THE IDOL - KAUSI 1
Luojat: Sam Levinson, Abel Tesfaye ja Reza Fahim
Pääosissa: Lily-Rose Depp, Abel Tesfaye, Rachel Sennott, Hank Azaria, Da'Vine Joy Randolph, Jane Adams, Moses Sumney, Troye Sivan, Suzanna Son, Jennie Ruby Jane, Hari Nef, Eli Roth, Dan Levy, Mike Dean ja Karl Glusman
Genre: draama
Jaksomäärä: 5
Jakson kesto: 45 minuuttia - 1 tunti 5 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 18
The Idol on Euphoria-sarjan (2019-) tekijä Sam Levinsonin, The Weeknd -laulajana parhaiten tunnetun Abel Tesfayen ja Reza Fahimin luoma HBO-sarja. Joseph Epstein palkattiin käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi valittiin Amy Seimetz. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, mutta huhtikuussa 2022 tuotanto pysähtyi, kun sarja päätettiin viedä täysin uudenlaiseen suuntaan, vaikka ensimmäinen kausi oli kuvattu jo lähes kokonaan. Epstein ja Seimetz poistuivat sarjasta, kuten teki osa näyttelijöistä. Sam Levinson kirjoitti sarjan uusiksi, tiivistäen tarinan alun perin ilmoitetusta kuudesta jaksosta viiteen ja hänen ohjauksessaan kuvaukset alkoivat alusta, vahvasti improvisaatioon nojaten toukokuussa 2022. Lopulta sarja saatiin valmiiksi ja The Idolin ensimmäinen tuotantokausi sai ensiesityksensä tämän vuoden toukokuussa Cannesin elokuvajuhlilla, missä se sai yleisöltä viiden minuutin aplodit, mutta kriitikoilta lähes täystyrmäyksen. Kun The Idol alkoi pyöriä kesäkuussa HBO Maxissa, sen ympärille nousi suuri kohu ja niin katsojat kuin kriitikot ovat useasti ilmaisseet inhonsa sarjaa kohtaan. Minulla ei alun perin ollut kiinnostusta sarjaa kohtaan, mutta kun siitä muodostui kesän puhutuin televisiouutuus, oli siihen lopulta pakko tarttua. Kun The Idolin ykköskaudesta oli julkaisematta enää viimeinen jakso, ryhdyin vihdoin katsomaan sarjaa.
Pop-tähti Jocelyn yrittää saada elämäänsä takaisin raiteilleen ja tehdä paluun lavoille, jätettyään edellisen kiertueensa kesken äitinsä kuoleman takia. Kamppaillessaan vaativien managerien ja levy-yhtiön edustajien kanssa, Jocelyn tapaa klubiomistaja Tedrosin, jonka kanssa hänelle muodostuu vaikea suhde.
The Idolin pääroolissa pop-tähti Jocelyninä nähdään Johnny Deppin tytär Lily-Rose Depp, joka näyttää, ettei hän ole mukana show-bisneksessä vain isänsä vuoksi, vaan että hänellä on oikeasti lahjoja tarjottavanaan. Depp eläytyy onnistuneesti artistiksi, jonka todella lupaavasti lähtenyt ura tyssähti, kun hänen äitinsä menehtyi ja Jocelyn joutui lopettamaan kiertueensa kesken kaiken. Vuotta myöhemmin hän yrittää yhä toipua menetyksestä, mutta päättää silti tehdä paluun. Rooli on raskas ja intohimoinen, mutta Depp suoriutuu siitä pääasiassa moitteitta. Hänen hahmonsa esitellään kiinnostavana ja pidettävänä, mutta sarjan edetessä Jocelyn muuttuu yhä vain vähemmän tykättäväksi, kunnes kauden päätösjaksossa hän jo suorastaan ärsyttää katsojaa.
Muita hahmoja sarjassa ovat Jocelynin managerit Chaim (Hank Azaria) ja Destiny (Da'Vine Joy Randolph), levy-yhtiön edustaja Nikki (Jane Adams), Jocelynin assistentti Leia (Rachel Sennott), Live Nationin edustaja Finkelstein (Eli Roth), Jocelynin luova ohjaaja Xander (Troye Sivan), tiedottaja Benjamin (Dan Levy), taustatanssija Dyanne (Jennie Ruby Jane), sekä Vanity Fairin toimittaja Talia (Hari Nef), joka kirjoittaa artikkelia Jocelynin paluusta musiikin pariin. Lukuun ottamatta nasevasanaista Destinyä, sivuhahmot koostuvat toinen toistaan epämiellyttävämmistä persoonista, joista jokainen esittää Jocelynin parasta ystävää, mutta joista jokainen todellisuudessa vain yrittää hyötyä artistin menestyksestä ja manipuloida tätä tahtonsa mukaan. Näyttelijät suoriutuvat osistaan ailahtelevasti ja parhaiten vakuuttaa Adams lipevänä levy-yhtiön edustajana, joka erityisesti näkee Jocelynin tuotteena eikä ihmisenä.
Ja sitten mukana on myös The Weeknd -laulajana parhaiten tunnettu Abel Tesfaye, joka yrittää musamaailman lisäksi työntää jalkaansa myös Hollywoodin oven väliin. Tesfaye näyttelee yökerhoa pyörittävää Tedrosia, jonka Jocelyn kohtaa ja jonka kanssa Jocelynillä muodostuu lievästi sanottuna epäterveellinen suhde. Minulla ei ole artistina mitään The Weekndiä vastaan ja jopa pidän parista hänen biisistään. Valitettavasti joudun sanomaan, että Tesfayen kannattaisi pysyä musiikin puolella, sillä The Idolissa hän ei vakuuta lainkaan. Tesfaye on jopa kiusallinen roolissaan, saapuessaan paikalle koomisen suuren egon kanssa ja esittäessään paljon coolimpaa kuin hän lopulta onkaan. Hänen replikointinsa on ajoittain myötähäpeällistä ja Tedrosin yleinen habitus ärsyttävä. Jos hän ei saa omia valokeilaa, hänet nähdään nurkassa mököttämässä. Tedros on hahmona yksi vittumaisimmista perserei'istä, joita on hetkeen nähty. Ei kestä kauaa, kun katsojalle on muodostunut syvä viha hahmoa kohtaan, joka vain pahenee sarjan edetessä. Aluksi pelkkänä klubipyörittäjänä esitelty hahmo muovautuu joksikin epärealistiseksi kulttijohtajaksi, joka toteuttaa ällöttäviä mieshaaveita naisten omistamisesta ja hallitsemisesta. Palaset, jotka muodostavat Tedrosin, eivät käy järkeen ja muodosta kokonaista hahmoa. Ja ottaen huomioon, että Tesfaye on myös yksi sarjan luojista, kirjoittajista ja tuottajista, on hyvin todennäköistä, että hän on itse luonut hahmonsa tällaiseksi. En yhtään ihmettelisi, jos kävisi ilmi, että hän on myös itse ohjannut itseään. Lähes aina, kun Tesfaye on ruudulla, sarja muuttuu hänen egoa pönkittäväksi turhamaisuusprojektiksi, eikä mielikuvaa auta se, että Jocelynin luksustalona toimii Tesfayen oma koti ja sarjaa on myös kuvattu The Weekndin konsertin aikana. Lopputekstien aikana kuullaan The Weekndin herkkiä biisejä, jotka eivät istu yhtään sarjan muuhun menoon mukaan.
The Idol herätti jo Cannesissa voimakkaita tunteita, mutta sarjan saatua maailmanlaajuisen levityksen HBO Maxin kautta, se on noussut yhdeksi kuluneen vuoden haukutuimmista tapauksista. Sarjaa on tituleerattu sovinistiseksi, seksistiseksi ja muutenkin epämiellyttäväksi ja kuvottavaksi. Tällainen huomio toki kerää lisää huomiota ja niinpä myös itse päädyin katsomaan, mistä on oikein kyse? Ja itse asiassa on pakko todeta, että ensimmäistä jaksoa katsoessani en ymmärtänyt, mistä kaikki oikein kohisivat. Avausjakso jopa yllätti minut positiivisesti. Sen kuvaus musiikkimaailman huonoista puolista on onnistuneen hävytön. Lähes koko ykkösjakso käytetään pitkään kohtaukseen, jossa esitellään kaikki Jocelynin elämälle tärkeät ihmiset ja näytetään heti, että heitä ei yhtään kiinnosta Jocelyn ihmisenä, vaan se, kuinka hänellä voidaan rahastaa. Laulajasta on juuri levinnyt internetiin yksityiskuva seksin aikana ja hänen taustatiiminsä pohtii, mitä tekisivät asialle. Kaksinaismoraalit nousevat heti pintaan, sillä Jocelynin sijaan he haluavat suojella hänen imagoaan ja samalla itseään mahdollisilta haitoilta. On myös huvittavaa, että tiimi kauhistelee, mitä artistin alaikäiset fanit miettisivät kuvasta, kun ottaa huomioon, kuinka seksipainotteisia Jocelynin laulut, musiikkivideot ja lavaesiintymiset ovat. Kaikkihan sen tietävät, että show-bisneksessä seksi myy - paitsi sitten, kun on kyse siitä, että muut ihmiset saisivat kuulla, että joku julkisuuden henkilö oikeasti harrastaa seksiä, niin sitä pitää peitellä. Jo kymmenessä minuutissa on selvää, että jokaisella on oma agendansa ja että kaikki ovat enemmän tai vähemmän manipuloivia mulkkuja.
Jossain The Idolin uumenissa on hyvä tarina show-maailman raadollisuudesta ja kuinka vähän tiedämmekään mahdollisista kamaluuksista, joita tapahtuu kulisseissa. Mitä onkaan meneillään lavan takana, mitä tapahtuukaan studiolla, kuka ohjaileekaan naruista? Tämä kiinnostava ja iskevä puoli saa kuitenkin väistyä, kun Tedros astelee kuvioihin avausjakson loppupäässä ja voi pojat, siitä sarjan alamäki alkaa. Kun hahmoista muovautuu yhä vain inhottavampia tyyppejä, jotka joko vellovat kurjuudessa tai esittelevät paljaita vartalojaan niin seksikkäiksi tarkoitetuissa kohtauksissa, että ne muuttuvat inhottavan epäseksikkäiksi, The Idolista tulee todella raskas sarja katsoa. Homma kääntyy omituiseksi tarinaksi jostain seksikultista ja toksisista parisuhteista. Deppin ja Tesfayen väliltä ei löydy yhtään kemiaa ja heidän suhteensa on ainoastaan ällöttävä. Jocelyn muuttuu alistujaksi, kun Tedros ryhtyy tekemään laulajalla mitä huvittaa ja perustelee jatkuvasti tekevänsä kaiken, jotta Jocelyn vapautuisi taiteilijana perhosen tavoin kotelostaan. Hän lyö Jocelyniä harjalla, uskoen, että koska tämä sytyttää Jocelynissä traumareaktion äitinsä pahoinpitelystä, Jocelyn saa vuodatettua haavansa upeaan lauluun. Hän sitoo Jocelynin silmät ja tyydyttää tämän orgasmin partaalle muiden ihmisten edessä, saadakseen Jocelynin voihkaisemaan juuri tietynlaisen "yeah" -äänen kappaleensa kertosäkeeseen. Yhdessä kohtaa Jocelyn ja Tedros kiduttavat erästä tyyppiä sähköpannan avulla. The Idol suistuu raiteiltaan liian omituiseksi, tavoitellessaan katsojassaan shokkireaktiota, jolloin se unohtaa lopulta kokonaan, onko sillä tästä kaikesta edes mitään sanottavaa.
Nämä puolet eivät jää sarjan ainoiksi kompastuskiviksi. Kuten alussa kerroin, The Idol kävi läpi vaikean tuotantoprosessin, missä se päädyttiin työstämään kokonaan uusiksi, kun se oli jo kuvattu melkein kokonaan. Sam Levinson nappasi kirjoitus- ja ohjausvastuun itselleen, muuttaen sarjan samalla lähemmäs tunnetuinta työtään, Euphoriaa. Meno muuttui vastaavanlaiseksi kurjuudessa vellomiseksi ja ronski seksi nostettiin merkittävään rooliin. Levinson on kuitenkin vaikuttanut sokaistuneen sille, mikä Euphoriassa toimi. Vaikka sekin oli shokeeraavaa ja epämiellyttävää seurattavaa, sentään siinä oli pidettäviä hahmoja, realistisia juonikuvioita ja ennen kaikkea samaistumispintaa, sarjan kertoessa aika tavallisista nuorista. The Idol on vain kurjuudella mässäilyä ja shokkiarvon kasvattelua yhä vain pornomaisemmaksi muuttuvalla sisällöllä. Levinsonin ohjaus on ajoittain mautonta ja hänen käsikirjoituksensa todella kömpelö. Se on selvästi hätäisesti hutaistu, sillä kaikki jää niin alikehitetyksi, oli kyse sitten hahmojen muovautumisesta tai heidän välisistä konflikteista. Suunnilleen joka toisessa kohtauksessa Jocelyn ja Tedros suhtautuvat toisiinsa eri tavoin ja vähän väliä tuntuu siltä, että seasta puuttuu kohtauksia. Viimeiseen jaksoon päästyä tuntuu siltä, että kaudelta puuttuu kokonainen jakso. Alun perin kaudella oli tarkoitus olla kuusi jaksoa, mutta Levinson tiivisti tarinan viiteen. Saksia on selvästi käytetty, sillä niin sillisalaatiksi kerronta ajoittain äityy. Lopun muka-suurella paljastuksella Levinson yrittää kääntää kaiken nähdyn päälaelleen, mutta onnistuu vain pilaamaan hommaa entisestään. Kuvauksissa hyödynnettiin paljon improvisaatiota ja sen myös huomaa. Oli kyse sitten kirjoitetuista repliikeistä tai improvisoiduista lausahduksista, hahmot päätyvät muun muassa romantisoimaan mielenterveysongelmia, pilkkaamaan intiimikoordinaattoreita ja suoltamaan varsin törkeitä kommentteja eri ihmisryhmiä kohtaan.
Sentään The Idol on teknisesti pääasiassa ihan hyvin tehty. Se on suurimmaksi osaksi taidokkaasti kuvattu ja itseäni ilahdutti, että sarja oli kuvattu filmille, jonka rätinä oli päätetty jättää kuvaan toimivaksi tehokeinoksi. Värimäärittelyssä saturaatiolla on nostettu värejä voimakkaiksi, joka luo sopivan hiostavaa fiilistä yleisilmeeseen. Valaisukin on oivallista. Tesfayen oma luksustalo toimii Jocelynin kotina ja oli varmasti halvin paikka kuvata kalliin näköistä sarjaa. Asut muuttuvat jakso jaksolta paljastavammiksi, siihen pisteeseen asti, ettei mukana taida lopulta olla ainuttakaan kohtausta, jossa Deppin pakarat eivät olisi näkyvissä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin sarjan musiikit (joista vastaa yllätys-yllätys pääasiassa The Weeknd) eivät erityisemmin säväyttäneet itseäni.
Yhteenveto: The Idol on todella turhauttava sarja, josta on täysin ymmärrettävästi noussut kohu. Aluksi sarja vaikuttaisi pätevältä piikittelyltä musiikkimaailman ikävyyksistä ja siitä, kuinka artistien taustalla hääräävät ihmiset ovat aikamoisia hyväksikäyttäjiä. Vahvana käynnistyvä sarja kuitenkin lässähtää, kun Abel Tesfaye astelee ruudulle Tedrosina ja homma muuttuu The Weekndin myötähäpeälliseksi turhamaisuusprojektiksi. Yhtäkkiä sarja kertookin jostain inhottavasta seksikultista, jossa ihannoidaan todella naisvihamielistä ajatusmaailmaa. Hahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä ja heidän kurjuudessa vellominen muuttuu nopeasti tylsäksi. Katsojana ei voi kuin kummastella tekijöiden ratkaisuja sarjan parissa; millaista soopaa hahmot pistetään suoltamaan ulos suustaan, ilman että sarja ottaa oikeasti mitään kantaa mihinkään. Kerronta on todella kömpelöä ja seasta tuntuu puuttuvan kohtauksia, jopa kokonaisia jaksoja. Sarjan tuotanto-ongelmat ovat päivänselviä ja lopputulos on käsittämätön sekamelska, jonka päätösjakson muka-nokkela käänne vain ampuu itseään jalkaan. Lily-Rose Depp osoittaa olevansa lahjakas näyttelijänalku ja sivurooleista löytyy myös onnistuneita suorituksia. Tesfaye kuitenkin näyttää, että hänen kannattaisi pysyä laulajana, sillä näyttelijänä hän ei vakuuta. Hänen esittämä Tedros on yksi noloimmista ja vihattavammista mulkeroista, joita on hetkeen nähty. The Idol käynnistyy lupaavasti, mutta kompuroi edetessään ja lässähtää suoraan naamalleen. Tällä tekijätiimillä olisi ollut potentiaalia paljon parempaankin, mutta mauton, tyylitajuton ja moraaleiltaan kyseenalainen lopputulos jättää vain ikävän maun suuhun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2023
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Idol, Yhdysvallat, 2023-, HBO, HBO Entertainment, A24, A24 Television, BRON Studios, Little Lamb, Manic Phase, The Reasonable Bunch
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti