Arvostelu: Nickelin pojat (Nickel Boys - 2024)

NICKELIN POJAT

NICKEL BOYS

Ohjaus: RaMell Ross

Pääosissa: Ethan Herisse, Brandon Wilson, Aunjanue Ellis-Taylor, Hamish Linklater, Fred Hechinger, Daveed Diggs, Luke Tennie ja Jimmie Fails

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Nickel Boys, eli suomalaisittain Nickelin pojat perustuu Colson Whiteheadin samannimiseen kirjaan vuodelta 2019. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuvasovitus ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nickelin pojat sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen Amazon Prime Video -palvelun kautta, juuri sopivasti ennen Oscar-gaalaa, missä elokuva kilpailee parhaan elokuvan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnoista. Itse en ollut kuullutkaan Nickelin pojista, ennen kuin se sai Oscar-ehdokkuudet ja koska pyrin katsomaan kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, minun oli tietty nähtävä tämäkin. Ilokseni Nickelin pojat ilmestyi Prime Videon valikoimaan juuri muutamaa päivää ennen Oscareita. 

Vuonna 1962 lupaava nuori tummaihoinen poika Elwood Curtis pidätetään rikoksesta, kun hän liftaa kyydin varastetusta autosta, eikä poliiseja kiinnosta se, ettei Elwood tunne kuskia. Poika passitetaan Nickel-akatemiaan, missä hän tapaa samassa jamassa olevan Turnerin.

Ethan Herisse näyttelee Elwood Curtisia, teini-ikäistä poikaa, jolla uskotaan olevan lupaava tulevaisuus edessään, Elwoodin pärjätessä koulussa erittäin hyvin. Eräänä päivänä epäonnekseen hän kuitenkin liftaa kyydin ja kyseinen auto osoittautuu varastetuksi. Poliiseja ei kiinnosta tippaakaan, että Elwood oli pelkkä sattumalta kyytiin hypännyt pojankloppi, vaan häntä syytetään rikoskumppaniksi. Nuoren ikänsä takia Elwoodia ei lukita vankilaan, vaan hänet lähetetään Nickel-akatemiaan, missä pyritään koulimaan rikollisista nuorista kuuliaisia kansalaisia. Herisse on roolissaan oivallinen, tulkiten hyvin ujo poikaa, jolla on sydän paikallaan, mutta joka ei uskalla haastaa systeemiä rangaistuksestaan. Vielä parempi on Brandon Wilson Turnerina, joka on ollut Nickelissä jo pidemmän aikaa ja tietää kuinka homma toimii. Turner on reippaampi heppu, joka yrittää tsempata Elwoodia ja pojista muodostuukin nopeasti ystävykset, jotka auttavat toisiaan ikävässä tilanteessa.

     Elokuvassa nähdään myös Aunjanue Ellis-Taylor Elwoodin isoäitinä, joka on kasvattanut Ellisiä tämän vanhempien menehtymisen jälkeen, Hamish Linklater Nickel-akatemian katalana johtajana Spencerinä, sekä lyhyen ajan sisällä useammassakin leffassa, kuten Gladiator II:ssa (2024) ja Kraven the Hunterissa (2024) nähty Fred Hechinger Harperina, joka tekee Nickelissä erilaisia hommia. Sivunäyttelijätkin ovat hyvät rooleissaan, etenkin Ellis-Taylor, joka pursuaa suurta energiaa ja ottaa kaikki kohtauksensa täysin haltuunsa.

Nickelin pojilla on hyvin omanlainen tapa kertoa tarinaansa. Kun tekijät ovat pohtineet, kuinka he saisivat katsojan samaistumaan entistä enemmän päähenkilön tilanteeseen, he päättivät repäistä kunnolla ja lähes kirjaimellisesti pistää katsojan Elwoodin saappaisiin. Lähes koko leffa on nimittäin kuvattu pojan silmien kautta, vaihdellen välillä myös Turnerin vinkkeliin, sekä erilaisiin videopätkiin muun muassa Martin Luther Kingin puheista ja Yhdysvaltojen kiivaasta yrityksestä päästä Kuuhun ennen Neuvostoliittoa. Samanlaista kikkailua on käytetty aiemmin esimerkiksi toimintaleffassa Hardcore Henry (2015), joka kuvattiin kokonaan päähahmon silmien kautta, mutta tässä kikkaa on sovellettu hyvin erilaiseen tarkoitukseen.

Tähän "point of view" -toteutukseen voi kestää hetki tottua, minkä lisäksi läpi leffan on ajoittain vaikea sanoa, seurataanko tapahtumia nyt Elwoodin vai Turnerin vinkkelistä. Kun tähän tyyliin pääsee sisälle, edessä avautuu mainio kuvaus ystävyydestä ja sen merkityksestä ikävässä tilanteessa. Nickel-akatemia pohjautuu floridalaiseen Dozier School for Boysiin, joka paljastui myöhemmin oppilaitaan hirvein tavoin kohdelleeksi opinahjoksi. Nickelin pojat ei lähde kaunistelemaan asioita, vaan se lisää kierroksia edetessään. Aluksi Nickel vaikuttaa ikävältä vain siksi, että valkoiset pojat saavat mukavammat nukkumispaikat ja pääsevät tekemään erilaisia aktiviteetteja, mutta hissuksiin koulun kierommat puolet nousevat pinnalle. Leffaa ei voi suositella herkemmille katsojille, etenkin loppusuoransa aikana, jolloin elokuva muuttuu jopa varsin tunteikkaaksi. Helppo elokuva Nickelin pojat ei todellakaan ole, osittain myös sen takia, että vajaan kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu toisinaan liialliselta ja leffa siten hitusen raskassoutuiselta.

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen RaMell Ross, joka on myös käsikirjoittanut Nickelin pojat yhdessä Joslyn Barnesin kanssa. Ross on heti haukannut aimo palan kakkua, sillä hän ei ole halunnut työstää debyyttileffaansa helpoimman kautta. Näyttelijöiden on täytynyt kaiken aikaa katsoa kameraa kuin vastanäyttelijäänsä ja kuvaaja puolestaan joutuu periaatteessa näyttelemään aina sen henkilön puolesta, jonka vinkkelistä tapahtumia esitetään. Teknisesti tämä kikka on taitavasti toteutettu, etenkin silloin, kun jostain vaikkapa peilistä tai ikkunasta näemme hahmon heijastuksen, mutta kamera loistaa poissaolollaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja äänityöskentely onnistunutta. Alex Somersin ja Scott Alarion säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nickel Boys, 2024, Orion Pictures, Plan B Entertainment, Louverture Films, Anonymous Content

Arvostelu: Kraven the Hunter (2024)

KRAVEN THE HUNTER

Ohjaus: J. C. Chandor

Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Fred Hechinger, Ariana DeBose, Alessandro Nivola, Russell Crowe, Christopher Abbott ja Levi Miller

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Kraven the Hunter perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1964. Kravenia oli tarkoitus hyödyntää elokuvien puolella jo vuosia sitten. Sam Raimi kaavaili tästä pahista "Spider-Man 4" -elokuvaan, joka ei kuitenkaan toteutunut ja myöhemmin hahmon oli tarkoitus esiintyä "The Amazing Spider-Man 3" -elokuvassa, mutta sekin jäi tekemättä. Kun Sony ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin vastustajista, yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvan Kravenista heti Venomin (2018) jälkeen. Richard Wenk ryhtyi työstämään käsikirjoitusta jo vuonna 2018, mutta pitkään projekti ei meinannut ottaa tuulta siipiensä alle. Kravenia pohdittiin pääpahikseksi Tom Hollandin kolmanteen Spider-Man -elokuvaan, mutta suunnitelmat muuttuivatkin multiversumitarinaksi, jossa nähtiin vanhoja tuttuja pahiksia aiemmista leffoista, jolloin Sony palasi takaisin aiempaan ideaansa hahmon soololeffasta. Art Marcum ja Matt Holloway ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta uusiksi ja J. C. Chandor palkattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja alun perin Kraven the Hunterin oli tarkoitus ilmestyä jo tammikuussa 2023, mutta erinäisistä syistä ensi-iltaa on puskettu yhä vain pidemmälle ja vasta nyt, lähes kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu teattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet lähes nollassa. Sonyn Spider-Man -pahiksista kertovat leffat, Venomit, Morbius (2022) ja Madame Web (2024) ovat olleet niin kehnoja, etten uskonut studion saavan mitään hyvää aikaiseksi Kravenistakaan. Ennakkoluuloni vain kasvoivat, kun ensi-iltaa siirrettiin kerta toisensa perään. Kävinkin skeptisin odotuksin katsomassa Kraven the Hunterin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Yli-inhimillisillä kyvyillä varustettu ja pahimpia rikollisia saalistava Kraven kohtaa vaativimman vastustajansa, Sarvikuonon.

Vuosien varrella Sergei Kravinoffiksi, eli Kraven-saalistajaksi on ollut ehdolla muun muassa Brad Pitt, Keanu Reeves, John David Washington ja Adam Driver, mutta rooli meni lopulta Aaron Taylor-Johnsonille, jolle Marvel-elokuvat eivät ole uusi juttu - nähtiinhän hänet jo supernopeana Quicksilverinä Avengers: Age of Ultronissa (2015). Taylor-Johnsonista on vuosien varrella muovautunut erittäin varteenotettava näyttelijä ja jos Kraven the Hunter -elokuvassa on jotain kehuttavaa, niin hän. Taylor-Johnson omistautuu roolilleen ihailtavasti. Itse hahmo onkin sitten eri tapaus. Monelle fanille tulee varmasti pettymyksenä, että sen sijaan, että kyseessä olisi kaikista mahtavimpia petoja paljain käsin muiluttava metsästäjistä paras, on Kraven pahiksia jahtaava antisankari, jonka elimistössä kiertää leijonan veri, minkä avulla hän pystyy kommunikoimaan eläinten kanssa. Jälleen herää kysymys, miksi Sony ryhtyi tehtailemaan leffoja Spider-Manin pahiksista, jos yhtiö ei uskalla pitää hahmoja pahiksina?

     Elokuvassa nähdään myös Russell Crowe Kravenin gangsteri-isänä Nikolai Kravinoffina ja vastikään julkaistusta Gladiator II:sta (2024) tutuksi tullut Fred Hechinger Kravenin veljenä Dmitrinä, eli Kameleonttina, Ariana DeBose voodoopappi-asianajaja-tarkka-ampuja Calypsona, Alessandro Nivola pahana Aleksei Sytsevichinä, eli Sarvikuonona, sekä Christopher Abbott Kravenia metsästävänä Ulkomaalaisena, joka jää lopulta niin pintaraapaisuksi ja turhaksi hahmoksi, että miksi hänet piti väkisin tunkea mukaan? Crowe on toisaalta karismaattinen äijä Nikolaiksi, mutta hänen gangsteri-isäroolinsa muuttuu vähän väliä karikatyyriksi. Hechinger ja DeBose ovat kelvolliset osissaan, joskin DeBose joutuu kamppailemaan kehnon roolihahmon kanssa, jolle keksitään uusia puolia riippuen sitä, mihin juoni häntä milloinkin tarvitsee. Kaikista pahinta on kuitenkin Nivolan tulkinta Sarvikuonosta, joka on enemmän surkuhupaisan koominen kuin uhkaava. Ja kun Sarvikuono vihdoin nähdään kunnon olomuodossaan, näyttää lopputulos lähinnä joltain PlayStation 3 -pelin päävastukselta.

Sony on kyllä ansainnut taputtaa itseään olkapäälle, sillä sellaisen saavutuksen yhtiö on kyllä saanut aikaiseksi. Yhtiön kuudesta Spider-Manin pahiksiin keskittyvästä elokuvasta - Venom, Venom: Let There Be Carnage (2021), Morbius, Madame Web, Venom: The Last Dance (2024) ja nyt Kraven the Hunter - kaikki ovat olleet huonoja. Yhtiö on kerta toisensa perään näyttänyt, että heillä ei ole minkäänlaista kunnioitusta näitä hahmoja ja lähdemateriaalia tai sen kummemmin niiden faneja kohtaan ja että yhtiö puskee näitä elokuvantapaisia pihalle vain pitääkseen hahmojen oikeudet poissa Marvel Studiosin käsistä.

Kraven the Hunter on sarjakuvafilmatisointi, joka ei saa innostumaan, jännittämään tai pahemmin edes kiinnostumaan siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Aaron Taylor-Johnson yrittää parhaansa, mutta edes hän ei yksin onnistu pelastamaan elokuvaa, kun juuri mikään hänen ympärillään ei toimi. Tarina laahaa eteenpäin, eikä pahisten juonittelussa ole lopulta juuri järkeä. Ulkomaalaisen olisi voinut poistaa leffasta kokonaan, kun häneen ei ole jaksettu panostaa edes sitäkään vähää. Calypso taas tuntuu useammalta hahmolta, jotka pakon edessä pakotettiin yhdeksi, sillä hahmon funktio muuttuu niin reippaasti kohtauksesta toiseen. Toimintakohtaukset eivät säväytä oikeastaan millään lailla, eikä niistä löydy jännitettä, sillä Kraven on heti elokuvan alkukohtauksesta lähtien ylivertainen tappokone. Sentään elokuvasta on uskallettu tehdä verinen, kun jo ensimmäisen Venomin kohdalla fanit valittivat, että ihmisiä ahmivasta avaruusloisesta kertovasta leffasta on tehty liian lapsiystävällinen. Raakuudetkaan eivät paljoa pelasta, kun leffan synkistely äityy toisinaan tahattoman koomiseksi patsasteluksi. Loppupää käyttää paljon aikaa pohjustaakseen jatko-osaa, mikä tuntuu turhalta, kun Sony on jo ennen elokuvan julkaisua ilmaissut, että Kraven the Hunter jää toistaiseksi yhtiön viimeiseksi leffaksi Spider-Manin vihollisista. Se onkin paras päätös, minkä yhtiö on tämän kuusiosaisen leffasarjan kanssa tehnyt.

Elokuvan on ohjannut J. C. Chandor, jonka kädenjälki on aika mitäänsanomatonta ja ponnetonta. Hän ei saa leffasta sähäkkää tai mukaansatempaavaa, eivätkä saa myöskään käsikirjoittajatrio Richard Wenk, Art Marcum ja Matt Holloway, joista kaksi jälkimmäistä auttoivat Morbiuksen käsikirjoituksen viimeistelyssä. Edes visuaalisesti Kraven the Hunter ei toimi. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet oivat ja puvustus menevää, mutta tietokonetehosteet ovat ajoittain pöyristyttävän huonot. Elokuva maksoi 130 miljoonaa dollaria, mutta rahat taisivat mennä nimekkäimpien näyttelijöiden taskuun, sillä efekteihin rahaa ei ainakaan ole palanut, niin kököiltä Sarvikuono ja varsinaiset eläimet näyttävät. Äänimaailma ajaa asiansa, joskin Benjamin Wallfischin ja Galperinen veljesten Evguenin ja Sachan musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kraven the Hunter, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Avi Arad Productions, Matt Tolmach Productions

Arvostelu: Gladiator II (2024)

GLADIATOR II

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Paul Mescal, Denzel Washington, Pedro Pascal, Joseph Quinn, Fred Hechinger, Connie Nielsen, Derek Jacobi, Lior Raz, Tim McInnerny, Alexander Karim ja Rory McCann

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Ridley Scottin ohjaama, löyhästi historiaan perustuva elokuva Gladiaattori (Gladiator - 2000) oli taloudellinen jättihitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja voitti jopa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Pian ilmoitettiinkin, että jatko-osa oli suunnitteilla. David Franzoni ja John Logan ryhtyivät työstämään jatkotarinaa, mutta projekti jäi junnaamaan paikoillaan, jolloin Nick Cave palkattiin kirjoittamaan täysin uusi tarina. Siinä Maximus palaisi takaisin eloon kuolemattomana soturina, jonka tehtävänä on pyyhkiä kristinusko maailmasta ja elokuvan aikana hänet nähtäisiin kulkemassa historiallisista tapahtumista toiseen, aina nykypäivään asti. Tämä käsikirjoitus (onneksi) hylättiin DreamWorks-studion toimesta. 2000-luvun alussa studio oli kuitenkin ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja joutui myymään elokuviensa oikeuksia eteenpäin ja myi Gladiaattorin jatko-osan Paramount Picturesille vuonna 2006. Kun projekti ei ottanut tuulta siipiensä alle, Scott päätti siirtyä muihin projekteihin, kunnes kymmenisen vuotta myöhemmin hän huomasi alkuperäiselokuvan nousseen modernin klassikon asemaan. Scott meni Paramountin juttusille ja studiolla päätettiin lopulta vuonna 2018 näyttää vihreää valoa Gladiaattorin jatkolle. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Gladiator II on saanut ensi-iltansa... enkä todellakaan olisi halunnut nähdä elokuvaa. Rakastan alkuperäistä Gladiaattoria; kyseessä on yksi suosikkielokuvistani. En nähnyt mitään tarvetta jatkaa sen tarinaa ja etenkin kun jatko-osa ajautui tuotantohelvettiin, olin yhä enemmän sitä mieltä, että Scottin ja muiden pitäisi ymmärtää jättää asia sikseen. Scottin viime vuosien elokuvien, kuten Exodus: Gods and Kings (2014), All the Money in the World (2017), The Last Duel (2021) ja Napoleon (2023) oltua isoja taloudellisia pettymyksiä, koin Gladiator II:n lähinnä aikoinaan väkevän ohjaajan viimeiseksi epätoivoiseksi yritykseksi tehdä vielä yksi hitti. Suuresta skeptisyydestäni huolimatta kävin kuitenkin katsomassa Gladiator II:n heti ensi-iltapäivänä.

Vaimonsa kuoltua Rooman armeijan hyökkäyksessä, orjuutettu Hanno vannoo kostoa keisarikunnalle ja näkee tilaisuutensa tulleen, kun hänet heivataan taistelemaan gladiaattorina Colosseumilla.

Tämänkertaisena gladiaattorina, Hannona nähdään Paul Mescal, joka on tehnyt kovaa nousua elokuvamaailmassa, saatuaan Oscar-ehdokkuuden hienolla työllään Aftersun - päivämme auringossa -elokuvassa (Aftersun - 2022). Gladiator II:n myötä Mescalille taatusti avautuu lisää ovia, eikä ihme. Mescal näyttää jälleen olevan lahjakas näyttelijä, vaikkei hänestä löydykään samaa karismaa kuin edeltäjästään Russell Crowesta. Hanno jää hahmona hieman tönköksi, eikä hänen todellista henkilöllisyyttä ole missään nimessä vaikea arvata. Hahmon kohdalla tehdyt ratkaisut turhauttavat hieman, niiden tehdessä osittain hallaa Crowen esittämän Maximuksen muistolle.

     Alkuperäisestä elokuvasta paluun tekevät Connie Nielsenin näyttelemä Lucilla ja Derek Jacobin esittämä senaattori Gracchus, kun taas uusina hahmoina esitellään Pedro Pascalin näyttelemä Rooman kenraali Acacius, jonka johtamat joukot tappavat Hannon vaimon (Yuval Gonen), johtaen miehen koston polulle, Denzel Washingtonin näyttelemä Macrinus, joka tienaa rahaa gladiaattoreilla ja saakin Hannon käsiinsä, hyvin samaan tapaan kuin Oliver Reedin esittämä Proximo alkuperäisleffassa, sekä uudet keisarit, Joseph Quinnin ja Fred Hechingerin näyttelemät veljekset Geta ja Caracalla. Pascal ja erityisesti Washington hoitavat tonttinsa väkevästi ja heidän hahmonsa ovat mainiot, jopa kiinnostavammat kuin itse Hanno. Washingtonin hahmosta on saatu aikaan onnistuneen kiero, tämän ollessa valmis puukottamaan ketä tahansa selkään, saadakseen haluamansa. Pascalin esittämästa Acaciuksesta löytyy myös enemmän kuin aluksi vaikuttaisi, mutta hahmon potentiaali hukataan leffan edetessä. Heikoimmat suoritukset tarjoavat ehdottomasti Quinn ja etenkin Hechinger, joiden esittämät vallasta hulluuntuneet keisariveljekset ovat vaivaannuttavia karikatyyrejä, jotka jäävät täysin alikehitetyiksi hahmoina.

Gladiator II oli hyvin pitkälti juuri sitä, mitä odotinkin: pätevillä näyttelijöillä ja vaikuttavilla puitteilla tehty, mutta täysin turha ja rahan perässä väkisin väännetty jatko-osa, joka tekee osittain hallaa alkuperäiselle mestariteokselle. Maximuksen uhraus ei lopulta johtanutkaan mihinkään, kun valta ei siirtynyt Rooman kansalle, vaan Geta ja Caracalla ottivat Commodusin paikan uusina keisarina (näin toki tapahtui tosielämässäkin, mutta kun Ridley on kaikissa haastatteluissa haistattanut vitut jokaiselle, joka on kehdannut kyseenalaistaa hänen elokuviensa historiallisuuden, teen saman). Maximus ei myöskään ollut se kunnian mies, jona hänet esitettiin, vaan kuten monet fanit teorisoivat, Lucillan poika Lucius on paljastettu Maximuksen pojaksi. Itse pidin enemmän teoriasta, että Lucius olisi ollut insestin lopputulos ja Lucius joutuisi painiskelemaan tämän taakan kanssa, ollessaan inhotun Commoduksen poika.

Eniten Gladiator II:ssa minua kuitenkin turhautti, kuinka tylsästi se kopioi alkuperäistä elokuvaa. Juoni on hyvin pitkälti sama. Päähenkilön perhe tapetaan, hänet orjuutetaan ja hänet passitetaan gladiaattoriksi, samalla kun hän janoaa kostoa Rooman johdolle. Samaan aikaan senaatissa kaavaillaan salajuonta keisarin syrjäyttämiseksi. Suuri osa hahmoistakin tuntuu lähtökohtaisesta turhan tutuilta ja syyllistyypä elokuva kierrättämään niitä ikonisimpiakin repliikkejä varsin kiusallisesti. Eikö 24 vuodessa ihan oikeasti keksitty mitään muuta? Tähänkö on oikeasti tultu, että jopa Ridley Scottin kaltainen, ennen niin kova tekijä on joutunut helpon rahan perässä tehtyjen jatkoturhakkeiden pariin? Tiedän, että Scottin viimevuotiset leffat ovat lähes kaikki flopanneet, mutta onko ukolla näin pahasti rahasta pulaa? Vai halusiko Scott vain varmistaa, että kukaan muu kuin hän ei saa tehdä Gladiaattorille jatkoa?

Jatko-osaa on tietty tehty tutulla periaatteella, että "mitä isompaa, niin sen parempi". Eihän se näin aina todellakaan ole ja sen Gladiator II osoittaa. Leffa yrittää olla mahdollisimman mahtipontinen, mistä viestii jo se, kuinka suuruudenhulluja itse gladiaattorimatseista on tehty. Sen sijaan, että karskit äijät vain pistäisivät toisiaan lihoiksi, areenalle tuodaan suunnilleen joka kerta jokin eläin, mikä alkaa nopeasti tuntumaan kikalta, etenkin kun sarvikuonot, raivopäiset apinat ja jopa verenhimoiset haikalat on toteutettu aika kököin digiefektein. Meno muuttuu lopulta enemmän hölmöksi kuin jännittäväksi. Jännite uupuu muutenkin, sillä käsikirjoitus kulkee liian tuttuja latuja. Tunnelataus jää ylipäätään ontoksi, toisin kuin edeltäjässä. Ja jos tässä päähenkilö-gladiaattori olisi kädet levällään huutanut, että "Are you not entertained?!", olisin valitettavasti joutunut vastaamaan, että en. Ajoittain olin jopa tylsistynyt.

Vaikka Scottin työssä onkin roimasti kritisoitavaa, on samalla myös pakko ihailla, millaisella intensiteetillä Scott ajoittain ohjaa elokuvaa, ollakseen jo lähes 87-vuotias. Jos Scott olisi pistänyt näin paljon energiaa peliin vaikkapa The Last Dueliin tai Napoleoniin, ehkä ne olisivat tavoittaneet yleisönsä ja Gladiator II:een ei olisi tarvinnut turvautua. Valitettavasti yleisöt turvautuvat nykyään siihen, mikä on tuttua ja studioilla tiedetään se. Mikäli elokuva menestyy, on Gladiator III vääjäämätön. Sekin tuntuisi turhalta, sillä tämä kakkososa vie jälleen kertomuksen päätökseen.

Ailahtelevaa on myös elokuvan tekninen puoli. Gladiator II on taitavasti kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Puitteiltaan leffa on huikea taidonnäyte. Lavasteet ovat parhaimmillaan uskomattomat kaikessa jylhyydessään ja puvustuskin on erinomaista. Enpä yllättyisi, jos näistä ropisisi Oscar-ehdokkuuksia. Äänimaailma rymistelee oivallisesti, mitä tukevat Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit. Parasta antia musiikeissa on toki alkuperäisleffasta kierrätetyt Hans Zimmerin kauniit melodiat. Tietokonetehosteet ovat hämmentävästi jo nyt parhaat päivänsä nähneen näköisiä. Siinä, missä alkuperäisleffa on kestänyt pääasiassa hyvin aikaa, Gladiator II:n digiefektit ovat jatkuvasti silmiinpistävät ja paikoin hassunkin viimeistelemättömät. Kokonaisuus on myös hitusen kömpelösti leikattu kasaan ja vähän väliä minusta tuntui siltä, että seasta puuttuu pätkiä. Scott on toki tunnettu siitä, että hänen elokuvistaan julkaistaan myöhemmin pidempiä leikkausversioita, joten kenties Gladiator II:stakin tulee vielä joku päivä kolmen tunnin versio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gladiator II, 2024, Paramount Pictures, Scott Free Productions, Red Wagon Films

Arvostelu: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021)

NAINEN IKKUNASSA

THE WOMAN IN THE WINDOW

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Amy Adams, Fred Hechinger, Wyatt Russell, Gary Oldman, Julianne Moore, Brian Tyree Henry, Jeanine Serralles, Tracy Letts, Jennifer Jason Leigh ja Anthony Mackie

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman in the Window, eli suomalaisittain Nainen ikkunassa perustuu A. J. Finnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2016 Fox 2000 Pictures sai käsiinsä Finnin tekstin ja osti sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2019, mutta studio ei ollut tyytyväinen näkemäänsä ja Tony Gilroy tuotiin kirjoittamaan tekstiä uusiksi lisäkuvauksia varten, jolloin ensi-iltaa päätettiin siirtää. Lisäksi kun Disney osti Foxin, Disneykään ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, mikä johti uusiin muokkauksiin. Elokuva siirtyi toukokuulle 2020, mutta ensi-ilta jouduttiin perumaan koronaviruspandemian iskiessä ja sulkiessa elokuvateatterit ympäri maailman. Teattereiden sijaan elokuvan levitys päätettiinkin myydä Netflixille ja nyt vihdoin Nainen ikkunassa on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta kiinnostuin filmistä heti, kun näin osan sen trailerista. En tosin tarinan tai näyttelijöiden vuoksi, vaan koska trailerissa kuultiin lempiyhtyeeni Musen The Dark Side -kappale. Kun teatterit suljettiin, ehdin kuitenkin unohtaa koko filmin, kunnes tänä keväänä Netflix ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Päätinkin katsoa Nainen ikkunassa -leffan heti sen julkaisupäivänä.

Julkisten paikkojen pelosta kärsivä lastenpsykiatri Anna Fox on ollut kuukausia lukittautuneena asuntoonsa. Hän käyttää päivänsä katselemalla ikkunasta naapuriensa puuhia ja kiinnostuu, kun vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe. Pian hän kuitenkin näkee naapurissa tapahtuvan kaamean rikoksen...

Amy Adams nähdään elokuvan pääroolissa Anna Foxina, lastenpsykiatrina, joka kärsii agrafobiasta, eli julkisten paikkojen pelosta. Hän ei kykene lainkaan käymään ulkona, vaan viettää päivänsä sataprosenttisesti kotonaan, ainoana viihteenään elokuvat ja ikkunasta näkyvä naapurusto. Hahmo on periaatteessa mielenkiintoisesti kirjoitettu. Annaa vaivaa jokin asia, mikä on aiheuttanut hänelle niin fobian kuin addiktion alkoholiin ja lääkkeisiin. Hahmolla on usein sekava olo ja kun tämä näkee hirvittävän tapahtuman naapurissaan, hänen olonsa vain pahenee. Hyvät lähtökohdat menevät kuitenkin pilalle Adamsin roolityön myötä. En kuitenkaan sanoisi, että vika on niinkään Adamsissa, vaan siinä, kuinka häntä on ohjattu. Adams on lahjakas näyttelijä, mutta aiemminkin on käynyt selväksi, että kehnossa ohjauksessa hänkään ei enää vakuuta. Paikoitellen Adams tulkitsee hyvin hahmonsa vainoharhaisuutta, toisinaan taas hän ylinäyttelee ja tuntuu jopa hakevan jostakusta kameran takana apua, kun ei tiedä, mitä kohtauksissa pitäisi tehdä.

     Adams ei jää ainoaksi tunnetuksi näyttelijäksi, joka filmissä esiintyy. Gary Oldman ja Julianne Moore esittävät naapuriin muuttavaa Russellin pariskuntaa ja Fred Hechinger näyttelee heidän poikaansa Ethania. Vastikään The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021) läpimurtonsa tehnyt Wyatt Russell nähdään Annan vuokralaisena Davidina ja samassa sarjassa Falconia esittänyt Anthony Mackie tekee lyhyen roolityön Annan miehenä. Brian Tyree Henry taas näyttelee rikostutkija Littleä, joka saapuu tutkimaan tapausta Annan soitettua poliisit. Hyvien sivunäyttelijöidenkin heikot roolisuoritukset viittaavat vahvasti siihen, että syy on enemmänkin ohjauksessa. Yleensä fantastinen Oldmankaan ei ole kovin hyvä tässä. Näyttelijät joko yli- tai alisuorittavat.

Ohjauksen heikkoudet paljastuvat nopeasti, kun katsoo ohjaaja Joe Wrightin filmografiaa. Herran edellinen elokuva Synkin hetki (Darkest Hour - 2017) oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista ja tarjosi yhden Gary Oldmanin upeimmista roolisuorituksista. Sitä edeltänyt elokuva taas oli aivan sysikamala Pan (2015). Wright on epätasainen ohjaaja ja Nainen ikkunassa vain todistaa tätä lisää. Wright ei toki ole ainoa syypää, vaan elokuvasta huokuu eri kirjoittajan työstämät uudelleenkirjoitukset, lisäkuvaukset ja vielä studion vaikutukset leikkaukseen. Kyseessä on jopa naurettavan kökkö trillerintapainen, jota katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miksi näinkin kovia näyttelijöitä on suostunut mukaan? Finnin alkuperäiskirjaa on kehuttu, joten luultavasti yksinään sen perusteella näyttelijät halusivat esiintyä sen elokuvasovituksessa. Tai kenties alkuperäinen käsikirjoitus ja leikkausversio olivatkin hyviä ja jälkeenpäin tehdyt muokkaukset pilasivat rainan.

Elokuvan tarinankerronta on todella kömpelöä ja takkuilevaa. Kohtausten sulavuus on täysin kadoksissa ja tuntuu siltä kuin joku rakentaisi palapeliä tunkemalla vääriä paloja väkisin kiinni toisiinsa. Ymmärrän, että tekijät ovat hakeneet sellaista tyyliä, joka kanavoisi päähenkilön sekavaa mielenmaisemaa ja vainoharhaisuutta, mutta toteutus on kömpelö. Trillerin toki pitääkin aiheuttaa katsojalle vaikeaa ja epämiellyttävää oloa, mutta sen pitäisi syntyä tarinasta ja tunnelmasta, eikä huonosta elokuvanteosta. Leikkaus on erittäin töksähtelevää ja läpi leffan erityisesti hahmojen väliset keskustelut ovat kehnosti rytmitettyjä, mikä vain lisää tunnetta huonoista näyttelijäsuorituksista. Asiaa ei myöskään auta, että näyttelijöille kirjoitettu dialogi on kiusallisen puisevaa ja epäluonnollista. Käsikirjoituksessa vielä viljellään käänteitä tylsistymiseen asti ja lopun suuri paljastus saa lähinnä kohottelemaan kulmia - etenkin kun silloin todella nähdään ja kuullaan kehnoa näyttelemistä ja replikointia.

Filmin tunnelmakaan ei ole kummoinen, enkä kokenut Nainen ikkunassa -elokuvaa kertaakaan jännittäväksi - varsinkaan, kun jännitys luottaa aivan liikaa idioottimaisiin äkkisäikäytyksiin myötähäpeällisen kovien ääniefektien kera. Sen lisäksi, että minua häiritsi jatkuvasti joko ohjaus, näytteleminen, käsikirjoitus tai leikkaus, koin itse tarinan liian väsähtäneeksi kierrätykseksi Alfred Hitchcockin Takaikkuna-mestariteoksesta (Rear Window - 1954). Molemmissa päähahmo on syystä tai toisesta jumissa kotonaan, seuraa ikkunan kautta naapureitaan ja näkee jotain kamalaa tapahtuvan, mikä herättää hänessä suuria epäilyksiä. Leffa yrittää tehdä samaa kuin Takaikkuna siinä, että näemme vain sen, mitä päähenkilö näkee, mikä on ideana hyvä, mutta toteutus ei tässä toimi. Erityisesti kohtaus, jossa Anna näkee rikoksen tapahtuvan, on suorastaan koominen. Leffassa on muitakin hetkiä, joiden aikana naurahdin pienesti, eikä niitä todellakaan oltu tarkoitettu hauskoiksi. 

Jos jostain leffaa voi kehua, niin sentään se on pääasiassa hyvin kuvattu. Vaikka leikkauksella yritetään kuviakin pilata, on mukana joitain ihailemisen arvoisia otoksia. Mukana on esimerkiksi yksi pitkä kuva, jossa Adams tekee luultavasti parasta työtään, sillä hänen oikeasti annetaan näytellä ja toteuttaa itseään, pitäen poikkeuksellisen toimivasti kirjoitettua monologia. Tyylikkäin kamera-ajo taas kuvaa ylhäältä päin rakennuksen kattoa, kulkien kohti kattoikkunaa ja liukumalla siitä alaspäin talon sisään. Lisäksi Danny Elfmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Vaikka ne eivät onnistukaan tuomaan mukaan jännittävää tunnelmaa, muutamankin kerran huomasin tuumivani "tässähän on hyviä melodioita, pitääpä tarkistaa lopputeksteistä kuka vastaa musiikeista".

Yhteenveto: Nainen ikkunassa on surkuhupaisan kehno trilleriyritys, joka ei jännitä tai loppupeleissä edes kiinnosta. Tarina on aika tyhjänpäiväinen kopiointi Alfred Hitchcockin Takaikkunasta, mutta ei sekään vielä yksinään haittaisi, jos toteutus ei olisi kaikin puolin näin tönkkö. Ohjaaja Joe Wright ei saa näyttelijöistään irti luontevia suorituksia ja niin hyvätkin näyttelijät, kuten Amy Adams ja Gary Oldman vaikuttavat tekevän uriensa heikointa työtä. Wright ei myöskään onnistu rakentamaan kunnon tunnelmaa, vaan meno on kaikin puolin väsähtänyt. Jännityspuoli luottaa liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, joista osa toimii lähinnä vain näpäyttämään tylsistyneen katsojan paremmin hereille. Käsikirjoitus on täynnä kökköä dialogia, eikä tökerö leikkaus auta yhtään keskusteluja. Rytmitys on todella kummallinen, eivätkä hahmojen väliset vuoropuhelut tunnu lainkaan luontevilta. Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan samanlaista vainoharhaisuutta, jollaista päähenkilö tuntee, mutta toteutus tuntuu lähinnä amatöörimäiseltä elokuvanteolta. Sentään mukana on hyvää kuvausta ja Danny Elfmanin kelpo musiikkeja. Muuten Nainen ikkunassa on käsittämätön hutilaukaus, eikä ole ihme, että se päätettiin dumpata Netflixiin ilman teatterikierrosta. Sääli, että näin huono räpellys jäi aiemmin monia laadukkaita elokuvia tuottaneen Fox 2000 Picturesin viimeiseksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman in the Window, 2021, 20th Century Studios, Fox 2000 Pictures, Scott Rudin Productions

Arvostelu: News of the World (2020)

NEWS OF THE WORLD

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Tom Hanks, Helena Zengel, Michael Covino, Thomas Francis Murphy, Fred Hechinger, Neil Sandilands, Mare Winningham, Elizabeth Marvel ja Bill Camp

Genre: western, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

News of the World perustuu Paulette Jilesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2017 Fox 2000 Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi suunnittelemaan sen pohjalta filmatisointia. Kuitenkin kun Fox siirtyi Disneylle, projekti siirrettiin Universal Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja News of the Worldin oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2020, mutta koronapandemian takia sen ensi-iltaa on siirretty. Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin jo viime jouluna, mutta muualla maailmalla se saapuu vasta nyt Netflixin suoratoistopalvelun levittämänä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä, mutten oikeastaan niistä ilmiselvimmistä syistä, eli että Tom Hanks näyttelee pääosaa ja Paul Greengrass toimii ohjaajana. Kiinnostuin nimittäin siitä, että saksalaisessa System Crasher -elokuvassa (Systemsprenger - 2019) ällistyttävän hurjan roolityön tehnyt Helena Zengel pääsisi näyttelemään Hollywood-tuotannossa. Katsoinkin News of the Worldin heti, kun se julkaistiin Netflixissä.

Vuonna 1870 Texasissa sisällissodan veteraani ja kaupungista toiseen kiertävä uutistenlukija Jefferson Kyle Kidd löytää nuoren tytön erämaasta ja päättää viedä hänet tytön perheen luokse.

Pääroolissa uutisia lukutaidottomille lukevana ja ympäri etelävaltioita kiertävänä kapteeni Jefferson Kyle Kiddinä nähdään Tom Hanks, joka on roolissaan erittäin hyvä, kuten häneltä voikin odottaa. Hanks on lähes roolissa kuin roolissa pidettävä ja sympaattinen, ja niin hän on myös tässä. Katsojana lähtee mielellään mukaan hänen matkalleen halki preerian lukemaan uutisia ja etsimään yksinäisen tytön kotia. Tyttönä taas nähdään tosiaan Helena Zengel, joka teki suuren vaikutuksen rajulla roolityöllään System Crasherissa. Hän on selvästi saanut roolin kyseisen elokuvan ansiosta, sillä myös tässä roolissa Zengel pääsee hurjistelemaan, eikä ole mikään kiltti ja tottelevainen lapsi. Hanksin ja Zengelin välille muodostuu nopeasti vahva yhteys, vaikka heidän hahmonsa eivät ymmärrä toistensa puheista sanaakaan, Kiddin puhuessa englantia ja tytön kiowaa. Hiljalleen muovautuva, melkein kuin isä-tytär-suhde luo elokuvaan sykkivän sydämen.

Rehellisesti sanoen lännenelokuvat on ollut genre, johon olen alkanut päästä mukaan vasta muutaman viime vuoden aikana, vierastettuani lajityyppiä pitkään. On jopa hieman harmi innostua länkkäreistä tässä kohtaa, kun niitä ei lähestulkoon tehdä enää lainkaan. Yllätyinkin jopa, kuinka innoissani olin nyt hyppäämässä villin lännen seikkailuihin mukaan, varsinkin kun seikkailua tähdittävät Hanks ja Zengel. Sääli vain, että elokuva piti katsoa kotisohvalta, eikä sitä päässyt kokemaan valkokankaalta, missä hienosti kuvatut maisemat olisivat päässeet oikeuksiinsa. Siitä huolimatta elokuva onnistui imaisemaan minut mukaansa aikamatkalle menneisyyteen ja seuraamaan etelävaltioiden menoa sisällissodan jälkeen. Tämä onkin yksi kiinnostavimmista puolista, pääkaksikon matkatessa kaupungista toiseen ja jokaisessa paikassa sodan jälkeen muuttuvaan maailmaan suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi yhdessä paikassa kannatetaan orjuuden loppumista ja toisaalla yhä kehutaan intiaanitappojen määrästä.

Näistä matkan välietapeista löytyy myös ongelmia, jotka vaikeuttavat Kiddin ja tytön matkaa. Niistä saadaan aikaiseksi oivaa jännitettä ja esimerkiksi noin puolessa välissä elokuvaa nähdäänkin tiivistunnelmainen piirityskohtaus, jossa Kiddin ja tytön täytyy tosissaan tehdä yhteistyötä selvitäkseen. Jotkut ovat liiankin kiinnostuneita ärhäkkäästä lapsesta ja miettivät, mitä hänellä voisi tienata, kun taas toiset pahastuvat Kiddin lukemista uutisista. Itse en ole koskaan pitänyt uutisten katselusta, mutta Kiddillä on niin karismaattinen ja kiehtova tapa tarinoida maailman tapahtumista, että jos hän toimisi vaikkapa Seitsemän uutisten ankkurina, saattaisin jopa päivittäin vaihtaa kanavaa MTV3:lle tuohon aikaan. 

Ohjaajan puikoissa toimii Bourne-leffoista parhaiten tunnettu Paul Greengrass, joka tekee tässä onneksi rauhallisempaa työtä. Greengrassiin yleensä yhdistetään heiluva käsivarakuva ja vauhdikas leikkaus, mutta sellainen ei sovi villin lännen maisemiin ja Greengrass onneksi tietää sen. Hänen ohjauksensa on hillitympää ja pidän siitä, kuinka hän kuljettaa tarinaa eteenpäin. Greengrass toimii myös toisena käsikirjoittajana Luke Daviesin kanssa. Kaksikko onnistuu tekstissään, vaikka kertomuksen finaalin voikin arvata helposti etukäteen jo alkupäässä. Tekniseltä puoleltaan News of the World on hieno kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin, joilla 1800-luvun loppu herätetään vaikuttavasti henkiin. Äänitehosteet ovat myös mainiot ja James Newton Howardin säveltämät musiikit säestävät oivallisesti kaksikon matkaa.

Yhteenveto: News of the World on erittäin mainio westerndraama, mikä hyötyy paljon Tom Hanksin ja Helena Zengelin lähes isä-tytärmäisestä kemiasta. Tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka lopputuloksen arvaisikin jo hyvissä ajoin. Kaksikon matkaa seuraa mielellään ja se tarjoaa mielenkiintoisia tapahtumia, kun he pysähtyvät eri paikoissa ja tapaavat erilaisia ihmisiä. Etelävaltioiden muovautuminen sisällissodan jäljiltä on kelvollisesti kuvattu. Mukaan mahtuu hieman jännitystäkin ja pientä toimintaa. Ajankuva on vaikuttavasti rakennettu lavastein ja asuin, ja Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta. Hanks on tuttuun tapaansa todella hyvä pääroolissa ja Zengel jatkaa vaikuttavaa työtään vaikeiden nuorten rooleissa. News of the Worldia voikin suositella lämpimästi lännentarinoiden ystäville - tosin sillä varoituksella, ettei siinä kauheasti ammuskella, vaan homma keskittyy enemmän draaman puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

News of the World, 2020, Universal Pictures, Perfect World Pictures, Pretty Pictures, Playtone

Arvostelu: Eighth Grade (2018)

EIGHTH GRADE

Ohjaus: Bo Burnham
Pääosissa: Elsie Fisher, Josh Hamilton, Emily Robinson, Catherine Oliviere, Jake Ryan, Luke Prael, Daniel Zolghadri, Fred Hechinger ja Imani Lewis
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Eighth Grade on ex-tubettajan ja nykyisen koomikko Bo Burnhamin esikoisohjaus. Burnham sai idean elokuvaan omasta nuoruudestaan, YouTube-taustastaan ja ahdistuksestaan, ja kehitteli tarinan, kun huomasi useaan otteeseen nuorten tyttöjen ottavan itsestään kuvia ostoskeskuksissa, mikä pisti hänet ajattelemaan, millaisia nämä tytöt ovat oikeasti ilman älypuhelimiaan. Käsikirjoituksen työstö lähti liikkeelle vuonna 2014 nimellä "The Coolest Girl in the World", mitä hän lähti myymään eri yhtiöille seuraavina vuosina. Pieni A24-yhtiö sai projektin, mutta sillä ehdolla, että Burnham saisi ohjata sen. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja lopulta Eighth Grade sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on esitetty useissa eri tapahtumissa ja Suomessa se esitettiin nyt alkuvuodesta Season Film Festivalilla. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä - etenkin kun elokuva tuntui saavan pelkkiä kehuja ja monet ylistivät sitä yhdeksi vuoden parhaista leffoista. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin tuntumaan siltä, ettei elokuva koskaan saapuisi Suomeen ja kun se vihdoin näytettiin Season Film Festivalilla, minua harmitti suuresti, sillä en päässyt katsomaan sitä. Suureksi ilokseni Eighth Grade kuitenkin ilmestyi vuokrauspalvelu Blockbusteriin, mitä kautta pääsin vihdoin katsomaan sen.

Introvertti Kayla-tyttö yrittää selvitä inhottavan kahdeksannen luokan viimeisistä viikoista, ennen kuin hän voisi aloittaa puhtaalta pöydältä high schoolissa.

Viidenkymmenen hakijan joukosta päähenkilö Kaylan roolin nappasi nuori Elsie Fisher, koska Burnhamin mukaan muut tytöt olivat itsevarmoja, jotka esittivät ujoa ja vain Fisher oli ujo, joka esitti itsevarmaa, ja juuri sitä Burnhamin mielestä rooli vaati. Fisherin roolitus on täysi napakymppi; hän tekee aivan uskomattoman hienon roolisuorituksen ja häikäisee jatkuvasti lahjakkuudellaan. Fisher ei tunnu koskaan millään lailla teennäiseltä - paitsi silloin kun hänen hahmonsa Kayla yrittää esittää olevansa joku muu kuin oikeasti on - vaan hän huokuu sellaista aitoutta, mikä puuttuu aika lailla kaikista teinileffoista. Aitoutta vain korostaa se, ettei Fisherin finnejä meikata piiloon, eikä hän omista mitään missivartaloa, vaan hän todella uskaltaa näyttää itsensä sellaisena kuin hän on - mitään häpeilemättä. Kuinka usein tällaista nähdään teinileffoissa? Kayla on välittömästi erittäin samaistuttava tapaus, oli katsoja sitten lopulta tyttö tai poika tai mitään muutakaan. Kaylan on tarkoitus näyttää yleisesti nuoruuden vaikeuksia ja niihin voi samaistua kuka tahansa sukupuolesta riippumatta. Mielenkiintoisen lisäyksen Kaylaan tuovat hänen YouTube-videonsa, missä hän yrittää antaa vinkkejä nuoruuden ongelmiin ja varttumisesta selviytymiseen, mutta läpi leffan on selvää, että hänelle itselleen tuottaa suunnattomia vaikeuksia seurata omia vinkkejään. Hahmosta alkaa välittämään nopeasti ja haluan vielä kerran painottaa, kuinka onnekkaita elokuvan tekijät olivat löytäessään Fisherin päärooliin. Yksi parhaimmista roolisuorituksista lapsinäyttelijältä, minkä olen koskaan nähnyt!
     Muita hahmoja leffassa ovat Kaylan isä (Josh Hamilton), jolla on suuria vaikeuksia löytää tapa kommunikoida tyttärensä kanssa, koulun suosituin tyttö Kennedy (Catherine Oliviere), jota Kayla samaan aikaan ihailee ja inhoaa, Kennedyn nörtti sukulainen Gabe (Jake Ryan), Kaylan ihastus Aiden (Luke Prael), sekä Kaylan ihailemat high school -nuoret Olivia (Emily Robinson), Aniyah (Imani Lewis), Trevor (Fred Hechinger) ja Riley (Daniel Zolghadri). Muut näyttelijät tekevät myös hyvää työtä, vaikka heidän hahmonsa jäävät lopulta aika vähäiselle ruutuajalle. Hamilton on erittäin mainio hieman pöhkönä isänä, joka yrittää keksiä tavan löytää yhteyden tyttäreensä.

Oletko kyllästynyt perinteisiin teinileffoihin, joissa kierrätetään vain paria eri juonta täysin ennalta-arvattavasti? Teinileffoihin, jotka tuntuvat enemmän fantasialta kuin oikealta kuvaukselta teini-iästä? Teinileffoihin, joissa koulun suosituin tyttö työntää sivuun itsekkyytensä ja tekee epäsuosituimmasta ja hammasrautoja käyttävästä tytöstä meikin ja kampauksen voimalla tanssien tähden? Teinileffoihin, jotka esittävät yhden tai kahden kohtauksen ajan olevansa syvällisiä, mutta ovat kokonaisuuksina loppujen lopuksi todella onttoja ja sieluttomia? Niin minäkin! Tuon jälkeen tämä kuulostaa hieman mainostelevisiolta, mutta... Eighth Grade on vastaus ongelmaanne! Tämä leffa on kaikkea sitä, mitä nuo geneeriset teinirainat voivat vain unelmoida olevansa ja vieläkin enemmän. Kaylaa esittävän Elsie Fisherin tavoin tämä filmi tuntuu aivan käsittämättömän aidolta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bo Burnham tuntuu todella ymmärtävän nuoria, ja hänen ohjauksensa ja Fisherin ilmiömäisen roolityön vuoksi katsoja pääsee täysillä Kaylan pään sisään ja ihan oikeasti ymmärtää, mitä tämä joutuu kokemaan. Sen lisäksi, että elokuva onnistuu olemaan kaikille sukupuolille lähestyttävä teos, myös aikuiset pystyvät uppoutumaan siihen omien nuoruusmuistojensa kautta. Vanhemmille kyseessä onkin tärkeä leffa, sillä elokuva käsittelee hienosti, kuinka vaikeaa teini-ikäisen ja vanhemman kommunikointi on. Kuinka rajojaan koetteleva nuori ajautuu yhä vain kauemmas vanhemmistaan ja kuinka tärkeää vanhemmalle on löytää oikea tapa kommunikoida lapsensa kanssa ja saada tämä pidettyä "oikealla polulla".

Pintapuolisesti Eighth Grade vaikuttaa vain kuvaukselta kasiluokkalaisen tytön parista viimeisestä viikosta ennen kesäloman alkua, mutta pintaa syvemmältä löytyy todella monikerroksinen ja monimutkikas tunnekuohujen ja ajatusvirtojen käsittely. Kuten jo sanoin, katsoja oikein imaistaan Kaylan pään sisälle. Vielä syvällisemmäksi homma muuttuu, kun kyseessä on teini-ikäisen pää, mikä kokee suuria vaikeuksia käsitellä kaikkea, mitä siellä pyörii. Elokuva käsittelee erilaisia paineita, joita nuori kokee joka päivä mennessään kouluun. Elokuva käsittelee sosiaalisen median tuomia lisäpaineita, kun nuori ei pysty pudottamaan rooliaan kotiin päästessään, vaan sitä täytyy jatkaa kellon ympäri. Kaylan YouTube-videoiden kautta käy hyvin selväksi, että näemme jatkuvasti ihmisiä, jotka vaikuttavat jonkinlaiselta, mutta ovatkin todellisuudessa täysin muuta. Kayla vaikuttaa videoillaan reippaalta ja iloiselta, mutta onkin oikeasti ujo. Monet teistä, jotka lukevat nyt tätä arviota, eivät varmasti tiedä, millainen minä oikeasti olen - vaikka tuntisittekin minut tosielämässä. Vielä lisäksi MeToo-liikkeen alettua elokuva uskaltaa hypätä erittäin vaikean aiheen pariin, eli alaikäisen kokemaan seksuaaliseen ahdisteluun. Eighth Gradesta löytyy todella, siis todella epämiellyttävä kohtaus, mikä jää varmasti kummittelemaan pitkäksi aikaa päässä. Enkä voi kuvitellakaan, miltä sellaisesta katsojasta tuntuu, joka on joskus joutunut olemaan samassa tilanteessa kuin Kayla.

Bo Burnham käsittelee näitä vaikeita aiheita mitä erinomaisimmalla tavalla. Elokuvasta ei huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa, vaan Burnhamin työ on äärimmäisen taidokasta, enkä malta odottaa näkeväni, mitä muuta hän voisi saada aikaiseksi. Vielä ohjaamista parempaa työtä Burnham tekee kuitenkin käsikirjoittajana - etenkin dialogin kirjoittajana. Filmin aitouden tunteeseen vaikuttaa vahvasti se, kuinka aidosti hahmot puhuvat toisilleen. Leffa on täynnä "öö" ja "niinku" -sanoja, joita nuoret käyttävät kaiken aikaa. Lisäksi kaikkien hankalien aiheiden käsittelyn mukaan Burnham onnistuu tuomaan paljon huumoria, mikä syntyy pääasiassa tavasta näyttää Kaylan koulun oppilaita ja mitä kaikkea tunneilla tapahtuu. Eighth Grade on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu. Vaikka mukana ei ole mitään hurjia kamerakikkoja, on täydellinen ratkaisu, että pääasiassa kamera on lukittu Kaylaan. Katsojalle ei usein näytetä, mitä hänen ympärillä olevat ihmiset tekevät puhuessaan, vaan elokuva keskittyy näyttämään, miten Kayla reagoi kaikkeen hänen ympärillään. Leikkaus on napakkaa, eikä filmillä olekaan kestoa kuin puolitoista tuntia. Anna Meredithin säveltämät elektroniset musiikit ovat erikoinen mutta toimiva lisä leffan henkeen. Parhaiten musiikkipuolelta jää kuitenkin soimaan Enyan "Orinoco Flow" -kappale. Burnham valitsi kappaleen, koska siinä on taikuuden tuntua, ja kun sosiaalinen media on kuin pyhä paikka Kaylalle, Burnham ajatteli kappaleen kuvastavan täysin sitä pyhyyttä. Ja niin se totta vie tekeekin.

Yhteenveto: Eighth Grade on aivan mahtava ja ennen kaikkea todella aidolta tuntuva elokuva teini-iästä. Leffa välttää kaikin tavoin vajoamisen geneeriseksi massateinifilmiksi, mitkä ovat lopulta enemmänkin fantasiaa epäuskottavien ja satumaisten käänteidensä kanssa. Ne ovat myös todella pinnallisia tekeleitä, kun taas Eighth Grade uskaltaa mennä oikeasti syvällisiin paikkoihin ja se käsittelee aiheitaan erinomaisesti. Nuorten kokemat valtavat paineet koulun, sosiaalisen median ja sukulaisten kautta ovat isossa roolissa ja filmi pistää miettimään, millaisia näkemämme ja tuntemamme ihmiset ihan oikeasti ovat. Leffasta löytyy mainiota huumoria, mutta se menee myös todella ahdistaviin tunnelmiin erään karmaisevan ja pysäyttävän kohtauksen aikana. Elokuva onnistuu liikuttamaan ja siinä pääsee täysin päähenkilö Kaylan päähän, mihin vaikuttavat ohjaaja-käsikirjoittaja Bo Burnhamin upea tapa ymmärtää nuoria, nokkela kameratyöskentely, sekä käsittämättömän huikean roolityön tekevä Elsie Fisher. Eighth Graden pitäisi mielestäni kuulua jokaisen yläasteikäisen katselulistalle, minkä lisäksi vanhempienkin kuuluisi nähdä se. Käykää siis tekin vuokraamassa tämä leffa ja jos innostuitte siitä kuten minä, jakakaa tätä arviota eteenpäin, jotta yhä useampi tulee tietoiseksi tästä muuten liian pienelle huomiolle jäävästä tärkeästä elokuvasta. Gucci!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Eighth Grade, 2018, A24, IAC Films

Yhteistyössä