Mayday (2026) - elokuva-arvostelu

MAYDAY

Ohjaus: John Francis Daley ja Jonathan Goldstein

Näyttelijät: Ryan Reynolds, Kenneth Branagh, Marcin Dorociński, David Morse, Maria Bakalova, Clark Johnson, Wendy Crewson, Louis Cancelmi, Josh Hamilton, Lovell Adams-Gray ja Alex Mallari Jr.

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 13

Mayday on Ryan Reynoldsin ja Kenneth Branaghin tähdittämä uutuuselokuva. Elokuvan teosta ilmoitettiin kesällä 2023 ja sen kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 työnimellä "Blackbird". Nyt Mayday on julkaistu Apple TV:ssä ja itse kiinnostuin leffasta heti sen päätähtien takia. Minulta kesti kuitenkin useampi päivä, kunnes pistin elokuvan vihdoin pyörimään.

Vuosi 1987. Salaista tiedusteluoperaatiota suorittava amerikkalaisluutnantti Troy Kelly tekee pakkolaskun Neuvostoliittoon ja saa ainoaksi avukseen Yhdysvalloista intoilevan venäläismies Nikolain.

Ryan Reynolds näyttelee Troy Kellyä, amerikkalaisluutnanttia, joka päätyy pinteeseen, kun kesken tiedustelutehtävän hänen hävittäjänsä ammutaan alas ja hän herää lumisesta metsästä Neuvostoliitossa. Kenneth Branagh taas esittää Nikolai Ustinovia, venäläismiestä, joka on Troyn onneksi ainoa paikallinen, joka intoilee amerikkalaiskulttuurista ja haluaakin auttaa miestä pääsemään ehjin nahoin ulos maasta. Reynolds on roolissaan juuri niin Ryan Reynolds kuin mitä häneltä voikin odottaa. Hän heittää tuttuun tapaansa sarkastisia kommentteja ja vitsailee tilanteessa kuin tilanteessa. Reynolds on toisaalta roolissaan passeli, mutta hän jää näyttelijänä täysin Branaghin jalkoihin, joka esittelee jälleen laaja-alaisuuttaan näyttelijänä. Eli siinä, missä Branagh katoaa rooliinsa, Reynolds tuntuu vain olevan oma hölösuu itsensä, yrittämättä edes tehdä jotain maneereistaan poikkeavaa. Silti on pakko todeta, että Reynoldsin ja Branaghin kemiat kohtaavat hyvin ja heidän erilaiset persoonansa tukevat toisiaan oivallisesti.

     Elokuvassa nähdään myös David Morse Troyn isänä Haroldina, Maria Bakalova Nikolain tyttärenä Annana, Marcin Dorociński kaksikkoa jahtaavana KGB-agentti Volkovina ja Louis Cancelmi Troyn kanssa tehtävälle lähtevänä majuri Sandersina. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan ja Dorociński onnistuu olemaan sopivan katala pahisroolissaan.

Mayday olisi varmaan parempi elokuva, jos Troyta näyttelisi joku muu kuin Ryan Reynolds, koska joistain erittäin hauskoistakin sutkautuksista huolimatta minusta tuntui läpi leffan siltä kuin olisin katsonut nimenomaan Ryan Reynoldsia kiipelissä, enkä jotakuta roolihahmoa. Tästä huolimatta kyseessä on jo nyt oikein toimiva ja viihdyttävä, joskin kenties hieman ylipitkä toimintakomedia. Muutaman Troyn rämäpäisyyttä, mutta samalla isästään huolta pitävää luonnetta esittelevän kohtauksen jälkeen päästäänkin itse asiaan ja leffa paranee selvästi, kun Nikolai astuu kuvioihin. Kaksikon uskaliaalle seikkailulle lähtee mielellään mukaan.

Elokuva tarjoaa läpi kestonsa sopivan erilaisia pinteitä ja luvassa onkin niin takaa-ajoja, käsirysyjä kuin ammuskeluja ja toimintakohtaukset vievät hahmoja hävittäjistä autoihin, juniin ja muihin vempaimiin, joiden ansiosta meno ei ala toistamaan itseään. Parhaimmillaan leffa on kekseliäs ja hupaisa (mukana on yksi suorastaan hulvaton piileskelykohtaus), mutta heikoimmillaan sen draamaosasto jättää vähän kylmäksi. Tietyin muutoksin Maydaysta voisi saada aikaiseksi erittäin mainion viihdeleffan, mutta jo tällaisenaan sen katsoo sujuvasti kertaalleen.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat John Francis Daley ja Jonathan Goldstein, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä erittäin hauskan Game Nightin (2018), sekä fantasiaräpellys Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin (2023). Maydayssa kaksikon työ ajaa asiansa, joskin olisi kiinnostavaa tietää, kuinka monet Troyn repliikeistä olivat Reynoldsin improvisaatiota kuvaushetkellä. Teknisestikin leffa on hieman ailahteleva. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukaan mahtuu joitain todella näyttäviä ja luovia kamerakikkailuja, joita yhdistellään kekseliäästi leikkaukseen. Lavasteet ja asut ovat hienot ja äänimaailma toimii Colin Stetsonin säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan tehosteet näyttävät kuitenkin joko ihan hyviltä tai sitten viimeistelemättömiltä ja taustakankaan käyttö on vähän väliä selvää. Joidenkin toimintakohtausten teho hiipuu jo siksi, että ympäristöt muistuttavat liikaa videopeleistä digitaalisuudessaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mayday, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Apple Studios, GoldDay, Maximum Effort, Skydance Media

The Bride! (2026) - elokuva-arvostelu

THE BRIDE!

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Näyttelijät: Jessie Buckley, Christian Bale, Annette Bening, Peter Sarsgaard, Penélope Cruz, John Magaro, Matthew Maher, Zlatko Burić, Jeannie Berlin, Jake Gyllenhaal, Julianne Hough ja Louis Cancelmi

Genre: draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bride! perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on tehty jo lukemattomia elokuvasovituksia, joista eräästä, Frankensteinin morsiamesta (The Bride of Frankenstein - 1935) Maggie Gyllenhaal piti paljon. Vuonna 2023 uutisoitiin, että Gyllenhaal tekisi elokuvasta uudelleenfilmatisoinnin Netflixille, mutta erimielisyyksien takia Netflix jätti projektin ja Warner Bros. Pictures tarttui siihen tammikuussa 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa ja alun perin The Briden oli tarkoitus saapua teattereihin jo syyskuussa 2025, mutta vasta nyt se on saanut ensi-iltansa puolen vuoden viivästyksen jälkeen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä positiivisin fiiliksin lupaavien trailereiden ja näyttelijöiden vuoksi. Muiden kiireiden takia minulta kesti kuitenkin muutama päivä, ennen kuin ehdin vihdoin katsoa The Briden.

Vuonna 1936 mafiapiireissä pyörivä Ida kuolee ja hänet haudataan. Kuolema ei ole kuitenkaan lopullinen, kun hänen ruumiinsa herätetään takaisin eloon, morsiameksi yksinäisyyteensä kyllästyneelle Frankensteinin hirviölle.

Parhaillaan käynnissä olevan palkintokauden ykkösnaisnimi Jessie Buckley näyttelee Idaa, joka on joutunut huonoon seuraan, nimittäin chicagolaisten mafiosojen matkaan. Kun erään ravintolaillallisen aikana itse Mary Shelleyn henki riivaa Idan ja saa tämän vuotamaan kaikkien kuullen mafiapomo Lupinon (Zlatko Burić) likaisia salaisuuksia, naisesta päätetään hankkiutua eroon. Ida kuolee, muttei kauaksi aikaa, kun hänet herätetään henkiin morsiameksi Frankenstenin hirviölle, tai ihan vain "Frankille" (Christian Bale), joka on lopen kyllästynyt yli satavuotiseen yksinäisyyteensä. Nainen, joka on nyt sekoitus Idaa, Mary Shelleytä ja morsianta, ei kuitenkaan noin vain taivu kenenkään rakkaaksi, vaan aloittaa oman itsensälöytämisprosessin. Morsian on onnistuneesti nykyaikaistettu hahmo ja Buckleyn heittäytymistä rooliin on vaikea olla ihailematta. Hän vetää jokaisen kohtauksen täysillä ja tulkitsee hyvin hahmonsa pirstaloitunutta mieltä. Bale on myös tuttuun tapaansa mainio Frankina, jota käy nopeasti sääliksi, kun hän avautuu tuskastaan. Kaikki näkevät hänessä vain hurjan hirviön ja ainoa lämmin ihmiskontakti tähän mennessä on ollut kättely.

     Elokuvassa nähdään myös Annette Bening Frankia auttavana tohtori Euphroniouksena ja Jeannie Berlin tämän assistenttina Gretana, John Magaro ja Matthew Maher Lupinon kätyreinä Clydenä ja Jamesina, ohjaaja Gyllenhaalin mies Peter Sarsgaard ja Penélope Cruz rikosetsivinä Wilesina ja Malloyna, sekä ohjaajan veli Jake Gyllenhaal Frankin fanittamana näyttelijänä Ronnie Reedinä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta he jäävät auttamatta villien Buckleyn ja Balen varjoon.

Vaikka olinkin odottanut The Bride! -elokuvan näkemistä, olin silti aika varautunut, kun vihdoin kävin katsomassa sen, sillä reaktiot leffaa kohtaan ovat olleet niin voimakkaan jakautuneet. Toiset haukkuvat elokuvaa lyttyyn ja kutsuvat sitä karmeaksi fiaskoksi, toiset taas ylistävät leffaa väärinymmärrettynä mestariteoksena. No, kuten usein käy leffojen kohdalla, jotka polarisoivat katsojiaan näin vahvasti, minä jäin The Briden kohdalla johonkin siihen puolitiehen. Ei elokuva mielestäni mikään kaamea pohjanoteeraus ollut, mutten myöskään nähnyt siinä mitään ällistyttävän erinomaista. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi jotkut ihastuvat näkemäänsä ja miksi jotkut muut taas saattavat lähteä kävelemään ulos salista kesken leffan.

The Bride! on nimittäin anteeksipyytelemättömästi omanlaisensa teos, josta löytyy voimakasta feminististä "haista paska patriarkaatti!" -asennetta, vähät muiden mielipiteistä välittävää punk-henkeä, sekä räiskyviä tanssinumeroita. Mikään leffassa ei ole hienovaraista ja tiettyjä puolia oikein hierotaan katsojan naamaan. Elokuvassa on kuitenkin vinksahtanutta vetovoimaa ja olin kiinnostunut näkemään, mihin suuntaan tämä tarina lähtee kulkemaan. Toisinaan leffa on hauska, toisinaan hieman jännittävä, toisinaan herkkä ja toisinaan jopa brutaali. Morsiamen ja Frankin matka on mainiota seurattavaa, mutta sitten taas etsivien ja gangstereiden osiot jäävät hieman puolitiehen ja saavat leffan ajoittain jopa laahaamaan. Tiettyjen vahvuuksiensa ja heikkouksiensa yhteentörmäyksestä syntyy mielenkiintoinen, joskin epätasainen tulkinta Shelleyn tutun tarinan pohjalta.

Maggie Gyllenhaal näyttää kykynsä ohjaajana ja hän saa aikaiseksi sopivan roihuavia kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Gyllenhaalin teksti jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Hän pohtii hyvin oman minuuden löytämistä naisen näkökulmasta, mutta kerronta ja sivujuonikuviot ajoittain töksähtelevät. Itse myös kyllästyin jossain kohtaa Mary Shelleyn riivaaman morsiamen tapaan hokea synonyymeja eri sanoista. Se alkoi nopeasti tuntua teennäisen muka-nokkelalta. On kuitenkin ihan vekkulia, että leffa ei koskaan selitä, kuinka siinä voi samaan aikaan esiintyä sekä Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley, että itse Frankensteinin hirviö.

Teknisesti The Bride! on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, asut mainiot ja olen yllättynyt, jos maskeeraustiimi ei saa ehdokkuutta ensi vuoden Oscar-gaalassa, sillä etenkin Frankin pärstä on huikeasti toteutettu. Tehosteet näyttävät vakuuttavilta ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Hildur Guðnadóttirin säveltämiä musiikkeja myöten. Parasta musiikillisesti on kuitenkin lopputekstien aikana soiva Bobby "Boris" Pickettin Monster Mash.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bride!, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros., First Love Films, In The Current Company

Arvostelu: Sorry, Baby (2025)

SORRY, BABY

Ohjaus: Eva Victor

Pääosissa: Eva Victor, Naomi Ackie, Lucas Hedges, Louis Cancelmi, Kelly McCormack, John Carroll Lynch, Hettienne Park, E. R. Fightmaster ja Cody Reiss

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Sorry, Baby on Eva Victorin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä draamakomedia. Sosiaalisessa mediassa videoita tehnyt Victor sai ohjaaja Barry Jenkinsiltä viestin, jossa mies pyysi häntä lähettämään käsikirjoituksensa Jenkinsin yhtiölle Pastelille, mikäli Victor haluaisi edetä elokuvauralle. Victor oli kynäillyt käsikirjoitustaan jo jonkin aikaa ja lähetti sen Jenkinsille, joka innostui siitä suuresti. Victor vieraili useasti I Saw the TV Glow'n (2024) kuvauksissa opetellakseen ohjaamista ja lopulta hänen oman leffansa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024. Sorry, Baby sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin. Itse en tiennyt leffasta etukäteen mitään, mutta kiinnostuin siitä, koska elokuvan julisteessa on kissa. Kävinkin katsomassa Sorry, Babyn heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kun kirjallisuutta opiskeleva Agnes joutuu professorinsa raiskaamaksi, hän kokee suuria vaikeuksia päästä elämässään eteenpäin traumansa takia.

Sen lisäksi, että Eva Victor käsikirjoitti Sorry, Babyn ja ohjasi elokuvan, hän myös näyttelee sen pääroolia Agnesta, New Englandissa kirjallisuutta opiskelevaa naista, jolle tapahtuu hänen omien sanojensa mukaan "paha juttu" ja joka kokee suuria vaikeuksia päästä yli tapahtuneesta nauttiakseen jälleen elämästään. Itselleni entuudestaan täysin tuntematon Victor suoriutuu mainiosti roolistaan, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita fiiliksiä hirveän tapahtuman jälkeen. Agnes on oiva hahmo, sekä osalle katsojista varmasti hyvinkin samaistuttava - niin pahassa kuin hyvässäkin. Sen lisäksi, että jotkut katsojista voivat tunnistaa itsensä siinä, kuinka Agnes jämähtää paikoilleen tiettyyn ilottomuuteen, voi Agnes toimia myös hyvänä esimerkkinä siinä, kun tavoittelee elämänilon, kontrollin ja oman minuutensa löytämistä uudelleen.

     Elokuvassa nähdään myös Naomi Ackie Agnesin parhaana ystävänä Lydiena, Louis Cancelmi Agnesin professorina Deckerinä, Lucas Hedger Agnesin naapurina Gavinina, Kelly McCormack Agnesin ja Lydien luokkatoverina Natashana, sekä John Carroll Lynch lyhyessä, mutta merkittävässä roolissa voileipiä myyvänä Petenä. Sivunäyttelijät ovat myös vähintään passeleita osissaan ja Victor ja Ackie onnistuvat tuntumaan oikeasti parhailta ystäviltä, jotka olisivat tunteneet toisensa vuosikaudet.

Elokuvia seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneista naisista on ilmestynyt viime aikoina yhä enemmän - edellisestä, After the Huntista (2025) on vain muutama viikko. Sorry, Baby ottaa kuitenkin erilaisen lähestymistavan aiheeseen. Kyse ei ole niinkään tapauksesta ja tekijän vastuuseen pistämisestä, vaan jopa raadollisen totuuden ymmärtämisestä, että elämä jatkuu. Kun Agnes joutuu professorinsa raiskaamaksi, hän joutuu myös huomaamaan, että maailma pyörii samaan tapaan kuin ennen tätä tapausta. Professori pääsee kuin koira veräjästä, ystävät ovat hetken tukena ja keskittyvät sitten omaan elämäänsä. Se ei tunnu reilulta, mutta Eva Victor ei selvästi ole halunnut kertoa mitään kostotarinaa tai voimafantasiaa.

Sorry, Baby on pääasiassa mainio kuvaus siitä, kuinka aika korjaa haavat - kunhan itse tekee ensin sen työn, että päästää irti traumastaan, keskittyäkseen elämän uudelleenrakentamiseen. Elokuva hyppii aina vuoden eteenpäin, näyttäen, kuinka Agnes alkaa hissuksiin löytämään minuuttaan uusiksi, rakentamaan ihmissuhteita ja luottamaan. Kaikki tämä esitetään niin pääasiassa pätevän draaman kuin omalaatuisen kuivan huumorin kera. Mukaan mahtuu joitain varsin hauskoja juttuja, kuten kohtaus, jossa Agnes käy kadultaan löytämänsä kissan kanssa kaupassa. Muuten täytyy todeta, että Victorin töksähtävä huumorintaju ei purrut minuun. On myös pakko sanoa, että toisinaan - kiinnostavasta aiheestaan huolimatta - mielsin leffan jopa hitusen laahaavaksi. Jotkut katsojista, todennäköisesti he, jotka ovat itse joutuneet kohtaamaan vastaavan "huonon jutun" elämänsä aikana, ihastuvat elokuvaan ja voivat kokea sen jopa terapeuttiseksi sessioksi. Osa katsojista taas tulee taatusti tuomitsemaan näkemänsä ihan vain tylsäksi.

Teknisesti Sorry, Baby on pääasiassa laadukas. Elokuva on taitavasti kuvattu, kameran usein jämähtäessä paikoilleen, toisinaan seuraamaan vaikkapa tyhjää katua. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus menevää ja äänityöskentelykin on mainiota. Lia Ouyang Ruslin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sorry, Baby, 2025, Tango Entertainment (III), High Frequency Entertainment, Big Beach, PASTEL, Charades, Case Study Films, AF Films

Arvostelu: The Eyes of Tammy Faye (2021)

THE EYES OF TAMMY FAYE

Ohjaus: Michael Showalter

Pääosissa: Jessica Chastain, Andrew Garfield, Cherry Jones, Vincent D'Onofrio, Mark Wystrach, Sam Jaeger, Gabrield Olds, Louis Cancelmi, Randy Havens ja Chandler Head

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

The Eyes of Tammy Faye perustuu Fenton Baileyn ja Randy Barbaton samannimiseen dokumenttielokuvaan vuodelta 2000 Tammy Faye Bakkerista, TV-evankelistasta. Vuonna 2012 Jessica Chastain hankki oikeudet tehdä Tammy Fayen elämästä elokuvan ja vuonna 2019 hän sai haaveprojektinsa etenemään Searchlight Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja lopulta The Eyes of Tammy Faye sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Toronton elokuvajuhlilla. Elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta ja se osoittautui valtavaksi taloudelliseksi pettymykseksi, mutta se onnistui voittamaan parhaan naispääosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot. Itseltäni meni elokuva kokonaan ohi, kun se saapui Suomeen Disney+ -palvelun kautta. Olin aikeissa jättääkin sen väliin, kunnes se voitti Oscar-palkintonsa ja päätin pidemmän pohdiskelun jälkeen lopulta katsoa, mistä on oikein kyse?

Syvästi uskovan perheen tytär Tammy Faye rakastuu Jim Bakkeriin ja pariskunta menee naimisiin Tammy Fayen äidin paheksunnasta huolimatta. Pari päättää kiertää ympäri Yhdysvaltoja saarnaten Jumalan sanomaa ja heille muodostuu tilaisuus tehdä tätä televisiossa.

Jessica Chastain nappasi parhaan naispääosan Oscar-palkinnon, sekä sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolisuorituksellaan Tammy Fayena, kuuluisana TV-evankelistana. Olen ihaillut Chastainia näyttelijänä vuosia ja tässä leffassa hän tarjoaa yhden uransa parhaista töistä. Hän katoaa täysin Tammy Fayen roolissa, enkä tarkoita ainoastaan sitä, että hän katoaa yhä vain voimakkaammiksi muuttuvien meikkien taakse. Hän muovautuu esikuvakseen täysin ja suorituksesta voi huomata Chastainin intohimon projektia kohtaan. Hän eläytyy ja heittäytyy hienosti läpi leffan.

     Elokuvassa nähdään myös Cherry Jones Tammy Fayen äitinä, joka ei tunnu hyväksyvän yhtäkään tyttärensä tekoa, Andrew Garfield Tammy Fayen rakkaana Jim Bakkerina, Vincent D'Onofrio arvokkaana pastori Jerry Falwellina, Mark Wystrach musiikkituottaja Gary S. Paxtonina ja Sam Jaeger pitkälti yli tuhat kirkkoa rakennuttaneena Roe Messnerinä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Jones on erinomainen tympeänä äitinä, jota Tammy Faye -poloinen ei millään onnistu miellyttämään. Garfield pursuaa intoa Jiminä ja D'Onofriosta löytyy jylhää karismaa monien kunnioittaman pastorin osaan.

Jessica Chastainin roolisuoritus ja maskeeraajien ja hiusmuotoilijoiden taidokas työ toivat The Eyes of Tammy Fayelle ihan ansaitut Oscar-voitot, mutta muuten elokuva ei onnistunut tekemään minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Se on kelpo elämäkertaleffa ihan mielenkiintoisen eksentrisestä pariskunnasta, mutta se ei koskaan napannut minua kunnolla mukaansa tai sykähdyttänyt tarinansa mutkilla. Ensimmäisellä puoliskolla elokuva hyppii vuodesta toiseen vähän turhankin vauhdilla, näyttäen Tammy Fayen ja Jimin nousun suosioon hieman liian helppona hommana. Hetkellisesti mieleen nousi ajatus siitä kuin katsoisi hyvin näyteltyä Wikipedia-artikkelia.

Tästä huolimatta ensimmäinen puolikas menee varsin nopeasti leffan energisen tunnelman ja hyvien näyttelijöiden ansiosta. Vaikka näyttelijät toki jatkavat tasokasta työtään loppuun saakka, tietty energisyys hiipuu toisella puoliskolla. Kun elokuva alkaa painottua enemmän draaman puolelle ja niin päähenkilöiden parisuhteesta kuin heidän varsin kyseenalaisen tekopyhästä ammatistaan nousee esille varjopuolia, leffa käy välillä hieman raskaaksi. Tammy Fayen ja Jimin yhä vain suuremmat konfliktit vangitsevat Chastainin ja Garfieldin lahjojen ansiosta, mutta lopulta heidän kuvionsa viedään loppuun pienoisella antikliimaksilla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa viiden vuoden takaisen erittäin mainion tositapahtumiin perustuvan The Big Sickin (2017) tehnyt Michael Showalter, joka rakentaa oivasti tunnelmaa ja saa näyttelijöistä kaiken irti. Showalterin haasteeksi muodostuu kuitenkin Abe Sylvian työstämä käsikirjoitus, josta löytyy hyvin kirjoitettuja kohtauksia ja keskusteluja, mutta joka kokonaisuutena ontuu hieman. The Eyes of Tammy Faye on taidokkaasti kuvattu. Mainioilla lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet herätetään hienosti takaisin eloon, leffan sijoittuessa muutamallekin vuosikymmenelle. Äänimaisema on hyvin toteutettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tuovat pätevän lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: The Eyes of Tammy Faye on oiva tositapahtumiin perustuva draamaelokuva. Jessica Chastain tekee huipputyötä pääroolissa ja Andrew Garfield ja Vincent D'Onofrio vakuuttavat sivuosissa, mutta itse elokuva jää paikoitellen hieman vaisuksi. Tarinankerronta on välillä hieman kömpelöä ja varsinkin alkupäässä tapahtumia kelataan läpi turhan kovalla vauhdilla. Toisella puoliskolla filmi taas laahaa hieman, kun draamavaihde isketään tosissaan päälle. Mukana on kuitenkin useita varsin mainioita kohtauksia ja on ihan mielenkiintoista seurata Tammy Fayen elämän kulkua. Teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevä kuvauksesta hienosti aikakausia takaisin henkiin herättäviin lavastuksiin ja asuihin. Jos aihe kiinnostaa ja Disney+ löytyy huushollista, suosittelen kyllä katsomaan The Eyes of Tammy Fayen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Eyes of Tammy Faye, 2021, Fox Searchlight Pictures, Freckle Films, MWM Studios, Semi-Formal Productions