Arvostelu: Tolkien (2019)

TOLKIEN

Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily Collins, Anthony Boyle, Patrick Gibson, Tom Glynn-Carney, Colm Meaney, Derek Jacobi, Owen Teale, Craig Roberts, Harry Gilby, Adam Bregman, Albie Marber, Ty Tennant, Genevieve O'Reilly ja Laura Donnelly
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

John Ronald Reuel Tolkien, eli J. R. R. Tolkien on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista kirjailijoista. Tolkienin luoma fantasiamaailma Keski-Maa ja siellä tapahtuvat kirjat, kuten "Hobitti" ("The Hobbit" - 1937) ja "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) ovat suosittuja ympäri maailman ja niistä tehdyt elokuvat, kuten Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003) ovat vain kasvattaneet suosiota. Itse kirjailijasta ei oltu kuitenkaan tehty filmiä ennen tätä. Vuonna 2013 Fox Searchlight Pictures- ja Chernin Entertainment -yhtiöt ilmoittivat työstävänsä elokuvaa Tolkienin elämästä. Ohjaajaksi valittiin meidän suomalaisten suureksi yllätykseksi Dome Karukoski, joka oli lapsesta asti haaveillut tekevänsä filmin suosikkikirjojensa tekijästä. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Tolkien sai ensi-iltansa toukokuussa. Itse olen aina ollut kiehtoutunut Tolkienin luomasta maailmasta ja olen lukenut sekä "Hobitin", että "Taru sormusten herrasta" -kirjat pariin otteeseen ja ennen kaikkea nähnyt Jacksonin leffatrilogian useita kertoja. Olen jo pitkään toivonut, että itse Tolkienista tehtäisiin filmi ja innostuin, kun kuulin sen olevan tulossa. Henkilökohtaisista syistä en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa heti, kun se ilmestyi ja kun leffa sai aika keskinkertaisia arvioita, ajattelin odottaa, että leffa saapuu vuokrattavaksi. Kuitenkin yllättäen suuresti Tolkienia fanittava ystäväni saikin vietyä minut katsomaan filmin kauniiseen elokuvateatteri Orioniin (missä tällainen elokuva selkeästi kuuluukin katsoa), missä oli paikalla itse elokuvan ohjaaja Dome Karukoski.

Tarina J. R. R. Tolkienin elämästä ja kuinka hänen intohimo kieliä ja tarinoiden kertomista kohtaan johti yhteen kaikkien aikojen rakastetuimmista fantasiaklassikoista.

Pääroolissa J. R. R. Tolkienina nähdään Nicholas Hoult, joka tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Hoult on erinomainen valinta tulkitsemaan nuorta Tolkienia, joka etsii paikkaansa maailmassa ja alkaa vähitellen ymmärtämään, että hänen päässään pyörivät keksityt kielet ja sadut ovat se paikka. Elokuva todella vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja on kiehtovaa seurata, kuinka hän näkee maailman taianomaisempana kuin se onkaan ja kuinka hän jatkuvasti löytää jotain, mistä ammentaa kertomuksiinsa. Hoult tuo hahmon tunteet taidokkaasti esille, mutta se on varmaa, että suomea hän ei osaa puhua. Tolkienin kehittämä haltiakieli nimittäin pohjautuu vahvasti suomen kieleen ja mukana on kohtaus, missä hän puhuu osittain suomea, eikä siitä saa mitään tolkkua. Tolkienia lapsena esittää Harry Gilby.
     Lily Collins näyttelee Edith Brattia, Tolkienin ihastuksen kohdetta. Edithillä on omat haaveensa elämässä, mitkä tekevät hänestä kiinnostavan tapauksen Tolkienin vierelle. Collins on myös mainio valinta osaansa ja häneltä löytyy toimivaa kemiaa Houltin kanssa.
     Opiskeluaikoinaan Tolkien ystävystyi kolmen muun taiteista ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen kanssa ja he perustivat oman ryhmänsä, joka kokoontui juomaan teetä ja keskustelemaan sivistyneesti. Nämä kolme ovat energinen ja paikoitellen jopa ylimieliseltä vaikuttava Gilson (Patrick Gibson), hieman pelleilevä muusikonalku Christopher (Tom Glynn-Carney) ja hiljainen runosielu Geoffrey (Anthony Boyle). Hahmot toimivat hyvänä tukena Tolkienille ja tuovat oman hauskan lisäyksen tarinaan, mutta yksittäisinä henkilöinä he jäävät aika tylsiksi. Heidän näyttelijänsä tekevät oivaa työtä sen kanssa, mitä heille on annettu.
     Elokuvassa nähdään myös Colm Meaney Tolkienin holhoojana isä Morganina, Craig Roberts Tolkienia sodassa avustavana Samina, Owen Teale koulun rehtorina, Derek Jacobi kieliprofessori Wrightina ja Genevieve O'Reilly Geoffreyn välinpitämättömältä vaikuttavana äitinä.

Tähän väliin täytyy sanoa, ettei arviosta löydy lisäpisteitä sen vuoksi, että sen ohjaajana toimii suomalainen Dome Karukoski ja että pääsin kuulemaan hänen kertomuksiaan elokuvan teosta ennen leffan näkemistä. Sen sijaan voi olla mahdollista, että fanitukseni "Taru sormusten herrasta" -trilogiaa ja vahva kiinnostukseni kyseisen mestariteoksen kirjoittajaa kohtaan vaikuttivat mielipiteeseeni, sillä pidin Tolkienista selvästi enemmän kuin monet kriitikot. Vaikka kirjailija olisi tehnyt kuinka hienon kirjan tahansa, voisi olla suuri haaste saada kirjailijasta aikaiseksi kiinnostavaa leffaa. Toki J. R. R. Tolkien kävi taistelemassa ensimmäisessä maailmansodassa, mutta suurimmaksi osaksi hänen elämänsä oli kiinnostusta kielistä, omien kielten luomista ja tarinoiden kirjoittamista. Kyseessä ei todellakaan ole mikään eeppinen seikkailu, kuten Tolkienin luomukset, vaan draamakertomus miehestä, jolla on pakkomielteen omainen intohimo jotain aihetta kohtaan. Ja silti Karukoski onnistuu tuomaan mukaan jotain taianomaista.

Kuten jo totesin, elokuva vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja leffan aikana pääsee näkemään, kuinka Tolkien näkee maailman ympärillään. Hän luo maagisia lisäyksiä näkemäänsä ja jos on lukenut Tolkienin kirjoja, voi useassa kohtaa huomata, mistä hän on kenties saanut inspiraatiota kirjoihinsa. Jo hänen ystäviensä kanssa perustama ryhmä muistuttaa hieman Taru sormusten herrasta -tarinasta tuttua hobitti-nelikkoa. Tämä taianomaisuus jatkuu läpi leffan ja kun välillä näytetään Tolkienia sodassa, muuttuvat fantasianäyt synkemmiksi ja liekkien keskeltä nousee suuri paha voima ja yhdeksän tätä seuraavaa varjoa. Karukosken tapa lisätä fantasiaelementtejä mukaan draamakertomukseen on todella vaikuttava ja ne tekevät filmistä hyvinkin mielenkiintoisen. Elokuva onnistui imaisemaan minut nopeasti mukaansa ja kun Tolkienista itsestään on onnistuttu tekemään niin hyvä hahmo, katsojana seuraa kiehtoutuneena hänen elämänsä eri vaiheita. Näin myös katsoja pääsee tunteisiin paremmin mukaan. Koskettavat hetket liikuttavat aidosti ja hyvänmielen kohtaukset nostavat hymyn huulille. Lisäkiehtovuutta leffaan tuo sen hieman erikoinen, mutta toimiva rakenne, joka näyttää Tolkienin elämän vaiheita hieman sekalaisessa järjestyksessä. Filmi esimerkiksi alkaa sodasta ennen kuin se siirtyy lapsuuteen, Tolkienin muistellessa elämäänsä. Ei kokonaisuus mikään loistava teos ole, mutta minun on vaikea kuvitella parempaa elokuvaa legendaarisen kirjailijan elämästä. Toki tätä olisi voinut jatkaa vielä pidemmälle, mutta itse pidin todella paljon siitä, mihin elokuva on haluttu päättää.

Ennen Tolkienia olin nähnyt Dome Karukoskelta vain komedian Napapiirin sankarit (2010), mitä pidin kerran katsottavana hömppänä. Tämän jälkeen aloin kuitenkin kiinnostua hänen muista teoksistaan, kuten Mielensäpahoittajasta (2014), sillä Karukoski tekee niin hyvää työtä Tolkienin kanssa. Vaikka Tolkien on pieni draamafilmi Yhdysvaltojen mittapuulla, on se jättimäinen studioleffa Suomesta katsottuna ja pienistä suomalaiselokuvista sellaisen puikkoihin hyppääminen on jo itsessään ihailtava teko. Karukoski pitää pakettia taidokkaasti kasassa ja tekee yllättävänkin hyvää työtä karujen sotakohtausten esittämisessä. David Gleesonin ja Stephen Beresfordin työstämä käsikirjoitus on myös mainio, vaikkakin pariin kohtaan on lisätty konflikteja lähinnä konfliktien vuoksi, jotta pitkään tasaiseen jaksoon saisi hieman särmää. Tolkien on myös tyylikkäästi kuvattu ja koukuttavasti leikattu (leikkaajana toimii Karukosken luottoleikkaaja Harri Ylönen). Kuvauksella ja vähäisillä efekteillä on saatu mukaan juuri sitä taianomaisuutta. Lavasteet ja asut ovat upeasti luodut ja ne huokuvat 1900-luvun ajan henkeä. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ja Thomas Newman on tuonut kauniisiin sävelmiinsä mukaan hieman kanteletta.

Yhteenveto: Tolkien on erittäin mainio elokuva yhdestä maailman suosituimmasta kirjailijasta. Vaikkei kyseessä ole eeppinen seikkailu, kuten J. R. R. Tolkienin kertomukset, on mukaan saatu jonkinlaista taianomaisuutta, mikä tekee filmistä hyvinkin kiehtovan. Sotapuoli tuo myös mukaan oman vaikuttavan lisänsä, etenkin kun Tolkien alkaa nähdä sen fantasiapuolen. Filmi vie katsojan päähenkilön pään sisälle todella hyvin, jolloin katsoja pääsee tutkimaan maailmaa Tolkienin silmin. Elokuva on rakennettu kiinnostavasti hieman sekalaiseen järjestykseen, ilman että filmi muuttuu koskaan sekavaksi ajasta toiseen hyppivän kerrontansa vuoksi. Ohjaaja Dome Karukoski onnistuu pitämään isoa Hollywood-tuotantoa vakuuttavasti kasassa ja toivon todella, että hän pääsee jatkamaan uraansa maailmalla. Valitettavasti leffan heikko menestys saattaa sulkea monia ovia. Nicholas Hoult on tuttuun tapaansa erittäin mainio ja Lily Collins on oiva valinta hänen rinnalleen. Ajankuva on hienosti luotu lavasteilla ja asuilla, minkä lisäksi efektitiimi on sulauttanut mukaan kiehtovia maagisia elementtejä. Tolkienin teoksia fanittaville tämä elokuva on tietty pakkokatsottavaa, mutta se sopii myös hyvin niille, joille "Hobitti" ja "Taru sormusten herrasta" eivät ole erityisen tuttuja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tolkien, 2019, Fox Searchlight Pictures, Chernin Entertainment

Arvostelu: The Darkest Minds (2018)

THE DARKEST MINDS

Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson
Pääosissa: Amandla Stenberg, Harris Dickinson, Skylan Brooks, Miya Cech, Mandy Moore, Patrick Gibson, Gwendoline Christie, Mark O'Brien, Wade Williams ja Bradley Whitford
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

The Darkest Minds perustuu Alexandra Brackenin samannimiseen nuortenkirjaan vuodelta 2012. Syksyllä 2014 20th Century Fox -yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Filmin kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt The Darkest Minds saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta hieman, kun näin sen trailerin, vaikka samalla myös ajattelin, että elokuva vaikuttaa todella geneeriseltä teinidystopia -leffalta, minkälaisia on alkanut ilmestymään tiuhaan tahtiin Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) noustessa suurmenestykseen. Varautunein mielin menin katsomaan The Darkest Mindsin sen lehdistönäytökseen ja poistuin teatterista epäuskoisena siitä, kuinka huonon filmin olin juuri nähnyt.

Suuri osa maailman lapsista kuolee vakavaan sairauteen ja henkiinjäänille lapsille kehittyy erilaisia voimia. Yhdysvaltain presidentti käskee vangita nämä lapset leireille, missä heitä tutkitaan. Eräänä yönä äärimmäisen voimakas Ruby Daly karkaa leiriltä ja tapaa pakomatkallaan muita itsensä kaltaisia nuoria.

Elokuvan pääroolissa Ruby Dalyna nähdään mm. viime vuoden romanttisesta leffasta Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017) tuttu Amandla Stenberg. Vaikkei Stenberg osoita erityistä lahjakkuutta elokuvan aikana, on hän silti sen parasta antia. Hänestä löytyy tarvittavaa energiaa ja pidettävyyttä, jotta hänen matkaansa jaksaisi edes jollain tapaa seurata. Ruby-hahmolle on yritetty kehitellä kiinnostavaa taustaa, sillä hän teki todella ikävän asian lapsena, mikä kummittelee kaiken aikaa hänen mielessään. Tämä voisi tehdä hahmosta kiehtovan, mutta asiaa käsitellään niin kömpelösti, ettei Rubyn ongelmista jaksa välittää. Ainoa kiinnostava asia Rubyssa on hänen voimansa lukea ja muokata toisten ajatuksia.
     Matkallaan Ruby tapaa kolmen nuorukaisen joukon. Nuoria johtaa todella puisen Harris Dickinsonin näyttelemä Liam, jolla on telekineettisiä voimia, eli hän pystyy liikuttamaan asioita mielensä voimalla. Liam on hyvin tylsä tapaus, mutta koska tällaiset leffat vaativat pakollista romanssia, Ruby tietty kiinnostuu hänestä sillä silmällä. Skylan Brooks esittää Chubsia, joka on voimiensa avulla porukan älykkö. Chubs nousi hahmoista omaksi suosikikseni, sillä hän on usein järjen ääni, jota muiden kannattaisi kuunnella enemmän. Brooks on myös toimiva valinta rooliin ja olisin paljon mieluummin katsonut hänen kohtauksiaan, enkä tönkkö-Dickinsonia. Porukan nuorin on mykkä Zu-tyttö (ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Miya Cech), joka kykenee luomaan sähköä käsistään. Onkin hauska ratkaisu, että joukon viattomimmalta vaikuttava pieni lapsi kykenee aiheuttamaan enemmän tuhoa kuin ystävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat leiriä komentava kapteeni McManus (rooliin hyvin istuva Wade Williams), joka on todella tyypillinen Full Metal Jacketista (1987) ryöstetty huutava johtaja; voimia omaavia lapsia tutkiva tohtori Kate (Mandy Moore); karanneita nuoria jahtaava palkkionmetsästäjä Lady Jane (Game of Thrones -sarjasta, 2011-, tuttu Gwendoline Christie), sekä Yhdysvaltain presidentti Gray (täysin alikäytetty Bradley Whitford) ja hänen poikansa Clancy (Dickinsoniakin kehnompi Patrick Gibson).

Teineille suunnatut dystopiset tulevaisuuselokuvat nousivat muotiin vuonna 2012, kun Suzanne Collinsin hittikirjasarja "Nälkäpeliä" (2008-2010) alettiin kääntämään elokuviksi. Erittäin mainio Nälkäpeli ja sen vielä parempi jatko-osa Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suurmenestyksiä, joten muut studiot päättivät kokeilla samaa ja seuraavana vuonna ilmestyikin Labyrintti (The Maze Runner - 2014) ja Divergent - Outolintu (Divergent - 2014), jotka olivat jo hyvin keskinkertaisia tekeleitä. 2014 myös Nälkäpeli -sarjan alamäki alkoi täysin turhalla väliosalla Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014). Vuonna 2015 ilmestyivät erittäin laimea Labyrintti: Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials) ja Outolinnun ihan yhtä keskinkertainen jatko-osa Kapinallinen (The Divergent Series: Insurgent) sekä Nälkäpeli -sarjan huipennusosa Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2), jonka heikompi menestys ennusti teinidystopioiden suosion laskua. 2016 ilmestynyt Outolintu-sarja: Uskollinen (The Divergent Series: Allegiant) oli jo iso floppi ja uutta sarjaa aloittava 5. aalto (The 5th Wave) koki niin pahan kolauksen lippukassoilla, ettei tarinaa päätetty jatkaa. Viime vuonna tällaisia leffoja ei nähtykään ja monet ehtivät jo ajatella muoti-ilmiön kuolleen. Nyt ilmestyvä The Darkest Minds yrittää epätoivoisesti herättää teinidystopioita henkiin, mutta loppujen lopuksi elokuva on vain todiste siitä, että tällaiset filmit ovat kuolleet. Kyseessä on nimittäin ehdottomasti koko joukon surkein teos.

Rehellisesti sanoen elokuvan pohjaidea on kuitenkin vielä ihan mielenkiintoinen. On hauska idea, että tällaisissa leffoissa nuorille kehittyisi supervoimia ja pidin siitä, kuinka eri voimat saivat käyttäjänsä silmät loistamaan eri värein. Mieliä hallitsevien, kuten Rubyn, silmät loistavat oransseina; sähköä luovien, kuten Zun, silmät loistavat kultaisina, telekinesiaa harjoittavien, kuten Liamin, silmät loistavat sinisinä ja älykköjen, kuten Chubsin, silmät loistavat vihreinä. Ja sitten ovat myös punaiset, mutta koska leffa haluaa jostain syystä pitää heidän voimansa salaisuutena, niin minäkin pidän. Valitettavasti filmi heittää kiinnostavan ideansa roskakoriin hyvin nopeasti, kun itse tarina lähtee käyntiin ja katsoja alkaa ymmärtämään, mistä todella on kyse. Miettikääpä: The Darkest Mindsissa Yhdysvaltain presidentti määrää, että kaikki värilliset lapset täytyy sulkea keskitysleireille, missä osa heistä tapetaan ja loput jätetään henkiin orjatyövoimaksi. Mutta sitten on turvapaikka, missä kaikki värilliset voivat olla tasa-arvoisia. Mitäköhän leffa yrittää kertoa... Jo Nälkäpelissä oli mukana yhteiskuntakritiikkiä ja satiiria, mutta se oli paljon hienovaraisempaa kuin tässä. Tässä leffassa poliittinen sanoma tungetaan niin väkisin katsojien kurkkuun, että vaikka se sisältää mukavia ajatuksia erilaisuuden hyväksymisestä, vie se paljon pois leffan viihdearvosta.

Hetkinen, sanoinko, että elokuvalla olisi jonkinlaista viihdearvoa? Ei sillä nimittäin ole. Filmissä ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään; se vain esittelee päähenkilöt ja tarinan maailman, joka on todella köyhästi luotu. Elokuva ei koskaan vaivaudu selittämään, tapahtuuko tällaista vain Yhdysvalloissa, vai muuttuivatko muunkin maailman henkiinjääneet lapset supersankareiksi? Ja kun kyseessä on jonkin sortin supersankarileffa, sen luulisi edes viihdyttävän, vaikkei kovin laadukkaasta tekeleestä olisikaan kyse. Elokuvan huonoin puoli onkin, ettei se koskaan tunnu oikealta elokuvalta, vaan enemmänkin supersankareista kertovan televisiosarjan ylipitkältä pilottijaksolta. Jokin leffan ohjauksessa vain tökkii niin pahasti, ettei lopputulos tunnu siltä, miltä pitäisi. Tämän lisäksi myös käsikirjoitus tuntuu hyvin vahvasti sarjan avausjaksolta, sillä se on aika lailla pelkkää tulevien tapahtumien pohjustusta, sen sijaan että The Darkest Mindsista löytyisi oma tarinansa. Elokuva esittelee hahmonsa ja se yrittää saada katsojan kiinnostumaan kertomuksestaan, muttei toimi millään lailla omana teoksenaan.

Ymmärrän toki, että kyseessä on vasta ensimmäinen osa isommasta kokonaisuudesta, mutta niin oli myös ensimmäinen Nälkäpeli ja siihen oli saatu kirjoitettua oma tarinansa. Tässä on tarinaa niin vähän, että alun jälkeen kun Ruby karkaa leiriltä aina siihen asti, kun lopputaistelu käydään, hahmot vain matkaavat paikasta toiseen ja hengailevat. Käsikirjoitus on niin kömpelösti toteutettu, että nuori nelikko vain menee jonnekin, päättää ettei siellä olekaan kivaa ja he menevät jonnekin muualle, missä he päättävät, ettei sielläkään ole kivaa, jolloin he päättävät joko mennä muualle tai palata sinne, missä juuri olivat. Päälleliimattua poliittista sanomaa lukuunottamatta filmissä ei ole minkäänlaista sisältöä. Ja kun lopussa tajusin katsovani filmin finaalia, mihin oli pistetty hyvin laiskasti toteutettu taistelu, pohdin vain, että tässäkö tämä nyt ihan oikeasti oli? Koko elokuva vain pohjusti sarjan tulevia tapahtumia. Hauskintahan hommassa on se, että jos Outolintu-sarja: Uskollinen ja 5. aalto olivat pahoja taloudellisia pettymyksiä, niin mitäköhän tälle käy? Teinidystopioiden aika on jo ohi. The Darkest Minds tulee olemaan iso kolaus studiolle, eikä jatko-osaa tulla näkemään. Tarina tulee jäämään pelkäksi televisiosarjan pilotiksi, eikä kukaan tule muistamaan elokuvaa enää ensi vuonna.

Elokuvan on ohjannut Jennifer Yuh Nelson, joka on aiemmin ohjannut animaatioleffat Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016). The Darkest Minds on hänen ensimmäinen näytelty elokuvansa ja osoittaa heti, että Nelsonin kannattaa pysyä animaatioiden parissa. Elokuva on niin taidottomasti ja innottomasti ohjattu, että se tekee katselukokemuksesta entistäkin raskaamman. Tähän vaikuttaa paljon myös Chad Hodgen kammottavan surkea käsikirjoitus, missä ei tapahdu pitkiin aikoihin yhtään mitään. Tekijät ovat vain kopioineet kaiken Nälkäpelistä, Labyrintista ja Divergent - Outolinnusta, ja ovat käsitelleet omaa tekelettään niin onnettoman kehnosti, että "laiska" ei riitä kuvaamaan lopputulosta. The Darkest Minds ei ole edes erityisen hyvin kuvattu ja sen leikkaus hyppii välillä ihan miten sattuu. Kömpelö leikkaus tekee elokuvasta oudon paradoksin, sillä samalla siinä ei ole tarpeeksi tarinaa kerrottavaksi, mutta toisaalta se ei tunnu ehtivän kertoa kaikkea. Sentään leirien lavasteet ovat hyvin toteutetut, mutta siihen se sitten jääkin. Äänimaailma on niin geneerisesti luotu, että katsoja voi helposti arvata, milloin joku käy nuorien kimppuun ihan vain siitä, että ääniefektit katoavat yhtäkkiä lähes kokonaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Benjamin Wallfisch, jonka työ ei korostu kertaakaan leffan aikana. Mutta onhan se hyvä, että kun nuorilla on hauskaa, taustalle on laitettu soimaan jokin hilpeä kipale, jotta katsoja varmasti tietää, että nyt nuorilla on kiva olla.

Yhteenveto: The Darkest Minds on surkea yritys nostaa dystopiset teinifilmit takaisin suosioon. Elokuva kopioi kaiken Nälkäpelistä sun muista samanlaisista elokuvista, eikä osaa luoda mitään omaa, jolloin lopputuloksena on mitä laiskin tekele. Tähän vielä päälle se, ettei filmissä tunnu olevan kunnon tarinaa, vaan hahmot vain laahustavat paikasta toiseen, samalla kun leffa pohjustaa seuraavia osia, niin elokuvan katsominen on hyvinkin raskasta. Tämä ja huono ohjaus myös saavat elokuvan tuntumaan enemmänkin televisiosarjan pilottijaksolta, eikä kunnon filmiltä. Jatkuva pohjustaminen on lähinnä huvittavaa, sillä näin kehno elokuva ei varmasti tule menestymään hyvin, eikä jatkoa tulla näkemään. Katselukokemusta tekee vaikeammaksi myös poliittinen viesti, mitä leffa hieroo koko ajan katsojien silmille. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä, vaikka Stenbergiltä ja Brooksilta joitain kelpo hetkiä löytyykin. Muutamia tyylikkäitä lavasteita lukuunottamatta teknisessäkään toteutuksessa ei ole kehumista. Vaikka fanittaisitte samanlaisia teinidystopioita ja teitä harmittaisi, ettei tällaisia leffoja ole vähään aikaan nähty, niin The Darkest Minds ei tule tyydyttämään kaipuutanne ja se kannattaa suosiolla jättää väliin. Tämä on niin surkuhupaisan kelvoton kopio, etten usko leffan toimivan edes kovimmille 5. aallon faneille. Suosittelenkin kaikkia pysymään kaukana tästä roskasta. On jo nyt varmaa, että The Darkest Minds tulee löytymään ainakin omalla listallani vuoden 2018 huonoimpien elokuvien joukosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Darkest Minds, 2018, 21 Laps Entertainment