Sugar, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

SUGAR - KAUSI 2

Luoja: Mark Protosevich

Näyttelijät: Colin Farrell, Jin Ha, Tony Dalton, Sasha Calle, Raymond Lee, Laura Donnelly, Shea Whigham, Jack Topalian, Akrosia Samson, Bernard White, Laura San Giacomo, Kirby, James Cromwell ja Mireille Enos

Genre: mysteeri, jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 33 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Mark Protosevichin luoma dekkarisarja Sugar nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Sugarin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta, etenkin sen villin käänteen takia ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Sugarin toisesta kaudesta oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Muiden lajitoveriensa matkatessa takaisin omalle planeetalleen, ihmiseksi naamioituva yksityisetsivä John Sugar päätti jäädä Maahan ja etsiä siskonsa. Lisäksi Sugar palkataan löytämään nyrkkeilijän kadonnut isoveli.

Colin Farrell palaa rooliinsa John Sugariksi, joka ei ollutkaan mikään tavallinen mies laisinkaan, vaan ihka oikea avaruusolento, joka on naamioitunut ihmiseksi ja työskentelee yksityisetsivänä. Nyt kun kissa on nostettu pöydälle, toinen kausi pystyy saman tien käsittelemään tätä hahmon todellista puolta ilman kiertelyä, kaartelua ja muuta salailua. Siinä, missä Sugarin muut lajitoverit päättivät ykköskauden päätteeksi jättää Maan ja palata takaisin kotiplaneetalleen, Sugar päätti jäädä etsimään siskoaan Djeniä (Mireille Enos). Farrell on toistamiseen mainio roolissaan ja kiinnostavan lisänsä tuo hänen kertojaäänensä, jossa hän voi nyt avoimemmin pohtia ihmisyyden kiehtovia tapoja ja poikkeavuuksia.

     Sugarin toinen tuotantokausi esittelee pääasiassa uuden sivuhenkilökaartin, johon kuuluvat muun muassa nyrkkeilijä Danny Moon (Jin Ha), joka palkkaa Sugarin etsimään hänen kadonneen isoveljensä Ji'n (Raymond Lee), entinen vanki Val (Sasha Calle) ja Sugarin vanha ystävä Tom (Shea Whigham), jotka auttavat Sugaria etsinnöissä, sekä hämärä poliisi Ray Vega (Tony Dalton), joka toimii eräänlaisena antagonistina kaudella. Calle ja Dalton ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja heidän hahmonsa tuovat kiinnostavan erilaiset vastaparit Sugarille. Dannyn ja hänen kadonneen veljensä tapaus ei kuitenkaan ole järin mielenkiintoinen.

Sugar vaikutti aluksi tuiki tavalliselta dekkarisarjalta, kunnes avauskauden puolen välin paikkeilla se pudotti todellisen pommin, paljastamalla nimikkohahmon olevan sittenkin avaruusolento. Rohkea veto sai minut innostumaan sarjasta enemmän, mutta harmillisesti kakkoskaudella tämä villi scifikäänne koituu osittain aikamoiseksi kompastuskiveksi. Nyt kun on selvää, että sarjassa on avaruuden muukalaisia, jotka teeskentelevät ihmisiä ja ovat parhaimmillaan soluttautuneet valtioiden tärkeisiin tahoihin, sarjan alkuperäinen dekkarikoukku tuntuukin kakkoskaudella hassun yhdentekevältä. Sugarin yritys löytää siskonsa ja shokeeraavat paljastukset, joiden äärelle hän etsintöjensä myötä päätyy, tuntuvat niin mojovilta, ettei Dannyn veljen etsintä jaksa koukuttaa mukaansa. Ja siihenhän kaudella käytetään paljon aikaa.

Sugarin toinen tuotantokausi onkin hieman epätasainen paketti, joka nousee plussan puolelle Farrellin tinkimättömän roolityön ansiosta. Käsikirjoitukset rönsyilevät kuitenkin hieman liikaa sinne ja tänne, eikä tasapainoa yksityisetsivätyön ja tähtienvälisten konfliktien välillä meinaa löytyä. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että kauden loppusuoran käänteet vihjaavat siihen, että mahdollisella kolmannella kaudella tämä epätasapaino voi olla vieläkin horjuvampaa.

Osasyy Sugarin tason pienoiseen pudotukseen on todennäköisesti siinä, ettei sarjan luoja Mark Protosevich ole tällä kertaa toiminut yhdenkään jakson käsikirjoittajana. Samalla myös sarjan voimakkaasti tyylitelty tekninen toteutus tuntuu huomattavasti tavanomaisemmalta. Juuri kun avauskauden napakkaan leikkaustyyliin ja kohdettaan hakevaan kuvaukseen ehti tottua, kakkoskausi onkin paljon perinteisempi. Ei tämänkertaisessa kuvauksessa ja leikkauksessa sinänsä vikaa ole, joskin jäin kaipaamaan väliin leikattuja pätkiä vanhoista klassikkoleffoista. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Ali Shaheed Muhammadin ja Adrian Youngen noir-leffoista vaikutteita ottavat musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Sugar, Yhdysvallat, 2024-, Apple Studios, Apple TV, Chapel Place Productions, Genre Films

Arvostelu: Tolkien (2019)

TOLKIEN

Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily Collins, Anthony Boyle, Patrick Gibson, Tom Glynn-Carney, Colm Meaney, Derek Jacobi, Owen Teale, Craig Roberts, Harry Gilby, Adam Bregman, Albie Marber, Ty Tennant, Genevieve O'Reilly ja Laura Donnelly
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

John Ronald Reuel Tolkien, eli J. R. R. Tolkien on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista kirjailijoista. Tolkienin luoma fantasiamaailma Keski-Maa ja siellä tapahtuvat kirjat, kuten "Hobitti" ("The Hobbit" - 1937) ja "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) ovat suosittuja ympäri maailman ja niistä tehdyt elokuvat, kuten Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003) ovat vain kasvattaneet suosiota. Itse kirjailijasta ei oltu kuitenkaan tehty filmiä ennen tätä. Vuonna 2013 Fox Searchlight Pictures- ja Chernin Entertainment -yhtiöt ilmoittivat työstävänsä elokuvaa Tolkienin elämästä. Ohjaajaksi valittiin meidän suomalaisten suureksi yllätykseksi Dome Karukoski, joka oli lapsesta asti haaveillut tekevänsä filmin suosikkikirjojensa tekijästä. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Tolkien sai ensi-iltansa toukokuussa. Itse olen aina ollut kiehtoutunut Tolkienin luomasta maailmasta ja olen lukenut sekä "Hobitin", että "Taru sormusten herrasta" -kirjat pariin otteeseen ja ennen kaikkea nähnyt Jacksonin leffatrilogian useita kertoja. Olen jo pitkään toivonut, että itse Tolkienista tehtäisiin filmi ja innostuin, kun kuulin sen olevan tulossa. Henkilökohtaisista syistä en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa heti, kun se ilmestyi ja kun leffa sai aika keskinkertaisia arvioita, ajattelin odottaa, että leffa saapuu vuokrattavaksi. Kuitenkin yllättäen suuresti Tolkienia fanittava ystäväni saikin vietyä minut katsomaan filmin kauniiseen elokuvateatteri Orioniin (missä tällainen elokuva selkeästi kuuluukin katsoa), missä oli paikalla itse elokuvan ohjaaja Dome Karukoski.

Tarina J. R. R. Tolkienin elämästä ja kuinka hänen intohimo kieliä ja tarinoiden kertomista kohtaan johti yhteen kaikkien aikojen rakastetuimmista fantasiaklassikoista.

Pääroolissa J. R. R. Tolkienina nähdään Nicholas Hoult, joka tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Hoult on erinomainen valinta tulkitsemaan nuorta Tolkienia, joka etsii paikkaansa maailmassa ja alkaa vähitellen ymmärtämään, että hänen päässään pyörivät keksityt kielet ja sadut ovat se paikka. Elokuva todella vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja on kiehtovaa seurata, kuinka hän näkee maailman taianomaisempana kuin se onkaan ja kuinka hän jatkuvasti löytää jotain, mistä ammentaa kertomuksiinsa. Hoult tuo hahmon tunteet taidokkaasti esille, mutta se on varmaa, että suomea hän ei osaa puhua. Tolkienin kehittämä haltiakieli nimittäin pohjautuu vahvasti suomen kieleen ja mukana on kohtaus, missä hän puhuu osittain suomea, eikä siitä saa mitään tolkkua. Tolkienia lapsena esittää Harry Gilby.
     Lily Collins näyttelee Edith Brattia, Tolkienin ihastuksen kohdetta. Edithillä on omat haaveensa elämässä, mitkä tekevät hänestä kiinnostavan tapauksen Tolkienin vierelle. Collins on myös mainio valinta osaansa ja häneltä löytyy toimivaa kemiaa Houltin kanssa.
     Opiskeluaikoinaan Tolkien ystävystyi kolmen muun taiteista ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen kanssa ja he perustivat oman ryhmänsä, joka kokoontui juomaan teetä ja keskustelemaan sivistyneesti. Nämä kolme ovat energinen ja paikoitellen jopa ylimieliseltä vaikuttava Gilson (Patrick Gibson), hieman pelleilevä muusikonalku Christopher (Tom Glynn-Carney) ja hiljainen runosielu Geoffrey (Anthony Boyle). Hahmot toimivat hyvänä tukena Tolkienille ja tuovat oman hauskan lisäyksen tarinaan, mutta yksittäisinä henkilöinä he jäävät aika tylsiksi. Heidän näyttelijänsä tekevät oivaa työtä sen kanssa, mitä heille on annettu.
     Elokuvassa nähdään myös Colm Meaney Tolkienin holhoojana isä Morganina, Craig Roberts Tolkienia sodassa avustavana Samina, Owen Teale koulun rehtorina, Derek Jacobi kieliprofessori Wrightina ja Genevieve O'Reilly Geoffreyn välinpitämättömältä vaikuttavana äitinä.

Tähän väliin täytyy sanoa, ettei arviosta löydy lisäpisteitä sen vuoksi, että sen ohjaajana toimii suomalainen Dome Karukoski ja että pääsin kuulemaan hänen kertomuksiaan elokuvan teosta ennen leffan näkemistä. Sen sijaan voi olla mahdollista, että fanitukseni "Taru sormusten herrasta" -trilogiaa ja vahva kiinnostukseni kyseisen mestariteoksen kirjoittajaa kohtaan vaikuttivat mielipiteeseeni, sillä pidin Tolkienista selvästi enemmän kuin monet kriitikot. Vaikka kirjailija olisi tehnyt kuinka hienon kirjan tahansa, voisi olla suuri haaste saada kirjailijasta aikaiseksi kiinnostavaa leffaa. Toki J. R. R. Tolkien kävi taistelemassa ensimmäisessä maailmansodassa, mutta suurimmaksi osaksi hänen elämänsä oli kiinnostusta kielistä, omien kielten luomista ja tarinoiden kirjoittamista. Kyseessä ei todellakaan ole mikään eeppinen seikkailu, kuten Tolkienin luomukset, vaan draamakertomus miehestä, jolla on pakkomielteen omainen intohimo jotain aihetta kohtaan. Ja silti Karukoski onnistuu tuomaan mukaan jotain taianomaista.

Kuten jo totesin, elokuva vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja leffan aikana pääsee näkemään, kuinka Tolkien näkee maailman ympärillään. Hän luo maagisia lisäyksiä näkemäänsä ja jos on lukenut Tolkienin kirjoja, voi useassa kohtaa huomata, mistä hän on kenties saanut inspiraatiota kirjoihinsa. Jo hänen ystäviensä kanssa perustama ryhmä muistuttaa hieman Taru sormusten herrasta -tarinasta tuttua hobitti-nelikkoa. Tämä taianomaisuus jatkuu läpi leffan ja kun välillä näytetään Tolkienia sodassa, muuttuvat fantasianäyt synkemmiksi ja liekkien keskeltä nousee suuri paha voima ja yhdeksän tätä seuraavaa varjoa. Karukosken tapa lisätä fantasiaelementtejä mukaan draamakertomukseen on todella vaikuttava ja ne tekevät filmistä hyvinkin mielenkiintoisen. Elokuva onnistui imaisemaan minut nopeasti mukaansa ja kun Tolkienista itsestään on onnistuttu tekemään niin hyvä hahmo, katsojana seuraa kiehtoutuneena hänen elämänsä eri vaiheita. Näin myös katsoja pääsee tunteisiin paremmin mukaan. Koskettavat hetket liikuttavat aidosti ja hyvänmielen kohtaukset nostavat hymyn huulille. Lisäkiehtovuutta leffaan tuo sen hieman erikoinen, mutta toimiva rakenne, joka näyttää Tolkienin elämän vaiheita hieman sekalaisessa järjestyksessä. Filmi esimerkiksi alkaa sodasta ennen kuin se siirtyy lapsuuteen, Tolkienin muistellessa elämäänsä. Ei kokonaisuus mikään loistava teos ole, mutta minun on vaikea kuvitella parempaa elokuvaa legendaarisen kirjailijan elämästä. Toki tätä olisi voinut jatkaa vielä pidemmälle, mutta itse pidin todella paljon siitä, mihin elokuva on haluttu päättää.

Ennen Tolkienia olin nähnyt Dome Karukoskelta vain komedian Napapiirin sankarit (2010), mitä pidin kerran katsottavana hömppänä. Tämän jälkeen aloin kuitenkin kiinnostua hänen muista teoksistaan, kuten Mielensäpahoittajasta (2014), sillä Karukoski tekee niin hyvää työtä Tolkienin kanssa. Vaikka Tolkien on pieni draamafilmi Yhdysvaltojen mittapuulla, on se jättimäinen studioleffa Suomesta katsottuna ja pienistä suomalaiselokuvista sellaisen puikkoihin hyppääminen on jo itsessään ihailtava teko. Karukoski pitää pakettia taidokkaasti kasassa ja tekee yllättävänkin hyvää työtä karujen sotakohtausten esittämisessä. David Gleesonin ja Stephen Beresfordin työstämä käsikirjoitus on myös mainio, vaikkakin pariin kohtaan on lisätty konflikteja lähinnä konfliktien vuoksi, jotta pitkään tasaiseen jaksoon saisi hieman särmää. Tolkien on myös tyylikkäästi kuvattu ja koukuttavasti leikattu (leikkaajana toimii Karukosken luottoleikkaaja Harri Ylönen). Kuvauksella ja vähäisillä efekteillä on saatu mukaan juuri sitä taianomaisuutta. Lavasteet ja asut ovat upeasti luodut ja ne huokuvat 1900-luvun ajan henkeä. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ja Thomas Newman on tuonut kauniisiin sävelmiinsä mukaan hieman kanteletta.

Yhteenveto: Tolkien on erittäin mainio elokuva yhdestä maailman suosituimmasta kirjailijasta. Vaikkei kyseessä ole eeppinen seikkailu, kuten J. R. R. Tolkienin kertomukset, on mukaan saatu jonkinlaista taianomaisuutta, mikä tekee filmistä hyvinkin kiehtovan. Sotapuoli tuo myös mukaan oman vaikuttavan lisänsä, etenkin kun Tolkien alkaa nähdä sen fantasiapuolen. Filmi vie katsojan päähenkilön pään sisälle todella hyvin, jolloin katsoja pääsee tutkimaan maailmaa Tolkienin silmin. Elokuva on rakennettu kiinnostavasti hieman sekalaiseen järjestykseen, ilman että filmi muuttuu koskaan sekavaksi ajasta toiseen hyppivän kerrontansa vuoksi. Ohjaaja Dome Karukoski onnistuu pitämään isoa Hollywood-tuotantoa vakuuttavasti kasassa ja toivon todella, että hän pääsee jatkamaan uraansa maailmalla. Valitettavasti leffan heikko menestys saattaa sulkea monia ovia. Nicholas Hoult on tuttuun tapaansa erittäin mainio ja Lily Collins on oiva valinta hänen rinnalleen. Ajankuva on hienosti luotu lavasteilla ja asuilla, minkä lisäksi efektitiimi on sulauttanut mukaan kiehtovia maagisia elementtejä. Tolkienin teoksia fanittaville tämä elokuva on tietty pakkokatsottavaa, mutta se sopii myös hyvin niille, joille "Hobitti" ja "Taru sormusten herrasta" eivät ole erityisen tuttuja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tolkien, 2019, Fox Searchlight Pictures, Chernin Entertainment