Arvostelu: Foinikialainen juoni (The Phoenician Scheme - 2025)

FOINIKIALAINEN JUONI

THE PHOENICIAN SCHEME

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.

Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.

Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.

     Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.

Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.

Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.

Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg

Arvostelu: The Legend of Ochi (2025)

THE LEGEND OF OCHI

Ohjaus: Isaiah Saxon

Pääosissa: Helena Zengel, Willem Dafoe, Finn Wolfhard, Emily Watson, Razvan Stoica, Carol Bors, Andrei Antoniu Anghel, David Andrei Baltatu ja Paul Manalatos

Genre: seikkailu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 12

The Legend of Ochi on A24-yhtiön uusi satuelokuva. Isaiah Saxon oli jo aiemmin kynäillyt tarinan ochi-nimisistä otuksista ja hän ryhtyi lopulta muokkaamaan sitä elokuvan muotoon. Hän sai tukijoita ja elokuvantekijöitä ympärilleen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021. Nyt, muutaman vuoden jälkeen The Legend of Ochi on vihdoin saapunut elokuvateattereihin, enkä itse ole malttanut odottaa elokuvan näkemistä. Innostuin heti, kun näin yllä olevan ylisuloisen julisteen ja olenkin jännittänyt, että noinkohan elokuvaa julkaistaan Suomen teattereissa ollenkaan. Kävinkin katsomassa The Legend of Ochin heti sen ensi-iltapäivänä.

Syrjäisen saaren asukkaat ovat vuosia pelänneet ja metsästäneet metsässä lymyileviä otuksia, ocheja. Kun Yuri-tyttö löytää haavoittuneen ochinpoikasen, hän uhmaa otuksia vihaavaa isäänsä ja lähtee uskaliaalle seikkailulle syvälle metsän uumeniin, viedäkseen poikasen kotiinsa.

Saksalaisleffa System Crasherissa (Systemsprenger - 2019) vaikutuksen tehnyt Helena Zengel näyttelee Yuria, nuorta tyttöä, joka elää pienellä saarella, missä häntä on vauvasta asti opetettu varomaan metsässä asuvia hirmuisia ochi-otuksia. Mutta kun Yuri kohtaa haavoittuneen ochinpoikasen, ei tyttö voi olla auttamatta tätä pääsemään emonsa ja muiden lajitoveriensa luokse kotiin. Zengel on jälleen mainio, vaikka hänen osansa onkin hiljaisempi kuin villissä debyytissään. Ochinpoikanen taas on toteutettu vanhalla kunnon tavalla animatroniikkanukella ja toteutus on kertakaikkisen ihastuttava. Ochi on ylisöpö, mutta siltä löytyy myös äksympääkin persoonaa. Tytön ja satuolennon välinen ystävyys on moneen kertaan nähty, mutta silti mainio, ja Zengel suoriutuu passelisti, vaikka suurimmaksi osaksi hänen vastanäyttelijänsä onkin "vain" nukke.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe Yurin isänä Maximina, joka vihaa ocheja sydämensä kyllyydestä ja kouliikin saaren pojista metsästäjiä suunnilleen heti, kun nämä vain osaavat kävellä, Emily Watson Yurin äitinä Dashana, joka lähti Yurin ollessa vielä pieni, sekä Finn Wolfhard orpopoika Petrona, jonka Maxim otti suojelukseensa ja jota mies tuntuu pitävän enemmän omana lapsenaan kuin Yuria. Dafoe varastaa show'n teatraalisena Maximina, kun taas Watsonista löytyy hyvää pehmeyttä. Wolfhard ajaa asiansa Yurin velipuolena, joka ei itse haluaisi suosimista, muttei oikein tiedä, kuinka toimia Yurin kanssa.

The Legend of Ochi ei ollut ihan niin loistava satuelokuva kuin olisin toivonut, vaan esikoisleffaansa tekevän Isaiah Saxonin käsikirjoitus jää hitusen vaisuksi. Se kulkee turhan tuttuja latuja niin tarinan kuin hahmojen kanssa, eikä siksi lopputulemaa ole vaikea arvata. Saxonilta ei löydy edes mitään ässää hihasta, jolla sekoittaa pakkaa ja tarjota jotain yllättävää lopuksi. Tuttujen latujen kulkeminen ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huono, ainoastaan hitusen mielikuvitukseton satuelokuvaksi. Tutuista palikoistakin rakennettu kokonaisuus toimii, hyvin pitkälti Saxonin rakentaman tunnelman ja Yurin ja ochin välille muodostuvan ihanan ystävyyden ansiosta.

Vain hieman päälle puolitoista tuntia kestävä elokuva on napakka paketti, joka menee nopeasti itse asiaan ja heittää Yurin ja ochinpoikasen elämänsä seikkailuun. On kiinnostavaa seurata, kun he oppivat asioita toisiltaan ja yrittävät yhdessä selviytyä vaaroista - jotka suurimmaksi osaksi johtuvat Yurin raivon nielaisemasta isästä. Seassa on joitain hauskoja hetkiä, kuten myös pientä jännitystäkin. Vaikka kyseessä on satu söpön olennon kera, ei The Legend of Ochi ole kuitenkaan mikään perheen pienimmille tarkoitettu elokuva. Yhä saduista pitävää aikuista sympaattinen elokuva todennäköisesti viehättää, vaikkei se keksi oikeastaan mitään uutta tai yllättävää.

Siinä, missä Saxonin käsikirjoitus jää hieman vaisuksi, hänen rakentama satumainen tunnelmansa on onnistunut. The Legend of Ochin ilmapiiri on lumoava, joskin samalla se sisältää myös hieman synkkiäkin vivahteita. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, oli kyse tiiviimmistä lähikuvista tai näyttävistä maisemaotoksista. Lavasteet ovat oivat, puvustus paikoin lystikästä ja maskeeraukset mainiot. Parasta on tosiaan se, että ocheja ei ole tehty tietokoneella, vaan vanhan kunnon tapaan nukeilla ja asuilla. Lopputulos näyttää erittäin hienolta ja jättää haaveilemaan, että isotkin Hollywood-studiot hyödyntäisivät näitä kikkoja jälleen. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja David Longstrethin säveltämät musiikit tuovat miellyttävän lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Legend of Ochi, 2025, A24, Neighborhood Watch, AGBO, Access Entertainment, Encyclopedia Pictura, IPR.VC, Year of The Rat

Arvostelu: Nosferatu (2024)

NOSFERATU

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily-Rose Depp, Bill Skarsgård, Aaron Taylor-Johnson, Emma Corrin, Ralph Ineson, Simon McBurney ja Willem Dafoe

Genre: kauhu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Nosferatu on uudelleenfilmatisointi samannimisestä saksalaiselokuvasta (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens) vuodelta 1922, joka puolestaan oli luvaton filmatisointi Bram Stokerin kirjasta Dracula (1897). Elokuvasta oli tehty jo vuonna 1979 uudelleenfilmatisointi Nosferatu - yön valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht) ja vuonna 2015 ilmoitettiin, että Robert Eggers ohjaisi uuden version elokuvasta. Eggers aikoi tehdä elokuvan heti The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) jälkeen, mutta päättikin lopulta tehdä ensin The Lighthousen (2019) ja The Northmanin (2022). Alun perin näyttelijäkaartiin palkattiin Anya Taylor-Joy ja Harry Styles, mutta kummatkin joutuivat jättämään projektin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt uusi Nosferatu saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut viime aikoina varsin nuiva ja epäileväinen kaikenlaisia uudelleenfilmatisointeja kohtaan, mutta olin todella utelias Nosferatun suhteen, pääasiassa Eggersin takia. Elokuvan ensimmäinen traileri oli mielestäni erittäin vaikuttava ja odotin positiivisin mielin näkeväni elokuvan. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Nosferatun jo kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1838 saksalainen Thomas Hutter matkustaa Transylvaniaan tapaamaan kreivi Orlokia, joka haluaa ostaa kartanon pienestä saksalaiskaupungista. Thomas ei kuitenkaan tiedä, että kreivi on verta himoitseva pahan ruumiillistuma, joka aikoo syöstä kaupungin pimeyteen ja tehdä Thomasin rakkaasta Ellenistä vaimonsa.

Puolentoista vuoden takaisessa Renfield-elokuvassa (2023) kreivi Draculan palvelijaa näytellyt Nicholas Hoult palaa vampyyrien maailmaan ja näyttelee Nosferatussa Thomas Hutteria, nuorta kiinteistönvälitysalalla toimivaa miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet lähetetään solmimaan tärkeitä kauppoja iäkkään aatelismiehen kanssa. Hoult tekee yhden uransa parhaista roolitöistä, tulkiten erinomaisesti hahmonsa kasvavaa pelkoa, kun hänen bisneskumppaninsa todelliset aikomukset käyvät selväksi. Näyttelijäkaarti on muutenkin väkevä. The Idol -sarjasta (2023) tuttu Johnny Deppin tytär Lily-Rose säväyttää Thomasin rakkaana Elleninä, jonka pahuus on ottanut tähtäimeensä. Nuoren Deppin työ on suorastaan intensiivistä. Aaron Taylor-Johnson ja Emma Corrin ovat mainiot pääparin varakkaana ystäväpariskuntana Friedrich ja Anna Hardingina, Simon McBurney heittäytyy hyvin lieron vampyyripalvelijan, herr Knockin osaan ja Willem Dafoe on vähemmän yllättäen nappivalinta Von Franziksi, erikoiseksi professoriksi, joka kutsutaan tutkimaan tilannetta, kun tavalliset metodit eivät enää auta. Nosferatu ei suinkaan ole uusi juttu Dafoelle, näyttelihän mies jo itse kreivi Orlokia - tai pikemminkin tämän näyttelijää, Max Schreckiä - alkuperäisen Nosferatun teosta kertovassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

     Mutta elokuvan suurin täky on totta kai itse nosferatu, vampyyrikreivi Orlok, jota näyttelee Bill Skarsgård. Skarsgård vakuutti toisena kauhuikonina, Pennywise-klovnina Se-elokuvissa (It - 2017-2019), mutta jätti kylmäksi muutenkin vaivaannuttavan huonossa The Crow -uudelleenfilmatisoinnissa (2024). Orlokina Skarsgård on hyytävä ja suorastaan tunnistamaton. Usein pelkkänä siluettina taustalla pimeyden syleilemänä nähtävä, vanhaa kieltä möreästi mongertava ja tarkoin harkitusti liikkuva kreivi seisauttaa veret katsomoissa, joskin maskeerajien pornoviiksivalinta voikin aiheuttaa myös huvittunutta tirskuntaa.

Olen viime vuosina yhä vain enenevimmissä määrissä kritisoinut Hollywoodin fiksaatiota uudelleenfilmatisointeja kohtaan, jotka tuntuvat toinen toistaan sieluttomammilta rahastusyrityksiltä. Hyvänä esimerkkinä on aiemmin mainittu Skarsgårdin The Crow. Nosferatusta olin kuitenkin optimistisempi, lähinnä kameran edessä ja takana pyörivän tiimin takia. Minun on hyvin vaikeaa kuvitella, että Robert Eggers tekisi mitään elokuvaa puhtaasti rahan vuoksi ja vaikka tekisikin, uskoisin hänen pistävän silti kaikkensa peliin. Lisäksi Bram Stokerin Dracula-kirjan pohjalta on tehty jo niin runsaasti filmatisointeja, että tässä kohtaa melkeinpä tuntuu siltä, että on vääjäämätöntä, että jokainen sukupolvi saa oman elokuvasovituksensa tutusta tarinasta - kulki se sitten nimellä Dracula tai Nosferatu.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa Nosferatu-elokuvaa tai vaikkapa Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Christopher Leen tähdittämän Pimeyden prinssin (Dracula - 1958), Gary Oldmanin tähdittämän Bram Stokerin Draculan (Bram Stoker's Dracula - 1992), Netflixin Dracula-sarjan (2020) tai jopa Leslie Nielsenin komedian Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), uusi Nosferatu ei tarinallisesti tarjoa mitään uutta. Elokuva seuraa tuttua kaavaa, eikä käsikirjoitus juuri yllätä, mutta lopputuloksen hienous syntyykin Eggersin vaikuttavasta ohjauksesta.

Sen lisäksi, että Eggers saa näyttelijöistään kaiken irti, on hänen loihtimansa tunnelma erinomainen. Nosferatu on todella karmiva elokuva, etenkin ensimmäisen puolituntisensa aikana, kun elokuva kasvattelee painostavuutta kohti ensikohtaamista kreivi Orlokin kanssa. Mukana on muutamia todella onnistunuteita ja aidosti pelottavia kohtauksia, ja yleistunnelma on muutenkin synkkä ja ahdistava. Kun Orlok lähestyy pientä saksalaiskaupunkia ja hänen pimeytensä laskeutuu kaupungin ylle, on tietty epätoivo käsinkosketeltavaa. Samalla elokuvassa on jotain oudon hypnoottista. Samalla lailla kuin Orlok lumoaa uhrinsa pauloihinsa, leffa tekee niin katsojalle. Parin tunnin ja vartin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, huipentuen jopa varsin piinaavalla tavalla.

Nosferatu on audiovisuaalisesti aivan mieletön teos. Kameratyöskentely on läpikotaisin tarkkaa kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Leffan olisikin parasta napata Oscar-ehdokkuus, ehkä jopa voitto kuvauksesta. Valaisua hyödynnetään esimerkillisen taitavasti, etenkin kohtauksessa, jossa vaunut saapuvat hakemaan Thomasin kreivin linnaan. Värityöskentely on todella tyylikästä ja siitä löytyy hauskoja kunnianosoituksia alkuperäiselle klassikolle. Leikkauskin on pääasiassa ensiluokkaista ja mukana on muutamia hurjan sulavia siirtymiä. Lavastus on kertakaikkisen komeaa jälkeä, mainion puvustuksen kanssa jälleen Oscarin arvoista suorittamista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma tukee menoa oivallisesti. Robin Carolanin musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan, oli kyse sitten pelottavista hetkistä tai kaihoisista kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nosferatu, 2024, Focus Features, Maiden Voyage Pictures, Studio 8, Birch Hill Road Entertainment

Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Beetlejuice Beetlejuice (2024)

BEETLEJUICE BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Winona Ryder, Michael Keaton, Jenna Ortega, Catherine O'Hara, Justin Theroux, Monica Bellucci, Willem Dafoe, Arthur Conti, Burn Gorman ja Danny DeVito

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Beetlejuice (1988) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. 1990-luvulla Warren Skaaren kirjoitti oman käsikirjoituksensa, jossa Beetlejuice tapaa Leon, joka kuoli pudottuaan Eiffel-tornista, kosiessaan tyttöystäväänsä, minkä lisäksi Jonathan Gems työsti "Beetlejuice Goes Hawaiian" -tekstiä, jossa Deetzin perhe olisi kohdannut Beetlejuicen Havaijilla. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Burton päätti tehdä mieluummin jatko-osan Batmanille (1989). Ajatus Beetlejuicen jatko-osasta ei kuitenkaan koskaan kadonnut ja vuosikymmenten varrella Burton pohti useita erilaisia tarinoita hahmosta. Vuonna 2011 Warner Bros. -yhtiö päätti, että jatko-osa tehtäisiin ja pestasi Seth Grahame-Smithin käsikirjoittamaan ja tuottamaan elokuvan. Grahame-Smith suostui tehtävään vain, jos hän saisi Burtonin ja päätähdet Michael Keatonin ja Winona Ryderin tekemään paluun ja vuonna 2015 haaveista tuli vihdoin totta. Käsikirjoitusta työstettiin uusiksi monien eri kirjoittajien toimesta ja hetkellisesti Warner Bros. alkoi tulla toisiin ajatuksiin ja luopua elokuvasta, kunnes Brad Pittin yhtiö Plan B Entertainment hyppäsi projektiin mukaan 2020-luvun alussa. Turhauduttuaan täysin Dumbo-elokuvaa (2019) tehdessään, Burton meinasi lopettaa ohjaamisen täysin, mutta lopulta hänet saatiin taivuteltua mukaan ja kuvaukset pyörähtivät vihdoin ja viimein käyntiin toukokuussa 2023. Nyt Beetlejuice Beetlejuice -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana. Alkuperäinen Beetlejuice on mielestäni yhä yksi Burtonin parhaista leffoista ja toivoin, että jatko-osassa hän pääsisi taas irrottelemaan lystikkäästi, mitä häneltä ei ole pitkään aikaan päästy näkemään. Kävin katsomassa Beetlejuice Beetlejuicen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Charles Deetzin kuoleman myötä hänen vaimonsa Delia ja tyttärensä Lydia palaavat Winter Riveriin, missä he kohtaavat jälleen Betelgeusen ja muut tuonpuoleisen veijarit.

Catherine O'Hara ja Winona Ryder palaavat rooleihinsa taiteilija Delia Deetziksi ja tämän tytärpuoleksi Lydiaksi, jotka joutuivat 36 vuotta aiemmin demonisen Betelgeusen, eli tuttavallisesti Beetlejuicen (Michael Keaton) terrorisoimaksi kummitustalossa. Vuosien varrella Delian suosio taiteilijana on kasvanut reippaasti, kun taas kummituksia edelleen näkevästä Lydiasta on tullut oman aaveohjelmansa vetäjä televisiossa. Beetlejuice ei ole unohtanut Lydiaa, vaan haaveilee yhä menevänsä naimisiin naisen kanssa. Vanha tuttu näyttelijäkolmikko on jälleen hyvässä vedossa, palaten selvästi ilomielin rooleihinsa. Ryderin esittämä Lydia on muuttunut reippaasti vuosien varrella, mutta ykkösestä tuttu goottityttö on silti tallella. O'Hara on erittäin lystikäs taiteilijasielu Deliana, joka on höpsähtänyt vanhetessaan. Keaton taas on tietty huippuvedossa itse Beetlejuicena, edelleen pursuten kaoottista energiaa virnuilevana ja sikailevana biomanaajana.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Lydian tytär Astrid (Jenna Ortega) ja Lydian uusi miesystävä Rory (Justin Theroux), Beetlejuicelle kaunaa kantava sielunimijä Delores (Monica Bellucci), haamuetsivä Wolf Jackson (Willem Dafoe), isä Damien (Burn Gorman), sekä nuorukainen Jeremy (Arthur Conti), jonka Astrid tapaa Winter Riverissä. Uudet näyttelijät hyppäävät oivallisesti menoon mukaan, etenkin Dafoen irrotellessa lystikkäästi eksentrisenä etsivänä. Ortega taas todisti jo Wednesday-sarjassa (2022-) olevansa täydellinen valinta Lydian lapseksi Beetlejuicen jatko-osassa. Harmillisesti Bellucci jää lopulta jopa aika ylimääräiseksi kaiken muun keskellä. Hänen hahmonsa Delores pohjustetaan alussa merkittäväksi, mutta sitten tämä lähes unohdetaan.

Kolmenkymmenenkuuden vuoden odotuksen jälkeen Beetlejuice on vihdoin ja viimein palannut, mutta harmillisesti joudun toteamaan, että se tapahtuu aika ristiriitaisissa merkeissä. En koskaan odottanut, että Beetlejuice Beetlejuice olisi alkuperäisen veroinen kauhukomedian merkkiteos, mutta olisin silti toivonut hieman parempaa elokuvaa. Jatko-osa toimii tällaisenaan ihan kivasti, mutta lopputuloksena on turhan täyteen ahdettu sillisalaatti, josta huokuu, että vuosikymmenten varrella ideoita on syntynyt liikaakin ja ne on haluttu lähes kaikki änkeä mukaan vaikka väkisin. Siinä, missä ykkösleffa oli tehokkaan simppeli filmi, jatko-osassa jokaisella hahmolla on oma isompi juonikuvionsa, jotka eivät pahemmin edes liity toisiinsa. Tämän takia mihinkään ei ehditä panostaa kuvioiden tarvitsemalla tai ansaitsemalla tavalla ja jutut jäävät hieman puolitiehen, etenkin sen Deloresin kohdalla - jonka näin jälkikäteen ajatellen olisi voinut kirjoittaa kokonaan pois elokuvasta. Sori Bellucci.

Mutta sen, missä Alfred Goughin ja Miles Millarin käsikirjoitus kompastelee, Tim Burton korvaa veikeällä ohjauksellaan ja taatulla visuaalisella tyylittelyllään. Parhaimmillaan Beetlejuice Beetlejuice on hupaisa fantasiakomedia, jonka mielikuvituksellinen tuonpuoleinen viehättää edelleen. Mukana on joitain reippaita kokeiluja, kuten Beetlejuicen alkuperän selittely ja Burton näyttää olevansa pitkästä aikaa elementissään. Hän ei keksi mitään mullistavaa, mutta näyttää, että hänen omalaatuinen visionsa riemastuttaa edelleen nykypäivän tasaisen harmaan massan keskeltä. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvireessä ja leffa on sentään älytty pitää napakasti vain tunnin ja kolmen vartin mittaisena. Beetlejuice Beetlejuice jää kauas täysosumasta, mutta se viihdyttää tarpeeksi passelisti ja perustelee tarpeeksi hyvin omaa olemassaoloaan.

Elokuvan tekninen toteutus ihastuttaa taatusti alkuperäisen Beetlejuicen faneja, sillä Burton ei ole ryhtynyt liikoja digikikkailemaan, vaan hän halusi toteuttaa mahdollisimman paljon vanhoilla kunnon käytännön tehosteilla. Leffassa nähdäänkin useita näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja äärimmäisen veikeitä maskeerauksia. Tuonpuoleisen hahmot ovat näyttävästi luodut ja praktikaaliefektit lämmittävät sydäntä - varsinkin hiekkamato, joka on toteutettu stop motion -animaatiota hyödyntäen, ihan kuten alkuperäisessäkin elokuvassa! Beetlejuice Beetlejuice on myös hyvin kuvattu ja valaistu. Äänitehosteet ovat oivalliset ja Danny Elfmanin tutut musiikit ilahduttavat edelleen. Elokuvassa käytetty kuoroversio alkuperäisestä leffasta tutusta Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleesta on kuitenkin aika kiusallinen nostalgiapisteiden kalastelu ja harmillisesti käsikirjoitus on muutenkin täynnä vaivaannuttavaa vanhan muistelua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice Beetlejuice, 2024, Warner Bros., Tim Burton Productions, Plan B Entertainment, The Geffen Company, Tommy Harper Productions

Arvostelu: Kinds of Kindness (2024)

KINDS OF KINDNESS

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie, Joe Alwyn, Hunter Schafer, Merah Benoit ja Yorgos Stefanakos

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Kinds of Kindness on ohjaaja-käsikirjoittaja Yorgos Lanthimosin uusi elokuva. Lanthimos ryhtyi työstämään elokuvaa heti, kun oli saanut edellisen elokuvansa, Poor Thingsin (2023) kuvattua. Hän kynäili elokuvan käsikirjoituksen yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Efthimis Filippoun kanssa ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Elokuvan työnimi oli aluksi "R.M.F." ja sitten "And", kunnes elokuva sai lopullisen nimensä ja nyt Kinds of Kindness saapuu Suomen elokuvateattereihin, jo alle puoli vuotta Poor Thingsin jälkeen. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Lanthimosin elokuvista, joten innostuin, kun kuulin, että hänen seuraava teoksensa ilmestyisi pian fantastisen Poor Thingsin perään. Kinds of Kindnessin traileri ei saanut minua erityisemmin innostumaan, mutta kävin silti katsomassa elokuvan uteliain mielin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kolmiosainen antologia miehestä, jota kontrolloi hänen työnsä, poliisista, jota kontrolloi hänen kotielämänsä ja naisesta, jota kontrolloi hänen uskontonsa.

Kinds of Kindnessissa nähdään Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie ja Joe Alwyn kolmessa eri roolissa, elokuvan kolmessa eri tarinassa - "R.M.F.:n kuolema", "R.M.F. lentää" ja "R.M.F. syö voileivän". Lisäksi viimeisessä tarinassa esiintyy myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa Plemons näyttelee pääroolia, kun taas Poor Thingsiä tähdittänyt ja siitä parhaan naispääosan Oscar-palkinnonkin voittanut Stone nousee elokuvan edetessä yhä isommin valokeilaan ja toimii viimeisen tarinan päähahmona. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, jokaisen kanavoiden toki Lanthimosille ominaista jäykkää ja epäluonnollista tyyliä. Plemons ja Stone vakuuttavat päärooleissa, mutta erityisesti Poor Thingsissäkin nähty Dafoe on aivan huikea ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa.

Poor Things on edelleen suosikkini tämän vuoden elokuvista. Kyllä, lasken sen tämän vuoden elokuvaksi, sillä ennakkonäytöksistä huolimatta elokuvan virallinen Suomen ensi-ilta oli vasta tammikuussa 2024. Olin pitänyt Lanthimosin aiemmistakin elokuvista, mutta Poor Things löi minut täysin ällikällä ja oli kyse sitten ohjauksesta, käsikirjoituksesta, näyttelijätöistä, kuvauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta, tehosteista tai musiikista, elokuva oli aivan huippuluokkaa jokaisella osa-alueella. Kuten hieman pelkäsin, ei Kinds of Kindness millään yllä samalle tasolle ja vaikka kyseessä on omilla meriiteillään oikein hyvä filmi, erinomaisen Poor Thingsin jälkeen tämä Lanthimosin uutuus tuntuu väkisinkin pettymykseltä.

Kinds of Kindnessin sisällöstä ei ole etukäteen juuri liikkunut tietoa ja traileritkin jättivät tarinan mysteerin varaan. Siksi halusin pitää juonikuvauksen mahdollisimman epämääräisenä. Kyseessä on tosiaan antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, jotka sidotaan erään R.M.F. -hahmon kautta yhteen. Lisäksi tarinoita yhdistää teema kontrollista, mitä käsitellään niin työpaikan, kodin ja parisuhteen kuin uskonnon kautta. Jokainen tarina on Lanthimosin tyylille ominaisesti edes jollain tapaa vinksahtanut - kuin kiero fantasiaversio tosimaailmasta. Elokuva ei pahemmin väännä juttujaan rautalangasta ja se jättääkin katsojan pohdiskelemaan ja pureskelemaan näkemäänsä pidemmäksi aikaa, ennen kuin on edes valmis sanomaan, pitikö näkemästään vai ei.

Oma päällimmäinen tunteeni Kinds of Kindnessin päätyttyä oli tosiaan pettymys. Elokuva ei onnistunut juuri missään kohtaa säväyttämään, vaan sen aikana leffa tuntui pikemminkin välityöltä Poor Thingsin ja Lanthimosin seuraavan, huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuulostavan elokuvan välissä. Elokuvan kolme tarinaa ovat kaikki mainioita, mutta jokainen niistä on myös turhan pitkä ja yhdessä ne venyttävät leffan keston liki kolmituntiseksi. Sekaan mahtuu vekkulia heittäytymistä, aimo annos absurdiutta, synkkää huumoria, yllätyksellisiä raakuuksia ja seksikohtauksia, sekä muuta, mitä Lanthimosin leffalta voi jo odottaa. Hyvien näyttelijäsuoritusten, yksittäisten huippuhetkien ja elokuvan läpi kantavan vahvan kontrolliteeman myötä Kinds of Kindness on varsin mainio teos, mutta omissa kirjoissani se jää Lanthimosin filmografian häntäpäähän.

Teknisiltä ansioiltaan Kinds of Kindness on oikein kelvollinen, mutta etenkin tällä saralla elokuva tuntuu auttamattoman vaisulta Poor Thingsiin verrattuna. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja maskeeraukset äityvät ajoittain verisiksi. Mikään osa-alue teknisellä puolella ei kuitenkaan juuri tee vaikutusta ja koin säveltäjä Jerskin Fendrixin pianonpimputtelut lähinnä häiritsevinä. Sen sijaan heti alussa soiva Eurythmicsin kappale Sweet Dreams (Are Made of This) istuu elokuvaan täydellisesti ja jo sen sanoituksesta voi poimia leffan teeman.

Some of them want to use you. Some of them want to get used by you.

Some of them want to abuse you. Some of them want to be abused.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kinds of Kindness, 2024, Searchlight Pictures, Film4, TSG Entertainment, Element Pictures

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Poor Things (2023)

POOR THINGS

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Emma Stone, Mark Ruffalo, Willem Dafoe, Ramy Youssef, Vicki Pepperdine, Jerrod Carmichael, Hanna Schygulla, Kathryn Hunter, Suzy Bemba, Margaret Qualley ja Christopher Abbott 

Genre: komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Poor Things perustuu Alasdair Grayn samannimiseen kirjaan vuodelta 1992. Yli viisitoista vuotta myöhemmin kreikkalainen elokuvantekijä Yorgos Lanthimos innostui kirjasta valtavasti ja tapasi Grayn puhuakseen tämän kanssa mahdollisesta elokuvasovituksesta. Gray suostui ja elokuvan suunnittelu käynnistyi. Lanthimos päätyi kuitenkin muihin projekteihin, mutta Poor Things pysyi hänen mielessään kaiken aikaa. Tehdessään elokuvaansa The Favouritea (2018), hän keskusteli näyttelijä Emma Stonen kanssa Grayn kirjasta ja Stone innostui ideasta. Kun The Favourite voitti palkintoja ja menestyi hyvin, Lanthimos koki vihdoin pystyvänsä tekemään kirjasta sen ansaitseman adaptaation. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Poor Things sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja itse odotin sen näkemistä innolla. Olin pitänyt todella paljon Lanthamosin edellisistä englanninkielisistä elokuvista, The Lobsterista (2015), The Killing of a Sacred Deeristä (2017) ja The Favouritesta, ja halusin nähdä, mitä hänen kummallinen mielensä seuraavaksi tuottaisi. Olinkin iloinen, kun pääsin näkemään Poor Thingsin ennakkoon jo ennen joulua Finnkinon After Work -näytöksessä.

Erikoisen tiedemiehen, Godwin Baxterin uusin luomus on aikuisen naisen kehon omaava Bella, jonka aivot ovat kuitenkin vauvan tasolla. Kasvaessaan Bella päättää karata ja tutkia maailmaa, sekä itseään.

Jo useamman fantastisen roolisuorituksen tarjonnut Emma Stone tekee kenties parasta työtään Poor Thingsissä. Stone näyttelee Bella Baxteria, tieteellistä koetta, joka on kuin taapero aikuisen naisen kehossa. Stone heittäytyy sellaisella vimmalla roolinsa vietäväksi, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla ja hämmästellä. Hän tulkitsee upeasti hahmoaan, joka esitellään kehitykseltään vauvan tasolla olevana. Aluksi Bella ei osaa puhua tai lukea, hädin tuskin edes kävelläkään. Kaikki eleet, äännähdykset ja muut Stone on omaksunut todella taidokkaasti pieniltä lapsilta ja onkin huvittavaa kuin myös kummallista katsoa, kun aikuiselta naiselta näyttävä Bella sylkee ruoan takaisin lautaselle dramaattisesti, jos ei pidä siitä tai vetää ehdat itkupotkuraivarit lattialla, jos ei saa tahtoaan läpi. Elokuvan edetessä Bella kehittyy ja Stone vain jatkaa vaikutusten tekemistä. Hahmo on heti pidettävä ja Bellan matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään.

     Sivurooleissa taas nähdään muun muassa Willem Dafoe Bellan luoneena tiedemiehenä Godwin "Jumala" Baxterina, Ramy Youssef tämän assistenttina Max McCandlesina ja Vicki Pepperdine tämän kodinhoitajana, rouva Priminä, Mark Ruffalo lakimies Duncan Wedderburnina, sekä Hanna Schygulla, Jerrod Carmichael, Kathryn Hunter ja Suzy Bemba Bellan karkumatkalla kohtaamina vekkuleina persoonina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Sivurooleista kirkkaimmat tähdet ovat vähemmän yllättäen Dafoe, joka on nappivalinta eksentrisen ja epämuodostuneen tiedemiehen rooliin, sekä Ruffalo, joka irrottelee todella hauskasti naistenmiehenä, oltuaan vuosikymmenen jumissa Bruce Bannerin, eli Hulkin roolissa Marvelin elokuvissa.

En ole nähnyt Yorgos Lanthimosin kreikkalaisia elokuvia, ainoastaan hänen englanninkieliset elokuvansa The Lobsterin, The Killing of a Sacred Deerin, The Favouriten ja nyt Poor Thingsin. Vaikka pidin jo kolmesta aiemmasta todella paljon, täytyy minun sanoa, että Poor Things on parasta työtä, mitä olen Lanthimokselta tähän mennessä nähnyt. Kyseessä on aivan fantastinen ja häkellyttävän mielikuvituksellinen aikuisten satuelokuva ja suorastaan hulvattoman hauska mustan huumorin komedia. Elokuvan aikana pääsee nauramaan vähän väliä, oli kyse sitten kierosta huumorintajusta tai absurdiuden tulvasta, joka virtaa läpi leffan. Juuri kun luulit nähneesi kaiken, elokuva vetäisee taas kerran maton jalkojesi alta ja yllättää ratkaisuillaan ja keksinnöillään. Ihan jokaiseen makuun elokuva ei todellakaan sovi, mutta jos olet nauttinut Lanthimoksen aiemmista filmeistä, Poor Things tarjoaa varsinaista herkkua.

Elokuvasta löytyy myös vahva tarina. Klassikkohirviöistä tykkäävänä koin kertomuksen viittaukset Mary Shelleyn Frankensteiniin ilahduttavina, Bellan ollessa hieman vastaavanlainen kokeilu tohtori Baxterilta. Kun Bella lähtee matkalleen, on erittäin kiehtovaa ryhtyä seuraamaan tapahtumia. Bella kokee hurjan kehityskaaren elokuvan aikana ja katsojana pääseekin tutkimaan monenlaisia asioita täysin naiivein silmin. Matkan varrelta löytyy hyvää kummastelua muun muassa naisten roolista yhteiskunnassa, sekä nasevaa satiiria esimerkiksi valtaapitävistä miehistä. Ja seksiä, paljon seksiä. Bellan kasvutarinaan kuuluu seksuaalinen herääminen, eikä tätä puolta piilotella lainkaan. Ihmisluontoa, sekä kaikkien paikkoja yhteiskunnassa pohditaan ja kyseenalaistetaan ansiokkaasti läpi leffan.

Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja kaikessa outoudessaankin sen maailma lumoaa mukaansa täysin. Kohtaus toisensa perään en voinut kuin ihastella steampunk-henkistä maailmaa, joka on luotu upein lavastein ja tehostein. Lavastuksesta löytyy paljon teatterimaisuutta ja välillä näyttäisikin siltä, että elokuva olisi kuvattu teatterin lavalla. En kuitenkaan sano tätä millään lailla negatiivisessa mielessä - tyylikeino nimenomaan luo leffalle niin omaperäisen ilmeen. Värikäs taivas on ajoittain jopa psykedeelinen ilmestys, vain vahvistaen tiettyä aikuisten satumaisuutta. Tämä kaikki avautuu pitkän mustavalkoisen alun jälkeen kuin merkiksi Bellan maailmankuvan laajenemisesta.

Poor Things on muutenkin visuaalisesti ja teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka aluksi saattaakin kestää hetki tottua vähän väliä käytettävään, pyöristävään kalansilmälinssiin. Tällä kuitenkin korostetaan valtavan maailman laajenemista Bellan silmin katsottuna, minkä lisäksi se saa osan kohtauksista näyttämään siltä kuin ne olisi kuvattu ovisilmän läpi, viittauksena Bellan kokemaan valvontaan ja kontrolliin. Erikoistehosteet ovat onnistuneet, etenkin tohtori Baxterin erilaiset eläinyhdistelmät. Baxterin rujo maskeeraus taas on palkinnon arvoinen suoritus. Äänimaailmakin on tasokkaasti rakennettu Jerskin Fendrixin kummia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Poor Things, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Element Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: Asteroid City (2023)

ASTEROID CITY

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Jason Schwartzman, Jake Ryan, Scarlett Johansson, Grace Edwards, Jeffrey Wright, Tom Hanks, Tilda Swinton, Bryan Cranston, Edward Norton, Adrien Brody, Sophia Lillis, Liev Schreiber, Hope Davis, Stephen Park, Maya Hawke, Rupert Friend, Steve Carell, Matt Dillon, Willem Dafoe, Tony Revolori, Hong Chau, Margot Robbie ja Jeff Goldblum

Genre: komedia, scifi, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Asteroid City on Wes Andersonin uusi elokuva. Ohjaajan edelliselokuvan, The French Dispatchin (2021) ollessa jälkituotannossa, Anderson ryhtyi suunnittelemaan uutta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Asteroid City saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin välittömästi, kun kuulin Andersonin tekevän uutta elokuvaa - olenhan pitänyt kaikista aiemmista leffoista, jotka olen nähnyt häneltä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Asteroid Cityn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näytelmä vuoden 1955 visiitistä pikkukaupunki Asteroid Cityyn, mihin liittyy tiedekilpailua, romantiikkaa ja UFO-havaintoja.

Asteroid City pitää sisällään tähän asti elokuvavuoden kovimman näyttelijäkaartin. Elokuvasta löytyy tietty aika lailla kaikki Andersonin leffoista tutut naamat, Jason Schwartzman, Tilda Swinton, Edward Norton, Adrien Brody, Willem Dafoe ja Jeff Goldblum. Bill Murray tosin joutui jättäytymään pois elokuvasta koronavirustartunnan takia, eikä yhtäkään Wilsonin veljeksistä nähdä. Lisäksi mukaan on saatu muitakin isoja nimiä, kuten Tom Hanks, Scarlett Johansson, Jeffrey Wright, Bryan Cranston, Steve Carell, Margot Robbie ja Liev Schreiber. Viime vuosina nosteessa olleet Stranger Things -sarjan (2016-) Maya Hawke, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Sophia Lillis ja Andersonin The Grand Budapest Hotelista (2014) uransa käynnistänyt Tony Revolori ovat myös menossa mukana.

     Cranston esittää juontajaa televisio-ohjelmassa, joka kertoo Nortonin näyttelemästä näytelmäkäsikirjoittaja Conrad Earpista, joka työstää teatteriesitystä nimeltä "Asteroid City". Esityksen ohjaa Brodyn näyttelemä Schubert Green ja näyttelijöitä opettaa Dafoen esittämä Saltzburg. Tämän näytelmän hahmoja ovat muun muassa Asteroid City -kaupungin motellinjohtaja (Carell), valokuvaaja Augie Steenbeck (Schwartzman) ja hänen paikalliseen tiedekilpailuun osallistuva poika Woodrow (Jake Ryan), Woodrow'n isoisä (Hanks), kuuluisa näyttelijä Midge Campbell (Johansson), tiedekilpailua pyörittävä kenraali Gibson (Wright), tutkija Hickenlooper (Swinton), opettaja June (Hawke), sekä laulaja Montana (Rupert Friend). Andersonin tuttuun tyyliin näyttelijät esiintyvät puisesti. Heidän kivikasvoiltaan on vaikea lukea tunteita ja heidän liikkeensä ovat tarkkaan harkittuja ja hillittyjä. Näyttelijäkaarti puhaltaa omituisessa esiintymistavassa taitavasti yhteen hiileen.

Asteroid City on puhdasta Wes Andersonin eriskummallisen mielikuvituksen ja tyylittelyn tulvaa ja juhlaa. Ohjaajan faneille luvassa on aikamoista nannaa, mutta jos Andersonin aiemmat työt eivät ole millään lailla tuttuja, tiedossa saattaa olla jokseenkin vaivaannuttava tunti ja kolme varttia. Itse virnuilin läpi leffa varmaan todella typerän näköisesti, elokuvan kuljettaessa minut hassuun maailmaansa, jonka vain Wes Anderson taitaa. Ei elokuva nouse ohjaajan parhaimpiin teoksiin, mutta se on silti todella mainio ja vekkuli tapaus. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja hupsuja, ja sen tarina on monessa kerroksessaan kiinnostava, vaikka aluksi se saattaakin pistää katsojan päätä pyörälle, kun kyseessä on jonkinlainen televisio-ohjelma näytelmää tekevästä porukasta ja se näytelmä on se elokuva, jota tulimme katsomaan. Anderson on selvästi katsonut Hämärän rajamailla -sarjaa (The Twilight Zone - 1959-1964) elokuvaa tehdessään. Myös koronaviruspandemia on toiminut Andersonin omien sanojensa mukaan yhtenä leffan inspiraation lähteenä.

Elokuva jaksaa viihdyttää läpi kestonsa, tarjoten yhä vain hupsumpia hetkiä. Andersonin huumorintaju on likimain yhtä omituinen kuin kaikki muukin hänen tavassaan tehdä elokuvia. Itse koin Asteroid Cityn todella lystikkääksi leffaksi. Se on täynnä nokkelaa sanailua ja sitäkin nokkelampia pikkuvitsejä, jotka saattavat jopa mennä ohi ensimmäisellä katselukerralla. Moni juttu on täysin pöljä ja absurdi, mutta kaikki toimii. Välillä sitä vain haluaisi pystyä jotenkin siirtymään Andersonin pään sisälle, se vaikuttaa todella kiehtovalta paikalta.

Visuaaliselta puoleltaan elokuva on tietty juuri niin wesandersonmainen kuin voikin odottaa. Kameratyöskentely on todella tarkkaan suunniteltu kuvasommittelun ja kameran liikkeiden puolesta. Pääasiassa symmetriaan pyrkivissä otoksissa kohteet ovat joko täysin keskellä tai radikaalisti sivulla. Asteroid Cityä esittelevä pitkä kamera-ajo on todella hieno. Kaupungin lavasteet ovat myös upeat ja puvustajatkin tekevät oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Väripaletti on viimeisen päälle mietitty. Valaisu on korostettua ja leikkaus napakkaa. Erikoistehosteet turvautuvat ihastuttaviin käytännön kikkoihin, pienoismalleihin ja stop motion -animaatioon. Asteroid City onkin varsinaista silmäkarkkia. Myös äänipuoli toimii tehosteita ja Andersonin luottosäveltäjä Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Asteroid City on erittäin mainio ja vekkuli elokuva, joka takuulla ihastuttaa Wes Andersonin faneja. Kaikki ohjaaja-käsikirjoittajan tavaramerkit ovat tallella, eikä heppu lähde keksimään pyöräänsä uudestaan. Elokuva imaisee katsojansa Andersonin omituisen mielikuvituksen maailmaan ja itse myhäilin tyytyväisenä pitkin leffaa. Tarina on hassun monitasoinen ja hahmot veikeitä persoonia. Vuoden tähän asti kovin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan mallikkaasti, tukien täysin Andersonille ominaista puupökkelötyyliä. Andersonin käsikirjoitus on täynnä pieniä nokkeluuksia ja kummallista huumoria, jonka vain hän taitaa. Tekninenkin puoli suorastaan huutaa Wes Andersonia symmetrisellä kuvastollaan, värileikittelyllään, leikkauksellaan ja hupsuilla tehosteillaan. Asteroid City on herkkua Andersonin faneille, mutta saattaa jättää muut kylmäksi. Elokuva ei muuten suinkaan jää Andersonin ainoaksi työksi tänä vuonna, vaan suoraan Netflixiin on myöhemmin syksyllä tulossa Roald Dahlin satuun perustuva The Wonderful Story of Henry Sugar, jossa nähdään muun muassa Benedict Cumberbatch, Ralph Fiennes, Dev Patel ja Ben Kingsley.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Asteroid City, 2023, Focus Features, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures