Arvostelu: The Darkest Minds (2018)

THE DARKEST MINDS

Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson
Pääosissa: Amandla Stenberg, Harris Dickinson, Skylan Brooks, Miya Cech, Mandy Moore, Patrick Gibson, Gwendoline Christie, Mark O'Brien, Wade Williams ja Bradley Whitford
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

The Darkest Minds perustuu Alexandra Brackenin samannimiseen nuortenkirjaan vuodelta 2012. Syksyllä 2014 20th Century Fox -yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Filmin kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt The Darkest Minds saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta hieman, kun näin sen trailerin, vaikka samalla myös ajattelin, että elokuva vaikuttaa todella geneeriseltä teinidystopia -leffalta, minkälaisia on alkanut ilmestymään tiuhaan tahtiin Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) noustessa suurmenestykseen. Varautunein mielin menin katsomaan The Darkest Mindsin sen lehdistönäytökseen ja poistuin teatterista epäuskoisena siitä, kuinka huonon filmin olin juuri nähnyt.

Suuri osa maailman lapsista kuolee vakavaan sairauteen ja henkiinjäänille lapsille kehittyy erilaisia voimia. Yhdysvaltain presidentti käskee vangita nämä lapset leireille, missä heitä tutkitaan. Eräänä yönä äärimmäisen voimakas Ruby Daly karkaa leiriltä ja tapaa pakomatkallaan muita itsensä kaltaisia nuoria.

Elokuvan pääroolissa Ruby Dalyna nähdään mm. viime vuoden romanttisesta leffasta Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017) tuttu Amandla Stenberg. Vaikkei Stenberg osoita erityistä lahjakkuutta elokuvan aikana, on hän silti sen parasta antia. Hänestä löytyy tarvittavaa energiaa ja pidettävyyttä, jotta hänen matkaansa jaksaisi edes jollain tapaa seurata. Ruby-hahmolle on yritetty kehitellä kiinnostavaa taustaa, sillä hän teki todella ikävän asian lapsena, mikä kummittelee kaiken aikaa hänen mielessään. Tämä voisi tehdä hahmosta kiehtovan, mutta asiaa käsitellään niin kömpelösti, ettei Rubyn ongelmista jaksa välittää. Ainoa kiinnostava asia Rubyssa on hänen voimansa lukea ja muokata toisten ajatuksia.
     Matkallaan Ruby tapaa kolmen nuorukaisen joukon. Nuoria johtaa todella puisen Harris Dickinsonin näyttelemä Liam, jolla on telekineettisiä voimia, eli hän pystyy liikuttamaan asioita mielensä voimalla. Liam on hyvin tylsä tapaus, mutta koska tällaiset leffat vaativat pakollista romanssia, Ruby tietty kiinnostuu hänestä sillä silmällä. Skylan Brooks esittää Chubsia, joka on voimiensa avulla porukan älykkö. Chubs nousi hahmoista omaksi suosikikseni, sillä hän on usein järjen ääni, jota muiden kannattaisi kuunnella enemmän. Brooks on myös toimiva valinta rooliin ja olisin paljon mieluummin katsonut hänen kohtauksiaan, enkä tönkkö-Dickinsonia. Porukan nuorin on mykkä Zu-tyttö (ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Miya Cech), joka kykenee luomaan sähköä käsistään. Onkin hauska ratkaisu, että joukon viattomimmalta vaikuttava pieni lapsi kykenee aiheuttamaan enemmän tuhoa kuin ystävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat leiriä komentava kapteeni McManus (rooliin hyvin istuva Wade Williams), joka on todella tyypillinen Full Metal Jacketista (1987) ryöstetty huutava johtaja; voimia omaavia lapsia tutkiva tohtori Kate (Mandy Moore); karanneita nuoria jahtaava palkkionmetsästäjä Lady Jane (Game of Thrones -sarjasta, 2011-, tuttu Gwendoline Christie), sekä Yhdysvaltain presidentti Gray (täysin alikäytetty Bradley Whitford) ja hänen poikansa Clancy (Dickinsoniakin kehnompi Patrick Gibson).

Teineille suunnatut dystopiset tulevaisuuselokuvat nousivat muotiin vuonna 2012, kun Suzanne Collinsin hittikirjasarja "Nälkäpeliä" (2008-2010) alettiin kääntämään elokuviksi. Erittäin mainio Nälkäpeli ja sen vielä parempi jatko-osa Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suurmenestyksiä, joten muut studiot päättivät kokeilla samaa ja seuraavana vuonna ilmestyikin Labyrintti (The Maze Runner - 2014) ja Divergent - Outolintu (Divergent - 2014), jotka olivat jo hyvin keskinkertaisia tekeleitä. 2014 myös Nälkäpeli -sarjan alamäki alkoi täysin turhalla väliosalla Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014). Vuonna 2015 ilmestyivät erittäin laimea Labyrintti: Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials) ja Outolinnun ihan yhtä keskinkertainen jatko-osa Kapinallinen (The Divergent Series: Insurgent) sekä Nälkäpeli -sarjan huipennusosa Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2), jonka heikompi menestys ennusti teinidystopioiden suosion laskua. 2016 ilmestynyt Outolintu-sarja: Uskollinen (The Divergent Series: Allegiant) oli jo iso floppi ja uutta sarjaa aloittava 5. aalto (The 5th Wave) koki niin pahan kolauksen lippukassoilla, ettei tarinaa päätetty jatkaa. Viime vuonna tällaisia leffoja ei nähtykään ja monet ehtivät jo ajatella muoti-ilmiön kuolleen. Nyt ilmestyvä The Darkest Minds yrittää epätoivoisesti herättää teinidystopioita henkiin, mutta loppujen lopuksi elokuva on vain todiste siitä, että tällaiset filmit ovat kuolleet. Kyseessä on nimittäin ehdottomasti koko joukon surkein teos.

Rehellisesti sanoen elokuvan pohjaidea on kuitenkin vielä ihan mielenkiintoinen. On hauska idea, että tällaisissa leffoissa nuorille kehittyisi supervoimia ja pidin siitä, kuinka eri voimat saivat käyttäjänsä silmät loistamaan eri värein. Mieliä hallitsevien, kuten Rubyn, silmät loistavat oransseina; sähköä luovien, kuten Zun, silmät loistavat kultaisina, telekinesiaa harjoittavien, kuten Liamin, silmät loistavat sinisinä ja älykköjen, kuten Chubsin, silmät loistavat vihreinä. Ja sitten ovat myös punaiset, mutta koska leffa haluaa jostain syystä pitää heidän voimansa salaisuutena, niin minäkin pidän. Valitettavasti filmi heittää kiinnostavan ideansa roskakoriin hyvin nopeasti, kun itse tarina lähtee käyntiin ja katsoja alkaa ymmärtämään, mistä todella on kyse. Miettikääpä: The Darkest Mindsissa Yhdysvaltain presidentti määrää, että kaikki värilliset lapset täytyy sulkea keskitysleireille, missä osa heistä tapetaan ja loput jätetään henkiin orjatyövoimaksi. Mutta sitten on turvapaikka, missä kaikki värilliset voivat olla tasa-arvoisia. Mitäköhän leffa yrittää kertoa... Jo Nälkäpelissä oli mukana yhteiskuntakritiikkiä ja satiiria, mutta se oli paljon hienovaraisempaa kuin tässä. Tässä leffassa poliittinen sanoma tungetaan niin väkisin katsojien kurkkuun, että vaikka se sisältää mukavia ajatuksia erilaisuuden hyväksymisestä, vie se paljon pois leffan viihdearvosta.

Hetkinen, sanoinko, että elokuvalla olisi jonkinlaista viihdearvoa? Ei sillä nimittäin ole. Filmissä ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään; se vain esittelee päähenkilöt ja tarinan maailman, joka on todella köyhästi luotu. Elokuva ei koskaan vaivaudu selittämään, tapahtuuko tällaista vain Yhdysvalloissa, vai muuttuivatko muunkin maailman henkiinjääneet lapset supersankareiksi? Ja kun kyseessä on jonkin sortin supersankarileffa, sen luulisi edes viihdyttävän, vaikkei kovin laadukkaasta tekeleestä olisikaan kyse. Elokuvan huonoin puoli onkin, ettei se koskaan tunnu oikealta elokuvalta, vaan enemmänkin supersankareista kertovan televisiosarjan ylipitkältä pilottijaksolta. Jokin leffan ohjauksessa vain tökkii niin pahasti, ettei lopputulos tunnu siltä, miltä pitäisi. Tämän lisäksi myös käsikirjoitus tuntuu hyvin vahvasti sarjan avausjaksolta, sillä se on aika lailla pelkkää tulevien tapahtumien pohjustusta, sen sijaan että The Darkest Mindsista löytyisi oma tarinansa. Elokuva esittelee hahmonsa ja se yrittää saada katsojan kiinnostumaan kertomuksestaan, muttei toimi millään lailla omana teoksenaan.

Ymmärrän toki, että kyseessä on vasta ensimmäinen osa isommasta kokonaisuudesta, mutta niin oli myös ensimmäinen Nälkäpeli ja siihen oli saatu kirjoitettua oma tarinansa. Tässä on tarinaa niin vähän, että alun jälkeen kun Ruby karkaa leiriltä aina siihen asti, kun lopputaistelu käydään, hahmot vain matkaavat paikasta toiseen ja hengailevat. Käsikirjoitus on niin kömpelösti toteutettu, että nuori nelikko vain menee jonnekin, päättää ettei siellä olekaan kivaa ja he menevät jonnekin muualle, missä he päättävät, ettei sielläkään ole kivaa, jolloin he päättävät joko mennä muualle tai palata sinne, missä juuri olivat. Päälleliimattua poliittista sanomaa lukuunottamatta filmissä ei ole minkäänlaista sisältöä. Ja kun lopussa tajusin katsovani filmin finaalia, mihin oli pistetty hyvin laiskasti toteutettu taistelu, pohdin vain, että tässäkö tämä nyt ihan oikeasti oli? Koko elokuva vain pohjusti sarjan tulevia tapahtumia. Hauskintahan hommassa on se, että jos Outolintu-sarja: Uskollinen ja 5. aalto olivat pahoja taloudellisia pettymyksiä, niin mitäköhän tälle käy? Teinidystopioiden aika on jo ohi. The Darkest Minds tulee olemaan iso kolaus studiolle, eikä jatko-osaa tulla näkemään. Tarina tulee jäämään pelkäksi televisiosarjan pilotiksi, eikä kukaan tule muistamaan elokuvaa enää ensi vuonna.

Elokuvan on ohjannut Jennifer Yuh Nelson, joka on aiemmin ohjannut animaatioleffat Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016). The Darkest Minds on hänen ensimmäinen näytelty elokuvansa ja osoittaa heti, että Nelsonin kannattaa pysyä animaatioiden parissa. Elokuva on niin taidottomasti ja innottomasti ohjattu, että se tekee katselukokemuksesta entistäkin raskaamman. Tähän vaikuttaa paljon myös Chad Hodgen kammottavan surkea käsikirjoitus, missä ei tapahdu pitkiin aikoihin yhtään mitään. Tekijät ovat vain kopioineet kaiken Nälkäpelistä, Labyrintista ja Divergent - Outolinnusta, ja ovat käsitelleet omaa tekelettään niin onnettoman kehnosti, että "laiska" ei riitä kuvaamaan lopputulosta. The Darkest Minds ei ole edes erityisen hyvin kuvattu ja sen leikkaus hyppii välillä ihan miten sattuu. Kömpelö leikkaus tekee elokuvasta oudon paradoksin, sillä samalla siinä ei ole tarpeeksi tarinaa kerrottavaksi, mutta toisaalta se ei tunnu ehtivän kertoa kaikkea. Sentään leirien lavasteet ovat hyvin toteutetut, mutta siihen se sitten jääkin. Äänimaailma on niin geneerisesti luotu, että katsoja voi helposti arvata, milloin joku käy nuorien kimppuun ihan vain siitä, että ääniefektit katoavat yhtäkkiä lähes kokonaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Benjamin Wallfisch, jonka työ ei korostu kertaakaan leffan aikana. Mutta onhan se hyvä, että kun nuorilla on hauskaa, taustalle on laitettu soimaan jokin hilpeä kipale, jotta katsoja varmasti tietää, että nyt nuorilla on kiva olla.

Yhteenveto: The Darkest Minds on surkea yritys nostaa dystopiset teinifilmit takaisin suosioon. Elokuva kopioi kaiken Nälkäpelistä sun muista samanlaisista elokuvista, eikä osaa luoda mitään omaa, jolloin lopputuloksena on mitä laiskin tekele. Tähän vielä päälle se, ettei filmissä tunnu olevan kunnon tarinaa, vaan hahmot vain laahustavat paikasta toiseen, samalla kun leffa pohjustaa seuraavia osia, niin elokuvan katsominen on hyvinkin raskasta. Tämä ja huono ohjaus myös saavat elokuvan tuntumaan enemmänkin televisiosarjan pilottijaksolta, eikä kunnon filmiltä. Jatkuva pohjustaminen on lähinnä huvittavaa, sillä näin kehno elokuva ei varmasti tule menestymään hyvin, eikä jatkoa tulla näkemään. Katselukokemusta tekee vaikeammaksi myös poliittinen viesti, mitä leffa hieroo koko ajan katsojien silmille. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä, vaikka Stenbergiltä ja Brooksilta joitain kelpo hetkiä löytyykin. Muutamia tyylikkäitä lavasteita lukuunottamatta teknisessäkään toteutuksessa ei ole kehumista. Vaikka fanittaisitte samanlaisia teinidystopioita ja teitä harmittaisi, ettei tällaisia leffoja ole vähään aikaan nähty, niin The Darkest Minds ei tule tyydyttämään kaipuutanne ja se kannattaa suosiolla jättää väliin. Tämä on niin surkuhupaisan kelvoton kopio, etten usko leffan toimivan edes kovimmille 5. aallon faneille. Suosittelenkin kaikkia pysymään kaukana tästä roskasta. On jo nyt varmaa, että The Darkest Minds tulee löytymään ainakin omalla listallani vuoden 2018 huonoimpien elokuvien joukosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Darkest Minds, 2018, 21 Laps Entertainment