Masters of the Universe (1987) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Gary Goddard

Näyttelijät: Dolph Lundgren, Courteney Cox, Robert Duncan McNeill, Frank Langella, Jon Cypher, Chelsea Field, Billy Barty, Meg Foster, James Tolkan, Christina Pickles, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis, Robert Towers, Gwynne Gilford ja Walter Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu samannimiseen mediafranchiseen, joka käynnistyi vuonna 1982 Mattelin lanseeraamalla lelusarjalla ja nousi suursuosioon animaatiosarja He-Manin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984) myötä. Vuonna 1985 julkaistiin animaatioelokuva The Secret of the Sword ja samoihin aikoihin käynnistyi myös näytellyn filmatisoinnin teko. Eri studiot kilpailivat elokuvaoikeuksista ja lopulta ne sai haltuunsa The Cannon Group. Ongelmat kuitenkin syntyivät nopeasti, kun Cannonin taloudellinen tilanne ajautui vaakalaudalle ja budjettia piti kiristää reilusti, mikä johti useisiin käsikirjoituksen muokkauksiin. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1986 ja ne olivat täynnä vaikeuksia, pääasiassa rahasyistä. Jossain kohtaa kuvausryhmä uhkasi jättää projektin, kun heidän palkoistaan ei kuulunut mitään ja ohjaaja Gary Goddard joutui lopulta itse hankkia rahoituksen finaalia varten. Ruotsalaisen päätähti Dolph Lundgrenin englannintaito oli myös niin kehnoa, että tekijät pohtivat palkkaavansa jonkun jälkiäänittämään Lundgrenin repliikit uudestaan. Sopimusteknisistä syistä tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ja niinpä Lundgren nauhoitti omat repliikkinsä uudelleen niin monta kertaa, että hänen lausumiseensa oltiin vihdoin tyytyväisiä. Ongelmista huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja Masters of the Universe saapui teattereihin elokuussa 1987. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden ja fanien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen, joka yhdessä Teräsmies ja uhka auringosta -leffan (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) kanssa ajoi The Cannon Groupin konkurssiin ja samalla jo työn alla ollut jatko-osa peruttiin. Itse en ole koskaan nähnyt tätä näyteltyä Masters of the Universe -elokuvaa, mutta katsoin lapsena He-Man -animaatiosarjaa. Nyt kun uusi Masters of the Universe -leffa (2026) on tulossa, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein katsoa aiemman elokuvayrityksen ja samalla arvostella sen.

Kaukaisella Eternian planeetalla paha Skeletor on saanut vallattua Harmaakallon linnan, jonka hallitsija saa omakseen universumin mahtavimmat voimat. Taistelun tuoksinnassa sankari He-Man ja hänen uskolliset ystävänsä päätyvät Maahan ja heidän on keksittävä keino palata takaisin Eterniaan, estääkseen Skeletorin katalat aikomukset.

Päärooliin He-Maniksi valikoitui ruotsalainen Dolph Lundgren, joka oli juuri noussut Hollywoodin tietoisuuteen Rocky IV -elokuvan (1985) pahana Ivan Dragona. Lundgren on kieltämättä ulkoisesti kuin luotu tähän rooliin. Hän on hurjan lihaksikas blondi ja hän siirtyy sujuvasti häikäilemättömän venäläisnyrkkeilijän osasta universumin suurimmaksi sankariksi. Näyttelijätaidot Lundgrenilla olivat kuitenkin hakusessa ja vaikka mies pärjääkin vakuuttavasti toimintakohtauksissa, ei Lundgren täysin toimi kohtauksissa, joissa He-Man vain puhuu. Lundgren joutui tosiaan itse jälkikäteen dubbaamaan repliikkinsä jopa tylsistymiseen asti, kunnes tekijätiimi oli tyytyväinen hänen englantiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Jon Cypher ja Chelsea Field He-Mania auttavina Asemiehenä ja hänen tyttärenään Teelana, Christina Pickles Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, Frank Langella pahana Skeletorina, Meg Foster, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis ja Robert Towers tätä seuraavina Evil-Lyninä, Beastmanina, Saurodina, Bladena ja Kargina, Billy Barty Gwildorina, joka on keksinyt laitteen, jolla pystyy matkustamaan minne tahansa universumissa, sekä Courteney Cox ja Robert Duncan McNeill teinipari Juliena ja Kevininä ja vastikään menehtynyt James Tolkan etsivä Lubicina, joihin He-Man ja kumppanit törmäävät päätyessään Maahan. Näyttelijäkaartin parasta antia on ehdottomasti Langella häijynä Skeletorina. Langella oikein herkuttelee tänä pahuuden perikuvana ja saa luotua hyvin uhkaa. Cox, McNeill ja etenkin Tolkan toimivat rooleissaan Maan asukkeina, mutta heidän hahmonsa tuntuvat tarpeettomilta ja budjettisyistä mukaan kirjoitetuilta, jotka vieläpä vievät keskittymisen pois He-Manista ja muista eternialaisista.

Jostain Masters of the Universe -elokuvan uumenista löytyy erittäin hyvä kasarin scifi-fantasiaseikkailu ja isomman budjetin kanssa leffa olisi taatusti yltänyt siihen potentiaaliin, mitä nämä hahmot ja maailma pitävät sisällään. Onkin suuri sääli, että projekti ajautui The Cannon Groupille, jonka taloudellinen tilanne pakotti tekijät turhauttaviin kompromissiratkaisuihin. Vielä elokuvan alku on lupaava, heittäessään katsojan saman tien keskelle He-Manin ja Skeletorin taistelua Eternian kohtalosta. Kaikki näyttää hyvältä ja tunnelmakin on kohdillaan. Mutta sitten hahmot päätyvät Gwildorin keksinnön myötä Maahan ja leffa lässähtää.

Vauhdikas ja jännittävä scifi-fantasiaseikkailu vaihtuu tylsään teinidraamaan ja He-Man ja kumppanitkin joutuvat siirtymään syrjään, kun Julie ja Kevin nousevat leffan todellisiksi päähenkilöiksi. He-Manin ja muiden "kala kuivalla maalla" -ihmettely Maan tavoista ei ole erityisen viihdyttävää, eikä musiikkisoitinta muistuttavan kosmisen avaimen perässä juoksentelu oikein pidä otteessaan. Toimintakohtaukset sentään ajavat asiansa ja loppuhuipennus Eterniassa on menevä. Näin jälkikäteen ei voi kuin jossitella, että mitä jos Cannon olisikin pistänyt kaiken luottonsa Masters of the Universeen ja tehnyt sen isommalla budjetilla ja samalla lähdemateriaalille uskollisemmin? Kokonaan Eterniaan sijoittuvana leffana tämä voitaisiin tuntea nykyään yhtenä kasarin isoista fantasiaklassikoista, eikä sinä omituisena häpeäpilkkuna He-Manin historiassa, millaisena siitä pääasiassa puhutaan. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan, voisiko tuleva elokuva nostaa Masters of the Universen takaisin valtavirtaan, vai onko aika jo mennyt tästä maailmasta pahasti ohi?

Masters of the Universen ohjauksesta vastasi Gary Goddard, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan koko illan elokuvaa ja joka ei tämän jälkeenkään ohjannut vastaavaa, tehdessään myöhemmin lähinnä videoita huvipuistoihin. Goddard onnistuu Eterniaan sijoittuvissa kohtauksissa, mutta niiden väliin jäävistä Maa-osioista huomaa, ettei leffasta ollut tulossa sellainen kuin mies toivoi. Käsikirjoittaja David Odell on yrittänyt parhaansa mojovien rajoitteidensa kanssa, mutta hänen tekstinsä jää latteaksi.

Teknisesti Masters of the Universen taso on ailahteleva. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot ja varsinkin Harmaakallon linnan suuri sali näyttää hienolta. Puvustus ja maskeeraukset ovat suurimmaksi osaksi oivalliset ja Dolph Lundgren näyttää tosiaan ulkoisesti kuin ilmetyltä He-Manilta. Skeletor on toisaalta onnistuneen uhkaava ilmestys, vaikka varsinkin nykypäivänä isosta televisiosta teräväpiirtona katsottuna on selvää, että pääkallon sijaan kyse on kuminaamarista. Hahmoa auttaakin Langellan vahva roolisuoritus. Tehosteet lähinnä ajavat asiansa, mutta niistä näkyy pieni budjetti. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bill Contin säveltämät musiikit kuuluvat leffan parhaisiin puoliin, vaikka alkutekstisävelmä on selvästi velkaa John Williamsin työlle Teräsmiehen (Superman - 1978) parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 1987, Golan-Globus Productions, Pressman Film, Cannon Films, The Cannon Group

Arvostelu: The Trial of the Chicago 7 (2020)

THE TRIAL OF THE CHICAGO 7

Ohjaus: Aaron Sorkin

Pääosissa: Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Mark Rylance, Yahya Abdul-Mateen II, Frank Langella, Joseph Gordon-Levitt, Alex Sharp, Jeremy Strong, John Carroll Lynch, Noah Robbins, Daniel Flaherty, Ben Shenkman, Kelvin Harrison Jr., Alice Kremelberg, Michael Keaton ja John Doman

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

The Trial of the Chicago 7 on Aaron Sorkinin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, mikä pohjautuu tositapahtumiin Chicago 7 -ryhmäksi kutsuttujen Vietnamin sotaa vastustavien henkilöiden oikeudenkäynnistä vuonna 1969. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Steven Spielberg esitteli Sorkinille ideansa tehdä filmi oikeudenkäynnistä ja siihen johtaneesta mellakasta. Kesällä 2007 Sorkin työsti leffan käsikirjoituksen ja elokuvaan roolitettiin jo silloin koomikko Sacha Baron Cohen. Will Smithiä pyydettiin mukaan ja Spielbergin oli tarkoitus keskustella projektista myös Heath Ledgerin kanssa, mutta tämä menehtyi juuri päivää ennen heidän sovittua tapaamistaan. Projekti pistettiin jäihin, kun samaisena syksynä alkoi käsikirjoittajien lakko. Spielberg jätti elokuvan ja uudeksi ohjaajaksi suunniteltiin mm. Paul Greengrassia ja Ben Stilleriä, kunnes Sorkin itse päätti ohjata elokuvan. Kuvaukset lähtivät käyntiin syyskuussa 2019 ja nyt The Trial of the Chicago 7 on lyhyen teatterikierroksen jälkeen saapunut Netflixin suoratoistopalveluun. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen olevan Sorkinin teos ja etenkin kun näin elokuvan näyttelijäkaartin. Ilman, että tiesin mitään elokuvan tarinasta, ryhdyin katsomaan sitä, kun se ilmestyi Netflixiin.

Vuonna 1968 Vietnamin sotaa vastustava ja ihmisoikeuksien puolesta puhuva seitsikko saa aikaiseksi mellakan, mikä johtaa rajuun kamppailuun poliisin kanssa. Seitsikko, sekä tapaukseen yhdistetty Mustien pantterien johtaja haastetaan oikeuteen, mistä muodostuu kuukausien pituinen tapaus.

Minun ei tosiaan tarvinnut tietää mitään elokuvan tarinasta, sillä jo sen näyttelijäkaarti vakuutti minut katsomaan filmin. Itse Chicago 7 -aktivistiryhmään kuuluvat Kaiken teoriasta (The Theory of Everything - 2014) Oscar-pystin ansaitusti napanneen Eddie Redmaynen näyttelemä Tom Hayden, Ali G:n, Boratin ja Brünon rooleista tutun Sacha Baron Cohenin esittämä Abbie Hoffman, Succession-sarjasta (2018-) tutun Jeremy Strongin näyttelemä Jerry Rubin, John Carroll Lynchin näyttelemä David Dellinger, Alex Sharpin esittämä Rennie Davis, Noah Robbinsin esittämä Lee Weiner ja Daniel Flahertyn näyttelemä John Froines. Lisäksi heidän kanssa oikeuteen joutuu Mustat pantterit -organisaation johtohahmo Bobby Seale (Aquamanista, 2018, tuttu Yahya Abdul-Mateen II), joka ei erityisemmin liity koko hommaan. Pikkuhiljaa leffan aikana jokaista henkilöä ja heidän motiivejaan ryhdytään avaamaan enemmän. Kolmena eri ryhmänä esiintyvät, mutta silti yhteistyötä tekevä porukka on kiehtova ja heistä löytyy monenlaista persoonaa. Vain Lee Weiner ja John Froines tuntuvat jäävän sivustakatsojiksi, mutta heidänkin paikkansa tarinassa avataan selvästi jossain kohtaa. Katsoja on heti seitsikon puolella - ei pelkästään heidän sodanvastaisen ajattelutapansa vuoksi, vaan koska näyttelijät ovat niin mahtavia rooleissaan ja heidän hahmonsa niin pidettäviä, ettei voi muuta kuin kannustaa heitä. Redmayne on tuttuun tapaansa fantastinen ja Baron Cohen todella yllättää hillityn hauskalla, mutta silti upeasti revittelevällä suorituksella. Abdul-Mateen II tekee vahvan työn Mustien pantterien johtajana, joka vaatii oikeutta ulkopuolelta, kun sellaista ei hänelle ihonvärin vuoksi suoda oikeussalissa.

Elokuvassa nähdään myös aina yhtä karismaattinen Mark Rylance seitsikon puolustajana, William Kunstlerina, huikea Frank Langella epämiellyttävänä tuomari Julius Hoffmanina, viime vuosina liian vähälle huomiolle jäänyt Joseph Gordon-Levitt syyttäjä Richard Schultzina, jylhä John Doman kierona oikeusministeri John Mitchellinä, sekä loistokas Michael Keaton tämän edeltäjänä, Ramsey Clarkina. Kaikki näyttelijät tekevät läpikotaisin erinomaista työtä ja jo heidän roolisuoritusten vuoksi elokuvaa on koukuttavaa seurata.

The Trial of the Chicago 7 todella on hienojen näyttelijöiden show. Asiaa vain parantaa, kun Aaron Sorkin osoittaa toistamiseensa iskevät lahjansa ohjaajana, sekä ties kuinka monetta kertaa neroutensa käsikirjoittajana. Näyttelijöiden on helppo hoitaa hommansa, kun heillä on käsissään näin nasevaa ja tiukkaa dialogia. Keskustelut, oli kyseessä sitten ilkeistä yhteenotoista, huulenheitosta, suunnitteluista tai ihan vain yksinpuheluista valamiehistön ja tuomarin edessä, ovat toinen toistaan herkullisempia ja vangitsevampia. Hieman yli kahden tunnin kesto onkin vauhdilla ohi, sillä aika lailla kaikki leffassa loksahtaa niin tyylikkäästi paikoilleen. Oikeussalikohtaukset eivät koskaan käy puisiksi, vaan ne ovat äärimmäisen kiehtovia ja jopa yllättävän lystikkäitä. Itse kukin syytetyistä pääsee avaamaan sanallisen arkkunsa tuomaria kohtaan ja kerta toisensa perään Langellan voimakkaat reaktiot huvittavat. Mukaan mahtuu monia solvauksia, jotka tekee mieli kirjoittaa ylös, jotta niitä voisi joskus käyttää omassakin elämässä tarpeen vaatiessa.

Sen lisäksi, että Sorkin täyttää tekstinsä mahtavalla replikoinnilla, pitää hän menon kiehtovana myös tarinan rakenteen kautta. Elokuva lähtee liikkeelle siitä, kun seitsikko suunnittelee mielenosoitustaan omilla tahoillaan, mutta sitten se jo hyppääkin oikeudenkäyntiin. Elokuvan varrella näemme takaumien kautta, mitä mielenosoituksessa tapahtuikaan ja minkä vuoksi nämä henkilöt nyt ovat oikeudessa. Mitä pidemmälle kertomus etenee ja mitä syvemmälle katsoja menoon uppoutuu, sitä isommin nämä tapahtumat vaikuttavat. Mukana on useampikin erityisen hieno kohtaus, missä kaikki osa-alueet pääsevät loistamaan kirkkaasti. Kaikki kulkee kohti yhtä elokuvavuoden väkevimmistä finaaleista. Lisäkiehtovuutta filmiin tuo se, että vaikka se kertookin Vietnamin sotaa protestoivista yksilöistä, on monikin asia leffassa verrattavissa nykypäivään. Elokuva kuvattiin viime vuonna, mutta siinä käsitellään esimerkiksi poliisin yliampuvaa väkivallankäyttöä mielenosoittajia ja tummaihoisia kohtaan, mikä on noussut isosti pinnalle tämän vuoden aikana.

Kaiken lisäksi The Trial of the Chicago 7 on myös teknisesti taidokkaasti rakennettu teos. Sorkinin loistokasta käsikirjoitusta tukee onnistunut leikkaus. Niin tarinan rakenteelliset palaset kuin yksittäiset reaktiokuvat oikeussalissa on aseteltu harkitusti paikoilleen. Filmi on erittäin hyvin kuvattu. Oivallisilla lavasteilla ja asuilla 1960-luvun loppu herätetään henkiin. Ääniefektit ovat mainiot ja Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään hillityn tehokkaasti.

Yhteenveto: The Trial of the Chicago 7 on erittäin koukuttava ja yllättävän viihdyttävä oikeussalidraama. Ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Sorkin välttää taidokkaasti katsojan kyllästymisen fantastisella dialogilla ja kiehtovalla tarinan rakenteella. Ajassa hyppiminen toteutetaan taidokkaasti ja se avaa hahmoja yhä vain paremmin. Hahmot ovat mielenkiintoinen joukko, joiden esittäjät ovat toinen toistaan mahtavampia rooleissaan. Etenkin Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Yahya Abdul-Mateen II, Mark Rylance ja Frank Langella tarjoavat huikeat roolityöt. Jännitettä kasvatellaan onnistuneesti, mutta mukaan mahtuu myös paljon hyvää huumoria. Jotkut kohtauksista ovat erittäin vaikuttavia ja erityisesti filmin loppuhuipennus on upea. Aika lailla kaikki palaset ohjauksesta käsikirjoitukseen ja näyttelemisestä tekniseen toteutukseen loksahtavat suurella tyylitajulla paikoilleen. The Trial of the Chicago 7 edustaa elokuvavuoden parempaa päätyä. Sen kertoma tapaus ei ole vain erittäin mukaansatempaava, vaan siitä löytyy myös paljon ajankohtaisuutta. Vaikka oikeussalileffat eivät yleisesti olisikaan juttunne, suosittelen silti äärimmäisen lämpimästi kokeilemaan tätä filmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Trials of the Chicago 7, 2020, DreamWorks, Amblin Partners, CAA Media Finance, Cross Creek Pictures, Double Infinity Productions, MadRiver Pictures, Marc Platt Productions, Paramount Pictures, Reliance Entertainment, Rocket Science, ShivHans Pictures

Arvostelu: Superman Returns (2006)

SUPERMAN RETURNS

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Brandon Routh, Kate Bosworth, Kevin Spacey, James Marsden, Tristan Lake Leabu, Frank Langella, Sam Huntington, Parker Posey, Eva Marie Saint, Kal Penn ja Marlon Brando
Genre: supersankarielokuva, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli ylistetty menestys, joten se sai tietty jatkoa. Myös Teräsmies II (Superman II - 1980) sai paljon kehuja, mutta Teräsmies III (Superman III - 1983) ja etenkin lisäosa Supertyttö (Supergirl - 1984) ja Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) lytättiin täysin sekä kriitikoiden että fanien keskuudessa. Suunniteltua "Teräsmies V" -elokuvaa ei siis koskaan tehty. Hahmo haluttiin kuitenkin pitää valkokankailla, ja Warner Bros. Picturesin ostaessa hahmon oikeudet, yhtiö alkoi kehittelemään "Superman Reborn" -leffaa. Vaikka elokuva kirjoitettiin pariin otteeseen uudestaan, ei siitä tullut mitään. Kun Kevin Smith pestattiin käsikirjoittajaksi, tarina muuttui ja filmi alkoi kulkea nimellä "Superman Lives". Projektia kehiteltiin jopa niin pitkälle, että Tim Burton valittiin ohjaajaksi ja Nicolas Cage roolitettiin Supermaniksi. Tämäkään yritys ei onnistunut, ja lopulta yhtiö pisti projektin jäihin ja Burton poistui tekemään muita elokuvia. Käsikirjoittaja Alex Ford ehdotti yhtiölle omaa tarinaansa "Superman: The Man of Steel", mutta erimielisyyksien vuoksi Fordin idea ei lähtenyt liikkeelle. J. J. Abrams taas ehdotti, että koko sarja alkaisi alusta ja kirjoitti yhtiölle elokuvan "Superman: Flyby". Ohjaajana oli tarkoitus toimia McG, mutta hän päätti lopulta hylätä leffan tehdäkseen Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Yhtiö ajatteli yhdistää DC:n tunnetuimmat hahmot ja tehdä elokuvan "Batman vs. Superman", mutta päätti lopulta keskittyä hahmojen sooloseikkailuihin. Kun se ei lähtenyt liikkeelle, Warner Bros. kääntyi takaisin Abramsin puoleen ja "Superman: Flybyn" kehittäminen jatkui. Ohjaajaksi valittiin Brett Ratner, mutta kun projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, hänkin hylkäsi elokuvan. McG palasi takaisin, mutta yhtiö päätti korvata hänet Bryan Singerillä, joka hylkäsi aloittamansa X-Men -sarjan (2000-) tehdäkseen lapsuutensa sankarista filmin. Hassua kyllä, Brett Ratner taas korvasi Singerin X-Menin puolella. Hahmot saatiin roolitettua ja kuvaukset voitiin vihdoin aloittaa. Superman Returns sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja se oli menestys, minkä lisäksi kriitikot pitivät filmistä. Kuitenkin vuosien varrella elokuvan arvostus on alkanut selkeästi laskea ja nykyään leffaa pidetään jopa todella huonona! Itse näin leffan lapsena muiden Superman-filmien ohessa. Pidin siitä ja katsoin sen uudelleenkin, mutta siitä on jo vuosia. Kun mietin, mitä elokuvia voisin arvostella vuodelle 2019, vanhat Teräsmiehet kävivät mielessäni, sillä en ollut nähnyt niitä pitkään aikaan ja koska olin jo päättänyt arvioida vanhat Batmanit. En kuitenkaan omistanut niitä, joten unohdin idean. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi elokuvat, jolloin päätin kirjoittaa niistä arviot. Tämä on Teräsmies-arvosteluista viimeinen tältä erää.

Superman on ollut poissa maapallolta viisi vuotta ja kun hän palaa takaisin, ovat asiat muuttuneet. Lex Luthor on kuitenkin sama rikollisnero kuin aiemmin ja häneltä löytyy jo uusi ilkeä juoni Supermanin pään menoksi.

Tällä kertaa Supermanin eli Clark Kentin eli Kal-Elin roolissa nähdään Brandon Routh, joka on mielestäni aivan väärä valinta. Ensinnäkin hän on liian nuori tämän elokuvan Supermaniksi. Routh oli 25-vuotias tämän kuvausten aikana, mikä olisi sopiva ikä, jos leffa kertoisi Supermanin syntytarinan. Tämän leffan Superman on ollut viisi vuotta poissa maapallolta, mitä ennen hän on ehtinyt tekemään sankarihommia varmaankin yli vuoden. 18- tai 19-vuotias Superman ei ole kovin uskottava tapaus, joten rooliin olisi pitänyt saada joku viitisen vuotta vanhempi. Toiseksi Routh on aika tönkkö roolissaan. Hän yrittää kai parhaansa imitoidakseen edeltäjäänsä, Christopher Reeveä, mutta se on lähinnä hieman surullista katseltavaa. Supermanista on muutenkin tehty yllättävän surullinen tapaus, mille löytyy toki syitä, mutta on se silti paikoitellen hieman kummallista. Toilailevaksi Clark Kentiksi Routh sopii ihan kivasti, muttei hän silti vakuuta olevansa mikään sankari. Toisaalta Routhista on vaikea saada irti mitään, sillä hahmolle on annettu yllättävän vähän ruutuaikaa.
     Välillä elokuvan päähenkilö tuntuu nimittäin olevan toimittaja Lois Lane, jota näyttelee Kate Bosworth. Valitettavasti Bosworthista löytyvät samat ongelmat kuin Routhista: hän on liian nuori, eikä hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Siihen kun vielä lisää päälle sen, että hahmo on aika rasittava, ei Loisin tarinaa jaksaisi seurata. Lois ei tunnu osaavan keskittyä asioihin, eikä hän vaikuta olevan kovin hyvä toimittaja... tai kovin hyvä äiti. Lois Lane on nimittäin mennyt kihloihin lentäjä Richard Whiten (James Marsden) kanssa ja heillä on yhteinen lapsi Jason (Tristan Lake Leabu). Richardia käy hieman sääliksi, sillä Lois on selvästi yhä rakastunut Supermaniin, ja katsojana pohtiikin, kumman hän valitsee. Vaikka molemmat miesehdokkaat osaavat lentää (toinen lentokoneella ja toinen ilman mitään apua), on Superman kaikista vahvin ja paljon siistimpi, joten mitä mahdollisuuksia Richard-poloiselle jää?

Supermanilla ei todella taida olla muita vihollisia, sillä jälleen kerran pahiksena nähdään Lex Luthor. Tällä kertaa hahmoa esittää Kevin Spacey, joka tekee kyllä hyvää työtä - parempaa kuin Routh ja Bosworth - mutta silti ainakin itse haluaisin välillä nähdä jonkun toisen roiston, joka vaikuttaisi oikealta uhalta Supermanille. Läpi elokuvasarjan tekijät ovat miettineet, että seuraavassa leffassa sankari kohtaisi voimakkaat Doomsdayn, Brainiacin tai Darkseidin, mutta joka kerta he päätyvät Luthoriin. Hahmoon ei ole myöskään tuotu oikein mitään uutta, jolloin hän on entistäkin tylsempi roisto. Luthorin neroutta ei vieläkään saada korostettua tarpeeksi ja hän on jälleen onnistunut ympäröimään itsensä aika tyhmillä kätyreillä. Luthorin mukana pyörii Parker Poseyn näyttelemä Kitty, joka muistuttaa alkuperäisen Supermanin Eve Teschmacher -hahmoa ollessaan paikoitellen hieman tyhmä, pukeutuessaan kalliisti ja kokiessaan pientä empatiaa Supermania kohtaan.
     Supermanin, Loisin ja Luthorin lisäksi myös muut tutut hahmot tekevät paluun. Daily Planet -lehden pomo Perry White (Frank Langella) haluaa tehdä isoimmat jutut sankarin paluusta. Valokuvaaja Jimmy Olsen (Sam Huntington) on innoissaan kaikesta ja yrittää saada otettua valokuvan, joka voittaisi kaikki muut. Clark Kentin äiti Martha Kentkin nähdään pienessä roolissa ja häntä esittää Eva Marie Saint. Elokuvassa on myös hyödynnetty arkistokuvaa Marlon Brandosta, joka näytteli alkuperäisessä leffassa Supermanin oikeaa isää, Jor-Eliä.

Vaikka Superman Returns onkin Teräsmies-sarjan viides elokuva (kuudes, jos laskee kamalan Supertytön mukaan), ei se ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille. Elokuvaa tehdessä on selvästi mietitty, etteivät Teräsmies III ja Teräsmies ja uhka auringosta olisi koskaan tapahtuneet, vaan viittauksia on vain kahteen ensimmäiseen osaan. Ainoastaan alkuperäiselle Teräsmiehelle elokuva on varmasti jatkoa, kun ottaa huomioon Marlon Brandon Jor-Elinä, John Williamsin ikonisen tunnusmusiikin käytön ja monet repliikit, jotka viittaavat alkuperäiseen osaan. Leffasta oikein huokuu ohjaaja Bryan Singerin into alkuperäistä elokuvaa kohtaan, sillä Superman Returnsissa nähdään useita hetkiä, jotka ovat suoraan siitä kopioituja. Jotkut hetket ovat erinomaisia viittauksia, kuten lopun tuttu kuva, jossa Superman hymyilee ja lentää kohti avaruutta, mutta mukaan mahtuu myös hetkiä, jotka kopioivat hieman liikaa vanhoja juttuja. Itse pidin ehkä jopa eniten kohdasta, jossa hahmot katsovat suttuista kuvaa lentävästä Supermanista ja heidän repliikkeihinsä on saatu mukaan vanha kunnon: "Onko se lintu? Onko se lentokone?"

Lopputuloksena voisi olla mainio yhdistelmä jatko-osaa, uudelleenfilmatisointia, sarjan uudelleenkäynnistystä ja omillaan seisovaa seikkailua, mutta valitettavasti Superman Returns jää vain ihan kivaksi elokuvaksi. Leffa alkaa todella vahvasti alkuperäistä osaa kopioivilla alkuteksteillä, minkä jälkeen mukaan on saatu kiinnostavaa mysteerisyyttä. Vaikka elokuvan nimen mukaista Supermanin paluuta täytyykin odotella lähes kolme varttia, kuluu aika yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa, kun Clark Kent pistää tutut sinipunaiset trikoonsa ylle, on tunnelma saatu oikeaksi vauhdikkaassa lentokoneonnettomuuskohtauksessa. Valitettavasti sen jälkeen taso alkaa laskea. Kuten jo sanoin, Supermanista on tehty yllättävän surullinen hahmo, mikä ymmärrettävästi johtuu siitä, että hänen rakkautensa kohde Lois Lane on löytänyt uuden miehen. Silti Supermanin hiljaisista suremiskohtauksista on tehty jokseenkin jopa tylsiä, vaikka niistä löytyy myös hieman kaunistakin puolta. Ainakin kohtauksen, jossa Superman leijuu Loisin ja Richardin talon edessä, ja katsoo voimiensa avulla seinien läpi ja kuuntelee pariskunnan keskustelua, olisi pitänyt poistaa, sillä se tuntuu enemmänkin karmivalta.

Filmi yrittää kopioida alkuperäistä Teräsmiestä myös siten, että sen rytmitys on todella rauhallinen, eikä mukana ole kovin paljoa toimintaa. Kopiointi on siinä mielessä toiminut, että alkuperäisen leffan tavoin myös tämä on paikoitellen pitkäveteistä katsottavaa. Ensimmäinen tunti menee kyllä nopeasti, mutta sen jälkeen elokuva käväisee pariin otteeseen jopa tylsyyden puolella. Loppuhuipennuksesta on myös väännetty aivan liian pitkä, jolloin katsoja ei enää jaksa välittää, miten siinä tulee käymään. Myös sen jälkeinen osio tuntuu vain kestävän ja kestävän. Tämä ei ole mikään Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)! Me emme juuri päässeet kokemaan mitä eeppisintä ja täydellisintä seikkailua, josta ei halua päästää irti, jolloin pitkä päätösosio ei haittaa lainkaan. Superman Returns jatkuu vielä vartin verran lopputaistelun jälkeen, jolloin katsoja haluaisi lopputekstien jo alkavan, jotta pääsisi vessaan. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, missä on noin 20 minuuttia liikaa. Lyhyemmällä kestolla tämän viihdearvo kasvaisi, jolloin kokonaisuutta voisi kutsua jopa kelvoksi. Tällaisenaan kyseessä on vain keskinkertainen supersankariteos, jota ei kovin montaa kertaa jaksa katsoa.

Ohjaaja Bryan Singerin olisi kannattanut tehdä X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006) eikä tätä, sillä tässä hänen otteensa tuntuu jokseenkin laiskalta. Singer ei ole saanut mukaan lähes minkäänlaista jännitystä, mikä tekee lopusta vieläkin pitkästyttävämmän. Hän on kuitenkin päättänyt lisäillä paljon Jeesus-viittauksia, jotka ovat paikoitellen jopa liian päälleliimattuja. Michael Doughertyn ja Dan Harrisin käsikirjoitus ei ole kovin ihmeellinen. Huumoria on yritetty hieman, mutta ainoa hauska asia leffassa on kannibaalikoira, joka huvittaa kieroista jutuista tykkääviä. Leikkauspuolella kokonaisuutta olisi pitänyt tiivistää, mutta sentään Superman Returns on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, sillä monet jutut näyttävät selkeästi tietokoneella toteutetuilta. Supermanin puvusta on sentään saatu tyylikkäämpi kuin ennen, vaikkakin kalsarit olisi voinut pukea housujen alle. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä, kuten ovat myös äänitehosteiden kanssa työskennelleet - vaikkakin minua häiritsivät pienoismallikaupungista kuuluvat kirkumiset ja huudot. John Williamsin upea tunnusmusiikki on tosiaan mukana, mutta pääasiassa musiikit on säveltänyt toinen leikkaaja John Ottman. Hän ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa.

Yhteenveto: Superman Returns on ihan kiva, vaikkakin liian pitkä elokuva. On tavallaan hyvä, että leffa kertoo tarinansa rauhassa, mutta paikoitellen se muuttuu lähinnä pitkäveteiseksi ja kokonaisuudesta saisi helposti leikattua noin parikymmentä minuuttia pois. Se nostaisi mukaan pientä viihdearvoa, sillä tällaisenaan kyseessä ei ole kovin mukaansatempaava teos. Toimintaa on yllättävän vähän, mutta draamailua on senkin edestä. Ratkaisu harmittaa lähinnä sen takia, ettei draamapuolesta ole saatu kovin kiinnostavaa, mikä johtuu pääasiassa kehnosta näyttelemisestä. Brandon Routh on täysin väärä valinta pääosaan Supermaniksi sekä ikänsä että lahjojensa (tai siis lahjattomuutensa) puolesta. Myös Kate Bosworth vetää aika tönkön roolisuorituksen Lois Lanena. Kevin Spacey on kyllä hyvä valinta Lex Luthor -konnaksi, mutta hahmo alkaa käydä todella tylsäksi tässä vaiheessa sarjaa. Tai no, tässä ja tässä vaiheessa, ottaen huomioon, ettei filmi tunnu olevan jatkoa kuin alkuperäiselle Teräsmiehelle. Se on selkeästi tärkeä elokuva ohjaaja Bryan Singerille, joka on lisännyt mukaan paljon viittauksia. Valitettavasti Singer on kuitenkin kadottanut tässä tietyn energian, mikä löytyy hänen X-Men -filmeistään, jolloin leffa on lähinnä vain keskinkertaista vanhojen aikojen muistelua. Jos olette pitäneet aiemmista Teräsmies-elokuvista, voihan tämänkin vilkaista. Koska Superman Returns ei ole selkeää jatkoa aiemmille osille, voi tämän katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt muita filmejä sankarista. Monille tämä on kuitenkin pelkkä ylipitkä supersankaridraamailu, jonka unohtaa nopeasti lajityypin parempien edustajien takia. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta kun leffa ei ollutkaan täysin toivottu menestys ja Bryan Singer poistui tekemään Operaatio Valkyrien (Valkyrie - 2008), ei jatkoa ilmestynyt, vaan koko Superman-sarja päätettiin aloittaa alusta elokuvalla Man of Steel (2013).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicvine.gamestop.com
Superman Returns, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Peters Entertainment, Bad Har Harry Productions, DC Comics, Red Sun Productions Pty. Ltd.

Arvostelu: Captain Fantastic (2016)

CAPTAIN FANTASTIC (2016)

Ohjaus: Matt Ross
Pääosissa: Viggo Mortensen, George MacKay, Samantha Isler, Annalise Basso, Nicholas Hamilton, Shree Crooks, Charlie Shotwell, Frank Langella, Erin Moriarty, Missi Pyle, Kathryn Hahn ja Steve Zahn
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

En tiennyt paljoa Captain Fantasticista, kun menin katsomaan sen. Ainoastaan, että siinä on pääosassa Viggo Mortensen ja olin nähnyt yllä olevan julisteen. Olin myös kuullut, että sitä on kehuttu paljon. Ajattelin siis, että miksipä ei? Riskin ottaessa se voisi olla viihdyttävä kaksituntinen tai puuduttavaa elämän hukkaan heittoa parin tunnin ajan. Itseäni tämä kiinnosti lähinnä sen takia, etten ollut nähnyt Viggoa The Lord of the Rings: The Return of the Kingin (2003) jälkeen oikeastaan missään, joten teki mieli nähdä, mitä muuta hän on tehnyt Aragornin roolin lisäksi.

Metsässä asuva perhe matkustaa sivistyksen pariin kuullessaan, että perheen äiti on kuollut.

Viggo Mortensen vetää todella hyvän suorituksen perheen isänä, Beninä. Hahmosta huokuu samaan aikaan sekä huoli lapsiaan kohtaan, että myös pieni hulluus ja pakkomielle maailmankatsomustaan kohtaan. Mortensen on erittäin oiva näyttelijä ja toivoisin, että häntä nähtäisiin useammin elokuvissa. Välillä nähdään muistokuvia Benin edesmenneestä vaimosta, Lesliestä.
     Benillä ja Lesliellä on kuusi lasta; Bodevan (George MacKay), Kielyr (Samantha Isler), Vespyr (Annalise Basso), Rellian (Nicholas Hamilton), Zaja (Shree Crooks) ja Nai (Charlie Shotwell). Heistä isoimmassa roolissa on vanhin poika, eli Bodevan. MacKayn suoritus on oikein mainio epävarmana miehenalkuna ja hänen kohtauksiaan Erin Moriartyn esittämän Clairen kanssa olisi voinut olla enemmän. Punapääsiskojen, Kielyrin ja Vespyrin, kohdalla en kertaakaan muistanut kumpi on kumpi, mutta hyvät roolisuoritukset kummatkin vetävät. Rellian on todella ärsyttävä, eikä häntä jaksa katsoa sitäkään määrää, mitä hän esiintyy leffassa. Perheen pienimpiä, Zajaa ja Naita, en myöskään osannut välillä erottaa toisistaan.
     Elokuvassa nähdään myös lasten isovanhemmat, joita näyttelevät Frank Langella ja Ann Dowd. Heistä mieleen jää vain lähinnä Langellan esittämä Jack-ukki. Kathryn Hahn, Steve Zahn ja Missi Pyle nähdään elokuvassa myös.

Elokuvan aloitus ei vielä erityisemmin innostanut minua. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa mudalla itsensä naamioineet lapset hyökkäävät peuran kimppuun, jonka jälkeen nähdään yksittäisiä pätkiä minimalistisella dialogilla. Kohtauksessa, jossa perhe on nuotion ääressä ja Ben alkaa soittaa kitaraa hiljaa, mietin, että tätäkö nyt sitten pitää katsoa noin kaksi tuntia? Onneksi elokuva lähti sitten toimivasti liikkeelle ja huomasin nauravani useassa kohtaa. Minusta oli todella huvittavaa, kuinka suoraan isä kertoi kaiken lapsilleen, ihan sama minkä ikäisiä he olivatkaan. Jopa pienimmätkin lapset kiroilivat, mikä ei näyttänyt haittaavan Beniä lainkaan. Elokuvassa näytetään kaiken aikaa enemmän, miten metsässä asuminen on vaikuttanut lapsiin. Ben on kyllä opettanut heille kaiken mahdollisen kirjoista ja he tietävät paljon enemmän kuin monet muut ikäisensä, mutta tavallisesta elämästä heillä ei ole käsitystäkään. Isänsä oppien takia lapset eivät vietä joulua juhlien jotain taikaolentoa, vaan Noah Chomskeyn päivää, koska hän on aivan oikea ihminen, toisin kuin joulupukki (tuohan on siis täyttä kakkapuhetta, kaikkihan tietävät, että kyllä se pukki Korvatunturilla asustaa). Lapset eivät myöskään kuulu mihinkään uskontoon samasta syystä.

Kun Ben saa puhelun, että hänen vaimonsa Leslie on tappanut itsensä, hän saa myös selville Leslien isän vihaavan Beniä niin paljon, että tämä on valmis pidätyttämään hänet, jos Ben saapuu hautajaisiin. Lasten voimakas tahto päästä äitinsä hautajaisiin saa lopulta Benin muuttamaan mieltä ja he lähtevät matkaan Steve-bussillaan ja matkalla tapahtuu outoja, mutta hauskoja asioita. Vaikka elokuvassa on paljon synkkiä juttuja, niin se onnistuu löytämään kaikesta jollain tapaa huumoria, pilaamatta silti kohtauksia. Paikoitellen elokuva on hidastempoinen, eikä se todellakaan ole kaikille, mutta uskoisin, että se löytää yleisönsä ennemmin tai myöhemmin. Matkan varrella lapset alkavat ymmärtää, mitä heiltä on jäänyt pois, asuessaan koko elämänsä metsässä. Siitä he alkavat syyttää isäänsä, mikä tekee Benin matkasta vielä vaikeampaa. Captain Fantasticin aikana käy useasti sääliksi Beniä, tämän yrittäessä olla mahdollisimman hyvä isä, uskoen täysillä siihen, mitä oli aikoinaan vaimonsa kanssa luonut, jotta hänen lapsensa kasvaisivat hyviksi ihmisiksi. Valitettavasti kukaan muu, eivät edes hänen lapsensa ymmärrä häntä. Onneksi myös hyviä asioita tapahtuu perheelle.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Matt Ross, joka on selvästi tiennyt, mitä on tekemässä. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa ja juttu toimii loppuun asti. Harmi vain, etten usko, että välttämättä koskaan kokesin tarvetta katsoa Captain Fantasticia uudestaan. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus. Tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta äänimaailma etenkin metsässä on hyvin toteutettu. Musiikki ei muuten jää erityisemmin mieleen, mutta elokuvassa kuullaan aivan törkeän hyvä versio Guns N' Rosesin "Sweet Child o' Mine" -kappaleesta.

Yhteenveto: Captain Fantastic on hieman pitkäveteisestä alustaan huolimatta hyvä elokuva. Miinukseni on, etten oikein usko sillä olevan uudelleenkatsottavuusarvoa minulle. Viggo Mortensen vetää todella hyvän roolisuorituksen. Vaikka lapsille on luotu omia persoonia, ei jokaisella ole tarpeeksi ruutuaikaa, jotta punapääsiskot tunnistaisi paremmin ja perheen pienimmät erottaisi toisistaan. Suurimman osan ajasta elokuvassa on hyvä meno päällä ja pahoistakin asioista voi löytää huumoria. Parasta on nähdä, miten metsässä eläneiden lapsien maailmankatsomus poikkeaa paljon kaupungin lapsista. Jos kaipaat jotain erilaista elokuvaa massapätkien joukkoon, niin tässä on hyvä vaihtoehto. Uskon tosiaan, että vaikka elokuva ei olisikaan kassamagneetti, niin se tulee silti löytämään oman fanikuntansa. Ehkä jotkut tarpeeksi seikkailunhaluiset päättävät toteuttaa tämän oikeassa elämässä.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Captain Fantastic, 2016, Electric City Entertainment, ShivHans Pictures