Arvostelu: Thunderbolts* (2025)

THUNDERBOLTS*

Ohjaus: Jake Schreier

Pääosissa: Florence Pugh, Sebastian Stan, Wyatt Russell, David Harbour, Hannah John-Kamen, Lewis Pullman, Julia Louis-Dreyfus, Geraldine Viswanathan, Wendell Pierce ja Olga Kurylenko

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Thunderbolts* on Marvelin elokuvauniversumin 36. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Tehdessään Guardians of the Galaxy -elokuvaa (2014), James Gunn ilmaisi halukkuuttaan ohjata elokuvan Thunderbolts-tiimistä, mutta tehtyään The Suicide Squad: Suicide Mission -elokuvan (The Suicide Squad - 2021) DC:lle, Gunn luopui suunnitelmastaan. Marvelilla kuitenkin innostuttiin ideasta ja studio käynnisti pohjustuksen tiimileffaan vuoden 2021 minisarjassa The Falcon and the Winter Soldier ja elokuvassa Black Widow. Vuonna 2022 Eric Pearson esitteli käsikirjoituksen Marvel-pomo Kevin Feigelle, joka tarttui tekstiin ja pestasi Jack Schreierin ohjaajaksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa keväällä 2023, mutta Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Thunderbolts* on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin, sillä se vaikutti hieman erilaiselta tapaukselta Marvelilta. Kävinkin katsomassa Thunderbolts*-leffan heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Kuusi hylkiötä lyöttäytyvät yhteen pysäyttääkseen uuden pahan voiman, joka meinaa syöstä koko maailman pimeyden valtaan.

Thunderbolts* lyöttää yhteen useista aiemmista Marvel-elokuvista ja -sarjoista tuttuja sivuhahmoja. On Black Widow -elokuvassa esitelty ja Hawkeye-sarjassakin (2021) nähty Yelena Belova (Florence Pugh), samassa leffassa esitellyt Yelenan isä Alexei Shostakov, eli Red Guardian (David Harbour) ja Antonia Dreykov, eli Taskmaster (Olga Kurylenko), The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa tavattu John Walker (Wyatt Russell), Ant-Man and the Waspissa (2018) pahiksen virkaa toimittanut Ava Starr, eli Ghost (Hannah John-Kamen), sekä vanha kunnon Bucky Barnes, eli Winter Soldier (Sebastian Stan). Vaikka Bucky on nähty taistelemassa Avengerien riveissä, ei yksikään hahmoista ole mikään puhdasverinen sankarityyppi ja niinpä heidän yhteentörmäyksensä onkin sitä antoisampaa... jos nyt ei lasketa Taskmasteria, jonka käyttö leffassa saa monet fanit taatusti jälleen vihaisiksi. Yelena, Alexei, Walker, Ghost ja Bucky toimivat kuitenkin mainiosti ja osaan hahmoista syvennytään onnistuneesti lisää. Pugh, Harbour, Russell, John-Kamen ja Stan ovat oivallisia rooleissaan, etenkin Pugh ja Harbour, joiden kemiat vaikean isä-tytär-suhteen keskellä rypevinä tappajina on väkevää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Julia Louis-Dreyfusin näyttelemä Valentina Allegra de Fontaine, joka on nähty pikaisesti aiemmin esimerkiksi Black Widow'ssa, The Falcon and the Winter Soldierissa ja Black Panther: Wakanda Foreverissa (2022), mutta joka pääsee nyt paremmin vauhtiin manipuloinnin mestarina, sekä Lewis Pullmanin esittämä Bob. Louis-Dreyfus herkuttelee mukavasti lipevänä de Fontainena, mutta parhaiten vakuuttaa Pullman, jonka hahmosta on moneksi ja mies hoitaa joka osa-alueen roolistaan kunnialla kotiin.

Muutaman ailahtelevamman produktion jälkeen vastikään Disney+ -palvelussa väliaikaisesti päättynyt Daredevil: Born Again -sarja (2025-) ja nyt elokuvien puolella Thunderbolts* ovat mukavat paluut ruotuun Marvelilta. Vaikka leffa sisältää tuttuja Marvel-juttuja, missä erilaisiin asuihin pukeutuvat ja supervoimaiset tyypit liittoutuvat pysäyttääkseen pahan voiman, joka uhkaa tuhota maailman, elokuvalla tuntuu olevan raikkaan omanlainen lähestymistapansa aiheeseen. Tai no, raikkaan ja raikkaan. Pikemminkin pitäisi puhua masentavasta. Sillä siitä elokuvassa on perimmiltään kyse: masennuksesta. Jopa tämä paha voima, mikä hahmojen pitäisi yrittää päihittää, on periaatteessa masennuksen ruumiillistuma. Pimeys ja tyhjyys, joka voi niin pahoin, että se haluaa vangita kaikki muutkin ympärillään siihen samaan loppumattomalta tuntuvaan kipuun ja yksinäisyyteen. Nämä sankarintapaiset ovat jo valmiiksi aika rikkinäisiä tyyppejä, jotka kamppailevat jo valmiiksi erilaisten menneisyyden traumojen kanssa (Yelenaa kummittelevat teot Black Widow'na ja Walkeria epäonnistuminen Captain Americana), joten tällainen vastus on kuin luotu heille.

Thunderbolts*-elokuvasta löytyy tuttuun tapaan toimintaa, oli kyse sitten käsirysyistä, ammuskeluista tai takaa-ajoista, sekä kosolti huumoria, mikä on tasoltaan ailahtelevaa, mutta tulee kyllä tarpeeseen, kun elokuva painii ajoittain niin synkkien aiheiden puolesta. Joillekin katsojille leffan loppuratkaisu voi olla aikamoinen antikliimaksi, mutta itse tykkäsin erilaisesta ja osittain kypsemmästä ratkaisusta. Lisäksi loppu sai kerrankin innolla odottamaan Marvelin tulevaisuutta. Okei, Disney+:n puolella tulevat sarjat eivät etukäteen aiheuta riemunkiljahduksia, mutta kesällä ilmestyvää The Fantastic Four: First Stepsiä (2025), sekä ensi vuoden Spider-Man: Brand New Dayta (2026) odotan malttamattomana - puhumattakaan toki Avengers: Doomsdaysta (2026) ja Avengers: Secret Warsista (2027). Näitä odottavien kannattaakin jäädä katsomaan lopputekstit Thunderbolts*-leffasta. Samalla käy myös selväksi, miksi elokuvan nimessä on asteriski...

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Schreier, joka työskenteli aiemmin Netflixin mahtavan Beef-sarjan (2023-) parissa, kun taas käsikirjoituksen laativat Eric Pearson ja Joanna Calo. Kolmikon työ tuntuu selvältä ja päämäärälliseltä, eikä miltään kompromissiratkaisulta ja useiden uudelleentyöstöjen summalta, kuten esimerkiksi parin kuukauden takainen Captain America: Brave New World (2025). Juoni kulkee sujuvasti eteenpäin ja hahmojen aluksi vastahakoinen yhteistyö rakentuu luontevasti. Teknisiltä ansioiltaan Thunderbolts* on pääasiassa mainio, joskin sekaan mahtuu joitain heikompia digiefektejä. Elokuva on pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivat, ja äänimaailma väkevästi rakennettu Son Lux -yhtyeen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunderbolts*, 2025, Marvel Studios

Arvostelu: Night Swim (2024)

NIGHT SWIM

Ohjaus: Bryce McGuire

Pääosissa: Wyatt Russell, Kerry Condon, Gavin Warren, Amélie Hoeferle, Nancy Lenehan, Elijah J. Roberts, Eddie Martinez, Jodi Long, Rahnuma Panthaky ja Ben Cinclair

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Night Swim perustuu Bryce McGuiren ja Rod Blackhurstin samannimiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2014. Lyhytelokuvan noustua viraalihitiksi, Atomic Monster -yhtiön varatoimitusjohtaja Judson Scott esitteli sen ohjaaja James Wanille, joka innostui ja hankki lyhytelokuvan oikeudet, tuottaakseen sen pohjalta täyspitkän kauhuelokuvan. Wanin Atomic Monster ja tuottaja Jason Blumin kauhuyhtiö Blumhouse päättivät yhdistää voimansa ja Night Swimistä muodostui yhtiöiden ensimmäinen yhteistyöelokuva. McGuire palkattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan leffa ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023. Nyt Night Swim on saapunut elokuvateattereihin ja itse en odottanut elokuvaa kovinkaan innolla. Alkuperäinen lyhytelokuva ei ollut mielestäni kummoinen, eikä leffan traileri juuri vakuuttanut minua. Kävin silti katsomassa Night Swimin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Sairautensa takia eläkkeelle jäänyt pesäpallotähti Ray Waller perheineen hankkii uuden kodin ja he huomaavat pian, että takapihan uima-altaassa lymyilee jotain pahaa...

Night Swimin keskiössä on Wallerin perhe, johon kuuluvat Ray-isä (Wyatt Russell), Eve-äiti (Kerry Condon), Izzy-tytär (Amélie Hoeferle) ja Elliot-poika (Gavin Warren). Ray oli varsinainen pesäpalloilijalupaus, joka joutui kuitenkin keskeyttämään peliuransa, kun hänellä todettiin keskushermostoon vaikuttava MS-tauti. Mies yrittää löytää hoitokeinoa, toiveenaan palata takaisin kentälle jonain päivänä. Samalla hän kokee maisemanvaihdoksen rauhalliselle omakotitaloseudulle auttavan toipumisessa. Eve taas työskentelee koulussa, Izzy on geneerisen tylsä teinityttö, josta ei löydy juuri mitään sanottavaa ja Elliotilla on ollut rankkaa. Tiedämme tämän, koska hahmot jatkuvasti sanovat, että Elliotilla on ollut rankkaa, muttemme koskaan pahemmin näe, mitä rankkoja asioita Elliot käy läpi. Kurt Russellin poika Wyatt on noussut viime vuosina isompien starojen joukkoon, näyteltyään Marvel-sarjassa The Falcon and the Winter Soldier (2021) ja sitten isänsä kanssa Godzilla-sarjassa Monarch: Legacy of Monsters (2023-). Russell on näyttänyt osaavansa, mutta Night Swimissä hän kulkee läpi leffan aika tylsällä vaihteella, aivan kuin häntä ei kiinnostaisi olla mukana elokuvassa. Vastikään Oscar-ehdokkuuden The Banshees of Inisherinistä (2022) saanut Condon on vakuuttavampi Eve-äitinä. Nuoret näyttelijät Hoeferle ja Warren ajavat asiansa.

Monet 2000-luvun kauhuelokuvista pohjautuvat tekijöidensä aiempiin lyhytelokuviin, joita on laajennettu täyspitkiksi filmeiksi. Jopa James Wanin esikoistyö Saw (2004) oli alun perin lyhytelokuva. Jotkut näistä lyhäreistä täyspitkiksi kauhuelokuviksi venytetyistä tapauksista ovat toimineet, kuten The Babadook (2014), Lights Out (2016) ja Come Play (2020). Joissakin tapauksissa taas lyhytelokuvaan istunut simppeli konsepti ei jaksa kantaa täyspitkää leffaa ja harmillisesti Night Swim on yksi näistä tapauksista. Eipä alkuperäinen lyhytelokuva kymmenen vuoden takaa ollut kaksinen, mutta sen pohjalta rakennettu puolitoistatuntinen on suorastaan pitkäveteinen.

Lyhytelokuvankin ohjannut ja nyt ensimmäistä täyspitkää elokuvaansa tekevä Bryce McGuire on avoimesti kertonut, mitkä leffat ovat inspiroineet häntä ja sen myös huomaa lopputuloksesta. Night Swim on tylsä toisinto huomattavasti paremmista kauhuelokuvista. Poltergeistin (1982) uima-altaaseen osittain sijoittuva loppuhuipennus on selvästi katsottu tätä tehdessä ja onpa yksi kohtaus matkittu Se-leffasta (It - 2017). Koko hommahan lähtee tietty liikkeelle todella tyypilliseen tapaan, perheen muuttaessa uuteen kotiin ja huomatessa, että jokin on pielessä. Sen sijaan, että itse talo olisi riivattu, syypää onkin pihan uima-allas. Omiin silmiini konsepti tuntuu huvittavalta, mutta leffa ottaa itsensä turhan vakavasti. Ihmisdraama on kuivaa ja elotonta, mutta eivätpä kauhukohtaukset paljoa pelasta. Kauhuilu rakentuu kaikista laiskimpien böö-säikyttelyjen varaan. Homma lässähtää viimeistään puolen välin paikkeilla, kun uima-altaassa lymyilevä mörökölli paljastetaan. Olion ulkonäkö on lähinnä koominen. Uima-altaan ympärille yritetään rakentaa löyhää mytologiaa, mutta sekin on varsin kliseistä peruskauraa. Loppuhuipennus on taas aikamoinen antikliimaksi kaiken rakentelun jälkeen.

McGuiren ensikertalaisuus pitkän elokuvan ohjaksissa on selvää. Hän ei saa pidettyä pakettia kasassa, lähtien jo käsikirjoituksesta. McGuire luottaa kauhupuolella liikaa kovaäänisiin pelästytyksiin ja vilkkuviin valoihin, eikä onnistu rakentamaan jännittävää ilmapiiriä uima-altaan ympärille. Tekniseltä puolelta löytyy hyvät puolensa muutamista tyylikkäistä otoksista itse uima-altaaseen, mikä vaikuttaa veikeästi vaihtelevan kokoaan tilanteesta riippuen. Äänimaailma on hyvin tyypillinen kauhuleffalle. Valitettavasti The Lighthousessa (2019) ja The Black Phonessa (2021) mainiota työtä tehnyt Mark Korven ei tällä kertaa saa juuri mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkipuolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Night Swim, 2024, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Atomic Monster, Witchcraft Motion Picture Company

Arvostelu: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021)

NAINEN IKKUNASSA

THE WOMAN IN THE WINDOW

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Amy Adams, Fred Hechinger, Wyatt Russell, Gary Oldman, Julianne Moore, Brian Tyree Henry, Jeanine Serralles, Tracy Letts, Jennifer Jason Leigh ja Anthony Mackie

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman in the Window, eli suomalaisittain Nainen ikkunassa perustuu A. J. Finnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2016 Fox 2000 Pictures sai käsiinsä Finnin tekstin ja osti sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2019, mutta studio ei ollut tyytyväinen näkemäänsä ja Tony Gilroy tuotiin kirjoittamaan tekstiä uusiksi lisäkuvauksia varten, jolloin ensi-iltaa päätettiin siirtää. Lisäksi kun Disney osti Foxin, Disneykään ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, mikä johti uusiin muokkauksiin. Elokuva siirtyi toukokuulle 2020, mutta ensi-ilta jouduttiin perumaan koronaviruspandemian iskiessä ja sulkiessa elokuvateatterit ympäri maailman. Teattereiden sijaan elokuvan levitys päätettiinkin myydä Netflixille ja nyt vihdoin Nainen ikkunassa on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta kiinnostuin filmistä heti, kun näin osan sen trailerista. En tosin tarinan tai näyttelijöiden vuoksi, vaan koska trailerissa kuultiin lempiyhtyeeni Musen The Dark Side -kappale. Kun teatterit suljettiin, ehdin kuitenkin unohtaa koko filmin, kunnes tänä keväänä Netflix ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Päätinkin katsoa Nainen ikkunassa -leffan heti sen julkaisupäivänä.

Julkisten paikkojen pelosta kärsivä lastenpsykiatri Anna Fox on ollut kuukausia lukittautuneena asuntoonsa. Hän käyttää päivänsä katselemalla ikkunasta naapuriensa puuhia ja kiinnostuu, kun vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe. Pian hän kuitenkin näkee naapurissa tapahtuvan kaamean rikoksen...

Amy Adams nähdään elokuvan pääroolissa Anna Foxina, lastenpsykiatrina, joka kärsii agrafobiasta, eli julkisten paikkojen pelosta. Hän ei kykene lainkaan käymään ulkona, vaan viettää päivänsä sataprosenttisesti kotonaan, ainoana viihteenään elokuvat ja ikkunasta näkyvä naapurusto. Hahmo on periaatteessa mielenkiintoisesti kirjoitettu. Annaa vaivaa jokin asia, mikä on aiheuttanut hänelle niin fobian kuin addiktion alkoholiin ja lääkkeisiin. Hahmolla on usein sekava olo ja kun tämä näkee hirvittävän tapahtuman naapurissaan, hänen olonsa vain pahenee. Hyvät lähtökohdat menevät kuitenkin pilalle Adamsin roolityön myötä. En kuitenkaan sanoisi, että vika on niinkään Adamsissa, vaan siinä, kuinka häntä on ohjattu. Adams on lahjakas näyttelijä, mutta aiemminkin on käynyt selväksi, että kehnossa ohjauksessa hänkään ei enää vakuuta. Paikoitellen Adams tulkitsee hyvin hahmonsa vainoharhaisuutta, toisinaan taas hän ylinäyttelee ja tuntuu jopa hakevan jostakusta kameran takana apua, kun ei tiedä, mitä kohtauksissa pitäisi tehdä.

     Adams ei jää ainoaksi tunnetuksi näyttelijäksi, joka filmissä esiintyy. Gary Oldman ja Julianne Moore esittävät naapuriin muuttavaa Russellin pariskuntaa ja Fred Hechinger näyttelee heidän poikaansa Ethania. Vastikään The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021) läpimurtonsa tehnyt Wyatt Russell nähdään Annan vuokralaisena Davidina ja samassa sarjassa Falconia esittänyt Anthony Mackie tekee lyhyen roolityön Annan miehenä. Brian Tyree Henry taas näyttelee rikostutkija Littleä, joka saapuu tutkimaan tapausta Annan soitettua poliisit. Hyvien sivunäyttelijöidenkin heikot roolisuoritukset viittaavat vahvasti siihen, että syy on enemmänkin ohjauksessa. Yleensä fantastinen Oldmankaan ei ole kovin hyvä tässä. Näyttelijät joko yli- tai alisuorittavat.

Ohjauksen heikkoudet paljastuvat nopeasti, kun katsoo ohjaaja Joe Wrightin filmografiaa. Herran edellinen elokuva Synkin hetki (Darkest Hour - 2017) oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista ja tarjosi yhden Gary Oldmanin upeimmista roolisuorituksista. Sitä edeltänyt elokuva taas oli aivan sysikamala Pan (2015). Wright on epätasainen ohjaaja ja Nainen ikkunassa vain todistaa tätä lisää. Wright ei toki ole ainoa syypää, vaan elokuvasta huokuu eri kirjoittajan työstämät uudelleenkirjoitukset, lisäkuvaukset ja vielä studion vaikutukset leikkaukseen. Kyseessä on jopa naurettavan kökkö trillerintapainen, jota katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miksi näinkin kovia näyttelijöitä on suostunut mukaan? Finnin alkuperäiskirjaa on kehuttu, joten luultavasti yksinään sen perusteella näyttelijät halusivat esiintyä sen elokuvasovituksessa. Tai kenties alkuperäinen käsikirjoitus ja leikkausversio olivatkin hyviä ja jälkeenpäin tehdyt muokkaukset pilasivat rainan.

Elokuvan tarinankerronta on todella kömpelöä ja takkuilevaa. Kohtausten sulavuus on täysin kadoksissa ja tuntuu siltä kuin joku rakentaisi palapeliä tunkemalla vääriä paloja väkisin kiinni toisiinsa. Ymmärrän, että tekijät ovat hakeneet sellaista tyyliä, joka kanavoisi päähenkilön sekavaa mielenmaisemaa ja vainoharhaisuutta, mutta toteutus on kömpelö. Trillerin toki pitääkin aiheuttaa katsojalle vaikeaa ja epämiellyttävää oloa, mutta sen pitäisi syntyä tarinasta ja tunnelmasta, eikä huonosta elokuvanteosta. Leikkaus on erittäin töksähtelevää ja läpi leffan erityisesti hahmojen väliset keskustelut ovat kehnosti rytmitettyjä, mikä vain lisää tunnetta huonoista näyttelijäsuorituksista. Asiaa ei myöskään auta, että näyttelijöille kirjoitettu dialogi on kiusallisen puisevaa ja epäluonnollista. Käsikirjoituksessa vielä viljellään käänteitä tylsistymiseen asti ja lopun suuri paljastus saa lähinnä kohottelemaan kulmia - etenkin kun silloin todella nähdään ja kuullaan kehnoa näyttelemistä ja replikointia.

Filmin tunnelmakaan ei ole kummoinen, enkä kokenut Nainen ikkunassa -elokuvaa kertaakaan jännittäväksi - varsinkaan, kun jännitys luottaa aivan liikaa idioottimaisiin äkkisäikäytyksiin myötähäpeällisen kovien ääniefektien kera. Sen lisäksi, että minua häiritsi jatkuvasti joko ohjaus, näytteleminen, käsikirjoitus tai leikkaus, koin itse tarinan liian väsähtäneeksi kierrätykseksi Alfred Hitchcockin Takaikkuna-mestariteoksesta (Rear Window - 1954). Molemmissa päähahmo on syystä tai toisesta jumissa kotonaan, seuraa ikkunan kautta naapureitaan ja näkee jotain kamalaa tapahtuvan, mikä herättää hänessä suuria epäilyksiä. Leffa yrittää tehdä samaa kuin Takaikkuna siinä, että näemme vain sen, mitä päähenkilö näkee, mikä on ideana hyvä, mutta toteutus ei tässä toimi. Erityisesti kohtaus, jossa Anna näkee rikoksen tapahtuvan, on suorastaan koominen. Leffassa on muitakin hetkiä, joiden aikana naurahdin pienesti, eikä niitä todellakaan oltu tarkoitettu hauskoiksi. 

Jos jostain leffaa voi kehua, niin sentään se on pääasiassa hyvin kuvattu. Vaikka leikkauksella yritetään kuviakin pilata, on mukana joitain ihailemisen arvoisia otoksia. Mukana on esimerkiksi yksi pitkä kuva, jossa Adams tekee luultavasti parasta työtään, sillä hänen oikeasti annetaan näytellä ja toteuttaa itseään, pitäen poikkeuksellisen toimivasti kirjoitettua monologia. Tyylikkäin kamera-ajo taas kuvaa ylhäältä päin rakennuksen kattoa, kulkien kohti kattoikkunaa ja liukumalla siitä alaspäin talon sisään. Lisäksi Danny Elfmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Vaikka ne eivät onnistukaan tuomaan mukaan jännittävää tunnelmaa, muutamankin kerran huomasin tuumivani "tässähän on hyviä melodioita, pitääpä tarkistaa lopputeksteistä kuka vastaa musiikeista".

Yhteenveto: Nainen ikkunassa on surkuhupaisan kehno trilleriyritys, joka ei jännitä tai loppupeleissä edes kiinnosta. Tarina on aika tyhjänpäiväinen kopiointi Alfred Hitchcockin Takaikkunasta, mutta ei sekään vielä yksinään haittaisi, jos toteutus ei olisi kaikin puolin näin tönkkö. Ohjaaja Joe Wright ei saa näyttelijöistään irti luontevia suorituksia ja niin hyvätkin näyttelijät, kuten Amy Adams ja Gary Oldman vaikuttavat tekevän uriensa heikointa työtä. Wright ei myöskään onnistu rakentamaan kunnon tunnelmaa, vaan meno on kaikin puolin väsähtänyt. Jännityspuoli luottaa liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, joista osa toimii lähinnä vain näpäyttämään tylsistyneen katsojan paremmin hereille. Käsikirjoitus on täynnä kökköä dialogia, eikä tökerö leikkaus auta yhtään keskusteluja. Rytmitys on todella kummallinen, eivätkä hahmojen väliset vuoropuhelut tunnu lainkaan luontevilta. Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan samanlaista vainoharhaisuutta, jollaista päähenkilö tuntee, mutta toteutus tuntuu lähinnä amatöörimäiseltä elokuvanteolta. Sentään mukana on hyvää kuvausta ja Danny Elfmanin kelpo musiikkeja. Muuten Nainen ikkunassa on käsittämätön hutilaukaus, eikä ole ihme, että se päätettiin dumpata Netflixiin ilman teatterikierrosta. Sääli, että näin huono räpellys jäi aiemmin monia laadukkaita elokuvia tuottaneen Fox 2000 Picturesin viimeiseksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman in the Window, 2021, 20th Century Studios, Fox 2000 Pictures, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Overlord (2018)

OVERLORD

Ohjaus: Julius Avery
Pääosissa: Jovan Adepo, Wyatt Russell, Mathilde Ollivier, Pilou Asbæk, John Magaro, Iain De Caestecker, Jacob Anderson, Gianny Taufer ja Erich Redman
Genre: kauhu, sota
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Overlord lähti liikkeelle tuottaja J. J. Abramsin ja käsikirjoittaja Billy Rayn ideasta, minkä pohjalta Ray työsti käsikirjoituksen. 2017 kaksikko sai myytyä ideansa Paramount-yhtiölle, joka pisti projektin etenemään. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017 ja nyt Overlord on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin elokuvasta välittömästi, kun näin sen trailerin. Se antoi hienosti kuvaa, millainen leffa olisi kyseessä, mutta kaikki tuntui silti todella mysteeriseltä. Abramsin mukanaolo viittasi siihen, että kyseessä olisi jälleen yksi Cloverfield-sarjaan (2008-) liittyvä elokuva ja vaikka tekijät kielsivät tämän, monet jatkoivat silti spekulointia. Alunperin Overlordin oli tarkoitus ilmestyä jo pari kuukautta sitten, mutta leffa vain katosi yhtäkkiä tulevien ensi-iltojen listalta, jolloin aloin pelätä, ettei filmi saapuisikaan Suomeen. Onnekseni julkaisu vain siirrettiin marraskuun alkuun. Innostustani vain lisäsi, kun huomasin, että elokuva on saanut yllättävänkin paljon kehuja ja meninkin hyvin positiivisin mielin katsomaan sen.

Päivää ennen Normandian maihinnousua joukko liittoutuneiden sotilaita matkaa Pohjois-Ranskaan tuhoamaan natsien radiotornin, jotta hyökkäys voi onnistua. Perillä sotilaat saavat kuitenkin selville, että natsit ovat laboratorioissaan kehitelleet jotain kauhistuttavaa kääntääkseen sodan kulun edukseen...

Vaarallista tehtävää suorittamaan lähtevä sotilasryhmä koostuu epävarmasta Boycesta (Jovan Adepo), kylmästä alikersantti Fordista (Wyatt Russell), tarkka-ampuja Tibbetistä (John Magaro), valokuvaaja Chasesta (Iain De Caestecker), nössöstä Rosenfeldistä (Dominic Applewhite) ja kirjailijanalku Dawsonista (Jacob Anderson). Päähenkilö Boycea ja hyvin rajujakin keinoja käyttävää Fordia lukuunottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi ja unohdettaviksi, mikä on täysin tavallista tällaisissa leffoissa. Hahmojen ei ole tarkoituskaan olla ikimuistettavia, mutta he voivat silti ajaa asiansa läpi elokuvan. On kuitenkin hyvä, että jokaiselle on luotu jokin "ominaisuus", jolloin heitä ei jatkuvasti sekoita toisiinsa. Boycelle on kirjoitettu kiinnostava hahmokaari ja se on jo tarpeeksi riittävää.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat ranskalaisessa kylässä asuva Chloe-neiti (Mathilde Ollivier) ja tämän sotilaista kiinnostunut pikkuveli Paul (Gianny Taufer), sekä natsikomentaja Wafner (Pilou Asbæk). Asbæk sopii täydellisesti inhottavan mulkvistin rooliin ja hahmoa vihaa suunnilleen heti, kun hän astelee ensimmäistä kertaa ruudulle. Valitettavasti hahmo muuttuu loppupäässä leffaa hieman liian sarjakuvamaiseksi roistoksi, jonka jokainen repliikki on sata kertaa aiemmin kuultu klisee. Siinä kohtaa hahmosta alkaa katoilla hänelle luotu uhkaavuus ja hän muuttuu lähinnä hieman koomiseksi. Ollivierkin sopii rooliinsa erittäin hyvin ja on hienoa, ettei Chloe tyydy osaan sivustakatsojana, vaan natseja inhoavana hänkin haluaa tehdä osansa taistelussa.

Vaikka olin lukenut kehuja Overlordista, olin silti todella yllättynyt, kuinka hyvä se oikeasti onkaan. Kyseessä on huomattavasti parempi elokuva kuin sen olisi koskaan tarvinnut olla. Mutta ei, tekijät päättivät pistää kaikkensa peliin ja loivat aidosti kauhistuttavan ja teknisesti mestarillisen leffan. Elokuva yhdistää todella taidokkaasti vakavan ja synkän sotakuvauksen verellä mässäilevään b-luokan kauhuun. Heti alussa Overlord onnistuu naulaamaan katsojan penkkiinsä kiinni ja tarjoaa erittäin hurjan kyydin. Elokuva tuo hienosti esille, kuinka pelottavaa sota on ja alusta alkaen katsojana pelkää hahmojen kanssa, että natsit löytävät heidät. Ensimmäinen puolituntinen on jo hyvin jännittävää seurattavaa, eikä leffa ole edes kunnolla siirtynyt kauhuosastoonsa. Sotapuoli on niinkin vaikuttavasti ja piinaavasti toteutettu, että olisin täysin mielelläni katsonut pelkkää sitä, eikä leffa edes tarvitsisi mitään örkkejä, monstereita, zombeja tai mitä ikinä sillä onkaan tarjottavanaan. Mutta kun leffa sitten siirtyy oikein kunnolla kauhun puolelle, olin tyytyväinen että näin tapahtui, sillä tekijät ovat rohkeasti pistäneet haisemaan. Elokuvasta löytyy paikoitellen niinkin sairasta ja yököttävää kuvastoa, että se voisi ihan hyvin olla K18. 13-vuotiaat, jotka pääsevät aikuisen seurassa katsomaan leffan, saattavat jopa nähdä painajaisia, sillä itsellenikin tuli parissa kohtaa huono olo. Herkkiä suosittelen siis pysymään kaukana tästä leffasta, mutta kauhufaneille Overlord tarjoaa aikamoista herkkua.

Filmi rakentaa jännitettään erinomaisesti alusta alkaen, eikä siitä oikeastaan löydy ainuttakaan hetkeä, jolloin hahmot tai katsoja voisivat hengähtää. Läpi elokuvan kulkee todella epämiellyttävä ilmapiiri, mitä nostatellaan oikeissa kohdissa hienosti. Väärissä käsissä leffa lässähtäisi jo sen takia, että sotakohtaukset ja kummajaishetket eivät toimisi yhdessä, mutta Overlord onnistuu leikkaamaan niiden välillä täysin luontevasti. Perinteisemmistä ammuskelukohtauksistakin löytyy hyvin jännitystä ja myös niissä meno saattaa yltyä yllättävänkin rajuksi. Jännitystä ja painostavuutta lisää jo se, että maihinnousua enteilevä kello tikittää kovaa vauhtia eteenpäin, joten sotilailla on kiire hoitaa hommansa, ihan sama mitä heillä on vastassa.

Harmillisesti leffasta löytyy omat heikommat puolensa, mitkä estävät sitä nousemasta aivan mahtavaksi saakka, vaikka siltä se useasti tuntuukin. Kuten jo sanoin, natsikomentaja Wafneria käsitellään hieman kömpelösti leffan loppupäässä. Tämän on varmasti ollut tarkoitus nostaa tunnetta b-luokan hömelöstä kauhurainasta, mutta kun elokuva ottaa itsensä muuten niin vakavasti, ei hahmo täysin istu mukaan. Tämän lisäksi vaikka kehunkin ja arvostan paljon tapaa, millä tekijät rakentavat kauhua ja todella saavat aikaiseksi jännittävää ilmapiiriä, he luottavat puhtaalla kauhupuolellaan hieman liikaa äkkisäikäytyksiin. Ne ovat kyllä erittäin tehokkaita, mutta muuten näin hienosti luodussa kauhussa ne tuntuvat hieman laiskalta ratkaisulta. Jos nämä asiat muuttaisi, Overlord olisi mahtava kauhuteos. Nyt se pääsee jo todella lähelle, mikä on jo enemmän kuin leffan olisi koskaan tarvinnut tehdä, ja nostan siitä tekijöille hattua

Myös teknisellä tasolla Overlord on parempi kuin sen tarvitsisi olla. Leffa on aivan mielettömän hienosti kuvattu. Mukana on useita todella näyttäviä otoksia ja pitkät hahmoja seuraavat kuvat ovat erinomaisesti toteutettuja. Valaisukin on onnistunutta, jolloin pimeistäkin kohtauksista näkee kaiken tarpeellisen. Lavasteisiin on panostettu todella paljon. Ranskalaiskylä ja natsien tukikohta ovat huikean upeasti toteutetut ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Puvustajat ovat päässeet valmistamaan toiseen maailmansotaan istuvia asusteita ja maskeeraajat ovat päässeet leikkimään paikoitellen erittäin hurjienkin näköisten ällötysten kanssa. Nämä hienosti kuvatut ja toteutetut kohtaukset on sitten leikattu kasaan taidokkaasti, minkä lisäksi visuaaliset efektit ovat tyylikkäät. Äänimaailma on aivan huikeasti rakennettu ja sotakohtauksissa aseiden tulitukset ovat pelottavaa kuunneltavaa. Yksi isoimmista yllätyksistä koko leffassa on kuitenkin sen musiikki. Jed Kurzel on onnistunut säveltämään todella eeppisiä ja koukuttavia musiikkeja, joita kuuntelee mielellään ihan ilman elokuvaakin. Yleensä tällaisissa elokuvissa ei erityisemmin panosteta musiikkeihin, joten Kurzelin näkemä vaiva tuli todella iloisena yllätyksenä.

Yhteenveto: Overlord on todella hyvä yhdistelmä sotaa ja kauhua, ja paljon parempi elokuva kuin sen edes tarvitsisi olla. Olisin ollut täysin sinut pelkän säikyttelyhömpän kanssa, mutta arvostan suuresti, että tekijät päättivät oikeasti panostaa teokseen. Ohjaaja Julius Avery tasapainottelee hienosti kahden eri lajityypin kanssa ja tuo esille, kuinka pelottavaa sodankäynti on. Leffan ensimmäinen puolituntinen ei edes sisällä mitään kummajaisia, mutta se on silti karmivaa seurattavaa. Kauhupuolella elokuva ei säästele katsojaansa, vaan näyttää kuvottavia ja sairaita asioita, sekä mässäilee muutamassa kohtaa oikein kunnolla verellä, jolloin on pakko hieman ihmetellä, että tämä meni läpi K16-elokuvana. Teknisesti kyseessä on aivan huikea taidonnäyte. Kuvaus, leikkaus, lavastus, valaisu, puvustus, maskeeraus, efektit, äänitehosteet ja musiikki ovat mahtavasti toteutetut. Näyttelijät sopivat oikein mainiosti rooleihinsa, vaikka Boycen lisäksi hahmot jäävät aika alikehitetyiksi. Pilou Asbæk on nappivalinta kusipää-natsikomentajan rooliin, miksi onkin harmi, että hänen hahmonsa muuttuu hieman hölmöksi loppupäässä. Jos hahmo olisi paremmin kirjoitettu, kyseessä olisi jopa loistava kauhufilmi. Jo tällaisenaan Overlord on todella mainio elokuva ja suosittelen sitä oikein lämpimästi kaikille kauhun ystäville. Herkimmille monet leffan kohtaukset voivat tuottaa pahaa oloa ja kenties jopa painajaisia, joten kannattaa miettiä tarkkaan, uskaltaako elokuvaa mennä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Overlord, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot