The Beauty, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BEAUTY - KAUSI 1

Luojat: Ryan Murphy ja Matthew Hodgson

Näyttelijät: Evan Peters, Ashton Kutcher, Rebecca Hall, Anthony Ramos, Jeremy Pope, Isabella Rossellini, John Carroll Lynch, Jessica Alexander, Rob Yang, Ari Graynor, Vincent D'Onofrio, Hudson Barry, Jaquel Spivey, Teddy Cañez, Ben Platt, Kevin Cahoon, Eric Petersen, Ray Nicholson, Brandon Gillard, Joey Pollari, Rev Yolanda, Emma Halleen, Annabelle Wachtel, Carson Rowland ja Bella Hadid

Genre: jännitys, kauhu

Jaksomäärä: 11

Jakson kesto: 25 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 18

The Beauty perustuu Jeremy Haunin ja Jason A. Hurleyn samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 2015 lähtien. Syksyllä 2024 FX-kanava paljasti työstävänsä televisiosarjasovitusta sarjakuvan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa ja nyt The Beautyn ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse en pahemmin kiinnostunut, kun näin mainoksen, että Ryan Murphylta olisi tulossa taas uusi sarja, minkä lisäksi premissi kuulosti hieman liikaa The Substance -elokuvalta (2024). Päätin silti antaa The Beautylle mahdollisuuden ja katsoin uudet jaksot niiden ilmestymispäivinä. 

FBI-agentit alkavat tutkia hyvännäköisten ihmisten outoja kuolemia, kun nämä ovat ensin aiheuttaneet yhtäkkiä kaaosta ja sitten räjähtäneet. Tutkimus vie agenttikaksikon järkyttävien paljastusten äärelle, samalla kun he saavat totuutta peittelevät vaaralliset tahot peräänsä.

Ryan Murphyn luottomies Evan Peters ja Rebecca Hall näyttelevät Cooper Madsenia ja Jordan Bennettiä, kahta FBI-agenttia, jotka tutkivat kauniiden ihmisten kummallisia kuolemia ja joilla on meneillään salasuhde. Hahmot ovat kelvolliset ja kiinnostavuutta heihin tuo heidän omat ulkonäölliset epävarmuutensa. Peters ja Hall tekevät hyvää työtä osissaan, mutta muuhun porukkaan verrattuna heidän hillitymmät roolityöt saavat heidät tuntumaan ajoittain hiukan tylsiltä.

     Sivurooleissa nähdään muun muassa Ashton Kutcher liikemies Byron Frostina, joka on saanut hyppysiinsä ihmeaineen, mikä tekee ihmisestä taas nuoren ja kauniin, Isabella Rossellini tämän vaimona Frannyna ja Kevin Cahoon ja Eric Petersen heidän poikinaan Tigerina ja Guntherina, Anthony Ramos Frostille työskentelevänä palkkatappaja Antoniona, Jaquel Spivey ja myöhemmin Jeremy Pope ihmeainetta testaavana Jeremynä, John Carroll Lynch FBI:hin kuuluvana Williamsina, sekä Rob Yang Kauneus-aineen luojana Ray Leenä. Sivunäyttelijöiden työ on todella ailahtelevaa. Kutcher on yllättävänkin hyvässä vedossa häikäilemättömänä bisnesmiehenä, heittäytyen hyvin eksentrisen ketkun osaan. Yleensä mainio Ramos on kuitenkin kiusallisen huono yliyrittävänä tappajana, joka tuntuu väärällä tavalla sarjakuvamaiselta roistolta. Kaikki hänen asenteestaan puhetapaan ja pärstää koristavaan silmälappuun ovat vaivaannuttavia valintoja ja onpa hahmolle kirjoitettu kehityskaarikin kehno.

The Beautya on jo ennen ilmestymistään vertailtu siellä täällä The Substanceen, eikä ihme. Molemmat pyörivät ihmeaineen ympärillä, joka tekee vanhenevista ihmisistä taas nuoria ja hyvännäköisiä, mutta johon liittyy toki omat ikävät koukkunsa. The Beauty lähtee kyllä omille poluilleen jo FBI-agenttipäähenkilöidensä ansiosta, mutta tuskin sarja pääsee ikinä vertailusta irti. Alkuperäinen sarjakuva on jo kymmenisen vuotta vanha, mutta tämä kauneusihanteiden tavoittelun ja kauneusleikkauksissa käymisen satiiri body horror -kuvastoineen tuli valtavirralle tutuksi nimenomaan The Substancesta. Ulkonäön muokkaus on nyt muutenkin aiheena pinnalla ja sitä on käsitelty myös muun muassa pohjoismaalaisessa The Ugly Stepsisterissä (Den Stygge Stesøsteren - 2025) ja tulevassa jenkkikomediassa Slantedissa (2026).

Alusta asti on päivänselvää, että The Beauty on samalta päätekijältä kuin American Horror Story (2011-), sillä Ryan Murphyn tutut helmasynnit ovat kaikki mukana. Murphyn tyyli (tai omasta vinkkelistäni enemmänkin tyylitajuttomuus) joko iskee tai ei ja minut se on jättänyt paria hassua poikkeusta lukuun ottamatta kylmäksi. The Beauty tosin jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin, koska toisinaan se on ihan menevä, viihdyttävä ja kiinnostava mustalla huumorilla ja ällöttävällä kuvastolla höystetty jännäri, mutta sitten taas toisinaan se on juuri niin käsiin leviävä, liikaa yrittävä ja korni kuin etukäteen odotin. Murphylle ominaiseen tapaan punainen lanka hukkuu toisinaan ja jaksot rönsyilevät moneen suuntaan. Sarja esittelee uusia hahmoja, jotka vaikuttavat tärkeiltä, mutta jotka unohdetaankin jo seuraavaan jaksoon mennessä.

The Beauty yrittää olla liikaa sitä sun tätä satiirista kauhuun ja agenttijännäristä henkilödraamaan. Se yrittää sanoa paljon ulkoisen kauneuden alta löytyvästä sisäisestä rumuudesta, kapitalismista, inceleistä, sukupuolitaudeista, jumalkomplekseista, evoluutiosta, ynnä muusta. Ja onpa sekaan heitetty myös yliampuva tanssinumero jos toinenkin. Seurattavasta hahmosta riippuen meno on joko haudanvakavaa tai täysin pöhköä ja omituiseksi meno muuttuu, kun nämä eri tyylejä edustavat hahmot kohtaavat, eikä kohtaus tiedä miten päin olla. Kaikki nämä asiat tekevät The Beautysta omituisen sekamelskan, joka jää pahasti nokkelamman The Substancen varjoon, mutta sitten taas on sarja toisaalta toimivampi kuin American Horror Storyn tuoreimmat kaudet. Sarja on tietyllä tavalla jopa aika kökkö, mutta siinä kökköydessä on jotain kieron mukaansatempaavaa ja jos The Beauty saa jatkoa, katson tätä kyllä ihan uteliaana lisää.

Teknisesti The Beauty on kuitenkin pääasiassa mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja mukana on monia näyttäviä otoksia. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja käytännön tehostein ja maskeerauksin toteutetut Kauneus-aineen käyttäjien muuttumisprosessit ovat onnistuneen inhottavaa katsottavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Mac Quaylen säveltämät musiikit ovat jopa ärsyttävän itseääntoistavia. Tuntuu kuin Quayle olisi saanut aikaiseksi yhden melodian, jota hän toistaa suunnilleen kohtauksesta toiseen, tilanteesta ja tunnelmasta riippumatta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Beauty, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television

Arvostelu: Novocaine (2025)

NOVOCAINE

Ohjaus: Dan Berk ja Robert Olsen

Pääosissa: Jack Quaid, Amber Midthunder, Ray Nicholson, Jacob Batalon, Betty Gabriel, Matt Walsh, Conrad Kemp, Evan Hengst ja Craig Jackson

Genre: komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Novocaine on Jack Quaidin tähdittämä toimintakomedia. Lars Jacobson käsikirjoitti elokuvan ja FilmNation Entertainmentin juuri perustama Infrared-tuotantoyhtiö tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Novocaine saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin leffan näkemistä sen vekkulin premissin takia ja kävinkin katsomassa Novocainen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa. 

Nathan Cainella on erikoinen ominaisuus: hän ei tunne lainkaan kipua. Tämä ominaisuus päätyy käyttöön, kun Nathanin ihastuksenkohde siepataan pankkiryöstön yhteydessä ja mies lähtee uskaliaalle yritykselle vapauttaakseen tämän.

Kovaa nousukiitoa Hollywoodissa tekevä Jack Quaid näyttelee Nathan Cainea, joka sairastaa CIPA:a, eli synnynnäistä kipuherkkyyden puutetta. Nathan ei siis tunne minkäänlaista kipua, mistä voisi luulla olevan hyötyä, mutta päinvastoin. Nathan elää elämäänsä todella varovaisesti, peläten, että minä hetkenä hyvänsä hän saattaa suunnilleen leikkaantua kahtia, eikä huomaisi mitään ennen kuin hän on jo menehtynyt verenhukkaan. Miehen suihkussa on merkattu kohta, mitä kuumemmalle hän ei saa säätää veden lämpötilaa, hänen asuntonsa kulmat on vuorattu pehmusteilla ja hän syö kaiken ruokansa nestemäisinä, pelätessään puraisevansa kielensä irti ja tukehtuvansa siihen. Kuitenkin kun pankissa työskentelevän Nathanin kollega ja ihastuksenkohde Sherry (Amber Midthunder) kidnapataan ryöstön tiimellyksessä, Nathanin täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja pelastaa nainen. Quaid on ratkiriemukkaassa vedossa Nathanina. Hän tekee hahmosta välittömästi tykättävän ja sympaattisen hepun, jonka edesottamuksia seuraa mielellään. Midthunder on myös mainio osassaan ja hänen ja Quaidin väliltä löytyy hyvää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jack Nicholsonin poika Ray, Conrad Kemp ja Evan Hengst pankkiryöstäjätriona, Jacob Batalon Nathanin kaverina Roscoena, sekä Betty Gabriel ja Matt Walsh ryöstöä tutkivina poliiseina Langstonina ja Duffynä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Batalonille on jäänyt turhankin tuttu hölösuuvaihde päälle uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021). Ray Nicholson on sopivan katala rosvotrion johtajana, mutta ei hän ainakaan vielä tämän leffan perusteella vakuuta perineen isänsä huimia lahjoja.

Novocaine käynnistyy vielä varsin tyypillisenä romanttisena komediana, joskin päähenkilöltä löytyy todella epätyypillinen ominaisuus. Nathanin ja Sherryn romanssin syttymistä on mukava katsella ja vaikka trailerin olisikin nähnyt, leffan todellisen puolen ehtii liki unohtaa ja sitten sitä melkein jopa yllättyy, kun eräänä päivänä pankkiryöstäjät saapuvat paikalle ja tunnelma muuttuu kuin trilleriksi. Tästä käynnistyykin sitten sellainen toiminnan ja komedian täyttämä ajojahti, että voi pojat! Novocaine on yksi alkuvuoden ilahduttavimmista elokuvatapauksista, joka kannattaa kyllä käydä katsomassa - etenkin joko seurustelukumppanin tai kaveriporukan kanssa. Vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tarina nappaa niin hyvin mukaansa ja meno viihdyttää niin mainiosti.

Ripauksella romantiikkaa höystetty toimintakomedia onnistuu jokaisella osa-alueellaan. Pääparin väliltä löytyy tosiaan hyvää kemiaa, leffan aikana pääsee nauramaan useaan otteeseen makeasti ja mikä parasta, toimintaa ei ole siistitty, vaan veri pärskyy, raajoja katkotaan ja Nathan ottaa turpaansa ihan perkuleesti. Iso osa elokuvan komediasta syntyykin toki siitä, kuinka paljon tätä reppanaa retuutetaankaan sinne sun tänne ennen lopputekstejä. Nathania ei välttämättä satu tippaakaan, mutta katsojasta tekee kyllä kipeää kuunnella luiden rusahduksia ja nähdä esimerkiksi kiehuvan kuumien nesteiden roiskumista Nathanin iholle.

Ohjaajaduo Dan Berk ja Robert Olsen rakentavat tunnelmaa todella lystikkäästi, tuoden hyvää jännitettä kaiken vauhdin ja huumorin keskelle. Lars Jacobsonin laatima käsikirjoitus on idealtaan kekseliäs ja käänteiltään oiva, joskin parissa kohtaa muutamia paljastavia repliikkejä olisi voinut hioa sulavammiksi, sillä tällaisenaan ne tuntuvat pitävän katsojaa tyhmänä. Teknisiltä ansioiltaan Novocaine on pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja parissa taistelussa kameraa pyöritellään tyylikkäästi iskujen mukana. Lavasteet ovat oivat ja etenkin maskeeraukset ovat onnistuneesti yhä vain rujommat ja ällöttävämmät. Tietokonetehosteita hyödynnetään säästeliäästi mutta sitäkin paremmin, lähinnä niihin Nathanin saamiin vammoihin, joita ei voitu toteuttaa pelkkien maskeerausten ja proteesien avulla. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin Lorne Balfen ja Andrew Kawczynskin säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää jumputusta. Sen sijaan parit biisivalinnat, kuten heti alussa soiva R.E.M. -yhtyeen Everybody Hurts sopivat mukaan hupaisasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Novocaine, 2025, Infrared, Safehouse Pictures

Arvostelu: Smile 2 (2024)

SMILE 2

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Naomi Scott, Rosemarie DeWitt, Miles Gutierrez-Riley, Dylan Gelula, Lukas Gage, Raúl Castillo, Peter Jacobson, Ray Nicholson, Kyle Gallner ja Drew Barrymore

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Parker Finnin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä hänen omaan lyhytelokuvaansa Laura Hasn't Slept (2020) perustuva kauhuelokuva Smile (2022) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Smile 2 on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pahemmin välittänyt ensimmäisestä Smile-elokuvasta, enkä siis juuri odottanut jatko-osaa. Skeptisin mielin kävin katsomassa Smile 2:n sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Nähtyään kaverinsa tappavan itsensä karmivasti hymyillen, pop-sensaatio Skye Riley alkaa nähdä virnuilevia ihmisiä kaikkialla ja naisen elämä suistuu vähitellen raiteiltaan.

Ensimmäisen Smile-elokuvan päähenkilön, Sosie Baconin näyttelemän Rosen kuoltua hymyilevän pahan olennon hyppysissä, uudeksi uhriksi joutuu tällä kertaa Naomi Scottin näyttelemä Skye Riley, pop-laulaja, joka on tekemässä uutta tulemista, hänen jouduttua vuotta aiemmin auto-onnettomuuteen. Juuri kun kiertue on käynnistymässä ja mediahuomio Skyen ympärillä paisuu, Skye todistaa hirvittävän kuoleman ja alkaa sitten nähdä epämiellyttävästi virnuilevia ihmisiä siellä sun täällä ja pahan kierre on päässyt jälleen kerran vauhtiin. Scott on nappivalinta rooliinsa. Hän on uskottava maailmanluokan artistina, mutta myy sitäkin paremmin hahmonsa alati kasvavan paranoian, kun hän ei enää osaa erottaa todellisuutta mielikuvituksesta, häiriintyneiden virneiden täyttäessä hänen elämänsä ja tuodessa vanhat traumat takaisin pintaan. Scottin roolityö on parhaimmillaan ihailtavan intensiivinen, minkä lisäksi en voinut olla hämmästelemättä, millaisia määriä vettä hänen on pitänyt juoda läpi kuvausten.

     Elokuvassa nähdään myös Rosemarie DeWitt Skyen kontrolloivana äitinä Elizabethina, Miles Gutierrez-Riley Skyen assistenttina Dariuksena, Dylan Gelula Skyen entisenä ystävänä Gemmana, Lukas Gage Skyen huumediilerinä Lewisina, sekä ykkösleffasta tuttu Kyle Gallner Joel-poliisina, johon hymymörkö tarttui ja joka yrittää nyt jatko-osan napakassa alkukohtauksessa päästä irti kirouksestaan. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja yksi jos toinenkin on omaksunut hyvin karmivan ja läpitunkevan hymyn.

Ensimmäinen Smile oli keskinkertainen kauhuraina, joka varasti ideansa kaikkialta muualta, mutta josta tuli jättihitti, kun oikeat ihmiset TikTokissa saivat vakuutettua tarpeeksi monet, että kyseessä olisi kaikkien aikojen pelottavin elokuva. Pian Suomenkin teatterit täyttyivät riehuvista teineistä, joiden piti päästä osaksi trendiä ja näyttää uskaltaneensa katsoa leffan. Jatko-osa oli siis vääjäämätön, mutta se jää nähtäväksi, voiko Smile 2 saavuttaa samanlaista suosiota. Toisaalta toivon, että voi, sillä kyseessä on edeltäjäänsä selvästi parempi elokuva. Siitä löytyy samoja vikoja, kuten liiallinen luotto kovaäänisiin böö-pelotteluihin ja kliseisten kuvioiden kierrättäminen. Tällä kertaa kyse on myös aavistuksen liian pitkästä leffasta.

Silti huomasin pitäneeni Smile 2:sta selvästi edeltäjäänsä enemmän. Iso syy tähän on niin Naomi Scottin roolityö kuin hänen kiinnostava hahmonsa. Harvemmin tällaisissa kauhuleffoissa riivauksen kohteet ovat julkkiksia ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten käy, kun hymyhirviö takertuu pop-tähteen. Jo ykkösleffassa käsiteltiin riivauksen kautta metaforallisesti traumoja ja kuinka ne tarttuvat kokijaansa ja jatko-osassa tätä aspektia hyödynnetään onnistuneemmin. Parasta on, ettei Skye ole mikään pelkkä kontrolloivan äitinsä uhri, vaan myös toisinaan paskamaisia juttuja tehnyt viallinen ihminen. Tämän lisäksi hymyilevät tyypit Skyen ympärillä voi mieltää vertauskuvaksi stalkkereista sun muista kummajaisista, joita monet julkimot joutuvat sietämään tai alaan kuuluvasta jatkuvasta tekohymyilystä. Luvassa on pari erityisen oivaa pelotteluhetkeä, joista etenkin virnuilevien tanssikoreografien liikehdintä sai nostettua niskakarvat pystyyn. Elokuvan lopetus taas on niin ihanan kiero, että se levitti minun kasvoilleni leveän hymyn.

Parker Finn palasi ohjaamaan ja käsikirjoittamaan myös jatko-osan ja hänen työnsä tuntuu varmemmalta ja osaavammalta kuin viimeksi, vaikka Finn voisi hissuksiin päästä eroon halvoista äkkisäikyttelykikoista. Finniltä löytyy silmää visuaalisuuksille ja Smile 2 on yllättävänkin taitavasti kuvattu elokuva. Erityisesti muka yhdellä pitkällä otolla toteutettu alku on komeaa katseltavaa. Lavasteet ja puvustus ovat mainiot ja maskeeraukset ovat oivallisen rujot ja leffassa veri kyllä roiskuu. Valitettavasti hymyhirviön todellinen olomuoto on tälläkin kertaa pikemminkin koominen kuin pelottava ja efekteistä muutenkin paistaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma luottaa turhan paljon koviin pamauksiin, mutta Cristobal Tapia de Veerin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan karmivaa settiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile 2, 2024, Paramount Pictures, Temple Hill Entertainment, Bad Feeling, Paramount Players