Kuinka lyödä rahoiksi (How to Make a Killing - 2026) - elokuva-arvostelu

KUINKA LYÖDÄ RAHOIKSI

HOW TO MAKE A KILLING

Ohjaus: John Patton Ford

Näyttelijät: Glen Powell, Margaret Qualley, Jessica Henwick, Adrian Lukis, Bill Camp, Raff Law, Zach Woods, Topher Grace, Ed Harris, Bianca Amato, Alexander Hanson, Stevel Marc, Phumi Tau, Sean Cameron Michael, James Frecheville ja Nell Williams

Genre: komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

How to Make a Killing, eli suomalaisittain Kuinka lyödä rahoiksi perustuu Roy Hornimanin kirjaan Israel Rank: The Autobiography of a Criminal vuodelta 1907. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1949 tehty brittiläinen elokuva Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets). John Patton Ford innostui Hornimanin kirjasta ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen nimeltä "Rothchild", joka pyöri vuonna 2014 Hollywoodin mustalla listalla yhtenä suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Vuonna 2019 Jon S. Baird pestattiin ohjaajaksi ja päärooleihin valittiin Shia LaBeouf ja Mel Gibson. Projekti ei kuitenkaan edennyt heidän kanssa ja lopulta Ford päätti ohjata leffan itse. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 työnimellä "Huntington" ja nyt Kuinka lyödä rahoiksi on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin ensi kertaa sen trailerin. Kävinkin katsomassa Kuinka lyödä rahoiksi -elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Ökyrikkaan suvun äpäräpoika Becket Redfellow ei ole serkkujensa, tätiensä ja enojensa tapaan päässyt nauttimaan luksuselämästä. Saadessaan tietää olevansa edelleen oikeutettu suvun jättiperintöön, Becket päättää tasata tilit nostamalla itsensä perintöjärjestyksen ykköseksi... vaikka sitten tappamalla koko sukunsa.

Glen Powell näyttelee Becket Redfellow'ta, joka on syntynyt ökyrikkaaseen sukuun, joskin harmillisella tavalla. Nimittäin hänen äitinsä (Nell Williams) seurusteli alemman luokan miehen kanssa, mitä suvun patriarkka, Becketin isoisä Whitelaw (Ed Harris) ei hyväksynyt ja kun raskaus tuli hänen tietoonsa, Whitelaw antoi tyttärelleen kaksi vaihtoehtoa: abortti tai perheestä ulos potkiminen. Tytär päätti pitää lapsensa ja Becket on kasvanut koko ikänsä tietäen muiden sukulaistensa leveästä elämästä. Kun katkeralle Becketille selviää, että lain mukaan hän on yhä oikeutettu Redfellow'n miljardiperintöön, joskin hän on suvun nuorin, Becket päättää pistää vanhemmat sukulaisensa hengiltä, saadakseen rahat itselleen. Powell on erittäin passeli rooliinsa, tehden hahmostaan pidettävän, vaikka tämän aikomukset ovatkin erittäin kyseenalaiset.

     Elokuvassa nähdään myös Raff Law, Zach Woods ja Topher Grace Becketin serkkuina Taylorina, Noahina ja Steveninä, Bill Camp ja Alexander Hanson Becketin enoina Warrenina ja McArthurina ja Bianca Amato Becketin tätinä Cassandrana, Margaret Qualley Becketin lapsuudenystävänä ja vuosien ihastuksenkohteena Juliana, Jessica Henwick Noahin tyttöystävänä Ruthina, sekä Phumi Tau ja Stevel Marc FBI-agentteina Pinfieldinä ja Matthewsina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin serkkuja esittävät Law, Woods ja Grace. Heidän hahmonsa eivät periaatteessa ole tehneet mitään väärää Becketille - he eivät itse asiassa edes tiedä koko miehen olemassaolosta - mutta he ovat ihmisinä niin raivostuttavia kultalusikat hanurissa syntyneitä narsisteja, että eipä katsojaa juuri haittaa, mikäli Becket pistää heidät päiviltä.

En ole lukenut Roy Hornimanin kirjaa, enkä nähnyt siitä tehtyä aiempaa elokuvasovitusta (jossa Alec "Obi-Wan Kenobi" Guinness näyttelee kaikkia rikkaan suvun jäseniä), joten kävin katsomassa Kuinka lyödä rahoiksi -elokuvan ilman mitään vertailukohtaa. Ja vastassani oli oikein hyvä rikoskomedia, joka ei ihan yllä maaliinsa, mutta viihdyttää passelisti siitä huolimatta. Tarina on mainio, haastaen onnistuneesti niin päähenkilönsä kuin katsojansa moraalit. Voiko Becketin puolelle asettua, kun mies päättää katkeruudessaan pistää periaatteessa täysin viattomia ihmisiä hengiltä, saadakseen vihdoin ne rahat, joihin hän on vuosia kokenut olevansa oikeutettu? Joo ja ei. Mitä pidemmälle tarina etenee, sen selvemmäksi käy, että Becket on matkalla kohti omaa tuhoaan, etenkin kun elämä alkaa luistaa jo ilman jättiperintöä, mutta mies ei suostu luopumaan katalasta suunnitelmastaan. Oma tuho toki käy jo selväksi heti ensiminuuteilla, sillä leffa käynnistyy vankilasta, missä Becket kertoo papille elämäntarinaansa, odottaessaan kuolemantuomiotaan.

Vaikka pidin näkemästäni, Kuinka lyödä rahoiksi olisi mielestäni voinut olla vieläkin veijarimpi leffa. Jo tällaisenaan siinä on kelvollisesti pilkettä silmäkulmassa, mutta elokuva kaipaisi pientä lisäpotkua. Lisäksi tarinankerronnallinen rytmitys on hieman ailahtelevaa. Leffa käyttää pitkän tovin Becketin serkkujen parissa, mutta enot ja täti hoidellaan hassusti pikavauhtia pois alta. Toisaalta elokuvasta saisi saksittua helposti kymmenisenkin minuuttia pois, mikä johtaisi napakampaan lopputulokseen, mutta sitten taas toisaalta - kenties jopa vähän paradoksaalisesti - olisin mielelläni katsonut elokuvan sijaan vaikkapa kahdeksan jakson mittaisen minisarjan.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa John Patton Ford, jolla on takanaan vasta yksi elokuva, trilleri Emily the Criminal (2022). Fordin työ on pääasiassa toimivaa, mutta mielestäni hän olisi voinut leikitellä velmun ja kieron tarinan kanssa hieman enemmän. Jo nyt hän väläyttelee yksittäisiä hauskoja juttuja, mutta leffa voisi olla täynnä niitä. Teknisesti Kuinka lyödä rahoiksi on pätevä, vaikka leikkaus tiettyä napakkuutta kaipaakin. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on osaavasti rakennettu ja Emile Mosserin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivat leikittelevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

How to Make a Killing, Iso-Britannia, Ranska, 2026, Blueprint Pictures, StudioCanal

Blue Moon (2025) - elokuva-arvostelu

BLUE MOON

Ohjaus: Richard Linklater

Näyttelijät: Ethan Hawke, Bobby Cannavale, Margaret Qualley, Andrew Scott, Jonah Lees, Simon Delaney, Cillian Sullivan, Patrick Kennedy ja David Rawle

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Blue Moon perustuu tositapahtumiin yhdysvaltalaisen sanoittaja Lorenz Hartin elämän loppusuoralta. Ohjaaja Richard Linklater ja näyttelijä Ethan Hawke olivat jo yli vuosikymmenen ajan suunnitelleet työstävänsä elokuvaa Hartista, heidän luettuaan Hartille osoitettuja kirjeitä tämän rakastamalta Elizabeth Weilandilta. Linklater halusi Hawken näyttelevän pääroolia, mutta koki, ettei mies ollut tarpeeksi vanha vielä. Hawke yritti suostutella ohjaajaa valitsemaan eri näyttelijän ja aloittavan elokuvan teon, mutta Linklater oli sinnikäs ja vasta vuonna 2024 leffan teko käynnistyi, Linklaterin oltua sitä mieltä, että Hawke on "vihdoin tarpeeksi ryppyinen". Blue Moon sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2025, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla ja hiljalleen se on saanut teatterilevitystä maailmalla. Suomeen elokuva saapui kuitenkin suoraan vuokrattavaksi. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun huomasin Linklaterin ja Hawken tehneen jälleen elokuvan yhdessä ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuva sai parhaan miespääosan ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Gaalaa odotellessa vuokrasinkin Blue Moonin eräänä maanantaina.

Katkera sanoittaja Lorenz Hart yrittää parhaansa pitääkseen mölyt mahassaan, osallistuessaan entisen yhteistyökumppaninsa uuden hittimusikaalin ensi-iltajuhlaan.

Blue Moon on jo yhdeksäs Richard Linklaterin elokuva, jota Ethan Hawke tähdittää. Hawke näyttelee yhtä 1900-luvun alun kuuluisimmista sanoittajista, Lorenz Hartia, jonka ura oli tässä kohtaa lipsahtanut alamäkeen alkoholismin ja varsin töykeän sanavalmiuden takia. Alamäki on vaikuttanut osuvan pohjalukemiin, kun Lorenzin pitkäaikainen yhteistyökumppani, säveltäjä Richard Rodgers (Andrew Scott) päätti siirtyä eteenpäin urallaan ja lyöttäytyi yhteen Oscar Hammerstein II:n (Simon Delaney) kanssa. Yhdessä he ovat tehneet Oklahoma!-musikaalin, joka on suositumpi kuin mikään Lorenzin aikaansaannoksista, mikä ei helpota hänen katkeruuttaan. Hawke suoriutuu roolistaan vähemmän yllättäen erinomaisesti. Hän kanavoi vaikean taiteilijasielun oikkuja, eleitä ja ilmeitä ihailtavan sulavasti. Hänen jokaisessa lauseessaan on paloa ja kyseessä onkin yksi miehen parhaista roolitöistä. Eipä siis ihme, että Hawke on saanut Oscar-ehdokkuuden suorituksellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Bobby Cannavale baarimikko Eddienä ja Jonah Lees pianisti Morty Rifkininä, joille Lorenz purkaa tuntemuksiaan, sekä Margaret Qualley Lorenzin rakastamana nuorena Elizabeth Weilandina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, Scottia ja Delaneyta myöten, mutta onhan Blue Moon lopulta puhtaasti Ethan Hawken show.

Hawken antaumuksellisesta roolisuorituksesta ja sitä avittavasta, Robert Kaplow'n kynäilemästä teräväsanaisesta käsikirjoituksesta huolimatta mielsin Blue Moonin elokuvana lähinnä kelvolliseksi, eikä se mielestäni ole Linklaterin huipputöiden, kuten Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) ja Boyhoodin (2014) veroinen filmi. Elokuvassa on toisaalta tietyllä tapaa ihastuttavan näytelmämäinen toteutustapa, lähes koko leffan sijoittuessa baariin, joka toimii Oklahoma!-musikaalin ensi-illan jatkojuhlapaikkana. Näyttelijät on vielä asemoitu siten kuin he olisivat teatterin lavalla ja pystyin helposti kuvitella tämän näytelmänä leffan sijaan.

Aluksi on kiinnostavaa ja jopa ihan lystikästä kuunnella Lorenzin vuodatusta, josta kyllä huomaa, että mies todella tuntee maineensa, on lahjakas sanojen kanssa ja joka omaa voimakkaat mielipiteet ihmisistä ja heidän aikaansaannoksistaan. Vaikka dialogi onkin napakkaa, Blue Moon ei oikein jaksa kannatella läpi tunnin ja neljänkymmenen minuutin kestoaan, vaan meno väsähtää edetessään. Lorenzin ja entisen yhteistyökumppani Richardin keskustelu on odotuksen arvoinen ja huokuu vaikeita tunteita, mustasukkaisuutta ja vaivaantuneisuutta, mutta muuten leffan ote löystyy. Joihinkin katsojiin Blue Moon voi tehdä isonkin vaikutuksen, kun taas osa todennäköisesti mieltää näkemänsä kuivaksi ja pitkäveteiseksi. Minä katsoin elokuvan sujuvasti kerran, mutta enpä juuri näe syytä palata tämän leffan pariin.

Teknisesti Blue Moon on kuitenkin oikein pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvustus erittäin tyylikästä ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Lorenz Hart oli tunnetusti varsin lyhyt mies, kun taas Ethan Hawke on noin 180 senttiä pitkä. Tekijöiden pitikin olla luovia, saadakseen Hawken näyttämään vastanäyttelijöitään lyhyemmältä. Muita näyttelijöitä nostettiin korokkeille tai Hawkelle tehtiin kuoppa lattiaan. Hawken pitelemistä rekvisiitoista tehtiin hieman kookkaampia ja välillä tekijät kikkailivat Hawkea vähän kauemmas kamerasta kuin vastanäyttelijäänsä illuusion luomiseksi. Kaikki tämä toimii yllättävänkin hyvin. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Graham Reynoldsin musiikkien lisäksi kuullaanpa leffassa Lorenz Hartin aikaansaannoksia, nimikkokappale Blue Moonista lähtien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blue Moon, 2025, Sony Pictures Classics, Renovo Media Group, Detour Pictures, Wild Atlantic Pictures, Cinetic Media, Not to Be Seen Productions, Under the Influence Productions, Concord Originals

Arvostelu: The Substance (2024)

THE SUBSTANCE

Ohjaus: Coralie Fargeat

Pääosissa: Demi Moore, Margaret Qualley, Dennis Quaid, Gore Abrams, Oscar Lesage, Hugo Diego Garcia ja Robin Greer

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

The Substance on Demi Mooren tähdittämä kauhuelokuva. Coralie Fargeat sai idean elokuvaan ja ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Hän sai Working Title Films -yhtiön innostumaan tekstistään ja tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja The Substance sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin sitä erittäin positiivisena. Leffan traileri näytti mukavan häiriintyneeltä ja olin pitänyt Fargeatin esikoiselokuvasta Revengestä (2017). Kävin uteliain mielin katsomassa The Substancen sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Ikääntyvä televisiotähti saa käsiinsä ainetta, jolla hän voi luoda itsestään uuden ja nuoremman version. Vähitellen hänelle kuitenkin selviää, että tällä "substanssilla" on erittäin ikäviä sivuvaikutuksia.

Demi Moore näyttelee Elisabeth Sparklea, josta tuli nuorena television jumppaohjelman suurtähti. Vuosien vieriessä hänen suosionsa on kuitenkin hiipunut ja nykyään hän on pelkkä entinen kuuluisuus, joka haaveilee vanhoista hyvistä ajoista ja stressaa sitä, että hänet ollaan korvaamassa uudella, paljon nuoremmalla henkilöllä. Elisabethille tarjoutuukin aikamoinen tilaisuus, kun hän saa haltuunsa erikoista ainetta, "substanssia", jolla hän voi luoda itsestään nuoremman version, Suen, jota taas näyttelee Margaret Qualley. Lääkkeen kanssa tulee kuitenkin selvät säännöt, joita ei saa missään nimessä rikkoa ja joihin kuuluu se, että Elisabethin ja Suen pitää tasan viikon välein vaihtaa paikkoja. Mutta piankos Sue alkaa nauttia äkkiä kasvavasta kuuluisuudestaan ja Elisabeth taas tulee tälle versiolle kateelliseksi, eikä viikko kerrallaan eläminen enää riitä. Moore ja Qualley ovat molemmat aivan mahtavassa vedossa. Viime vuosina elokuva-alalla aika taustalle jäänyt Moore tulkitsee erinomaisesti nuoruuttaan kaipaavaa entistä tähteä, kun taas kovaa nousua tekevä Qualley on nappivalinta innokkaaksi Sueksi, joka tietty huumantuu heti kuuluisuudesta.

     Elokuvassa nähdään myös Dennis Quaid Elisabethin ja myöhemmin myös Suen ohjelman tuottajana Harveynä. Quaid on huippuvedossa eksentrisen niljakkaana bisnesmiehenä, joka aiheuttaa katsojassa epämiellyttävää tunnetta ensiesiintymisestään lähtien. Alun perin rooliin oli pestattu Ray Liotta, mutta mies menehtyi juuri ennen kuvausten alkua, minkä takia Quaid hyppäsi mukaan lyhyellä varoitusajalla. The Substance onkin omistettu Liottan muistolle.

Vuoden 2024 elokuvatarjonta ei ole pahemmin onnistunut säväyttämään sen jälkeen, kun alkuvuodesta Suomen teattereihin saapuivat mattimyöhäiset, joiden maailmanensi-illat tapahtuivat jo viime vuoden puolella. Mutta huh huh, The Substance on ehdottomasti kuluneen vuoden säväyttävimpiä uutuuksia ja jota ei voi kuin suositella... jos siis katsojan vatsa kestää. Kyseessä on nimittäin sen luokan body horror -elämys, että alan pioneeri David Cronenberg olisi todennäköisesti erittäin iloinen ja ylpeä näkemästään. Ruudulle pusketaan yhä vain epämiellyttävämpiä, lopulta jopa suorastaan kuvottavia näkyjä, kun Elisabethin/Suen "substanssin" käyttö lähtee käsistä, millä alkaa olla vaikutuksia heidän vartaloihinsa. Loppupäässä kuvasto on jo niin häiriintynyttä ja veristä, että ihmettelen, ettei leffa saanut Suomessa K18-ikärajaleimaa.

Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa aikamoisen puistattavia näkyjä, minkä lisäksi ilmapiiri kasvaa kaiken aikaa epämukavammaksi ja intensiivisemmäksi, elokuva on myös erinomainen satiiri sairaalloisista kauneusihanteista ja niiden pakkomielteisestä tavoittelusta, sekä showbisneksen ikävästä puolesta, missä vanhat tähdet korvataan tylysti uusien, nuorempien ja kauniimpien yksilöiden tieltä. Kaiken maailman kasvonkohotukset, huulitäytteet, tekorinnat sun muut kasvattavat kaiken aikaa suosiotaan ja The Substance on oivaltavan vinksahtanut kuvaus siitä, mihin pisteeseen meno voisi pahimmillaan mennä. Teemat ovat vahvoja ja hyvin käsiteltyjä, ja tarina on muutenkin niin väkevästi laadittu ja koukuttava, että lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin vauhdilla.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Coralie Fargeat, jonka debyyttileffa Revenge oli jo oikein mainio, mutta joka on vielä paremmassa vauhdissa The Substancen kanssa. Fargeatin käsikirjoitus on oivaltava ja hän yhdistelee yököttävää kuvastoa, nokkelaa satiiria ja ilahduttavan synkkää huumoria onnistuneesti. Fargeatilla on myös silmää hienoille visuaalisuuksille. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja vekkuli yksityiskohta on, että leffan kolme tärkeintä hahmoa, Elisabeth, Sue ja Harvey kuvataan eri tavoin, eri linssein ja eri värein. Elisabethin maailma on ankea, Suen taas hehkeä ja värikäs. Harvey sen sijaan kuvataan kaiken aikaa epämiellyttävän läheltä ja suuren osan ajasta Quaid on pistettu tuijottamaan suoraan kameraan, eli syvälle katsojan sieluun. Lavastus on oivallista ja asuin ja maskeerauksin toteutetut, sekä tietokonetehosteilla ehostetut body horror -hetket ovat ensiluokkaista jälkeä. Kaiken kruunaa Raffertien tarttuvasti, mutta samalla myös tunkeilevasti jumputtava musiikki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Substance, 2024, Working Title Films, Blacksmith

Arvostelu: Kinds of Kindness (2024)

KINDS OF KINDNESS

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie, Joe Alwyn, Hunter Schafer, Merah Benoit ja Yorgos Stefanakos

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Kinds of Kindness on ohjaaja-käsikirjoittaja Yorgos Lanthimosin uusi elokuva. Lanthimos ryhtyi työstämään elokuvaa heti, kun oli saanut edellisen elokuvansa, Poor Thingsin (2023) kuvattua. Hän kynäili elokuvan käsikirjoituksen yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Efthimis Filippoun kanssa ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Elokuvan työnimi oli aluksi "R.M.F." ja sitten "And", kunnes elokuva sai lopullisen nimensä ja nyt Kinds of Kindness saapuu Suomen elokuvateattereihin, jo alle puoli vuotta Poor Thingsin jälkeen. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Lanthimosin elokuvista, joten innostuin, kun kuulin, että hänen seuraava teoksensa ilmestyisi pian fantastisen Poor Thingsin perään. Kinds of Kindnessin traileri ei saanut minua erityisemmin innostumaan, mutta kävin silti katsomassa elokuvan uteliain mielin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kolmiosainen antologia miehestä, jota kontrolloi hänen työnsä, poliisista, jota kontrolloi hänen kotielämänsä ja naisesta, jota kontrolloi hänen uskontonsa.

Kinds of Kindnessissa nähdään Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie ja Joe Alwyn kolmessa eri roolissa, elokuvan kolmessa eri tarinassa - "R.M.F.:n kuolema", "R.M.F. lentää" ja "R.M.F. syö voileivän". Lisäksi viimeisessä tarinassa esiintyy myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa Plemons näyttelee pääroolia, kun taas Poor Thingsiä tähdittänyt ja siitä parhaan naispääosan Oscar-palkinnonkin voittanut Stone nousee elokuvan edetessä yhä isommin valokeilaan ja toimii viimeisen tarinan päähahmona. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, jokaisen kanavoiden toki Lanthimosille ominaista jäykkää ja epäluonnollista tyyliä. Plemons ja Stone vakuuttavat päärooleissa, mutta erityisesti Poor Thingsissäkin nähty Dafoe on aivan huikea ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa.

Poor Things on edelleen suosikkini tämän vuoden elokuvista. Kyllä, lasken sen tämän vuoden elokuvaksi, sillä ennakkonäytöksistä huolimatta elokuvan virallinen Suomen ensi-ilta oli vasta tammikuussa 2024. Olin pitänyt Lanthimosin aiemmistakin elokuvista, mutta Poor Things löi minut täysin ällikällä ja oli kyse sitten ohjauksesta, käsikirjoituksesta, näyttelijätöistä, kuvauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta, tehosteista tai musiikista, elokuva oli aivan huippuluokkaa jokaisella osa-alueella. Kuten hieman pelkäsin, ei Kinds of Kindness millään yllä samalle tasolle ja vaikka kyseessä on omilla meriiteillään oikein hyvä filmi, erinomaisen Poor Thingsin jälkeen tämä Lanthimosin uutuus tuntuu väkisinkin pettymykseltä.

Kinds of Kindnessin sisällöstä ei ole etukäteen juuri liikkunut tietoa ja traileritkin jättivät tarinan mysteerin varaan. Siksi halusin pitää juonikuvauksen mahdollisimman epämääräisenä. Kyseessä on tosiaan antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, jotka sidotaan erään R.M.F. -hahmon kautta yhteen. Lisäksi tarinoita yhdistää teema kontrollista, mitä käsitellään niin työpaikan, kodin ja parisuhteen kuin uskonnon kautta. Jokainen tarina on Lanthimosin tyylille ominaisesti edes jollain tapaa vinksahtanut - kuin kiero fantasiaversio tosimaailmasta. Elokuva ei pahemmin väännä juttujaan rautalangasta ja se jättääkin katsojan pohdiskelemaan ja pureskelemaan näkemäänsä pidemmäksi aikaa, ennen kuin on edes valmis sanomaan, pitikö näkemästään vai ei.

Oma päällimmäinen tunteeni Kinds of Kindnessin päätyttyä oli tosiaan pettymys. Elokuva ei onnistunut juuri missään kohtaa säväyttämään, vaan sen aikana leffa tuntui pikemminkin välityöltä Poor Thingsin ja Lanthimosin seuraavan, huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuulostavan elokuvan välissä. Elokuvan kolme tarinaa ovat kaikki mainioita, mutta jokainen niistä on myös turhan pitkä ja yhdessä ne venyttävät leffan keston liki kolmituntiseksi. Sekaan mahtuu vekkulia heittäytymistä, aimo annos absurdiutta, synkkää huumoria, yllätyksellisiä raakuuksia ja seksikohtauksia, sekä muuta, mitä Lanthimosin leffalta voi jo odottaa. Hyvien näyttelijäsuoritusten, yksittäisten huippuhetkien ja elokuvan läpi kantavan vahvan kontrolliteeman myötä Kinds of Kindness on varsin mainio teos, mutta omissa kirjoissani se jää Lanthimosin filmografian häntäpäähän.

Teknisiltä ansioiltaan Kinds of Kindness on oikein kelvollinen, mutta etenkin tällä saralla elokuva tuntuu auttamattoman vaisulta Poor Thingsiin verrattuna. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja maskeeraukset äityvät ajoittain verisiksi. Mikään osa-alue teknisellä puolella ei kuitenkaan juuri tee vaikutusta ja koin säveltäjä Jerskin Fendrixin pianonpimputtelut lähinnä häiritsevinä. Sen sijaan heti alussa soiva Eurythmicsin kappale Sweet Dreams (Are Made of This) istuu elokuvaan täydellisesti ja jo sen sanoituksesta voi poimia leffan teeman.

Some of them want to use you. Some of them want to get used by you.

Some of them want to abuse you. Some of them want to be abused.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kinds of Kindness, 2024, Searchlight Pictures, Film4, TSG Entertainment, Element Pictures

Arvostelu: Drive-Away Dolls (2024)

DRIVE-AWAY DOLLS

Ohjaus: Ethan Coen

Pääosissa: Margaret Qualley, Geraldine Viswanathan, Beanie Feldstein, Colman Domingo, Joey Slotnick, C. J. Wilson, Bill Camp, Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Drive-Away Dolls on Ethan Coenin uusi elokuva. Coen ja hänen vaimonsa Tricia Cooke keksivät leffan idean jo 2000-luvun alussa ja ryhtyivät työstämään sitä työnimellä "Drive-Away Dykes". Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Allison Anders ja vuosien varrella päärooleihin kiinnitettiin muun muassa Selma Blair, Holly Hunter, Christina Applegate ja Chloë Sevigny, mutta tuotannon venyessä he yksi kerrallaan jättivät projektin. Anderskin lopulta jätti ohjaajan homman ja Coen päätti itse ohjata elokuvan. Uusien näyttelijöiden kanssa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Drive-Away Dolls on saapunut elokuvateattereihin, julkaisun viivästyttyä puolella vuodella viime kesän Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Itselleni Drive-Away Dolls oli yksi alkuvuoden eniten odottamistani leffoista sen ohjaajan ja näyttelijäkaartin takia. Odotukseni laskivat, kun elokuvan saama vastaanotto maailmalla osoittautui nuivaksi, mutta kävin silti katsomassa Drive-Away Dollsin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kaksi lesbonaista matkaavat kohti Tallahasseeta vuokra-autolla, tietämättä auton sisältävän rikollisten havitteleman salkun.

Andie MacDowellin tytär Margaret Qualley ja Miracle Workers -komediasarjasta (2019-2023) tuttu Geraldine Viswanathan nähdään elokuvan päärooleissa Jamiena ja Marianina, lesboystävinä, jotka päätyvät automatkalle Tallahasseehen, tapaamaan Marianin tätiä, sen jälkeen kun Jamien tyttöystävä Sukie (Beanie Feldstein) jätti Jamien pettämisen takia. Jamie on varsinainen vapaa sielu, joka on jatkuvasti etsimässä uutta sänkykumppania, kun taas Marian on huomattavasti tiukempi tapaus, joka ei uskalla irrotella juuri lainkaan. Qualley istuu täydellisesti revitteleväksi Jamieksi, mutta Viswanathan jää hieman tylsäksi omassa osassaan, eikä hän saa tehtyä jäykästä Marianista juuri missään kohtaa hauskaa. Paperilla idea rennosta ja jäykkiksestä kaverista toimii ja vastaavaa on nähty vuosien varrella useasti, mutta Qualleyn ja Viswanathanin väliltä ei juuri kemiaa löydy.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Colman Domingo rikollispomona ja Joey Slotnick ja C. J. Wilson tämän kätyreinä, jotka jahtaavat Jamieta ja Mariania heidän vuokra-autostaan löytyvän salkun takia, Bill Camp drive-away-autopalvelua pyörittävänä Curliena, sekä pikkurooleissa myös Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus laukun sisältöön liittyvinä tyyppeinä. Yleensä mainio Domingo jää harmillisen vaisuksi pahiksena, eivätkä Slotnick ja Wilson ole läheskään yhtä hupaisia kuin vaikkapa Coenin veljesten Fargo-elokuvan (1996) roistoduo. Muut sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta leffaa ei todellakaan kannata lähteä katsomaan vaikka nimenomaan Pascalin takia.

Drive-Away Dollsista ei kannata ylipäätään odottaa yhtä vahvaa teosta kuin vaikkapa Fargosta. Tai melkeinpä mistään muustakaan Coenin veljeksiin liittyvistä elokuvista. Leffa jää Coen-mittarilla valitettavasti häntäpäähän ja lopputuloksena on ainakin itselleni yksi tämän vuoden isoimmista pettymyksistä tähän mennessä. Lähtökohdat elokuvassa ovat mainiot, mutta niistä on saatu aikaiseksi todella epätasainen paketti, joka tuntuu kestoaan huomattavasti pidemmältä. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta epätasaisuus pitää huolen siitä, että kokemus tuntuu ainakin parituntiselta.

Ottaen huomioon, että ohjaaja Ethan Coen ja leikkaajanakin toimiva vaimo Tricia Cooke aloittivat Drive-Away Dollsin kehittelyn jo parikymmentä vuotta sitten, on hämmentävää, kuinka alikehitetyksi ja kädenlämpöiseksi leffa jää. Se ei ole erityisen hauska, vaikka yritystä löytyy - välillä jopa liiaksikin asti. Monet hetket ovat enemmän kiusallisia kuin koomisia ja vitsit tarjoavat korkeintaan hymähdyksiä. Huumori painottuu lähinnä seksin ympärille, joka toimiikin Jamien motiivina aika lailla kaikelle. Vaikka dialogi onkin ajoittain aika hävytöntä ja ruudulle pistetään silloin tällöin alastomia vartaloita, leffa ei tunnu lopulta aidosti ronskilta, lähinnä vain yliyritteliäältä. Varsinainen pettymys on kuitenkin havitellun salkun sisältö. Sisällöllä yritetään hieman sanoa jotain, mutta tämäkin tuntuu lopulta keskeneräiseltä satiirilta ja pikemminkin shokkiarvon kalastelulta. Väsähtänyt meno tarttuu pikkuhiljaa katsojaan ja huomasin lopulta haukottelevani useammin kuin nauravani.

Teknisiltä aspekteiltaankin Drive-Away Dolls on epätasainen elokuva. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan. Hupsut siirtymät kohtausten välillä herättävät mielikuvia PowerPoint-esityksestä ja elokuva tuntuu ajoittain enemmän yhteen nivotuilta pätkiltä eheän kokonaisuuden sijaan. Värikkäät huumetrippimäiset pätkät päivien välillä ovat myös kumma tehokeino. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin pääasiassa hyvin rakennettu, vaikka välillä äänityksestä voikin kuulla taustakohinan. Carter Burwellin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen tai jää mitenkään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Drive-Away Dolls, 2024, Working Title Films, Focus Features

Arvostelu: Poor Things (2023)

POOR THINGS

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Emma Stone, Mark Ruffalo, Willem Dafoe, Ramy Youssef, Vicki Pepperdine, Jerrod Carmichael, Hanna Schygulla, Kathryn Hunter, Suzy Bemba, Margaret Qualley ja Christopher Abbott 

Genre: komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Poor Things perustuu Alasdair Grayn samannimiseen kirjaan vuodelta 1992. Yli viisitoista vuotta myöhemmin kreikkalainen elokuvantekijä Yorgos Lanthimos innostui kirjasta valtavasti ja tapasi Grayn puhuakseen tämän kanssa mahdollisesta elokuvasovituksesta. Gray suostui ja elokuvan suunnittelu käynnistyi. Lanthimos päätyi kuitenkin muihin projekteihin, mutta Poor Things pysyi hänen mielessään kaiken aikaa. Tehdessään elokuvaansa The Favouritea (2018), hän keskusteli näyttelijä Emma Stonen kanssa Grayn kirjasta ja Stone innostui ideasta. Kun The Favourite voitti palkintoja ja menestyi hyvin, Lanthimos koki vihdoin pystyvänsä tekemään kirjasta sen ansaitseman adaptaation. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Poor Things sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja itse odotin sen näkemistä innolla. Olin pitänyt todella paljon Lanthamosin edellisistä englanninkielisistä elokuvista, The Lobsterista (2015), The Killing of a Sacred Deeristä (2017) ja The Favouritesta, ja halusin nähdä, mitä hänen kummallinen mielensä seuraavaksi tuottaisi. Olinkin iloinen, kun pääsin näkemään Poor Thingsin ennakkoon jo ennen joulua Finnkinon After Work -näytöksessä.

Erikoisen tiedemiehen, Godwin Baxterin uusin luomus on aikuisen naisen kehon omaava Bella, jonka aivot ovat kuitenkin vauvan tasolla. Kasvaessaan Bella päättää karata ja tutkia maailmaa, sekä itseään.

Jo useamman fantastisen roolisuorituksen tarjonnut Emma Stone tekee kenties parasta työtään Poor Thingsissä. Stone näyttelee Bella Baxteria, tieteellistä koetta, joka on kuin taapero aikuisen naisen kehossa. Stone heittäytyy sellaisella vimmalla roolinsa vietäväksi, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla ja hämmästellä. Hän tulkitsee upeasti hahmoaan, joka esitellään kehitykseltään vauvan tasolla olevana. Aluksi Bella ei osaa puhua tai lukea, hädin tuskin edes kävelläkään. Kaikki eleet, äännähdykset ja muut Stone on omaksunut todella taidokkaasti pieniltä lapsilta ja onkin huvittavaa kuin myös kummallista katsoa, kun aikuiselta naiselta näyttävä Bella sylkee ruoan takaisin lautaselle dramaattisesti, jos ei pidä siitä tai vetää ehdat itkupotkuraivarit lattialla, jos ei saa tahtoaan läpi. Elokuvan edetessä Bella kehittyy ja Stone vain jatkaa vaikutusten tekemistä. Hahmo on heti pidettävä ja Bellan matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään.

     Sivurooleissa taas nähdään muun muassa Willem Dafoe Bellan luoneena tiedemiehenä Godwin "Jumala" Baxterina, Ramy Youssef tämän assistenttina Max McCandlesina ja Vicki Pepperdine tämän kodinhoitajana, rouva Priminä, Mark Ruffalo lakimies Duncan Wedderburnina, sekä Hanna Schygulla, Jerrod Carmichael, Kathryn Hunter ja Suzy Bemba Bellan karkumatkalla kohtaamina vekkuleina persoonina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Sivurooleista kirkkaimmat tähdet ovat vähemmän yllättäen Dafoe, joka on nappivalinta eksentrisen ja epämuodostuneen tiedemiehen rooliin, sekä Ruffalo, joka irrottelee todella hauskasti naistenmiehenä, oltuaan vuosikymmenen jumissa Bruce Bannerin, eli Hulkin roolissa Marvelin elokuvissa.

En ole nähnyt Yorgos Lanthimosin kreikkalaisia elokuvia, ainoastaan hänen englanninkieliset elokuvansa The Lobsterin, The Killing of a Sacred Deerin, The Favouriten ja nyt Poor Thingsin. Vaikka pidin jo kolmesta aiemmasta todella paljon, täytyy minun sanoa, että Poor Things on parasta työtä, mitä olen Lanthimokselta tähän mennessä nähnyt. Kyseessä on aivan fantastinen ja häkellyttävän mielikuvituksellinen aikuisten satuelokuva ja suorastaan hulvattoman hauska mustan huumorin komedia. Elokuvan aikana pääsee nauramaan vähän väliä, oli kyse sitten kierosta huumorintajusta tai absurdiuden tulvasta, joka virtaa läpi leffan. Juuri kun luulit nähneesi kaiken, elokuva vetäisee taas kerran maton jalkojesi alta ja yllättää ratkaisuillaan ja keksinnöillään. Ihan jokaiseen makuun elokuva ei todellakaan sovi, mutta jos olet nauttinut Lanthimoksen aiemmista filmeistä, Poor Things tarjoaa varsinaista herkkua.

Elokuvasta löytyy myös vahva tarina. Klassikkohirviöistä tykkäävänä koin kertomuksen viittaukset Mary Shelleyn Frankensteiniin ilahduttavina, Bellan ollessa hieman vastaavanlainen kokeilu tohtori Baxterilta. Kun Bella lähtee matkalleen, on erittäin kiehtovaa ryhtyä seuraamaan tapahtumia. Bella kokee hurjan kehityskaaren elokuvan aikana ja katsojana pääseekin tutkimaan monenlaisia asioita täysin naiivein silmin. Matkan varrelta löytyy hyvää kummastelua muun muassa naisten roolista yhteiskunnassa, sekä nasevaa satiiria esimerkiksi valtaapitävistä miehistä. Ja seksiä, paljon seksiä. Bellan kasvutarinaan kuuluu seksuaalinen herääminen, eikä tätä puolta piilotella lainkaan. Ihmisluontoa, sekä kaikkien paikkoja yhteiskunnassa pohditaan ja kyseenalaistetaan ansiokkaasti läpi leffan.

Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja kaikessa outoudessaankin sen maailma lumoaa mukaansa täysin. Kohtaus toisensa perään en voinut kuin ihastella steampunk-henkistä maailmaa, joka on luotu upein lavastein ja tehostein. Lavastuksesta löytyy paljon teatterimaisuutta ja välillä näyttäisikin siltä, että elokuva olisi kuvattu teatterin lavalla. En kuitenkaan sano tätä millään lailla negatiivisessa mielessä - tyylikeino nimenomaan luo leffalle niin omaperäisen ilmeen. Värikäs taivas on ajoittain jopa psykedeelinen ilmestys, vain vahvistaen tiettyä aikuisten satumaisuutta. Tämä kaikki avautuu pitkän mustavalkoisen alun jälkeen kuin merkiksi Bellan maailmankuvan laajenemisesta.

Poor Things on muutenkin visuaalisesti ja teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka aluksi saattaakin kestää hetki tottua vähän väliä käytettävään, pyöristävään kalansilmälinssiin. Tällä kuitenkin korostetaan valtavan maailman laajenemista Bellan silmin katsottuna, minkä lisäksi se saa osan kohtauksista näyttämään siltä kuin ne olisi kuvattu ovisilmän läpi, viittauksena Bellan kokemaan valvontaan ja kontrolliin. Erikoistehosteet ovat onnistuneet, etenkin tohtori Baxterin erilaiset eläinyhdistelmät. Baxterin rujo maskeeraus taas on palkinnon arvoinen suoritus. Äänimaailmakin on tasokkaasti rakennettu Jerskin Fendrixin kummia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Poor Things, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Element Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: The Nice Guys (2016)

THE NICE GUYS (2016)

Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Russell Crowe, Ryan Gosling, Angourie Rice, Keith David, Beau Knapp, Margaret Qualley, Matt Bomer, Ty Simpkins ja Kim Basinger
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

The Nice Guys ei ollut elokuva, jota olisin kovin erityisemmin odottanut. Juliste näytti ihan tyylikkäältä ja mietin, että voiko Russell Crowe ja Ryan Gosling mennä parivaljakkona vikaan. Jos en olisi mennyt lehdistönäytökseen, niin en tiedä olisinko katsonut sitä ainakaan lähiaikoina. En ollut nähnyt yhtäkään mainosta - ainoastaan tuossa ylempänä näkyvän oranssitaustaisen julisteen. Ehkä niin oli vain parempi, jolloin kaikki tuli yllätyksenä.

Jackson Healy hakkaa rahasta teinityttöjen ahdistelijoita. Holland March etsii kadonneita ihmisiä rahaa vastaan. Yhdessä he päätyvät etsimään Ameliaa, joka liittyy jollain tapaa pornoelokuvaan, jonka tekijöitä löydetään kuolleina.

Russell Crowe on oikein hyvä (tuttuun tapaansa) Jackson Healynä. Etenkin alussa, kun hahmo esitellään ja näytetään, millaisesta tyypistä on kyse, niin Crowe saa välittömästi pisteitä ja hänen suorituksensa pysyy moitteettomana loppuun asti.
     Shown varastaa kuitenkin Ryan Gosling, joka vetää mielestäni uransa parhaan suorituksen (ja kyllä, olen nähnyt Driven, 2011). Hän esittää alkoholiin liiankin takertuvaa yksityisetsivää Holland Marchia, jolle käy kaiken aikaa huonosti. Goslingin hahmoa jaksaisi katsoa vieläkin enemmän ja hän vetää aivan hulvattoman suorituksen. Kumpikin peukalo pystyyn Goslingille!
     Angourie Rice esittää Hollyä, Hollandin tytärtä. Rice suoriutuu ihan hyvin, mutta hän on loppujen lopuksi aika ärsyttävä muka-nokkelana pikkutyttönä. Sinänsä ihan toimivaksi saatu ratkaisu, että Holly on aikuisempi kuin toilaileva isänsä.
     Etsittyä Ameliaa näyttelee Margaret Qualley. Hahmo ei paljoa esiinny elokuvassa, mutta Qualley suoriutuu ihan toimivasti.
     Kim Basinger tuli minulle tutuksi Tim Burtonin Batman -elokuvasta (1989). Tässä elokuvassa hänet nähdään Judith Kutnerina. Hahmo on ennalta-arvattava ja jää hieman unohdettavaksi.
     Matt Bomer näyttelee palkkatappaja John Boyta. John Boyn mainetta kasvatetaan hahmojen puheissa niin paljon, että kun Bomer tulee vihdoin ruudulle, niin mietin: "Tuossako se nyt sitten on?" Ei siis kovin vakuuttavaa.
     Muina pahiksina ovat Keith David ja Beau Knapp, joiden hahmoille en kuullut nimeä koko elokuvan aikana. He ovat aiheuttamassa etenkin Healylle päänvaivaa.

The Nice Guys on hauska elokuva. Siis todella hauska elokuva. Parasta osassa vitseistä on, että ne ovat tavallaan niin "väärin". Esimerkiksi se, että pornotähti näyttää Hollylle omaa videotaan ja he keskustelevat anaaliseksistä ihan tuosta vaan ja katsojana tajuaa, että Hollyhän on pikkutyttö. Hauskinta elokuvassa on tosiaan Ryan Goslingin hahmo, jolle sattuu ja tapahtuu läpi elokuvan. Osa komediasta on juurikin sitä, että väkivalta tehdään hauskaksi. Monet hauskoista asioista tulevat ihan puskista, kuten elokuvassa esiintyvät Nixon ja jättiampiainen. Vaikka elokuva on hauska, niin se on silti rankka. Väkivalta ei ole kaunisteltua ja verta tulee. Elokuvassa kiroillaan paljon, eikä sitä ole selkeästi suunnattu lapsille. Mustaa huumoria on mukana paljon.

Elokuva tapahtuu vuonna 1977 Los Angelesissa. Mielestäni ajankuva on tehty onnistuneesti. Ainoa mitä olisin muuttanut, niin olisin vaihtanut elokuvassa nähdyn Jaws 2:n (1978) julisteen Star Wars: Episode IV - A New Hopen (1977) julisteeksi. Pelkästään elokuvan alkutekstit muistuttavat vanhemmista elokuvista tuttuja tyylejä. Alkupuolella kuullaan Hollandin ja Jacksonin kertojaäänet, joissa he kertovat itsestään. Alussa on hieman vaikea saada jutusta täysin kiinni, mutta elokuva imaisee katsojan heti mukaansa loistavalla alulla, jossa esiintyy mm. Shane Blackin yhdestä elokuvasta, Iron Man 3:stä (2013) ja viime vuoden Jurassic Worldista (2015) tuttu Ty Simpkins.

Elokuvan ohjaaja Shane Black on selkeästi tiennyt, mitä tekee. Vaikka mielestäni Crowen ja Goslingin lisäksi muut näyttelijät eivät tee kovin kummoista suoritusta, niin pelkästään pääkaksikko pystyy helposti pitämään mielenkiintoa yllä. Loistavasti kirjoitettu dialogi ja huumori on saatu aivan nappiin. Elokuva osaa yllättää ja siitä voi aistia Blackin kädenjäljen, vaikken ole montaa hänen elokuvaansa nähnyt. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu oikein mainiosti. Musiikki ei jää erityisemmin mieleen, eikä tehosteita ole käytetty kovin paljoa. Tyylikkään näköinen elokuva on silti.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalia Blu-ray ei valitettavasti sisällä ollenkaan.

Yhteenveto: The Nice Guys on yksi vuoden 2016 yllättävimmistä elokuvista tähän mennessä. Suosittelen sitä todella paljon! Se on törkeän hauska, kirjoitettu upeasti ja jaksaa yllättää loppuun asti. Russell Crowe ja Ryan Gosling toimivat todella hyvin pääkaksikkona ja kuten jo sanoin, niin Gosling tekee mielestäni parhaimman suorituksensa. Jos samana päivänä The Nice Guysin kanssa ilmestyvä X-Men: Apocalypse (2016) ei nappaa, niin tämä on erittäin oiva vaihtoehto sille. Aion todellakin katsoa elokuvan uudestaan ja luultavasti jopa ostaa sen. Vaikka sille voisi toimia jatko-osa, niin toivon, ettei sellaista väännettäisi turhaan. TV-sarja ehkä..?

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2016 - muokattu 14.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Nice Guys, 2016, Misty Mountains, Silver Pictures, Waypoint Entertainment