Arvostelu: Superman Returns (2006)

SUPERMAN RETURNS

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Brandon Routh, Kate Bosworth, Kevin Spacey, James Marsden, Tristan Lake Leabu, Frank Langella, Sam Huntington, Parker Posey, Eva Marie Saint, Kal Penn ja Marlon Brando
Genre: supersankarielokuva, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli ylistetty menestys, joten se sai tietty jatkoa. Myös Teräsmies II (Superman II - 1980) sai paljon kehuja, mutta Teräsmies III (Superman III - 1983) ja etenkin lisäosa Supertyttö (Supergirl - 1984) ja Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) lytättiin täysin sekä kriitikoiden että fanien keskuudessa. Suunniteltua "Teräsmies V" -elokuvaa ei siis koskaan tehty. Hahmo haluttiin kuitenkin pitää valkokankailla, ja Warner Bros. Picturesin ostaessa hahmon oikeudet, yhtiö alkoi kehittelemään "Superman Reborn" -leffaa. Vaikka elokuva kirjoitettiin pariin otteeseen uudestaan, ei siitä tullut mitään. Kun Kevin Smith pestattiin käsikirjoittajaksi, tarina muuttui ja filmi alkoi kulkea nimellä "Superman Lives". Projektia kehiteltiin jopa niin pitkälle, että Tim Burton valittiin ohjaajaksi ja Nicolas Cage roolitettiin Supermaniksi. Tämäkään yritys ei onnistunut, ja lopulta yhtiö pisti projektin jäihin ja Burton poistui tekemään muita elokuvia. Käsikirjoittaja Alex Ford ehdotti yhtiölle omaa tarinaansa "Superman: The Man of Steel", mutta erimielisyyksien vuoksi Fordin idea ei lähtenyt liikkeelle. J. J. Abrams taas ehdotti, että koko sarja alkaisi alusta ja kirjoitti yhtiölle elokuvan "Superman: Flyby". Ohjaajana oli tarkoitus toimia McG, mutta hän päätti lopulta hylätä leffan tehdäkseen Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Yhtiö ajatteli yhdistää DC:n tunnetuimmat hahmot ja tehdä elokuvan "Batman vs. Superman", mutta päätti lopulta keskittyä hahmojen sooloseikkailuihin. Kun se ei lähtenyt liikkeelle, Warner Bros. kääntyi takaisin Abramsin puoleen ja "Superman: Flybyn" kehittäminen jatkui. Ohjaajaksi valittiin Brett Ratner, mutta kun projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, hänkin hylkäsi elokuvan. McG palasi takaisin, mutta yhtiö päätti korvata hänet Bryan Singerillä, joka hylkäsi aloittamansa X-Men -sarjan (2000-) tehdäkseen lapsuutensa sankarista filmin. Hassua kyllä, Brett Ratner taas korvasi Singerin X-Menin puolella. Hahmot saatiin roolitettua ja kuvaukset voitiin vihdoin aloittaa. Superman Returns sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja se oli menestys, minkä lisäksi kriitikot pitivät filmistä. Kuitenkin vuosien varrella elokuvan arvostus on alkanut selkeästi laskea ja nykyään leffaa pidetään jopa todella huonona! Itse näin leffan lapsena muiden Superman-filmien ohessa. Pidin siitä ja katsoin sen uudelleenkin, mutta siitä on jo vuosia. Kun mietin, mitä elokuvia voisin arvostella vuodelle 2019, vanhat Teräsmiehet kävivät mielessäni, sillä en ollut nähnyt niitä pitkään aikaan ja koska olin jo päättänyt arvioida vanhat Batmanit. En kuitenkaan omistanut niitä, joten unohdin idean. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi elokuvat, jolloin päätin kirjoittaa niistä arviot. Tämä on Teräsmies-arvosteluista viimeinen tältä erää.

Superman on ollut poissa maapallolta viisi vuotta ja kun hän palaa takaisin, ovat asiat muuttuneet. Lex Luthor on kuitenkin sama rikollisnero kuin aiemmin ja häneltä löytyy jo uusi ilkeä juoni Supermanin pään menoksi.

Tällä kertaa Supermanin eli Clark Kentin eli Kal-Elin roolissa nähdään Brandon Routh, joka on mielestäni aivan väärä valinta. Ensinnäkin hän on liian nuori tämän elokuvan Supermaniksi. Routh oli 25-vuotias tämän kuvausten aikana, mikä olisi sopiva ikä, jos leffa kertoisi Supermanin syntytarinan. Tämän leffan Superman on ollut viisi vuotta poissa maapallolta, mitä ennen hän on ehtinyt tekemään sankarihommia varmaankin yli vuoden. 18- tai 19-vuotias Superman ei ole kovin uskottava tapaus, joten rooliin olisi pitänyt saada joku viitisen vuotta vanhempi. Toiseksi Routh on aika tönkkö roolissaan. Hän yrittää kai parhaansa imitoidakseen edeltäjäänsä, Christopher Reeveä, mutta se on lähinnä hieman surullista katseltavaa. Supermanista on muutenkin tehty yllättävän surullinen tapaus, mille löytyy toki syitä, mutta on se silti paikoitellen hieman kummallista. Toilailevaksi Clark Kentiksi Routh sopii ihan kivasti, muttei hän silti vakuuta olevansa mikään sankari. Toisaalta Routhista on vaikea saada irti mitään, sillä hahmolle on annettu yllättävän vähän ruutuaikaa.
     Välillä elokuvan päähenkilö tuntuu nimittäin olevan toimittaja Lois Lane, jota näyttelee Kate Bosworth. Valitettavasti Bosworthista löytyvät samat ongelmat kuin Routhista: hän on liian nuori, eikä hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Siihen kun vielä lisää päälle sen, että hahmo on aika rasittava, ei Loisin tarinaa jaksaisi seurata. Lois ei tunnu osaavan keskittyä asioihin, eikä hän vaikuta olevan kovin hyvä toimittaja... tai kovin hyvä äiti. Lois Lane on nimittäin mennyt kihloihin lentäjä Richard Whiten (James Marsden) kanssa ja heillä on yhteinen lapsi Jason (Tristan Lake Leabu). Richardia käy hieman sääliksi, sillä Lois on selvästi yhä rakastunut Supermaniin, ja katsojana pohtiikin, kumman hän valitsee. Vaikka molemmat miesehdokkaat osaavat lentää (toinen lentokoneella ja toinen ilman mitään apua), on Superman kaikista vahvin ja paljon siistimpi, joten mitä mahdollisuuksia Richard-poloiselle jää?

Supermanilla ei todella taida olla muita vihollisia, sillä jälleen kerran pahiksena nähdään Lex Luthor. Tällä kertaa hahmoa esittää Kevin Spacey, joka tekee kyllä hyvää työtä - parempaa kuin Routh ja Bosworth - mutta silti ainakin itse haluaisin välillä nähdä jonkun toisen roiston, joka vaikuttaisi oikealta uhalta Supermanille. Läpi elokuvasarjan tekijät ovat miettineet, että seuraavassa leffassa sankari kohtaisi voimakkaat Doomsdayn, Brainiacin tai Darkseidin, mutta joka kerta he päätyvät Luthoriin. Hahmoon ei ole myöskään tuotu oikein mitään uutta, jolloin hän on entistäkin tylsempi roisto. Luthorin neroutta ei vieläkään saada korostettua tarpeeksi ja hän on jälleen onnistunut ympäröimään itsensä aika tyhmillä kätyreillä. Luthorin mukana pyörii Parker Poseyn näyttelemä Kitty, joka muistuttaa alkuperäisen Supermanin Eve Teschmacher -hahmoa ollessaan paikoitellen hieman tyhmä, pukeutuessaan kalliisti ja kokiessaan pientä empatiaa Supermania kohtaan.
     Supermanin, Loisin ja Luthorin lisäksi myös muut tutut hahmot tekevät paluun. Daily Planet -lehden pomo Perry White (Frank Langella) haluaa tehdä isoimmat jutut sankarin paluusta. Valokuvaaja Jimmy Olsen (Sam Huntington) on innoissaan kaikesta ja yrittää saada otettua valokuvan, joka voittaisi kaikki muut. Clark Kentin äiti Martha Kentkin nähdään pienessä roolissa ja häntä esittää Eva Marie Saint. Elokuvassa on myös hyödynnetty arkistokuvaa Marlon Brandosta, joka näytteli alkuperäisessä leffassa Supermanin oikeaa isää, Jor-Eliä.

Vaikka Superman Returns onkin Teräsmies-sarjan viides elokuva (kuudes, jos laskee kamalan Supertytön mukaan), ei se ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille. Elokuvaa tehdessä on selvästi mietitty, etteivät Teräsmies III ja Teräsmies ja uhka auringosta olisi koskaan tapahtuneet, vaan viittauksia on vain kahteen ensimmäiseen osaan. Ainoastaan alkuperäiselle Teräsmiehelle elokuva on varmasti jatkoa, kun ottaa huomioon Marlon Brandon Jor-Elinä, John Williamsin ikonisen tunnusmusiikin käytön ja monet repliikit, jotka viittaavat alkuperäiseen osaan. Leffasta oikein huokuu ohjaaja Bryan Singerin into alkuperäistä elokuvaa kohtaan, sillä Superman Returnsissa nähdään useita hetkiä, jotka ovat suoraan siitä kopioituja. Jotkut hetket ovat erinomaisia viittauksia, kuten lopun tuttu kuva, jossa Superman hymyilee ja lentää kohti avaruutta, mutta mukaan mahtuu myös hetkiä, jotka kopioivat hieman liikaa vanhoja juttuja. Itse pidin ehkä jopa eniten kohdasta, jossa hahmot katsovat suttuista kuvaa lentävästä Supermanista ja heidän repliikkeihinsä on saatu mukaan vanha kunnon: "Onko se lintu? Onko se lentokone?"

Lopputuloksena voisi olla mainio yhdistelmä jatko-osaa, uudelleenfilmatisointia, sarjan uudelleenkäynnistystä ja omillaan seisovaa seikkailua, mutta valitettavasti Superman Returns jää vain ihan kivaksi elokuvaksi. Leffa alkaa todella vahvasti alkuperäistä osaa kopioivilla alkuteksteillä, minkä jälkeen mukaan on saatu kiinnostavaa mysteerisyyttä. Vaikka elokuvan nimen mukaista Supermanin paluuta täytyykin odotella lähes kolme varttia, kuluu aika yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa, kun Clark Kent pistää tutut sinipunaiset trikoonsa ylle, on tunnelma saatu oikeaksi vauhdikkaassa lentokoneonnettomuuskohtauksessa. Valitettavasti sen jälkeen taso alkaa laskea. Kuten jo sanoin, Supermanista on tehty yllättävän surullinen hahmo, mikä ymmärrettävästi johtuu siitä, että hänen rakkautensa kohde Lois Lane on löytänyt uuden miehen. Silti Supermanin hiljaisista suremiskohtauksista on tehty jokseenkin jopa tylsiä, vaikka niistä löytyy myös hieman kaunistakin puolta. Ainakin kohtauksen, jossa Superman leijuu Loisin ja Richardin talon edessä, ja katsoo voimiensa avulla seinien läpi ja kuuntelee pariskunnan keskustelua, olisi pitänyt poistaa, sillä se tuntuu enemmänkin karmivalta.

Filmi yrittää kopioida alkuperäistä Teräsmiestä myös siten, että sen rytmitys on todella rauhallinen, eikä mukana ole kovin paljoa toimintaa. Kopiointi on siinä mielessä toiminut, että alkuperäisen leffan tavoin myös tämä on paikoitellen pitkäveteistä katsottavaa. Ensimmäinen tunti menee kyllä nopeasti, mutta sen jälkeen elokuva käväisee pariin otteeseen jopa tylsyyden puolella. Loppuhuipennuksesta on myös väännetty aivan liian pitkä, jolloin katsoja ei enää jaksa välittää, miten siinä tulee käymään. Myös sen jälkeinen osio tuntuu vain kestävän ja kestävän. Tämä ei ole mikään Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)! Me emme juuri päässeet kokemaan mitä eeppisintä ja täydellisintä seikkailua, josta ei halua päästää irti, jolloin pitkä päätösosio ei haittaa lainkaan. Superman Returns jatkuu vielä vartin verran lopputaistelun jälkeen, jolloin katsoja haluaisi lopputekstien jo alkavan, jotta pääsisi vessaan. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, missä on noin 20 minuuttia liikaa. Lyhyemmällä kestolla tämän viihdearvo kasvaisi, jolloin kokonaisuutta voisi kutsua jopa kelvoksi. Tällaisenaan kyseessä on vain keskinkertainen supersankariteos, jota ei kovin montaa kertaa jaksa katsoa.

Ohjaaja Bryan Singerin olisi kannattanut tehdä X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006) eikä tätä, sillä tässä hänen otteensa tuntuu jokseenkin laiskalta. Singer ei ole saanut mukaan lähes minkäänlaista jännitystä, mikä tekee lopusta vieläkin pitkästyttävämmän. Hän on kuitenkin päättänyt lisäillä paljon Jeesus-viittauksia, jotka ovat paikoitellen jopa liian päälleliimattuja. Michael Doughertyn ja Dan Harrisin käsikirjoitus ei ole kovin ihmeellinen. Huumoria on yritetty hieman, mutta ainoa hauska asia leffassa on kannibaalikoira, joka huvittaa kieroista jutuista tykkääviä. Leikkauspuolella kokonaisuutta olisi pitänyt tiivistää, mutta sentään Superman Returns on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, sillä monet jutut näyttävät selkeästi tietokoneella toteutetuilta. Supermanin puvusta on sentään saatu tyylikkäämpi kuin ennen, vaikkakin kalsarit olisi voinut pukea housujen alle. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä, kuten ovat myös äänitehosteiden kanssa työskennelleet - vaikkakin minua häiritsivät pienoismallikaupungista kuuluvat kirkumiset ja huudot. John Williamsin upea tunnusmusiikki on tosiaan mukana, mutta pääasiassa musiikit on säveltänyt toinen leikkaaja John Ottman. Hän ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa.

Yhteenveto: Superman Returns on ihan kiva, vaikkakin liian pitkä elokuva. On tavallaan hyvä, että leffa kertoo tarinansa rauhassa, mutta paikoitellen se muuttuu lähinnä pitkäveteiseksi ja kokonaisuudesta saisi helposti leikattua noin parikymmentä minuuttia pois. Se nostaisi mukaan pientä viihdearvoa, sillä tällaisenaan kyseessä ei ole kovin mukaansatempaava teos. Toimintaa on yllättävän vähän, mutta draamailua on senkin edestä. Ratkaisu harmittaa lähinnä sen takia, ettei draamapuolesta ole saatu kovin kiinnostavaa, mikä johtuu pääasiassa kehnosta näyttelemisestä. Brandon Routh on täysin väärä valinta pääosaan Supermaniksi sekä ikänsä että lahjojensa (tai siis lahjattomuutensa) puolesta. Myös Kate Bosworth vetää aika tönkön roolisuorituksen Lois Lanena. Kevin Spacey on kyllä hyvä valinta Lex Luthor -konnaksi, mutta hahmo alkaa käydä todella tylsäksi tässä vaiheessa sarjaa. Tai no, tässä ja tässä vaiheessa, ottaen huomioon, ettei filmi tunnu olevan jatkoa kuin alkuperäiselle Teräsmiehelle. Se on selkeästi tärkeä elokuva ohjaaja Bryan Singerille, joka on lisännyt mukaan paljon viittauksia. Valitettavasti Singer on kuitenkin kadottanut tässä tietyn energian, mikä löytyy hänen X-Men -filmeistään, jolloin leffa on lähinnä vain keskinkertaista vanhojen aikojen muistelua. Jos olette pitäneet aiemmista Teräsmies-elokuvista, voihan tämänkin vilkaista. Koska Superman Returns ei ole selkeää jatkoa aiemmille osille, voi tämän katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt muita filmejä sankarista. Monille tämä on kuitenkin pelkkä ylipitkä supersankaridraamailu, jonka unohtaa nopeasti lajityypin parempien edustajien takia. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta kun leffa ei ollutkaan täysin toivottu menestys ja Bryan Singer poistui tekemään Operaatio Valkyrien (Valkyrie - 2008), ei jatkoa ilmestynyt, vaan koko Superman-sarja päätettiin aloittaa alusta elokuvalla Man of Steel (2013).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicvine.gamestop.com
Superman Returns, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Peters Entertainment, Bad Har Harry Productions, DC Comics, Red Sun Productions Pty. Ltd.

Arvostelu: Vaarallinen romanssi (North by Northwest - 1959)

VAARALLINEN ROMANSSI

NORTH BY NORTHWEST

Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Cary Grant, Eva Marie Saint, James Mason, Jessie Royce Landis, Martin Landau, Adam Williams, Leo G. Carroll ja Philip Oster
Genre: trilleri, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

North by Northwest, eli suomalaisittain Vaarallinen romanssi on jännityksen mestariksi kutsutun ohjaaja Alfred Hitchcockin elokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittaja Ernest Lehmanin halusta kirjoittaa "ultimaattinen Hitchcock-leffa". Alunperin Hitchcockin ja Lehmanin oli tarkoitus työstää elokuva Hammond Innesin kirjasta "S/S Mary Dearen haaksirikko" ("The Wreck of the Mary Deare") vuodelta 1956, mutta kun kaksikko koki, ettei kirja kääntyisikään kiinnostavaksi leffaksi, he alkoivat heittelemään ideoita, jonka pohjalta Lehman työsti tekstin. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja vaikka teko koitui kalliimmaksi kuin oli tarkoitus, elokuva saatiin lopulta valmiiksi ja Vaarallinen romanssi saikin maailmanensi-iltansa 1. heinäkuuta 1959 - tasan 60 vuotta sitten! Kriitikot ylistivät filmiä ja se oli tarpeeksi menestynyt, jotta sitä voitiin kutsua hitiksi. Elokuva oli jopa ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta (paras alkuperäiskäsikirjoitus, paras lavastus ja paras leikkaus), joita se ei kuitenkaan voittanut - pääasiassa siksi, että samana vuonna ilmestynyt Ben-Hur (1959) sai kahmittua ennätykselliset 11 palkintoa. Vuosien myötä Vaarallinen romanssi on noussut klassikkoasemaan ja se löytyy useilta listoilta kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien joukosta. Itse en valitettavasti ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä elokuvaa. Aloin vasta viime vuonna tutustumaan Hitchcockin teoksiin, kuten Takaikkuna (Rear Window - 1954), Vertigo - punainen kyynel (Vertigo - 1958), Psyko (Psycho - 1960) ja Linnut (The Birds - 1963), mutta Vaarallisen romanssin kanssa syntyi ongelmia, sillä en löytänyt sitä mistään. Lopulta huomasin, että isäni omistaa elokuvan ja lainasin sen häneltä. Kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 60 vuotta, päätin juhlistaa tätä kirjoittamalla klassikosta myös arvostelun.

Mainosmies Roger Thornhillin päivä saa yllättävän käänteen, kun hänet siepataan ja häntä luullaan henkilöksi, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Kun Roger ei saa millään vakuutettua sieppaajiaan siitä, ettei ole se, joksi häntä luullaan, hänen täytyy löytää sieppaajiensa etsimä henkilö ja selvittää, mistä koko hommassa on kyse.

Cary Grant näyttelee Roger Thornhilliä, joka joutuu aikamoiseen kierteeseen ja höykytykseen leffassa. Roger on selvästi erittäin hyvä työssään, mutta edes hänen sanallinen lahjakkuutensa mainostuspuolella ei päästä häntä pälkähästä, kun on tosi kyseessä. Tämä johtaa kuitenkin useisiin todella hilpeisiin hetkiin, kun Roger alkaa hauskasti sanailla sieppaajiensa kanssa. Yksi isoimmista yllätyksistä elokuvassa oli itselleni, kuinka hauska Roger onkaan. Hänelle kirjoitetut repliikit ovat usein todella nokkelia ja hänen sarkastiset kommenttinsa iskivät minuun täysillä. Vaikka Roger kohteleekin monia aika töykeästi, on hän alusta asti hyvin pidettävä tapaus ja on kiehtovaa seurata, kuinka hän yrittää selvitä yhä vain vaikeammaksi käyvästä tilanteestaan. Cary Grant heittäytyy oikein kunnolla roolinsa vietäväksi ja hän on tuttuun tapaansa erinomainen läpi leffan.
     Rogerin sieppaajia ovat rikas herrasmies Lester Townsend (James Mason) ja tämän hämärät kätyrit Leonard (Martin Landau) ja Valerian (Adam Williams). Nämäkin hahmot herättävät mielenkiinnon heti alusta alkaen ja Rogerin tavoin katsoja haluaa saada selville, keitä he oikeasti ovat ja mitä he haluavat siltä henkilöltä, jonka he luulevat Rogerin olevan? Mason on todella hyvä arvokkaan herran roolissa, kun taas Landaulta ja Williamsilta löytyy oikeanlaista lievähköä kieroutta kätyreiksi.
     Elokuvassa nähdään myös Eva Marie Saint nuorena naisena Eve Kendallina, jonka Roger tapaa matkallaan, Jessie Royce Landis Rogerin huvittavana äitinä, sekä Leo G. Carroll salaperäisenä miehenä, joka liittyy jollain tavalla tapaukseen. Muuten hyvinkin mysteerisessä elokuvassa Even hahmo on aika ennalta-arvattava tapaus, mutta Saint on kuitenkin hyvä valinta osaan. Royce Landis sen sijaan on nappivalinta Rogerin äidiksi, jonka reaktiot poikansa epäonneen tarjoavat useat naurut.
     Maestro itse, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee tuttuun tyyliinsä lyhyen cameon elokuvassa. Hänet nähdään leffan alussa epäonnisena herrana, joka ei ehdi linja-autoon.

Alfred Hitchcock ei ole turhaan saanut jännityksen mestarin arvonimeä. Vaikka olin jo nähnyt, kuinka taitava hän osaa olla, jaksoi hän jälleen yllättää tunnelman rakentamisen taidoillaan Vaarallisessa romanssissa. Tämä elokuva koukuttaa alusta alkaen ja tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle tarina etenee. Katsoja imaistaan nopeasti mukaan, samalla tavoin kuin sieppaajat pakottavat Rogerin autoonsa. Katsojalle herää jatkuvasti kysymyksiä siitä, keitä sieppaajat ovat, mitä he haluavat ja miksi juuri Roger joutui kaikkeen tähän mukaan? Kuten jo sanoin, on äärimmäisen vangitsevaa seurata Rogerin matkaa, kun hän yrittää selvittää asiat, joutuen yhä vain syvemmälle vaaralliseen maailmaan. Kiehtovuutta vain lisäävät useat erinomaiset kohtaukset, kuten hulvaton huutokauppa, takaa-ajo Mount Rushmorella presidenttien kivinaamoja pitkin, sekä tietty ikoniseksi noussut kohtaus, missä Roger saa peräänsä vihamielisen lentokoneen. Ei ole mikään ihme, että tämä kohtaus on jäänyt elämään elokuvahistoriassa, sillä se on niin täydellisen jännittävä, että monet ohjaajat voivat vain unelmoida samanlaisen kohtauksen luomisesta. Kohtaus todella osoittaa Hitchcockin taituruuden.

Minulta löytyy kuitenkin muutama pieni ongelma tästä leffasta, mitkä estävät sitä nousemasta minun silmissäni täysiin pisteisiin asti. Suomenkielisen nimen mukainen "vaarallinen romanssi" ei ihan toiminut itselleni. Pidin lähinnä hassuna sitä, että näin vaikeassa tilanteessa Rogerilla olisi aikaa edes miettiä romantiikkaa, kun häntä jahdataan ja kaikkialla on vaarallista. Paikoitellen elokuvan rakkaustarina toimii, mutta parissa kohtaa se tuntuu hieman pakotetulta. Toiseksi kun lopussa saa vihdoin selville, mistä sieppaajien hämärähommissa on kyse, on ratkaisu hieman tylsähkö. Kolmanneksi elokuvan lopetus on erikoisen tönkkö nykypäivänä katsottuna, kun on totuttu, että loppuhuipennuksen jälkeen tarina viedään vielä muutaman kohtauksen kautta kunnolla päätökseen. Vaarallinen romanssi katkeaa kuin seinään, mikä tuntuu oudolta vedolta upeasti rakennetun kertomuksen jälkeen. Heikkoukset laskevat elokuvan tasoa hieman, mutta kyseessä on silti todella erinomainen teos, mikä on ehdottomasti ansainnut klassikkoasemansa! Lisäksi on hyvinkin selvää, että vanhat Sean Conneryn tähdittämät James Bond -leffat ovat tälle paljon velkaa.

Alfred Hitchcockin ohjaustaitoja täytyy kehua vielä kertaalleen - niin erinomainen hän työssään on. Vaikka Ernest Lehmanin käsikirjoituksesta löytyi piirteitä, jotka jättivät mielestäni toivomisen varaa muuten niin mahtavassa teoksessa, Hitchcock pitää kokonaisuutta taiturimaisesti kasassa. Vaarallinen romanssi on myös visuaalisesti taitavasti toteutettu. Elokuva on hienosti kuvattu ja leikkauksessa monet kohtauksista ovat juurikin täydellisiä. Painotan jälleen legendaarista lentokonekohtausta, sillä siinä kaikki osuu niin nappiin, ettei voi muuta kuin ihailla. Lavastukset ovat näyttävät ja puvustuksessa on tyyliä. Erikoistehosteiden kulumisen voi huomata, mutta se ei millään tavalla hyppää silmille. En tiedä muista, mutta itseäni viehättää vanhoissa filmeissä jotenkin kummasti se, kun ajokohtauksissa voi huomata takaikkunan läpi näkyvästä taustasta, ettei auto oikeasti liiku. Enkä tarkoita tätä missään nimessä huonolla tavalla! Nykypäivän leffoista tällaisen huomaaminen olisi huolestuttavaa, mutta näissä vanhoissa klassikoissa tämä vain kuuluu asiaan. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja musiikit säveltänyt Bernard Herrmann on tehnyt vaikuttavaa työtä.

Yhteenveto: Vaarallinen romanssi on erinomainen ja todella koukuttava jännityselokuva. Filmi nappaa välittömästi mukaansa ja muuttuu yhä vain kiehtovammaksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Ohjaaja Alfred Hitchcock rakentaa tunnelmaa ällistyttävän mestarillisesti ja pistää parissa kohtaa katsojan sydän tykyttäen sohvan reunalle hievahtamatta seuraamaan, mitä jännittävää ruudulla tapahtuu. Lentokonekohtaus on huikean upea kohtaus kaikin tavoin ja se jo itsessään on aplodit ansainnut. Leffasta löytyy muitakin mahtavia kohtauksia, kuten alun sieppaus, huutokauppa ja lopun takaa-ajo, minkä lisäksi filmi on yllättävänkin hauska muutamissa kohdissa. Roger Thornhill on loistavasti kirjoitettu päähahmo, josta katsoja alkaa välittömästi pitämään hänen nokkelan huumorintajunsa vuoksi. Lisäksi Thornhilliä näyttelevä Cary Grant on täydellinen osassaan. Teknisesti elokuva on todella taidokkaasti toteutettu ja Ernest Lehmanin käsikirjoitus on napakka. Leffasta löytyy pieniä asioita, mitkä häiritsivät itseäni hieman, mutta muuten Vaarallinen romanssi on fantastinen teos, mikä jokaisen elokuvafanin täytyy nähdä ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.goldposter.com
North by Northwest, 1959, Metro-Goldwyn-Mayer