Pääosissa: Viggo Mortensen, Maria Bello, Ed Harris, Ashton Holmes, Peter MacNeill, Stephen McHattie, Greg Bryk, Heidi Hayes, Kyle Schmid ja William Hurt
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16
A History of Violence perustuu John Wagnerin kirjoittamaan ja Vince Locken piirtämään sarjakuvaan Väkivaltainen tausta (A History of Violence) vuodelta 1997. Sarjakuvan pohjalta kiinnostuttiin tekemään elokuva-adaptaatio, jonka alkuperäisestä käsikirjoituksesta vastasi Josh Olson. Vaikka Olson on yksinään merkitty elokuvan käsikirjoittajaksi, myöhemmin päätähti Viggo Mortensen on kertonut, ettei piitannut Olsonin tekstistä ja että ohjaaja David Cronenberg työsti sen lähes täysin uusiksi kuvauksissa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta A History of Violence sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta ja sai parhaan miessivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan draamaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt A History of Violencea, vaikka sitä on kehuttu minulle jo vuosia ja olen omistanutkin sen blu-rayna jo parin vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoa ja arvostella leffan juhlan kunniaksi.
Tom Stallista muodostuu pienen indianalaiskaupungin sankari, kun hän pysäyttää kaksi rikollista, mutta hehkuttavalla mediahuomiolla on ikävä puolensa, kun se houkuttelee paikalle Tomin salaperäisen menneisyyden.
Thomas Janen ja Harrison Fordin kieltäydyttyä roolista, Tom Stallin osan omaksui Viggo Mortensen, joka oli vuonna 2005 kovaa huutoa, näyteltyään Aragornia Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Tom pyörittää omaa kuppilaansa, tulee kaikkien kanssa toimeen ja on rakastava mies vaimolleen Edielle (Maria Bello) ja hyvä isä lapsilleen Jackille (Ashton Holmes) ja Sarahille (Heidi Hayes). Vai onko oikeasti sittenkään? Mortensen istuu rooliinsa täydellisesti. Hän hoitaa tonttinsa mallikkaasti huolehtivana perheenisänä ja pääsee tosissaan vauhtiin, kun Tomin menneisyys palaa kummittelemaan. Golden Globe -ehdokkuuden saanut Bello on myös todella hyvä vaimona, Holmesin suoriutuessa oivallisesti kiusatun, mutta sanavalmiin pojan roolista.
Elokuvassa nähdään myös Stephen McHattie ja Greg Bryk pikkurikollisina, jotka Tom elokuvan alussa päihittää kuppilassaan ja nousee pienen Milbrook-kaupungin sankariksi, Peter MacNeill sheriffi Samina, sekä Ed Harris ja edesmennyt William Hurt rikossyndikaattiin kuuluvina Carlina ja Richienä, jotka kiinnostuvat Tomista tämän uroteon seurauksena. MacNeill istuu mainiosti rehdin sheriffin osaan, kun taas Harris ja Hurt ovat hyvässä vedossa kunnon roistoina. Hurt tekee pätevää työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä, mutta minun on silti sanottava, että mielestäni Harris tekee vakuuttavampaa työtä ja heistä kahdesta olisin itse antanut Oscar-ehdokkuuden Harrisille, enkä Hurtille, jolle se napsahti.
Enpä yhtään ihmettele, miksi A History of Violencea pidetään niin korkeassa arvossa. Tällaisia samanlaisia tarinoita, joissa mies on paennut menneisyyttään onnistuneesti vuosia, kunnes eräänä päivänä menneisyys vihdoin löytää miehen uudelleen, on nähty useasti ennen ja jälkeen tämän leffan, mutta elokuvan toteutus on omaa luokkaansa. Vastasi käsikirjoituksesta sitten Josh Olson tai David Cronenberg, on teksti vahva. Vaikka leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia, ei homma koskaan kiirehdi. Jännitysnäytelmä etenee omalla painollaan, kliseitä kivasti välttelevän tapahtumaketjun eskaloituessa kohti väkevää loppuhuipennusta. Pidin myös kovasti siitä, että elokuva luottaa katsojaansa, eikä esimerkiksi ryhdy liikaa selittelemään Tomin taustoja vaikkapa takaumakohtausten kautta.
Ohjaajana Cronenberg taas näyttää taas osaavansa luoda tiukan vangitsevaa ilmapiiriä, vaikka ruudulla nähtävät asiat eivät aina olisikaan järin miellyttäviä. Vaikkei leffa olekaan kuvastoltaan yhtä inhottava kuin Cronenbergin töissä yleensä, mies on ujuttanut sekaan pari häiriintynyttä otosta, jotka muistuttavat hänen body horror -taustastaan. Samalla Cronenberg on kuitenkin osannut hillitäkin itseään. Alun perin A History of Violence oli raaempi, mutta ohjaaja itse oli sitä mieltä, että pahimpia juttuja oli syytä leikata pois. Väkivalta on kuitenkin aiheena läsnä elokuvassa alusta loppuun saakka ja sitä käsitellään onnistuneesti monista vinkkeleistä ja eri tavoin. Kyse ei ole vain tavanomaisesta turpaanvedosta ja ammuskelusta, vaan väkivallan eri muodoista, väkivaltakierteen synnystä ja sen luomasta addiktiosta.
Myös teknisiltä ansioiltaan A History of Violence on laadukas teos. Se on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavastukset ja puvustukset ovat oivat ja yhdessä tehostetiimin kanssa maskeeraajat saavat aikaisiksi karmaisevan rajuja näkyjä. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Howard Shore maalailee alakuloisesti säveltämillään musiikeilla, joskin kerran jos toisenkin huomasin, että Shorelle jäivät tietyt sointukulut päälle Taru sormusten herrasta -ajoilta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A History of Violence, 2005, New Line Cinema, New Line Productions, BenderSpink, Media I! Filmproduktion München & Company
Pääosissa: Viggo Mortensen, Léa Seydoux, Don McKellar, Kristen Stewart, Scott Speedman, Lihi Kornowski, Welket Bungué, Nadia Litz, Tanaya Beatty, Yorgos Pirpassopoulos, Yorgos Karahimos ja Sozos Sotiris
Genre: scifi, draama, kauhu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
Crimes of the Future on body horror -mestari David Cronenbergin uusi elokuva. Cronenberg sai idean elokuvaan jo parisen kymmentä vuotta sitten, jolloin projekti kulki nimellä "Painkillers". Alun perin päärooliin haettiin Nicolas Cagea, mutta tämän kieltäydyttyä Ralph Fiennes otti paikan. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Cronenberg päätti keskittyä muihin ideoihinsa. 2010-luvun lopulla Cronenberg palasi kuitenkin ideansa pariin ja ryhtyi uudella innolla työstämään sitä eteenpäin - tällä kertaa nimellä Crimes of the Future, jota Cronenberg oli käyttänyt jo filmografiansa toisen leffan nimenä vuonna 1970. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta elokuva sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, jossa se oli ehdolla pääpalkinto Kultaisesta palmusta. Nyt elokuva saapuu Suomenkin teattereihin ja itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin Cronenbergiltä olevan tulossa uusi elokuva. Pääsin katsomaan Crimes of the Futuren pari päivää ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.
Tulevaisuudessa kipu ja sairaudet ovat kadonneet ja kirurgiasta on tullut uusi normi, syrjäyttäen jopa seksin ihmisten uutena intohimon osoituksena.Jatkuvasti uusia elimiä sisällään kasvattava Saul Tenser tekee performanssitaidetta leikkauksillaan, kun hänelle tarjotaan uudenlaista esitysideaa, johon liittyy lapsen ruumiinavaus.
Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Aragornina parhaiten tunnettu Viggo Mortensen näyttelee Saul Tenseriä, miestä, jonka keho luo kaiken aikaa uusia elimiä - usein jopa sellaisia, joista tiede ei vielä tiedä. Saul on taiteilija, joka pitää omaa kehoaan kankaana ja tekeekin yhteistyötä Léa Seydouxin esittämän Capricen kanssa. Ihmiset maksavat heille rahaa siitä, että pääsevät näkemään, kun Caprice työntyy robottikäsin Saulin kehon sisälle, tatuoi Saulin uuden sisäelimen, kun se on yhä Saulin sisällä ja kaivaa sen sitten ulos esille kaikkien ihailtavaksi. Meidän mielestä sairasta ja kuvottavaa touhua, elokuvan sisäisessä maailmassa ihan arkipäivää. Mortensen ja Seydoux suoriutuvat oivallisesti osistaan kummallisina taiteilijoina.
Elokuvassa nähdään myös Don McKellar ja Kristen Stewart kansallisella elinvirastolla työskentelevinä Wippetinä ja Timlininä, Nadia Litz ja Tanaya Beatty erikoisen konefirma LifeFromWaren työntekijöinä Routerina ja Berstinä, Welket Bungué siveyspoliisin rikosetsivä Copena, sekä Lihi Kornowski ja Scott Speedman ex-pariskuntana, jotka haluavat käyttää kuollutta lastaan Saulin ja Capricen taideteoksessa. Sivunäyttelijät hoitavat työnsä vaihtelevasti. McKellar, Litz, Beatty, Kornowski ja Speedman ovat osissaan ihan kelvolliset. Stewart näyttää, että viimevuotinen Spencer-elokuva (2021) oli kenties sittenkin pelkkä yksittäinen onnistuminen muuten kehnojen suoritusten joukossa. Myöskään Bungué ei vakuuta poliisin osassa.
Vaikka en olekaan nähnyt David Cronenbergiltä muita elokuvia kuin hänen tunnetuimmat työnsä, Videodrome - tuhon aseen (Videodrome - 1983) ja Kärpäsen (The Fly - 1986), hän onnistui niillä tekemään niin ison vaikutuksen, että minulle riitti pelkkä hänen mukanaolonsa, että halusin nähdä Crimes of the Futuren. Valitettavasti vastassani oli aikamoinen pettymys. Elokuvasta löytyy erittäin mielenkiintoiset lähtökohdat maailmasta, jossa kipua ei enää ole ja ihmisten vartaloiden availusta ja muutenkin kirurgiasta on muodostunut monien ihastelun kohde. Kirurgian tuottamaa nautintoa verrataan leffassa jopa seksiin. Ihmisten evoluutio on myös ottanut harppauksia eteenpäin uudenlaisten elinten kautta.
Elokuvan ongelmat lähtevät liikkeelle jo siitä, kuinka tätä varsin friikkiä maailmaa esitellään. Luontevan sijaan esittely tapahtuu todella tönkön dialogin kautta, jossa hahmot puhuvat luonnottoman kuuloisesti asioita, jotta katsoja pysyisi kärryillä siitä, mistä kaikessa on kyse. Käsitteitä avataan keskusteluissa kömpelösti ja välillä filmiä on vaivaannuttavaa seurata. Dialogi ei jää käsikirjoituksen ainoaksi viaksi, vaan Crimes of the Future on lähinnä kasa Cronenbergin vinksahtaneita ideoita, jotka eivät muodosta tarpeeksi vahvaa punaista lankaa, jotta katsoja jäisi tuijottamaan elokuvaa yhtä intensiivisesti kuin Saulin ja Capricen haltioitunut yleisö. Filmi on yllättävänkin pitkäveteinen ja vaikka se tarjoaa ällöttävää kuvastoa, on se oudon särmätön. Elokuvassa pohditaan taidetta ja sen rajoja, mutta se ei onnistu jättämään jälkeään katsojaan, jotta tämä jatkaisi pohdintoja lopputekstien päätyttyä. Leffasta löytyy hetkensä, mutta kokonaisuutena se on aika yhdentekevä ja keskinkertainen scifiä, draamaa ja ohjaajalle ominaista body horroria yhdistelevä raina.
Tekniseltä anniltaan Crimes of the Future on erittäin pätevästi tehty. Se on oivallisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot ja hahmojen hyödyntämät laitteet ovat joko näyttävän häiriintyneet tai sitten vain oudot, kuten Saulin käyttämä liikkuva ruokailutuoli. Maskeeraukset ovat parhaimmillaan todella vakuuttavat, vaikka ne menevät usein ihon alle epämiellyttävyydessään. Yksi elokuvan hienoimmista ja samalla kuvottavimmista näyistä on tanssija, jonka suu ja silmät on ommeltu kiinni ja ympäri hänen vartaloaan on kiinnitetty lisäkorvia. Tehosteet toimivat ja äänimaailma on onnistunut Howard Shoren säveltämiä musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Crimes of the Future on kiehtovista ideoistaan ja maailmastaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifielokuva, josta ei oikein jää mitään käteen leffan päätyttyä. Elokuvassa pohditaan monenlaista, mutta mitkään pohdinnat eivät tartu katsojan matkaan teatterista poistuttaessa. Hieman jää kyllä hämmentynyt tunne, että mitähän oikein tuli mulkaistua? Elokuva esittelee kiinnostavaa maailmaansa aika kömpelön dialogin avulla, eivätkä käsikirjoituksen töksähdykset jää siihen. Tarina itsessään jää hieman latteaksi ja kuvottavien näkyjensäkin kanssa leffa kaipaisi enemmän potkua. Siitä löytyy paljon visuaalisia elementtejä, jotka saavat katsojan herkästi katsomaan muualle tai voimaan pahoin, mutta siihen se jää. David Cronenbergin tunnetuimpien töiden tasolle leffa ei yllä millään. Näyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevasti, mutta tekninen puoli on kunnossa. Hyviä hetkiä löytyy ripotellen sieltä ja täältä, mutta kokonaisuutena Crimes of the Future ontuu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Crimes of the Future, 2022, Serendipity Point Films, Téléfilm Canada, Ingenious Media, Argonauts, Crave, CBC Films, Hellenic Radio & Television, Rocket Science, Ekome, Greek Film Center, Ontario Creates, Bell Media, Canadian Broadcasting Corporation, Super Ecran, Wiffle Films
Pääosissa: Viggo Mortensen, Lance Henriksen, Sverrir Gudnason, Terry Chen, Gabby Velis, Hannah Gross, Laura Linney, Grady McKenzie, Etienne Kellici, William Healy ja David Cronenberg
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12
Falling on Viggo Mortensenin tähdittämä, ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja säveltämä draamaelokuva. Mortensen oli työstänyt filmin tarinaa jo pidemmän aikaa, yrittäen saada tekstiään läpi eri rahoittajilla. Hänen oli alunperin tarkoitus työskennellä vain kameran takana, tehden ohjaajadebyyttinsä elokuvalla. Vähitellen hän alkoi kuitenkin ymmärtämään, että myydäkseen elokuvan eteenpäin, hänen täytyisi myös esittää pääosaa, vedoten staravoimaansaTaru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ajoilta. Falling sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020, mutta vasta nyt se on saapumassa Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin Mortensenin tehneen siinä vaikka ja mitä. Mortensenia harvoin näkee elokuvissa nykyään ja minua kiinnosti kovasti nähdä, kuinka hän pärjäisi kameran toisella puolella. Kävinkin katsomassa Fallingin sen lehdistönäytöksessä viime marraskuussa.
John Peterson tuo muistisairaan isänsä Willisin maaseudulta Kaliforniaan, etsiäkseen tälle kodin lähempänä omaansa. Poikansa luona nykyhetken ja menneisyyden raja alkaa kuitenkin häilymään Willisin mielessä, eikä hän ole valmis poikansa toivomiin muutoksiin.
Viggo Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen kameran edessä ja tällä kertaa hän näyttelee John Petersonia, miestä, jonka vaikea lapsuus varjostaa hänen mieltään yhä nykypäivänä, mutta joka yrittää pitää menneisyyden kamaluudet erossa uudesta arjestaan. Pelkkä Mortensenin läsnäolo on vakuuttavaa ja on ihailtavaa, kuinka hyvin hän hoitaa hommansa ilman erillistä ohjaajaa. John on mielenkiintoinen hahmona ja häntä syvennetään oivallisesti pitkin leffaa esimerkiksi takaumien kautta. Niissä Johnia näyttelee lapsena ja teininä Grady McKenzie, Etienne Kellici ja William Healy, jotka tekevät myös kaikki hyvää työtä - etenkin äärimmäisen sympaattinen McKenzie.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Lance Henriksen, joka tekee kenties parhaan roolityönsä, minkä olen häneltä nähnyt. Henriksen näyttelee Johnin isää, Willis Petersonia, joka ikänsä vuoksi alkaa sekoittamaan nykypäivän menneisyyteen, tehden siten monista tilanteista vaikeita. Vielä vaikeammaksi Willis tekee tilanteet sillä, että hän on persoonana täysmulkvisti. Willis tuntuu vihaavan kaikkia ja kaikkea, eikä todellakaan välitä siitä, missä ympäristössä päättää avata sanaisen arkkunsa, eikä häneltä löydy minkäänlaista suodatinta sanavalinnoilleen. Kaikenlaisia hävyttömiä ja inhottavia asioita jatkuvasti ulos suoltava Willis on erittäin epämiellyttävä, mutta silti kiehtova tapaus. Henriksen on täysillä mukana ja heittäytyy hahmonsa vietäväksi pelottavankin hyvin. Hienoa työtä tekee myös Willistä nuorempana näyttelevä Sverrir Gudnasson. Takaumien kautta käy selväksi, ettei pelkkä ikä ole tehnyt Willisistä sellaista kuin hän on, vaan taustalla on paljon muutakin lapsuudesta lähtien.
Leffassa nähdään myös Terry Chen Johnin aviomiehenä Ericinä ja Gabby Velis heidän tyttärenään Monicana, Laura Linney Johnin siskona Sarahina, sekä Hannah Gross Johnin ja Sarahin äitinä Gwen Petersonina. Sivuosanäyttelijät tekevät mainiota työtä sillä ruutuajalla, mitä filmi heille tarjoaa. Chen tulkitsee taidokkaasti Johnin aviomiestä, joka yrittää kovasti miellyttää miehen isää, vaikka tämä kuinka olisi Ericiä vastaan homouden ja kiinalaistaustan vuoksi. Sen sijaan, että Eric päättäisi tylyttää Willisiä takaisin, hän on päättänyt pysyä hiljaa ja pyrkii olemaan täysillä rakkaan miehensä rinnalla ja tukena. Itse David Cronenberg, eli mm. Videodrome - tuhon aseen (Videodrome - 1983) ja Kärpäsen (The Fly - 1986) ohjaaja tekee pienen roolin lääkärinä.
Sen lisäksi, että Mortensen on upea kameran edessä, hän tekee vaikutuksen myös sen takana. Mortensen on kirjoittanut ja sitten ohjannut erittäin hyvän draamateoksen, minkä vahva ja traaginen isä-poika-tarina liikuttaa aidosti. Elokuva hyödyntää ajassa edestakaisin liikkumista taidokkaasti ja takaumat vain tukevat nykypäivän kohtauksia. Koska Mortensen ja Henriksen ovat niin loistavia rooleissaan, heidän välisiä kohtauksia seuraa kuin lumottuna. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia. Ne tuntuvat täysin luontevilta ja ne saattavat saada yllättäviä käänteitä vähän väliä. Vaikea yhteinen menneisyys piinaa molempia ja mitä kauemmin John ja Willis ovat yhdessä, sitä useammin vanhat kaunat nostavat taas päätään. Tämä isä-poika-suhde on vaikea, mutta syvä ja moniulotteinen.
Takaumat ovat niinkin onnistuneita, että vaikka niissä ei nähdäkään Mortensenia ja Henrikseniä, katsoja haluaa silti samassa määrin nähdä, mitä menneisyydessä on tapahtunut, eikä halua heti palata takaisin nykyhetkeen. Tähän tosin vaikuttaa se, että toisella puoliskollaan nykyhetken tapahtumat alkavat voimakkaasti toistamaan itseään. Ensimmäinen tunti menee todella nopeasti ja Willisin törkypuheet ovat lähinnä satunnaisia ja vaivaannuttavia. Toisen tunnin aikana Willis ei enää muuta teekään kuin hauku kaikkia, mikä alkaa jossain kohtaa pitkästyttämään ja tympimään. Elokuvassa on useampi minuutti pelkkää haukkumista, minkä voisi poistaa ja silti asia tulisi perille, eikä leffa menettäisi tehoaan. Itse asiassa se olisi vain kompaktimpi paketti ilman toisen puoliskon osittaista tyhjäkäyntiä. Lopussa elokuva taas nousee samoihin korkeuksiin kuin mistä se lähti. Silti se pidempi paikoillaan junnaava osio tiputtaa pisteitä. Hieman tiiviimpänä ja reippaammin eteenpäin kulkevana kokonaisuutena Falling olisi mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin erittäin mainio.
Vaikka käsikirjoitus kaipaakin hieman tiivistämistä, osoittaa Mortensen tässä lahjakkuutensa kirjoittajana. Myös ohjaajana hän onnistuu, saaden niin Henriksenin antamaan kaikkensa kuin rakentaen voimakasta tunnetta. Lisäksi Mortensen on myös säveltänyt elokuvan musiikit ja tekee siinäkin oivaa työtä. Onko mitään, mitä hän ei osaa tehdä? Jos kamera ei olisi liikkeessä, voisin uskoa, että hän toimi myös kuvaajana. Hyvää kuvausta (ja käsikirjoitusta) tukee hyvä leikkaus, vaikka viimeistään siinä olisi tiettyjä osioita voinut tiivistää. Menneisyyden kohtauksissa eri ajat on taidokkaasti toteutettu lavastein ja asuin.
Yhteenveto: Falling on todella hyvä draamaelokuva ja vahva osoitus Viggo Mortensenin lahjakkuuksista myös kameran takana. Mortensen ällistyttääkin sillä, kuinka paljon hän on leffan eteen tehnyt aina näyttelemisestä ohjaamiseen ja käsikirjoittamisesta tuottamiseen. Hän on jopa säveltänyt elokuvan musiikit! Vaikka Mortensen onkin kameran edessä vakuuttava, parasta työtä näyttelijöistä tekee äksyä Willis-isää esittävä Lance Henriksen, joka on erinomainen kiinnostavassa (joskin epämiellyttävässä) roolissaan. Filmin vaikea isä-poika-suhde on voimakkaasti rakennettu ja niin Mortensenin ja Henriksenin roolityöt kuin taidokas takaumien käyttö auttavat katsojaa syventymään sen moniulotteisuuteen. Leffasta löytyy kuitenkin ongelmansa ja toinen puolisko ryhtyy toistamaan itseään liikaa. Henriksenin loistotyöstä huolimatta hänen hahmonsa jatkuva hävyttömyyksien suoltaminen alkaa jossain kohtaa kyllästyttämään itse kutakin. Falling on heikkouksistaan huolimatta erittäin mainio teos, jota suosittelen kaikille draamatarinoiden ystäville - sekä tietty Viggon faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Peter Farrelly Pääosissa: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini, Dimeter Marinov, Mike Hatton, Iqbal Theba, Sebastian Maniscalco ja Joe Cortese Genre: draama, komedia Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12
Green Book pohjautuu tositarinaan muusikko Don Shirleyn ja hänen kuskinsa Frank "Tony Lip" Vallelongan ystävyydestä ja sen nimi viittaa Victor Hugo Greenin kirjaan "The Negro Motorist Green Bookiin" (1936-1966), mikä sisältää motelleja ja ravintoloita, joissa tummaihoiset saivat syödä 1900-luvun puolessa välissä. Ohjaaja Peter Farrelly ja käsikirjoittaja Brian Hayes Currie kiinnostuivat tarinasta ja saivat Tony Lipin pojan, Nick Vallelongan työstämään elokuvaa heidän kanssaan. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Green Book sai ensiesityksensä syyskuussa 2018 Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty eri festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja saapuu nyt myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät, mutta todellinen mielenkiintoni syttyi, kun elokuva voitti kolme Golden Globe -palkintoa (paras musikaali- tai komediaelokuva, paras miessivuosa ja paras käsikirjoitus). Aloinkin odottamaan elokuvan näkemistä ja iloitsin, kun Finnkino näytti siitä ennakkonäytöksen muutama päivä ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1962 tummaihoinen muusikko Don Shirley palkkaa amerikkalais-italialaisen Tony Lipin kuskiksi kiertueelleen läpi Yhdysvaltojen rasistisen eteläpuoliskon.
Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Viggo Mortensen näyttelee Frank "Tony Lip" Vallelongaa, joka pääasiassa selvittää ongelmansa tinttaamalla jotakuta turpaan. Tony Lip on aika äkkipikainen, mutta samalla hän haluaa myös ottaa rennosti ja nauttia elämän pienistä iloista. Etenkin syöminen on selvästi todella tärkeää Tonylle. Hän on kuitenkin aluksi aikamoinen rasisti, minkä vuoksi hän ei täysin innostu työskentelystä tummaihoiselle. Rasistisuudesta huolimatta Tony on aivan mahtavasti kirjoitettu hahmo ja muuten äärimmäisen hauska tapaus. Tätä vain lisää Mortensenin huikea roolisuoritus. Mortensen on suorastaan täydellinen Tonyna ja hän pistää kaikkensa peliin joka ikisessä kohtauksessa. Tony on erittäin avoin tapaus, joka hyödyntää koko kehoaan puhuessaan ja Mortensen saa tämän tuntumaan täysin luontevalta, eikä koskaan vaikuta vain stereotyyppiseltä kuvaukselta italialaisesta. Mahershala Alin näyttelemä pianisti Shirley on taas Tonyn täysi vastakohta. Shirley pitää hiljaisuudesta ja omassa rauhassa pohdiskelusta, eikä hän hienona miehenä voisi kuvitellakaan elävänsä kuin Tony. Tämä tekee hahmoista tietty parhaan mahdollisen parivaljakon ja on loistavaa päästä seuraamaan näiden kahden hahmon sanailua pitkän matkansa aikana - kuinka he oppivat toisistaan ja itsestään koko ajan jotain uutta. Viime vuosien aikana maailmanmaineeseen noussut Ali osoittaa jälleen suuren lahjakkuutensa ja hänkin on nappivalinta rooliinsa. Ali tekee Shirleystä kiehtovan hiljaisuudessaan ja todella vakuuttaa, kun Shirley pääsee pianon taakse. Ali voitti roolistaan jo parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja voi hyvin olla, että sama käy myös Oscareissa... Muita hahmoja elokuvassa ovat Tonyn vaimo Dolores (Linda Cardellini antaa kaikkensa sillä vähällä ruutuajalla, mitä hänelle on annettu), Shirleyn bändikaverit Oleg (Dimeter Marinov) ja George (Mike Hatton), Shirleyn kotiassistentti Amit (Iqbal Theba), sekä Tonyn muut sukulaiset, joista monia esittää aidot Vallelongan suvun jäsenet.
Olin hyvin varma siitä, että tulen näkemään mainion elokuvan, kun istuin alas katsomaan Green Bookia. Mikään ei kuitenkaan olisi voinut valmistaa minua siihen mestariteokseen, minkä näin. Tammikuu, vuoden ensimmäinen kuukausi, on vasta puolessa välissä, mutta sanon jo nyt, että 2019 täytyy tarjota aikamoisia elokuvia, jotta tämä leffa putoaisi vuoden parhaiden filmien kärjestä. Green Book sisältää aivan mielettömän käsikirjoituksen, minkä Viggo Mortensen ja Mahershala Ali herättävät huikealla tavalla henkiin. Elokuva on täynnä mitä mahtavimpia kohtauksia, Tonyn kuljettaessa Shirleytä Yhdysvaltojen halki. Kuten jo sanoin, on todella kiehtovaa päästä seuraamaan, kuinka Tony ja Shirley keskustelevat matkan aikana ja oppivat toisistaan ja itsestään jotain uutta. Hahmot ovat täysin erilaiset toisistaan ja siksi tukevat toisiaan täydellisesti. Hahmojen kehittäminen ja syventäminen tapahtuu mitä parhaimmalla tavalla ja kaksikosta alkaa tosissaan välittämään tarinan kulkiessa eteenpäin. Olin erittäin yllättynyt myös siitä, kuinka hauska elokuva Green Book onkaan - Tonyn ja Shirleyn nokkela sanailu on usein jopa hulvatonta, etenkin kohtauksessa, missä Tony yrittää saada Shirleyn syömään Kentucky Fried Chickenin kanaa. Läpi leffan saa hekotella sekä osuville vitseille, että fyysiselle komedialle. Vastapainona huumorille elokuvasta löytyy myös painavaa sanaa rasismista, mikä on kirjoitettu mukaan upeasti. On äärimmäisen karua nähdä, kuinka Shirley nousee lavalle esiintymään ja yleisö antaa isot aplodit, minkä jälkeen he alkavat kohdella Shirleytä kuin likaista palvelijaa. Tonyn kanssa katsoja ihmettelee, kuinka Shirley kestää yleisöä ilta toisensa perään, mutta samalla on todella huikeaa nähdä, miten kohtelu vaikuttaa Shirleyhyn. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä suuremmalla vimmalla hän taiteilee pianonsa ääressä, mikä johtaa äärimmäisen vaikuttaviin hetkiin. Traagisemmat hetket ovat sydäntäsärkeviä, mitä vahvistaa se, kuinka mestarillisesti päähenkilöt on kirjoitettu ja näytelty. Huumoripuoli taas nostaa huulille leveän hymyn, mikä palaa joka kerta kasvoille, kun elokuvaa muistelee jälkikäteen. Harvemmin tekee mieli taputtaa elokuvan jälkeen, mutta nyt käytiin niin lähellä täydellisyyttä, että olisin lopussa hurrannut... kunhan joku muu olisi uskaltanut tehdä sen ensin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Farrelly, jonka tunnetuin työ on aika varmasti Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä hittikomedia Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994), minkä jälkeen hän on tehnyt myös mm. komediat Sekaisin Marista (There's Something About Mary - 1998), Hall Pass - Lupa rellestää (Hall Pass - 2011) ja Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014). Onkin aika vaikea kuvitella, että Farrelly olisi siirtynyt pissa-kakka-häröilyhuumorista tällaiseen syvällisempään ja nokkelalla tavalla hupaisaan teokseen, mutta ihme kyllä, Farrelly hoitaa hommansa taiturimaisesti. Green Book on myös kuvattu ja leikattu todella taidokkaasti. Rytmitys on täysin kohdillaan ja vaikkei mukana ole mitään hurjia kameratemppuja, löytyy kuvauksesta paljon ihailtavaakin, mitä lisää tyylikäs valaisu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä luodessaan 1960-lukua uudestaan ja elokuvaan onkin saatu hyvin vanhanaikainen henki. Äänimaailmassa suorastaan rakastuin siihen, kuinka yhdessä kohtaa leikataan aplodeista kaatosateeseen. Säveltäjä Kris Bowersin työstämät musiikit luovat lisää ajan henkeä ja sopivat mukaan täydellisesti.
Yhteenveto: Green Book on kaikin puolin huikean hieno elokuva. Peter Farrellyn, Brian Hayes Currien ja Nick Vallelongan käsikirjoitus on aivan mahtava ja se herää fantastisesti eloon Viggo Mortensenin ja Mahershala Alin täydellisten roolisuoritusten voimin. Jokainen kaksikon kohtauksista on vangitseva ja joko hauska tai koskettava. Sanailu hahmojen välillä on mitä parhainta ja matkaa voisi helposti katsoa vielä kauemminkin. Mukaan on saatu myös äärimmäisen vaikuttavia hetkiä ja tärkeää sanomaa rasismin hirveydestä. Elokuva käsittelee rankkaa aihettaan mestarillisesti, herättäen paljon ajatuksia, ilman että se muuttuu vain saarnaamiseksi. Leffa on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu ja etenkin 1960-luvun ajankuva on upeasti luotu. Green Book tulee aivan varmasti joulukuun lopussa löytymään vuoden 2019 parhaiden elokuvien listalta. Kyseessä on mestariteos, luultavasti paras road trip -leffa, minkä olen koskaan nähnyt ja varmasti vahva kilpailija parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Tässä kohtaa on varmaan sanomattakin selvää, että suosittelen leffaa aivan kaikille!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Green Book, 2018, Participant Media, DreamWorks Pictures, Amblin Pictures, Innisfee Pictures, Wessler Entertainment
Ohjaus: Matt Ross Pääosissa: Viggo Mortensen, George MacKay, Samantha Isler, Annalise Basso, Nicholas Hamilton, Shree Crooks, Charlie Shotwell, Frank Langella, Erin Moriarty, Missi Pyle, Kathryn Hahn ja Steve Zahn Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
En tiennyt paljoa Captain Fantasticista, kun menin katsomaan sen. Ainoastaan, että siinä on pääosassa Viggo Mortensen ja olin nähnyt yllä olevan julisteen. Olin myös kuullut, että sitä on kehuttu paljon. Ajattelin siis, että miksipä ei? Riskin ottaessa se voisi olla viihdyttävä kaksituntinen tai puuduttavaa elämän hukkaan heittoa parin tunnin ajan. Itseäni tämä kiinnosti lähinnä sen takia, etten ollut nähnyt Viggoa The Lord of the Rings: The Return of the Kingin (2003) jälkeen oikeastaan missään, joten teki mieli nähdä, mitä muuta hän on tehnyt Aragornin roolin lisäksi.
Metsässä asuva perhe matkustaa sivistyksen pariin kuullessaan, että perheen äiti on kuollut.
Viggo Mortensen vetää todella hyvän suorituksen perheen isänä, Beninä. Hahmosta huokuu samaan aikaan sekä huoli lapsiaan kohtaan, että myös pieni hulluus ja pakkomielle maailmankatsomustaan kohtaan. Mortensen on erittäin oiva näyttelijä ja toivoisin, että häntä nähtäisiin useammin elokuvissa. Välillä nähdään muistokuvia Benin edesmenneestä vaimosta, Lesliestä. Benillä ja Lesliellä on kuusi lasta; Bodevan (George MacKay), Kielyr (Samantha Isler), Vespyr (Annalise Basso), Rellian (Nicholas Hamilton), Zaja (Shree Crooks) ja Nai (Charlie Shotwell). Heistä isoimmassa roolissa on vanhin poika, eli Bodevan. MacKayn suoritus on oikein mainio epävarmana miehenalkuna ja hänen kohtauksiaan Erin Moriartyn esittämän Clairen kanssa olisi voinut olla enemmän. Punapääsiskojen, Kielyrin ja Vespyrin, kohdalla en kertaakaan muistanut kumpi on kumpi, mutta hyvät roolisuoritukset kummatkin vetävät. Rellian on todella ärsyttävä, eikä häntä jaksa katsoa sitäkään määrää, mitä hän esiintyy leffassa. Perheen pienimpiä, Zajaa ja Naita, en myöskään osannut välillä erottaa toisistaan. Elokuvassa nähdään myös lasten isovanhemmat, joita näyttelevät Frank Langella ja Ann Dowd. Heistä mieleen jää vain lähinnä Langellan esittämä Jack-ukki. Kathryn Hahn, Steve Zahn ja Missi Pyle nähdään elokuvassa myös.
Elokuvan aloitus ei vielä erityisemmin innostanut minua. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa mudalla itsensä naamioineet lapset hyökkäävät peuran kimppuun, jonka jälkeen nähdään yksittäisiä pätkiä minimalistisella dialogilla. Kohtauksessa, jossa perhe on nuotion ääressä ja Ben alkaa soittaa kitaraa hiljaa, mietin, että tätäkö nyt sitten pitää katsoa noin kaksi tuntia? Onneksi elokuva lähti sitten toimivasti liikkeelle ja huomasin nauravani useassa kohtaa. Minusta oli todella huvittavaa, kuinka suoraan isä kertoi kaiken lapsilleen, ihan sama minkä ikäisiä he olivatkaan. Jopa pienimmätkin lapset kiroilivat, mikä ei näyttänyt haittaavan Beniä lainkaan. Elokuvassa näytetään kaiken aikaa enemmän, miten metsässä asuminen on vaikuttanut lapsiin. Ben on kyllä opettanut heille kaiken mahdollisen kirjoista ja he tietävät paljon enemmän kuin monet muut ikäisensä, mutta tavallisesta elämästä heillä ei ole käsitystäkään. Isänsä oppien takia lapset eivät vietä joulua juhlien jotain taikaolentoa, vaan Noah Chomskeyn päivää, koska hän on aivan oikea ihminen, toisin kuin joulupukki (tuohan on siis täyttä kakkapuhetta, kaikkihan tietävät, että kyllä se pukki Korvatunturilla asustaa). Lapset eivät myöskään kuulu mihinkään uskontoon samasta syystä.
Kun Ben saa puhelun, että hänen vaimonsa Leslie on tappanut itsensä, hän saa myös selville Leslien isän vihaavan Beniä niin paljon, että tämä on valmis pidätyttämään hänet, jos Ben saapuu hautajaisiin. Lasten voimakas tahto päästä äitinsä hautajaisiin saa lopulta Benin muuttamaan mieltä ja he lähtevät matkaan Steve-bussillaan ja matkalla tapahtuu outoja, mutta hauskoja asioita. Vaikka elokuvassa on paljon synkkiä juttuja, niin se onnistuu löytämään kaikesta jollain tapaa huumoria, pilaamatta silti kohtauksia. Paikoitellen elokuva on hidastempoinen, eikä se todellakaan ole kaikille, mutta uskoisin, että se löytää yleisönsä ennemmin tai myöhemmin. Matkan varrella lapset alkavat ymmärtää, mitä heiltä on jäänyt pois, asuessaan koko elämänsä metsässä. Siitä he alkavat syyttää isäänsä, mikä tekee Benin matkasta vielä vaikeampaa. Captain Fantasticin aikana käy useasti sääliksi Beniä, tämän yrittäessä olla mahdollisimman hyvä isä, uskoen täysillä siihen, mitä oli aikoinaan vaimonsa kanssa luonut, jotta hänen lapsensa kasvaisivat hyviksi ihmisiksi. Valitettavasti kukaan muu, eivät edes hänen lapsensa ymmärrä häntä. Onneksi myös hyviä asioita tapahtuu perheelle. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Matt Ross, joka on selvästi tiennyt, mitä on tekemässä. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa ja juttu toimii loppuun asti. Harmi vain, etten usko, että välttämättä koskaan kokesin tarvetta katsoa Captain Fantasticia uudestaan. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus. Tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta äänimaailma etenkin metsässä on hyvin toteutettu. Musiikki ei muuten jää erityisemmin mieleen, mutta elokuvassa kuullaan aivan törkeän hyvä versio Guns N' Rosesin "Sweet Child o' Mine" -kappaleesta.
Yhteenveto:Captain Fantastic on hieman pitkäveteisestä alustaan huolimatta hyvä elokuva. Miinukseni on, etten oikein usko sillä olevan uudelleenkatsottavuusarvoa minulle. Viggo Mortensen vetää todella hyvän roolisuorituksen. Vaikka lapsille on luotu omia persoonia, ei jokaisella ole tarpeeksi ruutuaikaa, jotta punapääsiskot tunnistaisi paremmin ja perheen pienimmät erottaisi toisistaan. Suurimman osan ajasta elokuvassa on hyvä meno päällä ja pahoistakin asioista voi löytää huumoria. Parasta on nähdä, miten metsässä eläneiden lapsien maailmankatsomus poikkeaa paljon kaupungin lapsista. Jos kaipaat jotain erilaista elokuvaa massapätkien joukkoon, niin tässä on hyvä vaihtoehto. Uskon tosiaan, että vaikka elokuva ei olisikaan kassamagneetti, niin se tulee silti löytämään oman fanikuntansa. Ehkä jotkut tarpeeksi seikkailunhaluiset päättävät toteuttaa tämän oikeassa elämässä.
Kirjoittanut: Joonatan, 4.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Captain Fantastic, 2016, Electric City Entertainment, ShivHans Pictures
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Dominic Monaghan, Billy Boyd, Hugo Weaving, Liv Tyler, Cate Blanchett, Miranda Otto, David Wenham, Karl Urban, John Noble, Ian Holm, Brad Dourif, Christopher Lee ja Andy Serkis Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 3 tuntia 21 minuuttia / Extended Edition: 4 tuntia 23 minuuttia Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16
J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuvat elokuvat Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) olivat kriitikoiden ylistämiä suurmenestyksiä, joille suorastaan sateli palkintoja. Vaikka toisen osan ilmestyttyä suuri osa yleisöstä oli sitä mieltä, että ohjaaja Peter Jackson oli todella tehnyt kunniaa kirjoille ja kääntänyt ne huikeasti elokuvamuotoon, eikä ollut pelkkä yhden elokuvan ihme, ilmassa leijui silti epäily siitä, voisiko hän onnistua vielä kolmannen kerran? Kyllä vain voi. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu sai ensi-iltansa joulukuussa 2003 ja se voitti jälleen kriitikot ja fanit puolelleen, ja tuotti yli miljardi dollaria, mikä teki siitä siihen aikaan kaikkien aikojen toiseksi menestyneimmän elokuvan! Leffa sai käsittämättömän määrän palkintoehdokkuuksia, joista se voitti suurimman osan. Elokuva oli ehdolla esimerkiksi YHDESTÄTOISTA Oscar-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, puvustus, lavastus, leikkaus, musiikki, laulu, maskeeraus, erikoistehosteet ja äänitys) ja voitti niistä jokaisen, mikä teki siitä kolmannen elokuvan, joka on voittanut ennätykselliset 11 Oscar-palkintoa Ben-Hurin (1959) ja Titanicin(1997) lisäksi. Nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja koko Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään usein kaikkien aikojen parhaimpana elokuvatrilogiana. Ja myös minä olen sitä mieltä! Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu saattaa jopa olla suosikkielokuvani! Olen nähnyt filmin tietty monen monta kertaa trilogian muiden osien kanssa ja viime vuonna päätin ensimmäistä kertaa elämässäni katsoa koko trilogian yhden päivän aikana. Vaikka päivä olikin mahtava, oli kokemus niin tunteikas, etten uskonut pystyväni siihen uudestaan. Noh, alle vuosi myöhemmin tein saman uudestaan ja päätin myös kirjoittaa leffoista arvostelut.
Frodo ja Sam ovat jo erittäin lähellä päämääräänsä, mutta heitä johdattava Klonkku on laatinut kauhistuttavan juonen saadakseen Sormuksen takaisin itselleen. Rohanissa taistelusta toipuva joukko saa tietää, että Sauron suunnittelee iskua Gondoriin, aikeenaan tuhota ihmiskunnan rippeet. Gandalf lähtee varoittamaan Gondorin väkeä, samalla kun kuningas Théoden, Aragorn, Legolas, Gimli ja Rohanin sotilaat lähtevät keräämään lisää miehitystä, valmistautuakseen ratkaisevaan sotaan Keski-Maan herruudesta.
Elijah Wood tuo mahtavasti esille Frodon kärsimyksen, sillä Sormuksen taakka alkaa muuttua ylitsepääsemättömän sietämättömäksi. Frodo alkaa olla kuoleman partaalla, hän ei enää muista vanhoja hyviä asioita Konnusta ja hän on muutenkin hukassa siitä, kuka hän edes on. Katsojana alkaa jopa epäillä kykeneekö hän sittenkään suorittamaan tehtävänsä? Frodon hidasta vaipumista pimeyteen on tuskallista katsoa ja Wood tekee parhaan roolityönsä tässä filmissä. Suunnilleen yhtä tuskallista on katsoa, kuinka lojaali Samvais Gamgi (Sean Astin) joutuu vain seuraamaan sivusta hänen ystävänsä kärsimystä. Sam on koko sarjan yrittänyt olla kannustava ja optimistinen, mutta tässä leffassa voi huomata, että hänenkin uskonsa tehtävän onnistumisesta alkaa hiipua. Siitä syystä Samin täytyykin entistä lujemmin kerätä urheuttaan, minkä ansiosta Astin pääsee todella loistamaan tässä elokuvassa. Woodin tavoin myös Astin vetää Kuninkaan paluussa parhaimman suorituksensa. Matkaa vain vaikeuttaa Andy Serkisin esittämä Klonkku, joka yrittää tietty kaikkensa saadakseen Sormuksen takaisin ja on alkanut huomata, kuinka helposti Frodo on manipuloitavissa. Sormus myrkyttää heidän molempien mieltä, jolloin Samin on yhä vaikeampi pitää Frodoa järjissään. Serkis on toistamiseen aivan mieletön Klonkkuna, kenties jopa parempi kuin Kahdessa tornissa. Hän todella uppoutuu hahmonsa vietäväksi ja hänen ilmeensä vaihtumiset pöhköstä karmivaan ovat todella pelottavia. Hahmo muuttuu yhä uhkaavammaksi ja ennalta-arvaamattomaksi, jolloin jokainen kohtaus hänen kanssaan on ahdistava. Klonkkua onnistutaan myös syventämään hienosti, sillä elokuvassa näytetään hänen tarinansa, mistä edellisissä osissa vain vihjailtiin.
Viggo Mortensenin esittämän Aragornin on oikeasti aika viimein kohdata oma kohtalonsa. Aragorn on trilogian aikana noussut hitaasti sankariksi ja Kaksi tornia -elokuvan Helmin Syvänteen taistelun aikana hän selvästi alkoi hyväksymään, että nyt hänen olisi aika nousta kuninkaaksi. Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja häneen on saatu arvokkuutta, ilman että hänestä katoaa ensimmäisestä osasta tuttu samooja. Ian McKellenin näyttelemä Gandalf-velho pääsee kunnolla vauhtiin Gondorin taistelussa, komentaessaan joukkoja ja taistellessaan örkkejä vastaan. Hahmo ei kuitenkaan muutu pelkäksi toimintastaraksi, vaan hän on edelleen sama vanha velho, joka jakaa viisauksia oikeina hetkinä. McKellenkin tuntuu pistävän kaikkensa peliin ja on hienoa nähdä hänet johtamassa armeijaa. Legolas-haltia (Orlando Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies) pääsevät jälleen ottamaan selvää, kumpi on parempi taistelussa. Hahmot tuovat taas hyvää huumoria mukaan muuten synkkään filmiin ja vaikka he kaiken aikaa kilpailevatkin, on päivänselvää, että heidän välille on muodostunut luja, käsin kosketeltavan todellinen ystävyys. Bloom ja Rhys-Davies ovat tietty aivan mahtavat osissaan. Hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd) eivät tällä kertaa pääse olemaan leffan komediakevennys, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä hahmoja hyödynnetään erinomaisesti elokuvan aikana. Hahmot on totuttu näkemään yhdessä, miksi onkin täydellistä, että tässä heidät erotetaan toisistaan ja he joutuvat selviämään yksin. Näin hahmoja onnistutaan syventämään ja he pääsevät loistamaan omilla tavoillaan, eivätkä vain kaksikkona. Merri ja Pippin pistetään myös todella ymmärtämään, kuinka koko maailman kohtalo on vaakalaudalla ja kun Sormuksen ritareiden aikana katsoja oletti, että heidän tehtävänsä olisi vain hauskuuttaa matkan ajan, on tämä sydäntäsärkevää. Monaghan ja Boyd pääsevät ensimmäistä kertaa tosissaan osoittamaan lahjakkuutensa ja Boyd jopa näyttää osaavansa laulaa!
Muutkin edellisistä osista tutut hahmot tekevät paluun. Arwen-haltian (Liv Tyler) täytyy tehdä suuria päätöksiä ja hänen isänsä, lordi Elrondin (Hugo Weaving) täytyy hyväksyä, ettei hän voi kontrolloida kaikkea. Leidi Galadriel (Cate Blanchett) taas on yhtä mystinen kuin ennenkin. Kuningas Théodenin (Bernard Hill) täytyy unohtaa oma uppiniskaisuutensa ja lähteä Gondorin apuun. Éowyn (Miranda Otto) ei todellakaan suostu jäämään kotiin, kun miehet taistelevat. Éomer (Karl Urban) lähtee sotaan, mutta hänen hahmonsa jää harmillisen vaisuksi. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin mitä mainiointa työtä ja etenkin Tyler, Otto ja Hill parantavat suorituksiaan. David Wenhamin Faramir-hahmo saa syvyyttä lisää, kun elokuvassa esitellään hänen ja kuolleen Boromirin isä, Gondorin käskynhaltija Denethor, jota näyttelee John Noble. Tai no, esitellään ja esitellään, hahmohan esiintyi jo Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -elokuvan pidennetyssä versiossa. Tässä hahmo esitellään kuitenkin kunnolla. Denethor ylistää Boromiria yli kaiken ja halveksuu Faramiria suunnattomasti - etenkin kun Faramir on yhä elossa, toisin kuin veljensä. Onkin todella surullista seurata, kuinka Faramir yrittää kaikkensa, jotta hän voisi todistaa isälleen olevansa tämän kunnioituksen arvoinen. Noblen suoritus on huikea, sillä hän saa luotua hahmostaan niin inhottavan ja vihattavan kuin vain voi. Ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti nähty musta ratsastaja, eli sormusaave, eli nazgûl Angmarin Noitakuningas (Lawrence Makoare) nostetaan tässä örkkiarmeijan johtajaksi. Hahmo on karmiva, etenkin uuden kypäränsä ja kähisevän äänensä kanssa. Makoare esittää myös toista örkkikomentajaa, todella rumaa ja epämuodostunutta sellaista. Ohjaaja Peter Jacksonin voi muuten bongata elokuvan pidennetystä versiosta merirosvona.Pidennetyssä versiossa esiintyvät myös Christopher Leen esittämä Saruman-velho ja Brad Dourifin näyttelemä Grima.
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on jälleen synkempi, sekä mittaluokaltaan suurempi ja eeppisempi kuin sarjan edelliset elokuvat. Usein sanotaan, että "vähemmän on enemmän" ja "isompi ei tarkoita parempaa", mutta tässä tapauksessa eeppisyyden lisääminen johtaa parhaimpaan päätösosaan, mitä koskaan voisi toivoa. Jos kutsuin edellisiä osia täydellisiksi, niin Kuninkaan paluu on vieläkin täydellisempi, jos niin vain voi sanoa. Tämä elokuva on täynnä mitä huikeimpia kohtauksia, enkä tiedä mitään muuta filmiä, joka nostaisi ihoni kananlihalle niin usein kuin tämä. Leffassa kuullaan esimerkiksi kaksi elokuvahistorian vaikuttavimmista puheista ennen taistelua, minkä lisäksi itse taistelut ovat aivan häkellyttävän huikeita. Helmin Syvänteen taistelu oli jo eeppinen, mutta kokoluokaltaan se ei lopulta ole mitään verrattuna Gondorissa käytävään sotaan. Taistoa pohjustetaan elokuvan alusta alkaen, kasvattaen jännitystä, kunnes se lopulta purkautuu satojentuhansien örkkien marssiessa tuhoamaan ihmiskunnan viimeinenkin toivo.
Toivo on itse asiassa yksi elokuvan tärkeimmistä teemoista, mihin liittyy vahvasti sen vastakohta, epätoivo. Epätoivon tunne on todella vahvasti läsnä läpi leffan, kun kaikki alkavat menettämään toivonsa siitä, että Frodo jollain ihmeen kaupalla saisi Sormuksen tuhottua. Ihmiskuntaa ja muutenkin koko Keski-Maata kohtaava tuho tuntuu katsojassa asti, ja iloa on vaikea löytää mistään. Huumoria on hieman kyllä mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin. Tämä ei todellakaan ole huono puoli, sillä tässä kohtaa liiallinen vitsailu vain rikkoisi karmaisevan tunnelman. Oikeina hetkinä elokuva kuitenkin tuo valoa esiin synkkien pilvien välistä. Gondorin hätäkokkojen sytytys ja niiden leviäminen vuorien halki Rohaniin asti on suuri toivon pilkahdus ja ai että, mitkä kylmät väreet se aiheuttaakaan! Kylmiä väreitä aiheuttaa myös tunneli, minne Klonkku johdattaa hobittikaksikkoa, mutta toisella, paljon inhottavammalla tavalla. Hyi hyi hyi, mitä siellä onkaan vastassa... Piinaava tunneli on erinomainen vastapaino Gondorissa käytävään sotaan. Molemmat ovat omilla tavoillaan jännittäviä, mutta kuitenkin niin erilaisia tapahtumia, ettei aika käy pitkäksi.
Kyseessä on jälleen kerran todella pitkä leffa. Jo pelkkä teatteriversio kestää 3 tuntia ja vartin, kun pidennetty versio kestää vielä tunnin kauemmin! Tylsistymistä ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Epätoivon tunne pitää katsojaa tiukassa otteessaan, minkä lisäksi tarina on niin isosti liikkeessä, että siinä tapahtuu jatkuvasti jotain kiehtovaa. Suurta sotaa on rytmitetty hienosti tarjoamalla hengähdystaukoja ja näyttämällä välillä, mitä muualla tapahtuu - unohtamatta kuitenkaan Gondorissa koettavaa tuskaa. Yksi suosikkikohtauksistani on ehdottomasti, kun Billy Boyd eli Pippin osoittaa laulutaitonsa ja samalla näytetään matkaa taisteluun. Tämä on aivan uskomaton kohtaus ja kun elokuva on täynnä yhtä vaikuttavia hetkiä, olisi rikos viedä tältä ainuttakaan pistettä pois. Loppuhuipennuksessa kaikki panokset pistetään pöydälle ja katsoja seuraa sydän pamppaillen, miten tarinassa lopulta käy. Jotkut ovat kritisoineet leffaa siitä, että se sisältäisi "liian monta loppua", mutta omasta mielestäni ei voisi olla täydellisempää tapaa päättää tätä sarjaa. Olisi todella outoa, jos filmi päättyisi täysin töksähtäen, kun on juuri katsonut useita tunteja tätä matkaa. Lisäksi eri loput vievät kaikki juonikuviot hienosti päätökseensä. Näin elokuva myös antaa katsojalle aikaa jättää hyvästit hahmoille, jotka ovat muodostuneet niin rakkaiksi sarjan aikana.
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on visuaalisesti sarjan upein. Tehosteet ovat kestäneet aikaa erittäin hyvin. Jättimäiset sotakohtaukset on luotu huikeasti, entit kävelevät luontevammin, ja suuret olifantit ja Nazgûleiden ratsut ovat toteutettu hienosti. Klonkku on visuaalisesti täydellinen ja on hauskaa kuinka teknologian kehittymisen voi huomata tämän ja Kahden tornin Klonkun välillä, vaikka elokuvat ilmestyivät vuoden erolla toisistaan! Tunnelissa lymyilevä olento on karmiva luomus. Elokuva on kuvattu ja leikattu aivan täydellisesti. Gondorin taistelu pysyy hyvin kasassa, vaikka onkin pitkä ja siihen tuodaan jatkuvasti jotain uutta mukaan. Kun Rohanin hevosmiehet syöksyvät päin Mordorin armeijaa, niin kyllä menee iho kananlihalle! Lavasteet ovat myös aivan yhtä hienoja kuin ennenkin. Uusina paikkoina esitellään Gondor ja sormusaaveiden Minas Morgul, mitkä näkyivät todella lyhyesti Sormuksen ritareissa. Gondor on todella hienon näköinen, muttei tunnu kovin mukavalta paikalta asua, ollessaan pelkkää kivirakennelmaa. Minas Morgulia ympäröivä vihertävä valo tuo paikkaan mystisyyttä. Puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä täydellisiä kuin kahdessa edellisessä elokuvassa. Howard Shoren musiikki on kenties vieläkin huikeampaa kuin aiemmin ja se säestää mahtipontisesti massiivisia sotakohtauksia. Muutamia hienoimpia kohtia musiikillisesti ovat Minas Morgulin vihreän säteen ilmestyminen, tunneli ja loppuhuipennus. Shore todella ansaitsi Oscar-palkintonsa elokuvan musiikista.
Peter Jacksonin ohjaustyö on jälleen aivan mieletöntä. Hän todella todisti kykynsä näiden filmien kanssa, eikä kukaan muu olisi voinut tehdä Tolkienin kirjasarjalle oikeutta. Jacksonin rakkaus Tolkienin kirjoitusta kohtaan on niin käsittämättömän vahvasti läsnä, että se jo itsessään luo mukaan taianomaisuutta. Lisäksi filmin käsikirjoitus on myös erinomainen ja siinä liikutellaan palasia taas täydellisin tavoin. Itse asiassa tässä kohtaa täytyy yksinkertaisesti vain kehua yleisesti Jacksonin ja muiden panosta koko trilogiaan. Tämän hienompaa trilogiaa ei ole koskaan aiemmin tehty, eikä luultavasti tulla koskaan tekemään. Yksi isoimmista syistä tähän on, että elokuvat tehtiin samanaikaisesti. Ne kuvattiin suoraan putkeen ja jälkitöitä tehtiin päällekäin. Tämän vuoksi ne sulautuvat toisiinsa täydellisesti ja kun leffat katsoo saman päivän aikana, trilogia todella tuntuu yhdeltä pitkältä elokuvalta. Siis todella pitkältä. Muttei koskaan pitkästyttävältä. Niin hullua kuin se onkin, tämä leffasarja on tarkoitettu katsottavaksi kerralla. Yksittäisinä elokuvina ne eivät tietenkään toimi yhtä hyvin kuin kokonaisuutena. Elokuvat myös kuvastavat Tolkienin kirjoja täydellisesti siinä mielessä, että Tolkien halusi tehdä yhden kirjan, mutta erilaisista syistä hänen täytyi jakaa tarinansa kolmeen osaan. Sama kävi tavallaan myös elokuvien kanssa.
Trilogia on niin uskomattoman hyvin pistetty kasaan, ettei voi muuta kuin ihailla tekijöiden tarinankerronnan taitoja. Taru sormusten herrasta sisältää monen monta juonikuviota ja hahmokaarta, ja aika lailla jokainen niistä viedään päätökseensä Kuninkaan paluussa. Jokainen kerta, kun elokuva päättyy, itselleni jää todella outo olo. Elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä, kun ei enää matkaakaan Frodon ja kumppaneiden kanssa. Sarjaan jää niin vahvasti koukkuun, että siitä irti päästäminen on kauheaa - mikä tietty kuvastaa täydellisesti itse Sormuksen koukuttavuutta. Tämä on myös yksi syy, miksi Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on suosikkielokuvieni listalla toisella sijalla - sen katsominen on sellainen kokemus, mitä muut filmit eivät yksinkertaisesti onnistu tarjoamaan. Koko trilogia on tällainen kokemus, mutta kuten jo sanoin, Kuninkaan paluu tuntuu vielä täydellisemmältä kuin edeltäjänsä ja siksi se onkin selkeä suosikkini trilogiasta. Toisena tulee Sormuksen ritarit, joka on mitä parhain avausosa. Heikoimpana on Kaksi tornia, joka on kahden muun osan tavoin mestariteos, mutta se ei ole ihan yhtä huikea, sillä tavallaan se on "väliosa", jonka tehtävä on vain jatkaa siitä, mihin edellinen osa päättyi ja loppua siihen, mistä tarinan päättävä Kuninkaan paluu alkaa. Mutta kuten jo totesin, yhdessä nämä kolme elokuvaa tukevat toisiaan mestarillisesti ja luovat elokuvahistoriaa järisyttäneen saagan, millaista ei välttämättä koskaan enää nähdä.
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluusta on kahden edellisen elokuvan tapaan olemassa Extended Edition, joka on noin tunnin pidempi versio elokuvasta. Se sisältää pidennettyjä ja myös kokonaan uusia kohtauksia, kuten Sarumanin mukanaolon, Legolaksen ja Gimlin juomakisa ja Merrin tarjoutumisen Rohanin sotilaaksi. Sarumanin esiintymisen poistaminen teatteriversiosta sai ymmärrettävästi kritiikkiä niskaansa, joten on hienoa nähdä Lee vielä kolmannenkin kerran roolissaan.
Blu-rayn kuvanlaatu on tuttuun tapaansa täydellinen. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää kolmen levyn verran lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 5: The War of the Ring ja siinä kerrotaan muutamassa dokumentissa kirjan muuntamista elokuvaksi. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 6: The Passing of an Age, jonka dokumenteissa käsitellään elokuvan tekoa ja jäähyväisiä sarjalle. Kolmas levy päättää Behind the Scenes -dokumentit, joita on jokaisen trilogian osan viisilevyisessä julkaisussa. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää juurikin Extended Editionin elokuvasta. Elokuva on kahdella levyllä ja puolessa välissä elokuvaa tulee tauko, jolloin levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.
Yhteenveto:Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on täydellinen päätös täydelliselle sarjalle. Olisin voinut ylistää näitä elokuvia loputtomiin, mutta näiden arvostelujen kirjoittaminen on kestänyt lähes yhtä kauan kuin itse elokuvien katsominen ja jossain kohtaa on viisainta pitää asiat lyhyinä ...ainakin jokseenkin lyhyinä. Kuninkaan paluu ei tunnu neljän tunnin elokuvalta, eikä sarjan katsominen kerralla putkeen ole todellisuudessa niin ylitsepääsemätön haaste, kuin miltä se kuulostaa. Yhteensä Extended Edition -versioina trilogia kestää noin 12 tuntia, eli siten saa helposti koko päivän kulumaan. Kyllä, olen niin nörtti, että katsoin trilogian läpi oma Valtasormus kaulassani ja pidän sitä myös nyt kirjoittaessani arvosteluja. Kuuntelin myös soundtrackit läpi pysyäkseni täysin tunnelmassa mukana. Aion jossain kohtaa käydä läpi Hobitti -trilogiankin (The Hobbit - 2012-2014), mutta siihen saattaa mennä aikaa. Yhden vuoden sisään Taru sormusten herrasta -trilogian katsominen kahdesti kerralla on loppujen lopuksi ihan tarpeeksi Keski-Maata vähäksi aikaa. Kiitos Peter Jackson ja kaikki muut, jotka olivat mukana tekemässä näitä elokuvia!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 22.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com
The Lord of the Rings: The Return of the King, 2003, New Line Productions Inc
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Liv Tyler, Christopher Lee, Billy Boyd, Dominic Monaghan, Hugo Weaving, Miranda Otto, David Wenham, Brad Dourif, Karl Urban ja Andy Serkis Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 55 minuuttia Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16
J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuva elokuva Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) oli Oscar-palkittu suurmenestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tekijät olivat itse asiassa pelanneet varman päälle ja kuvanneet koko elokuvatrilogian kerralla! Jos ensimmäinen osa olisi siis ollut haukuttu floppi, olisivat tekijät olleet isossa pulassa. Jatko-osa vaati enemmän efektejä kuin ensimmäinen osa ja jos Sormuksen ritarit olisi ollut taloudellinen pettymys, olisi budjetista pitänyt luultavasti leikata. Näin ei onneksi käynyt ja tekijät pystyivät huojentuneena viimeistelemään jatko-osan ja julkaisemaan sen. Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia sai ensi-iltansa joulukuussa 2002 ja se oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä, tuottaen lähes miljardi dollaria! Kriitikot ylistivät tätäkin elokuvaa ja se sai mm. 6 Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti 2 (parhaat ääni- ja erikoistehosteet) ja 9 BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti myös 2 (parhaat erikoistehosteet ja paras puvustus). Edellisen osan tavoin myös Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ja fantasiagenren merkkiteoksena. Itselläni ei ole tämänkään leffan kanssa muistikuvaa siitä, milloin näin sen ensimmäisen kerran, mutta olin nähnyt koko trilogian jo ennen kuin aloitin koulun ja olen nähnyt leffat sen jälkeen moneen otteeseen uudestaan. Viime kesänä päätin katsoa koko trilogian yhden päivän aikana ja vaikka ajattelin sen jäävän ainoaksi kerraksi, kun teen niin, huomasin tänäkin vuonna tekeväni saman uudestaan. Toisaalta voisiko päivää paremminkaan viettää?
Sormuksen saattue on hajonnut. Hobitit Frodo ja Sam jatkaavat matkaansa kohti Mordoria, tuhotakseen Valtasormuksen ja heitä varjostaa häijy Klonkku-olento. Aragorn, Legolas ja Gimli jahtaavat uruk-hai -armeijaa, joka vie Merriä ja Pippiniä kohti Rautapihaa. Matkallaan kolmikko kohtaa vanhan ystävänsä, joka vie heidät Rohaniin, jonka kuninkaan mielen Saruman-velho on myrkyttänyt. Sarumanin aikeina on tuhota koko ihmisten maailma.
Elijah Wood jatkaa erittäin hyvin Frodo Reppulin roolissa. Hahmolle alkaa vähitellen käymään raskaaksi Sormuksen aiheuttama taakka ja hänen mielialansa vaihtelee nopeasti. On kiinnostavaa nähdä, miten arvaamattomaksi Frodon käytös voi mennä. Hän alkaa olla täysin hukassa ja toivoo entistäkin enemmän, ettei olisi joutunut lähtemään matkalle. Onneksi Frodon tukena on yhä Samvais Gamgi, jota esittää edelleen Sean Astin. Astin tuo hahmossaan esille uusia puolia ja hahmon täytyy todella kerätä rohkeutensa. Frodon ja Samin ystävyyttä syvennetään hienosti läpi elokuvan. Viggo Mortensenin näyttelemällä Aragornilla alkaa huoli painaa koskien hänen rakastaan Arwen-haltiaa (Liv Tyler). Aragorn yrittää yhä taistella kohtaloaan vastaan, mutta ympärillä olevat tapahtumat pakottavat häntä nousemaan yhä isommin johtoasemaan. Mortensen suoriutuu roolistaan yhtä hyvin kuin edellisessäkin elokuvassa - itse asiassa kenties jopa paremmin. Orlando Bloomin esittämän Legolas-haltian ja John Rhys-Daviesin esittämän Gimli-kääpiön kisailut taisteluiden tuoksinnassa tuovat huumoria mukaan elokuvaan. Hahmoilla on muitakin kohtauksia, jotka tuovat kevennystä muuten synkkään filmiin. Vaikka kääpiöt ja haltiat ovat vannoutuneita vihamiehiä, alkaa kaksikon välille muodostua lujaa ystävyyttä. Aragorn, Gimli ja Legolas ovat mahtava kolmikko, joiden seikkailua on kiehtovaa seurata.
Vaikka Legolas ja Gimli tuovat hauskuutta mukaan, ovat sarjan koomikot edelleen hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd). Hahmot ovat kuitenkin joutuneet aikamoiseen pinteeseen, jolloin huumoria on aika vaikea löytää kuoleman tuijottaessa suoraan silmiin. Merristä ja Pippinistäkin löydetään uusia puolia, kun hahmoista tehdään välillä vakavampia, jolloin he eivät ole pelkästään sarjan narrit. Kaksikon väliset keskustelut ovat vielä parempia kuin edellisessä osassa ja Boyd ja Monaghan ovat loistavat rooleissaan! Elokuvassa nähdään myös vanhat tuttavuudet, paha Saruman-velho (fantastinen Christopher Lee), haltialordi Elrond (Hugo Weaving) ja tämän tytär Arwen. Liv Tyler tuo entistä paremmin herkkyyttä esille Arwenissa, kun taas Weaving osoittaa arvokkuuttaan tämän isän roolissa. Lee on entistäkin hurjempi Sarumanina ja hahmo luo hienosti uhkaa koko ihmiskunnalle uruk-hai-armeijallaan. Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Rohanin ihmishahmoja, kuten Bernard Hillin näyttelemä kuningas Théoden, Karl Urbanin esittämä Rohanin ratsastajien johtaja Éomer, tämän sisko Éowyn (Miranda Otto) ja luihu Grima Kärmekieli (Brad Dourif). Uudet hahmot ovat mainioita ja kiehtovia. Inhottava Grima pitää kuningas Théodenia kierossa otteessaan, eikä edes mahtava ja kuninkaalleen uskollinen taistelija Éomer voi tilanteelle mitään. Éowyn taas on kiinnostava hahmo, sillä hän ei suostu jäämään vain hoitamaan lapsia, kun miehet sotivat, vaan hän yrittää keksiä keinon päästä taistoon mukaan. Otto on oivallinen valinta Éowyniksi, kuten on myös Urban hänen veljekseen. Dourif sopii täydellisesti limanuljaska-Grimaksi ja Hillistä löytyy oikeaa ylhäisyyttä kuninkaaksi.
Uutuushahmoja ovat myös Boromirin veli Faramir (David Wenham) ja Puuparta, joka on Fangornin metsissä elävä (kirjaimellisesti elävä) puu, eli entti. Puupartaa ääninäyttelee Gimlin näyttelijä John Rhys-Davies. Hahmo puhuu hitaasti ja päästelee välillä outoja äännähdyksiä, joita on hauska kuunnella. Puuparta ei ole mikään paras runojen kertoja, mutta muuten hän on kiinnostava olento. Faramir jää tässä elokuvassa vielä aika paljonkin sivuun, mutta hänen hahmonsa esittely on toimiva ja Wenham on hyvä osassaan. Ehdottomasti elokuvan paras uutuus on Andy Serkisin esittämä Klonkku. Lasken hahmon nyt uutuudeksi, sillä Sormuksen ritareissa Klonkkua ei nähty lähes ollenkaan. Kyseessä on ehdoton suosikkihahmoni Taru sormusten herrasta -trilogiasta - hahmo on aivan mieletön! Sormus on kiduttanut Klonkkua vuosisatoja ja hänen mielensä on jakautunut kahtia. Klonkku on Sormuksen luoma ilkikurinen ja häijy persoona, kun taas Sméagol on se, joka hahmo oli ennen Sormuksen löytymistä. Nämä kaksi persoonaa nousevat vuorotellen esiin ja välillä hahmo jopa keskustelee itsensä kanssa! Ensimmäinen kohtaus, jossa hahmo tosissaan käy keskustelua itsekseen, on yksi koko elokuvasarjan parhaista. Se myös todella osoittaa Serkisin uskomattoman lahjakkuuden. Andy Serkis ei nimittäin vain ääninäytellyt hahmoa, vaan hän myös esitti Klonkun eleet ja ilmeet! Nämä liikkeet kuvattiin ja niiden pohjalta animaattorit loivat digitaalisen Klonkun. Serkis antaa tosissaan kaikkensa roolin eteen. Hän vääntäytyy ihan friikkeihin asentoihin ja onnistuu olemaan sekä karmiva että hupaisa. Ja hänen äänensä! Serkisin ääni Klonkulle on ihan ymmärrettävästi jäänyt elämään ihmisten mieliin ja elokuvahistoriaan. Täydellinen suoritus! Serkis olisi ehdottomasti ansainnut Oscar-palkinnon parhaasta miessivuosasta!
Elokuva jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit päättyi, eikä siinä pahemmin selitellä aiempia tapahtumia, joten edellinen osa täytyy olla katsottuna. Leffa nappaa näin välittömästi mukaansa, eikä katsoja malta odottaa, millaisiin seikkailuihin ja vaaroihin hahmot tällä kertaa päätyvät. Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on selvää jatkumoa kaikin puolin, mutta samalla se tuntuu myös hieman erilaiselta. Edellinen osa seurasi sormuksen saattuetta ryhmänä, mutta nyt kun porukka on hajalla, leffa keskittyy useampaan eri juonikuvioon. Lisäksi kyseessä on synkempi elokuva kuin edeltäjänsä. Seikkailun tuntu on mukana yhä, mutta ilmapiiri muuttuu tummemmaksi ja valo alkaa hiipua. Elokuvaan on saatu erinomaisen uhkaava ilmapiiri, sodan ja tuhon lähestyessä. Ja sodasta puheenollen, Sormuksen ritareiden taistelut Moriassa ja Parth Galenilla eivät ole mitään verrattuna tämän leffan Helmin Syvänteen taistelun mittaluokkaan. Elokuvan suuri taisto ihmisten ja uruk-hai-armeijan välillä on uskomattoman hienosti toteutettu. Siitä löytyy tietysti useita eeppisiä ja kylmiä väreitä nostattavia hetkiä, minkä lisäksi siinä tapahtuu vähän väliä jotain uutta, jolloin aika ei käy pitkäksi. Legolas ja Gimli tuovat myös kevennystä mukaan, jottei sota ole täysin ilotonta. Taistelusta voi muuten bongata ohjaaja Peter Jacksonin heittämässä keihään! Helmin syvänteen taistoa myös pohjustetaan pitkään, jotta katsojan tunnelma saadaan nostatettua korkealle. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun ennen taistelua sotilaat alkavat valmistautua ja myös lapset joutuvat tarttumaan aseisiin. Elokuvassa on pari muutakin hienoa taistelua, mutta Helmin Syvänteen sota on ehdottomasti paras.
Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia ei kuitenkaan ole pelkkää mäiskettä, vaan mukaan mahtuu paljon muutakin. Aina välillä siirrytään näyttämään, mitä hobiteille kuuluu. Frodo ja Sam joutuvat kohtaamaan omat ongelmansa, eikä heillä ole muita enää tukenaan kuin toisensa. Merri ja Pippinkin joutuvat erilaisiin vaaroihin ja alkavat ymmärtämään paremmin maailmanmenoa. Erilaiset ystävyydet luovat mukaan syvyyttä ja muutamassa kohtaa aitoa koskettavuutta. Klonkun kohtaukset ovat aivan huippuja ja ne tarjoavat monia erilaisia tunteita. Elokuva tekee myös taidokkaasti sen, mitä mielestäni jokaisen jatko-osan pitäisi tehdä: laajentaa sarjan maailmaa. Kaksi tornia esittelee useita uusia puolia Keski-Maasta, minkä mahdollistaa juuri se, että hahmot ovat tällä kertaa erillään. Omasta mielestäni kyseessä ei ole ihan yhtä hyvä elokuva kuin Sormuksen ritarit, mutta tämäkin Taru sormusten herrasta -leffa ansaitsee ehdottomasti täydet pisteet! Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista jatko-osista ikinä!
Elokuvan tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Ainoa ongelma on oikeastaan taustakangastehoste kävelevän Puuparran takana. Tausta ei tunnu kuvissa kuuluvan yhteen liikkuvan hahmon kanssa. Muuten elokuva on visuaalisesti todella näyttävä. Varsinkin suuret massakohtaukset ja taistelut ovat erittäin upeita. Nazgûlien lentoliskoratsut ovat hienosti toteutettuja. Kalmansoiden vihreät aaveet ovat oikeasti karmivia, kuten myös örkkien hukkaratsut. Ja kuten jo aiemmin sanoin, Klonkku on täydellisesti toteutettu. Hahmosta on saatu niin todentuntuinen, että välillä jopa unohtaa sen olevan pääosin tietokoneella tehty! Hobittien ja kääpiöiden pituusero verrattuna ihmisiin on jälleen hyvin toteutettu. Välillä tosin voi huomata Gimlistä, ettei ruudulla ole John Rhys-Davies, vaan joku lyhyempi kaveri Gimli-naamio kasvoillaan. Elokuva on kuvattu mestarillisesti, kuten myös leikattu. Ensimmäisen osan "kököt" hidastuskuvat ovat poissa ja tässä elokuvassa käytetyt hidastukset ovat hyviä ja toimivia. Koko elokuvan ehkä jopa hienoin kuva on, kun näytetään koko uruk-hai-armeija Rautapihalla, Sarumanin pitäessä puhetta. Äänitehosteista on pakko sanoa, että Nazgûlien päästämät äänet ja Sormukseen keskittyvä ulina ovat huikeita. Elokuvan musiikki, josta vastaa edelleen Howard Shore, on yhtä loistavaa kuin edellisessäkin. Parhaimpana uutuutena musiikillisesti on Rohanissa kuultava teema, joka on hieman jopa surullinen, mutta siinä on silti mukana toimintaa. Elokuvassa on myös muutama laulu, kuten Klonkun hoilotus, hänen hakatessaan kalaa kiveä vasten, jolle nauran aina.
Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä taidokasta kuin edellisessä. Uusina paikkoina nähdään Fangornin metsä, Kalmansuot, Mordorin Musta Portti, Edoras, Helmin Syvänne, ja Gondorin ja Mordorin välissä oleva Osgiliathin linnoitus. Jokainen paikka on jälleen hyvin erilainen ja ne viestivät taas Keski-Maan kulttuurieroista laajentaen sarjan maailmaa. Pienoismallit ovat yhtä huikeita kuin edellisessä elokuvassa. Puvustuksen osalta elokuvassa nähdään enemmän sota-asuja kuin edellisessä ja maskeeraajilla on ollut enemmän hommaa lukuisien örkkien ja monien taisteluhaavojen kanssa. Käsikirjoitus on erinomaisesti rakennettu - kenties jopa paremmin kuin edellisessä osassa, sillä tällä kertaa tarina keskittyy useampaan juonikuvioon, eikä seuraa vain yhtä joukkoa. Ja jälleen on pakko nostaa hattua Peter Jacksonin huikeille kyvyille pitää tällaista megapakettia kasassa näin täydellisesti. Etenkin suurten taistelukohtausten aikana Jackson vakuuttaa kysyillään.
Elokuvasta on Extended Edition, eli vajaan tunnin pidempi versio, jossa on pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia, kuten Samin ja Frodon kapuaminen vuorilla haltiaköyden avulla, puun hyökkääminen Merrin ja Pippinin kimppuun, Théodenin pojan hautajaiset ja Osgiliathin valtaamisen juhlistaminen, jossa esiintyvät Boromir, Faramir ja heidän isänsä Denethor, joka tulee teatteriversioissa mukaan vasta trilogian päätösosassa, Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003). Katson trilogiasta aina juuri nämä pidennetyt versiot.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietenkin aivan huikea, vaikka se valitettavasti myös samalla paljastaa muutamat aikaa nähneet green screen -tehosteet. Kuten edellisen elokuvan viisilevyisessä Blu-ray -julkaisussa, myös tässä on kolme levyä lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 3: The Journey Continues..., joka sisältää dokumentteja elokuvan suunnittelusta. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 4: The Battle for Middle-Earth Begins, jossa on monta dokumenttia koskien elokuvan tekoa. Kolmas levy The Two Towers Behind the Scenes jatkaa edellisen elokuvan dokumenttia. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää vain Extended Edition -version elokuvasta, joka on jaettu kahdelle levylle. Puolessa välissä elokuvaa levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.
Yhteenveto:Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia ei ole ihan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, mutta on se silti täydellinen filmi ja yksi hienoimmista elokuvista maailmassa! Elokuva nappaa katsojan heti mukaansa jatkamalla suoraan siitä, mihin Sormuksen ritarit päättyi, eikä koskaan päästä irti. Kyseessä on vakavampi filmi kuin edeltäjänsä, mutta samaa seikkailuhenkeä löytyy silti. Filmi muuttuu sotaisampaan suuntaan ja Helmin Syvänteen taistelu on upeaa katseltavaa. Tarina on rakennettu eri tavalla kuin edellinen osa, elokuvan keskittyessä useampaan juonikuvioon. Rytmitys on jälleen täydellistä ja kaikki tapahtumat kiehtovat samalla lailla. Hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat mahtavia, niin vanhat tutut kuin uudetkin henkilöt. Vaikka mukana on useita erinomaisesti kirjoitettuja hahmokaaria, elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Klonkku, joka on uskomattoman hyvin luotu Andy Serkisin huikean roolisuorituksen ja taidokkaiden animaattoreiden ansiosta. Elokuva on muutenkin visuaalisesti häikäisevä efektiensä, lavasteidensa ja kuvauksensa ansiosta. Jos pidit sarjan edellisestä osasta, pidät varmasti myös tästä. Suosittelen Taru sormusten herrasta: Kahta tornia ehdottomasti jokaiselle - kunhan ensimmäinen osa on nähty!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.alienationmentale.wordpress.com
The Lord of the Rings: The Two Towers, 2002, New Line Productions Inc
