ole kovin kummoinen, on silti hienoa nähdä suomalainen näyttelijä isossa Hollywood-tuotannossa. Tavallaan se on myös äärimmäisen kummallista katsoa, kun Edelmann juoksee Cruisea pakoon tai kun hän tappelee Rennerin kanssa, mutta on se silti siistiä! Edelmann suoriutuu roolistaan hyvin, eikä hänen suomienglantinsa ole edes kovin tönkköä.

Muita hahmoja elokuvassa ovat tyly salamurhaaja Moreau (Léa Seydoux), nimetön IMF-johtaja (Tom Wilkinson) ja venäläispoliisi Sidorov (Vladimir Mashkov), joka jahtaa Ethanin tiimiä. Seydoux nähtiin muutama vuosi myöhemmin agenttifilmi Spectressä (2015) Bond-tyttönä, mutta tähän leffaan hän sopii paremmin, sillä Seydoux vaikuttaa aina olevan etäisen kylmä, mikä toimii salamurhaajahahmolla. Leffassa nähdään myös pari tuttua naamaa edellisistä osista...

M:i:III - Vaarallinen tehtävä III:n tavoin myös Ghost Protocol nappaa katsojansa välittömästi mukaansa siirtymällä suoraan vauhdikkaaseen toimintaan. Toinen kohtaus lisää mielenkiintoa entisestään, sillä jostain syystä Ethan Hunt on päätynyt vankilaan ja hänet täytyy pelastaa sieltä. Ei aikaakaan, kun itse tehtävä alkaa ja tiimi lähtee Kremliin. Jo tähän kohtaukseen on saatu luotua upeaa jännitettä, varsinkin kun yhdessä kohtaa hyödynnetään mestarillisesti hiljaisuutta, jolloin katsojakin huomaa seuraavansa tapahtumia hiirenhiljaa paikoillaan, jottei mikään menisi ohi. Kohtaus tarjoaa elokuvan ensimmäiset nokkelat keksinnöt, jolloin ei voi olla ihailematta tekijöiden mielikuvitusta. Kun tiimin jäsenet (ja katsojat) saavat tietää, että leffan pahiksella on mahdollisuus aloittaa suuri ydinsota eri valtioiden välillä, elokuvaan syntyy välittömästi uhkaava jännite, mikä pidetään yllä koko leffan keston. Edellisen leffan ongelmana oli, ettei sen "vaarallista" Jäniksenkäpälää selitetty kunnolla, jolloin sen päätyminen rikollisten käsiin ei tuntunut kovin kummoiselta. Tässä filmissä on kuitenkin päivänselvää, mitä ydinsodalla voi saada aikaiseksi ja se saa kannustamaan Ethania ja tämän tiimiä onnistumaan.

Läpi elokuvan kulkee tunnelma siitä, että tehtävä on pakko suorittaa kiireellä, eikä laiskottelulle ole aikaa, sillä muuten sadat miljoonat ihmiset kuolevat. Filmi ei kuitenkaan kiirehdi, vaan se on rytmitetty erittäin taitavasti. Elokuva on täynnä toimintaa ja vieläpä erinomaisesti toteutettua, joten mukana ei ole tylsiä kohtia. Tarpeelliset hengähdystauot hyödynnetään hahmojen taustojen tarkentamiseen, jolloin hitaammatkin kohdat ovat kiehtovia. Toiminnallisemmat kohtaukset vasta kiehtovia ovatkin. Edellisten osien tapaan myös Ghost Protocolin paras osio nähdään noin puolessa välissä elokuvaa, kun tiimi matkaa Dubaihin. Siellä sijaitsevassa Burj Khalifassa Ethan Hunt tosiaan joutuu kiipeilemään seinää pitkin ja vaikka olen nähnyt leffan muutaman kerran, kohtaus saa minut aina jännittämään Ethanin puolesta, sillä niin voimakkaasti kohtauksen tunnelma on rakennettu. Kyseessä on yksi hienoimmista stunttikohtauksista, mitä olen koskaan nähnyt. Dubai-osuuden hienoukset eivät kuitenkaan lopu siihen, sillä mukana on pari muutakin todella jännittävää hetkeä, joista yksi on vauhdikas takaa-ajo ja toinen on rauhallinen keskustelukohtaus.

Mission: Impossible - Ghost Protocol on selvästi tähän mennessä sarjan jännittävin elokuva, sillä ensimmäistä kertaa sarjan aikana tehtävä on todella saatu tuntumaan mahdottomalta ja se saa aiemmat operaatiot vaikuttamaan vain hankalilta. Onnistumista vaikeuttaa etenkin se, että kaiken maailman huikeat agenttivempaimet eivät toimi tuttuun tyyliinsä, jolloin läpi leffan tiimin täytyy keksiä lennosta uusia suunnitelmia. He eivät myöskään voi saada mistään uusia laitteita tai muuta tukea, IMF:n ollessa suljettu. Valitettavasti filmin taso laskee hieman Dubai-osuuden jälkeen ja vaikka mukana on yhä jännite tehtävän onnistumisesta ja loppuhuipennuksessa nähdään muutama todella hyvä hetki, ei teos löydä Dubai-osion hienoutta. Se ei ole mikään ihme, sillä Burj Khalifa -kohtausta on äärimmäisen vaikea päihittää. Kokonaisuus voisikin toimia paremmin, jos Dubai-osion saisi muutettua loppuhuipennukseksi ja oikean huipennuksen siirtäisi muutettuna puoleen väliin. Voi myös olla, että siten elokuva olisikin heikompi, joten on ehkä ihan hyvä, että tarina kulkee näin. Joka tapauksessa kyseessä on tähän mennessä paras Mission: Impossible -elokuva.

Sarjan ohjaajana toimii tällä kertaa Brad Bird, joka on aiemmin ohjannut vain animaatioita, kuten Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) ja Rottatouille (Ratatouille - 2007). Leffasta ei kuitenkaan huomaa lainkaan, että kyseessä on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä näyttelijöiden kanssa eri kuvauslokaatioissa, vaan hän tekee erinomaista työtä ja on luonut upean tunnelman. Josh Appelcaumin ja André Nemecin työstämä käsikirjoitus on myös loistava, vaikka he olisivat voineet kirjoittaa pahiksesta kiinnostavamman. Vitsit eivät myöskään ole mitä parhaimmat, mutta tuovat kelpoa kevennystä. Ghost Protocol on kuvattu todella tyylikkäästi ja se on muutenkin visuaalisesti näyttävä. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Valaisu, lavasteet, maskeeraukset ja efektit ovat taidokkaasti toteutetut. Edellisen osan musiikit säveltänyt Michael Giacchino on säveltänyt myös tämän elokuvan musiikit ja hän on onnistunut fantastisesti. Musiikki tuo huikeasti lisäyksensä tunnelmaan. Lalo Schifrinin mahtava tunnusmusiikki on tietysti mukana ja se jää varmasti loppupäiväksi soimaan päässä.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Ghost Protocol on erinomainen agenttiseikkailu, joka kohoaa jopa edellisen osan yläpuolelle. Harmillisesti sen pahis ei ole kovin kiinnostava, vaikka Nyqvist onkin mainio näyttelijä, minkä lisäksi loppuhuipennus tuntuu laimeahkolta täydellisyyttä hipovan Dubai-osion jälkeen. Muuten filmi nappaa mukaansa heti alussa ja tuntuu vihdoin siltä kuin Ethan Huntin ja tämän tiimin tehtävä todella olisi mahdoton. Erilaisia jännityshetkiä luodaan jatkuvasti mukaan, jolloin leffa ei päästä irti katsojasta ja tunnelmaan on upeasti saatu mukaan kiireellisyyttä, vaikkei elokuva itse kiirehdi. Kun tiimi ei voi saada mistään tukea tai uusia vempaimia rikkinäisten tilalle, täytyy heidän jatkuvasti keksiä lennosta uusia suunnitelmia, mikä tekee leffasta entistäkin jännittävämmän. Myös huumoria on ihan toimivasti mukana. Ohjaaja Brad Bird on siirtynyt animaatioiden parista näyteltyihin elokuviin niin sujuvasti, että tuntuu kuin hän olisi vanha konkari. Tekninen toteutus on loistokasta ja näyttelijät ovat todella oivallisia rooleissaan. Ethanin tiimi on vihdoin saatu juuri oikeaksi ja jokaisesta tiimiläisestä on tehty mielenkiintoinen. Jos pidit edellisistä osista tai yleisesti toimintaelokuvista, jotka ovat äärimmäisen viihdyttäviä, mukaansatempaavan jännittäviä ja täynnä nokkeluutta, niin todellakin kannattaa katsoa Mission: Impossible - Ghost Protocol. Se on selvästi sarjan paras osa ja ihmettelen, jos joskus vielä tulee sitä parempi Mission: Impossible -filmi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017 - Muokattu 30.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Mission: Impossible - Ghost Protocol, 2011, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions, Bad Robot

Arvostelu: Spectre (2015)

SPECTRE

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Christoph Waltz, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Dave Bautista, Andrew Scott, Rory Kinnear, Monica Bellucci ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Casino Royale (2006) käynnisti supersuositun James Bond -leffasarjan (1962-) uudestaan ja se oli todella suosittu sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa. Jatko-osa Quantum of Solace (2008) ei ollut yhtä pidetty, mutta se tienasi kuitenkin paljon rahaa. Skyfall (2012) sen sijaan tienasi yli miljardin, minkä lisäksi sitä kehuttiin erittäin paljon. Seuraavaa teosta alettiinkin suunnittelemaan aika lailla heti, kun Skyfall huomattiin jättihitiksi. Fanit olivat innoissaan, kun nimeksi paljastettiin Spectre, joka tarkoitti tietty Sean Conneryn tähdittämissä Bond-leffoissa esiintynyttä rikollisjärjestöä. Elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2015 ja menestyi erinomaisesti, tienaten lähes 900 miljoonaa dollaria. Vaikka leffasta monet pitivät, sai se myös paljon kritiikkiä ja monet pitivät sitä pettymyksenä edelliseen osaan verrattuna. Itse näin Spectren edeltäjän tapaan ensi-illassa ja meitä oli silloinkin aikamoinen jengi kasassa. Pidin elokuvasta, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä, mitä odotin. Mielestäni samana vuonna ilmestyneet agenttileffat Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E. - 2015) olivat kaikki tätä elokuvaa parempia, vaikka tämän oli tarkoitus olla genressään vuoden kohokohta. Varsinkin toisella katselukerralla mietin, että Skyfall on huomattavasti tätä parempi, enkä jaksanut katsoa Spectreä kolmatta kertaa. Kuitenkin vuoden alussa katsoin Casino Royalen ja Quantum of Solacen ja samalla päätin arvostella nämä uudet Bondit. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoin vihdoin Skyfallin (jota ennen vilkaisin kaksi edeltäjää uudestaan) ja heti seuraavana päivänä katsoin myös Spectren.

Agentti 007 James Bond suorittaa tehtävää, jonka edesmennyt M on hänelle antanut. Johtolangat vievät Bondin Roomaan, jossa hän kohtaa rikollisjärjestö SPECTREn.

Daniel Craig nähdään neljättä kertaa James Bondin roolissa ja hän hoitaa hommansa yhä kunnialla... ainakin suurimmaksi osaksi. Craigilta nimittäin löytyy pari hetkeä, jolloin näyttää siltä, ettei häntä kiinnosta esittää roolia ja niin hän kertoikin leffan ilmestyttyä. Craig sanoi, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin esittäisi 007:ä enää koskaan. Sääli, että herran mielipide on sellainen, sillä hän on mielestäni paras henkilö rooliin. Hän saa jälleen kerran Bondin tuntumaan enemmän ihmiseltä kuin pelkältä herrasmiesvakoojalta. Leffasta löytyykin pari kohtaa, joissa Craig pääsee osoittamaan kunnolla tunteita.

Bondilla pitää perinteen mukaan tietty olla joku naikkonen ja tällä kertaa se on Léa Seydouxin esittämä tohtori Madeleine Swann. Valitettavasti Seydoux ei ole kovin osuva valinta, eikä hän kykene tuomaan esille tunteita, vaan vaikuttaa jotenkin oudon etäiseltä ja kylmältä koko elokuvan ajan. Hahmo on myös kirjoitettu kehnosti, sillä aluksi hän on täysin Bondia vastaan ja feministinä sanoo, ettei tarvitse urhoollista ritaria pelastamaan häntä, vaan hän pystyy selviämään ihan hyvin itse, mutta heti kun Bond on pelastanut hänet vaikeasta tilanteesta, päätyvät he pussailemaan. On hienoa, että Madeleinesta on yritetty saada aikaiseksi hahmo, joka osaa itsekin asioita, mutta toteutus ei ole onnistunut.
     Elokuvan pahiksena, eli SPECTRE-järjestön johtaja Franz Oberhauserina nähdään Christoph Waltz. Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds - 2009) Waltz osoitti upeasti taitavansa inhottavan uhkaavan roiston roolin, mutta tässä hän tuntuu vain kopioivan omaa työtään, huonolla tuloksella. Hän ei ole uhkaava, kuten Javier Bardemin Silva Skyfallissa, eikä oivallisesti kirjoitettu persoona, kuten Mads Mikkelsenin Le Chiffre Casino Royalessa. Oberhauserille on myös yritetty kirjoittaa yllätyksiä, mutta yhden niistä arvaa jo ennen kuin leffan pistää pyörimään ja toinen ei vain vakuuta.
     Skyfallin lopussa kuollut MI6:n johtaja M (Judi Dench) on korvattu samaisessa elokuvassa esitellyllä Ralph Fiennesin esittämällä Mallorylla. Vaikka Fiennes onkin loistava näyttelijä, ei hänessä ole samaa auktoriteettia ja johtajuutta kuin Denchissä, jolloin hänen versionsa hahmosta jää harmillisen latteaksi. Kyseisessä leffassa esitellyt erikoislaitteita tekevä Q (Ben Whishaw) ja neiti Moneypenny (Naomie Harris) tekevät myös paluun. Jälkimmäisen roolia on pienennetty, mutta Q:lle on saatu hauskoja tilanteita mukaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisen M:n avustaja Tanner (Rory Kinnear) pienessä roolissa, sekä Andrew Scott C:nä, joka yrittää lopettaa 00-ohjelman, Dave Bautista hiljaisena korstona ja Monica Bellucci leskiroolissa, jossa hän on täysin alikäytetty. Mukana on myös kahdesta Craigin ensimmäisestä Bondista tuttu herra White, jota esittää yhä Jespen Christensen.

Spectre alkaa todella vaikuttavasti näyttävällä pitkällä kuvalla, jossa seurataan massiivisen joukkokohtauksen kulkua Meksikon kuolleiden päivän juhlassa. Alkukohtaus loppuu hieman mitäänsanomattomaan helikopteritaisteluun, mutta silti katsoja on positiivinen tulevasta, sillä pätkä oli muuten niin tyylikäs. Tästä sitten aletaan seuraamaan tarinaa kunnolla. Alussa viitataan hauskasti Skyfallin tapahtumiin, jolloin yksittäisiltä tuntuvat seikkailut yhdistyvät mukavasti toisiinsa. MI6-rakennus on yhä raunio ja Bondin lapsuudenkodista on pelastettu muutamia esineitä. Katsojana seuraa mielenkiinnolla, kun Bond lähtee suorittamaan tehtäväänsä ja ei aikaakaan, kun pääsee näkemään vauhdikkaan autotakaa-ajon Rooman kaduilla ja hurjan lentokonekohtauksen Itävallan lumisilla vuorilla. Valitettavasti niiden jälkeen tunnelma lässähtää ja alkaa tuntua, ettei tekijöitä ole kiinnostanut projektin viimeistely. Lähes kaikki alkaa nimittäin tuntua keskeneräiseltä kuin mihinkään ei olisi panostettu kunnolla. Vain jännittävän junataistelun aikana taso nousee, mutta sen jälkeen se laskee jälleen, kunnes se kulkee eteenpäin niin laiskasti, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa loppuratkaisu. Leffan finaali on jokseenkin jopa tylsä, minkä lisäksi viimeinen kohtaus tuntuu äärimmäisen antiklimaattiselta, mikä voi helposti tuottaa katsojalle pettymyksen.

Elokuvasta löytyy todella selkeitä heikkouksia. Sen lisäksi, ettei filmin tekoon ole annettua kaikkea, on se liian pitkä, jolloin se käy jossain kohtaa pitkäveteiseksi. Loppupäässä voi huomata haukottelevansa, vaikkei erityisemmin väsyttäisikään. Bondin ja Madeleinen romanssi on tosiaan todella heikosti luotu. Aiemmin mainitsemani esimerkin lisäksi yhdessä kohtaa Madeleine kertoo rakastavansa Bondia (kun he ovat tunteneet vasta päivän tai pari), mutta viisi minuuttia myöhemmin hän sanoo, ettei voikaan olla Bondin kanssa yhdessä. Täh? Myös C:n tuoma juonikuvio on kehnosti tuotu mukaan, eikä SPECTREn hurja suunnitelma oikein kiinnosta. Paria toimintakohtausta lukuunottamatta ei myöskään tunnu siltä, että vastukset olisivat minkäänlaista haastetta Bondille, jolloin ne tuntuvat tarpeettomilta. Yllätykset eivät yllätä, mutta hauskoja kohtia on sentään mukana muutamia. Löytyy leffasta onneksi tarpeeksi hyviä juttuja, jotta se jaksaa viihdyttää, mutta jää se Craigin Bondeista selvästi heikoimmaksi.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty nähtävissä. On mahtavaa, että filmi alkaa vanhaan tyyliin piippukuvalla, joka on kahdessa edellisessä osassa nähty vasta elokuvan lopussa. Bond tottakai esittelee itsensä tyylillä "Bond, James Bond" ja baaritiskille päästyään hän pyytää vodka martinin ravistettuna, ei sekoitettuna. Vaikka Spectre on yhä hieman realistisempi Bond-elokuva, alkaa se kulkea lähemmäs kohti vanhaa tyyliä. Bondin autosta löytyy esimerkiksi enemmän erikoisia vempaimia, minkä lisäksi hän selviää vaarallisesta pudotuksesta osumalla pehmeään sohvaan. Siinä kohtaa katsojasta tuntuu kuin katsoisi Roger Mooren tähdittämää 007-filmiä. Alkutekstien aikana kuultava Bond-tunnuskappale on tällä kertaa Sam Smithin esittämä "Writing's on the Wall", joka hämmentää aluksi, mutta tuntuu muutaman kuuntelun jälkeen ihan kivalta. Siitä kuitenkin puuttuu täysin tarvittava mahtipontisuus, jota siinä välillä yritetään tavoitella. Kappale voitti Oscar-palkinnon, mutta ei se sitä ansainnut.

Ohjaaja Sam Mendesiltä on tainnut loppua mielenkiinto kesken tai siltä elokuva ainakin vaikuttaa. Suuren aloituskohtauksen jälkeen on varmaan kiinnostus aihetta kohtaan katkennut, mutta loppu on silti pitänyt tehdä. Hienon Skyfallin jälkeen ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä Mendesille on käynyt? Neljän henkilön kynäilemä käsikirjoitus ei myöskään ole kovin kummoinen. Kuvaus on sentään toimivaa, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Valaistus (yhtä kidutuskohtausta lukuunottamatta), maskeeraus ja lavastus ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ja ääniefektit ovat mainiot. Värimäärittely painottuu kuitenkin liikaa kellertävyyteen ja musiikki aiheuttaa valitettavasti pettymyksen. Kun kuuntelee tarkkaan, niin voi huomata, että säveltäjä Thomas Newman on lähinnä vain kierrättänyt Skyfallin musiikit tähän ja lisäillyt pari hassua juttua mukaan. Se jos mikä on laiskaa.

Yhteenveto: Spectre on keskinkertainen ja liian pitkä agenttiseikkailu, johon ei ole panostettu tarpeeksi. Ohjaaja Sam Mendesiä ei ole selvästi kiinnostanut elokuvan teko, minkä lisäksi säveltäjä Thomas Newman on vain laiskasti kierrättänyt edellisen leffan musiikkeja. Jopa Bondia esittävä Daniel Craig näyttää välillä siltä, että haluaisi vain kotiinsa. Christoph Waltz ei ole kovin kummoinen pahis ja Léa Seydoux on vielä heikompi Bond-tyttönä. Ralph Fiennes on sentään ihan toimiva M ja Ben Whishaw'n Q:lle on saatu hauskoja hetkiä. Leffa alkaa kyllä mainiosti, mutta menettää katsojan kiinnostuksen noin puolen välin kohdalla. Käsikirjoitus on aika kehno ja loppuhuipennus ei enää tunnu miltään. Viimeinen kohtaus on todella antiklimaattinen pettymys. Sitä Spectre lähinnä on muutenkin, pettymys. Jos pidit Craigin edellisistä Bondeista tai yleisesti olet sarjan fani, niin kyllähän tämän katsoo, mutta muuten kannattaa palata vilkaisemaan Casino Royale ja Skyfall. Jopa Quantum of Solace on tätä parempi, sillä paljon lyhyemmällä kestollaan se onnistuu viihdyttämään paremmin. Lopputekstien jälkeen lukee, että James Bond palaa vielä ja niin hän tuleekin tekemään marraskuussa 2019. Toivottavasti se on huomattava parannus tähän teokseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.007.com
Spectre, 2015, Columbia Pictures, B24, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Sony, Danjaq

Arvostelu: The Lobster (2015)

THE LOBSTER (2015)

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Rachel Weisz, John C. Reilly, Ben Whishaw, Olivia Colman ja Léa Seydoux
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Ainoa mitä tiesin The Lobsterista, kun menin katsomaan sitä, oli sen juonikuvaus ja että siinä olisi pääosassa Colin Farrell. En ollut nähnyt erityisemmin mainoksia siitä, vain yllä olevan julisteen. En usko, että olisin välttämättä koskaan tai ainakaan pitkiin aikoihin nähnyt The Lobsteria, jos en olisi lähtenyt sen lehdistönäytökseen. Juonikuvaus kuulosti niin hölmöltä, että pakkohan se oli vilkaista. Kuvauksen perusteella elokuva olisi aivan mahtava tai järkyttävän huono.

Davidin vaimo jättää hänet, jolloin David viedään hotellille, jossa hänen täytyy löytää itselleen uusi, hänen kanssaan yhteensopiva kumppani neljänkymmenenviiden päivän sisällä tai hänet muutetaan hänen itse valitsemakseen eläimeksi ja vapautetaan luontoon.

Läpi elokuvan näytteleminen on hyvin tönkköä, mutta se kuuluu selkeästi elokuvan tyyliin. Eleet ja ilmeet ovat hyvin minimalistisia, jolloin kukaan ei tunnu kovin inhimmilliseltä. Pääosassa nähdään tosiaan Colin Farrell, joka on osoittanut olevansa joskus todella hyvä ja joskus erittäin huono (köh, Daredevil, 2003 köh!) ja on onneksi tässä oikein mainio. Farrell näyttelee Davidia, jolle jää käteen vain hänen koiraksi muuttunut veljensä Bob, kun hän joutuu hotelliin. Davidin taustaa ei kovin paljoa avata, vaan hänet näytetään lähinnä vain sellaisena kuin hän on juuri niillä hetkillä, jotka elokuvassa näytetään. Vaikka hahmo onkin hieman tönkkö, niin hän muuttuu onneksi läpi elokuvan.
     Hotellissa David tapaa ontuvan Johnin, jona nähdään Ben Whishaw, sekä lespaavan Robertin, jota näyttelee John C. Reilly. Kumpikin suoriutuu osastaan hyvin, vaikka välillä Reillysta tuntuu huomaavan tarpeen alkaa väännellä naamaansa.
     Muina hahmoina nähdään mm. hotellin omistaja (Olivia Colman), metsässä asuva likinäköinen nainen (Rachel Weisz), sekä yksinelävien johtaja (Spectrestä, 2015, tuttu Léa Seydoux). Weiszin hahmo on loppupuolella isommassa roolissa ja hän suoriutuu osastaan hyvin. Seydouxin osuus jää aika yksiulotteiseksi, eikä hän tee kovin suurta vakuutusta minuun vieläkään.

Kyllä, luitte oikein juonikuvauksen. Elokuvassa tosiaan kaikki sinkut viedään hotelliin, jossa heille annetaan neljäkymmentäviisi päivää aikaa löytää uusi kumppani, jonka kanssa on yhteensopiva ja jos he epäonnistuvat, niin heidät muutetaan eläimiksi. Eläin päätetään heti aluksi hotelliin saavuttua ja David valitsee hummerin, josta elokuva saa nimensä. Hummeri siksi, että ne elävät yli satavuotiaiksi ja kykenevät parittelemaan läpi elämänsä. Välillä sinkut pääsevät metsästämään luonnossa asuvia yksineläviä, jotka eivät suostu asumaan hotellissa. Jokaisesta kiinniotetusta yksinelävästä saa itselleen yhden lisäpäivän hotellilla. The Lobsterissa ei koskaan selitetä, miten tällaiseen maailmaan on päädytty tai miksi koko järjestelmä on olemassa, vaan niin nyt vain sattuu olemaan. Hotellilla myös tapahtuu mitä oudompia asioita. Esimerkiksi naishoitajat antavat miehille lyhyitä sylitansseja, sillä niiden olisi tutkittu auttavan psykologisesti kumppanin löytämistä. Sinkuille näytetään myös kömpelöiden teatteriesitysten avulla, miten voisi muka käydä, jos ei ole kumppania. Yksi hahmoista luo itselleen nenäverenvuotoja hakkaamalla naamaansa salaa koviin pintoihin, vain ollakseen yhteensopiva juuri tietyn henkilön kanssa. Luonnossa elävät taas kaivavat hautansa valmiiksi, sillä ei heitä kukaan muukaan hautaisi ja juhliessaan jokainen kuuntelee omilla kuulokkeillaan musiikkia, jolloin ulkopuolisen silmissä he näyttävät vain heiluvan hölmösti.

Ja kaikki tämä tehdään täysin tosissaan. Hahmot eivät naura, eivätkä edes hymyile, vaan puhuvat hyvin pelkistetysti, pokerinaamat kasvoillaan ja heidän liikkeensä ovat todella tarkkaan määritettyjä. Katsojana on silti pakko nauraa, sillä etenkin ensimmäisen tunnin aikana tulee yhä vain oudompia ja tyhmempiä asioita mukaan. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa nainen ajaa autoa, pysäyttää sen, astuu ulos ja ampuu aasin. Tätä ei mitenkään selitetä jälkeenpäin, vaan se vain tapahtuu, niin kuin kaikki muukin elokuvassa. Läpi elokuvan kuullaan likinäköisen naisen kertojaääntä, joka toimii todella hyvin. Elokuvassa on myös välillä todella sairaita kohtia ja kun näkyy verta, niin sitä myös nähdään paljon. Kovin paljoa ei tunteita esiinny elokuvassa, ainakaan kovin aidon oloisia. Kun kumppaneiden löytymiset ilmoitetaan, niin sekä mies että nainen sanovat vain hyvin monotonisesti: "Olen niin onnellinen."

Herää tietysti kysymys, että millainen ihminen keksisi mitään tällaista? Näköjään Yorgos Lanthimos ja toinen käsikirjoittaja Efthymis Filippou, jotka ovat luoneet erittäin hämmentävän kokonaisuuden. Ensimmäisen tunnin ajan juttu toimii todella hyvin. Asiat naurattavat ja aina tulee vain uusia, vielä oudompia hommia mukaan. Harmi vain, että toisen tuntinsa aikana The Lobster alkaa menettää tehoaan, eikä suurimmaksi osaksi enää toimi niin hyvin. Koko elokuva on hidastempoinen, mutta loppupuoli tuntuu paikoitellen jopa tylsältä. Elokuvan loppua olisi voinut tiivistää parillakymmenellä minuutilla, jolloin katsoja viihtyisi paljon paremmin loppuun asti. Etenkin kun loppu on heikompi, katsojalle ei jää niin positiivinen tunne, sillä alku on heikommin muistissa. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Monet kuvat ovat pitkiä ja yhden kuvan aikana ehtii usein tapahtua paljon. Musiikkia ei kovin paljoa kuulla ja pääosin läpi elokuvan soi vain lyhyt pätkä Dmitri Shostakovichin säveltämästä "String Quartet No. 8". Äänitehosteet ovat hyvin mietittyjä, mutta niitäkään ei tunnu olevan erityisen paljoa elokuvassa.

Yhteenveto: The Lobster on hyvin erikoinen ja hämmentävä pätkä. Ensimmäinen tunti on todella hyvä, mutta loppuosio heikkenee huomattavasti, mikä on sääli. Vaikka näytteleminen on kaikin puolin todella tönkköä, tyyli sopii elokuvaan. Oudot asiat naurattavat, vaikka kaikki on tehty erittäin vakavasti elokuvassa. Hotellissa tapahtuvat asiat ovat parasta, mutta sen ulkopuolella nähtävä osuus ei ole yhtä mielenkiintoinen. The Lobster on niin hämärä pätkä, että monilla voi mennä täysin ohi sen (alkupuolen) hienous. Tämä ei todellakaan sovi kaikille, mutta hieman erilaisista elokuvista nauttivat luultavasti viihtyvät tämän parissa. Tämä ei ole helppo elokuva, joten johonkin koko perheen elokuvailtaan tämä ei sovi ollenkaan. Vaikka alkupuoli oli mielestäni hieno, en silti usko, että minun tarvitsisi nähdä tätä enää uudestaan. On se silti kerran kiva kokea.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.hamiltonartscouncil.ca
The Lobster, 2015, Element Pictures, Scarlet Films, Faliro House Productions SA, Haut et Court, Lemming Film, The British Film Institute, Channel Four Television Corporation