Monarch: Legacy of Monsters, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

MONARCH: LEGACY OF MONSTERS - KAUSI 2

Luojat: Chris Black ja Matt Fraction

Näyttelijät: Anna Sawai, Kiersey Clemons, Ren Watabe, Mari Yamamoto, Kurt Russell, Wyatt Russell, Anders Holm, Joe Tippett, Takehiro Hira, Dominique Tipper, Curtiss Cook, Cliff Curtis, Amber Midthunder, Augusto Aguilera ja Bill Sage

Genre: scifi, seikkailu, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 43 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Godzillasta ja Kongista kertovaa MonsterVerseä laajentamaan tarkoitettu Apple TV -sarja Monarch: Legacy of Monsters nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskautta kelvollisena ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Monarch: Legacy of Monstersin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Vuonna 2017 Monarch-järjestön pitää keksiä, mitä tehdä uudelle hurjalle titaanille, jonka Shaw, Keiko ja Bill kohtasivat jo vuonna 1957.

Monarch: Legacy of Monstersin tutut hahmot tekevät paluun, sarjan liikkuessa jälleen kahdella eri aikajanalla. May (Kiersey Clemons) ja Cate (Anna Sawai) saivat pelastettua Caten sittenkin yhä elossa olevan isoäidin Keikon (Mari Yamamoto) monstereiden kotimaailmasta, ajalla temppuilevasta Axis Mundista, mutta vanha Shaw (Kurt Russell) joutui jättäytymään jälkeen. May, Cate ja Keiko huomasivat ällistyksekseen päätyneensä vuoteen 2017 ja vieläpä Pääkallosaarelle, missä Keikon poika, eli Caten isä Hiroshi (Takehiro Hira), Hiroshin poika, eli Caten veli Kentaro (Ren Watabe) ja Tim (Joe Tippett) auttavat Apex Cyberneticsiä operaatioiden parissa. Hahmot ovat tälläkin kertaa lähinnä kelvolliset, mutta sentään jokainen heistä pääsee jossain kohtaa osoittamaan pointtinsa tiimissä. Kiinnostavinta on toki seurata Keikoa, joka palaa meidän maailmaamme vuosikymmenten kateissa olonsa jälkeen, joskin Keikon vinkkelistä hän on ollut poissa vain pari kuukautta. Keikolle tuottaakin haasteita tottua niin nykymaailman menoon ja vimpaimiin, kuten myös siihen, että hänen poikansa on aikuinen mies, jolla on omia lapsia.

     Keiko nähdään toki myös menneisyyteen, vuoteen 1957 sijoittuvissa takaumissa, joissa nuorena Shaw'na nähdään Kurt Russellin poika Wyatt ja Keikon miestä Billiä esittää Anders Holm. Tämä hahmodynamiikka on kiinnostavampi kuin nykyaikaan sijoittuvien hahmojen kohdalla, etenkin vaikean kolmiodraamansa takia. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa kelvollisesti rooleistaan, Russellien toimiessa toistamiseen onnistuneesti samana hahmona eri ikäisinä.

Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi jatkaa pääasiassa avauskauden ihan menevällä linjalla. Kausi käynnistyy vielä varsin napakasti, Kongin hyökätessä Monarchin ja Apexin kimppuun Pääkallosaarella ja uuden titaanin saapuessa Axis Mundista aiheuttamaan tuhoa. Vielä kiinnostavammaksi meno muuttuu, kun käy selväksi, että Keiko, Shaw ja Bill olivat jo kohdanneet kyseisen hirviön vuosikymmeniä sitten tutkimusretkillään. Mutta kuten edelliskaudella, Monarch: Legacy of Monstersin kakkoskausikaan ei ihan saa pidettyä mukaansatempaavuutta yllä, vaan vahvan startin jälkeen kausi taantuu lähinnä kelvolliseksi. Kahdella aikajanalla hahmot seikkailevat jälleen ympäri maailmaa monstereiden perässä, samalla kun setvivät omia ihmissuhdeongelmiaan. Toisinaan tämä on kiinnostavaa seurattavaa, toisinaan taas kausi kaipaisi tiivistämistä.

Kauden parasta antia ovat vähemmän yllättäen kohtaamiset hirviöiden kanssa. Tämä uusi Titaani-X on mainio uusi uhka ja tarjoaakin passelin jännittäviä tilanteita niin vuodessa 1957 kuin vuodessa 2017. Myös Godzilla käy muistuttamassa olemassaolostaan pariin otteeseen, kun taas ykköskaudella vain viime minuutilla pikaisesti vilahtanut Kong pääsee hyvin vauhtiin kauden alussa ja lopussa. Finaalijakson monsteriturpasaunojen luulisi tyydyttävän kaijufaneja, vaikka sitä odotellessa pitää kestää toisinaan aika raskassoutuistakin draamaa. Viime minuutit vihjailevat varsin mielenkiintoista jatkoa. Monarch: Legacy of Monstersin potentiaalisen kolmoskauden lisäksi tekijöillä on suunnitteilla myös kokonaan oma sarjansa Wyatt Russellin esittämälle nuorelle Shaw'lle.

Teknisesti Monarch: Legacy of Monsters pysyy mainiona. Toinen tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja lavastajat ja puvustajat pääsevät toistamiseen leikittelemään eri aikakausilla. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa komeilta. Erilaiset monsterit, oli kyse sitten tutuista Godzillasta ja Kongista tai uudesta Titaani-X:stä, ovat hienoja ilmestyksiä, mutta toisinaan näyttelijöistä voi huomata, että he vain seisovat taustakankaan edessä, toljottamassa kuvaustilanteessa tyhjää. Äänimaailma jytisee vakuuttavasti ja Leopold Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Monarch: Legacy of Monsters, Yhdysvallat, 2023-, Warner Bros. Discovery, Legendary Television, Toho Company, Safehouse Pictures

Arvostelu: Novocaine (2025)

NOVOCAINE

Ohjaus: Dan Berk ja Robert Olsen

Pääosissa: Jack Quaid, Amber Midthunder, Ray Nicholson, Jacob Batalon, Betty Gabriel, Matt Walsh, Conrad Kemp, Evan Hengst ja Craig Jackson

Genre: komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Novocaine on Jack Quaidin tähdittämä toimintakomedia. Lars Jacobson käsikirjoitti elokuvan ja FilmNation Entertainmentin juuri perustama Infrared-tuotantoyhtiö tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Novocaine saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin leffan näkemistä sen vekkulin premissin takia ja kävinkin katsomassa Novocainen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa. 

Nathan Cainella on erikoinen ominaisuus: hän ei tunne lainkaan kipua. Tämä ominaisuus päätyy käyttöön, kun Nathanin ihastuksenkohde siepataan pankkiryöstön yhteydessä ja mies lähtee uskaliaalle yritykselle vapauttaakseen tämän.

Kovaa nousukiitoa Hollywoodissa tekevä Jack Quaid näyttelee Nathan Cainea, joka sairastaa CIPA:a, eli synnynnäistä kipuherkkyyden puutetta. Nathan ei siis tunne minkäänlaista kipua, mistä voisi luulla olevan hyötyä, mutta päinvastoin. Nathan elää elämäänsä todella varovaisesti, peläten, että minä hetkenä hyvänsä hän saattaa suunnilleen leikkaantua kahtia, eikä huomaisi mitään ennen kuin hän on jo menehtynyt verenhukkaan. Miehen suihkussa on merkattu kohta, mitä kuumemmalle hän ei saa säätää veden lämpötilaa, hänen asuntonsa kulmat on vuorattu pehmusteilla ja hän syö kaiken ruokansa nestemäisinä, pelätessään puraisevansa kielensä irti ja tukehtuvansa siihen. Kuitenkin kun pankissa työskentelevän Nathanin kollega ja ihastuksenkohde Sherry (Amber Midthunder) kidnapataan ryöstön tiimellyksessä, Nathanin täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja pelastaa nainen. Quaid on ratkiriemukkaassa vedossa Nathanina. Hän tekee hahmosta välittömästi tykättävän ja sympaattisen hepun, jonka edesottamuksia seuraa mielellään. Midthunder on myös mainio osassaan ja hänen ja Quaidin väliltä löytyy hyvää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jack Nicholsonin poika Ray, Conrad Kemp ja Evan Hengst pankkiryöstäjätriona, Jacob Batalon Nathanin kaverina Roscoena, sekä Betty Gabriel ja Matt Walsh ryöstöä tutkivina poliiseina Langstonina ja Duffynä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Batalonille on jäänyt turhankin tuttu hölösuuvaihde päälle uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021). Ray Nicholson on sopivan katala rosvotrion johtajana, mutta ei hän ainakaan vielä tämän leffan perusteella vakuuta perineen isänsä huimia lahjoja.

Novocaine käynnistyy vielä varsin tyypillisenä romanttisena komediana, joskin päähenkilöltä löytyy todella epätyypillinen ominaisuus. Nathanin ja Sherryn romanssin syttymistä on mukava katsella ja vaikka trailerin olisikin nähnyt, leffan todellisen puolen ehtii liki unohtaa ja sitten sitä melkein jopa yllättyy, kun eräänä päivänä pankkiryöstäjät saapuvat paikalle ja tunnelma muuttuu kuin trilleriksi. Tästä käynnistyykin sitten sellainen toiminnan ja komedian täyttämä ajojahti, että voi pojat! Novocaine on yksi alkuvuoden ilahduttavimmista elokuvatapauksista, joka kannattaa kyllä käydä katsomassa - etenkin joko seurustelukumppanin tai kaveriporukan kanssa. Vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tarina nappaa niin hyvin mukaansa ja meno viihdyttää niin mainiosti.

Ripauksella romantiikkaa höystetty toimintakomedia onnistuu jokaisella osa-alueellaan. Pääparin väliltä löytyy tosiaan hyvää kemiaa, leffan aikana pääsee nauramaan useaan otteeseen makeasti ja mikä parasta, toimintaa ei ole siistitty, vaan veri pärskyy, raajoja katkotaan ja Nathan ottaa turpaansa ihan perkuleesti. Iso osa elokuvan komediasta syntyykin toki siitä, kuinka paljon tätä reppanaa retuutetaankaan sinne sun tänne ennen lopputekstejä. Nathania ei välttämättä satu tippaakaan, mutta katsojasta tekee kyllä kipeää kuunnella luiden rusahduksia ja nähdä esimerkiksi kiehuvan kuumien nesteiden roiskumista Nathanin iholle.

Ohjaajaduo Dan Berk ja Robert Olsen rakentavat tunnelmaa todella lystikkäästi, tuoden hyvää jännitettä kaiken vauhdin ja huumorin keskelle. Lars Jacobsonin laatima käsikirjoitus on idealtaan kekseliäs ja käänteiltään oiva, joskin parissa kohtaa muutamia paljastavia repliikkejä olisi voinut hioa sulavammiksi, sillä tällaisenaan ne tuntuvat pitävän katsojaa tyhmänä. Teknisiltä ansioiltaan Novocaine on pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja parissa taistelussa kameraa pyöritellään tyylikkäästi iskujen mukana. Lavasteet ovat oivat ja etenkin maskeeraukset ovat onnistuneesti yhä vain rujommat ja ällöttävämmät. Tietokonetehosteita hyödynnetään säästeliäästi mutta sitäkin paremmin, lähinnä niihin Nathanin saamiin vammoihin, joita ei voitu toteuttaa pelkkien maskeerausten ja proteesien avulla. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin Lorne Balfen ja Andrew Kawczynskin säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää jumputusta. Sen sijaan parit biisivalinnat, kuten heti alussa soiva R.E.M. -yhtyeen Everybody Hurts sopivat mukaan hupaisasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Novocaine, 2025, Infrared, Safehouse Pictures

Arvostelu: Dream Scenario (2023)

DREAM SCENARIO

Ohjaus: Kristoffer Borgli

Pääosissa: Nicolas Cage, Julianne Nicholson, Lily Bird, Jessica Clement, Tim Meadows, Michael Cera, Dylan Gelula, Dylan Baker, Kate Berlant, Nicholas Braun, Amber Midthunder ja Lily Gao

Genre: draama, komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Dream Scenario on Nicolas Cagen tähdittämä mustalla huumorilla höystetty trilleri. Kristoffer Borgli työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai A24-yhtiön innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja lopulta Dream Scenario sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Suomessa elokuva esitettiin viime syksynä Night Visions -festivaaleilla ja nyt se on saanut myös kunnon teatterilevityksen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä innostuneena heti, kun kuulin sen premissistä. Kävinkin katsomassa Dream Scenarion heti sen ensi-iltapäivänä.

Biologianopettaja Paul Matthews saa tietää, että lähes kaikki ihmiset ovat alkaneet nähdä hänestä unta. Aluksi Paul pääsee nauttimaan kummallisesta maineesta, kun outo tapahtuma muuttuu viraali-ilmiöksi, mutta pian Paulin elämä kääntyy päälaelleen, unien muuttuessa painajaisiksi.

Elokuvan pääroolissa Paul Matthewsina nähdään tosiaan Nicolas Cage, jolla on aivan mahtava putki päällä. Tehtyään pitkään aikamoista sekundaroskaa korjatakseen talousongelmiaan, Cage teki ilahduttavan paluun kummallisen sekoilun pariin hurjassa Mandyssa (2018) ja on sen jälkeen riemastuttanut muun muassa Color Out of Spacessa (2019), Pigissä (2021) ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämättömässä taakassa (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022). Cage istuu täydellisesti Pauliksi, aikamoiseksi vässykäksi biologianopettajaksi, josta muodostuu yllättävä julkkis, kun aika lailla kaikki alkavat yhtäkkiä nähdä hänestä unta. Paul on toisaalta tylsä tyyppi ja onkin siis ihme, että juuri hän ilmestyy syystä tai toisesta ihmisten uniin. Samalla hän on kuitenkin erittäin monikerroksinen ihminen, jota kohtaan kokee monenlaisia tunteita pitkin leffaa. Välillä Paul on huvittava tohelo, välillä häntä käy sääliksi, välillä hänen tekonsa ärsyttävät ja välillä ei oikein tiedä, mitä mieltä hänestä olisi. Cage tulkitsee hahmon kaikkia puolia erinomaisesti ja tekee yhden ehdottomista suosikkirooleistani, joita olen häneltä nähnyt.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Julianne Nicholson Paulin vaimona Janetina ja Lily Bird ja Jessica Clement pariskunnan tyttärinä Sophiena ja Hannahina, Tim Meadows Paulin työpaikkana toimivan koulun dekaanina, Dylan Baker Paulin kollegana Richardina, Michael Cera markkinointiyhtiön johtajana Trentinä, joka haluaa ensimmäisenä muovata Paulin kummallisen ilmiön rahaksi, sekä Dylan Gelula Trentin assistenttina Mollynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, mutta loppujen lopuksi Dream Scenario on puhtaasti Cagen show.

Dream Scenario oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta sen vekkulin ja varsin villinkin idean ansiosta. Minua kuitenkin jännitti, että mitä jos elokuvalle käy niin, ettei sen ohjaaja-käsikirjoittaja Kristoffer Borgli olekaan lopulta saanut aikaiseksi yhtä loistavaa teosta kuin mihin premississä olisi potentiaalia. Huoleni olivat onneksi turhat ja Dream Scenario osoittautui yhdeksi parhaista elokuvista, jonka olen hetkeen nähnyt. Elokuva on todella monikerroksinen ja paljon ajatuksia herättävä teos, jonka veikkaisin vain paranevan uusintakatseluilla, joiden aikana siitä löytää vielä enemmän kaivettavaa ja juttuja, joita ei välttämättä hoksannut ensimmäisellä katselukerralla. Elokuvaa voi tulkita monella tavalla ja jotkut tutkivat sitä psykologisesta näkökulmasta ja erilaisten uniin ja ihmismieleen liittyvien teorioiden kautta.

Itse katsoin Dream Scenariota pitkälti veikeänä ja ajoittain synkkänä satiirina modernista yhteiskunnasta ja erityisesti julkisuudesta, sekä julkisuuden absurdiudesta. Elokuvassa tutkitaan julkisuutta monista näkökulmista ja kaiken aikaa kiehtovasti. Kun Paul alkaa pikkuhiljaa hoksata, että kyse ei olekaan vain parista hassusta unisattumasta, vaan yhä vain useampi ihminen tunnistaa hänet kadulla toistuvien Paul-uniensa takia, hänen reaktionsa tilanteeseen vaihtelevat. Hän alkaa jopa nauttia äkillisesti muuttuneesta imagostaan, koettuaan pitkään olleensa lähes näkymätön ja unohdettu. Kuitenkin kun ihmisten unet muovautuvat hirveiksi painajaisiksi Paulista, imago muuttuu täysin ja elämä muuttuu painajaiseksi Paulille.

Sen lisäksi, että elokuvassa käsitellään julkisuutta julkkiksen puolelta, siinä pohditaan myös, kuinka kansa näkee julkkikset. Elokuvassa nostetaan esille erityisesti sitä, kuinka meidän mielikuvamme jostain julkisuuden henkilöstä voivat olla todella voimakkaassa kontrastissa sen kanssa, millaisesta ihmisestä on todellisuudessa kyse. Unissa ihmisille muuttuu tietynlainen mielikuva Paulista ja kun tämä mielikuva muuttuu negatiiviseksi, eivät ihmiset pysty enää erottamaan unissa nähtyä hirviö-Paulia todellisesta miehestä, joka on aika hiljainen hissukka. Leffassa esitetään satumaisen skenaarion kautta, kuinka monet - hmm, voisiko sanoa "turhat julkkikset" - ovat nykyään lähinnä vain hetkellisiä muoti-ilmiöitä, jotka ovat hetken aikaa pinnalla kaikkialla, mutta jotka heitetään pian sivuun uuden kiinnostavan jutun tieltä. Elokuvan voi myös nähdä allegoriana niin sanotusta cancel-kulttuurista, sekä muista tavoista, joilla kansalla on voima vaikuttaa julkkisten suosion nousuun ja laskuun. Sekaan mahtuu muitakin tuttuja juttuja internetin julkkismaailmasta, aina krokotiilin kyyneleillä höystetyistä anteeksipyytelyvideoista lähtien. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kaikella voi myös tehdä rahaa, vaikka yrittämällä kääntää negatiivinen julkisuudenkuva uudenlaiseksi voimavaraksi.

Sen lisäksi, että elokuvan tarinasta ja teemoista löytyy monia sävyjä ja kerroksia, myös leffan tunnepuoli tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan. Dream Scenario on hauskimmillaan suorastaan hulvaton. Paulin kömmähdyksistä löytyy paljon nauruja ja osa ihmisten unista ovat huvittavia. Minua huvittivat myös selvät silmäniskut unien parissa liikkuvaan kauhuklassikkoon Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984). Vastapuolena huumorille elokuva tarjoaakin tehokasta jännitystä, ahdistavaa ilmapiiriä ja parissa kohtaa puhdasta kauhua. Henkilödraama on väkevää ja loppupää muuttuu jopa varsin liikuttavaksi. Paul ja samalla katsoja päätyvät aikamoisen vuoristorata-ajelun kyytiin. Elokuvan henki on myös ajoittain hieman unenomainen, eikä jossain kohtaa osaa oikein sanoa, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti, vai ovatko nekin vain unta?

Kaiken tämän päälle elokuva on vielä teknisesti pätevästi tehty. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Cagen maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet eivät todellakaan huimaa päätä, vaan niistä näkyy elokuvan pienehkö budjetti. Toisaalta kun digiefektejä nähdään lähinnä unikohtauksissa, eivät tietyt heikkoudet edes niinkään haittaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Owen Pallettin säveltämät musiikit eivät nouse esille juuri lainkaan tai jää mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dream Scenario, 2023, A24, Square Peg

Arvostelu: Prey (2022)

PREY

Ohjaus: Dan Trachtenberg

Pääosissa: Amber Midthunder, Dakota Beavers, Stormee Kipp, Michelle Thrush, Julian Black Antelope, Bennett Taylor ja Dane DiLiegro

Genre: toiminta, jännitys, scifi

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli iso menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Ailahtelevan vastaanoton saaneiden jatko-osien Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990), Predators (2010) ja The Predator (2018) lisäksi avaruushirviö pistettiin vastakkain toisen kuuluisan leffamonsterin, Alien-elokuvien (1979-) xenomorphin kanssa filmeissä Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007). Jo The Predatorin tuotannon aikana ohjaaja Dan Trachtenberg otti yhteyttä 20th Century Studiosiin, esitellen oman visionsa uuteen Predator-elokuvaan. Studio kiinnostui ja tuotanto alkoi työnimellä "Skulls". Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2021 ja nyt Prey-nimen saanut elokuva on ilmestynyt suoraan Disney+ -palveluun. Omasta mielestäni alkuperäinen Predator - saalistaja on huippuleffa, mutta sen jatko-osat ovat olleet parhaimmillaankin vain kelvollisia. En ollut järin innoissani, kun kuulin uuden filmin olevan tulossa, etenkin kun kyseessä olisi jälleen uusi yritys käynnistää elokuvasarja uudestaan, Predatorsin ja The Predatorin epäonnistuttua aloittamaan uutta, isompaa tarinaa. Päätin toki silti katsoa Preyn heti julkaisupäivänä.

Vuonna 1719 nuori Naru-nainen yrittää todistaa metsästystaitonsa comanche-heimolleen, kun hän kohtaa huipputehokkaan näkymättömän saalistajan.

Viime vuonna parissa Liam Neesonin toimintarainassa, The Marksmanissa (2021) ja The Ice Roadissa (2021) nähty Amber Midthunder näyttelee Narua, comanche-heimoon kuuluvaa naista, joka yrittää todistaa kykynsä metsästäjänä, mutta joutuukin itse metsästettäväksi, kun jokin näkymätön muukalainen ottaa comanchet kohteekseen. Midthunder osoittaa hyvin kykynsä läpi leffan, antautuen ihailtavasti roolinsa vietäväksi. Naru on hahmona sinnikäs ja häntä kannustaa nousemaan voitokkaaksi ja osoittamaan epäilijänsä, heimoon kuuluvat Taabe-veljen (Dakota Beavers), Aruka-äidin (Michelle Thrush), Wasape-soturin (Stormee Kipp) ja Kehetu-päällikön (Julian Black Antelope) vääriksi. Myös sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti. Erityisen hienoa on, että näyttelijät äänittivät kaikki kohtauksensa niin englanniksi kuin myös comanchenkielellä. Disney+ -palvelusta löytyy kaivelemalla molemmat kieliversiot leffasta. Itse predatorina patsastelee tällä kertaa koripalloilija Dane DiLiegro, joka onnistuu olemaan uhkaava suurkokoisena saalistajana.

Kuten alussa kerroin, en paljoa odottanut Preyltä, nähdessäni filmin lähinnä taas uutena ja epäonnisena yrityksenä herättää Predator-saagaa takaisin henkiin. Alkuperäisen toimintaklassikon jälkeen leffasarjaa on viety moneen suuntaan, heivatessa saalistajaa viidakosta suurkaupunkiin tai pienkaupunkiin, pistämällä se taistelemaan alienia vastaan tai sitten kuljettamalla ihmiset predatorien planeetalle metsästettäväksi. Vaikka leffat olisivat olleet ihan hyviä tai edes viihdyttäviä, eivät ne ole saaneet toivotusti jatko-osia, vaan seuraavassa filmissä keksitään taas uusi asetelma, sen sijaan, että edellistä kertomusta jatkettaisiin.

Tämänkertainen elokuva sijoittuu vuoteen 1719 ja kertoo ohjaaja Dan Trachtenbergin vision saalistajalajin ensimmäisestä visiitistä Maassa. Vastassa ovat Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien comanchien heimo ja tämä konflikti on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen. Nämä alkuperäisheimot olivat tunnetusti hyviä metsästäjiä ja "yhtä luonnon kanssa", toisin kuin Amerikkaan saapuneet valkoiset valloittajat. Jo alkuperäisessä elokuvassa sioux-heimosta peräisin oleva Billy (Sonny Landham) hoksasi viidakossa vaanivan näkymättömän uhkan ensimmäisenä. Niinpä predatorille onkin passelisti haastetta, vaikka olio on varustettu teknologialla, josta tuon ajan ihmiset pystyivät vain haaveilemaan. Kohtaamiset predatorin kanssa eivät paljoa säästele katsojaa, vaan monien riemuksi Preyssä veri kyllä roiskuu ja ihmisiä pistetään hengiltä todella luovinkin keinoin.

Sen lisäksi, että vastakkainasettelu comanchien ja predatorin välillä on toimiva, on elokuva muutenkin onnistunut. Trachtenberg ei tee filmistä mitään älyvapaata ja hektistä viihdehömppää, vaan hän keskittyy rakentamaan jännittävää ilmapiiriä vähitellen. Hän hyödyntää samanlaisia kikkoja, joilla John McTiernan teki viidakosta kaiken aikaa uhkaavan tuntuisen alkuperäisfilmissä, mutta ei vaivaudu pitämään olentoa piilossa, olettaen, että kaikki katsojat kyllä tietävät, mikä ihmisiä vaanii. Mukana on useita pitkiksi venytettyä, tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa hahmot eivät sano mitään ja katsojakin seuraa ihan hiirenhiljaa, mihin tilanne eskaloituu. Kierroksia nostetaan vartti vartilta, mutta loppuhuipennuksessaankaan elokuva ei ammu meiningillään yli - toisin kuin viimeisimpänä ilmestyneessä The Predatorissa. Kyseiseen leffaan pettyneet voivat myös iloita siitä, että Prey on tehty vakavin mielin, eikä seasta löydy vitsin vitsiä.

Elokuvan tehokkuus muodostuu myös sen yksinkertaisuudesta. Monimutkikkaiden kuvioiden ja turhien juonenkäänteiden sijaan elokuva keskittyy täysillä itse asiaan. Patrick Aisonin napakasta käsikirjoituksesta onkin turhat karsittu pois. Vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan elokuva pidetään tiiviinä ja koin leffan olevan ohi yllättävänkin nopeasti. Prey on todella tyylikkäästi kuvattu. Upeita maisemia pääsee ihastelemaan näyttävillä laajakuvilla ja onkin suuri sääli, että elokuva dumpattiin suoraan striimiin ilman teatterikierrosta. Leikkaus on myös sujuvaa, joskin muutaman brutaalin hetken aikana toivoisi, etteivät tekijät leikkaa poispäin. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset. Predator on vaikuttavasti tehty pukunsa kanssa, joskin on harmi, että olennon pärstä on digitaalisesti luotu. Alkuperäisfilmissä naama oli kaikessa rumuudessaan upea ilmestys käytännön efektein, joten mikseivät tekijät voineet panostaa tähän samalla lailla? Muuten efektit kuitenkin toimivat pätevästi. Äänimaailmaa hyödynnetään onnistuneesti, oli kyse sitten tehosteista tai Sarah Schachnerin säveltämistä musiikeista. On tosin sääli, ettei leffassa hyödynnetä lainkaan Alan Silvestrin erinomaista tunnusmelodiaa alkuperäisestä Predatorista.

Yhteenveto: Prey on yllättävänkin onnistunut lisäys Predator-saagaan. Elokuva on älytty pitämään simppelinä ja samalla tehokkaana. Vähän päälle puolentoista tunnin leffasta ei turhaa löydy, vaan se kulkee suoraviivaisesti ja jännittävästi eteenpäin. Vaikka elokuva muuttuukin toiminnallisemmaksi edetessään, ei se koskaan äidy miksikään älyvapaaksi hötöksi, vaan pitää tasokkuuttaan loppuun saakka. Mukana on useita pitkästi rakennettuja tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa niin päähenkilö kuin katsoja pidättävät hengitystään. Kun itse saalistus alkaa, voivat monet riemastua, sillä meno on brutaalia, veren roiskuessa ja irtoraajojen lentäessä komeassa kaaressa. Predatorista on tehty uhkaava, joskin olennon diginaama saa harmittelemaan, etteivät tekijät hyödyntäneet hienoja käytännön efektejä alkuperäisfilmin tapaan. On myös harmi, ettei alkuperäisleffan tunnusmelodiaa kuulla lainkaan. Isoin sääli on kuitenkin, ettei hienosti kuvattua elokuvaa pääse näkemään teatterissa, minne se kuuluisi. Amber Midthunder on erittäin hyvä pääroolissa ja hänen Naru-hahmonsa kasvutarina on sujuvasti kerrottu. Prey nousee omasta mielestäni toiseksi parhaaksi Predator-leffaksi heti alkuperäisen klassikon jälkeen. Se on onnistunut paluu juurille, tuoden silti oman selvän käänteensä tuttuun kuvioon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prey, 2022, 20th Century Studios, Davis Entertainment

Arvostelu: The Ice Road (2021)

THE ICE ROAD

Ohjaus: Jonathan Hensleigh

Pääosissa: Liam Neeson, Marcus Thomas, Amber Midthunder, Benjamin Walker, Laurence Fishburne, Holt McCallany, Martin Sensmeier ja Matt McCoy

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Ice Road on jälleen uusi Liam Neesonin tähdittämä toiminnallinen jännäri. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020 ja joissain maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa elokuva on jo julkaistu Netflixin ja Amazonin suoratoistopalveluissa. Suomeen The Ice Road saapuu kuitenkin ihan elokuvateattereihin asti. Itse kiinnostuin filmistä, kun näin sen mainoksen jonkin muun elokuvakäynnin yhteydessä alkukesästä. Meninkin ihan positiivisin mielin katsomaan The Ice Roadia sen lehdistönäytökseen.

Kun kanadalaisessa kaivoksessa tapahtuu onnettomuus ja 26 mainaria jäävät loukkuun, rekkakuski Mike McCann ja hänen veljensä Gurty palkataan kuljettamaan tarvittavia työkaluja mainareiden pelastamiseksi. Vaarallinen reitti kulkee satojen kilometrien jäätietä pitkin ja jää on alkanut sulaa...

Liam Neeson on kyllä aikamoinen teräsäijä - The Ice Road on herran jo kolmas elokuva koronaviruspandemian aikana Honest Thiefin (2020) ja The Marksmanin (2021) jälkeen! Neeson tekee leffassa itselleen hyvin tutun ja turvallisen roolin iäkkäänä ja rehtinä, mutta toimintaan ja jännitykseen sujuvasti mukaan hyppäävänä miehenä. Hänen tämänkertainen hahmonsa Mike McCann sekoittuu helposti moniin hänen aiempiin rooleihinsa, vaikkei kyseessä ole mikään entinen sotaveteraani, mikä selittäisi hänen kykynsä toimintakohtausten aikana. Sotaveteraanin osaa hoitaa nimittäin tällä kertaa hänen veljensä Gurty (Marcus Thomas), jolle sota on aiheuttanut vakavan stressihäiriön ja puhetta sekoittavan afasian. Sympaattinen veli onkin elokuvan pidettävin hahmo, ja hänen ja Miken sukulaissuhde tuo jotain lämpöä kylmän retken varrelle.

     Veljesten lisäksi vaaralliselle matkalle lähtevät myös Laurence Fishburnen näyttelemä Goldenrod, Amber Midthunderin esittämä Tantoo ja Benjamin Walkerin esittämä Varnay. Näyttelijät sopivat passelisti osiinsa, mutta heidän hahmonsa jäävät hieman ohuiksi - siitä huolimatta, että Tantoolle on kehitelty hyvä motiivi tarttua hurjaan keikkaan; hänen veljensä Cody (Martin Sensmeier) on yksi kaivokseen loukkuun jääneistä mainareista.

The Ice Road jää kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen vaisuksi toimintajännäriksi. Vielä filmin alussa katsoja on jännittäen valmiina lähdössä hurjaksi luvattuun kyytiin läpi Kanadan jäätiköiden pelastaakseen poloiset mainarit ansastaan, mutta mitä pidemmälle matka etenee, sitä väsähtäneemmäksi meno muuttuu. Elokuva ei tunnu koskaan osaavan päättää, haluaako se olla vakavasti otettava ja tiivistunnelmainen trilleri, vai hieman pöljä kesäviihdepläjäys ja lopputulos onkin kömpelö sekoitus kumpaakin. Tiettyjä hetkiä ei voi ottaa tosissaan, sillä ne ovat niin hölmösti hoidettu. Jotkut käsikirjoituksen ratkaisut taas ovat muuten vain kummallisia.

Vaarallinen jäätie ei tainnut lopulta herättää kirjoittajan mielikuvitusta kunnolla, sillä heiltä loppuu yllättävänkin pian ideat, kuinka hyödyntää tietä aiheuttamaan vaaratilanteita rekkakuskeille. Niinpä toiselle puoliskolle on rustattu mukaan tyhjänpäiväisiä pyssypahiksia lisävaikeuksiksi, jolloin omalaatuisena alkava trilleri vaipuu aika geneeriseksi toimintarymistelyksi. Elokuvan isoin synti on kuitenkin, ettei se millään osaa päättyä. Loppuhuipennuksessa on kohta, jolloin katsoja luultavasti tuumii, että nyt on viimeinenkin konflikti kohdattu ja seuraavaksi pistetään lopputekstit rullaamaan, mutta ei. Leffa kestää varmaan lähemmäs puoli tuntia sen jälkeen, tunkien yhä vain uutta vastoinkäymistä mukaan. Parhaimmassa tapauksessa tämä voisi toki johtaa erittäin intensiiviseen finaaliin, mutta jokin toteutuksessa tökkii ja lopun itseään toistava rekkakaahailu käy pitkäveteiseksi ja niitä lopputekstejä alkaa tosissaan odottamaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jonathan Hensleigh, joka tunnetaan paremmin käsikirjoittajan työstään mm. leffoissa Die Hard - Koston enkeli (Die Hard with a Vengeance - 1995), Jumanji (1995) ja Armageddon (1998). Hensleigh ei ole viimeisen kymmenen vuoden aikana kuitenkaan kirjoittanut tai ohjannut ainuttakaan elokuvaa ja se näkyy The Ice Roadissa. Hänen tekstinsä on epätasainen ja ohjauksensa tökkivää. Hän ei saa toimintakohtauksiin kunnon iskua ja vauhdikkaiksi tarkoitetut takaa-ajot näyttävät hitailta. Leffa on sentään menevästi kuvattu ja siinä on oivallisia lavasteita, asuja, maskeerauksia ja äänitehosteita. Elokuvan erikoistehosteet ovat kuitenkin hämmentävän huonot. Efektit näyttävät siltä kuin ne olisi revitty kymmenen vuoden takaisesta PlayStation 3:n videopelistä. Halkeilevasta jäästä tulee mieleen välillä ensimmäinen Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) grafiikoiden puolesta. Lähes kaikki hurjiksi tai näyttäviksi tarkoitetut kohtaukset liukastuvat ja kaatuvat kovaa rähmälleen surkeiden tehosteiden takia.

Yhteenveto: The Ice Road on kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta aika heikko ja vaisu tusinajännäri, joka menettää vähäisenkin otteensa noin puolessa välissä leffaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Hensleigh ei millään keksi tarpeeksi vaaratilanteita jäätiestä, joten hän on päättänyt tunkea loppupäähän mukaan tylsiä pahishahmoja, joiden kautta omaperäisempänä alkanut jännäri muuttuu geneeriseksi rymistelyksi. Loppuhuipennuksen ongelmana on myös, ettei se tunnu oikein koskaan päättyvän. Hensleigh'n rakentama tunnelma ei koskaan saavuta sellaisia korkeuksia, joita leffalta toivoisi ja se pieninkin intensiivisyys katoaa, kun elokuva pistää kehnot erikoistehosteensa esille. Monet vaikuttaviksi tarkoitetut hetket lässähtävät jo efektiensä puolesta, jotka näyttävät lähes 20 vuotta sitten tehdyiltä. Liam Neeson hoitaa hommansa pääroolissa tutulla varmuudellaan, mutta hänkin alkaa olla jo väsähtänyt näihin toinen toistaan samanlaisiin rooleihin. Toivottavasti herra Neeson pääsisi vielä säväyttämään jossain kohtaa oikein kunnolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Ice Road, 2021, Code Entertainment, ShivHans Pictures, Solution Entertainment Group, Aperture Media Partners, Envision Media Arts, Manitoba Film & Music, Ice Road Productions