One Night Only (2026) - elokuva-arvostelu

ONE NIGHT ONLY

Ohjaus: Will Gluck

Näyttelijät: Callum Turner, Monica Barbaro, Maya Hawke, King Princess, Quintessa Swindell, Molly Ringwald, LeVar Burton, Julia Fox, Charlie Gillespie, Michelle Hurd, Mike Birbiglia, Okieriete Onaodowan, Mateo Ray, Nicholas Braun, Pete Davidson, Bobby Cannavale ja Jay Ellis

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

One Night Only on Callum Turnerin ja Monica Barbaron tähdittämä romanttinen komedia. Travis Braun keksi idean elokuvaan ja työsti käsikirjoituksen, joka esiintyi vuonna 2024 Hollywoodin mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Helmikuussa 2025 Will Gluck ilmoitti ohjaavansa tekstistä leffan. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa, mitä ennen Gluck muokkasi Braunin käsikirjoitusta roimasti. Nyt One Night Only saapuu elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta sen erikoisen - joskin samalla eräästä toisesta elokuvasarjasta muistuttavan - konseptin takia. Kävinkin uteliaana katsomassa One Night Onlyn sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Owen ja Allie kohtaavat toisensa New Yorkissa ainoana yönä, jolloin sinkkujen on laillista harrastaa esiaviollista seksiä.

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset -elokuvasta (Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - 2018) tuttu Callum Turner näyttelee Owenia, kun taas Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Monica Barbaro esittää Allieta. Owen ja Allie elävät vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Yhdysvallat on laissa kieltänyt esiaviollisen seksin. Kaikkien ranteisiin asetetaan mikrosiru, jolla ihmisiä monitoroidaan. Lakiin on kuitenkin kirjattu helpotus sinkuille, nimittäin joka vuosi yhtenä yönä hekin saavat päästää himot valloilleen. On jälleen kyseisen yön aika ja Owen ja Allie ovat seuraa vailla. Owen pyörittää omaa pizzeriaansa, kun taas Allie esittää eri firmoille mainoslauluja tunnettujen kappaleiden pohjalta. Hahmot ovat tarpeeksi toimivat ja nopeasti käy selväksi, että kumpikin hakee jotain syvempää kuin villiä yhden yön juttua. Parasta toki on, että Turnerin ja Barbaron väliltä löytyy oikeaa kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Molly Ringwald Owenin äitinä ja LeVar Burton tämän yöllisenä miesystävänä Rickinä, Maya Hawke Owenin tyttöystävänä Malikana, joka kuitenkin tekee oharit Owenille heidän kuuman naapurinsa takia, Mikaela "King Princess" Straus Allien kaverina Jacintana, Quintessa Swindell Allien kämppiksenä Aryana, sekä Mateo Ray Aryan vahtimana pojankloppina Troyna. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä osissaan ja yllättäen show'n varastaa nuori Ray, jonka Troy-hahmo luulee olevansa kunnon naistenmies ja joka jaksaa yllättää ja naurattaa täysin estottomilla jutuillaan ja yli-itsevarmalla asenteellaan.

Muistatteko Puhdistuksen yö -elokuvasarjan (The Purge - 2013-)? Ne jännärit, joissa yhtenä yönä vuodessa on laillista tehdä kaikkea rikollista ryöstöistä murhaan. One Night Only lainaa tästä idean ja vääntää siitä omaperäisen romanttisen komedian. Rikollisten juttujen sijaan kyse onkin esiaviollisesta seksistä, jota saa harrastaa vain yhtenä yönä vuodessa. Ja näiden kahdentoista tunnin aikana Yhdysvaltojen sinkut riehaantuvat lähes eläimellisten himojen pauloihin. Voiko tämän seksikaaoksen keskellä kaksi rakkaudesta haikailevaa löytää toisensa?

Vaikka juonikuvauksesta syntyykin mielleyhtymiä Puhdistuksen yöhön, on One Night Only silti raikkaalta tuntuva tuulahdus omassa genressään. Se tuo tuttuja kaavoja kulkeviin romanttisiin komedioihin oman vekkulin käänteensä, kommentoiden samalla niin Yhdysvaltojen edelleen vanhahtavaa suhtautumista esiaviolliseen seksiin, sekä sitten taas vastapainona seksin merkityksen monenlaista kasvua yhteiskunnassa. Samalla näpäytellään myös oikeusjärjestelmän suuntaan, joka tuntuu tosielämässäkin usein keskittyvän aivan vääriin ongelmiin. Satiirin kanssa voisi kaivaa vielä syvemmältä, mutta silloin leffa todennäköisesti eksyisi sivuraiteille.

Tämän veikeän idean ympärille on saatu rakennettua pääasiassa hyvin toimiva ja hupaisa leffa, johon on keksitty monenlaista tapahtumaa ja kommellusta yhden yön ajalle. Esimerkiksi kilpailu siitä, kuka saa koko korttelin viimeisen kondomin kaupasta, on onnistuneen koominen. Tapahtumaketju pyörittelee hahmoja onnistuneesti sinne ja tänne, joskin loppusuoralla leffa alkaa tuntua turhan venytetyltä. Tietyin viilauksin, kuten erään Owenista kiinnostuneen naishahmon poistamisella ja parin kohtauksen asettelemisella hieman eri paikkoihin, One Night Onlysta saisi napakamman ja sitä kautta tehokkaamman kokonaisuuden.

Elokuvan on ohjannut muun muassa Anyone But You -hittikomedian (2023) tehnyt Will Gluck, joka nähtävästi myös työsti Travis Braunin käsikirjoitusta reippaalla kädellä uusiksi ennen kuvauksia. Gluckin luoma ilmapiiri on lystikäs, mutta hän olisi voinut tiivistää loppusuoraa hieman. Teknisestikin One Night Only toimii. Leffa on hyvin kuvattu ja lavastajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen erilaisten kieltokylttien ja mainosten kanssa, jotka pyörivät vain tämän yhden yön ympärillä. Puvustus on tyylikästä, maskeeraukset mainiot ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Este Haimin ja Christopher Straceyn säveltämät musiikit auttavat pitämään kivaa ilmapiiriä yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Night Only, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Olive Bridge Entertainment

Snakes on a Plane (2006) - elokuva-arvostelu

SNAKES ON A PLANE

Ohjaus: David R. Ellis

Näyttelijät: Samuel L. Jackson, Nathan Phillips, Julianna Margulies, Flex Alexander, Rachel Blanchard, Kenan Thompson, Keith Dallas, David Koechner, Sunny Mabrey, Bruce James, Lin Shaye, Terry Chen, Elsa Pataky, Bobby Cannavale, Tom Butler, Todd Louiso, Kevin McNulty, Samantha McLeod, Taylor Kitsch, Gerard Plunkett ja Byron Lawson

Genre: jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

"I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking plane!"

Snakes on a Plane on Samuel L. Jacksonin tähdittämä jännityselokuva. Idea elokuvaan syntyi jo vuonna 1992, kun David Dalessandro luki artikkelin käärmeistä, jotka luikertelivat rahtikoneisiin toisessa maailmansodassa. Hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa nimeltä "Venom", joka kertoi myrkkykäärmeistä lentokoneessa ja alkoi kaupitella ideaansa. Muutaman kymmenen studion torjuttua Dalessandron, New Line Cinema tarttui lopulta projektiin, jolloin työnimeksi tuli Snakes on a Plane. Alun perin ohjaajaksi valittiin hongkongilainen Ronny Yu ja päärooliin hyppäsi Samuel L. Jackson pelkästään elokuvan nimen ja ohjaajan takia, lukematta sivuakaan käsikirjoituksesta. Ohjaaja kuitenkin vaihtui David R. Ellisiin, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005. Aluksi tuottajat halusivat siistiä elokuvan lapsiystävällisemmäksi, sekä vaihtaa elokuvan nimeksi "Pacific Air Flight 121", mutta Jackson onnistui lopulta taivuttelemaan leffan verisemmäksi, sisältämään kiroilua ja kulkemaan Snakes on a Plane -nimellä, josta oli muodostunut internetissä tuohon aikaan ennennäkemätön ilmiö. Lopulta Snakes on a Plane sai maailmanensi-iltansa 17. elokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta, eikä se ollut tekijöidensä toivoma hitti. Itse katsoin Snakes on a Planen vasta lähes kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen televisiosta ja pidin näkemääni ihan viihdyttävänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun Sean Jones todistaa murhan Havaijilla, FBI-agentti Neville Flynn lähetetään hakemaan mies Los Angelesiin, todistamaan tappajaa, pelättyä rikollispomo Eddie Kimiä vastaan. Eddie päättää kuitenkin sabotoida suunnitelmat vapauttamalla paluulennolle myrkkykäärmeitä.

Nathan Phillips näyttelee Sean Jonesia, surffaajaa ja moottoripyöräilijää, joka tykkää elää vapaasti ja etsiä seikkailuita ympäri maailman. Hänen viimeisin reissunsa on vienyt miehen Havaijille, missä hän sattuu näkemään, kun pelätty rikollispomo Eddie Kim (Byron Lawson) tappaa jonkun. Eddie on onnistunut väistelemään virkavaltaa, mutta Seanin todistajalausunto voi olla keino pistää mies telkien taakse. Niinpä Seania lähetetään suojelemaan FBI-agentti Neville Flynn, jota näyttelee Samuel L. Jackson; mies, jolle ei sovi ryttyillä. Phillips on kelpo valinta nuorukaiseksi, josta tulee avaintekijä rikollispomon mahdollisessa nappaamisessa, mutta leffan todellinen tähti on totta kai Jackson, joka tosiaan tarttui rooliin jo ihan vain leffan nimen takia. Kun Jacksonilta kysyttiin, miksi ihmeessä hän päätti tehdä Snakes on a Planen, mies vain tokaisi, että hän halusi tehdä viihdyttävän leffan, eikä mikään kuulostanut yhtä viihdyttävältä kuin käärmeet lentokoneessa. Jacksonista löytyy täydellistä karismaa rooliin. Hän onnistuu olemaan niin uhkaava kuin aika lupsakkakin.

     Elokuvassa nähdään myös Julianna Margulies, Sunny Mabreu, Lin Shaye ja Bruce James lentoemäntinä ja stuerttina, Tom Butler ja David Koechner lennon pilotteina, sekä muun muassa Flex Alexander, Kenan Thompson, Keith Dallas, Rachel Blanchard, Terry Chen, Elsa Pataky, Gerard Plunkett, Samantha McLeod ja Taylor Kitsch lennon muina matkustajina, joihin kuuluu niin tavallisia turisteja pariskunnista perheisiin, sekä suosittua muusikkoa henkivartijoineen ja rikkaita bisnesmiehiä. Näyttelijäkaarti on pääasiassa hyvässä vedossa, tulkiten oivallisesti pakokauhuaan, kun myrkylliset käärmeet pääsevät vapauteen ruumassa ja luikertelevat matkustamoon.

Snakes on a Plane on b-luokan jännäriä parhaimmillaan. Elokuvan ilmestymisen aikoihin siitä oli muodostunut internet-ilmiö (nykyään voisi ehkä puhua enemmän meemistä), ihmisten intoillessa ja pilkatessa sen premissiä. Kuluneet vuodet ja Hollywoodin valtavirtaleffojen tuudittauduttua laiskojen uudelleenfilmatisointien ja vanhojen ideoiden kierrätyksen tulvaan, Snakes on a Plane näyttäytyy näin 20 vuotta myöhemmin jopa todella omaperäisenä ja kekseliäänä jännärinä. Mistään huippuleffasta ei ole kyse ja paikoitellen elokuvaa katsoessa on vaikea sanoa, kuinka vitsimielellä sitä on edes tehty, leffan hyppiessä toisinaan oudosti kauhun ja komedian välillä, minkä lisäksi Eddie Kimiin kiinniottamiseen liittyvä kuvio unohtuu kuin vaivihkaa. Silti kyse on oikein toimivasta viihderainasta, enkä yhtään kyseenalaista, miksi Samuel L. Jackson hyppäsi mukaan niin innokkaasti.

Elokuva käyttää oman aikansa pohjustaakseen Seania, Nevilleä ja Eddietä, ennen kuin se pistää hahmot lennolle Havaijilta Los Angelesiin. Käärmeiden hyökkäyksen alkua kasvatellaan tiivistunnelmaisesti ja kun nämä pääsevät valloilleen, kaaos starttaa tosissaan. Loppuleffa onkin aikamoista jännitysnäytelmää, kun käärmeet aiheuttavat monenlaisia ongelmia pilottien puremisesta virtapiuhojen sekoittamiseen vahingossa. Tunnin ja kolmen vartin mittainen paketti pitää hyvin otteessaan ja oman lisänsä tuo Los Angelesissa toimiva agentti Hank (Bobby Cannavale), joka yrittää löytää vastamyrkyt odottamaan lentokentälle, mikäli lentokone onnistuu jollain ilveellä pääsemään maan kamaralle ehjänä.

Jacksonin harmiksi ohjausvastuu siirtyi lopulta Ronny Yulta David R. Ellisille, mutta hoitaa Elliskin tontin passelisti, vaikkei välillä saisikaan kauhua ja komediaa kulkemaan sulavasti käsi kädessä. Toisaalta leffa tarvitsee huumoripuolensa, sillä onhan Snakes on a Planen konseptissa jotain huvittavaa. David Dalessandron idean pohjalta John Heffernan ja Sebastian Gutierrez tekevät kelpo työtä käsikirjoituksen kanssa ja on hyvä, että Jackson sai pidettyä ikonisen "Olen kyllästynyt näihin vitun käärmeisiin tällä vitun lennolla" -repliikkinsä mukana studion vastustelusta huolimatta. Ja on myös hyvä, että studio suostui lopulta verisempään menoon.

Teknisesti Snakes on a Plane on hieman ailahteleva, eivätkä elokuvan tietokonetehosteet ole vanhentuneet järin tyylikkäästi. Digikäärmeet näyttävät paikoin huvittavan kököiltä, mutta tarpeeksi kaukana luikerrellessaan ne ajavat asiansa. Sekaan tekijät laittoivat muutamia oikeitakin, harmittomia käärmeitä ja parissa kohtaa on hyödynnetty päteviä animatroniikkanukkeja. Kameratyöskentely on oivallista ja leikkauskin sujuvaa. Lentokoneen lavasteet ovat hienot ja maskeeraustiimi on saanut aikaan todella ällöttäviä käärmeenpuremia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trevor Rabinin säveltämät musiikit tuovat lisänsä jännitykseen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Snakes on a Plane, Yhdysvallat, 2006, New Line Cinema, Mutual Film Company, Meradin Zweite Productions, Eyetronics, H2L Media Group

Koston liekki, kausi 1 (Man on Fire - 2026) - sarja-arvostelu

KOSTON LIEKKI - KAUSI 1

MAN ON FIRE

Luoja: Kyle Killen

Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Billie Boullet, Alice Braga, Scoot McNairy, Bobby Cannavale, Paul Ben-Victor, Thomás Aquino, Iago Xavier, Jefferson Baptista ja Revel Cabral

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 42 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Man on Fire, eli suomalaisittain Koston liekki perustuu A. J. Quinnellin samannimiseen kirjaan vuodelta 1980. Kirjan pohjalta oli tehty jo neljä elokuva-adaptaatiota, Scott Glennin tähdittämä Man on Fire vuonna 1987, Denzel Washingtonin tähdittämä Koston liekki (Man on Fire) vuonna 2004, sekä kaksi intialaista elokuvaa, hindiksi puhuttu Ek Ajnabee ja tamiliksi puhuttu Aanai, molemmat vuonna 2005. Maaliskuussa 2023 Netflix paljasti tekevänsä ensimmäistä televisiosarjasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2024, mutta ne jouduttiin hetkeksi keskeyttämään, päätähti Yahya Abdul-Mateen II:n loukkaannuttua stuntin aikana. Kuvaukset saatiin lopulta valmiiksi ja nyt Koston liekin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Quinnellin kirjaa, enkä myöskään nähnyt ainuttakaan sen pohjalta tehtyä leffaa. Kiinnostuin kuitenkin sarjasta, kun näin sen mainoksen Netflixissä ja ryhdyinkin uteliaana katsomaan Koston liekkiä.

Entinen armeijan erityisjoukkojen komentaja John Creasy matkustaa Rio de Janeiroon, tehdäkseen töitä ystävälleen Paul Rayburnille. Mutta kun Poe-tytärtä lukuun ottamatta Rayburnin perhe kuolee pommi-iskussa, Creasyn täytyy suojella tyttöä tahoilta, jotka haluavat viedä työnsä päätökseen.

John Creasya on aiemmin näytellyt Denzel Washington ja nyt rooliin on valittu Aquaman-elokuvista (2018-2023) tuttu Yahya Abdul-Mateen II. Creasy on entinen Yhdysvaltojen armeijan erityisjoukkojen komentaja, joka kuitenkin jättäytyi virastaan muutamaa vuotta aiemmin pieleen menneen tehtävän takia. Tästä muodostunut trauma kummittelee Creasyn mieltä edelleen, mutta hänen on pakko skarpata, kun hän saa vastuulleen nuoren Poe-tytön (Billie Boullet), jonka muu perhe tapetaan pommi-iskussa. Abdul-Mateen II on mainio valinta päärooliin. Hänestä löytyy oikeaa uskottavuutta ja karskiutta, mitä rooli vaatii ja pidin Creasyssa erityisesti siitä, ettei hän ole tavoissaan mikään puhdas pulmunen. Jos hänen pitää saada tietää jotain, on hän valmis kiduttamaan varsin mielikuvituksellisinkin keinoin, puristaakseen tarvitsemansa tiedon ulos. Boullet on myös oiva valinta Creasyn suojelemaksi Poeksi.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Bobby Cannavale Poen isänä Paul Rayburnina, Alice Braga tapahtumaketjuun sekoittuvana Valeriana, Paul Ben-Victor CIA:n johtajana Moncriefina, Scoot McNairy CIA:lle myös työskentelevänä Henrynä, sekä Thomás Aquino Brasilian presidentin turvamiehenä Soaresina. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia osissaan.

En tosiaan ole lukenut A. J. Quinnellin alkuperäistä kirjaa tai katsonut esimerkiksi Washingtonin tähdittämää elokuvasovituksista suosituinta, mutta mitä nyt luin jälkikäteen netistä, niin monia kirjan ja leffan faneja voi turhauttaa, kuinka löyhä adaptaatio Koston liekki on. Toki nähtävästi jo Washingtonin leffa otti selkeitä irtiottoja lähdemateriaalistaan, mutta sarja kertoo jo melkein omaa tarinaansa. Mutta koska lähdemateriaali tai aiemmat adaptaatiot eivät olleet minulle tuttuja, itse pystyin viihtymään Netflixin Koston liekin parissa oikein passelisti. Ei kyseessä mikään maata järisyttävän hyvä teos ole, mutta täysin kelpuutettava toimintajännäri.

Vain seitsemästä jaksosta koostuva avauskausi nappaa sujuvasti mukaansa heti avausjaksossa, varsinkin kun jakson päätteeksi tapahtuu pommi-isku, mikä jättää Poen Creasyn vastuulle. Pian käy selväksi, että myös tyttö on kohteena ja tästä käynnistyykin oiva kissa-ja-hiiri -leikki pitkin Rio de Janeiroa. Mukaan on saatu sopivan jännittäviä tilanteita, sekä mainioita toimintakohtauksia. Kakkosjakson lentokoneosio on tuotantokauden huippuhetki. Takaa-ajosta ja räiskeestä huolimatta parasta on kuitenkin Creasyn ja Poen välille muodostuva lämmin side, mikä alkaa tietty hissuksiin parantamaan kylmää Creasya. Mielsin Netflixin Koston liekin toimivaksi tapaukseksi, enkä pistäisi vastaan, jos sarjalle päätetään tehdä jatkoa.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa oivallisesti, sekä saavat näyttelijät irrottelemaan hyvin. Kyle Killenin käsikirjoitukset toimivat mainiosti, vaikka niiden poikkeavuus lähdemateriaalista saattaakin turhauttaa osaa katsojista. Koston liekki on myös teknisesti pääasiassa mainio, vaikka kaikki digitehosteet eivät täysin vakuutakaan. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista, maskeeraukset ovat sopivan rujoja ja äänimaailma jytisee mukavasti. Pidin paljon Max Arujin säveltämistä musiikeista, etenkin alkutekstien aikana soivasta melodiasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Man on Fire, Yhdysvallat, 2026-, Chapter Eleven, Chernin Entertainment, New Regency Productions, Redrum Studios

Scarpetta, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SCARPETTA - KAUSI 1

Luoja: Liz Sarnoff

Näyttelijät: Nicole Kidman, Bobby Cannavale, Jamie Lee Curtis, Simon Baker, Ariana DeBose, Rosy McEwen, Jacob Lumet Cannavale, Amanda Righetti, Hunter Parrish, Savannah Lumar, Tiya Sircar, Janet Montgomery, Sosie Bacon, Stephanie Faracy, Mike Vogel, Anson Mount ja Anna Diop

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia

Ikäraja: 16

Scarpetta perustuu Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 1990 kirjalla Postmortem ja joka jatkuu yhä tänä päivänä. Jo 1990-luvulla suunniteltiin elokuva-adaptaatiota kirjojen pohjalta ja nimikkohahmoa oli tarkoitus näytellä Demi Moore. Vuonna 2009 taas Angelina Jolie oli hetkellisesti kiinnitetty elokuvasovitukseen, mutta kumpikaan projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Jamie Lee Curtisin Comet Pictures -yhtiö ja Blumhouse-studio hankkivat kirjojen filmatisointioikeudet ja ilmoittivat työstävänsä televisiosarjasovituksen kirjojen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja nyt Scarpettan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itselleni Cornwellin kirjat eivät olleet ollenkaan tuttuja, mutta kiinnostuin sarjasta, kun näin siitä mainoksia. Ryhdyinkin katsomaan Scarpettaa pian sen ilmestymisen jälkeen.

Rikostekninen patologi Kay Scarpetta on juuri nimitetty Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun hän päätyy tutkimaan murhaa, joka muistuttaa pelottavan paljon aiempaa tapausta hänen nuoruudestaan.

Kun Demi Mooren ja Angelina Jolien elokuva-adaptaatioyritykset eivät johtaneetkaan mihinkään, ensimmäiseksi oikeaksi Kay Scarpettan näyttelijäksi valikoitui Nicole Kidman. Kay Scarpetta on arvostettu rikostekninen patologi, joka sarjan alussa saa juuri ylennyksen Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun vanha tapaus nostelee päätään Scarpettaa kauhistuttavalla tavalla. Kidman on oiva valinta rooliinsa ja hänestä löytyy oikeanlaista karismaa, mitä osa vaatii. Mainio on myös takaumissa nuorempaa Scarpettaa esittävä Rosy McEwen, joka tulkitsee hyvin vielä hieman kokemattomampaa versiota hahmosta.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Scarpettan aviomies, FBI-profiloija Benton Wesley (Simon Baker, nuorempana Hunter Parrish), Scarpettan sisko, lastenkirjailija Dorothy Scarpetta (Jamie Lee Curtis, nuorempana Amanda Righetti), hänen tyttärensä Lucy (Ariana DeBose, lapsena Savannah Lumar), sekä Dorothyn nykyinen aviomies ja Scarpettan entinen työpari Pete Marino (Bobby Cannavale, nuorempana Cannavalen poika Jacob Lumet Cannavale). Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata kirjailija Patricia Cornwellin cameon sarjan avausjaksosta. Sivunäyttelijät ovat huomattavasti ailahtelevampia rooleissaan. Cannavale on pätevä, Baker ja DeBose ajavat asiansa, mutta yleensä hyvä Curtis on vaivaannuttavan huono osassaan. Hänen hahmonsa Dorothy on varsin eksentrinen tapaus, mutta Curtisin villi heittäytyminen tuntuu vain siltä kuin hän luulisi olevan ihan eri sarjassa kuin hänen kollegansa.

En tosiaan ole lukenut Cornwellin Kay Scarpetta -kirjoja, joten en osaa sanoa juuta tai jaata siitä, kuinka hyvä adaptaatio tämä Amazonin sarja on. Voin vain kertoa, onko Scarpetta mielestäni hyvä rikostutkimussarja ja valitettavasti joudun pettyneenä toteamaan, että eipä se ole kovin kaksinen. Lähtökohdat ovat vielä lupaavat. Kidman on tosiaan hyvä osassaan ja on kiinnostava (joskaan ei mikään täysin omaperäinen) idea, että hahmo alkaa tutkia murhaa, joka tuo voimakkaasti mieleen tapauksen vuosien takaa. Varsinainen kahdella aikajanalla kulkeva murhatutkimus on vielä pääasiassa mielenkiintoista seurattavaa, joskin harmillisesti tietyt käänteet ja lopun paljastukset olivat mielestäni pienoisia lässähdyksiä.

Scarpettan varsinainen kompastuskivi on kuitenkin sarjan onneton perhedraama, joka alkaa jakso jaksolta käydä pahemmin hermoille. Erilaiset riidat Scarpettan ja aviomies Bentonin välillä, Scarpettan ja Dorothy-siskon välillä, Dorothyn ja aviomies Peten välillä ja Dorothyn ja Lucy-tyttären välillä ovat lähinnä rasittavaa kuunneltavaa, katkaisten niin tutkimuksen jouhevuuden kuin jännitteen. Asiaa ei auta Curtisin roolityö, joka tuntuu siltä kuin nainen luulisi olevansa komediasarjassa. Kun tähän lyödään vielä päälle Lucyn outo ja scifimäinen rakkaustarina hänen kuolleen tyttöystävänsä pohjalta tehdyn tekoälyn kanssa, Scarpetta on lopulta kummallisesti sinne ja tänne rönsyilevä tapaus. Amazonin luotto ohjelmaan on kuitenkin ollut korkea, sillä toisen kauden teko käynnistyi jo ennen ensimmäisen julkaisua. Toivon, että jatkokausi olisi koherentimpi ja muutenkin parempi paketti.

Sentään teknisesti Scarpetta on mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja tyylikkäästi valaistu öisten kohtausten aikana. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit pääsevät leikittelemään kahdella eri aikakaudella ja hoitavat tonttinsa pätevästi. Tehosteet ajavat passelisti asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jeff Russon ja Perrine Virgilen kivasti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Scarpetta season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Scarpetta, Yhdysvallat, 2026-, Amazon Studios, Blossom Films, Blumhouse Television, Comet Pictures, P&S Projects

Blue Moon (2025) - elokuva-arvostelu

BLUE MOON

Ohjaus: Richard Linklater

Näyttelijät: Ethan Hawke, Bobby Cannavale, Margaret Qualley, Andrew Scott, Jonah Lees, Simon Delaney, Cillian Sullivan, Patrick Kennedy ja David Rawle

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Blue Moon perustuu tositapahtumiin yhdysvaltalaisen sanoittaja Lorenz Hartin elämän loppusuoralta. Ohjaaja Richard Linklater ja näyttelijä Ethan Hawke olivat jo yli vuosikymmenen ajan suunnitelleet työstävänsä elokuvaa Hartista, heidän luettuaan Hartille osoitettuja kirjeitä tämän rakastamalta Elizabeth Weilandilta. Linklater halusi Hawken näyttelevän pääroolia, mutta koki, ettei mies ollut tarpeeksi vanha vielä. Hawke yritti suostutella ohjaajaa valitsemaan eri näyttelijän ja aloittavan elokuvan teon, mutta Linklater oli sinnikäs ja vasta vuonna 2024 leffan teko käynnistyi, Linklaterin oltua sitä mieltä, että Hawke on "vihdoin tarpeeksi ryppyinen". Blue Moon sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2025, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla ja hiljalleen se on saanut teatterilevitystä maailmalla. Suomeen elokuva saapui kuitenkin suoraan vuokrattavaksi. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun huomasin Linklaterin ja Hawken tehneen jälleen elokuvan yhdessä ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuva sai parhaan miespääosan ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Gaalaa odotellessa vuokrasinkin Blue Moonin eräänä maanantaina.

Katkera sanoittaja Lorenz Hart yrittää parhaansa pitääkseen mölyt mahassaan, osallistuessaan entisen yhteistyökumppaninsa uuden hittimusikaalin ensi-iltajuhlaan.

Blue Moon on jo yhdeksäs Richard Linklaterin elokuva, jota Ethan Hawke tähdittää. Hawke näyttelee yhtä 1900-luvun alun kuuluisimmista sanoittajista, Lorenz Hartia, jonka ura oli tässä kohtaa lipsahtanut alamäkeen alkoholismin ja varsin töykeän sanavalmiuden takia. Alamäki on vaikuttanut osuvan pohjalukemiin, kun Lorenzin pitkäaikainen yhteistyökumppani, säveltäjä Richard Rodgers (Andrew Scott) päätti siirtyä eteenpäin urallaan ja lyöttäytyi yhteen Oscar Hammerstein II:n (Simon Delaney) kanssa. Yhdessä he ovat tehneet Oklahoma!-musikaalin, joka on suositumpi kuin mikään Lorenzin aikaansaannoksista, mikä ei helpota hänen katkeruuttaan. Hawke suoriutuu roolistaan vähemmän yllättäen erinomaisesti. Hän kanavoi vaikean taiteilijasielun oikkuja, eleitä ja ilmeitä ihailtavan sulavasti. Hänen jokaisessa lauseessaan on paloa ja kyseessä onkin yksi miehen parhaista roolitöistä. Eipä siis ihme, että Hawke on saanut Oscar-ehdokkuuden suorituksellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Bobby Cannavale baarimikko Eddienä ja Jonah Lees pianisti Morty Rifkininä, joille Lorenz purkaa tuntemuksiaan, sekä Margaret Qualley Lorenzin rakastamana nuorena Elizabeth Weilandina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, Scottia ja Delaneyta myöten, mutta onhan Blue Moon lopulta puhtaasti Ethan Hawken show.

Hawken antaumuksellisesta roolisuorituksesta ja sitä avittavasta, Robert Kaplow'n kynäilemästä teräväsanaisesta käsikirjoituksesta huolimatta mielsin Blue Moonin elokuvana lähinnä kelvolliseksi, eikä se mielestäni ole Linklaterin huipputöiden, kuten Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) ja Boyhoodin (2014) veroinen filmi. Elokuvassa on toisaalta tietyllä tapaa ihastuttavan näytelmämäinen toteutustapa, lähes koko leffan sijoittuessa baariin, joka toimii Oklahoma!-musikaalin ensi-illan jatkojuhlapaikkana. Näyttelijät on vielä asemoitu siten kuin he olisivat teatterin lavalla ja pystyin helposti kuvitella tämän näytelmänä leffan sijaan.

Aluksi on kiinnostavaa ja jopa ihan lystikästä kuunnella Lorenzin vuodatusta, josta kyllä huomaa, että mies todella tuntee maineensa, on lahjakas sanojen kanssa ja joka omaa voimakkaat mielipiteet ihmisistä ja heidän aikaansaannoksistaan. Vaikka dialogi onkin napakkaa, Blue Moon ei oikein jaksa kannatella läpi tunnin ja neljänkymmenen minuutin kestoaan, vaan meno väsähtää edetessään. Lorenzin ja entisen yhteistyökumppani Richardin keskustelu on odotuksen arvoinen ja huokuu vaikeita tunteita, mustasukkaisuutta ja vaivaantuneisuutta, mutta muuten leffan ote löystyy. Joihinkin katsojiin Blue Moon voi tehdä isonkin vaikutuksen, kun taas osa todennäköisesti mieltää näkemänsä kuivaksi ja pitkäveteiseksi. Minä katsoin elokuvan sujuvasti kerran, mutta enpä juuri näe syytä palata tämän leffan pariin.

Teknisesti Blue Moon on kuitenkin oikein pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvustus erittäin tyylikästä ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Lorenz Hart oli tunnetusti varsin lyhyt mies, kun taas Ethan Hawke on noin 180 senttiä pitkä. Tekijöiden pitikin olla luovia, saadakseen Hawken näyttämään vastanäyttelijöitään lyhyemmältä. Muita näyttelijöitä nostettiin korokkeille tai Hawkelle tehtiin kuoppa lattiaan. Hawken pitelemistä rekvisiitoista tehtiin hieman kookkaampia ja välillä tekijät kikkailivat Hawkea vähän kauemmas kamerasta kuin vastanäyttelijäänsä illuusion luomiseksi. Kaikki tämä toimii yllättävänkin hyvin. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Graham Reynoldsin musiikkien lisäksi kuullaanpa leffassa Lorenz Hartin aikaansaannoksia, nimikkokappale Blue Moonista lähtien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blue Moon, 2025, Sony Pictures Classics, Renovo Media Group, Detour Pictures, Wild Atlantic Pictures, Cinetic Media, Not to Be Seen Productions, Under the Influence Productions, Concord Originals

Arvostelu: MaXXXine (2024)

MAXXXINE

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Giancarlo Esposito, Kevin Bacon, Elizabeth Debicki, Moses Sumney, Michelle Monaghan, Bobby Cannavale, Halsey, Lily Collins, Sophie Thatcher ja Simon Prast

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Ti Westin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva X (2022) oli minimaaliseen budjettiinsa nähden iso hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo X:n kuvauksissa West ja päätähti Mia Goth kehittelivät idean esiosaelokuvasta, jonka he päättivät kuvata heti perään samoissa lavasteissa. Tämä Pearl-elokuvakin (2022) menestyi hyvin, joten kolmannen osan kehittely käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2023 ja nyt MaXXXine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon X:stä ja Pearlista, joten odotin innolla kolmososankin ilmestymistä. Olin yllättynyt, kun ilmoitettiin, että toisin kuin vain Night Visions -festivaaleilla esitetty Pearl, MaXXXine saisi ihan teatterikierroksen Suomessa. Kävin positiivisin mielin katsomassa MaXXXinen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 Maxine Minx yrittää saada roolin kunnon Hollywood-elokuvasta, kun häntä alkaa vainota joku, joka tietää raaoista tapahtumista Pearlin maatilalla.

Mia Goth nähdään toistamiseen Maxine Minxinä, pornonäyttelijänä, joka pyrkii saamaan jalkaansa oven väliin leffabisneksessä ja päästä tähdittämään ihan kunnon elokuvia. Pearlin maatilalla tapahtuneen verilöylyn jälkeen Maxine onkin elänyt viimeiset kuusi vuotta Los Angelesissa, osallistuen koekuvauksiin harva se päivä. Goth jatkaa tutun hyvällä linjallaan. Hän tulkitsee mainiosti Maxinen valtavaa kunnianhimoa ja päämääräisyyttä ja kun uudet esteet asetetaan naisen tielle, katsoja haluaa nähdä Maxinen voittavan ne ja saavuttavan tavoitteensa.

     MaXXXine on selvästi tehty isommalla budjetilla kuin leffasarjan kaksi edellistä osaa, minkä voi huomata jo siitä, että näyttelijäkaartista löytyy huomattavasti isompia nimiä. Giancarlo Esposito esittää Maxinen agenttia Teddy Nightiä, Elizabeth Debicki "Puritaani"-kauhuelokuvien ohjaajaa Elizabeth Benderiä, Lily Collins "Puritaani"-elokuvien tähteä Molly Bennettiä, laulaja Halsey Maxinen pornotähtikaveria Tabbya ja laulaja Moses Sumney Maxinen videovuokraamossa töitä tekevää kaveria Leonia, Michelle Monaghan ja Bobby Cannavale rikostutkijakaksikko Williamsia ja Torresia, sekä Kevin Bacon yksityisetsivä John Labatia. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Bacon on veikeässä vedossa eksentrisen niljakkaana yksityisetsivänä.

Ti West onnistuu pitämään hyvän tason yllä elokuvasarjansa kolmososaan asti, siitäkin huolimatta, että X:n jälkeiset elokuvat liki main kiirehdittiin tuotantoon. Siinä, missä esiosaelokuva Pearl mukaili enemmän Hollywoodin kulta-ajan elokuvia 1920-luvulta, MaXXXine palaa takaisin X:n kasarislashereita imitoivaan tyyliin. Kauhufaneja luultavasti miellyttääkin jo se, kuinka tarkkaan West onnistuu matkimaan eri aikakausien elokuvia ja MaXXXine näyttää ja tuntuu usein siltä kuin se olisi oikeasti tehty 1980-luvulla. Raaoissa kohtauksissa ei tekoverta säästellä ja vanhoja kunnon käytännön efektejä ja maskeerauksia hyödyntäen toteutetut tapot saavat taatusti genren ystävät hykertelemään tyytyväisinä.

Onnistuneen ajankuvan lisäksi MaXXXine on muutenkin mainio tapaus. Kun Pearl kertoi alkuperätarinan X:n murhaajasta, on kiinnostavaa palata takaisin itse Maxinen pariin ja selvittää, mitä tälle kuuluu sen jälkeen, kun hän selvisi maatilalta. Menneisyys palaa tosiaan kummittelemaan ja mukana onkin mysteeriä siitä, kuka on Maxinen perässä? Tämä synnyttää vainoharhaisuuden tunnetta niin päähenkilössä kuin kivaa jännitettä katsojassa. Pelottavaksi MaXXXine ei koskaan kuitenkaan yllä, mutta eipä tuo juuri haittaa. Sekaan on heitetty kelpo ajankuvaa tuolloin Los Angelesia piinanneen Night Stalker -sarjamurhaajan kautta, sekä Hollywoodin studioilla parveilevasta konservatiivien mielenosoittajien joukosta, jotka paheksuvat satanistikauhuleffojen tehtailua. Paljonpa ei ole toisaalta muuttunut, kun miettii, että vastikään Yhdysvalloissa kristityt konservatiivit yrittivät luoda boikottia Deadpool & Wolverine -elokuvalle (2024), sillä Deadpool kutsuu itseään "Marvel-Jeesukseksi".

Ti West toimii MaXXXinessa niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös tuottajana ja jopa leikkaajana, hoitaen kaikki tontit mallikkaasti. Hänen työstämänsä teksti on oiva, hänen ohjauksensa on tasokasta ja leikkaus napakkaa, jolloin tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sulavasti. Westin työstä tosiaan huokuu palava rakkaus kauhuhistoriaa kohtaan ja hän on pitänyt huolen siitä, että elokuvan fiilis ja ulkonäkö on viimeisen päälle ajankuvalle sopiva. Kameratyöskentely on tyylikästä ja kuvan pieni kohina jo yksinään herättää tunteen vanhemmasta elokuvasta. Valaisu on oivallista, lavastus on likaisuudessaan erinomaista ja puvustuskin näyttää hyvältä. Erikoistehosteet luottavat ihastuttavasti vanhoihin kikkoihin ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ilman mitään typeriä kovaäänisiä böö-säikäytyksiä. Tyler Batesin säveltämä musiikki koostuu tietty lähinnä syntikkatunnelmoinnista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

MaXXXine, 2024, A24, Motel Mojave, Access Entertainment, New Zealand Film Commission, IPR.VC

Arvostelu: Blondi (Blonde - 2022)

BLONDI

BLONDE

Ohjaus: Andrew Dominik

Pääosissa: Ana de Armas, Adrien Brody, Bobby Cannavale, Xavier Samuel, Julianne Nicholson, Toby Huss, Caspar Phillipson, Evan Williams, David Warshofsky, Sara Paxton, Michael Masini ja Scoot McNairy

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 18

Blondi perustuu Joyce Carol Oatesin samannimiseen kirjaan (Blonde - 2000), joka taas pohjautuu näyttelijä Marilyn Monroen elämään. Ohjaaja Andrew Dominik kiinnostui Oatesin kirjasta ja pyrki useiden vuosien ajan kääntämään sen elokuvamuotoon. Vuonna 2010 päärooliin palkattiin Naomi Watts ja kuvausten oli tarkoitus alkaa noin vuotta myöhemmin. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja vuonna 2014 Jessica Chastain korvasi Wattsin. Jälleen projekti jäi paikoilleen, Dominikin epäonnistuessa hankkimaan elokuvalle rahoitusta. Vuonna 2016 Netflix kuitenkin tarttui projektiin ja vuonna 2019 Ana de Armas valittiin päärooliin, Chastainin jätettyä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin elokuussa 2019, mutta ne jouduttiin keskeyttämään maaliskuussa 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset saatiin valmiiksi vasta heinäkuussa 2021 ja nyt Blondi on viimein saapunut Netflixiin katsottavaksi. Itselleni Marilyn Monroen ura ja elämä eivät ole erityisen tuttuja, mutta odotin silti suurella mielenkiinnolla näkeväni elokuvan. Katsoinkin Blondin heti, kun se oli julkaistu Netflixiin.

Norma Jeane Mortensen on kuullut lapsesta asti mieleltään järkkyneeltä äidiltään, että Norman isä olisi kuuluisa Hollywood-tähti. Aikuisena hän päättää kokeilla näyttelemistä ja pian hänestä muodostuu elokuvaikoni Marilyn Monroe. Kuuluisuus ja parrasvalot eivät kuitenkaan tuota eksyksissä olevalle Norma Jeanelle sitä onnea, mitä hän kaipaa.

Viime vuosina esimerkiksi elokuvien Veitset esiin - kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) ja 007 No Time to Die (2021) myötä kuuluisaksi noussut Ana de Armas tekee tähän asti uransa isoimman roolityön Norma Jeane Mortensenina tai kuten hänet paremmin tunnettiin taiteilijanimellään Marilyn Monroe. Kun de Armasin roolituksesta ilmoitettiin, nousi kohu siitä, että kuubalaistaustainen näyttelijä esittää yhdysvaltalaista ikonia. Mielestäni de Armas istuu rooliin täydellisesti ja olen ihmeissäni, jos hän ei saa parhaan naispääosan ehdokkuutta kaikissa merkittävissä palkintogaaloissa. De Armas säkenöi kenties Hollywood-historian ikonisimpana naistähtenä, mutta sitäkin parempaa työtä hän tekee tulkitessaan rikkinäistä Norma Jeanea Marilyn-maskin takana. Elokuva keskittyykin enemmän Norma Jeaneen, eikä Marilyn Monroeen ja tutkiskelee tämän mielenmaisemia liian lyhyeksi jääneen elämän varrelta. Hahmoa on traagista, mutta mielenkiintoista seurata.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Julianne Nicholson Norma Jeanen mielisairaana äitinä Gladysinä, Xavier Samuel komedialegenda Charlie Chaplinin poikana Cassina ja Evan Williams näyttelijä Edward G. Robinson Jr.:na, joiden kanssa Norma Jeanella esitetään olevan kimppasuhde, Bobby Cannavale Norma Jeanen toisena aviomiehenä, Ex-Atleettina, eli Joe DiMaggiona, Adrien Brody Norma Jeanen kolmantena aviomiehenä, Käsikirjoittajana, eli Arthur Millerinä, sekä lyhyessä roolissa Caspar Phillipson kenties elokuvahistorian iljettävimpänä kuvauksena presidentti John F. Kennedystä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan taidokkaasti, etenkin Brody, mutta kaikki jäävät lopulta de Armaksen varjoon.

Kuten jo elokuvan esikuvana toimineen kirjan tehnyt Joyce Carol Oates on sanonut, Blondi ei ole puhdasta faktaa sisältävä elämäkertakuvaus Marilyn Monroesta, vaan pikemminkin fiktiivinen tutkielma naisesta Marilyn Monroen naamion takana. Elokuva toimii samoin. Kuten alussa kerroin, Monroen elämä ei ollut minulle erityisen tuttu ja tutkinkin niin leffaa katsoessani kuin sen jälkeenkin, mitä tosiasiassa oli tapahtunut. Vaikka Blondi sisältää paljon todellisia juttuja Norma Jeanen äidin mielisairaudesta tämän isän henkilöllisyyden mysteeriin, sekä uran nousuihin ja laskuihin, eri aviomiehiin ja lopulta kuolemaan, keksii se myös omia lisäyksiä mukaan, rakentuu vahvasti vuosien saatossa nousseisiin huhuihin, sekä jättää asioita pois, kuten Monroen ensimmäisen aviomiehen, James Doughertyn ja Monroen salatun siskon. Osaa nämä vapaudet tosielämästä voivat varmasti häiritä paljon. Itseäni hieman harmittaa, sillä de Armaksen upea roolityö olisi ansainnut ympärilleen tosipohjaisemman ja muutenkin paremman elokuvan.

Blondi on jo tällaisenaan kelpo leffa, mutta sitä vaivaavat tietyt ongelmat. Heti ensimmäisenä mieleen nousee elokuvan kesto. Varttia vaille kolmen tunnin kestossa Blondi on varsin vaativa paketti, etenkin kun se on sisällöltään todella raskas. Jo ensimmäisen vartin sisään on pitkä kohtaus, jossa Gladys-äiti yrittää hukuttaa Norma Jeanen lapsena kylpyammeessa. Jos tämä ei ollut vielä tarpeeksi rankkaa, on mukana useampikin raiskauskohtaus ja läpi elokuvan painotetaan, kuinka Marilyn Monroe oli pelkkä niljaisten miesten nukke, jota riepoteltiin sinne tänne. Jos sekään ei vielä riitä kääntämään katsetta poispäin ruudusta, on ihan viimeistään pakotettua aborttia vaikea katsoa, varsinkin kun toimenpide kuvataan osittain Norma Jeanen sukuelimen sisäpuolelta. Kyseessä ei missään nimessä ole hilpeä filmi, jossa Marilyn Monroen elämä ja teot kuvattaisiin pelkkänä tähtiloisteena ja ihastuttavana glamourina. Blondi syyllistyy aika ajoin kurjuudella mässäilyyn ja kun pituutta on vielä näin paljon, alkaa päähenkilön jatkuva kärsimys jossain kohtaa tuntua erittäin raskaalta.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Dominik ei ole halunnut päästää katsojaansa helpolla - eikä liiemmin de Armastakaan, joka viettää ruudulla minuuttitolkulla aikaa joko itkien tai alasti. En sano, että haluaisin hänen päästävän helpolla, mutta joskus liika on liikaa. Kurjuutta on liikaa, kestoa on liikaa ja kamerakikkailua on liikaa (päästään siihen kohta). Silloin tällöin Dominik onnistuu työssään todella tehokkaasti. Muutamissa kohtauksissa Norma Jeanen kokema ahdistus ja masennus on erittäin taidokkaasti esitetty ja epämiellyttävä tunne välittyy vahvasti katsojaan, ilman että ruudulla tarvitsee edes näyttää mitään graafista. Unenomainen kohtaus, jossa Norma Jeane nousee sängystään alasti ja veren peitossa on tavallaan hurjempi näky, mutta koin voimakkaammaksi kohtauksen, jossa tekohymyä ylläpitävä Marilyn Monroe saapuu uuden elokuvansa ensi-iltaan ja kokee väenpaljouden, valokuvaajien salamaräpsytyksen ja toimittajien huutelut inhottaviksi. Tällaisina hetkinä Blondi tuntuu hienolta, joskin toki myös sydäntäsärkevältä kuvaukselta hajoavasta naisesta, joka yrittää epätoivoisesti pysyä kasassa. Kaikki varmaan tietävät ikonisen kuvan Marilynista, joka poseeraa pitäen mekkoaan aisoissa, alta puhaltavan tuulen yrittäessä paljastaa hänen alushousunsa. Elokuvan jälkeen kuvaa ei voi enää katsoa samalla lailla, vaan mielessä kytee ajatus siitä, kuinka epämiellyttävä olo Norma Jeanelle silloin oli?

Kurjuudessa vellomiseen rakentuvan käsikirjoituksen lisäksi minulle aiheutti ristiriitaisia tunteita myös elokuvan kuvaustapa. Blondi vaihtelee jatkuvasti mustavalkoisen ja värillisen kuvan välillä, minkä lisäksi siinä myös vaihdellaan kuvasuhdetta läpi leffan. Välillä kuva on neliö, välillä se täyttää koko ruudun ja joskus se on laajakuva, mustilla palkeilla ruudun ylä- ja alalaidoissa - sekä muutamia variantteja näiden väliltä. Yritin koko elokuvan ajan löytää tästä kikkailusta jotain kerronnallista tai temaattista merkitystä, mutta aina kun luulin löytäneeni jotain, kikkaa käytettiinkin niin, ettei tulkintani sopinut. Omasta mielestäni kuvasuhteita olisi voinut hyödyntää paremmin, jos niillä kuvastettaisiin vaikka eri aikakausia. Nyt vaihteleva kuvasuhde tuo lähinnä mieleen Transformers: Viimeisen ritarin (Transformers: The Last Knight - 2017) turhauttavan pelleilyn. Ja jos Marilyn Monroe -leffa tuo mieleen Transformers-elokuvan ja niistä vieläpä sen kaikkein huonoimman, on jossain menty vikaan. Lisäksi itse olisin hyödyntänyt mustavalkoisuutta ja värejä erottamaan sen, milloin ruudulla nähdään Norma Jeane ja milloin hän on Marilyn Monroe. Norma Jeane itse kuvailee Marilyn Monroeta hänen esittämänään hahmona, joten miksei kuva olisi juuri silloin samanlainen kuin monissa Monroen tähdittämissä elokuvissa?

Mutta jos unohdetaan, millaisessa kuvasuhteessa elokuvaa esitetään ja onko kuvassa värejä vai ei, kuvausta täytyy kyllä kehua. Blondista löytyy paljon tyylikkäitä otoksia, mutta niiden yhdistely ja niillä kikkailu vaatisi paljon viilausta. Leikkauksessa olisi voinut karsia materiaalia pois vartista jopa puoleen tuntiin asti. Tällaisenaan elokuvan olisi voinut julkaista myöhemmin vaikka jonain pidennettynä ohjaajan versiona. Lavasteet ovat näyttävät, asut upeat ja maskeeraukset vakuuttavat. Puitteiltaan Blondi onkin kaikin puolin onnistunut. Äänitehosteet toimivat hyvin ja Nick Caven ja Warren Elliksen säveltämät musiikit tuovat oivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Blondi on harmillisen epätasainen elokuva ja fiktiivinen kuvaus Hollywood-ikoni Marilyn Monroen elämästä. Varttia vaille kolmen tunnin kestossaan elokuva on liian pitkä ja sen katsominen käy jatkuvasti raskaaksi - ei niinkään hitaan rytmityksen, vaan kurjuudessa vellomisen takia. Norma Jeanen elämän traagisuutta korostetaan liki kyllästymiseen asti. Välillä meno äityy liian pitkälle, mutta parhaimmillaan elokuva on erittäin onnistunut kuvaus ahdistuksesta ja masennuksesta. Myös elokuvan kuvasuhdekikkailu ja värien kanssa leikittely häiritsee. Kummallakaan tehokeinolla ei tunnu olevan selvää pointtia, vaan ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Dominik hyödyntää niitä mielensä mukaan. Väreillä olisi voitu tehokkaasti vaikkapa erottaa, milloin Norma Jeane on oma itsensä ja milloin hän esittää Marilyn Monroeta. Ana de Armas on pääroolissa fantastinen, vahvistaen paikkaansa viime vuosien kovimpien näyttelijälupausten joukossa. De Armas kannatteleekin filmistä paljon harteillaan, silloin kun Dominikin työ aiheuttaa kritisoimista. Blondi vaatisi viilausta, jotta näistä aineksista saisi kehiteltyä paremman elokuvan, mutta on leffa jo tällaisenaan ihan kelvollinen. Jos Marilyn Monroen elämä kiehtoo, kannattaahan leffa toki katsoa, mutta sillä selvällä varauksella, että mitään täysin faktapohjaista kertomusta se ei tarjoa. Itselleni Blondi onnistui kyllä herättämään palon tutustua vihdoin ihan oikeasti Monroen filmografiaan. Vähän jopa hävettää, etten ole koskaan nähnyt leffaa Piukat paikat (Some Like it Hot - 1959).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blonde, 2022, Plan B Entertainment

Arvostelu: Sing 2 (2021)

SING 2

Ohjaus: Garth Jennings

Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Scarlett Johansson, Taron Egerton, Tori Kelly, Nick Kroll, Bobby Cannavale, Halsey, Letitia Wright, Nick Offerman, Pharrell Williams, Chelsea Peretti, Eric André, Garth Jennings, Adam Buxton, Jennifer Saunders ja Bono

Genre: animaatio, musikaali

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin animaatiomusikaali Sing (2016) oli iso menestys, joten elokuvalle ryhdyttiin pian suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin juuri, kun elokuvan työstäminen oli tarkoitus aloittaa oikein tosissaan, tuotanto pistettiin jäihin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesti useampi kuukausi, kunnes projektia pystyttiin jatkamaan ja silloinkin etätyönä. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa 2020, mutta ensi-iltaa jouduttiin siirtämään jopa vuodella eteenpäin. Nyt Sing 2 saapuu leffateattereihin ja itse odotin filmiä positiivisin mielin. Mielestäni ensimmäinen Sing on Illumination-studion paras elokuva ja ilahduin, kun kuulin sen saavan jatkoa. Kävinkin katsomassa Sing 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Buster Moon tovereineen saa huiputettua ison luokan show-mogulia, Jimmy Crystalia ottamaan heidän avaruusmusikaalinsa uudeksi suuresityksekseen. Herra Crystal ei kuitenkaan tiedä, ettei Busterilta löydy lonkalta heitettyä ideaa enempää, eikä Busterilla todellakaan ole yhteyksiä erakoituneeseen laulajaan, jonka hän on luvannut tähdittävän esitystä.

Lukuun ottamatta Seth MacFarlanen ääninäyttelemää Mike-hiirtä tutut eläinhahmot ensimmäisestä Sing-elokuvasta tekevät paluun uuden esityksensä kera. Koala Buster Moon (Matthew McConaughey) on jälleen esittämässä jos jonkinlaista valhetta puskeakseen itsensä läpi kunnon show-bisnekseen, miettien vasta jälkikäteen tekojensa seurauksia. Busteria seuraavat toiveikkaina usean lapsen porsasäiti Rosita (Reese Witherspoon), punk-rockaava Ash-siili (Scarlett Johansson), herkkäsieluinen gorilla Johnny (Taron Egerton), ujo elefantti Meena (Nick Kroll), sekä yliampuva Gunter-possu (Nick Kroll) - eikä pidä unohtaa Busterin hupsua assistentti-iguanaa Crawlya (elokuvan ohjaaja Garth Jennings). Hahmot ovat edelleen varsin mainioita, mutta harmillisesti leffa ei tee ensimmäisen Singin veroista työtä tasapainotellessaan näiden monien taiteilijasielujen välillä. Jokainen saa omat hetkensä loistaa, mutta heille ei ole kirjoitettu yhtä vahvoja juonikuvioita ja kehityskaaria kuin viimeksi.

     Uusina hahmoina leffassa esitellään tympeä show-moguli Jimmy Crystal (Bobby Cannavale), tämän tytär Porsha (Halsey), kykyjenmetsästäjä Suki (Chelsea Peretti), katutanssija Nooshy (Letitia Wright), tanssiopettaja Kickenklober (Adam Buxton), sekä viisitoista vuotta sitten kuuluisuudesta kadonnut ja erakoitunut laulajatähti Clay Calloway (Bono). Crystal ja Clay ovat uusista hahmoista kiinnostavimmat tapaukset, etenkin kun heistä alkaa paljastua uusia puolia. Muut uudet tuttavuudet ajavat pätevästi asiansa, vaikka samalla he myös lisäävät juonikuvioita, joiden kanssa käsikirjoittajille koituu vaikeuksia tasapainotella. Ääninäyttelijät suoriutuvat läpikotaisin onnistuneesti rooleistaan.

Sing 2 ei onnistu nousemaan ensimmäisen elokuvan tasolle, mutta on se silti varsin pätevä jatko-osa, joka jättää hyvän mielen leffateatterilta poistumisenkin jälkeen. Elokuvalla on tosiaan hieman vaikeuksia pitää sisällään näin monia hahmoja ja tasapainotella kaikkien heidän juonikuvioidensa kanssa (osa kiirehditään, osaan käytetään hieman liikaa aikaa), mutta homma pitää silti mainiosti mukanaan. Tarina kulkee kaikin puolin reippaalla tahdilla eteenpäin. Välillä toivoisi, että jotain pääsisi näkemään enemmän ja esimerkiksi Las Vegasia muistuttava tapahtumakaupunki ihaillaan läpi turhankin vauhdikkaasti. Show pistetään pian aluilleen ja suuri osa ajasta kuluukin sitä harjoitellessa.

Kertomus on äärimmäisen ennalta-arvattava, eikä yllätyksiä mahdu joukkoon, mutta jotenkin kummasti filmi sai minut silti hieman jännittämään, onnistuvatko hahmot yrityksissään. Busterin huijauksen kautta sekaan mahtuu jos jonkinlaista kommellusta ja konfliktia, joita pitää olla selvittelemässä. Pienen jännitteen lisäksi tämä tarjoaa hauskaa huumoria ja muutamaan otteeseen naureskelin oikein makeasti leffan vitseille. Parissa kohtaa elokuva äityy turhankin irrottelevaksi sekoiluksi, mutta onneksi se todellinen loppushow on aidosti vaikuttava. Voi kunpa musikaaliesitykset olisivat todellisuudessakin yhtä hulppeita.

Visuaalisesti Sing 2:a ei millään voi kritisoida. Animaatiojälki on läpikotaisin upeaa ja siitä tekee entistä vaikuttavamman se, että animaattorit hoitivat hommansa pääasiassa kodeistaan käsin etätyönä. Hahmojen turkeista voi erottaa yksittäiset karvat ja taustatkin ovat pullollaan mielettömiä yksityiskohtia. Kaiken kruunaa näyttävä värien ja valojen loiste. Jo ihan vain visuaalisen puolensa vuoksi elokuvaa on ilo katsoa. Tähän kun lisää vielä päälle koko perhettä riemastuttavat kappaleet, niin Sing 2:sta voi nauttia kuka vain. Kappaleiden seasta löytyy biisejä niin nykynuorison idoleilta, kuten mm. Billie Eilishiltä, Ed Sheeranilta, Adelelta ja Shawn Mendesiltä, kun taas vanhempaa yleisöä kosiskellaan esimerkiksi U2:lla, Elton Johnilla ja System of a Downilla.

Yhteenveto: Sing 2 on oikein mainio musiikillinen animaatiokomedia, joka ilahduttaa kaikenikäisiä katsojia. Sen tarina on aika ennalta-arvattava ja käsikirjoittajilla on vaikeuksia tasapainotella monien hahmojen ja heidän juonikuvioidensa kanssa, mutta silti lopputulos viihdyttää pätevästi läpi kestonsa. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta hahmojen onnistumisen puolesta jännittää. Elokuva kulkee reippaasti eteenpäin, eikä tylsiä hetkiä oikeastaan löydy. Sitä jopa toivoo parissa kohtaa, että leffa hiljentäisi vauhtia ja rauhoittuisi esittelemään joitain juttuja enemmän. Hahmot ovat edelleen erittäin hilpeitä tapauksia, joiden haluaa nähdä toteuttavan unelmansa. Itse suuresitys on odotuksen arvoinen spektaakkeli, jota katsoo aidosti ihmeissään. Elokuvan animaatiojälki on erinomaista ja valitut kappaleet varsin oivallisia. Heikkouksistaan huolimatta Sing 2 on riemastuttavaa viihdettä koko perheelle ja näin joulun alla mitä parhain tapa viettää yhteistä aikaa leffateatterissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sing 2, 2021, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Tom & Jerry (2021)

TOM & JERRY

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Michael Peña, Rob Delaney, Pallavi Sharda, Colin Jost, Ken Jeong, Jordan Bolger, Patsy Ferran, Daniel Adegboyega, Bobby Cannavale, Lil Rel Howery ja Tim Story

Genre: komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Tom & Jerry perustuu William Hannan ja Joseph Barberan vuonna 1940 luomiin piirroshahmoihin Tom-kissaan ja Jerry-hiireen, jotka ovat esiintyneet lukuisissa piirrossarjoissa, sarjakuvissa, peleissä ja elokuvissa vuosikymmenten varrella. Animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevää elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan jo vuonna 2009, mutta vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin leffan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Tom & Jerry on vihdoin saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin hyvin skeptinen filmin suhteen. Katsoin lapsena paljon Tom & Jerry -piirrossarjoja ja olen aina pitänyt tästä kissa-hiiri-jahdista. Innostuin, kun kuulin uuden leffan olevan tulossa, mutta huolestuin, kun sen kerrottiin yhdistelevän animaatiota oikeisiin näyttelijöihin. Traileri vain laski odotuksiani entisestään ja meninkin epäröivin mielin katsomaan Tom & Jerryä sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kayla Forester huijaa itselleen työpaikan Royal Gate -hotellista, jossa ollaan järjestämässä suuret somevaikuttajien häät. Kun hotellista löydetään hiiri nimeltä Jerry, Kayla saa tehtäväkseen hankkiutua hiirestä eroon, mihin Kayla tarvitsee avukseen kissan nimeltä Tom.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta Kaylaa, joka saa huiputettua Royal Gate -hotellia antamaan hänelle työpaikan eri ihmisen ansiopapereilla. Vaikkei hahmo anna lapsikatsojille välttämättä kovin hyvää kuvaa siitä, kuinka pitäisi pyrkiä ansioitumaan elämässä, koin aluksi, että Kayla voisi olla kivan vekkulimainen tapaus, jonka huijauksia olisi viihdyttävää seurata. Mutta ei. Heti päästyään hotelliin töihin, Kayla muuttuu tylsäksi ja hieman ärsyttäväksi hahmoksi, jonka kohdalla alkaakin toivoa, että hänen huijauksensa huomattaisiin ja hän saisi potkut. Asiaa ei auta, ettei Moretz ole erityisen kaksinen roolissaan. Moretz on aiemmin osoittanut lahjojaan, mutta tällaiseen kohelluskomediaan hän ei sovi. Häneltä löytyy kyllä hyvätkin hetkensä, mutta hänelle koituu selvästi suuria vaikeuksia esiintyä luontevasti kohtauksissa, joissa hänen ainoat vastanäyttelijänsä ovat jälkikäteen animoidut eläimet.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat hotellin johtaja Dubros (Rob Delaney), tapahtumapäällikkö Terence (Michael Peña), ovimies Gavin (Daniel Adegboyega), vastaanottovirkailija Lola (Christina Chong), pikkolo Joy (Patsy Ferran), baarimikko Cameron (Jordan Bolger), kokki Jackie (Ken Jeong), sekä hotellille häitään viettämään saapuva supersuosittu somepariskunta Ben (Colin Jost) ja Preeta (Pallavi Sharda), joiden häät ovat hotellin isoin tapahtuma vuosikausiin. Olivatkohan siinä kaikki hahmot? Unohdinko nyt jonkun... Ai niin, aina silloin tällöin elokuvassa piipahtavat hiiri Jerry ja tätä jahtaava kissa Tom. 

On käsittämätöntä, että Tom & Jerry -nimisen elokuvan nimikkohahmot tuntuvat sivuhenkilöiltä omassa leffassaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että tekijät eivät keksineet tarpeeksi tekemistä tälle eläinkaksikolle, vai pelkäsivätkö he lasten tylsistyvän, sillä kumpikaan ei sano sanaakaan leffassa, mutta jostain syystä filmi päättää keskittyä toinen toistaan tylsempiin ihmishahmoihin. Ihan oikeasti, kuka muka menee katsomaan Tom & Jerry -elokuvaa, jonka juoni liittyy joidenkin somevaikuttajien häihin ja nuoreen naiseen, joka huijaa itselleen työpaikan hotellilta? Sitä on nimittäin tiedossa vähän päälle puolentoista tunnin ajan. Tom ja Jerry käyvät pikaisesti hauskuuttamassa noin kymmenen minuutin välein, piristämään hieman tylsistymisen partaalle jatkuvasti päätyviä kaikenikäisiä katsojia. On vaikea kuvitella, että lapset tai edes vanhat Tom & Jerry -fanitkaan saisivat paljoa irti tästä kehnosta tekeleestä.

On selvää, että Tom & Jerryn suunnittelu alkoi noin kymmenen vuotta sitten, sillä siihen aikaan tuntui olevan trendinä tehdä elokuvia, joissa yhdistellään vanhoja ja ikonisia piirroshahmoja oikeiden näyttelijöiden kanssa. Oli esimerkiksi Karvinen (Garfield: The Movie - 2004), Alvin ja pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks - 2007), Jogi-karhu (Yogi Bear - 2010) ja Smurffit (The Smurfs - 2011). Leffat olivat toinen toistaan haukutumpia ja noin vajaan vuosikymmenen ajan tuntui siltä, että Hollywood olisi jopa ottanut opikseen ja lopettanut niiden teon. Mutta ei. Nyt meillä on Tom & Jerry, joka kopioi noiden rainojen kaavaa pitkästymiseen asti. Animaatiohahmot päätyvät suurkaupunkiin ja tapaavat oikeita ihmisiä, sitten kohelletaan puolentoista tunnin ajan myötähäpeällisten huonojen vitsien ja tuotesijoittelujen kera, kunnes pituutta on tarpeeksi, jotta pillit voi pistää pussiin ja kutsua lopputulosta elokuvaksi. Vuosikymmenen ajan toitotettu kritiikki on mennyt kuuroille korville ja jälleen yksi fanikunta voi todeta lapsuutensa menneen pilalle.

Ei leffa onneksi nimikkohahmojaan sen kummemmin oikeasti pilaa - he vain ovat yllättävän pienessä roolissa omassa elokuvassaan. Tom ja Jerry käyttäytyvät kuten aina ennenkin; kumpikaan ei puhu ja he ovat jatkuvasti satuttamassa toisiaan. Viime vuosina on ollut puhetta siitä, voiko lapsille näyttää tällaista "väkivaltaa" viihteenä, missä ei ole mitään seuraamuksia sillä, kuinka paljon toista tai itseään satuttaa. Olenkin positiivisesti yllättynyt, että filmi ei kohtele nimikkohahmoja kiltisti, vaan he joutuvat joka kohtauksessaan jonkinlaiseen höykytykseen, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi tappaa molemmat kymmeniä kertoja leffan aikana. Elokuvasta löytyy pari täysin Tomille ja Jerrylle omistettua kohtausta, joista yksi on erittäin lystikäs, salaman osuessa Tomiin kerta toisensa perään. Tekijöitä tuntuu kuitenkin kiinnostavan kaikki se muu turha tylsyys nimikkohahmojen ympärillä, eikä pari aidosti hauskaa kohtausta riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Elokuvan on ohjannut Tim Story, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt taitavat olla Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)... se varmaan kertoo jo paljon. Storyn työ ei ole erityisen hyvää tässä; paria hetkeä lukuunottamatta hän ei saa elokuvastaan hauskaa tai viihdyttävää. Isoimmat ongelmat toki tulevat Kevin Costellon huonosta käsikirjoituksesta. Kun kyseessä on Tom & Jerry, ei tekstiltä tietenkään voi odottaa mitään Shakespearea, mutta veikkaisin Shakespearenkin olevan kiinnostuneempi kahdesta päähenkilöstään. Lisäksi vaikka filmi onkin aika tyhjä sisällöltään, on siinä muutamia sanomia, jotka pistävät raapimaan päätä. Välillä tuntuu kuin leffa yrittäisi sanoa, että miesten maailmassa naiset voivat pärjätä vain huijaamalla. Tai että vaikeassa suhteessa välinpitämättömälle mielitietyllä pitäisi antaa lukemattomia uusia mahdollisuuksia, vaikka asiat vaikuttaisivat vain menevän huonompaan suuntaan. Noh, sentään leffa on ihan sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää reippaammin ihmisten osuuksista. Lavasteet ovat näyttävät ja eläinten animointi näyttää veikeältä piirrosjälkeä ja tietokonetekniikkaa yhdistellessään. Äänimaailmasta löytyy paljon vekkulimaisia kumauksia ja sirityksiä, mutta musiikit jättävät kylmäksi.

Yhteenveto: Tom & Jerry on harmillisen kehno koko perheen komedia, jota tuntuu kiinnostavan kaikki muu kuin itse Tom ja Jerry. Eläinkaksikko saa pari aidosti hauskaa kohtausta, missä katsoja pääsee nauramaan toheloinnille, epätoivoisille saalistusyrityksille ja sille, kun nimikkohahmoille käy köpelösti. Kaikki näiden parin kohtauksen ympärillä on kuitenkin aika surkeaa kohellusta. Hotelliin sijoittuva ja häihin liittyvä tarina ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun ihmishahmot ovat näin tylsiä ja ärsyttäviä. Leffa kulkee turhankin tuttuja latuja mm. vuoden 2011 Smurffit-leffasta ja käyttää aikansa kiusalliseen tuotesijoitteluun, kyseenalaisiin opetuksiin ja kökköön parisuhdedraamaan. Kestoakin on liikaa ja tunnin ja 40 minuutin pituudella elokuva käy usein pitkäveteiseksi. Ja jos aikuinen Tom & Jerry -fanittaja kokee leffan tylsäksi, uskoisin, että lapsikin saattaa jatkuvasti elokuvan aikana ihmetellä, mihin ne kissa ja hiiri koko ajan katoavat? Elokuvaa onkin vaikea suositella oikeastaan kenellekään. Samankaltaisten edeltäjiensä kera leffa toimii parhaimmillaan lähinnä taustameluna, jolla vanhempi saa edes hetkellisesti aikuista leikkimään pyytävän lapsen hiljaiseksi television ääressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tom & Jerry, 2021, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Hanna-Barbera Productions, Keylight Productions, King Features Syndicate, Lin Pictures, Turner Entertainment