Jackie (2016) - elokuva-arvostelu

JACKIE

Ohjaus: Pablo Larraín

Näyttelijät: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig, Richard E. Grant, John Carroll Lynch, Beth Grant, Max Casella, John Hurt, Caspar Phillipson, Sunnie Pelant, Brody Weinberg, Aiden Weinberg, Ralph Brown, Georgie Glen ja Julie Judd

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackie perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen entisen presidentti John F. Kennedyn vaimosta Jacqueline Kennedystä hänen miehensä murhan jälkeen. Noah Oppenheim kirjoitti Kennedystä alun perin minisarjan HBO:lle ja Steven Spielbergin oli tarkoitus tuottaa sarja, mutta projekti muovautui lopulta elokuvaksi ja niin HBO kuin Spielberg jättivät sen. Ohjaajaksi valikoitui Darren Aronofsky ja päärooliin palkattiin Rachel Weisz, mutta projekti ei edennyt heidän kanssa, mihin vaikutti tuolloin seurustelleiden Aronofskyn ja Weiszin ero. Aronofsky houkutteli tilalleen Pablo Larraínin, joka aluksi kieltäytyi, mutta kun hän otti lisää selvää Kennedystä, hän kiinnostui niin paljon, että suostui ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2015 ja lopulta Jackie sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa 7. syyskuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan naispääosan, puvustuksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sekä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin katsonut Jackieta, vaikka elokuva onkin kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1963 Jackie Kennedy suostuu haastateltavaksi miehensä, presidentti John F. Kennedyn murhasta.

Rachel Weiszin jätettyä projektin, Jacqueline "Jackie" Kennedyksi valittiin Natalie Portman, joka sai roolityöllään parhaan naispääosan palkintoehdokkuuksia vähän siellä sun täällä Oscareista lähtien ja täysin ansaitusti. Portman sulautuu upeasti Jackieksi, tulkiten vaikuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita elämänsä isoimman tragedian äärellä, Jackien jouduttua todistamaan automatkan aikana, kun hänen vieressä istuvaa presidenttiaviomiestään John F. Kennedyä (Caspar Phillipson) ammuttiin kuolettavasti. Eri tahot odottavat Jackielta sitä sun tätä, eikä naiselle jää juuri aikaa käsitellä suruaan tai olla tukena lapsilleen, jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Takaumissa Portman esittää mainiosti myös virkaa tekevää ensimmäistä naista, joka esimerkiksi sai ensimmäisenä historiassa televisiokamerat Valkoiseen taloon, näyttääkseen Yhdysvaltojen kansalle, millaisissa tiloissa päätökset tehdään ja presidentti nukkuu.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Sarsgaard presidentin veljenä Bobbynä, Greta Gerwig Valkoisen talon tapahtumista päättävänä Nancy Tuckermanina, John Carroll Lynch varapresidentti Lyndon B. Johnsonina, joka astui virkaan Kennedyn salamurhan myötä, Richard E. Grant taiteilija Bill Waltonina, Billy Crudup Jackieta haastattelevana reportterina, sekä John Hurt pappina, jolle Jackie uskoutuu tunteistaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja edesmennyt Hurt on nappivalinta viisauksia latelevaksi papiksi. Jackie jäi muuten viimeiseksi elokuvaksi, joka julkaistiin Hurtin elinaikana, näyttelijän menehdyttyä tammikuussa 2017.

Kuten olin etukäteen arvellutkin, Jackie osoittautui oikein hyväksi historialliseksi draamaelokuvaksi. John F. Kennedyä ja erityisesti hänen salamurhaansa on käsitelty useissa elokuvissa, kenties tunnetuimmin Kevin Costnerin tähdittämässä JFK - avoimessa tapauksessa (JFK - 1991), mutta ainakaan itse en ole juuri nähnyt kuvausta siitä, miten presidentin leskeksi jäänyt vaimo reagoi tapahtuneeseen. Jackie Kennedy kun ei joudu vain menettämään miestään ja jäämään yksinhuoltajaksi kahdelle lapselleen, vaan hän joutuu tietty täysin uudenlaisen mediahuomion keskelle, samalla kun hänen lähipiiriksi muuttunut Valkoisen talon porukka alkaa jo kaavailla Kennedyjen häätämistä ja uuden presidentin tuomista kuvioihin.

Jos Jackielta odottaa elämäkertakuvausta leskirouva Kennedyn elämästä, voi luvassa olla pettymys, sillä elokuva kertoo nimenomaan presidentin murhan jälkeisestä viikosta. Itse olin kuitenkin hyvin kiinnostunut näkemään, kuinka Jackie hoitaa kaiken ja kuinka hän pystyisi olemaan vajoamatta pohjalle kaiken tämän jälkeen. On myös erittäin kiinnostavaa kuulla Jackien haastattelua, missä hän pohtii, millaisen perinnön hänen miehensä jättäisi Yhdysvalloille ja millaisena hänet tultaisiin muistamaan. Tätä jää katsojakin pohtimaan ja itse veikkaisin, että moni muistaa John F. Kennedyn nimenomaan hänen salamurhansa kautta eikä niinkään hänen tekojensa vuoksi.

Pienen taivuttelun jälkeen ohjaajaksi hyppäsi chileläinen Pablo Larraín ja Jackiesta tuli hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa. Larraínia ei tosiaan kiinnostanut tehdä mitään tavanomaista elämäkertadraamaa, vaan halusi syventyä kohteensa psyykeen, kun rouva Kennedy oli elämänsä vaikeimmassa hetkessä ja siinä hän kyllä onnistuukin. Ainoastaan Noah Oppenheimin ajassa monessa kerroksessa kulkeva käsikirjoitus jäi kaipaamaan mielestäni hieman oikomista. Jackie on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mica Levi tunnelmoi onnistuneen dramaattisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackie, Yhdysvallat, Ranska, Chile, 2016, Fox Searchlight Pictures, LD Entertainment, Wild Bunch, Protozoa Pictures, Fabula, Why Not Productions, Endemol Shine North America, Bliss Media, Jackie Productions, TSG Entertainment

Star Wars: Maul - Shadow Lord, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

STAR WARS: MAUL - SHADOW LORD - KAUSI 1

Luoja: Dave Filoni

Näyttelijät: Sam Witwer, Gideon Adlon, Wagner Moura, Dennis Haysbert, Richard Ayoade, Vanessa Marshall, Chris Diamantopoulos, David W. Collins, Charlie Bushnell, Steve Blum, Dave Fennoy, Keiko Agena, Alastair Murden, Scott Whyte ja John Carroll Lynch

Genre: animaatio, scifi, toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 23 minuuttia - 30 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

George Lucasin luoma avaruusseikkailu Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli maailmanlaajuinen jättihitti, joka synnytti valtavan franchisen täynnä elokuvia, sarjakuvia, videopelejä, leluja ja muuta. Kun Disney-yhtiö osti Lucasfilmin vuonna 2012, yhtiö alkoi tehtailla omia elokuviaan, sekä sarjoja Disney+ -palveluunsa. Vuonna 2025 yhtiö paljasti tekevänsä Darth Maulista omaa animaatiosarjaansa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Star Wars: Maul - Shadow Lordin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Disney+:ssa. Itse olen jo hieman kyllästynyt lähes tauottomaan Star Wars -tulvaan Disney+:ssa, vaikka osa tuotoksista onkin ollut hyviä. En juuri innostunut, kun luin Maulin saavan oman sarjansa, mutta päätin toki katsoa Star Wars: Maul - Shadow Lordin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

On kulunut vuosi kloonisotien päättymisestä, jediritarikunnan tuhosta ja Galaktisen Imperiumin muodostumisesta. Maulin rikolliset bisnekset häiriintyvät, kun hän saa peräänsä ylimotivoituneen poliisin ja paikalle tupsahtaa kaksi karkuteillä olevaa jediä.

Kuten nimestä voikin jo päätellä, Star Wars: Maul - Shadow Lordin keskiössä on punamustanaamainen ja sarvipäinen Maul (äänenä Sam Witwer), alun perin Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) esitelty pahishahmo, joka selvisi kuin ihmeen kaupalla katkaisusta kahtia ja aiheutti animaatiosarja Star Wars: The Clone Warsissa (2008-2020) päänvaivaa niin jedeille kuin entiselle mestarilleen Darth Sidiousille. Nyt kun Galaktinen Imperiumi on ollut vallassa jo vuoden, Maul on päätynyt rikollisille poluille, ottaen kohteekseen muut rikollisjärjestöt, jotka petkuttivat häntä aiemmin. Maul on aina ollut mielestäni kiehtova hahmo ja omassa sarjassaan hän pääsee tietty vieläkin paremmin esille. Sen lisäksi, että on kiinnostavaa katsoa animaatiosarjaa pahishahmosta, sarja ryhtyy hetkittäin tutkimaan, mikä Maulin mieltä piinaa kaiken aikaa.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Maulia seuraavat mandalorialainen Rook Kast (Vanessa Marshall), sähäkkäluonteinen droidi Spybot (David W. Collins) ja dathomirilaiset Icarus (Steve Blum) ja Scorn (Dave Fennoy), kilpailevan rikollisjengin johtaja Looti Vario (Chris Diamantopoulos), paikallinen lainvalvoja Brander Lawson (Wagner Moura) ja hänen uskollinen droidinsa Two-Boots (Richard Ayoade), sekä käsky 66:sta selvinneet ja karkuteillä olevat jedimestari Eeko-Dio Daki (Dennis Haysbert) ja hänen padawaninsa Devon Izara (Gideon Adlon). Sivuhahmoistakin löytyy kiinnostavia hahmoja ja erityisen mainio on ylikomisario Lawson, joka joutuu vaikeaan paikkaan. Hänen pitäisi toki totella Imperiumin tahtoa, mutta kestääkö hänen moraalinsa kahden jedin jahtaamisen Maulin ja tämän jengin lisäksi?

Star Wars: Maul - Shadow Lord osoittautui ensimmäisen tuotantokautensa puolesta oikein mainioksi lisäykseksi alati kasvavaan Tähtien sota -universumiin. On kiinnostavaa sukeltaa tämän kaukaisen galaksin alamaailman pariin, sekä Galaktisen Imperiumin vallan alkuvaiheisiin, kun itse kunkin pitää miettiä lojaaliutensa ja aatteensa uusiksi, mikäli mielii selvitä hengissä. Sen, että kyseessä on animaatiosarja, ei kannata antaa tulla esteeksi, sillä mistään perheen pienimpien lastenohjelmasta ei tosiaan ole kyse, vaan Star Wars: Maul - Shadow Lord uskaltaa uiskennella varsin synkissäkin vesissä. Imperiumin uhka leijuu kaiken aikaa ilmassa, pitäen jo itsessään jännitettä hyvin yllä.

Kauden kymmenen vajaan puolen tunnin mittaista jaksoa voisi helposti katsoa yhden illan aikana, sillä tämä monisävyinen tarina vie niin sujuvasti mukanaan. Rikollisjengin, karkuteillä olevien jedien, Imperiumin sotilaiden ja paikallisten lainvalvojien yhteentörmäys johtaa mielenkiintoisiin dilemmoihin, päätöksiin, yhteistöihin ja konflikteihin. Kaikki ajavat enemmän tai vähemmän omaa etuaan ja jos oma etu vaatii liittoutumista muissa olosuhteissa viholliseksi luokiteltavan tahon kanssa, niin sitten asia on niin. Jännitettä ja panoksia kasvatellaan oivallisesti kauden varrella ja sekaan on ripoteltu runsaasti toimintaa, oli kyse sitten takaa-ajoista, ammuskeluista tai valosapelitaisteluista. Näitä kaikkia kolmea sisältävä finaali on erittäin hyvä päätös kaudelle ja jättääkin innolla odottamaan, mitä jo työn alla oleva toinen tuotantokausi tuo tullessaan.

Visuaalisesti Star Wars: Maul - Shadow Lord on erittäin näyttävä. Periaatteessa sarja pitää yllä Star Wars: The Clone Warsista ja Star Wars: The Bad Batchista (2021-2024) tuttua yleisilmettä. Hahmot näyttävät samoilta, mutta sentään liikkuvat sulavammin kuin The Clone Warsin alkupään hieman jäykemmillä kausilla. Parasta ovat taustat, jotka näyttävät kiehtovasti kuin maalauksilta. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös todella tyylikästä. Äänimaailma on väkevästi rakennettu ja mahtava yksityiskohta on, että Maulin valosapelin ääniin on sulautettu Maulin päästämiä karjahduksia. Tähtien sota -animaatiosarjoja säveltäneen Kevin Kinerin ja hänen lastensa Sean ja Deana Kinerin musiikit tunnelmoivat taustalla mainiosti, sisältäen toki tuttuja melodioita, kuten Mauliin yleensä yhdistettävän, aina yhtä jylhän Duel of the Fatesin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Star Wars: Maul - Shadow Lord, Yhdysvallat, 2026-, Lucasfilm, Lucasfilm Animation

The Beauty, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BEAUTY - KAUSI 1

Luojat: Ryan Murphy ja Matthew Hodgson

Näyttelijät: Evan Peters, Ashton Kutcher, Rebecca Hall, Anthony Ramos, Jeremy Pope, Isabella Rossellini, John Carroll Lynch, Jessica Alexander, Rob Yang, Ari Graynor, Vincent D'Onofrio, Hudson Barry, Jaquel Spivey, Teddy Cañez, Ben Platt, Kevin Cahoon, Eric Petersen, Ray Nicholson, Brandon Gillard, Joey Pollari, Rev Yolanda, Emma Halleen, Annabelle Wachtel, Carson Rowland ja Bella Hadid

Genre: jännitys, kauhu

Jaksomäärä: 11

Jakson kesto: 25 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 18

The Beauty perustuu Jeremy Haunin ja Jason A. Hurleyn samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 2015 lähtien. Syksyllä 2024 FX-kanava paljasti työstävänsä televisiosarjasovitusta sarjakuvan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa ja nyt The Beautyn ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse en pahemmin kiinnostunut, kun näin mainoksen, että Ryan Murphylta olisi tulossa taas uusi sarja, minkä lisäksi premissi kuulosti hieman liikaa The Substance -elokuvalta (2024). Päätin silti antaa The Beautylle mahdollisuuden ja katsoin uudet jaksot niiden ilmestymispäivinä. 

FBI-agentit alkavat tutkia hyvännäköisten ihmisten outoja kuolemia, kun nämä ovat ensin aiheuttaneet yhtäkkiä kaaosta ja sitten räjähtäneet. Tutkimus vie agenttikaksikon järkyttävien paljastusten äärelle, samalla kun he saavat totuutta peittelevät vaaralliset tahot peräänsä.

Ryan Murphyn luottomies Evan Peters ja Rebecca Hall näyttelevät Cooper Madsenia ja Jordan Bennettiä, kahta FBI-agenttia, jotka tutkivat kauniiden ihmisten kummallisia kuolemia ja joilla on meneillään salasuhde. Hahmot ovat kelvolliset ja kiinnostavuutta heihin tuo heidän omat ulkonäölliset epävarmuutensa. Peters ja Hall tekevät hyvää työtä osissaan, mutta muuhun porukkaan verrattuna heidän hillitymmät roolityöt saavat heidät tuntumaan ajoittain hiukan tylsiltä.

     Sivurooleissa nähdään muun muassa Ashton Kutcher liikemies Byron Frostina, joka on saanut hyppysiinsä ihmeaineen, mikä tekee ihmisestä taas nuoren ja kauniin, Isabella Rossellini tämän vaimona Frannyna ja Kevin Cahoon ja Eric Petersen heidän poikinaan Tigerina ja Guntherina, Anthony Ramos Frostille työskentelevänä palkkatappaja Antoniona, Jaquel Spivey ja myöhemmin Jeremy Pope ihmeainetta testaavana Jeremynä, John Carroll Lynch FBI:hin kuuluvana Williamsina, sekä Rob Yang Kauneus-aineen luojana Ray Leenä. Sivunäyttelijöiden työ on todella ailahtelevaa. Kutcher on yllättävänkin hyvässä vedossa häikäilemättömänä bisnesmiehenä, heittäytyen hyvin eksentrisen ketkun osaan. Yleensä mainio Ramos on kuitenkin kiusallisen huono yliyrittävänä tappajana, joka tuntuu väärällä tavalla sarjakuvamaiselta roistolta. Kaikki hänen asenteestaan puhetapaan ja pärstää koristavaan silmälappuun ovat vaivaannuttavia valintoja ja onpa hahmolle kirjoitettu kehityskaarikin kehno.

The Beautya on jo ennen ilmestymistään vertailtu siellä täällä The Substanceen, eikä ihme. Molemmat pyörivät ihmeaineen ympärillä, joka tekee vanhenevista ihmisistä taas nuoria ja hyvännäköisiä, mutta johon liittyy toki omat ikävät koukkunsa. The Beauty lähtee kyllä omille poluilleen jo FBI-agenttipäähenkilöidensä ansiosta, mutta tuskin sarja pääsee ikinä vertailusta irti. Alkuperäinen sarjakuva on jo kymmenisen vuotta vanha, mutta tämä kauneusihanteiden tavoittelun ja kauneusleikkauksissa käymisen satiiri body horror -kuvastoineen tuli valtavirralle tutuksi nimenomaan The Substancesta. Ulkonäön muokkaus on nyt muutenkin aiheena pinnalla ja sitä on käsitelty myös muun muassa pohjoismaalaisessa The Ugly Stepsisterissä (Den Stygge Stesøsteren - 2025) ja tulevassa jenkkikomediassa Slantedissa (2026).

Alusta asti on päivänselvää, että The Beauty on samalta päätekijältä kuin American Horror Story (2011-), sillä Ryan Murphyn tutut helmasynnit ovat kaikki mukana. Murphyn tyyli (tai omasta vinkkelistäni enemmänkin tyylitajuttomuus) joko iskee tai ei ja minut se on jättänyt paria hassua poikkeusta lukuun ottamatta kylmäksi. The Beauty tosin jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin, koska toisinaan se on ihan menevä, viihdyttävä ja kiinnostava mustalla huumorilla ja ällöttävällä kuvastolla höystetty jännäri, mutta sitten taas toisinaan se on juuri niin käsiin leviävä, liikaa yrittävä ja korni kuin etukäteen odotin. Murphylle ominaiseen tapaan punainen lanka hukkuu toisinaan ja jaksot rönsyilevät moneen suuntaan. Sarja esittelee uusia hahmoja, jotka vaikuttavat tärkeiltä, mutta jotka unohdetaankin jo seuraavaan jaksoon mennessä.

The Beauty yrittää olla liikaa sitä sun tätä satiirista kauhuun ja agenttijännäristä henkilödraamaan. Se yrittää sanoa paljon ulkoisen kauneuden alta löytyvästä sisäisestä rumuudesta, kapitalismista, inceleistä, sukupuolitaudeista, jumalkomplekseista, evoluutiosta, ynnä muusta. Ja onpa sekaan heitetty myös yliampuva tanssinumero jos toinenkin. Seurattavasta hahmosta riippuen meno on joko haudanvakavaa tai täysin pöhköä ja omituiseksi meno muuttuu, kun nämä eri tyylejä edustavat hahmot kohtaavat, eikä kohtaus tiedä miten päin olla. Kaikki nämä asiat tekevät The Beautysta omituisen sekamelskan, joka jää pahasti nokkelamman The Substancen varjoon, mutta sitten taas on sarja toisaalta toimivampi kuin American Horror Storyn tuoreimmat kaudet. Sarja on tietyllä tavalla jopa aika kökkö, mutta siinä kökköydessä on jotain kieron mukaansatempaavaa ja jos The Beauty saa jatkoa, katson tätä kyllä ihan uteliaana lisää.

Teknisesti The Beauty on kuitenkin pääasiassa mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja mukana on monia näyttäviä otoksia. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja käytännön tehostein ja maskeerauksin toteutetut Kauneus-aineen käyttäjien muuttumisprosessit ovat onnistuneen inhottavaa katsottavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Mac Quaylen säveltämät musiikit ovat jopa ärsyttävän itseääntoistavia. Tuntuu kuin Quayle olisi saanut aikaiseksi yhden melodian, jota hän toistaa suunnilleen kohtauksesta toiseen, tilanteesta ja tunnelmasta riippumatta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Beauty, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television

Arvostelu: Sorry, Baby (2025)

SORRY, BABY

Ohjaus: Eva Victor

Pääosissa: Eva Victor, Naomi Ackie, Lucas Hedges, Louis Cancelmi, Kelly McCormack, John Carroll Lynch, Hettienne Park, E. R. Fightmaster ja Cody Reiss

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Sorry, Baby on Eva Victorin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä draamakomedia. Sosiaalisessa mediassa videoita tehnyt Victor sai ohjaaja Barry Jenkinsiltä viestin, jossa mies pyysi häntä lähettämään käsikirjoituksensa Jenkinsin yhtiölle Pastelille, mikäli Victor haluaisi edetä elokuvauralle. Victor oli kynäillyt käsikirjoitustaan jo jonkin aikaa ja lähetti sen Jenkinsille, joka innostui siitä suuresti. Victor vieraili useasti I Saw the TV Glow'n (2024) kuvauksissa opetellakseen ohjaamista ja lopulta hänen oman leffansa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024. Sorry, Baby sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin. Itse en tiennyt leffasta etukäteen mitään, mutta kiinnostuin siitä, koska elokuvan julisteessa on kissa. Kävinkin katsomassa Sorry, Babyn heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kun kirjallisuutta opiskeleva Agnes joutuu professorinsa raiskaamaksi, hän kokee suuria vaikeuksia päästä elämässään eteenpäin traumansa takia.

Sen lisäksi, että Eva Victor käsikirjoitti Sorry, Babyn ja ohjasi elokuvan, hän myös näyttelee sen pääroolia Agnesta, New Englandissa kirjallisuutta opiskelevaa naista, jolle tapahtuu hänen omien sanojensa mukaan "paha juttu" ja joka kokee suuria vaikeuksia päästä yli tapahtuneesta nauttiakseen jälleen elämästään. Itselleni entuudestaan täysin tuntematon Victor suoriutuu mainiosti roolistaan, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita fiiliksiä hirveän tapahtuman jälkeen. Agnes on oiva hahmo, sekä osalle katsojista varmasti hyvinkin samaistuttava - niin pahassa kuin hyvässäkin. Sen lisäksi, että jotkut katsojista voivat tunnistaa itsensä siinä, kuinka Agnes jämähtää paikoilleen tiettyyn ilottomuuteen, voi Agnes toimia myös hyvänä esimerkkinä siinä, kun tavoittelee elämänilon, kontrollin ja oman minuutensa löytämistä uudelleen.

     Elokuvassa nähdään myös Naomi Ackie Agnesin parhaana ystävänä Lydiena, Louis Cancelmi Agnesin professorina Deckerinä, Lucas Hedger Agnesin naapurina Gavinina, Kelly McCormack Agnesin ja Lydien luokkatoverina Natashana, sekä John Carroll Lynch lyhyessä, mutta merkittävässä roolissa voileipiä myyvänä Petenä. Sivunäyttelijät ovat myös vähintään passeleita osissaan ja Victor ja Ackie onnistuvat tuntumaan oikeasti parhailta ystäviltä, jotka olisivat tunteneet toisensa vuosikaudet.

Elokuvia seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneista naisista on ilmestynyt viime aikoina yhä enemmän - edellisestä, After the Huntista (2025) on vain muutama viikko. Sorry, Baby ottaa kuitenkin erilaisen lähestymistavan aiheeseen. Kyse ei ole niinkään tapauksesta ja tekijän vastuuseen pistämisestä, vaan jopa raadollisen totuuden ymmärtämisestä, että elämä jatkuu. Kun Agnes joutuu professorinsa raiskaamaksi, hän joutuu myös huomaamaan, että maailma pyörii samaan tapaan kuin ennen tätä tapausta. Professori pääsee kuin koira veräjästä, ystävät ovat hetken tukena ja keskittyvät sitten omaan elämäänsä. Se ei tunnu reilulta, mutta Eva Victor ei selvästi ole halunnut kertoa mitään kostotarinaa tai voimafantasiaa.

Sorry, Baby on pääasiassa mainio kuvaus siitä, kuinka aika korjaa haavat - kunhan itse tekee ensin sen työn, että päästää irti traumastaan, keskittyäkseen elämän uudelleenrakentamiseen. Elokuva hyppii aina vuoden eteenpäin, näyttäen, kuinka Agnes alkaa hissuksiin löytämään minuuttaan uusiksi, rakentamaan ihmissuhteita ja luottamaan. Kaikki tämä esitetään niin pääasiassa pätevän draaman kuin omalaatuisen kuivan huumorin kera. Mukaan mahtuu joitain varsin hauskoja juttuja, kuten kohtaus, jossa Agnes käy kadultaan löytämänsä kissan kanssa kaupassa. Muuten täytyy todeta, että Victorin töksähtävä huumorintaju ei purrut minuun. On myös pakko sanoa, että toisinaan - kiinnostavasta aiheestaan huolimatta - mielsin leffan jopa hitusen laahaavaksi. Jotkut katsojista, todennäköisesti he, jotka ovat itse joutuneet kohtaamaan vastaavan "huonon jutun" elämänsä aikana, ihastuvat elokuvaan ja voivat kokea sen jopa terapeuttiseksi sessioksi. Osa katsojista taas tulee taatusti tuomitsemaan näkemänsä ihan vain tylsäksi.

Teknisesti Sorry, Baby on pääasiassa laadukas. Elokuva on taitavasti kuvattu, kameran usein jämähtäessä paikoilleen, toisinaan seuraamaan vaikkapa tyhjää katua. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus menevää ja äänityöskentelykin on mainiota. Lia Ouyang Ruslin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sorry, Baby, 2025, Tango Entertainment (III), High Frequency Entertainment, Big Beach, PASTEL, Charades, Case Study Films, AF Films

Arvostelu: Ted 2 (2015)

TED 2

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Mark Wahlberg, Amanda Seyfried, Jessica Barth, Giovanni Ribisi, John Carroll Lynch, Patrick Warburton, John Slattery, Morgan Freeman, Ron Canada, Sam J. Jones, Tom Brady, Liam Neeson ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediaelokuva Ted (2012) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus kertoa Tedin ja Johnin yrityksestä salakuljettaa huumeita läpi Yhdysvaltojen, mutta koska samaa ideaa hyödyntävä Millerit (We're the Millers - 2013) ilmestyi, tarina piti kirjoittaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2014 ja lopulta Ted 2 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva sai kuitenkin ristiriitaiset arviot, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt taloudellisesti kuin ensimmäinen osa, jääden lipputuloissa jopa alle puoleen ensimmäisen elokuvan rahoista. Itse kävin katsomassa Ted 2:n leffateatterissa ja pidin sitä ihan hauskana jatko-osana. Kun huomasin ensimmäisen Tedin täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella molemmat leffat juhlan kunniaksi. Viikko ensimmäisen Tedin jälkeen katsoinkin Ted 2:n.

Ted-nalle ja Tami-Lynn menevät naimisiin ja alkavat miettiä lapsen adoptoimista. Jonkin aikaa asiat näyttäisivät olevan mallillaan, kunnes Ted koetaan esineeksi ja omaisuudeksi, eikä henkilöksi ja hänen avioliittonsa mitätöidään. Tedin täytyy keksiä keino osoittaa olevansa henkilö, jotta saisi vanhan elämänsä takaisin.

Seth MacFarlane palaa Ted-pehmonallen ääneksi ja Mark Wahlberg palaa John Bennettin rooliin, ja kaksikko toimii toistamiseen todella hyvin. Kaverusten kemia iskee täydellisesti yhteen ja pitääkin taas kehua sitä, että kemia on onnistuttu rakentamaan, vaikka kuvauksissa Wahlbergilla ei ollut kunnon vastanäyttelijää. Ted saa veikeän ja kiinnostavan juonikuvion itselleen, kun häneltä riistetään kaikki oikeudet ja hän syöksyy lakipyöritykseen. John sen sijaan toimii usein vain sivustakatsojana - tai enemmänkin sivustamurjottajana, sillä Mila Kunisin näyttelemä Lori on kirjoitettu tökerösti ulos leffasta ja John on masentunut eron seurauksena. Vaikka paikoitellen tämä johtaa ihan hauskaa itsesäälissä rypemiseen Wahlbergin osalta, ero tuntuu vievän paljon pois ensimmäisen elokuvan saavutuksista.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Barth Tedin vaimona Tami-Lynninä, Amanda Seyfried Tedin asianajaja Sam L. Jacksonina, Patrick Warburton Johnin kaverina Guyna, John Carroll Lynch Hasbron pomona Tom Jessupina, sekä Giovanni Ribisi edellisestä osasta tuttuna, Ted-pakkomielteisenä Donnyna. Patrick Stewart kuullaan jälleen kertojaäänenä ja Sam J. Jones, eli Flash Gordon käy pari kertaa kääntymässä, minkä lisäksi mukana on monia tuttuja julkisuudenhenkilöitä omana itsenään talk show -juontaja Jimmy Kimmelistä jalkapalloilija Tom Bradyyn. Barth sopii yhä hieman ärsyttäväksi Tami-Lynniksi ja Warburton tarjoaa muutamat hyvät naurut kettuilevana Guyna. Seyfried on toimiva lisä hyvin erilaisena asianajajahahmona, mutta Ribisin tuominen takaisin Donnyna on hieman laiska veto. Leffaan olisi voinut keksiä kokonaan uuden pahiksen.

Ted 2 tarjoaa jälleen monet röhönaurut hölmöillä ja rajuilla vitseillään, mutta samalla leffasta löytyy myös isoja ongelmia. Mukana on monia juttuja, jotka ovat paperilla varmasti huomattavasti vakuuttavampia kuin lopulta itse leffassa. Juonikuvio siitä, että elävä Ted-nalle joutuu oikeuteen, koska häntä ei koeta henkilöksi valtion silmissä, on ajatuksen tasolla hupaisa, mutta siitä ei ihan saada niin hyvää materiaalia irti kuin voisi toivoa. Rakenteellisesti elokuva on aika kömpelö ja sitä olisi pitänyt hioa ja viilata paljon enemmän joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja siihen mahtuu ainakin vartti liikaa. Leffassa on hetkensä, joissa se kaipaisi huomattavasti enemmän iskua ja parissa kohtaa se käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Eikä se ole koskaan hyvä merkki komedialle. Myös todella tökerö mainostaminen aiheuttaa kiusallista tunnetta. Hasbro on saanut hyvät rahat leffasta, eikä firman osallistumista ole piiloteltu lainkaan. Sen lisäksi, että yksi hahmoista on Hasbron pomo, mukana on myös useita viittauksia firman omistamiin Transformers-, Monopoly- ja My Little Pony -tuotteisiin.

Vaikka elokuvassa onkin selvät vikansa, on siinä myös omat vahvuutensa. Jotkut vitsit saattavat jäädä latteiksi ja ne olisi pitänyt älytä leikata pois, mutta monet vitseistä osuvat maaliinsa ja saavat parhaimmillaan nauramaan vatsan kipeäksi. Ei leffa yhtä hulvaton ole kuin ensimmäinen Ted, mutta pössyttelevän pehmonallen tarina pysyy silti hupaisina. Ensimmäinen puolituntinen jaksaa naurattaa vähän väliä ja toiselta puoliskolta löytyy hilpeä road trip -seikkailu. Jos niiden välissä olevaa oikeusjuttua olisi tiivistetty reippaasti ja loppuhuipennukseen olisi keksitty jotain erilaista, eikä vain kierrätetty ensimmäisen osan menoa, lopputuloksena olisi heti paljon parempi ja eheämpi komedia. Jo tällaisenaan Ted 2 on hauska jatko-osa... joskin täysin ylipitkä ja paikoitellen vähän mielikuvitukseton.

Seth MacFarlane osoittaa jälleen lahjansa komedian saralla, muttei selvästi tiedä, missä kohtaa kannattaisi lopettaa. Enkä nyt tarkoita, että kuinka pitkälle hän saisi mennä huumorinsa kanssa, vaan juurikin sitä, että MacFarlanen olisi pitänyt ymmärtää, ettei leffaan tarvitse ihan kaikkia ideoita tunkea mukaan. Hänen ohjauksensa ei ole yhtä sujuvaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä hänen käsikirjoituksensakaan ole yhtä toimiva. Tekninen puoli elokuvassa on kuitenkin kunnossa. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet mainiot ja äänisuunnittelu toimii. Toistamiseen Ted-nalle on niin vaikuttavasti luotu tietokonetehostein, että läpi leffan unohtaa, että kyseessä on digiluomus. 

Yhteenveto: Ted 2 ei ole hillittömän hauskan ensimmäisen elokuvan veroinen komedia. Siitä löytyy omat onnistumisensa ja varsinkin leffan alkupuoli on todella hupaisaa seurattavaa, mutta mukana on myös selvät heikkoutensa, jotka vesittävät kokonaisuutta. Oikeusjuttu on ajatuksen tasolla veikeä, mutta toteutus ontuu hieman. Mukana on paljon muitakin hilpeitä ideoita - kenties jopa liiaksi asti. Kaikki on pitänyt tunkea samaan filmiin ja kesto on venynyt jopa kahteen tuntiin. Homma ei kestä niin pitkää aikaa ja leffa käy paikoitellen jopa tylsäksi. Loppuhuipennus on erityisen lattea, kierrättäessään liikaa edellisestä elokuvasta. Heikkouksiensakin kanssa elokuvasta löytyy tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta filmi nousee edes keskinkertaiseksi komediarainaksi. Seth MacFarlanen ja Mark Wahlbergin kaverikemia toimii yhä nasevasti. MacFarlane olisi vain voinut hieman painaa jarrua ja karsia kehnompaa materiaalia pois viimeistään leikkausvaiheessa. Jos siis pidit ensimmäisestä leffasta, kannattaa Ted 2:kin katsoa, vaikkei se olekaan yhtä hyvä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted 2, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Paul (2011)

PAUL

Ohjaus: Greg Mottola

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Seth Rogen, Kristen Wiig, Jason Bateman, Bill Hader, Joe Lo Truglio, Blythe Danner, John Carroll Lynch, David Koechner, Jesse Plemons, Jeffrey Tambor ja Sigourney Weaver

Genre: komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Paul on Simon Peggin ja Nick Frostin tähdittämä ja käsikirjoittama scifikomedia. Pegg ja Frost saivat idean leffaan kuvatessaan zombikomediaansa Shaun of the Deadia (2004) ja saadakseen inspiraatiota tapahtumiin, he päättivät lähteä itse automatkalle Yhdysvaltojen halki. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009 ja lopulta Paul sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse näin leffan vasta parin vuoden jälkeen vuokralta ja pidin siitä. Olenkin katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun Paul täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.

Nörttikaverukset Graeme ja Clive ovat matkalla Yhdysvaltojen halki, vieraillakseen scifitapahtumissa ja tunnetuilla UFO-havaintopaikoilla. Eräänä yönä he kohtaavat ihka aidon avaruusolion, Paulin, joka pakenee salaista järjestöä, jolla on pahoja aikeita Paulin varalle.

Päärooleissa Graemena ja Clivena nähdään yksi ehdottomista komediakaksikkosuosikeistani, Simon Pegg ja Nick Frost. Tosielämässäkin läheiset ystävykset, Peggin ja Frostin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heidän seikkailujaan on aina riemastuttavaa seurata - oli kyse sitten zombimaailmanlopusta Shaun of the Deadissa, kyttäkaksikosta Hot Fuzzissa (2007) tai nörttikaveruksista Paulissa. Clive on scifikirjailija ja Graeme tämän kuvittaja. Yhdessä he ovat aikamoisia tieteistarinoiden fanittajia ja ehdan avaruusolion kohtaaminen tarjoaa heille elämänsä matkan. Pegg ja Frost ovat aivan mahtavia rooleissaan.

Kaksikon kohtaamaa avaruusolento Paulia taas esittää Seth Rogen. Rogen ei vain ääninäyttele hahmoa, vaan hän myös esitti hahmon liikkeet, jotka siirrettiin tietokoneanimoituun olioon motion capture -tekniikalla. Paul ei ole vaarallinen planeettojen tuhoaja, muttei myöskään mikään kiltti ja sympaattinen kaveri, kuten E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) nimikkoalieni. Rogenille tuttuun tyyliin Paul on aikamoinen rääväsuu, joka kiroilee, polttaa pilveä ja ryyppää. Rogen onnistuu kuitenkin tekemään Paulista erittäin pidettävän tapauksen ja tämä esittää nasevia kommentteja ihmislajin tyhmistä puolista pitkin elokuvaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jason Bateman Paulia jahtaavana erikoisagentti Zoilina, Bill Hader ja Joe Lo Truglio agenttikaksikko Haggardina ja O'Reillyna, Kristen Wiig uskovaisena Ruthina, John Carroll Lynch tämän isänä Moseksena, Jeffrey Tambor Graemen ja Cliven ihailemana scifikirjailija Adam Shadowchildina, sekä David Koechner ja Jesse Plemons punaniskakaveruksina Gusina ja Jakena, jotka aiheuttavat myös ongelmia matkan varrella. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, etenkin Bateman kivikasvoisena agenttina.

Paul ei yllä samalle mahtavuuden tasolle kuin Peggin ja Frostin edelliset yhteisleffat Shaun of the Dead ja Hot Fuzz, mutta on se silti erittäin mainio ja hauska komedia - varsinkin scifin ystäville ja muutenkin nörteille! Viittauksia on mm. Tähtien sota -saagaan (Star Wars - 1977-), Star Trekiin (1966-), Alien-elokuviin (1978-) ja tottakai E.T. the Extra-Terrestrialiin, minkä ohjaaja Steven Spielberg tekee veikeän cameoroolin tässä. Paul on ottanut vaikutteita E.T.:stä jopa häpeilemättömän paljon, mutta nokkelasti välttelee plagiointisyytöksiä juurikin Spielbergin itseironisen cameon kautta. Katsojan ei kuitenkaan tarvitse tietää ainuttakaan scifileffaa, johon tässä viitataan, eikä edes sen kummemmin pitää scifielokuvista, sillä Paul toimi hyvin myös niille, jotka pitävät ihan vain road trip -komedioista, missä kaverukset ovat kaiken aikaa tien päällä. Road trip -komedian ja scifiseikkailun yhdistelmä onkin veikeä idea ja elokuva pitää erittäin miellyttävästi mukanaan läpi kestonsa.

Hilpeiden scifiviittausten lisäksi huumoria löytyy monesta eri suunnasta. Paul itse tuo mukaan tiettyä törkyturpaisuutta, mutta mukaan mahtuu myös aidosti hauskaa koheltamista ja kekseliästä dialogia. Pari aika julmaakin läppää löytyy seasta. Nauraa saa loppuun asti, eikä aika käy pitkäksi tämän leffan parissa. Vauhdikkaita hetkiä riittää ja pientä jännitettäkin löytyy, kun erikoisagenttien lisäksi muutama muukin on kaksikon ja Paulin perässä. Koomisten ja vauhdikkaiden kohtausten välissä Pegg ja Frost yrittävät myös pienesti filosofisoida jotain ihmiskunnasta. Loppuhuipennukselta voisi kyllä toivoa vähän enemmän ja vaikka pääpahiksen näyttelijä onkin yksi silmänisku lisää scifielokuvien suurkuluttajille, on hahmo aika tylsä päävihulainen.

Toisin kuin Peggin ja Frostin tunnetuimpien yhteistöiden kanssa, Paulissa ohjaajana ei toimi Edgar Wright, vaan esimerkiksi hulvattoman Superbadin (2007) ohjaaja Greg Mottola. Mottola hoitaa tässäkin tonttinsa oivallisesti, mutta suurimmaksi osaksi kehut kuuluvat Peggille ja Frostille. Heidän komedialahjansa ovat fantastiset ja he osoittavat taitonsa monta kertaa filmin aikana. Paul on myös teknisesti onnistunut teos. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus samoin. Äänimaailma toimii hyvin, vaikka David Arnoldin säveltämät musiikit eivät kummoista vaikutusta teekään. Vaikutuksen tekee kuitenkin itse Paul, jonka visuaaliset tehosteet näyttävät yhä kymmenen vuotta myöhemminkin upeilta. Hahmon toteutukseen on selvästi panostettu, sillä jotkut yli tuplasti isommilla budjeteilla samana vuonna tehdyt toimintateoksetkaan eivät vakuuta enää visuaalisesti samalla lailla kuin digi-Paul.

Yhteenveto: Paul on erittäin mainio ja hauska scifikomedia, jossa Simon Pegg ja Nick Frost pääsevät jälleen kerran loistamaan yhdessä. Pegg ja Frost ovat aina mahtavat ystävyksinä ja he sopivatkin täydellisesti avaruudesta ja sen olennoista kiinnostuneiksi Graemeksi ja Cliveksi. Kaksikko tekee myös hyvää työtä käsikirjoituksen puolella, sisällyttäen paljon viittauksia lämmittämään scififanien sydämiä. Seth Rogen on hilpeä itse nimikko-olio Paulina, tehden pössyttelevästä alienista aidosti veikeän ja pidettävän. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Elokuva tarjoaa paljon hauskoja hetkiä jokaiseen makuun ja road trip -tarina pitää onnistuneesti mukanaan. Vauhtia, menoa ja meininkiä riittää, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Loppuhuipennus heikon pääpahiksen kanssa jättää hieman toivomisen varaan, mutta muuten Paul on todella oivallinen tieteiskomedia, jota suosittelen lämpimästi scififaneille, komedian ystäville, Peggin ja Frostin kannattajille, sekä yleisesti nörteille, jotka pystyvät samaistumaan täysin päähahmojen innostusten kohteisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Paul, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Working Title Films, Big Talk Productions

Arvostelu: The Trial of the Chicago 7 (2020)

THE TRIAL OF THE CHICAGO 7

Ohjaus: Aaron Sorkin

Pääosissa: Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Mark Rylance, Yahya Abdul-Mateen II, Frank Langella, Joseph Gordon-Levitt, Alex Sharp, Jeremy Strong, John Carroll Lynch, Noah Robbins, Daniel Flaherty, Ben Shenkman, Kelvin Harrison Jr., Alice Kremelberg, Michael Keaton ja John Doman

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

The Trial of the Chicago 7 on Aaron Sorkinin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, mikä pohjautuu tositapahtumiin Chicago 7 -ryhmäksi kutsuttujen Vietnamin sotaa vastustavien henkilöiden oikeudenkäynnistä vuonna 1969. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Steven Spielberg esitteli Sorkinille ideansa tehdä filmi oikeudenkäynnistä ja siihen johtaneesta mellakasta. Kesällä 2007 Sorkin työsti leffan käsikirjoituksen ja elokuvaan roolitettiin jo silloin koomikko Sacha Baron Cohen. Will Smithiä pyydettiin mukaan ja Spielbergin oli tarkoitus keskustella projektista myös Heath Ledgerin kanssa, mutta tämä menehtyi juuri päivää ennen heidän sovittua tapaamistaan. Projekti pistettiin jäihin, kun samaisena syksynä alkoi käsikirjoittajien lakko. Spielberg jätti elokuvan ja uudeksi ohjaajaksi suunniteltiin mm. Paul Greengrassia ja Ben Stilleriä, kunnes Sorkin itse päätti ohjata elokuvan. Kuvaukset lähtivät käyntiin syyskuussa 2019 ja nyt The Trial of the Chicago 7 on lyhyen teatterikierroksen jälkeen saapunut Netflixin suoratoistopalveluun. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen olevan Sorkinin teos ja etenkin kun näin elokuvan näyttelijäkaartin. Ilman, että tiesin mitään elokuvan tarinasta, ryhdyin katsomaan sitä, kun se ilmestyi Netflixiin.

Vuonna 1968 Vietnamin sotaa vastustava ja ihmisoikeuksien puolesta puhuva seitsikko saa aikaiseksi mellakan, mikä johtaa rajuun kamppailuun poliisin kanssa. Seitsikko, sekä tapaukseen yhdistetty Mustien pantterien johtaja haastetaan oikeuteen, mistä muodostuu kuukausien pituinen tapaus.

Minun ei tosiaan tarvinnut tietää mitään elokuvan tarinasta, sillä jo sen näyttelijäkaarti vakuutti minut katsomaan filmin. Itse Chicago 7 -aktivistiryhmään kuuluvat Kaiken teoriasta (The Theory of Everything - 2014) Oscar-pystin ansaitusti napanneen Eddie Redmaynen näyttelemä Tom Hayden, Ali G:n, Boratin ja Brünon rooleista tutun Sacha Baron Cohenin esittämä Abbie Hoffman, Succession-sarjasta (2018-) tutun Jeremy Strongin näyttelemä Jerry Rubin, John Carroll Lynchin näyttelemä David Dellinger, Alex Sharpin esittämä Rennie Davis, Noah Robbinsin esittämä Lee Weiner ja Daniel Flahertyn näyttelemä John Froines. Lisäksi heidän kanssa oikeuteen joutuu Mustat pantterit -organisaation johtohahmo Bobby Seale (Aquamanista, 2018, tuttu Yahya Abdul-Mateen II), joka ei erityisemmin liity koko hommaan. Pikkuhiljaa leffan aikana jokaista henkilöä ja heidän motiivejaan ryhdytään avaamaan enemmän. Kolmena eri ryhmänä esiintyvät, mutta silti yhteistyötä tekevä porukka on kiehtova ja heistä löytyy monenlaista persoonaa. Vain Lee Weiner ja John Froines tuntuvat jäävän sivustakatsojiksi, mutta heidänkin paikkansa tarinassa avataan selvästi jossain kohtaa. Katsoja on heti seitsikon puolella - ei pelkästään heidän sodanvastaisen ajattelutapansa vuoksi, vaan koska näyttelijät ovat niin mahtavia rooleissaan ja heidän hahmonsa niin pidettäviä, ettei voi muuta kuin kannustaa heitä. Redmayne on tuttuun tapaansa fantastinen ja Baron Cohen todella yllättää hillityn hauskalla, mutta silti upeasti revittelevällä suorituksella. Abdul-Mateen II tekee vahvan työn Mustien pantterien johtajana, joka vaatii oikeutta ulkopuolelta, kun sellaista ei hänelle ihonvärin vuoksi suoda oikeussalissa.

Elokuvassa nähdään myös aina yhtä karismaattinen Mark Rylance seitsikon puolustajana, William Kunstlerina, huikea Frank Langella epämiellyttävänä tuomari Julius Hoffmanina, viime vuosina liian vähälle huomiolle jäänyt Joseph Gordon-Levitt syyttäjä Richard Schultzina, jylhä John Doman kierona oikeusministeri John Mitchellinä, sekä loistokas Michael Keaton tämän edeltäjänä, Ramsey Clarkina. Kaikki näyttelijät tekevät läpikotaisin erinomaista työtä ja jo heidän roolisuoritusten vuoksi elokuvaa on koukuttavaa seurata.

The Trial of the Chicago 7 todella on hienojen näyttelijöiden show. Asiaa vain parantaa, kun Aaron Sorkin osoittaa toistamiseensa iskevät lahjansa ohjaajana, sekä ties kuinka monetta kertaa neroutensa käsikirjoittajana. Näyttelijöiden on helppo hoitaa hommansa, kun heillä on käsissään näin nasevaa ja tiukkaa dialogia. Keskustelut, oli kyseessä sitten ilkeistä yhteenotoista, huulenheitosta, suunnitteluista tai ihan vain yksinpuheluista valamiehistön ja tuomarin edessä, ovat toinen toistaan herkullisempia ja vangitsevampia. Hieman yli kahden tunnin kesto onkin vauhdilla ohi, sillä aika lailla kaikki leffassa loksahtaa niin tyylikkäästi paikoilleen. Oikeussalikohtaukset eivät koskaan käy puisiksi, vaan ne ovat äärimmäisen kiehtovia ja jopa yllättävän lystikkäitä. Itse kukin syytetyistä pääsee avaamaan sanallisen arkkunsa tuomaria kohtaan ja kerta toisensa perään Langellan voimakkaat reaktiot huvittavat. Mukaan mahtuu monia solvauksia, jotka tekee mieli kirjoittaa ylös, jotta niitä voisi joskus käyttää omassakin elämässä tarpeen vaatiessa.

Sen lisäksi, että Sorkin täyttää tekstinsä mahtavalla replikoinnilla, pitää hän menon kiehtovana myös tarinan rakenteen kautta. Elokuva lähtee liikkeelle siitä, kun seitsikko suunnittelee mielenosoitustaan omilla tahoillaan, mutta sitten se jo hyppääkin oikeudenkäyntiin. Elokuvan varrella näemme takaumien kautta, mitä mielenosoituksessa tapahtuikaan ja minkä vuoksi nämä henkilöt nyt ovat oikeudessa. Mitä pidemmälle kertomus etenee ja mitä syvemmälle katsoja menoon uppoutuu, sitä isommin nämä tapahtumat vaikuttavat. Mukana on useampikin erityisen hieno kohtaus, missä kaikki osa-alueet pääsevät loistamaan kirkkaasti. Kaikki kulkee kohti yhtä elokuvavuoden väkevimmistä finaaleista. Lisäkiehtovuutta filmiin tuo se, että vaikka se kertookin Vietnamin sotaa protestoivista yksilöistä, on monikin asia leffassa verrattavissa nykypäivään. Elokuva kuvattiin viime vuonna, mutta siinä käsitellään esimerkiksi poliisin yliampuvaa väkivallankäyttöä mielenosoittajia ja tummaihoisia kohtaan, mikä on noussut isosti pinnalle tämän vuoden aikana.

Kaiken lisäksi The Trial of the Chicago 7 on myös teknisesti taidokkaasti rakennettu teos. Sorkinin loistokasta käsikirjoitusta tukee onnistunut leikkaus. Niin tarinan rakenteelliset palaset kuin yksittäiset reaktiokuvat oikeussalissa on aseteltu harkitusti paikoilleen. Filmi on erittäin hyvin kuvattu. Oivallisilla lavasteilla ja asuilla 1960-luvun loppu herätetään henkiin. Ääniefektit ovat mainiot ja Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään hillityn tehokkaasti.

Yhteenveto: The Trial of the Chicago 7 on erittäin koukuttava ja yllättävän viihdyttävä oikeussalidraama. Ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Sorkin välttää taidokkaasti katsojan kyllästymisen fantastisella dialogilla ja kiehtovalla tarinan rakenteella. Ajassa hyppiminen toteutetaan taidokkaasti ja se avaa hahmoja yhä vain paremmin. Hahmot ovat mielenkiintoinen joukko, joiden esittäjät ovat toinen toistaan mahtavampia rooleissaan. Etenkin Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Yahya Abdul-Mateen II, Mark Rylance ja Frank Langella tarjoavat huikeat roolityöt. Jännitettä kasvatellaan onnistuneesti, mutta mukaan mahtuu myös paljon hyvää huumoria. Jotkut kohtauksista ovat erittäin vaikuttavia ja erityisesti filmin loppuhuipennus on upea. Aika lailla kaikki palaset ohjauksesta käsikirjoitukseen ja näyttelemisestä tekniseen toteutukseen loksahtavat suurella tyylitajulla paikoilleen. The Trial of the Chicago 7 edustaa elokuvavuoden parempaa päätyä. Sen kertoma tapaus ei ole vain erittäin mukaansatempaava, vaan siitä löytyy myös paljon ajankohtaisuutta. Vaikka oikeussalileffat eivät yleisesti olisikaan juttunne, suosittelen silti äärimmäisen lämpimästi kokeilemaan tätä filmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Trials of the Chicago 7, 2020, DreamWorks, Amblin Partners, CAA Media Finance, Cross Creek Pictures, Double Infinity Productions, MadRiver Pictures, Marc Platt Productions, Paramount Pictures, Reliance Entertainment, Rocket Science, ShivHans Pictures

Arvostelu: Fargo (1996)

FARGO

Ohjaus: Joel Coen
Pääosissa: Frances McDormand, William H. Macy, Steve Buscemi, Peter Stormare, Harve Presnell, Kristin Rudrüd, Tony Denman, Steve Reevis, John Carroll Lynch, Steve Park ja Larry Brandenburg
Genre: rikos, draama, trilleri, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

"Tämä on tositarina.
Kaikki tapahtui vuonna 1987 Minnesotassa.
Selviytyjien pyynnöstä nimet on muutettu.
Kunnioituksesta kuolleita kohtaan kaikki muu on kerrottu tarkasti."

Fargo on Coenin veljesten mustan huumorin rikoselokuva. Leffan alkutekstistä huolimatta se ei kuitenkaan perustu oikeasti tositapahtumiin. Joel ja Ethan Coen ottivat vaikutteita todellisista rikoksista, mutta loivat niiden pohjalta täysin oman tarinansa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta Fargo sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 1996, missä se voitti parhaan ohjauksen palkinnon ja oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Seuraavien kuukausien aikana leffa sai kunnon teatterilevityksen, jolloin siitä muodostui kriitikoiden ylistämä menestys. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljästä BAFTA-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti ohjauksen palkinnon, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus). Itse olin tiennyt Fargosta jo useiden vuosien ajan, mutta katsoin sen ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden alussa, kun huomasin, että leffan pohjalta tehdyn Fargo-televisiosarjan (2014-) neljäs tuotantokausi oli tulossa. Katsoin ensin elokuvan ja sitten sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta, ajatuksenani arvostella vain sarjan tuotantokaudet. Koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi neloskauden tuotanto kuitenkin keskeytettiin ja sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Neloskauden oli tarkoitus alkaa tänään, 20. huhtikuuta, mutta joudumme valitettavasti odottamaan sitä vielä pidemmän aikaa. Sen sijaan päätinkin katsoa Fargo-elokuvan uudestaan ja arvostella sen tälle päivälle.

Autokauppias Jerry Lundegaard palkkaa kaksi miestä kidnappaamaan hänen vaimonsa, jotta hän voi huijata vaimonsa rikkaalta isältä miljoonan dollarin lunnaat. Kidnappaus muuttuu kuitenkin pian useaksi murhaksi, joita alkaa selvittämään poliisi Marge Gunderson.

Hämäräbisneksiin sekaantuvana Jerry Lundegaardina nähdään William H. Macy, joka on täydellinen valinta jatkuvasti hermostuneen, änkyttävän ja epävarman hepun rooliin. Hahmon persoonallisuuden vuoksi ei olekaan ihme, että Jerryn suunnitelma miljoonan dollarin saamiseksi ei lähtökohtaisestikaan kuulosta kovin vedenpitävältä. Alusta alkaen on huvittavaa huomata, kuinka Jerryllä ei tunnu olevan mitään hajua, kuinka kidnappaus ja lunnaiden vaatiminen pitäisi hoitaa.
     Jerryn palkkaamaa rikolliskaksikkoa, hassun näköistä kaveria Carlia ja isoa kaveria Gaearia näyttelevät Steve Buscemi ja Peter Stormare. Heihinkin on panostettu hienosti ja tapahtumia kerrotaan usein heidän vinkkelistään. Carl ja Gaear ovat todella erilaiset persoonat ja sen vuoksi heidän yhteiset kohtauksensa ovatkin niin mahtavat ovelasta sanailusta jo pelkkiin katseisiin. Buscemi on todella hyvä hieman niljakkaana ja häijykatseisena roistona, kun taas Stormare uhkaa vakuuttavasti vähäsanaisena, mutta armottomana tappajana.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin poliisi Marge Gundersonia näyttelevä Frances McDormand, joka sai oikeutetusti roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. McDormand on valtavan lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, minkä hän osoittaa jälleen kerran. Jo hänen läsnäolonsa on jotenkin vangitseva. Marge vaikuttaa usein todella lempeältä, mutta hänestä löytyy hurjempikin puolensa. Poliisihahmoon mielenkiintoisen poikkeuksen tuo se, että Marge on raskaana, joten hän ei ole kovin nopea liikkeissään.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Jerryn kidnapattu vaimo Jean Lundegaard (Kristin Rudrüd), tämän isä Wade (Harve Presnell), jolta Jerry yrittää saada huijattua lunnaat, sekä Margen aviomies Norm Gunderson (John Carroll Lynch). Läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät fantastista työtä, olivat roolit kuinka pieniä tahansa.

Upeiden näyttelijäsuoritusten ohella Fargon vahvuus todella syntyy Joel ja Ethan Coenin erinomaisesta käsikirjoituksesta ja Joel Coenin mestarillisesta ohjauksesta. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa Carter Burwellin säveltämän täydellisen tunnusmusiikin säestämänä, minkä haikea ja lohduton, mutta samalla erittäin mahtipontinen tunnelma viestii siitä, mitä on luvassa. Tarina lähtee samantien liikkeelle, sen kummempia viivästelemättä. Kestoa elokuvalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, eikä siihen liiemmin täytettä mahdu. Oikeastaan vain kohtaus, missä Marge tapaa vanhan tuttunsa Miken (Steve Park) tuntuu siltä, että sen voisi poistaa, eikä sillä olisi sen kummempaa vaikutusta. Muuten filmi kulkee ripeästi eteenpäin, silti onnistuen rakentamaan hahmojaan esimerkillisesti. Erityisen hienoa on, kuinka kertomusta kuvataan useista eri näkökulmista, eikä se keskity vain poliisitutkimiseen tai kidnappaajiin tai hermostuneeseen aviomieheen, jonka päätöksestä koko tapahtumaketju lähtee liikkeelle.

Tunnelma on äärimmäisen iskevästi luotu läpi elokuvan ja siitä löytyy samaa monisävyisyyttä kuin kaikesta muustakin Fargossa. Kertomus on mukaansatempaavan koukuttava, mikä vain tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle se etenee. Katsojan on aivan pakko saada tietää, mihin tässä päädytään. Yllätyksiä on matkan varrella, eikä leffan aikana osaa lainkaan sanoa, mitä kenellekin käy. Jännitystä rakennetaan useissa kohtauksissa tehokkaasti, kuten roistokaksikon yöllisellä ajelulla. Välillä taas panostetaan mustaan huumoriin ja koko homman absurdiuteen. Koskettavuudeltakaan ei voida välttyä. Fargo ei todellakaan ole mikään tavanomainen poliisitutkimusraina, vaan jotain paljon enemmän. Se onnistuu olemaan syvällinen ja jättää erikoisen tunteen katsojalle, kun lopputekstit alkavat. Se herättää ajatuksia, jotka jäävät pyörimään päässä vielä pidemmäksikin aikaa ja elokuvan haluaa nähdä pian uudestaan. Katsoin elokuvan ensimmäisen kerran helmikuussa, minkä jälkeen katsoin Fargo-sarjan kolme tuotantokautta ja nyt katsoin filmin uudestaan, eikä se menettänyt lainkaan tehoaan, vaikka tiesin hyvin, mitä tulee käymään. Upea elokuva!

Sen lisäksi, että Coenit tekevät käsikirjoituksessaan hienoa työtä, kun he kertovat tarinaa sujuvasti useasta vinkkelistä, he ovat myös panostaneet dialogiin paremmin kuin mitä monet voivat edes kuvitella saavuttavansa. Keskusteluissa on jotain erittäin luontevaa, eivätkä ne tunnu kirjoitetuilta repliikeiltä. Repliikkiensä puolesta Fargo on tietty legendaarinen "yah"-sanan käytöstä, mitä viljellään läpi leffan hullun lailla. Sen ja muutaman muun useasti lausutun sanan pohjalta onkin luotu juomapeli, missä pitää ottaa huikka joka kerta, kun sana sanotaan. Elokuvan päättyessä on siis luultavasti aikamoisessa hiprakassa, sillä itse sekosin noin 70 kerran kohdalla laskuista, kun hahmot toistivat "yah"-sanaa. Repliikkien kirjoituksen lisäksi myös näyttelijöiden tapa puhua on jotain todella tarkkaan mietittyä ja tuo oman lisälumoavuutensa elokuvaan.

Tekninenkin puoli on täysin kunnossa. Fargo on hienosti kuvattu - mitäpä muutakaan voi odottaa alan mestarilta, Roger Deakinsilta? Ei ole mikään ihme, että Deakinsin töitä käytetään oppimateriaalina elokuvakouluissa. Hän onnistuu tuomaan jotain niin tehokasta otoksiinsa, että monet kuvat muistuttavat jo taideteosta, minkä haluaisi kehystää ja ripustaa seinälle esille. Moni kuvaaja ei osaisi välittää kuvalla lumisesta tiestä niin paljon tuntemuksia kuin Deakins. Hänen työtään tukee napakka leikkaus (minkä Coenin veljekset hoitivat itse valenimellä), tyylikäs valaisu, sekä mainiot lavasteet, joissa kohtaukset tapahtuvat. Äänimaailma on myös vaikuttava ja täytyy vielä uudestaan kehua säveltäjä Carter Burwellia. Hänen luomat melodiansa ovat iso tekijä Fargon tunnelmassa.

Yhteenveto: Fargo on erinomainen ja monisävyinen rikoselokuva. Coenin veljekset todella loistavat tarkkaan kirjoitetulla käsikirjoituksellaan, kiemurtaen juonikuvioita hienosti. Myös heidän dialogitaitonsa ovat esimerkilliset ja sitä vain parantaa, kuinka upeaa työtä näyttelijät tekevät repliikkejä lausuessaan. Muutenkin näyttelijät tekevät huikeaa työtä kaikin puolin, Frances McDormandin kuitenkin noustessa elokuvan kirkkaaksi tähdeksi. Hahmot ovat fantastisesti kirjoitetut, mikä vain tekee leffasta entistäkin vangitsevamman. Yllätyksellisyyttä todella löytyy ja leffaa katsoessa on hyvin vaikea sanoa, mihin tapahtumat tulevat eskaloitumaan. Onkin vain parempi antaa Coenin veljesten kuljettaa sinut tämän absurdin, jännittävän ja synkästi hauskan kertomuksen läpi. Elokuva jää pyörimään pitkäksi aikaa ajatuksissa monien kiehtovien juttujensa ansiosta. Visuaalisesti leffa on todella näyttävä Roger Deakinsin aina yhtä vaikuttavan kuvauksen kanssa. Kirsikkana kakun päällä on Carter Burwellin mielettömän hienosti tunnelmoiva tunnusmusiikki. Sen lumoavuus, jännittävyys, liikuttavuus, leikkisyys ja mahtipontisuus ovat kaikkea, mitä itse elokuvastakin löytyy. Fargo on huikea filmi, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fargo, 1996, PolyGram Filmed Entertainment, Working Title Films

Arvostelu: The Founder (2016)

THE FOUNDER (2016)

Ohjaus: John Lee Hancock
Pääosissa: Michael Keaton, Nick Offerman, John Carroll Lynch, Laura Dern, Kate Kneeland, Patrick Wilson, Linda Cardellini ja B.J. Novak
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7

En tiedä miksi, mutta kun kuulin, että pikaruokaketju McDonald'sista on tulossa elokuva, oletin heti, että se olisi animaatioelokuva elävistä hampurilaisista, ranskalaisista perunoista sun muista ruoista. Se saattoi johtua viime syksyn Sausage Partysta (2016) ja tänä syksynä ilmestyvästä The Emoji Moviesta (2017), mutta olihan se silti todella outoa. Saadessani selville, että kyseessä on tositapahtumiin perustuva elokuva, joka kertoo McDonald'sin syntyajoista, kiinnostuin todella paljon. Kyseessä on yksi maailman suurimmista ravintolaketjuista ja onkin ihme, jos aiheesta ei oikeasti ole tehty elokuvaa aiemmin. En tunne ketään, joka ei olisi koskaan joko syönyt McDonald'sissa tai edes käynyt ravintolan sisällä. Jo pelkkä nimi on tunnettu todella useissa paikoissa ympäri maailman, kuten myös McDonald'sin keltainen M-kirjain. Itse käyn McDonald'sissa useammin kuin kai pitäisi, mutta niinhän se vain on, että sieltä saa nopeasti ja halvalla jotain äkkinäiseen nälkään. Kun näin The Founderin trailerin, tajusin, etten ihan oikeasti tiedä, mistä ravintolaketju on saanut alkunsa ja odotin vielä enemmän näkeväni elokuvan. En odottanut ihmeitä, mutta mielenkiinnolla kävin katsomassa elokuvan.

Kaiken maailman asioita kauppaava Ray Kroc päätyy syömään McDonaldin veljesten hampurilaisravintolassa ja innostuu pikaruokakonseptista niin paljon, että hän haluaa tehdä ravintolasta maanlaajuisen. Valitettavasti Ray tähtää paljon suurempiin kuin McDonaldin veljekset, joten kiistahan siitä syntyy.

Ray Krocina nähdään Michael Keaton, joka sopii rooliin erinomaisesti. Raysta löytyvät Keatonin perinteiset ilmeilyt ja elekieli, jotka tuntuvat joskus yliampuvilta, mutta innokkaan Rayn rooliin ne istuvat. Aluksi Ray vaikuttaa rehdiltä tyypiltä, joka innostuu kaikesta erikoisesta ja haluaa olla niissä erikoisuuksissa mukana. McDonald'sin kohdalla Ray osuu kultasuoneen ja tajutessaan sen, hän haluaa aina vain enemmän ja enemmän valtaa ravintolaketjusta. Hän käyttää jokaisen tilaisuuden markkinoidakseen ravintolaa ja kasvattaakseen sen suosiota. Kuten kaikki tietävät, McDonald's nousee nopealla sykkeellä kansan suosioon ja siitä vasta Ray nauttiikin. Jopa niin paljon, ettei häntä enää kiinnosta alkuperäinen sopimus McDonaldin veljesten kanssa ja Ray muuttuukin elokuvan aikana jopa aika inhottavaksi. Rayn sihteeri Junena nähdään Kate Kneeland.
     McDonaldin veljeksinä, eli Dickina ja Macina nähdään Nick Offerman ja John Carroll Lynch. Veljekset ovat aika erilaisia: Dick on päättäväisempi ja kiivaampi, kun taas Mac on rauhallisempi ja joutuu välillä rauhoittelemaan veljeään. Dick ärsyyntyy Rayn toiminnasta, muttei tunnu voivan asialle mitään. Myös Macia häiritsee tilanne, johon he joutuvat, mutta yrittää silti pysyä tyynenä. Sekä Offerman että Lynch ovat mainioita rooleissaan ja heitä olisi voinut näyttää enemmän. Elokuvan aikana katsoja kokee usein sääliä veljeksiä kohtaan.
     Rayn vaimoa, Ethel Krocia näyttelee Jurassic Parkista (1993) tuttu Laura Dern. Ethel ei ole erityisen innoissaan siitä, että hänen miehensä on jälleen löytänyt uuden asian, sillä kun Ray innostuu jostain, hän ei muusta puhukaan. Ainoa asia, mistä kotona enää kuulee, on McDonald's. Ei mikään ihme, että Ethelilla alkaa palaa hermot Rayhin, etenkin kun Ray ei huomioi Ethelin avunantoa. Dern on hyvä roolissaan, mutta hahmo jää selkeästi taka-alalle. Elokuvassa nähdään myös Patrick Wilson Rollie Smithina, joka on myös kiinnostunut McDonald'sista, Linda Cardellini Joan Smithina, Rollien vaimona, johon Ray iskee silmänsä ja B.J. Novak Harry J. Sonnebornina, joka saa Rayn tekemään, mitä ikinä Ray haluaa.

"McDonald'sista voisi tulla uusi amerikkalainen kirkko!" sanoo Ray Kroc innostuessaan ketjusta. Ottaen huomioon kuinka paljon Yhdysvalloissa on ylipainoisia, Rayn sanomasta tuli todellista. Nykyään ravintolaketju ei kuitenkaan ole samassa arvossa kuin aiemmin. Useat sadat ravintolat ympäri maailmaa, oheistuotteet, jättimäinen mainonta ja halvat hinnat. Tästä vain yksi asia vastasi sitä, mitä alkuperäiseen veljesten perustamaan ravintolaan kuului. Elokuvan aikana käy selville, ettei nykypäivän McDonald's ole lähelläkään sitä, mikä sen kuului alunperin olla. Elokuvan mukaan ravintolaketju ruokkii joka päivä yhden prosentin koko maailman väestöstä ja se on jo miljoonia ihmisiä päivittäin! Nykypäivänä McDonald's edustaa lähinnä paikkaa, josta saa helposti, nopeasti ja halvalla roskaruokaa, joka ei ole hyvästä, mutta on silti hyvää. Jos kertoo saaneensa työpaikan McDonald'silta, niin ei katsota kovin hyvällä. Ihmiset heittävät vitsiä siitä, etteivät koskaan saa mitään kunnon työpaikkaa ja huomaavat päätyneensä 'Mäkkärin' kassalle. Vaikka McDonald's on järjettömän kovassa huudossa, ei se erityisen arvostettu ravintolaketju ole.

Toisin oli 1950-luvulla, kun ensimmäiset McDonald'sit pistettiin toimintaan muutamissa Yhdysvaltain kaupungeissa. Silloin lähinnä drive-in -tyylillä toimiva ravintola oli arvostettu uusi juttu, joka mullisti ravintoloissa käynnin. Ravintolasta sai ruokaa mukaansa alle minuutissa (mikä ei nykypäivänä ole täysin mahdollista) ja siitä keskusteleminen oli tyylikästä. McDonaldin veljekset nauttivat suosiosta hillitysti. Tietenkin heitä innosti, kun joku saapuu täpinöissään paikalle, valmiina pistämään McDonald'sin maailmankartalle niin, että tuntuu, vaikka epäilyjäkin on aluksi, sillä muutamat laajennuskokeilut olivat epäonnistuneet. Ray Krocilla innostus vain menee täysin yli ja vaikka hän puhuu McDonald's-perheestä, hän unohtaa täysin sen, mistä koko juttu lähti liikkeelle. Ray muuttuu sokeaksi kaikelle muulle, eikä hän kykene tekemään enää muuta kuin kasvattamaan ravintolaketjua, vaikka se rikkoisi hänen sopimustaan ja olisi vastoin veljesten tahtoa. Elokuvan aikana tuntui pahalta, kun tajusi, että on vuosia syönyt ravintoloissa, joiden tyyli hyödyntää väärin alkuperäistä ideaa. Koko ravintolaketju alkoi tuntua huijaukselta. Silti on pakko myöntää, että hampurilaisten näkeminen tuotti minulle nälän ja kävinkin heti elokuvan jälkeen syömässä pari euron juustoa...

The Founderin näytöksen jälkeen kuulin jonkun paikalla olleen sanovan, että leffa tuntui pelkältä mainokselta McDonald'sille. Itse olen täysin eri mieltä. Ottaen huomioon, että elokuva aiheutti minut näkemään nykyisen McDonald'sin mulkun firmana, ei voi oikeastaan sanoa, että The Founder olisi kovin eduksi ravintolaketjun maineelle. Toisaalta kävin elokuvan jälkeen McDonald'sissa, joten sinänsä sen voisi kai ottaa mainoksena. Joka tapauksessa mielestäni on yllättävän hyvä elokuva. Siis todella hyvä elokuva. Sen tunnelma toimii läpi keston ja tarina on oikeasti mielenkiintoinen. Minut jopa yllätti, ettei The Founder ollutkaan kuin Happy Meal, joka on täynnä hyvää ja josta saa jopa lelun mukaan. Iloisuutta on kyllä ja nauraa saa, mutta synkkyyttä löytyy. Heikkoja hetkiä on mukana vain muutama. Heti alun kohdalla tajuaa katsovansa hyvää leffaa ja voi vain toivoa, että taso pysyy loppuun asti. Näin tapahtuu ja onneksi taso myös nousee elokuvan aikana. Michael Keaton on kusipäänäkin elokuvan kantava voima ja hän tuo lisäyksensä mainioon tunnelmaan. Lopputuloksena on todella hyvä ja mielenkiintoinen elokuva McDonald'sin alkuajoista.

Elokuvan on ohjannut John Lee Hancock, joka on ohjannut aiemmin mm. elokuvat The Blind Side (2009) ja Saving Mr. Banks (2013), joka on myös todella hyvä leffa. Hancock selvästi tietää, mitä elokuvalta haluaa ja on saanut luotua erittäin mainion paketin yhdessä hyvän työtiimin kanssa. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Ajankuva on erinomaisesti toteutettu. Lavasteet ja puvustukset ovat tyylikkäitä. Valitettavasti Carter Burwellin säveltämät musiikit eivät jää lainkaan mieleen.

Yhteenveto: The Founder on oikeasti mielenkiintoinen ja yllättävän hyvä elokuva. Siitä välittyy hienosti tunteita ja katsojana tajuaa, että nykypäivän McDonald's on täysin erilainen kuin alunperin oli tarkoitettu. Michael Keaton on todella toimiva pääosassa ja McDonaldin veljeksiä esittävät Nick Offerman ja John Carroll Lynch ovat myös mainioita. Ajankuva on toimivasti luotu ja läpi elokuvan kulkee erinomainen tunnelma. Suosittelen käymään katsomassa The Founderin, jotta saatte käsityksen, millaisessa ravintolaketjussa vierailette vähintään kerran vuodessa. Elokuva yllätti minut olemalla selkeästi parempi kuin toivoin ja olisi hienoa, jos se saisi katsojia. Valitettavasti Finnkinon saleihin ei saa viedä hampurilaisia, joten Big Macit täytyy nauttia joko ennen tai jälkeen leffan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Founder, 2016, Faliro House Productions, FilmNation Entertainment, Speedie Distribution, The Combine