Arvostelu: Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015)

CINDERELLA - TUHKIMON TARINA

CINDERELLA

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Lily James, Cate Blanchett, Richard Madden, Sophie McShera, Holliday Grainger, Helena Bonham Carter, Derek Jacobi, Nonso Anozie, Stellan Skarsgård, Jana Pérez, Ben Chaplin ja Hayley Atwell

Genre: romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Cinderella - Tuhkimon tarina on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Tuhkimo (Cinderella - 1950), joka puolestaan perustuu ranskalaisen Charles Perraultin muunnelmaan Tuhkimo-kansantarusta. Tim Burtonin ohjaaman Liisa Ihmemaassa -uudelleenfilmatisoinnin (Alice in Wonderland - 2010) oltua taloudellinen jättihitti, Disney alkoi tehtailla lisää näyteltyjä versioita animaatioklassikoistaan. Aline Brosh McKenna työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta Disney koki sen ottavan liikaa vapauksia lähdemateriaalista ja Chris Weitz palkattiin muuttamaan tekstiä lähemmäs alkuperäisleffaa. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Mark Romanek, mutta hänetkin vaihdettiin lopulta Kenneth Branaghiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja Cinderella - Tuhkimon tarina sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 13. helmikuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä versiona tutusta sadusta. Kun huomasin Cinderella - Tuhkimon tarinan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun Ellan äiti kuolee, hänen isänsä ottaa itselleen uuden vaimon. Mutta kun Ellan isäkin kuolee, Ellalle paljastuu, millaisia ihmishirviöitä hänen uusi äitipuolensa ja tämän tyttäret ovat. Paikallisen prinssin etsiessä itselleen vaimoa, Ella näkee tilaisuutensa tulleen uuteen elämään.

Pääroolissa Ellana - tai kuten hänen uudet siskonsa alkavat kutsua häntä, Tuhkimona - nähdään Lily James, joka oli tuohon aikaan varsin tuntematon nimi; tuttu lähinnä Downton Abbey -sarjan (2010-2015) sivuroolista. Tuhkimon näytteleminen nosti Jamesin tietty kuuluisuuteen, eikä onneksi vain ikonisen roolihahmon takia. Vaikka James kokeekin ajoittain pieniä vaikeuksia olla luonnollinen kameran edessä, hän suoriutuu roolistaan pääasiassa mallikkaasti, tulkiten hyvin hahmonsa kiltteyttä ja ihmetystä erilaisista taianomaisista ja hulppeista jutuista, joita hänen eteensä tulee elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Ben Chaplin ja Hayley Atwell Ellan vanhempina, jotka menehtyvät molemmat sairauteen, jättäen Ellan yksin uuden perheensä, Cate Blanchettin näyttelemän katalan äitipuolen ja tämän tytärten, Drisellan (myöskin Downton Abbeyssa näytellyt Sophie McShera) ja Anastasian (Holliday Grainger) kanssa, Derek Jacobi valtakunnan kuninkaana ja Richard Madden prinssi Kitinä, Nanzo Anosie prinssille uskollisena kapteenina, Stellan Skarsgård juonittelevana suurherttuana, sekä Helena Bonham Carter kertojaäänenäkin toimivana hyvänä haltijakummina. Yleensä mahtava Carter jää oudosti elokuvan heikoimmaksi suorittajaksi, eikä hän istu lähes lainkaan osaansa. Sen sijaan Blanchett tarjoaa elokuvan parhaan suorituksen onnistuneen inhottavana äitipuolena, joka herättää katsojassa suurta vihaa läpi leffan. Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Madden on kelpo valinta prinssiksi, joka saa hahmona huomattavasti enemmän lihaa luidensa ympärille kuin Tuhkimo-animaatiossa, jossa prinssi jäi täysin tylsäksi ja persoonattomaksi patsastelijaksi.

Joskus elokuvat näyttäytyvät paremmassa valossa vuosien jälkeen, kun elokuvaa seuranneet ja samaan pyrkineet ovatkin olleet heikompia kuin edeltäjänsä. Kun Cinderella - Tuhkimon tarina ilmestyi, pidin sitä aika keskinkertaisena versiona vanhan animaation pohjalta, mutta tuolloin rahanahne Disney ei ollut vielä tehnyt lähes joka toisesta piirretystään näyteltyä versiota. Nyt toinen toistaan heikompien ja sieluttomampien esitysten, kuten Dumbon (2019), Leijonakuninkaan (The Lion King - 2019), Mulanin (2020), Pinocchion (2022), Peter Pan ja Leenan (Peter Pan & Wendy - 2023) ja Pienen merenneidon (The Little Mermaid - 2023) jälkeen tämä Cinderella - Tuhkimon tarina osoittautuikin uudelleenkatselulla varsin toimivaksi päivitykseksi alkuperäisestä klassikosta.

Täyden kopion sijaan elokuvassa on haluttu laajentaa juttuja ja syventyä tiettyihin asioihin enemmän. Jotkut muutokset vahvistavat tarinaa, toiset taas venyttävät leffaa turhan pitkäksi. Siinä, missä alkuperäinen animaatio lähti suoraan liikkeelle siitä, kun Tuhkimon vanhemmat ovat menehtyneet ja hän jää uuden sijaisperheensä piinattavaksi, tässä versiossa käytetään enemmän aikaa Tuhkimon lapsuudessa ja vanhempien seurassa. Ja kuten jo sanoin, prinssille on haluttu enemmän syvyyttä ja samalla myös prinssin ja Tuhkimon välille on haluttu nykyaikaisesti rakentaa muutakin kuin pelkkää pinnallista rakastumista yhden tanssin aikana. Muutenkin elokuvan teemat pinnallisuuden välttämisestä ja toisen hyväksymisestä sellaisena kuin tämä on, olivat hänen taustansa mitä ikinä ovatkaan, ovat mainioita.

Rakenteeltaan ja tunnelmaltaan elokuva ontuu kuitenkin hieman ja valitettavasti etenkin hyvän haltijakummin kohtaus tuntuu kuin ihan eri leffasta repäistyltä yhtäkkisen letkeän luonteensa takia. Kohtauksessa jää hiertämään myös se, ettei sen aikana kuulla alkuperäisestä Tuhkimosta tuttua, leffan parasta laulua, eli Bibbidi-Bobbidi-Boota. Yleisesti on myös sääli, että animaatiosta tutut eläinhahmot jäävät tässä täysin statisteiksi ja esimerkiksi hiiret Huli ja Vili ovat mukana lähinnä muodon vuoksi. Elokuvan taianomaisuudessa luotetaan liikaa oman aikansa, nyt jo yllättävän paljon vanhentuneiden tietokonetehosteiden tuottamaan lumoon, ehdan maagisen ilmapiirin sijaan. Vikoineenkin Cinderella - Tuhkimon tarina onnistuu paikka paikoin mahdottomassa, eli ylittämään piirrosklassikon, mutta kokonaisuutena se jää silti lähinnä kelvolliseksi satuleffaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa paremmin näyttelijänä tuttu Kenneth Branagh, joka ei ole koskaan pahemmin vakuuttanut minua kameran takana. Cinderella - Tuhkimon tarinan parissa Branaghin työ on pääasiassa ihan hyvää ja hän suoriutuu etenkin suuresta juhlakohtauksesta parhaiten. Chris Weitzin käsikirjoitus rikastuttaa onnistuneesti tuttua tarinaa ja tekee siitä astetta nykypäiväisemmän, menemättä kuitenkaan liian moderniksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, joskin digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä. Kameratyöskentely on mallikasta, lavasteet ovat hulppeat ja puvut toinen toistaan upeampia. Eipä ihme, että elokuva nappasi puvustuksesta Oscar-ehdokkuuden. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cinderella, 2015, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Beagle Pug Films, Genre Films

Arvostelu: Gladiator II (2024)

GLADIATOR II

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Paul Mescal, Denzel Washington, Pedro Pascal, Joseph Quinn, Fred Hechinger, Connie Nielsen, Derek Jacobi, Lior Raz, Tim McInnerny, Alexander Karim ja Rory McCann

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Ridley Scottin ohjaama, löyhästi historiaan perustuva elokuva Gladiaattori (Gladiator - 2000) oli taloudellinen jättihitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja voitti jopa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Pian ilmoitettiinkin, että jatko-osa oli suunnitteilla. David Franzoni ja John Logan ryhtyivät työstämään jatkotarinaa, mutta projekti jäi junnaamaan paikoillaan, jolloin Nick Cave palkattiin kirjoittamaan täysin uusi tarina. Siinä Maximus palaisi takaisin eloon kuolemattomana soturina, jonka tehtävänä on pyyhkiä kristinusko maailmasta ja elokuvan aikana hänet nähtäisiin kulkemassa historiallisista tapahtumista toiseen, aina nykypäivään asti. Tämä käsikirjoitus (onneksi) hylättiin DreamWorks-studion toimesta. 2000-luvun alussa studio oli kuitenkin ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja joutui myymään elokuviensa oikeuksia eteenpäin ja myi Gladiaattorin jatko-osan Paramount Picturesille vuonna 2006. Kun projekti ei ottanut tuulta siipiensä alle, Scott päätti siirtyä muihin projekteihin, kunnes kymmenisen vuotta myöhemmin hän huomasi alkuperäiselokuvan nousseen modernin klassikon asemaan. Scott meni Paramountin juttusille ja studiolla päätettiin lopulta vuonna 2018 näyttää vihreää valoa Gladiaattorin jatkolle. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Gladiator II on saanut ensi-iltansa... enkä todellakaan olisi halunnut nähdä elokuvaa. Rakastan alkuperäistä Gladiaattoria; kyseessä on yksi suosikkielokuvistani. En nähnyt mitään tarvetta jatkaa sen tarinaa ja etenkin kun jatko-osa ajautui tuotantohelvettiin, olin yhä enemmän sitä mieltä, että Scottin ja muiden pitäisi ymmärtää jättää asia sikseen. Scottin viime vuosien elokuvien, kuten Exodus: Gods and Kings (2014), All the Money in the World (2017), The Last Duel (2021) ja Napoleon (2023) oltua isoja taloudellisia pettymyksiä, koin Gladiator II:n lähinnä aikoinaan väkevän ohjaajan viimeiseksi epätoivoiseksi yritykseksi tehdä vielä yksi hitti. Suuresta skeptisyydestäni huolimatta kävin kuitenkin katsomassa Gladiator II:n heti ensi-iltapäivänä.

Vaimonsa kuoltua Rooman armeijan hyökkäyksessä, orjuutettu Hanno vannoo kostoa keisarikunnalle ja näkee tilaisuutensa tulleen, kun hänet heivataan taistelemaan gladiaattorina Colosseumilla.

Tämänkertaisena gladiaattorina, Hannona nähdään Paul Mescal, joka on tehnyt kovaa nousua elokuvamaailmassa, saatuaan Oscar-ehdokkuuden hienolla työllään Aftersun - päivämme auringossa -elokuvassa (Aftersun - 2022). Gladiator II:n myötä Mescalille taatusti avautuu lisää ovia, eikä ihme. Mescal näyttää jälleen olevan lahjakas näyttelijä, vaikkei hänestä löydykään samaa karismaa kuin edeltäjästään Russell Crowesta. Hanno jää hahmona hieman tönköksi, eikä hänen todellista henkilöllisyyttä ole missään nimessä vaikea arvata. Hahmon kohdalla tehdyt ratkaisut turhauttavat hieman, niiden tehdessä osittain hallaa Crowen esittämän Maximuksen muistolle.

     Alkuperäisestä elokuvasta paluun tekevät Connie Nielsenin näyttelemä Lucilla ja Derek Jacobin esittämä senaattori Gracchus, kun taas uusina hahmoina esitellään Pedro Pascalin näyttelemä Rooman kenraali Acacius, jonka johtamat joukot tappavat Hannon vaimon (Yuval Gonen), johtaen miehen koston polulle, Denzel Washingtonin näyttelemä Macrinus, joka tienaa rahaa gladiaattoreilla ja saakin Hannon käsiinsä, hyvin samaan tapaan kuin Oliver Reedin esittämä Proximo alkuperäisleffassa, sekä uudet keisarit, Joseph Quinnin ja Fred Hechingerin näyttelemät veljekset Geta ja Caracalla. Pascal ja erityisesti Washington hoitavat tonttinsa väkevästi ja heidän hahmonsa ovat mainiot, jopa kiinnostavammat kuin itse Hanno. Washingtonin hahmosta on saatu aikaan onnistuneen kiero, tämän ollessa valmis puukottamaan ketä tahansa selkään, saadakseen haluamansa. Pascalin esittämästa Acaciuksesta löytyy myös enemmän kuin aluksi vaikuttaisi, mutta hahmon potentiaali hukataan leffan edetessä. Heikoimmat suoritukset tarjoavat ehdottomasti Quinn ja etenkin Hechinger, joiden esittämät vallasta hulluuntuneet keisariveljekset ovat vaivaannuttavia karikatyyrejä, jotka jäävät täysin alikehitetyiksi hahmoina.

Gladiator II oli hyvin pitkälti juuri sitä, mitä odotinkin: pätevillä näyttelijöillä ja vaikuttavilla puitteilla tehty, mutta täysin turha ja rahan perässä väkisin väännetty jatko-osa, joka tekee osittain hallaa alkuperäiselle mestariteokselle. Maximuksen uhraus ei lopulta johtanutkaan mihinkään, kun valta ei siirtynyt Rooman kansalle, vaan Geta ja Caracalla ottivat Commodusin paikan uusina keisarina (näin toki tapahtui tosielämässäkin, mutta kun Ridley on kaikissa haastatteluissa haistattanut vitut jokaiselle, joka on kehdannut kyseenalaistaa hänen elokuviensa historiallisuuden, teen saman). Maximus ei myöskään ollut se kunnian mies, jona hänet esitettiin, vaan kuten monet fanit teorisoivat, Lucillan poika Lucius on paljastettu Maximuksen pojaksi. Itse pidin enemmän teoriasta, että Lucius olisi ollut insestin lopputulos ja Lucius joutuisi painiskelemaan tämän taakan kanssa, ollessaan inhotun Commoduksen poika.

Eniten Gladiator II:ssa minua kuitenkin turhautti, kuinka tylsästi se kopioi alkuperäistä elokuvaa. Juoni on hyvin pitkälti sama. Päähenkilön perhe tapetaan, hänet orjuutetaan ja hänet passitetaan gladiaattoriksi, samalla kun hän janoaa kostoa Rooman johdolle. Samaan aikaan senaatissa kaavaillaan salajuonta keisarin syrjäyttämiseksi. Suuri osa hahmoistakin tuntuu lähtökohtaisesta turhan tutuilta ja syyllistyypä elokuva kierrättämään niitä ikonisimpiakin repliikkejä varsin kiusallisesti. Eikö 24 vuodessa ihan oikeasti keksitty mitään muuta? Tähänkö on oikeasti tultu, että jopa Ridley Scottin kaltainen, ennen niin kova tekijä on joutunut helpon rahan perässä tehtyjen jatkoturhakkeiden pariin? Tiedän, että Scottin viimevuotiset leffat ovat lähes kaikki flopanneet, mutta onko ukolla näin pahasti rahasta pulaa? Vai halusiko Scott vain varmistaa, että kukaan muu kuin hän ei saa tehdä Gladiaattorille jatkoa?

Jatko-osaa on tietty tehty tutulla periaatteella, että "mitä isompaa, niin sen parempi". Eihän se näin aina todellakaan ole ja sen Gladiator II osoittaa. Leffa yrittää olla mahdollisimman mahtipontinen, mistä viestii jo se, kuinka suuruudenhulluja itse gladiaattorimatseista on tehty. Sen sijaan, että karskit äijät vain pistäisivät toisiaan lihoiksi, areenalle tuodaan suunnilleen joka kerta jokin eläin, mikä alkaa nopeasti tuntumaan kikalta, etenkin kun sarvikuonot, raivopäiset apinat ja jopa verenhimoiset haikalat on toteutettu aika kököin digiefektein. Meno muuttuu lopulta enemmän hölmöksi kuin jännittäväksi. Jännite uupuu muutenkin, sillä käsikirjoitus kulkee liian tuttuja latuja. Tunnelataus jää ylipäätään ontoksi, toisin kuin edeltäjässä. Ja jos tässä päähenkilö-gladiaattori olisi kädet levällään huutanut, että "Are you not entertained?!", olisin valitettavasti joutunut vastaamaan, että en. Ajoittain olin jopa tylsistynyt.

Vaikka Scottin työssä onkin roimasti kritisoitavaa, on samalla myös pakko ihailla, millaisella intensiteetillä Scott ajoittain ohjaa elokuvaa, ollakseen jo lähes 87-vuotias. Jos Scott olisi pistänyt näin paljon energiaa peliin vaikkapa The Last Dueliin tai Napoleoniin, ehkä ne olisivat tavoittaneet yleisönsä ja Gladiator II:een ei olisi tarvinnut turvautua. Valitettavasti yleisöt turvautuvat nykyään siihen, mikä on tuttua ja studioilla tiedetään se. Mikäli elokuva menestyy, on Gladiator III vääjäämätön. Sekin tuntuisi turhalta, sillä tämä kakkososa vie jälleen kertomuksen päätökseen.

Ailahtelevaa on myös elokuvan tekninen puoli. Gladiator II on taitavasti kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Puitteiltaan leffa on huikea taidonnäyte. Lavasteet ovat parhaimmillaan uskomattomat kaikessa jylhyydessään ja puvustuskin on erinomaista. Enpä yllättyisi, jos näistä ropisisi Oscar-ehdokkuuksia. Äänimaailma rymistelee oivallisesti, mitä tukevat Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit. Parasta antia musiikeissa on toki alkuperäisleffasta kierrätetyt Hans Zimmerin kauniit melodiat. Tietokonetehosteet ovat hämmentävästi jo nyt parhaat päivänsä nähneen näköisiä. Siinä, missä alkuperäisleffa on kestänyt pääasiassa hyvin aikaa, Gladiator II:n digiefektit ovat jatkuvasti silmiinpistävät ja paikoin hassunkin viimeistelemättömät. Kokonaisuus on myös hitusen kömpelösti leikattu kasaan ja vähän väliä minusta tuntui siltä, että seasta puuttuu pätkiä. Scott on toki tunnettu siitä, että hänen elokuvistaan julkaistaan myöhemmin pidempiä leikkausversioita, joten kenties Gladiator II:stakin tulee vielä joku päivä kolmen tunnin versio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gladiator II, 2024, Paramount Pictures, Scott Free Productions, Red Wagon Films

Arvostelu: Underworld: Evolution (2006)

UNDERWORLD: EVOLUTION

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Tony Curran, Derek Jacobi, Steven Mackintosh, Brian Steele, Shane Brolly ja Bill Nighy

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Vampyyrielokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen elokuvan avausviikonlopun lipputulot nähtyään Screen Gems -studio ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi leffaa lisää. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2005 ja lopulta Underworld: Evolution sai ensi-iltansa tammikuussa 2006. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti, mutta sai kriitikoilta heikommat arviot. Itse katsoin Underworld: Evolutionin vasta kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Katsoinkin Underworld: Evolutionin jo kaksi päivää Varjojen valtakunnan jälkeen.

Tapettuaan Viktorin, vampyyri Selene ja hybridi Michael ovat karkumatkalla, samalla kun ensimmäinen vampyyri Marcus herää horroksestaan ja lähtee jahtaamaan kaksikkoa.

Kate Beckinsale tekee paluun vampyyri Seleneksi, jonka maailmankuva mullistui täysin Varjojen valtakunnan päätteeksi ja nyt kakkosleffan alussa hän on pakomatkalla rakkaan Michael Corveninsa (Scott Speedman) kanssa. Ykköselokuvan lopussa Michaelista muovautui vampyyrin ja ihmissuden sekoitus, uudenlainen hybridi, jonka perässä nyt tietty molemmat lajit ovat. Beckinsale suoriutuu toistamiseen mainiosti toimintasankarin osasta, mutta hieman pökkelö Speedman ei vieläkään ihan vakuuta roolissaan. Beckinsalen ja Speedmanin väliltä ei erityistä kemiaa löydy, mutta he toimivat silti tarpeeksi kelvollisesti parivaljakkona.

     Elokuvassa nähdään myös edellisestä leffasta tutut Shane Brolly Kravenina ja Bill Nighy takaumakohtauksessa Viktorina, sekä uusina tuttavuuksina Tony Curranin näyttelemä vampyyreistä vanhin Marcus, Derek Jacobin esittämä mysteerimies Lorenz Macaro, Steven Mackintoshin näyttelemä vampyyrihistorioitsija Andreas Tanis ja Brian Steelen esittämä ihmissusista ensimmäinen William. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa ihan passelisti. Curranista löytyy oivaa uhkaavuutta Marcukseksi. Suuri osa hahmon uhkaavuudesta tosin syntyy hahmon vaikuttavan karmivasta asusta ja maskeerauksesta.

Underworld: Evolution lähtee liikkeelle lähes suoraan siitä hetkestä, mihin Varjojen valtakunnassa jäätiin. Edellisosan tapahtumien nopean kertauksen jälkeen hahmot ja katsoja heitetään suoraan keskelle toimintaa, Selenen ja Michaelin paetessa ja Marcuksen herätessä pitkästä unestaan. Elokuva onkin pääasiassa hyvin suoraviivaista takaa-ajoa, pääkaksikon kohdatessa matkallaan erilaisia haasteita ja pinteitä. Hommaa mutkistetaan kuitenkin ehkä jopa liiaksikin asti erilaisilla perhe- ja sukukuvioilla, kun hahmot ryhtyvät selvittämään, mikä olikaan tosiasiassa vampyyrien ja ihmissusien vuosisatojen sodan syynä. Muuten varsin simppeliksi leffaksi katsoja putoilee välillä kärryiltä, kun yrittää pysyä perässä hahmojen suhteista toisiinsa.

Elokuvasta löytyy tiettyjä yksityiskohtia, joissa se nousee hieman edeltäjänsä yläpuolelle, pääasiassa liittyen tämänkertaiseen viholliseen. Vaikkei Tony Curran ole Bill Nighyn veroinen näyttelijä, on Marcuksesta saatu uhkaavampi ja vaarallisempi tapaus kuin Viktorista. Kunnon lepakkosiivillä varustettu Marcus on kuin mikäkin videopelin boss-pahis, jota kohti voi ampua useammatkin lippaat tyhjäksi, mutta silti vihulainen vain jatkaa jahtiaan. Muuten Underworld: Evolution jää Varjojen valtakunnan... noh, varjoon. Elokuvan tarina ei ole yhtä mukaansatempaava, vaikka takaa-ajo pitääkin ihan hyvin mielenkiintoa yllä. Toimintakohtaukset ovat ihan meneviä, eikä leffa onneksi säästele raakuuksissa. Jännitystä ei pahemmin löydy, mitä kyllä toivoisi leffalta, jossa esiintyy vampyyrejä ja ihmissusia. Jokin tietty elokuvallisuus kaiken keskeltä uupuu ja Underworld: Evolution tuntuu pikemminkin todella pitkältä televisiosarjan jaksolta.

Len Wiseman jatkaa ohjaajan tuolilla, Danny McBriden työstettyä tämänkin leffan käsikirjoituksen. Kaksikko ei onnistu yhtä hyvin jatkotarinan kanssa, mutta on saanut sentään luotua hyvän pahiksen. Visuaaliselta anniltaan Underworld: Evolution suorastaan velloo sinertävissä synkkyyksissä. Osittain värien ja valojen käyttö toimii, mutta paikoitellen tehokeino myös häiritsee. Leffa on kuvattu ihan hyvin ja niin lavasteet kuin asut ja maskeeraukset ovat hienot. Ihmissusipuvut ja Marcuksen lepakkomainen olomuoto ovat erityisen upeat. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan tässäkään osassa vakuuta, vaikka budjetti on tuplaantunut Varjojen valtakunnasta. Hahmojen muuttumiset hirviömuotoihinsa ovat aika kökösti toteutettuja. Äänimaailma toimii hyvin Marco Beltramin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Underworld: Evolution on ihan kiva jatko-osa oivalliselle fantasiatoimintaelokuvalle, mutta tuntuu ajoittain enemmän televisiosarjan jaksolta kuin kunnon elokuvalta. Tarina ei ole yhtä vahva kuin viimeksi, mutta takaa-ajoon perustuva rakenne pitää tarpeeksi hyvin mukanaan, etenkin kun vauhtia ja vaaratilanteita tarjotaan tasaisin väliajoin. Jännite kuitenkin puuttuu, vaikka Marcuksesta on saatu uhkaava pahis, etenkin hurjassa lepakkomuodossaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu ailahtelevasti rooleistaan, Kate Beckinsalen toimiessa toistamiseen hyvin vampyyri Selenenä. Visuaalinen ilmekin vaihtelee tasoaan hienojen lavasteidensa ja maskeeraustensa, sekä heikkojen erikoistehosteidensa ja ärsyttäväksi käyvän sinisyytensä kanssa. Jos pidit Varjojen valtakunnasta, kannattaa Underworld: Evolutionkin katsoa, vaikkei luvassa olekaan yhtä toimiva fantasiaraina.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Evolution, 2003, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Vancouver Film Studios

Arvostelu: Gladiaattori (Gladiator - 2000)

GLADIAATTORI

GLADIATOR

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Russell Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen, Oliver Reed, Djimon Hounsou, Derek Jacobi, Spencer Treat Clark, Ralf Möller, Tomas Arana, David Schofield, John Shrapnel, Tommy Flanagan ja Richard Harris
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Gladiator, eli suomalaisittain Gladiaattori on Ridley Scottin ohjaama historiallinen elokuva, mikä on saanut inspiraationsa Daniel P. Mannixin kirjasta "Those About to Die" (1958) ja tietty Rooman valtakunnan ajasta. Käsikirjoittaja David Franzoni keksi elokuvan tarinan ja sai sen myytyä DreamWorksille. Alunperin vuonna 1998 Franzonin tarina oli hyvin erilainen, mutta pikkuhiljaa se alkoi siirtyä siihen muotoon, mikä vastaisi lopullista elokuvaa. Ridley Scott palkattiin elokuvan ohjaajaksi, joka oli jo pidempään ollut kiehtoutunut antiikin Roomasta. Scott kuitenkin piti Franzonin kirjoittamaa dialogia kömpelönä ja palkkasi John Loganin työstämään käsikirjoitusta uuteen uskoon. Käsikirjoitusta työstämään tuotiin vielä William Nicholson juuri ennen kuvauksia, sillä päänäyttelijä Russell Crowe valitti joistain sen ongelmista. Kirjoitusprosessi jatkui vielä, kun kuvaukset alkoivat tammikuussa 1999. Lopulta Gladiaattori saatiin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys - ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) jälkeen - minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta, vaikka jotkut kritisoivat elokuvan historiallisia epätarkkuuksia ja vapauksia. Gladiaattori oli ehdolla jopa kahdestatoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti viisi (paras elokuva, paras miespääosa, paras puvustus, paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet - muut ehdokkuudet olivat mm. ohjauksesta, miessivuosasta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta, lavastuksesta ja musiikeista), kolmestatoista BAFTA-palkinnoista, joista se voitti neljä (paras elokuva, paras kuvaus, paras lavastus ja paras leikkaus), sekä viidestä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras elokuva ja paras musiikki). Itse näin Gladiaattorin ensimmäistä kertaa jo ala-asteella ja jo silloin ihastuin elokuvaan todella vahvasti. Tämän elokuvan vuoksi historia oli lempiaineeni koulussa, kun käsittelyyn tulivat antiikin Kreikka ja Rooma. Olen katsonut filmin useita kertoja uudestaan ja kun huomasin, että leffa täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että minun täytyi katsoa ja arvostella elokuva tämän kunniaksi - onhan Gladiaattori selvä suosikkielokuvani vuodelta 2000!

Vuonna 180 ajanlaskun alkamisen jälkeen kuolemaa tekevä Rooman keisari Marcus Aurelius päättää antaa vallan takaisin kansalle, eikä halua tehdä ylimielisestä pojastaan Commoduksesta uutta keisaria. Kun Commodus saa kuulla tästä, hän murhaa isänsä, ennen kuin tämä ehtii julkistaa päätöstään ja yrittää tapattaa myös keisarille uskollisen kenraalin, Maximuksen, jolle keisari ehti kertoa suunnitelmastaan. Maximus jää henkiin, mutta joutuu orjaksi gladiaattoritaisteluihin.

Russell Crowe on Maximus Decimus Meridius, Pohjoisen armeijoiden komentaja, Felix-legioonan kenraali, todellisen keisarin, Marcus Aureliuksen uskollinen palvelija, murhatun pojan isä, murhatun vaimon mies ja hän aikoo saada kostonsa, tässä elämässä tai seuraavassa. Harvemmin yksikään hahmo esittelee itseään näin perusteellisesti ja niin vakuuttavasti, että katsoja saa kylmiä väreitä. Crowe ei ole koskaan kuulunut suosikkinäyttelijöideni joukkoon ja vaikka olen nähnyt häneltä hyviä roolisuorituksia, on hän välillä myös puinen ja tylsä elokuvissa. Gladiaattorissa Maximuksena Crowe on kuitenkin erinomainen läpi leffan. Hän onnistuu tekemään paljon hyvin vähälläkin. Vaikka taisteluissa Crowen täytyy liikkua huomattavasti enemmän, on hän parhaimmillaan draamakohtauksissa, sillä hän osaa näytellä niin hyvin jo pelkillä silmillään. Katsoja on koko leffan Maximuksen puolella ja haluaa, että tämä pääsee kostamaan perheensä kuoleman.
     Vaikka Crowe on todella hyvä tässä leffassa ja saikin roolisuorituksestaan mm. Oscar-palkinnon, vaikuttavimman roolityön tekee mielestäni Commodusta näyttelevä Joaquin Phoenix. Phoenix tuo täydellisesti esiin Commoduksen moniulotteisuuden. Vaikka hän onkin erittäin inhottava persoona, joka ajattelee lähinnä vain itseään, hahmo on niin hienosti kirjoitettu, että katsoja ymmärtää täysin, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Jo leffan alusta asti painotetaan, kuinka keisari Aurelius on pitänyt Maximusta enemmän poikanaan kuin Commodusta. Commodus on vuosia yrittänyt todistaa olevansa isänsä arvoinen, mutta turhaan. Katsoja huomaakin välillä tuntevansa empatiaa hahmoa kohtaan, vaikka samalla Commoduksesta on vaikea pitää. Phoenix osoittaa hyvin hahmon kärsimyksen ja hän olisi mielestäni yhtä lailla ansainnut Oscarin suorituksestaan.

Elokuvassa nähdään myös huikea Richard Harris keisari Marcus Aureliuksena, Connie Nielsen tämän tyttärenä eli Commoduksen siskona Lucillana ja Spencer Treat Clark tämän Lucius-poikana, Oliver Reed gladiaattorikouluttaja Proximona, Djimon Hounsou ja Ralf Möller gladiaattoreina, Derek Jacobi, David Schofield ja John Shrapnel Rooman senaattoreina, sekä Tomas Arana keisarille uskollisena kenraali Quintusina. Kaikki näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä leffassa. Nielsen tuo hienosti esiin Lucillan pelon, kun Commodus nousee keisariksi, kun taas Harris on mitä täydellisin valinta arvokkaan ja vanhan Aureliuksen rooliin. Harrisin hiljainen, kuiskaava puhetapa on vangitsevaa kuunneltavaa ja jo pelkkä hänen äänensä sisältää hurjan määrän karismaa. Oliver Reed valitettavasti kuoli kesken elokuvan kuvausten ja loppupäässä yhteen kohtaukseen hänet täytyi luoda osittain digitaalisesti. Katsoja kyllä huomaa, missä kohtaa tämä tapahtuu, mutta lopputulos ei ole liian hurja, jotta se rikkoisi illuusion kokonaan.

Muiden samanlaisten "miekka ja sandaali" -elokuvien, kuten Ben-Hur (1959) ja Spartacus (1960) tavoin Gladiaattori on pitkä elokuva - sen teatteriversiolla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, ja pidennetty ohjaajan versio kestää jopa lähemmäs kolme tuntia. Tällaisiin eeppisiin kertomuksiin tuo pitkä kesto kuitenkin sopii erittäin hyvin, eikä Gladiaattori todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Elokuva on niin mestarillisesti rakennettu ja sen tarina on niin hienosti kerrottu, että filmi nappaa heti mukaansa ja onkin jo pian päättynyt. Leffa pohjustaa alussa pitkään ja tarkasti tarinaansa ja sen hahmoja. Hyvin nopeasti käy selväksi, mistä Maximuksen ja Commoduksen viha toisiaan kohtaan johtuu ja sitä hyödynnetään täydellisesti läpi elokuvan. Vastakkainasettelu on erinomainen. Tällä luodaan myös yllättävänkin vahvaa draamaa, mikä aidosti koskettaa. Alahuuli väpättää jo siinä kohtaa, kun Maximus palaa henkihievereissä kotiinsa, vain löytääkseen vaimonsa ja lapsensa kuolleina. Kaikin puolin tunnelma on upeasti luotu. Elokuva jännittää useassa kohtaa ja pariin hetkeen on tuotu hilpeää huumoria. Antiikin Roomaa esitellään kiehtovasti ja tarina on niin mukaansatempaava, että se pitää katsojasta kiinni rautaisella otteella.

Kun elokuva kertoo nimensä mukaisesti gladiaattorista, tarjoaa elokuva tietty taisteluja areenalla. On mukana tosin todella vaikuttavasti toteutettu sotakin heti leffan alussa, mikä viestii, millaista menoa on luvassa. Kun toiminta alkaa, on se väkivaltaista ja brutaalia. Miekan viiltäessä veri roiskuu ja muutamat kohdat ovat yllättävänkin tylyjä. Jokainen toimintakohtaus onnistuu hienosti olemaan hieman erilainen kuin aiempi ja jokaisessa gladiaattoritaistossa kohdataan hieman erilainen vastus. Vaikka taistelut ovat näyttäviä ja vangitsevaa seurattavaa, on kuitenkin mahtavaa, että pääasiassa elokuva kertoo lujaa tarinaa. Se syventää hienosti hahmojaan koko kestonsa ajan aina pysäyttävään loppuhuipennukseensa asti, mitä seuraa niin tarkasti, että jossain kohtaa voi huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta elokuva onnistuu jättämään minulle todella haikean, mutta fantastisen olon, sillä tiedostan nähneeni - ei, vaan kokeneeni jotain elämää suurempaa. Gladiaattori on ehdottomasti yksi suosikkielokuvistani. En keksi tästä oikeastaan mitään muuta vikaa kuin se, ettei leffa mukaile todellista historiaa. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius ei nimittäin kuollut Commoduksen kädestä. Tämä on kuitenkin itselleni täysin mitätön seikka. Joka kerta, kun Maximus karjaisee "Are you not entertained?!" minun tekee mieli huutaa takaisin "Hell yes!" Tämä on vain yksi Gladiaattorin useista mahtavista kohtauksista.

Elokuvan ohjauksesta vastaa scifiklassikoiden Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1978) ja Blade Runner (1982) ohjaaja Ridley Scott, joka luo upeasti tunnelmaa ja kertoo tarinan mestarillisen koukuttavasti David Franzonin, John Loganin ja William Nicholsonin käsikirjoituksen pohjalta. Gladiaattori aloitti Scottin urassa innon tehdä samanlaisia "historiallisia" elokuvia, kuten Kingdom of Heaven - taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005), Robin Hood (2010) ja Exodus: Gods and Kings (2014), mutta Scott ei ole millään näistä päässyt lähellekään Gladiaattorin hienoutta. Vaikka historioitsijat ovat kritisoineet, etteivät jotkut asut olleet käytössä vielä siihen aikaan, milloin elokuva tapahtuu ja ettei joitain Rooman rakennuksista ollut vielä olemassa, kehun silti filmissä nähtävää, ällistyttävän vaikuttavaa ajankuvaa. Lavasteet ovat huikeat ja niin on myös puvustus. Puvustajat ovat tehneet valtavan määrän hienoja asuja niin gladiaattoreille kuin sotilaille, rikkaille, köyhille ja senaattoreille. Maskeeraajat luovat karuja haavoja ja muita vammoja, mitä taistot aiheuttavat. Erikoistehosteet ovat edelleen todella näyttävät. Vaikka taustakankaan käytön huomaa joskus, oikeita lavasteita ja digitaustoja sulautetaan yhteen todella hienosti. Elokuvaa varten rakennettiin yksi kolmasosa Colosseumista ja loput toteutettiin digitaalisesti, eikä katsojana huomaa, missä kohtaa muutos toteutuksessa tapahtuu. Ääniefektitkin ovat erinomaiset läpi leffan. Hans Zimmerin ja Lisa Gerrardin säveltämät musiikit ovat upeat ja ne nostavat useaan otteeseen ihon kananlihalle. Jos jotkut sävelmät kuulostavat hämmentävän tutuilta, olet luultavasti nähnyt Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), mihin Zimmer kierrätti joitain melodioita Gladiaattorista.

Gladiaattorista on tosiaan olemassa pidennetty versio, mikä kestää lähes kolme tuntia. Lisätyissä kohtauksissa mm. alun taistelun jälkeen Maximus tapaa haavoittuneen sotilaan, gladiaattoriksi joutunut kirjuri tuumaa, kuinka pääsisi vapaaksi, Commodusta vastaan juonitaan selvemmin ja Commoduksen mielipuolisuus pääsee paremmin esille. Itse olen aina katsonut elokuvan pidennetyn version ja suosittelen tekemään samoin.

Yhteenveto: Gladiaattori on mestarillinen elokuva, mikä pitää tiukasti rautaisessa otteessaan läpi pitkän kestonsa. Elokuva lähtee heti käyntiin kiehtovasti ja mukaansatempaavasti, eikä hellitä sen jälkeenkään. Hahmot ovat upeasti kirjoitetut ja heidän näyttelijänsä tekevät loistavaa työtä. Russell Crowe on mahtava pääroolissa Maximuksena, jota katsoja kannustaa alusta loppuun. Silti parhaan roolisuorituksen tarjoaa Joaquin Phoenix mielipuolisena Commoduksena. Kun hahmot ovat näin hyvät ja heidän tarinansakin on iskevästi kerrottu, katsoja imeytyy täysin tapahtumiin mukaan. Jännitystä nostetaan usein hienosti ja taistelukohtaukset ovat huikean vaikuttavia. Hieman huumoriakin on mukana, eikä aidosti koskettavilta hetkiltäkään vältytä. Elokuva sisältää useita aivan mielettömän hienoja kohtauksia ja nostaa ihon kananlihalle moneen otteeseen. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja efektit ovat näyttävät, ja niitä esitellään erinomaisella kuvauksella. Ridley Scott tekee kenties uransa parasta työtä ohjaajana ja Hans Zimmer ja Lisa Gerrard tunnelmoivat täysillä musiikeillaan. Historiallisista epätarkkuuksista viis, Gladiaattori on mestariteos ja ehdottomasti yksi suosikkielokuvistani!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gladiator, 2000, Universal Pictures, DreamWorks, Scott Free Productions, Mill Film, C & L, Dawliz, Red Wagon Entertainment

Arvostelu: Tolkien (2019)

TOLKIEN

Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily Collins, Anthony Boyle, Patrick Gibson, Tom Glynn-Carney, Colm Meaney, Derek Jacobi, Owen Teale, Craig Roberts, Harry Gilby, Adam Bregman, Albie Marber, Ty Tennant, Genevieve O'Reilly ja Laura Donnelly
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

John Ronald Reuel Tolkien, eli J. R. R. Tolkien on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista kirjailijoista. Tolkienin luoma fantasiamaailma Keski-Maa ja siellä tapahtuvat kirjat, kuten "Hobitti" ("The Hobbit" - 1937) ja "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) ovat suosittuja ympäri maailman ja niistä tehdyt elokuvat, kuten Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003) ovat vain kasvattaneet suosiota. Itse kirjailijasta ei oltu kuitenkaan tehty filmiä ennen tätä. Vuonna 2013 Fox Searchlight Pictures- ja Chernin Entertainment -yhtiöt ilmoittivat työstävänsä elokuvaa Tolkienin elämästä. Ohjaajaksi valittiin meidän suomalaisten suureksi yllätykseksi Dome Karukoski, joka oli lapsesta asti haaveillut tekevänsä filmin suosikkikirjojensa tekijästä. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Tolkien sai ensi-iltansa toukokuussa. Itse olen aina ollut kiehtoutunut Tolkienin luomasta maailmasta ja olen lukenut sekä "Hobitin", että "Taru sormusten herrasta" -kirjat pariin otteeseen ja ennen kaikkea nähnyt Jacksonin leffatrilogian useita kertoja. Olen jo pitkään toivonut, että itse Tolkienista tehtäisiin filmi ja innostuin, kun kuulin sen olevan tulossa. Henkilökohtaisista syistä en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa heti, kun se ilmestyi ja kun leffa sai aika keskinkertaisia arvioita, ajattelin odottaa, että leffa saapuu vuokrattavaksi. Kuitenkin yllättäen suuresti Tolkienia fanittava ystäväni saikin vietyä minut katsomaan filmin kauniiseen elokuvateatteri Orioniin (missä tällainen elokuva selkeästi kuuluukin katsoa), missä oli paikalla itse elokuvan ohjaaja Dome Karukoski.

Tarina J. R. R. Tolkienin elämästä ja kuinka hänen intohimo kieliä ja tarinoiden kertomista kohtaan johti yhteen kaikkien aikojen rakastetuimmista fantasiaklassikoista.

Pääroolissa J. R. R. Tolkienina nähdään Nicholas Hoult, joka tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Hoult on erinomainen valinta tulkitsemaan nuorta Tolkienia, joka etsii paikkaansa maailmassa ja alkaa vähitellen ymmärtämään, että hänen päässään pyörivät keksityt kielet ja sadut ovat se paikka. Elokuva todella vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja on kiehtovaa seurata, kuinka hän näkee maailman taianomaisempana kuin se onkaan ja kuinka hän jatkuvasti löytää jotain, mistä ammentaa kertomuksiinsa. Hoult tuo hahmon tunteet taidokkaasti esille, mutta se on varmaa, että suomea hän ei osaa puhua. Tolkienin kehittämä haltiakieli nimittäin pohjautuu vahvasti suomen kieleen ja mukana on kohtaus, missä hän puhuu osittain suomea, eikä siitä saa mitään tolkkua. Tolkienia lapsena esittää Harry Gilby.
     Lily Collins näyttelee Edith Brattia, Tolkienin ihastuksen kohdetta. Edithillä on omat haaveensa elämässä, mitkä tekevät hänestä kiinnostavan tapauksen Tolkienin vierelle. Collins on myös mainio valinta osaansa ja häneltä löytyy toimivaa kemiaa Houltin kanssa.
     Opiskeluaikoinaan Tolkien ystävystyi kolmen muun taiteista ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen kanssa ja he perustivat oman ryhmänsä, joka kokoontui juomaan teetä ja keskustelemaan sivistyneesti. Nämä kolme ovat energinen ja paikoitellen jopa ylimieliseltä vaikuttava Gilson (Patrick Gibson), hieman pelleilevä muusikonalku Christopher (Tom Glynn-Carney) ja hiljainen runosielu Geoffrey (Anthony Boyle). Hahmot toimivat hyvänä tukena Tolkienille ja tuovat oman hauskan lisäyksen tarinaan, mutta yksittäisinä henkilöinä he jäävät aika tylsiksi. Heidän näyttelijänsä tekevät oivaa työtä sen kanssa, mitä heille on annettu.
     Elokuvassa nähdään myös Colm Meaney Tolkienin holhoojana isä Morganina, Craig Roberts Tolkienia sodassa avustavana Samina, Owen Teale koulun rehtorina, Derek Jacobi kieliprofessori Wrightina ja Genevieve O'Reilly Geoffreyn välinpitämättömältä vaikuttavana äitinä.

Tähän väliin täytyy sanoa, ettei arviosta löydy lisäpisteitä sen vuoksi, että sen ohjaajana toimii suomalainen Dome Karukoski ja että pääsin kuulemaan hänen kertomuksiaan elokuvan teosta ennen leffan näkemistä. Sen sijaan voi olla mahdollista, että fanitukseni "Taru sormusten herrasta" -trilogiaa ja vahva kiinnostukseni kyseisen mestariteoksen kirjoittajaa kohtaan vaikuttivat mielipiteeseeni, sillä pidin Tolkienista selvästi enemmän kuin monet kriitikot. Vaikka kirjailija olisi tehnyt kuinka hienon kirjan tahansa, voisi olla suuri haaste saada kirjailijasta aikaiseksi kiinnostavaa leffaa. Toki J. R. R. Tolkien kävi taistelemassa ensimmäisessä maailmansodassa, mutta suurimmaksi osaksi hänen elämänsä oli kiinnostusta kielistä, omien kielten luomista ja tarinoiden kirjoittamista. Kyseessä ei todellakaan ole mikään eeppinen seikkailu, kuten Tolkienin luomukset, vaan draamakertomus miehestä, jolla on pakkomielteen omainen intohimo jotain aihetta kohtaan. Ja silti Karukoski onnistuu tuomaan mukaan jotain taianomaista.

Kuten jo totesin, elokuva vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja leffan aikana pääsee näkemään, kuinka Tolkien näkee maailman ympärillään. Hän luo maagisia lisäyksiä näkemäänsä ja jos on lukenut Tolkienin kirjoja, voi useassa kohtaa huomata, mistä hän on kenties saanut inspiraatiota kirjoihinsa. Jo hänen ystäviensä kanssa perustama ryhmä muistuttaa hieman Taru sormusten herrasta -tarinasta tuttua hobitti-nelikkoa. Tämä taianomaisuus jatkuu läpi leffan ja kun välillä näytetään Tolkienia sodassa, muuttuvat fantasianäyt synkemmiksi ja liekkien keskeltä nousee suuri paha voima ja yhdeksän tätä seuraavaa varjoa. Karukosken tapa lisätä fantasiaelementtejä mukaan draamakertomukseen on todella vaikuttava ja ne tekevät filmistä hyvinkin mielenkiintoisen. Elokuva onnistui imaisemaan minut nopeasti mukaansa ja kun Tolkienista itsestään on onnistuttu tekemään niin hyvä hahmo, katsojana seuraa kiehtoutuneena hänen elämänsä eri vaiheita. Näin myös katsoja pääsee tunteisiin paremmin mukaan. Koskettavat hetket liikuttavat aidosti ja hyvänmielen kohtaukset nostavat hymyn huulille. Lisäkiehtovuutta leffaan tuo sen hieman erikoinen, mutta toimiva rakenne, joka näyttää Tolkienin elämän vaiheita hieman sekalaisessa järjestyksessä. Filmi esimerkiksi alkaa sodasta ennen kuin se siirtyy lapsuuteen, Tolkienin muistellessa elämäänsä. Ei kokonaisuus mikään loistava teos ole, mutta minun on vaikea kuvitella parempaa elokuvaa legendaarisen kirjailijan elämästä. Toki tätä olisi voinut jatkaa vielä pidemmälle, mutta itse pidin todella paljon siitä, mihin elokuva on haluttu päättää.

Ennen Tolkienia olin nähnyt Dome Karukoskelta vain komedian Napapiirin sankarit (2010), mitä pidin kerran katsottavana hömppänä. Tämän jälkeen aloin kuitenkin kiinnostua hänen muista teoksistaan, kuten Mielensäpahoittajasta (2014), sillä Karukoski tekee niin hyvää työtä Tolkienin kanssa. Vaikka Tolkien on pieni draamafilmi Yhdysvaltojen mittapuulla, on se jättimäinen studioleffa Suomesta katsottuna ja pienistä suomalaiselokuvista sellaisen puikkoihin hyppääminen on jo itsessään ihailtava teko. Karukoski pitää pakettia taidokkaasti kasassa ja tekee yllättävänkin hyvää työtä karujen sotakohtausten esittämisessä. David Gleesonin ja Stephen Beresfordin työstämä käsikirjoitus on myös mainio, vaikkakin pariin kohtaan on lisätty konflikteja lähinnä konfliktien vuoksi, jotta pitkään tasaiseen jaksoon saisi hieman särmää. Tolkien on myös tyylikkäästi kuvattu ja koukuttavasti leikattu (leikkaajana toimii Karukosken luottoleikkaaja Harri Ylönen). Kuvauksella ja vähäisillä efekteillä on saatu mukaan juuri sitä taianomaisuutta. Lavasteet ja asut ovat upeasti luodut ja ne huokuvat 1900-luvun ajan henkeä. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ja Thomas Newman on tuonut kauniisiin sävelmiinsä mukaan hieman kanteletta.

Yhteenveto: Tolkien on erittäin mainio elokuva yhdestä maailman suosituimmasta kirjailijasta. Vaikkei kyseessä ole eeppinen seikkailu, kuten J. R. R. Tolkienin kertomukset, on mukaan saatu jonkinlaista taianomaisuutta, mikä tekee filmistä hyvinkin kiehtovan. Sotapuoli tuo myös mukaan oman vaikuttavan lisänsä, etenkin kun Tolkien alkaa nähdä sen fantasiapuolen. Filmi vie katsojan päähenkilön pään sisälle todella hyvin, jolloin katsoja pääsee tutkimaan maailmaa Tolkienin silmin. Elokuva on rakennettu kiinnostavasti hieman sekalaiseen järjestykseen, ilman että filmi muuttuu koskaan sekavaksi ajasta toiseen hyppivän kerrontansa vuoksi. Ohjaaja Dome Karukoski onnistuu pitämään isoa Hollywood-tuotantoa vakuuttavasti kasassa ja toivon todella, että hän pääsee jatkamaan uraansa maailmalla. Valitettavasti leffan heikko menestys saattaa sulkea monia ovia. Nicholas Hoult on tuttuun tapaansa erittäin mainio ja Lily Collins on oiva valinta hänen rinnalleen. Ajankuva on hienosti luotu lavasteilla ja asuilla, minkä lisäksi efektitiimi on sulauttanut mukaan kiehtovia maagisia elementtejä. Tolkienin teoksia fanittaville tämä elokuva on tietty pakkokatsottavaa, mutta se sopii myös hyvin niille, joille "Hobitti" ja "Taru sormusten herrasta" eivät ole erityisen tuttuja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tolkien, 2019, Fox Searchlight Pictures, Chernin Entertainment

Arvostelu: Tomb Raider (2018)

TOMB RAIDER

Ohjaus: Roar Uthaug
Pääosissa: Alicia Vikander, Walton Goggins, Daniel Wu, Dominic West, Kristin Scott Thomas, Nick Frost ja Derek Jacobi
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Tomb Raider perustuu samannimiseen pelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1996 ja on vuosien varrella noussut suureksi hitiksi. Pelien pohjalta tehtiin jo vuonna 2001 Angelina Jolien tähdittämä elokuva Lara Croft: Tomb Raider, jota kriitikot haukkuivat, mutta joka pärjäsi hyvin rahallisesti, joten sille tehtiin jatko-osa Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life - 2003). Se ei kuitenkaan ollut yhtä tuottoisa leffa, eikä Jolie halunnut jatkaa roolissaan, joten leffasarja lopetettiin siihen. Kuitenkin vuonna 2011 GK Films osti pelin elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään uutta filmatisointia. Projekti lähti kunnolla käyntiin muutamaa vuotta myöhemmin ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017. Nyt Tomb Raider on ilmestymässä teattereihin ja minun täytyy sanoa, ettei se erityisemmin kiinnostanut itseäni. En ole koskaan pelannut alkuperäisiä pelejä, mutta olen nähnyt Jolien ensimmäisen Lara Croft: Tomb Raiderin ja se oli niin kamalaa kuraa, etten halunnut kuullakaan koko jutusta enempää. Kuitenkin lehdistönäytöksen lähestyessä aloin miettiä, että tässä uudessa versiossa on eri tekijät kuin aiemmissa leffoissa ja että uusi päätähti Alicia Vikander on paljon parempi näyttelijä kuin Jolie, joten tästä voi ehkä tullakin jotain. Silti menin katsomaan Tomb Raiderin todella varautuneena, sillä peleihin perustuvat leffat ovat harvemmin - vai pitäisikö sanoa, etteivät ne ole lähes koskaan - hyviä.

Lara Croft päätyy seikkailuun, kun hän lähtee etsimään isäänsä, joka katosi vuosia sitten autiolle saarelle.

Selvästi parasta elokuvassa on itse Lara Croft ja ennen kaikkea hahmoa näyttelevä Alicia Vikander. En ole "Tomb Raider" -pelejä pelannut, mutta sanoisin silti Vikanderin toimivan pääroolissa. Hän on erinomainen seikkailijana, joka joutuu jatkuvasti löytämään rohkeutensa ja keksimään nopeita ratkaisuja paineen alla. Olen aiemmin nähnyt Vikanderin lähinnä draamarooleissa, joten oli ilo huomata, että hän taitaa toiminnallisemmankin osan mainiosti. Leffassa on löydetty loistava tasapaino sille, ettei Lara voita helposti kaikkea, mutta hän ei kuitenkaan ole koko ajan vastustajiaan heikompi. Hahmo kiehtoo heti alussa, sillä hänen rikkaan sukunsa takia hän voisi elää ylellistä elämää, mutta hän on silti päättänyt elää kuin muut ja tienata itse elantonsa, mikä antaa jo vihjeitä siitä, miten hahmo on nokkela keksimään selviytymiskeinoja. Pidin todella paljon siitä, miten Lara oli hahmona kirjoitettu ja toivon, että hän nousisi monille nuorille naisille roolimalliksi samalla lailla kuin Wonder Woman viime vuonna.
     Harmillisesti elokuvan muut hahmot eivät ole läheskään yhtä hyvin kirjoitettuja. Antagonisti Mathias Vogel (Walton Goggins) on välillä arkeologisista jutuista kiinnostunut mies ja välillä taas kylmäverinen tappaja. Jälkimmäisestä puolesta huolimatta Goggins ei täysin onnistu olemaan kovin vaaralliselta tuntuva uhka Laralle. Sitten on kapteeni Lu Ren (Daniel Wu), joka vaikuttaa aluksi ihmisiä inhoavalta alkoholistilta, mutta muuttuu nopeasti rohkeaksi seikkailijaksi, kun hän päättää lähteä Laran mukaan. Mukana on myös eräs hahmo, joka muuttuu yhden yön aikana höperöstä erakosta täysijärkiseksi herraksi. Ottaen huomioon, kuinka hyvin Laran kehitys oli kirjoitettu, on harmillista, kuinka laiskasti muut hahmot on kiirehditty mukaan.
     Filmissä nähdään myös pienissä rooleissa Nick Frost hömelönä arvotavaraa ostavana Maxina, joka ei oikein tunnu sopivan mukaan muuten vakavaan leffaan, sekä Kristin Scott Thomas Laran isän (Dominic West) omistaman yhtiön tärkeänä työntekijänä.

Tomb Raider saattaa olla paras peliin perustuva elokuva, minkä olen nähnyt ja se on huomattavasti laadukkaampi teos kuin Jolien Lara Croft: Tomb Raider. Se ei kuitenkaan vielä takaa laatua, kun ottaa huomioon pelileffojen alhaisen tason. Ja voi kunpa voisinkin sanoa, että kyseessä on oikeasti todella hyvä tai mainio elokuva, mutta ihan sille tasolle ei vieläkään päästä. Tomb Raider onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa ja viihdyttämään alusta loppuun, jolloin sitä katsoo oikein mielellään. Elokuvan tarina ei ole kovin kummoinen, mutta enpä usko kenenkään odottavan mitään häikäisevää mennessään katsomaan tätä filmiä. Leffan seikkailu on kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta katsojana haluaa tietää, mitä tulee tapahtumaan. Kun vihdoin päästään autiosaarelle, on luvassa vauhdikkaita toimintajaksoja, joista voi helposti huomata, että tekijät ovat kopioineet peleistä siistejä hetkiä elokuvaansa. Useat kohdat ovat hieman yliampuvia ja hölmöjä, mikä on toisaalta ihan hyvä asia, sillä liian vakavana teoksena Tomb Raider menettäisi viihdearvonsa.

Kenties eniten elokuvassa pidin Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) muistuttavasta osiosta, jossa hahmot etsivät erästä asiaa ja he joutuvat keksimään tapoja selvitäkseen erilaisista ansoista arvoitusten avulla. Harmillisesti osio ei kuitenkaan käytä täyttä potentiaaliaan, eikä muutu niin jännittäväksi tai kekseliääksi kuin katsojana toivoisi. Myös loppuhuipennus jätti mielestäni paljon toivomisen varaa ja kun siirrytään takaisin sivistyksen pariin, leffan tunnelma lässähtää lähes täysin, vaikka lopuksi yritetäänkin hieman pohjustaa mahdollista jatko-osaa.

Kuten jo sanoin, parasta Tomb Raiderissa on Lara Croft ja häntä näyttelevä Alicia Vikander. Väärin kirjoitettuna tai jonkun toisen näyttelijän esittämänä hahmo ei välttämättä toimisi, jolloin elokuvan heikkoudet korostuisivat enemmän. Vikander pelastaa kokonaisuutta hieman, jolloin sen kehnommat muut hahmot ja hätäisesti kirjoitetun tarinan voi katsoa jollain tapaa sormien läpi ja nauttia parin tunnin ajan seikkailusta. Aikani ei kertaakaan käynyt pitkäksi filmin aikana ja olisin jopa halunnut päästä näkemään hieman enemmän. Loppujen lopuksi Tomb Raider jäi siis hieman pintaraapaisuksi ja sen takia toivonkin, että se saisi lähivuosina jatkoa. Mitään erityistä ei ole luvassa, mutta mielestäni kaikkien elokuvien ei tarvitse olla Oscareiden arvoisia mestariteoksia. Joskus on parasta, kun voi vaan rentoutua kahden tunnin ajan ja katsoa, kun Alicia Vikander juoksentelee viidakossa, ampuu pahiksia jousipyssyllä ja ratkoo arvoituksia löytääkseen jonkinlaisen aarteen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa norjalainen Roar Uthaug, joka aloittelee tällä uraansa Yhdysvalloissa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen taidonnäyte, joten jää nähtäväksi, tullaanko Uthaugista kuulemaan enää Hollywoodissa. Geneva Robertson-Dworetin ja Alastair Siddonsin työstämä käsikirjoitus ei ole parhaasta päästä. Tuntuukin siltä, että he käyttivät viikkoja miettiäkseen, millainen henkilö Lara on ja sitten ideoivat kaiken muun parissa päivässä. Tomb Raider on sentään kuvattu taidokkaasti, mutta leikkaus on välillä liian nopeatempoista. Valaisu on oivallista synkkinä hetkinä, minkä lisäksi puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hienoa työtä. Harmillisesti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin vakuuttavat. Yhdessä kohtaa nähtävässä laskuvarjohypyssä taustakankaan käyttö oikein korostuu hahmon takana, minkä lisäksi yöllinen myrsky oli aika kehnosti toteutettu. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen ja Junkie XL on saanut sävellettyä mukaan toimivia viidakkoteemaisia jumputuksia.

Yhteenveto: Tomb Raider on viihdyttävä seikkailuelokuva, joka toimii kun sitä katsoo, mutta josta ei jää paljoa mieleen, mitä kauemmin sen näkemisestä on kulunut aikaa. Tarina ei ole kummoinen, mutta se pitää katsojan mielenkiintoa yllä tarpeeksi hyvin - etenkin kun vähän väliä nähdään suoraan peleistä kopioituja toimintakohtauksia. Arvoitusten ratkomishetket ovat kiehtovia, mutta tietyistä kohdista puuttuu tarvittavaa jännitystä. Loppuhuipennus on harmillisen laimea, mutta leffaan mahtuu myös oivallisia hetkiä. Muuten näyttelijätyö ja näyttelijöiden esittämät hahmot eivät ole erityisen onnistuneita, mutta itse Lara Croft on erinomaisesti luotu ja häntä näyttelevä Alicia Vikander vetää toimintaroolin taidokkaasti. Kömpelöitä efektejä ja nopeatempoista leikkausta lukuunottamatta tekninen toteutus on hyvä. Pääasiassa viat löytyvätkin ohjaajasta, joka ei täysin tiedä, miten tehdä ison luokan filmejä ja käsikirjoittajista, joiden teksti jää loppujen lopuksi pintaraapaisuksi. Silti kyseessä on yksi parhaista pelielokuvista koskaan, joka viihdyttää tarpeeksi, jotta sille voisi mielellään katsoa jatkoakin. Pelien fanit käyvät aika varmasti katsomassa elokuvan, minkä lisäksi suosittelen Tomb Raideria nuorille, jotka haluavat nähdä vauhdikasta meininkiä viidakossa. Helppona popcorn-viihteenä tämä toimii parhaiten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Tomb Raider, 2018, Warner Bros. Pictures, GK Films, Metro-Goldwyn-Mayer, Square Enix

Arvostelu: Murder on the Orient Express / Idän pikajunan arvoitus (2017)

MURDER ON THE ORIENT EXPRESS (2017)

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Daisy Ridley, Leslie Odom Jr., Josh Gad, Michelle Pfeiffer, Judi Dench, Derek Jacobi, Willem Dafoe, Penélope Cruz, Olivia Colman, Manuel Garcia-Rulfo, Lucy Bounton, Sergei Polunin, Marwan Kenzari ja Johnny Depp
Genre: draama, mysteeri
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

Murder on the Orient Express, eli suomalaisittain Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen kirjaan vuodelta 1934. Kirja on osa laajempaa "Hercule Poirot" -kirjasarjaa, jonka nimikkohenkilö on yksi maailman tunnetuimmista etsivähahmoista. Kirjasta on vuosien varrella tehty jo pari elokuvasovitusta; vuoden 1974 Murder on the Orient Express, jossa Poirotia näytteli Albert Finney, ja suoraan televisioon tehty Murder on the Orient Express (2001), jossa salapoliisia näytteli Alfred Molina. Tunnetussa "Agatha Christie's Poirot" -sarjassa (1989-2013) tehtiin kirjan pohjalta jakso vuonna 2010 ja Japanissa tehtiin vuonna 2015 lähes viisi tuntia kestävä minisarja "Orient Kyuukou Satsujin Jiken". Tämän uuden filmatisoinnin suunnittelu alkoi vuonna 2013 ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin marraskuussa 2016. Murder on the Orient Express sai ensi-iltansa Isossa-Britanniassa marraskuun alussa ja nyt se ilmestyy Suomeen. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. En ole lukenut ainuttakaan Christien kirjaa, enkä ole nähnyt niistä tehtyjä elokuvia. Olen kuitenkin katsonut pätkiä "Agatha Christie's Poirot" -sarjasta ja jo pelkästään niiden pätkien takia olin sitä mieltä, ettei elokuvaa tarvitsisi tehdä. Elokuva alkoi kuitenkin herättämään mielenkiintoani näyttelijäkaartillaan ja mitä vähemmän aikaa ensi-iltaan oli, sitä innostuneempi olin leffan näkemistä. Kun huomasin, ettei filmi ollut saanut kovin kehuvia arvosteluja, minua alkoi hieman jännittää, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Kekseliäs salapoliisi Hercule Poirot viettää vapaa-aikaansa matkustamalla Idän pikajunalla. Hänen rauhansa kuitenkin keskeytyy, kun yksi matkustajista murhataan ja hänen täytyy selvittää, kuka on syyllinen?

Belgialaisetsivä Hercule Poirotin roolissa nähdään Kenneth Branagh, joka ei sovi rooliin lainkaan. En tiedä, millainen Poirotin tarkalleen ottaen kuuluisi olla, mutta Branaghin versio muistuttaa lähinnä Steve Martinin etsivä Clouseauta elokuvasta The Pink Panther (2006). Ylikorostettu aksentti löytyy, kuten myös ylinäyttelemistä. Kohellus tosin puuttuu, mutta silti Poirot vaikuttaa välillä oudon komedialliselta muuten aika vakavassa elokuvassa. Kaikkein koomisinta hahmossa ovat hänen typerät monikerroksiset viiksensä, jotka eivät näytä lainkaan aidoilta. Branagh ei myöskään saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että hän olisi äärimmäisen älykäs. Parasta hänen roolisuorituksessaan ovat ne kerrat, kun hän lukee kirjaa ja kikattelee sen vitseille. Ne hetket nostivat hymyn huulilleni, mutta muuten Branagh ei ollut kovin hääppöinen roolissaan.
     Idän pikajunan matkustajia näyttelevät tosiaan isot tähdet. Pirates of the Caribbeaneista (2003-) tuttu Johnny Depp näyttelee taiteen parissa työskentelevää herra Ratchettia. Josh Gad on kelpo valinta hänen apulaisekseen, Hector MacQueeniksi. Judi Dench sopii äärimmäisen hyvin arvokkaan prinsessa Dragomiroffin rooliin. Olivia Colman taas esittää hänen apulaistaan, neiti Schmidtiä. Penélope Cruz jää muiden varjoon uskonnollisena Pilar Estravadosina. Willem Dafoe on rasistinen tekniikan professori Gerhard Hardmanina. Leslie Odom Jr. näyttelee tohtori Arbuthnotia. Star Wars: The Force Awakensilla (2015) kuuluisuuteen noussut Daisy "Rey" Ridley nähdään kotiopettajatar Mary Debenhamina. Michelle Pfeiffer on oiva valinta uutta aviomiestä etsivän neiti Hubbardin rooliin. Sergei Polunin ja Lucy Bounton esittävät arvokkaita kreivi ja kreivitär Andrenyitä. Manuel Garcia-Rulfo näyttelee autojen kanssa työskentelevää herra Marquezia. Konduktööri Michelin roolissa nähdään Marwan Kenzari. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan paremmin kuin Branagh Poirotin osasta, mutta yksikään näyttelijöistä ei tee kovin ihmeellistä roolityötä. Joitakin hahmoja korostetaan enemmän ja paremmin kuin toisia, jolloin pienemmissä osissa olevat henkilöt jäävät todella unohdettaviksi.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Bateman Hercule Poirotin ystävänä, junan johtaja Boucina, joka yrittää auttaa Poirotia selvittämään tapauksen. Bouc on aika unohdettava hahmo, mutta Bateman on ihan toimiva osassaan.

Harmillisesti Murder on the Orient Express oli minulle iso pettymys. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta kyllä se silti jää valitettavan kauas siitä, että sitä voisi kutsua oikeasti hyväksi teokseksi. Tämän huomaa jo aloituksessa, kun Hercule Poirot selvittää toista rikosta, jonka tarkoitus on näyttää, kuinka hyvä hän on työssään, mutta jota ei enää myöhemmin mainita. Aloitus on jo hieman laimea ja katsojana huomaa odottavansa, että tarina etenisi jo Idän pikajunaan. Silloin elokuva tuntuu vasta lähtevän liikkeelle ja aika kuluu nopeasti, kun hahmoja esitellään. Kaikkein mielenkiintoisin osa alkaa, kun murha tapahtuu, jolloin varmasti suurin osa katsojista yrittää tarkkaan pohtia, kuka on kaiken takana. Monet varmasti pyrkivät saamaan murhaajan henkilöllisyyden selville ennen Hercule Poirotia, kokeillakseen ovatko yhtä fiksuja tai jopa nokkelampia. Valitettavasti murhan jälkeen elokuva kulkee aika laiskasti eteenpäin; Hercule Poirot vain kuulustelee matkustajia, kunnes saa selville, kuka on murhaaja ja siinä se. Mukana ei ole kunnon jännitystä siitä, että murhaaja saattaisi iskeä uudestaan, eikä siinä ole kunnon mysteeriä. En sano olevani terävin kynä penaalissa, mutta minä arvasin murhaajan henkilöllisyyden ennen kuin Hercule Poirot paljasti sen. Ja lähinnä vain toivoin, että olisin väärässä, sillä filmin ratkaisu on aika kehno.

Elokuva tuntuu voimakkaasti siltä kuin se olisi televisiosarjan jakso, joka on väkisin venytetty tuntiin ja kolmeen varttiin, täytetty tunnetuilla näyttelijöillä ja tehty huomattavasti isommalla budjetilla. Sen huomaa jo siitä, että kestää jopa neljäkymmentä minuuttia ennen kuin itse murha tapahtuu ja alkuun on täytynyt tunkea hieman lisää materiaalia. Filmissä ei vaikuta olevan tarpeeksi tarinaa kerrottavanaan, jotta sen keston pitäisi lähennellä kahta tuntia. Myös kömpelö rytmitys vaikuttaa tähän, sillä paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan turhaan, kun taas välillä se kiirehtii eteenpäin ja jotkut jutut ratkeavat turhankin helposti. On mukana kyllä onnistuneitakin juttuja ja ilman tönkköä loppuratkaisua olisin antanut leffalle yhden pisteen enemmän ja kutsunut sitä ihan kivaksi. Tällaisenaan se kuitenkin jättää mitäänsanomattoman tunteen. Murder on the Orient Express on hukkaan heitettyä potentiaalia, sillä olisi ollut kiehtovaa, jos Hercule Poirot olisi tuotu valkokankaille samojen tekijöiden voimin muutamaankin otteeseen. Tämä teos ei saanut ainakaan minua toivomaan jatkoa, vaan lähinnä toivoisin, että Hercule Poirotin seikkailut alkaisivat joskus vuosien päästä uudelleen eri henkilöiden työstämänä. Vaikka seuraava tarina voisi olla parempi tai elokuva toimivampi, itse päätähti ei vakuuta lähes yhtään, joten jo sen takia toivon, että Branaghin Poirotit päättyvät tähän.

Sen lisäksi, että Kenneth Branagh näyttelee Hercule Poirotia, hän on myös ohjannut elokuvan. Branagh on osannut luoda aikakauteen sopivan hengen, mutta muuten hänen pitäisi vain pysyä kameran edessä. Murder on the Orient Expressin lisäksi olen nähnyt Branaghilta neljä muuta ohjaustyötä - Mary Shelley's Frankenstein (1994), Thor (2011), Jack Ryan: Shadow Recruit (2014) ja Cinderella (2015) - eikä yksikään niistä ole oikeasti hyvä elokuva. Cinderella on ainoa, joka on lähellä ollakseen onnistunut filmi ja Thor on ihan kiva, mutta kaksi muuta ovat tätä huonompia. Leffan käsikirjoituksesta vastaa Michael Green, joka on Wikipediasta lukemani perusteella muuttanut Christien kirjan aika uskollisesti filmiksi, joten ei ole elokuvan tekijöiden syy, että loppuratkaisu on niin pöhkö. Mukaan on saatu pientä pohdiskelua siitä, voiko murha olla oikeasti perusteltu teko, mutta sitä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin ilahduttavaa katseltavaa. Filmi on taitavasti kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi junan lavasteet ja hahmojen asut ovat todella tyylikkäät. Paikoitellen juna ja maisemat näyttävät hieman digitaalisilta, mutta se ei erityisemmin häiritse. Leikkauksessa rytmitys on mennyt hieman sekaisin, mutta äänimaailma on oivallinen ja Patrick Doylen säveltämät musiikit toimivat mainiosti.

Yhteenveto: Murder on the Orient Express on valitettavasti aika laimea elokuva. Leffa tuntuu enemmän venytetyltä televisiosarjan jaksolta kuin kunnon filmiltä, minkä huomaa jo aloituksesta, jota ei mainita sanallakaan enää siinä kohtaa, kun päästään Idän pikajunaan. Vasta siinä vaiheessa leffa nappaa mukaansa ja aika kuluu nopeasti, kun yrittää muistaa kuka on kukin. Harmillisesti, kun kiinnostavin osuus, eli murhan tutkiminen alkaa, elokuva on vain aika pitkälti sitä, että Hercule Poirot kyselee matkustajilta ja mietiskelee. Ei filmin kovin toiminnallinen tarvitse olla, mutta jotain siihen kaipaisi. Itse Hercule Poirot ei toimi, sillä Kenneth Branagh ei sovi rooliin lainkaan. Hän on typerän koominen tyhmien viiksiensä kanssa, eikä vakuuta suuresta älykkyydestään. Muut näyttelijät ovat kuitenkin oivallisia. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs teos, jonka musiikit ovat mainiot, mutta jonka tunnelma ja rytmitys voisivat olla selvästi paremmat. Loppuratkaisu on todella kehno, eikä mukaan ole saatu luotua mitä parhainta mysteeriä. Jos fanitat Agatha Christietä ja Hercule Poirotia, niin kannattaahan Murder on the Orient Express vilkaista, sillä se on usein viihdyttävä. Tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua elokuvateatteriin asti. Elokuvan lopussa vihjataan hieman jatkosta, mikä kuulostaa siltä, että seuraavaksi olisi tekeillä filmatisointi "Death on the Nile" -kirjasta (1937), mutta kuten sanoin: tämän jälkeen ei jatkoa kaipaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Murder on the Orient Express, 2017, Twentieth Century Fox, Genre Films, Kinberg Genre, The Mark Gordon Company, Scott Free Productions, Latina Pictures, The Estate of Agatha Christie

Arvostelu: Kuninkaan puhe (The King's Speech - 2010)

KUNINKAAN PUHE

THE KING'S SPEECH

Ohjaus: Tom Hooper
Pääosissa: Colin Firth, Geoffrey Rush, Helena Bonham Carter, Guy Pearce, Eve Best, Derek Jacobi, Timothy Spall ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

The King's Speech, eli suomalaisittain Kuninkaan puhe perustuu tositapahtumiin änkyttävän Yorkin herttuan elämästä 1930-luvulla. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle, kun änkyttävä käsikirjoittaja David Seidler kiinnostui Yorkin herttuan tarinasta. Hän tutki herttuan elämää vuosien ajan ja alkoi kirjoittamaan siitä käsikirjoitusta. Seidler sai ideansa myytyä ja elokuvan teko lähti tosissaan liikkeelle. Kun Kuninkaan puhe lopulta ilmestyi syksyllä 2010 (tai no, Suomessa vasta tammikuussa 2011), se ei ollut sellainen elokuva, mikä olisi kiinnostanut minua. Silloin makuni oli hyvin erilainen, enkä kiinnittänyt huomiota tällaisiin elokuviin lähes ollenkaan. Monet ovat kuitenkin vuosien varrella suositelleet sitä minulle ja tiesin, että se oli voittanut vuoden 2011 Oscar-gaalassa mm. parhaan elokuvan palkinnon. Eräänä päivänä huomasin, että se oli ilmestynyt Netflixiin, joten päätin vihdoin katsoa sen ja ajattelin, että kun sen kerran katsoo, niin miksei siitä kirjoittaisikin? Pakko sanoa, että hieman kyllä harmittaa, etten ollut katsonut Kuninkaan puhetta aiemmin, sillä kyseessä todella on hieno elokuva.

1930-luvulla änkytyksestä kärsivä Yorkin herttua Albert tarvitsee puheterapeutti Lionel Loguen apua, jotta kykenisi pitämään puheita ja toimimaan sosiaalisissa tilanteissa ilman ongelmia.

Yorkin herttua Albertina nähdään Colin Firth, joka on aivan huikea roolissaan. Se ei tietenkään tule yllätyksenä, sillä Firthän on erittäin hyvä näyttelijä. Parasta hänen esiintymisessään tässä on hänen änkytyksensä, mikä tuntuu tulevan kuin luonnostaan hänen suustaan. Firthista löytyy myös todellista arvokkuutta, mitä rooli vaatii ja hän on uskottava kuninkaallisena. Hahmo ei täysin kuitenkaan ole sinut viransa kanssa, etenkään loppupuolella elokuvaa. Paikoitellen herttua on myös hieman ylimielinen ja inhottava. Colin Firth voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscar-pystin ja kyseisen kilpailun ehdokkaista hän todella ansaitsi sen.
     Geoffrey Rush näyttelee puheterapeutti Lionel Logueta ja suoriutuu roolistaan erinomaisesti. Rushista löytyy paljon elävyyttä ja energiaa, ja joissain kohdissa loistaa Firthin yli. Rush oli ehdolla parhaasta miessivuosasta, muttei voittanut palkintoa, mikä on sinänsä sääli, sillä jos Firth ansaitsi tästä elokuvasta näyttelijäpalkinnon, niin mielestäni myös Rush olisi ansainnut sellaisen. Lionel auttaa herttuaa ystävällisesti, vaikka tämä ei joskus Lionelin ystävällisyyttä ja neuvoja ansaitsisikaan.
     Helena Bohnam Carter esittää herttua Albertin vaimoa, herttuatar Elizabethia. Elizabeth on herttuaan tukena ja saakin tämän käymään puheterapeuttien luona. Bonham Carter on tuttuun tyylinsä todella hyvä, mutta hänen roolinsa ei ole kovin suuri, joten loistamaan hän ei pääse. Siitä huolimatta hän oli ehdolla parhaasta naissivuosasta, voittamatta patsasta.
     Guy Pearce näyttelee Walesin prinssi Edwardia, joka perisi kruunun kuninkaan kuoltua. En erityisemmin pidä Pearcesta näyttelijänä, mutta tällaisissa pienemmissä rooleissa hän toimii. Eve Best esittää Edwardin rakasta, Wallis Simpsonia. Prinssin ja Wallisin suhde ei ole hyväksytty, mutta prinssi haluaa suhdetta enemmän kuin kuninkuutta.
     Elokuvassa nähdään myös Derek Jacobi arkkipiispa Langina, Timothy Spall Winston Churchillina ja Michael Gambon kuningas Yrjö V:nä.

Elokuva alkaa vuodesta 1925, jolloin herttua Albert yrittää pitää puhetta Wembley Stadiumilla. Änkytys pilaa puheen ja vuosien ajan Albert on yrittänyt löytää hoitokeinoa puhevikaansa. Lopulta hänen vaimonsa herttuatar Elizabeth löytää puheterapeutti Lionel Loguen ja saa Albertin käymään tämän luona. Aluksi Albert ei usko hoidon tehoavan, mutta alkaa pikku hiljaa huomata muutosta. Kun kuningas Yrjö V menehtyy, täytyy prinssi Edwardin ottaa tämän paikka. Prinssi Edward kuitenkin haluaa enemmän halveksuttua suhdetta Wallis Simpsonin kanssa kuin valtaistuinta, jolloin alkaa näyttää siltä, että Albertista tulisi uusi kuningas...

Kuninkaan puhe on paikoitellen hieman hidastempoinen elokuva, mutta se ei todellakaan tarkoita, että se olisi tylsä. Kyseessä on hyvin kiehtova ja otteessaan pitävä teos, mikä on vahvimmillaan aina, kun Colin Firth ja Geoffrey Rush esiintyvät yhdessä. Heidän yhteiset kohtauksensa ovat mestarillisesti hyvin mietittyjä ja niihin kirjoitettu dialogi on loisteliasta, eikä sinänsä mikään ihme, että elokuva voitti käsikirjoituksestaan Oscar-pystin. Puheterapiaosuuksia olisi jaksanut katsoa vieläkin enemmän ja niissä on juuri sopivasti huumoria ja vakavuutta yhdisteltynä. Välillä hahmot huutavat toisilleen ja välillä harjoittelevat puheen sujuvuutta eriskummallisten kehon liikkeiden kautta. Filmistä löytyy kuitenkin paljon muutakin mielenkiintoista ja mukaan mahtuu useita vaikuttavia hetkiä. Elokuvan lopetus nosti ihoni kananlihalle ja filmi sai minut parissa kohtaa myös herkistymään.

Ajankuva on mielestäni onnistuneesti toteutettu. En tietenkään elänyt 1930-luvulla, mutta silti pidin siitä, miten lavastuksessa ja puvustuksessa oltiin tehty paljon sen eteen, että elokuva tuntuisi kuuluvan sille vuosikymmenelle. Toisen maailmansodan uhkakin alkaa elokuvan loppupuolella lähestyä. Muutamissa kohdissa kiroillaan yllättävän paljon, ottaen huomioon kyseessä olevan "sallittu kaikenikäisille" -elokuva. Itse en kuitenkaan näyttäisi tätä kovin nuorille, mutta lähinnä siitä syystä, ettei tämä luultavasti jaksa heitä innostaa. Koulussa yläasteen historiantunnilla tämä voisi toimia sekä opetuksena että viihdykkeenä. Välillä elokuva hyppii eteenpäin kuukausia ja jopa vuosia, mutta siinä kerrotaankin puolen vuosikymmenen tapahtumia.

Elokuvan on ohjannut Tom Hooper, joka voitti parhaan ohjauksen palkinnon Oscar-gaalassa ja oli ehdolla useasta muustakin palkinnosta koskien ohjaustyötään tässä elokuvassa. Hooper taitaa ohjauksen ja hänellä tuntuu olevan visiota tällaisiin leffoihin. Käsikirjoituksesta vastaa David Seidler. Kuvaus on tavallaan ainoa heikkouteni elokuvassa. Vaikka se on selkää ja mukaan mahtuu useita hienoja otoksia, on kuvasommittelu paikoitellen hieman liian kummallista. Hahmot asetellaan usein kuvan reunaan, jolloin suuri osa kuvasta on pelkkää tyhjää. Leikkaus taas on erittäin sujuvaa ja kuten jo mainitsin, puvustus ja lavastus ovat ammattitaidolla toteutettuja. Musiikista vastaa Alexandre Desplat ja hänen sävellyksensä ovat tuttuun tapaan hienoja.

Yhteenveto: Kuninkaan puhe on erinomainen elokuva, joka hitaasta temmostaan huolimatta pitää mahtavasti otteessaan. Parhaat osiot ovat selkeästi herttua Albertin ja puheterapeutti Lionelin väliset kohtaukset, joissa on voimakkaasti tunteita esillä. Colin Firth ja Geoffrey Rush ovat kummatkin erinomaisia rooleissaan. Kuvaus on elokuvan ainoa "heikko" lenkki ja itseäni huono sommittelu kuvissa häiritsi välillä paljon. Yllätyin positiivisesti, kuinka vapaasti elokuvassa uskallettiin kiroilla. Ajankuva on toimivasti tuotu esille. Huumoria on juuri sopiva määrä, kuten myös vakavuutta. Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa tämä elokuva vilkaista. Suosittelen historianopettajia näyttämään tätä oppilaille jossain kohtaa, sillä uskoisin, että jotkut voivat tästä innostua. Kuninkaan puhe on kyllä aivan huikea teos ja kyllä minua ärsyttää, etten ole sitä aiemmin katsonut. Silti mielestäni sinä vuonna Inceptionin (2010) olisi kuulunut viedä parhaan elokuvan Oscar-palkinto.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2016 - Muokattu 26.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Speech, 2010, See Saw Films, The Weinstein Company, UK Film Council, Momentum Pictures, Aegis Film Fund, Molinare Investment, FilmNation Entertainment, Bedlam Productions