Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lin Shaye. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lin Shaye. Näytä kaikki tekstit

torstai 20. elokuuta 2026

Insidious: Out of the Further (2026) - elokuva-arvostelu

INSIDIOUS: OUT OF THE FURTHER



Ohjaus: Jacob Chase
Näyttelijät: Amelia Eve, Island Austin, Brandon Perea, Sam Spruell, Maisie Richardson-Sellers, Lin Shaye, Joseph Lopez ja Laura Gordon
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Riivattu 2 (Insidious: Chapter - 2013), Insidious: Chapter 3 (2015), Insidious: The Last Key (2018) ja Insidious: The Red Door (2023) saivat vaihtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta ne menestyivät kaikki niin hyvin, että lisää oli luvassa. Kun lisäosaleffa Thread: An Insidious Talen tuotanto jäi jumiin, vuonna 2024 ilmoitettiin kokonaan uuden elokuvan olevan työn alla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025 ja nyt Insidious: Out of the Further saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Riivatusta, mutta mielestäni jo kakkososa on keskinkertainen kauhuraina ja leffasarjan taso on laskenut aika jyrkkää alamäkeä jokaisen uuden osan myötä. Odotukseni Insidious: Out of the Furtheria kohtaan olivat siis erittäin matalat, kun kävelin Redin BioRexiin katsomaan elokuvan ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Yksinhuoltajaäiti Gemma hoksaa pystyvänsä kulkemaan kuolleiden maailmaan, Tulevaan ja jopa kuljettamaan asioita ja ihmisiä maailmojen välillä. Valitettavasti Tulevan pahat henget ovat huomanneet Gemman kyvyn ja haluavat hyödyntää sitä murtautuakseen elävien maailmaan.




Insidious: Out of the Further ei onneksi enää kerro Lambertien perheestä - Insidious: The Red Door kun osoitti täydellisesti, että heidän tarinansa olisi pitänyt lopettaa sinne kakkososaan - vaan suuhygienistinä työskentelevästä yksinhuoltajaäiti Gemmasta (Amelia Eve) ja hänen tyttärestään Mayasta (Island Austin). Kun Gemma oli lapsi, hänen äitinsä (Laura Gordon) näki karmivia asioita ja nyt myös Gemma on alkanut näkemään niitä. Nainen huomaa päätyvänsä öisin kuolleiden asuttamaan maailmaan, Tulevaan, mutta hänellä on sitäkin poikkeuksellisempi kyky viedä asioita sinne... ja tuoda niitä sieltä elävien maailmaan. Eve on hyvä äitinä, joka muuttuu kaiken aikaa pelokkaammaksi, karmivan tilanteen eskaloituessa ja Austin on mainio valinta tyttäreksi, joka alkaa kummastella äitinsä omituista käytöstä.
     Elokuvassa nähdään myös Brandon Perea poliisina ja Gemman poikaystävänä Nickinä, Maisie Richardson-Sellers Tulevassa transsin kautta matkaavana Clairena, sekä toki vanha kunnon Lin Shaye tässä kohtaa jo ikonisessa roolissaan Elise Rainierina, joka on omistanut kuoleman jälkeisen elämänsä auttaakseen niitä poloisia, jotka pystyvät kulkemaan Tulevaan ja herättävät erilaisten pahojen henkien huomion, kuten nyt on käynyt Gemman kohdalla. Perea ja Richardson-Sellers hoitavat tonttinsa passelisti ja Shaye on tuttuun tapaansa mainio kuolleiden maailmasta kaiken tietävänä Elisenä.




En tiedä, onko kyse vain erittäin matalista odotuksistani parin todella kehnon Insidious-rainan jälkeen, mutta Out of the Further onnistui jopa yllättämään minut positiivisesti. Kyseessä on huomattavasti parempi leffa kuin The Last Key ja The Red Door - eipä sillä, että tuo olisi vielä järin suuri saavutus. Ei elokuva mitenkään erityisen ihmeellinen ole ja siitä löytyy omat vikansa, katsojaa aika tyhmänä pitävistä repliikeistään lähtien, mutta kertaalleen katsottavana kauhuelokuvana se ajaa asiansa oikein mukavasti. Vaikka suuri osa pelotteluista rakentuukin lähinnä kovaäänisten säikyttelyjen varaan, mukaan mahtuu muutama oikeasti jännittävä kauhukohtaus, jotka toimivat erityisen hyvin, jos kärsii ahtaan paikan kammosta tai pelkää hammaslääkärikäyntejä.

Elokuvan toimivin aspekti on sen tarina, joka pitää menevästi mukanaan läpi varttia vailla kahden tunnin keston. Asiaa toki auttaa tasaisin väliajoin mukaan ripotellut pelottelut ja yleisesti varsin jännittävä ilmapiiri. Tarina myös käsittelee ihan hyvin sukupolvelta toiselle periytyvää traumaa ja tuhoisan kierteen lopettamista. Loppusuoralla tätä teemaa tosin väännetään turhankin rautalangasta, selvästi ajatellen, että katsoja on kaivanut puhelimensa esiin aina, kun ruudulla ei nähdä mörököllejä. Heikkouksistaan huolimatta Insidious: Out of the Furtherista jäi tarpeeksi hyvä maku suuhun ja sen myötä heräsi uusi uteliaisuus elokuvasarjan tulevaisuutta kohtaan. Kenties jo muutaman vuoden ajan työn alla ollut Thread: An Insidious Tale saataisiin vihdoin teattereihin...




Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Jacob Chase, jonka edellinenkin leffa Come Play (2020) oli kelpo kauhuilu. Tietyistä kompastuskivistä huolimatta miehen työ nousee plussan puolelle jo muutaman vahvan kohtauksen ja paikoitellen jopa tyylikkään vision ansiosta. Insidious: Out of the Further on nimittäin mainiosti kuvattu ja monessa kohtaa juuri kameratyöskentelyllä, kuten häiritsevän lähelle kuvattavaa kohdetta vievillä otoksilla, aiheutetaan sopivasti epämukavaa fiilistä. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja pahojen henkien maskeeraukset karmivat. Musiikeista vastaa jälleen Joseph Bishara, jonka työ vain korostaa pahaenteistä ilmapiiriä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Out of the Further, Yhdysvallat, 2026, Atomic Monster, Blumhouse Productions, Blumhouse-Atomic Monster, Screen Gems, Stage 6 Films


maanantai 17. elokuuta 2026

Snakes on a Plane (2006) - elokuva-arvostelu

SNAKES ON A PLANE



Ohjaus: David R. Ellis
Näyttelijät: Samuel L. Jackson, Nathan Phillips, Julianna Margulies, Flex Alexander, Rachel Blanchard, Kenan Thompson, Keith Dallas, David Koechner, Sunny Mabrey, Bruce James, Lin Shaye, Terry Chen, Elsa Pataky, Bobby Cannavale, Tom Butler, Todd Louiso, Kevin McNulty, Samantha McLeod, Taylor Kitsch, Gerard Plunkett ja Byron Lawson
Genre: jännitys, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16

"I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking plane!"

Snakes on a Plane on Samuel L. Jacksonin tähdittämä jännityselokuva. Idea elokuvaan syntyi jo vuonna 1992, kun David Dalessandro luki artikkelin käärmeistä, jotka luikertelivat rahtikoneisiin toisessa maailmansodassa. Hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa nimeltä "Venom", joka kertoi myrkkykäärmeistä lentokoneessa ja alkoi kaupitella ideaansa. Muutaman kymmenen studion torjuttua Dalessandron, New Line Cinema tarttui lopulta projektiin, jolloin työnimeksi tuli Snakes on a Plane. Alun perin ohjaajaksi valittiin hongkongilainen Ronny Yu ja päärooliin hyppäsi Samuel L. Jackson pelkästään elokuvan nimen ja ohjaajan takia, lukematta sivuakaan käsikirjoituksesta. Ohjaaja kuitenkin vaihtui David R. Ellisiin, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005. Aluksi tuottajat halusivat siistiä elokuvan lapsiystävällisemmäksi, sekä vaihtaa elokuvan nimeksi "Pacific Air Flight 121", mutta Jackson onnistui lopulta taivuttelemaan leffan verisemmäksi, sisältämään kiroilua ja kulkemaan Snakes on a Plane -nimellä, josta oli muodostunut internetissä tuohon aikaan ennennäkemätön ilmiö. Lopulta Snakes on a Plane sai maailmanensi-iltansa 17. elokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta, eikä se ollut tekijöidensä toivoma hitti. Itse katsoin Snakes on a Planen vasta lähes kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen televisiosta ja pidin näkemääni ihan viihdyttävänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun Sean Jones todistaa murhan Havaijilla, FBI-agentti Neville Flynn lähetetään hakemaan mies Los Angelesiin, todistamaan tappajaa, pelättyä rikollispomo Eddie Kimiä vastaan. Eddie päättää kuitenkin sabotoida suunnitelmat vapauttamalla paluulennolle myrkkykäärmeitä.




Nathan Phillips näyttelee Sean Jonesia, surffaajaa ja moottoripyöräilijää, joka tykkää elää vapaasti ja etsiä seikkailuita ympäri maailman. Hänen viimeisin reissunsa on vienyt miehen Havaijille, missä hän sattuu näkemään, kun pelätty rikollispomo Eddie Kim (Byron Lawson) tappaa jonkun. Eddie on onnistunut väistelemään virkavaltaa, mutta Seanin todistajalausunto voi olla keino pistää mies telkien taakse. Niinpä Seania lähetetään suojelemaan FBI-agentti Neville Flynn, jota näyttelee Samuel L. Jackson; mies, jolle ei sovi ryttyillä. Phillips on kelpo valinta nuorukaiseksi, josta tulee avaintekijä rikollispomon mahdollisessa nappaamisessa, mutta leffan todellinen tähti on totta kai Jackson, joka tosiaan tarttui rooliin jo ihan vain leffan nimen takia. Kun Jacksonilta kysyttiin, miksi ihmeessä hän päätti tehdä Snakes on a Planen, mies vain tokaisi, että hän halusi tehdä viihdyttävän leffan, eikä mikään kuulostanut yhtä viihdyttävältä kuin käärmeet lentokoneessa. Jacksonista löytyy täydellistä karismaa rooliin. Hän onnistuu olemaan niin uhkaava kuin aika lupsakkakin.
     Elokuvassa nähdään myös Julianna Margulies, Sunny Mabreu, Lin Shaye ja Bruce James lentoemäntinä ja stuerttina, Tom Butler ja David Koechner lennon pilotteina, sekä muun muassa Flex Alexander, Kenan Thompson, Keith Dallas, Rachel Blanchard, Terry Chen, Elsa Pataky, Gerard Plunkett, Samantha McLeod ja Taylor Kitsch lennon muina matkustajina, joihin kuuluu niin tavallisia turisteja pariskunnista perheisiin, sekä suosittua muusikkoa henkivartijoineen ja rikkaita bisnesmiehiä. Näyttelijäkaarti on pääasiassa hyvässä vedossa, tulkiten oivallisesti pakokauhuaan, kun myrkylliset käärmeet pääsevät vapauteen ruumassa ja luikertelevat matkustamoon.




Snakes on a Plane on b-luokan jännäriä parhaimmillaan. Elokuvan ilmestymisen aikoihin siitä oli muodostunut internet-ilmiö (nykyään voisi ehkä puhua enemmän meemistä), ihmisten intoillessa ja pilkatessa sen premissiä. Kuluneet vuodet ja Hollywoodin valtavirtaleffojen tuudittauduttua laiskojen uudelleenfilmatisointien ja vanhojen ideoiden kierrätyksen tulvaan, Snakes on a Plane näyttäytyy näin 20 vuotta myöhemmin jopa todella omaperäisenä ja kekseliäänä jännärinä. Mistään huippuleffasta ei ole kyse ja paikoitellen elokuvaa katsoessa on vaikea sanoa, kuinka vitsimielellä sitä on edes tehty, leffan hyppiessä toisinaan oudosti kauhun ja komedian välillä, minkä lisäksi Eddie Kimiin kiinniottamiseen liittyvä kuvio unohtuu kuin vaivihkaa. Silti kyse on oikein toimivasta viihderainasta, enkä yhtään kyseenalaista, miksi Samuel L. Jackson hyppäsi mukaan niin innokkaasti.

Elokuva käyttää oman aikansa pohjustaakseen Seania, Nevilleä ja Eddietä, ennen kuin se pistää hahmot lennolle Havaijilta Los Angelesiin. Käärmeiden hyökkäyksen alkua kasvatellaan tiivistunnelmaisesti ja kun nämä pääsevät valloilleen, kaaos starttaa tosissaan. Loppuleffa onkin aikamoista jännitysnäytelmää, kun käärmeet aiheuttavat monenlaisia ongelmia pilottien puremisesta virtapiuhojen sekoittamiseen vahingossa. Tunnin ja kolmen vartin mittainen paketti pitää hyvin otteessaan ja oman lisänsä tuo Los Angelesissa toimiva agentti Hank (Bobby Cannavale), joka yrittää löytää vastamyrkyt odottamaan lentokentälle, mikäli lentokone onnistuu jollain ilveellä pääsemään maan kamaralle ehjänä.




Jacksonin harmiksi ohjausvastuu siirtyi lopulta Ronny Yulta David R. Ellisille, mutta hoitaa Elliskin tontin passelisti, vaikkei välillä saisikaan kauhua ja komediaa kulkemaan sulavasti käsi kädessä. Toisaalta leffa tarvitsee huumoripuolensa, sillä onhan Snakes on a Planen konseptissa jotain huvittavaa. David Dalessandron idean pohjalta John Heffernan ja Sebastian Gutierrez tekevät kelpo työtä käsikirjoituksen kanssa ja on hyvä, että Jackson sai pidettyä ikonisen "Olen kyllästynyt näihin vitun käärmeisiin tällä vitun lennolla" -repliikkinsä mukana studion vastustelusta huolimatta. Ja on myös hyvä, että studio suostui lopulta verisempään menoon.

Teknisesti Snakes on a Plane on hieman ailahteleva, eivätkä elokuvan tietokonetehosteet ole vanhentuneet järin tyylikkäästi. Digikäärmeet näyttävät paikoin huvittavan kököiltä, mutta tarpeeksi kaukana luikerrellessaan ne ajavat asiansa. Sekaan tekijät laittoivat muutamia oikeitakin, harmittomia käärmeitä ja parissa kohtaa on hyödynnetty päteviä animatroniikkanukkeja. Kameratyöskentely on oivallista ja leikkauskin sujuvaa. Lentokoneen lavasteet ovat hienot ja maskeeraustiimi on saanut aikaan todella ällöttäviä käärmeenpuremia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trevor Rabinin säveltämät musiikit tuovat lisänsä jännitykseen. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snakes on a Plane, Yhdysvallat, 2006, New Line Cinema, Mutual Film Company, Meradin Zweite Productions, Eyetronics, H2L Media Group


lauantai 24. tammikuuta 2026

Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (Wes Craven's New Nightmare - 1994) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 7: UUSI PAINAJAINEN

WES CRAVEN'S NEW NIGHTMARE



Ohjaus: Wes Craven
Näyttelijät: Heather Langenkamp, Miko Hughes, Robert Englund, John Saxon, Tracy Middendorf, David Newsom, Fran Bennett, Wes Craven, Robert Shaye, Matt Winston, Rob LaBelle ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Craven ei kuitenkaan pitänyt jatko-osa Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) käsikirjoituksesta, joten hän kieltäytyi sen ohjaamisesta. Craven oli kuitenkin kehitellyt omaa ideaansa jatko-osasta, joka liikkuisi erikoisilla metatasoilla ja ehdotti sitä New Line Cinemalle, kun yhtiö pyysi häntä ohjaamaan kolmannen elokuvan, Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), mutta yhtiö torjui idean ja Craven kieltäytyi jälleen ohjaamisesta. Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) oli vielä hitti, mutta kun Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) ja Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991) pärjäsivät toivottua heikommin, New Line Cinema palasi Cravenin juttusille ja tarjosi ohjaajalle mahdollisuutta toteuttaa aiemman villin ideansa. Craven ryhtyikin toimeen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994. Lopulta Wes Craven's New Nightmare, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli taloudellisesti sarjan huonoiten menestyvä osa, mutta se sai parasta palautetta kriitikoilta sitten alkuperäisen elokuvan ja sen ympärille on muodostunut oma vannoutunut fanikuntansa. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain muutaman osan ja kun huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä täyttävän viime vuonna 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Pidin ensimmäisestä ja kolmannesta leffasta, mutta muut osat jättivät minut kylmäksi. Aloitin silti uteliain mielin Uuden painajaisen katselun, koska olin kuullut siitä paljon hyvää.

Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjan kymmenvuotisjuhla lähestyy ja alkuperäistä elokuvaa tähdittänyt Heather Langenkamp alkaa nähdä painajaisia Freddy Kruegerista. Onko elokuvien murhaaja tunkeutumassa todelliseen maailmaan?




Kuten jo erikoisesta juonikuvauksesta voi päätellä, alkuperäistä Painajaista Elm Streetillä tähdittänyt ja myös kolmososa Unien sotureissa näytellyt Heather Langenkamp ei palaa rooliinsa Nancy Thompsoniksi, vaan näyttelee Uudessa painajaisessa itseään - tai no, hitusen fiktiivistä versiota itsestään. Kuten tosielämän Langenkamp, myös elokuvan Heather on naimisissa elokuvien parissa työskentelevän miehen kanssa, joskin leffan Chase-mies on erikoistehostetyöntekijä, eikä maskeeraaja, kuten tosielämän Langenkampin mies David LeRoy Anderson. Tosielämässä Langenkamp oli saanut ikävän stalkkerin, näyteltyään Just the Ten of Us -komediasarjassa (1988-1990) ja piina meni siihen pisteeseen, että nainen joutui muuttamaan Isoon-Britanniaan Yhdysvalloista. Langenkamp halusi aspektin mukaan elokuvaan ja niinpä Heatherin rauhaa rikkovat ikävät puhelut. Langenkamp ei valitettavasti ole näyttelijänä juurikaan petrannut vuosien saatossa, eikä hän erityisemmin vaikuta tälläkään kertaa, mutta ajaa silti asiansa passelisti. Parhaiten Langenkamp tulkitsee huolta hahmonsa poikaa Dylania (Miko Hughes) kohtaan, joka vaikuttaisi kommunikoivan itse Freddy Kruegerin kanssa. Nuori Hughes ajaa myös asiansa, joskin hänen hahmostaan tulee mieleen ihan toinen kauhuelokuva, eli Hohto (The Shining - 1980), eikä Painajainen Elm Streetillä.
     Langenkamp ei jää ainoaksi, joka näyttelee elokuvassa fiktiivistä versiota itsestään, vaan myös ohjaaja Wes Craven, tuottaja Robert Shaye, Nancyn isää esittänyt John Saxon ja leffassa myös Freddy Kruegeria näyttelevä Robert Englund nähdään omina itsenään. Onkin hupaisaa nähdä Englund hyvin erilaisessa roolissa tässä leffasarjassa, sillä ainakin elokuvan maalaama kuva Englundista on oikein mukava mies. Sen sijaan tämänkertaisesta Freddystä on tehty häijy ja julma hirviö, josta on aiemmista leffoista tuttu kiero vitsiniekka kaukana.




Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on mukava piristysruiske varsin kehnoksi latistuneeseen elokuvasarjaan, joskin suomenkielisestä nimestä huolimatta elokuvaa ei kannata katsoa sarjan seitsemäntenä osana, vaan omana erikoisena lisänään Elm Street -saagaan. Vuoden 1996 Screamia pidetään yleensä itsetietoisilla metatasoilla liikkuvien kauhuelokuvien isänä, mutta jo pari vuotta aiemmin saman ohjaajan Uusi painajainen leikitteli samanlaisilla kokeiluilla. Ajatuksen tasolla voi tuntua suorastaan koomiselta, että Heather Langenkamp, Wes Craven ja Robert Englund joutuvat kohtaamaan elokuvista todelliseen maailmaan pyrkivän Freddy Kruegerin, mutta niin vain aika pöhköstä premissistä on saatu aikaiseksi pitkästä aikaa jopa karmiva Elm Street -elokuva.

Jos elokuvalta odottaa aiempien osien tapaan viihdyttäviä unikohtauksia, joissa virnuileva Freddy pistää teinejä hengiltä erilaisin varsin mielikuvituksellisin ja verisin tavoin, voi vastassa olla pettymys. Wes Craven ei ole todellakaan halunnut toistaa aiempaa, vaan tehdä jotain täysin uutta tutuista palikoista. Freddyä ei nähdä juuri lainkaan, mutta tämän luoma uhka vaanii kaiken aikaa hahmojen yllä, luoden onnistuneen tiivistunnelmaista ilmapiiriä. Elokuvan kauhu kuitenkin syntyy enemmän psykologisesta puolesta kuin tyypillisistä slasher-kliseistä. Onko Freddy nyt ihan oikeasti tunkeutumassa todelliseen maailmaan, vai onko kyse vain Heatherin paranoiasta tämän inhottavan stalkkeritapauksen takia? Omalaatuinen Uusi painajainen ei taatusti toimi kaikille Painajainen Elm Streetillä -sarjan faneille, mutta itse mielsin sen kuuluvan sarjan ehdottomaan kärkikolmikkoon alkuperäisen kauhuklassikon ja Unien sotureiden rinnalle.




Teknisiltä ansioiltaan Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, veriset maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. J. Peter Robinsonin säveltämät musiikit ovat hyvin poikkeukselliset aiempiin osiin nähden, tarjoten jopa aika mahtipontisia melodioita tuttujen sävelmien sekaan. Tehosteiden taso vaihtelee riippuen toteutustavasta, ja siinä, missä monet käytännön efektit näyttävät yhä hyviltä, tuohon aikaan vielä kokeiluvaiheessa olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Ja vaikka muuten pidän elokuvan synkemmästä Freddy-tulkinnasta, en juurikaan välittänyt hahmon ulkoasusta. Idean tasolla pidän uudesta maskeerauksesta, mikä näyttää siltä, että Freddyn ihoa olisi revitty ja leikelty irti sen sijaan, että mies olisi palanut, mutta toteutukseltaan Freddyn pärstä on oudon muovinen. Kaikkein häiritsevin seikka on kuitenkin hahmon uusi veitsihanska, jonka on kai tarkoitus näyttää siltä kuin Freddyn luut törröttäisivät ulos hänen lihastaan, mutta tämäpä vasta muoviselta näyttääkin ja lopputuloksesta tulee mieleen enemmän jokin scifiasuste.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wes Craven's New Nightmare, Yhdysvallat, 1994, New Line Cinema


perjantai 6. joulukuuta 2024

Arvostelu: Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994)

NUIJA JA TOSINUIJA

DUMB AND DUMBER



Ohjaus: Peter Farrelly
Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Lauren Holly, Mike Starr, Karen Duffy, Charles Rocket, Teri Garr, Victoria Rowell, Cam Neely, Harland Williams, Hank Brandt, Brad Lockerman, Lin Shaye, Felton Perry ja Brady Bluhm
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Dumb and Dumber, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija on Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva. Farrellyn veljekset Peter ja Bobby olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa Hollywoodin oven väliin ja päästä tekemään elokuvia. He saivat ideansa hölmöjen kaverusten matkasta läpi New Line Cinemalla. Päärooleihin oli aluksi ehdolla muun muassa Steve Martin ja Martin Short, sekä Nicolas Cage ja Gary Oldman, mutta lopulta rooleihin palkattiin nousuaan tähteyteen tekevä Jim Carrey ja draamarooleista tunnettu Jeff Daniels. Studio ei ollut aluksi halukas Danielsin palkkaamiseen, mutta Farrellyn veljesten vaatimuksesta studio suostui, kunhan Daniels saisi pienehkön palkkion. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja lopulta Nuija ja tosinuija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys lippuluukuilla, mutta sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, toisten kehuessa leffaa hulvattomaksi ja toisten tuomitessa elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista. Itse näin Nuijan ja tosinuijan ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan useasti uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt joitain vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella Nuijan ja tosinuijan.

Latvasta lahot kaverukset Lloyd Christmas ja Harry Dunne lähtevät matkalle Aspeniin, palauttamaan mysteeristä matkasalkkua Lloydin tapaamalle naiselle, joka unohti salkkunsa lentokentälle. Lloydilla ja Harrylla ei ole kuitenkaan aavistustakaan, mihin ovat sotkeutuneet.




Vuosi 1994 esitteli maailmalle Hollywoodin uusimman ja kenties suurimman komediatähden, Jim Carreyn. Ensin alkuvuodesta ilmestyi Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), sitten kesällä teattereihin saapui The Mask - naamio (The Mask - 1994) ja lopulta joulukuussa julkaistiin vielä Nuija ja tosinuija. Pian Carreyn nimi oli kaikkien huulilla, niin hyvässä kuin pahassa. Omasta mielestäni Ace Ventura on kelpo hömppä, joka ei kuitenkaan naurata enää yhtä paljon kuin lapsena ja The Mask - naamio taas on erittäin mainio leffa. Vaikka se olikin Carreyn 1994-elokuvista menestynein, omissa silmissäni Carrey räjäytti potin Nuijalla ja tosinuijalla, joka on oma suosikkini miehen komedioista. Jeff Daniels taas oli tuossa kohtaa tunnettu lähinnä draamarooleista ja vuonna 1994 hänen toinen elokuvaroolinsa olikin Keanu Reevesin tähdittämässä toimintaleffassa Speed - kuoleman kyydissä (Speed). Siitä huolimatta, että studio tarjosi minimaalista palkkiota ja jopa hänen agenttinsa varoitteli, että Nuija ja tosinuija voisi pilata hänen uransa, Daniels suostui elokuvaan. Carrey ja Daniels esittävät Lloyd Christmasia ja Harry Dunnea, parhaita kavereita, joita elämä on riepotellut jo pitkään ja joita ei ole siunattu erityisen korkealla älykkyysosamäärällä. Kun limusiinikuskin hommia tekevän Lloydin asiakas, miehen mielestä maailman kaunein nainen Mary Swanson (Lauren Holly) vaikuttaisi unohtaneen salkkunsa lentokentälle, kaksikko lähtee matkalle halki Yhdysvaltojen, kohti Coloradon osavaltiossa sijaitsevaa Aspenia, palauttamaan salkkua. Carrey ja Daniels muodostavat aivan mahtavan duon, jonka matkalle lähtee ilomielin. Näyttelijöiden kemiat kohtaavat täydellisesti ja heillä on selvästi ollut hulvattoman hauskaa leffaa tehdessään. Täystollot kaverukset eivät toki ole mikään uusi juttu komedioissa ja legendaaristen Ohukaisen ja Paksukaisen lisäksi heitä on nähty myös Bill & Ted -leffoissa (1989-2020) ja Wayne's Worldeissa (1992-1993). Lloyd ja Harry ovat kuitenkin omat suosikkini tomppelikaksikoista.




Nuijan ja tosinuijan teho ei ole hälvennyt vuosien varrella minnekään. Ace Ventura - lemmikkidekkari jätti minut hieman kylmäksi, kun katsoin sen aiemmin tänä vuonna sen 30-vuotisjuhlaa varten, jännitin, että noinkohan myös tämä toinen näistä lapsena intoilemistani Carrey-elokuvista osoittautuisi pettymykseksi aikuisiällä katseltuna. Ja mitä vielä, heti ensiminuuteista lähtien nauroin makeasti, vedet silmissä ja lähes vatsa kipeänä. Jo tarkoituksellisesti väärin kirjoitetut alkutekstit huvittavat. Kyseessä on suorastaan nerokas elokuva kaikessa tyhmyydessään ja yksi omista ehdottomista pöljäkomediasuosikeistani Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) ja Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ohessa. Elokuva levittää heti alussa kunnon hymyn kasvoille ja tarjoaa roppakaupalla hupia tunnin ja kolmen vartin kestossaan. Ja jos hymyä ei löydy heti leffan alkupäässä, niin sitten voi suosiolla jättää Nuijan ja tosinuijan väliin ja siirtyä johonkin muuhun.

Harryn ja Lloydin matka nappaa heti mukaansa ja se on täynnä toinen toistaan hassumpia ja muistettavampia kommelluksia, jotka niin kihelmöivät nauruhermoja kuin saavat häpeämään silmät päästään. On veikeää, kun katsojalle avataan Maryn unohtaman salkun saloja ja mitä kaikkea siihen liittyy, mutta nämä täystohelot eivät tunnu tajuavan yhtään, mistä on kyse. Tarina on yllättävänkin vakuuttavasti rakennettu ja se vain tiukentaa otettaan, kun Lloydin ja Harryn puuhat herättävät väärien ihmisten huomion. Yhtäkään tylsää hetkeä leffasta ei löydy, vaan se viihdyttää ja riemastuttaa täysillä lopputeksteihin asti. Nuijan ja tosinuijan voisi pistää pyörimään heti perään uudestaan ja se naurattaisi edelleen yhtä lujaa.




Pitkän yritysprosessin jälkeen elokuvanteosta innostuneet Farrellyn veljekset Peter ja Bobby pääsivät Hollywoodiin Nuijan ja tosinuijan kautta. Veljekset ovat käsikirjoittaneet leffan yhdessä Bennett Yellinin kanssa, Peter Farrellyn toimiessa myös ohjaajana. Farrellyt ja Yellin ovat kehitelleet useita lystikkäitä juttuja ja repliikkejä, joista monista on ymmärrettävästi muodostunut esimerkiksi meemejä vuosien varrella. Leffa on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä Harryn koiramaisen auton kanssa, joka on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ikonisimmista menopeleistä vaikkapa Paluu tulevaisuuteen -elokuvan (Back to the Future - 1985) DeLorean-aikakoneen, Riemukuplan (The Love Bug - 1968) Herbien, Tim Burtonin Batmanin (1989) Lepakkoauton, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) Ecto-1:n ja 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) Aston Martinin kanssa. Äänimaailma on myös oivasti tehty ja niin Todd Rundgrenin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt kappaleet säestävät matkaa mainiosti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumb and Dumber, 1994, New Line Cinema, Motion Picture Corporation of America


lauantai 9. marraskuuta 2024

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ

A NIGHTMARE ON ELM STREET



Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Heather Langenkamp, Johnny Depp, Ronee Blakley, John Saxon, Amanda Wyss, Nick Corri, Robert Englund ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 18

One, two, Freddy's coming for you...
Three, four, better lock your door...
Five, six, grab a crucifix...
Seven, eight, gonna stay up late...
Nine, ten, never sleep again.

A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on Wes Cravenin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Elokuvan tarina pohjautui Cravenin lukemiin uutisartikkeleihin aasialaisista pakolaisista Yhdysvalloissa, jotka kärsivät kamalista painajaisista, eivätkä suostuneet nukkumaan, kunnes heidät löydettiin yksi kerrallaan kuolleina, heidän menehdyttyä nukkuessaan. Kun Craven vielä samoihin aikoihin kuuli Gary Wrightin Dream Weaver -kappaleen, hän alkoi kehitellä kauhuelokuvaa nuoria painajaisissa jahtaavasta murhaajasta. Craven esitteli käsikirjoitusta eri elokuvayhtiöille, kuten Paramount Picturesille, Universal Studiosille ja jopa Walt Disneylle, jotka kaikki kieltäytyivät yksi kerrallaan (Disney olisi suostunut projektiin, jos Craven olisi puolestaan suostunut tekemään elokuvasta koko perheelle sopivan fantasiaelokuvan), kunnes lopulta New Line Cinema tarttui projektiin. New Line Cinema oli tuolloin ainoastaan levittänyt elokuvia ja yhtiölle tuottikin haasteita kerätä rahat tuottaakseen elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1984 ja lopulta Painajainen Elm Streetillä sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 9. marraskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, jota kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kauhugenren isoimmista merkkiteoksista. Itse katsoin Painajaisen Elm Streetillä ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin siitä kovasti. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Painajaisen Elm Streetillä jälleen kerran ja arvostella sen.

Elm Streetillä asuvat nuoret hoksaavat kaikki näkevänsä painajaisia samasta pelottavasta miehestä. Kun tämä mies murhaa yhden nuorista tämän unessa ja nuori kuolee oikeasti, loput kaveriporukasta yrittävät keksiä keinon pysyäkseen itse hereillä ja elossa.




Painajainen Elm Streetillä keskittyy neljään Elm Streetillä asuvaan nuoreen ystävään, Tinaan (Amanda Wyss), tämän hulttiopoikaystävään Rodiin (Nick Corri), Nancyyn (Heather Langenkamp) ja tämän poikaystävään Gleniin, jona nähdään Johnny Depp ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Deppin ei ollut aluksi tarkoitus olla mukana elokuvassa, vaan koekuvauspäivänä hän oli vain mukana ystävänsä Jackie Earle Haleyn takia, joka haki Glenin roolia. Depp kuitenkin kiinnitti roolittajien huomion, jotka nappasivat hänet mukaan ja Haley jäi nuolemaan näppejään. Haley pääsi kuitenkin näyttelemään itse murhaaja Freddy Kruegeria vuosia myöhemmin Painajainen Elm Streetillä -uudelleenfilmatisoinnissa (A Nightmare on Elm Street - 2010). Wyss, Corri ja Depp istuvat hyvin rooleihinsa, tulkiten hyvin hahmojensa erilaisia suhtautumisia kummallisiin painajaisiin. Sen sijaan isoimpaan rooliin nouseva Langenkamp on näyttelijäporukan heikoin lenkki. Hän ylinäyttelee vähän väliä, joka toimii loppupäässä, kun hänen Nancy-hahmonsa on pysynyt maanisesti ja kahvin voimalla hereillä jo useamman päivän putkeen, mutta ajoittain hänen heittäytymisensä käy hieman koomiseksi.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin toki nuoria unissa piinaava Fred "Freddy" Krueger. Rooliin oli aluksi valittu jo David Warner, mutta tämä joutui jättämään projektin aikataulusyistä. Tilalle pohdittiin Kane Hodderia, joka tultaisiin myöhemmin muistamaan parhaiten Perjantai 13. päivä -kauhuleffojen (Friday the 13th - 1980-2009) murhaaja Jason Voorheesinä. Lopulta valinta kohdistui Robert Englundiin, joka olikin täydellinen valinta rooliin. Englund osaa olla hyytävä ja kuvottava, mutta samaan aikaan myös jopa tykättävä veijari roolissaan. Cravenin halusta Freddy Kruegerista tehtiin erilainen sarjamurhaaja kuin vaikkapa Jasonista tai Halloween-leffojen (1978-2022) Michael Myersista, eli mykän ja hitaan järkäleen sijaan hahmosta tehtiin synkästi vitsaileva ja äkkipikaisempi. Freddy Kruegerista saatiin erinomainen kauhuhahmo, josta on vuosien varrella muodostunut todellinen ikoni palaneen ihonsa, veitsihanskansa ja punaviherraidallisen paitansa kanssa ja joka on ymmärrettävästi aiheuttanut monille katsojillekin painajaisia.




Heather Langenkampin ylinäyttelemisestä huolimatta Painajainen Elm Streetillä on aivan mahtava kauhuelokuva, suoraan sanottuna yksi ehdottomista suosikeistani lajityypissään. Elokuvan idea on täydellinen kauhukertomukselle. Kaikki meistä näkevät joskus painajaisia ja toisinaan näihin painajaisiin kuuluu se, että joku jahtaa meitä ikävin aikomuksin. Mutta mitä jos tämä joku pystyisi ihan oikeasti satuttamaan meitä unissamme? Elokuva osuu todella alkukantaiseen ihmisten pelkoon, aiheuttaen onnistuneen epämukavaa oloa. Nukkuminen on yksi ihmisen perustarpeista ja joillekin nukkuminen on yksi suosikkipuuhista sen rentouttavan tunteen takia. Mutta mitä jos aina nukahtaessasi sinua odottaisi Freddy Kruegerin kaltainen hirviö, joka voi oikeasti satuttaa sinua? Ihminen ei pysty elämään loputtomiin nukkumatta, joten jossain kohtaa painajainen on pakko kohdata. Näin Painajainen Elm Streetillä käy myös psykologisemman kauhun puolella, eikä ole mikään pelkkä slasher-raina. Samalla itse Freddyllä heijastellaan monien pelkoja vaikkapa limaisia miehiä kohtaan. Nopeasti käy selväksi, ettei Freddy ole pelkkä murhaaja, vaan hänen kiinnostuksessaan näitä nuoria kohtaan on jotain kieron ja ällöttävän seksuaalista. Craven kirjoitti hahmon aluksi pedofiiliksi murhaajan sijaan, mutta kun tämä todettiin liialliseksi, Craven muokkasi tekstiään, jättäen kuitenkin sekaan pieniä viittauksia alkuperäisiin suunnitelmiin. Näiden inhottavien puolien summalla on saatu aikaan yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuleffoista, joka vielä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen on tehokkaan karmiva, ahdistava ja loppua kohti jopa aika piinaavakin.

Puolentoista tunnin kesto on käytetty tehokkaasti hyödyksi, eikä sekaan mahdu mitään ylimääräistä. Elokuva lähtee heti liikkeelle jännittävällä painajaisella ja sittenkin, kun siirrytään päiväsaikaan ja hahmot ovat hereillä, ei jännite pääse katoamaan. Leffa rakentelee onnistuneesti mysteeriä Freddy Kruegerin ympärille ja on mielenkiintoista ryhtyä selvittämään hahmon taustoja ja motiiveja. Painajaiset käyvät kerta toisensa perään karmivammiksi, kuten myös mielikuvituksellisemmiksi. Unikohtaukset kulkevat kiehtovasti omilla säännöillään ja hahmot saattavatkin yhtäkkiä siirtyä paikasta toiseen tai päätyä avaamastaan ovesta ihan eri paikkaan kuin oikeassa maailmassa. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä häilyvämpää on myös se raja, milloin hahmot ovatkaan hereillä ja milloin unessa? Leffa onnistuu huiputtamaan niin päähenkilöitä kuin katsojia ja juuri kun Nancy luulee pääsevänsä niskan päälle, hän saattaakin huomata pelanneensa Freddyn pussiin. Elokuvan viimeiset minuutit syntyivät lopulta hieman kompromissiratkaisuna, eivätkä ne todellakaan ole sen vahvinta antia, etenkään ihan lopuksi näkyvän, koomisen selvän nuken kanssa.




Wes Cravenia pidetään yhtenä kauhugenren merkittävimmistä elokuvantekijöistä, eikä mikään ihme. Miehellä oli takanaan jo muun muassa Yön silmät (The Hills Have Eyes - 1977) ja myöhemmin hän ravisteli kauhugenreä Screamilla (1996) ja sen jatko-osilla. Craven osaa rakentaa pelottavaa ilmapiiriä esimerkillisesti ja saada katsojan sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Hän on myös keksinyt fantastisen premissin, jonka pohjalta hän on kynäillyt vahvan käsikirjoituksen. Painajainen Elm Streetillä on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä, etenkin pyörivän lavasteen kanssa, jossa kaikki huonekalut ja rekvisiitat täytyi kiinnittää lavasteisiin tukevasti, jotta ne eivät putoaisi lavastetta pyörittäessä. Puvustajat ja maskeeraajat osuivat kultasuoneen itse Freddy Kruegerin kanssa, loihtiessaan yhden kauhun ikonisimmista ilmestyksistä. Erikoistehostetiimi ansaitsee myös kehunsa. Vaikka seasta löytyy pari tahattoman koomista efektiä, kuten Freddyn venyvät käsivarret pimeällä kujalla, mukana on paljon todella kekseliäitä kikkoja, oli kyse sitten itsestään raahautuvasta ruumissäkistä, sängystä purkautuvasta veritornadosta tai vaikkapa tuleen sytytetystä hahmosta. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Charles Bernsteinin mystiset, unenomaiset sävellykset ovat omiaan lisäämään ahdistavaa tunnelmaa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Nightmare on Elm Street, 1984, New Line Cinema, Media Home Entertainment, Smart Egg Pictures, Cinema '84, The Elm Street Venture


perjantai 7. heinäkuuta 2023

Arvostelu: Insidious: The Red Door (2023)

INSIDIOUS: THE RED DOOR



Ohjaus: Patrick Wilson
Pääosissa: Ty Simpkins, Patrick Wilson, Sinclair Daniel, Rose Byrne, Andrew Astor, Hiam Abbass, Leigh Whannell, Angus Sampson ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli taloudellinen hitti, joka sai myös positiivista palautetta kriitikoilta. Jatko-osa Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja esiosat Insidious: Chapter 3 (2015) ja Insidious: The Last Key (2018) olivat kassamagneetteja, mutta saivat toinen toistaan kehnompia arvosanoja. Pian neljännen elokuvan ilmestyttyä alkoi viidennen osan suunnittelu ja hetken oli jopa idea tehdä leffa, jossa Insidious-sarja olisi yhdistynyt Sinister-kauhuelokuviin (2012-2015). Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja viidennelle osalle kynäiltiin tarina, joka jatkaisi kahden ensimmäisen elokuvan kertomusta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Insidious: The Red Door saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän ensimmäistä Riivattua kelpo kauhuleffana, mutta muut Insidious-rainat ovat olleet keskinkertaisia tai suorastaan huonoja. Odotukseni eivät olleet korkeat viidettä osaa kohtaan, mutta kävin silti kiinnostuneena katsomassa sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa - lähinnä halutessani nähdä, kuinka näyttelijä Patrick Wilson suoriutuu esikoisohjauksestaan.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun Lambertin perhettä piinasivat painajaismaiset demoniolennot. Josh-isä ja Dalton-poika ovat hypnotisoitu unohtamaan astraaliprojektiokykynsä, mutta kun Tuleva-maailman pahat henget palaavat vainoamaan heitä, täytyy heidän saada vanhat lahjansa takaisin, päihittääkseen riivaajansa lopullisesti.




Insidious: Chapter 3:n ja Insidious: The Last Keyn keskityttyä muihin hahmoihin, Insidious: The Red Door palauttaa fokuksen takaisin Lambertin perheeseen, joka joutui alun perin pahojen henkiolentojen piinaamaksi Riivatussa. Elokuva sijoittuu aikaan yhdeksän vuotta Riivattu 2:n jälkeen ja paljon on ehtinyt tapahtua. Lapset Dalton (Ty Simpkins), Foster (Andrew Astor) ja Kali (Juliana Davies) ovat kasvaneet hurjasti, Daltonin aloittaessa collegen. Vanhemmat Josh (Patrick Wilson) ja Renai (Rose Byrne) taas ovat ajautuneet avioeroon, koettelemustensa jättämien traumojen takia - mitkä ovat vieläpä pyyhitty pois Joshin mielestä. On mukava nähdä vanhat tutut hahmot taas kehissä, parin väliosan kertoessa lähinnä yhdentekevistä tyypeistä. Näyttelemisen pariin palannut Simpkins toimii yhä hyvin Daltonina, joka on nyt aikuisuuden kynnyksellä. Wilson tekee tarpeeksi kelvollista työtä kameran edessä, mutta on selvää, että hän ei ole täysin luontevasti pystynyt toimimaan sekä näyttelijänä että ohjaajana, vieläpä kun kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Byrne jää harmillisesti täysin taka-alalle, eikä hahmolla hädin tuskin edes ole kohtauksia leffassa. On myös sääli, ettei Daltonin sisaruksista Fosterista ja Kalista saada oikein mitään irti. Aiemmissa elokuvissa Kali oli pelkkä vauva, joten olisi ollut kiva nähdä, että hänkin pääsisi kunnolla kauhutunnelmiin sekaan.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sinclair Daniel Daltonin college-kämppiksenä Chrisinä, josta katsoja joko pitää tai sitten ei. Chrisin kautta leffaan yritetään tuoda rentoutta ja huumoria, mikä voi herkästi silittää osaa katsojista vastakarvaan. Omasta mielestäni hahmo ja samalla häntä esittävä Daniel olivat tietystä irrallisuudestaan huolimatta leffan valopilkkuja.




Toivoin, että palauttamalla keskittymisen takaisin Lambertin perheeseen, olisimme voineet saada pitkästä aikaa hyvän Insidious-elokuvan, mutta valitettavasti uutukainen The Red Door on turhauttavan kehno jatkoraina, joka ei oikein osaa perustella olemassaoloaan. Mikä pahinta, kyseessä on todella tylsä elokuva, joka ei edes pelota. Ja voiko kauhuleffalle olla pahempaa tuomiota? Elokuva keskittyy todella paljon Joshin ja Daltonin isä-poika-draamaan, sillä kauhukoettelemusten unohtaminen johti siihen, että kummastakin on tuntunut siltä, että jotain puuttuu, mikä on vaikeuttanut perheenjäsenten suhdetta toisiinsa. Asiaa ei myöskään auta Daltonin alitajunnassa jyskyttävä epäilys isäänsä kohtaan, kummuten Joshin riivauksesta kakkososassa. Ei siinä vielä muuten mitään, mutta tämä perhedraama on aika latteaa saippuaoopperaa, jota on pitkästyttävää katsella, kauhukohtauksia odotellessa.

Kun vihdoin päästään siihen kauhuosastoon, lähemmäs tunnilta tuntuvan odottelun jälkeen, Wilson osoittaa ensikertalaisuutensa ohjauksen saralla. Hän rakentaa juuri niiden kaikista halvimpien kauhukliseiden varaan ja pitkä pätkä leffasta on peräkkäisiä kohtauksia, joissa hahmot ovat yksin jossain, valot sammuvat, äänet katoavat ja hetken päästä jostain hyppää ruudulle jotain kovaäänisen pamauksen saattelemana. Tai sitten äkillisesti käsi tarraa hahmosta. Ja heti sen perään valot taas syttyvät ja joku muu yleensä saapuu tilaan kysymään, onko kaikki kunnossa. Elokuva onnistuu säpsäyttämään, muttei sen enempää. Todellinen jännite jää uupumaan ja finaalin matka henkimaailmaan, Tulevaan on edellisleffojen tapaan kompastuskivi. Kun tapahtumaympäristö muistuttaa teatterilavaa, omissa silmissäni kauhu vain katoaa ja meno muuttuu lähinnä fantasiaseikkailuksi mörököllien kera. Lopetus yrittää nostatella tunnelmaa eeppisestä viimeisestä kohtaamisesta, mutta lopputekstien alkaessa rullaamaan täysin yhdentekevän ja unohdettavan böö-pelottelun jälkeen, päällimmäinen ajatukseni oli, että tämän olisi voinut jättää tekemättä.




Insidious: The Red Doorin suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Idean isän, Leigh Whannellin laatiman tarinan pohjalta Scott Teemsin työstämä käsikirjoitus käyttää lähes koko aikansa siihen, kun aiemmat tapahtumat unohtaneet Josh ja Dalton ihmettelevät demoneita ja pohtivat, mistä on kyse. Elokuva siis rakentaa mysteeriä asioiden ympärille, jotka edellisleffat nähneellä katsojalla on täysin tiedossa. Sentään teknisiltä ansioiltaan elokuva on ihan menevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pääasiassa oivat ja suuri osa demonimaskeerauksista toimii. Äänimaailma luottaa aivan liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eikä säveltäjä Joseph Bishara saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikeillaan.

Yhteenveto: Insidious: The Red Door on aika kehno kauhuraina, jossa Patrick Wilson osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä kameran edessä. Iso osa kestosta käytetään kömpelösti ohjattuun isä-poika-draamaan, josta olisi voinut saada jotain kiinnostavaa irti, mutta joka jää turhauttavan latteaksi. Kauhupuolta joutuu odottamaan yllättävänkin kauan ja valitettavasti se tuottaa ison pettymyksen. Todellisen jännitteen ja pelkotunteiden sijaan elokuva luottaa pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Kauhukohtaukset ovat mielikuvituksettomia ja jopa aika tylsiä. Erityisen tylsä on elokuvan käsikirjoitus. Jostain kumman syystä tarina on rakennettu mysteerin ympärille, jonka paljastukset katsoja tietää, jos edelliset leffat on nähty. On pitkäveteistä seurata yli tunnin ajan, kun Dalton ja Josh pohtivat, mitä kummia he ovat alkaneet näkemään ja muistelevat, mitä oikein tapahtui yhdeksän vuotta sitten? Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja tuotannolliset puolet eivät paljoa säväytä pöljien ääniefektien ja teatterimaisten lavasteiden kanssa. Siitä huolimatta, että Insidious: The Red Door palaa takaisin elokuvasarjan juurille, ei se ole paljoa parempi kuin edellisosa, kökkö The Last Key. Elokuvaa mainostetaan huipennusosana, mutta jos se menestyy, tuskinpa Insidious-saaga päättyy tähän.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: The Red Door, 2023, Sony Pictures Entertainment, Screen Gems, Stage 6 Films, Blumhouse Productions, Alliance


maanantai 26. lokakuuta 2020

Arvostelu: Insidious: The Last Key (2018)

INSIDIOUS: THE LAST KEY



Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Lin Shaye, Angus Sampson, Leigh Whannell, Kirk Acevedo, Spencer Locke, Caitlin Gerard, Bruce Davison, Josh Stewart, Tessa Ferrer, Ava Kolker, Hana Hayes, Pierce Pope, Thomas Robie ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli kritiikistä huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja Insidious: Chapter 3 (2015) olivat vielä edellistä osaa isompia hittejä, joten neljännen osan suunnittelu lähti nopeasti käyntiin kolmannen osan ilmestyttyä. Kolmannen osan ohjannut ja käsikirjoittanut Leigh Whannell päätti tällä kertaa pysyä vain kirjoittajana (minkä lisäksi hän esittää yhtä filmisarjan hahmoista), jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin vain yhden kauhuleffan aiemmin tehnyt Adam Robitel. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Insidious: The Last Key sai ensi-iltansa monissa maissa tammikuussa 2018, mutta Suomen teattereihin tämäkään Insidious-filmi ei päässyt. Elokuva sai edellisiä osia kehnommat arvosanat kriitikoilta, mutta se nousi sarjan menestyneimmäksi osaksi rahallisesti. Itse tutustuin sarjaan keväällä 2016, kun katsoin ensimmäisen Riivatun. En erityisemmin välittänyt leffasta, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin The Last Keyn ilmestyttyä vuokrattavaksi Suomessa ja ensimmäisen Riivatun täyttäessä kymmenen vuotta, ajattelin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uudelleenkatselulla pidin Riivatusta enemmän, mutta sen kaksi jatko-osaa olivat aika keskinkertaiset. Aloitinkin Insidious: The Last Keyn katselun hieman skeptisenä.

Paranormaaleja tapahtumia tutkiva Elise Rainier lähtee selvittämään Ted Garza -nimisen miehen talossa tapahtuvia outouksia. Eliselle selviää, että talo on hänen lapsuudenkotinsa, eivätkä hänen vanhat painajaisena ole kadonneet minnekään...




Lin Shaye palaa neljättä kertaa vanhan Elisen rooliin ja tällä kertaa hänet on nostettu oikein kunnolla pääosaan. Elokuvan tarinasta onkin pyritty tekemään mahdollisimman henkilökohtainen hänelle ja filmi syventyy entistä paremmin hänen menneisyyteensä (Eliseä lapsena esittää Ava Kolker ja teininä Hana Hayes). Hahmon taustojen avaaminen on mielenkiintoista, mutta muuten Elise tuntuu täysin samalta kuin edellisissä osissa - paitsi että kenties hieman tylsemmältä, sillä olemme nähneet saman jo muutamaan otteeseen. Shaye on edelleen mainio roolissaan, mutta hänen työtään hankaloittaa hänelle kirjoitetut kömpelöt repliikit. En usko, että kukaan saisi useita hänelle kirjoitettuja vuorosanoja kuulostamaan luonnolliselta.
     Elise ottaa tietysti mukaansa apurinsa Specsin (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tuckerin (Angus Sampson), jotka eivät tällä kertaa toimi lähes ollenkaan. Whannell yrittää leffa leffalta nostaa heidän hahmojaan isompaan rooliin ja tuo yhä vain enemmän huumoria mukaan, mutta huumori on niin kehnosti istutettu, että tämä tekee elokuvan seuraamisesta paikoitellen todella kiusallista. Hahmot rikkovat usein jännityksen, minkä lisäksi heille kirjoitettu juonikuvio koskien kahta nuorta naista (Spencer Locke ja Caitlin Gerard) on lähinnä myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmot toimivat parhaiten - vai pitäisikö sanoa "ainoastaan" - silloin, kun he ovat vain hiljaa ja seuraavat Eliseä hieman pelokkaina.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elisen lapsuudenkodissa asuva Ted Garza (Kirk Acevedo), sekä takaumissa esiintyvät Elisen isä (Josh Stewart) ja äiti (Tessa Ferrer), sekä pikkuveli Christian, jota esittävät Bruce Davison, Pierce Pope ja Thomas Robie. Ted vaikuttaa aluksi aika tylsältä tapaukselta, mutta hänestä onneksi löydetään mielenkiintoisia puolia elokuvan aikana. Stewart on oiva valinta inhottavan isän osaan, kun taas Ferreristä löytyy tarvittavaa lämpöä huolehtivaksi äidiksi.




Elisen menneisyyttä koskevat takaumat ovat selvästi parasta elokuvassa ja filmi olisi varmaan parempi, jos se olisikin kertonut pelkästään hänen nuoruudestaan; kuinka Elise alkaa ymmärtämään kykyjään ja kuinka hän joutuu kasvamaan ympäristössä, joka ei ymmärrä niitä. Tämän sijaan saammekin aika lailla sitä samaa kuin edellisissäkin osissa, mutta paljon laiskemmin toteutettuna. Syyt tästä asetan Whannellin harteille. Hänen käsikirjoituksensa on kömpelö, sanoisinko jopa että huono. Hän ei ole vain egopullisteluna nostanut omaa hahmoaan isompaan rooliin, tuonut mukaan typerää huumoria pilaamaan pienenkin jännityksen ja pistänyt Shayen toistamaan yhä uudestaan ja uudestaan tönkköä dialogia, vaan hänen kirjoittama tarinansa kompastelee pahasti. Elokuva alkaa pitkällä prologilla Elisen lapsuudesta, kunnes se siirtyy nykyaikaan (tai no, tarkemmin vuoteen 2010, sillä leffa tapahtuu Insidious: Chapter 3:n ja alkuperäisen Riivatun välissä) ja katsoja uskoo oikean tarinan käynnistyvän. Puolessa välissä leffaa taas tapahtuu jotain isoa, mitä en tietenkään paljasta, mutta sanon vain, että sen jälkeen tarina lähtee kulkemaan ihan uusiin suuntiin ja itse huomasin ajattelevani, että nytkö se oikea tarina vasta alkaa?

Insidious: The Last Key tuotti myös ison pettymyksen sillä, ettei se ole kovinkaan pelottava tai jännittävä elokuva. Elisen lapsuutta käsittelevä alku ja eräs matkalaukkuihin liittyvä kohtaus ovat onnistuneen karmivia, minkä lisäksi filmin päädemoni on häijy ilmestys, mutta muuten elokuva on vain täynnä kovia ääniä, jotka säpsäyttävät, mutteivät oikeasti pelota. Leffa viljelee laiskoja äkkisäikäytyksiä ja alkaa myös kierrättämään samanlaisia pelotteluja, kun se ei enää jaksa yrittää yhtään. Edellisissä Insidious-arvosteluissani olen kirjoittanut, etten erityisemmin pidä osioista, joissa hahmot menevät henkimaailmaan, sillä silloin elokuvat muuttuvat enemmän fantasiaksi ja kadottavat kauhun lähes kokonaan, ja sama tapahtuu tietty myös tässä. The Last Keyssä on jopa sarjan huonoin henkimaailmavisiitti. Loppuhuipennukseksi tarkoitettu osio tuntuu lopettavan yrittämisen kokonaan ja homma muuttuu naurettavan typeräksi. Lopun täytyy tietty myös yhdistää tämä leffa alkuperäiseen Riivattuun, jolloin katsojasta alkaa tuntua, että Elisen oma tarina olikin lopulta pelkkä pohjustus sarjan avauselokuvalle.




Tätä katsoessa tulee kyllä usein ikävä sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjannutta James Wania. Uusi ohjaaja Adam Robitel ei ole mitään kauhunero-Waniin verrattuna. Robitel hyödyntää kaikkein kliseisimpiä äkkisäikäytyksiä, joissa äänitehosteissa väännetään nupit kaakkoon. Robitelilla on vaikeuksia pitää pakettia kasassa ja lopulta hän epäonnistuukin. Sentään Insidious: The Last Key on oivallisesti kuvattu, minkä lisäksi kauhutalon lavasteet ja demonien maskeeraukset ovat tyylikkään karmivat. Valaisussa on paikoitellen ongelmia ja vaikka filmiä katsoisi illalla pimeässä huoneessa, verhot ikkunoiden peittona, on silti välillä vaikea saada selvää, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Parit digiefektit ovat hieman silmiinpistävät, mutta muuten elokuva sentään näyttää hyvältä. Joseph Bishara toimii tämänkin Insidiouksen säveltäjänä ja on saanut aikaiseksi joitain painostavia ääniä, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Yhteenveto: Insidious: The Last Key on harmillisen laiska ja epätoivoiselta tuntuva yritys jatkaa hyvin alkanutta kauhusarjaa. Isoimmat ongelmat löytyvät Leigh Whannellin huonosta käsikirjoituksesta, minkä on vaikea perustella olemassaoloaan. Whannell aloittaa kiinnostavia asioita, muttei osaa käsitellä niitä ja pilaa aika lailla kaiken rakentamansa. Filmi esitellään Elisen hahmotarinana, mutta se on lopuksi pelkkä pohjustus alkuperäiselle Riivatulle. Tarina saa kummallisen käänteen puolessa välissä ja tuntuu lähtevän täysin erikoisiin suuntiin. Läpi leffan yritys katoaa kokonaan ja elokuva menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Vain parissa kohtaa elokuva onnistuu luomaan jännitystä, mutta muuten se luottaa pelkkiin tylsiin äkkisäikäytyksiin. Vähäinenkin tunnelma rikotaan huonolla huumorilla ja loppuhuipennus lässähtää laiskojen ratkaisujen vuoksi. Lin Shaye yrittää parhaansa, mutta hän kokee suuria vaikeuksia puhua Whannellin kirjoittamia kökkörepliikkejä luontevasti. Sentään itse demoni on karmiva ilmestys. Muuten Insidious: The Last Key on huono elokuva, mikä saa lähinnä pohtimaan, että jos Wan ei palaa ohjaajaksi, sarjan voisi jo lopettaa kokonaan. Näin tuskin käy, sillä kuten alussa kerroin, kyseessä on koko Insidious-sarjan menestynein osa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: The Last Key, 2018, Blumhouse Productions, Entertainment One, LStar Capital, Stage 6 Films


keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Arvostelu: Insidious: Chapter 3 (2015)

INSIDIOUS: CHAPTER 3



Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Stefanie Scott, Lin Shaye, Dermot Mulroney, Angus Sampson, Leigh Whannell, Hayley Kiyoko, Tate Berney, Ashton Moio, Jeris Poindexter, Phyllis Applegate ja Michael Reid MacKay
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuvat Riivattu (Insidious - 2010) ja Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) olivat isoja hittejä, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi lähes välittömästi toisen osan ilmestyttyä. Elokuvien päätähdet kuitenkin kokivat, ettei heidän tarinassaan ole enää mitään kerrottavaa, jolloin tekijät päättivät keskittyä uusiin hahmoihin. Wanilla oli kädet täynnä töitä Fast & Furious 7:n (Furious 7 - 2015) kanssa, joten hän ei pystynyt ohjaamaan jatkoa, jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin leffasarjan käsikirjoittaja Leigh Whannell. Kuvaukset alkoivat kesällä 2014 ja lopulta suomentamatta jäänyt Insidious: Chapter 3 sai ensi-iltansa kesällä 2015 (Suomeen filmi saapui vasta syksyllä suoraan Blu-rayna ja DVD:llä). Elokuva oli menestys ja sai kriitikoilta edellistä osaa paremman vastaanoton. Itse tutustuin Insidious-sarjaan keväällä 2016, kun katsoin sarjan avausosan Netflixistä. En kuitenkaan välittänyt siitä erityisen paljon, joten en katsonut sen jatko-osia. Kun Riivattu täytti nyt 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja pidin siitä enemmän kuin aiemmin, joten päätin myös vihdoin katsoa jatko-osat. Pari päivää sen jälkeen, kun olin katsonut Riivattu 2:n, katsoin Insidious: Chapter 3:n.

Muutama vuosi ennen Lambertin perheen tapausta nuori Quinn-tyttö yrittää ottaa yhteyttä kuolleeseen äitiinsä. Kun Quinn tajuaa, että hänelle vastaava henki ei olekaan hänen äitinsä, vaan jokin kauhea olento, hän tarvitsee meedio Elisen apua päästäkseen eroon tästä pahuudesta.

Insidious: Chapter 3 ei siis enää käsittele edellisistä osista tuttua Lambertin perhettä, vaan siinä esitellään uusi Brennerin perhe. Ja perheen tytär Quinn (Stefanie Scott) joutuu tällä kertaa erilaisten henkiolentojen höykytyksen kohteeksi. Quinnin äiti on kuollut, mikä antaa hyvin ymmärrettävän syyn sille, miksi tyttö haluaa ottaa yhteyttä kuolleisiin. Hahmolle yritetään luoda hieman muutakin taustatarinaa, mutta se tapahtuu aika kömpelösti. Quinnia ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu, mutta onneksi häntä näyttelevä Scott onnistuu roolissaan tarpeeksi hyvin, jotta hahmosta voi välittää. Ei Scott mitään huimaa roolityötä tarjoa, mutta hän on kuitenkin huomattavasti parempi kuin monien muiden kauhuelokuvien teininäyttelijät.




Quinnin perheeseen kuuluu isä Sean (Dermot Mulroney) ja pikkuveli Alex (Tate Berney). Isä yrittää epätoivoisesti pitää kotia pystyssä, muttei kuitenkaan vaikuta erityisen surulliselta vaimonsa kuoleman takia. Alkupäässä elokuvaa hahmoa käsitellään todella kummallisesti, eikä hän vaikuta lainkaan pidettävältä. Mulroneyn pökkelö roolityö ei myöskään auta asiaa, jolloin loppupäässä, kun isä nousee isompaan rooliin ja samalla hänestä tulee mukavampi, muutos tuntuu oudolta. Alex sen sijaan on lähes tarpeeton hahmo, joka näyttäytyy parissa kohtauksessa, mutta jolle ei keksitä loppupeleissä mitään tekemistä.
     Edellisistä elokuvista tuttu Lin Shaye palaa vanhan Elisen rooliin, jonka osuutta on kasvatettu huomattavasti. Filmi syventyy kiinnostavasti Elisen elämään ja tuo lisäsisältöä hänen tietämyksestään henkimaailmasta. Shaye onnistuu roolissaan paremmin kuin Riivattu 2:ssa ja on hieno ratkaisu, että yli 70-vuotiaasta näyttelijästä on tehty kauhuleffan sankarihahmo. Edellisistä osista tutut Specs (elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson) tekevät myös paluun, ja vaikka heitä hyödynnetään hauskasti, ovat heidän vitsinsä turhan pöhköjä ympärillä olevaan kauhuhenkeen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Quinnin ystävä Maggie (laulaja Hayley Kiyoko), Quinniin ihastunut naapurinpoika (Ashton Moio), sekä naapurissa asuva pariskunta Harry (Jeris Poindexter) ja höperö Grace (Phyllis Applegate). Kiyoko ja Moio ovat kelpo valinnat rooleihinsa, mutta heidän hahmonsa tuntuvat loppujen lopuksi aika turhilta, sillä jossain kohtaa he vain katoavat tarinasta. Edellisten osien ohjaaja James Wanin voi bongata teatterikoulun tuomarina.




Tämä elokuva on kauhuleffasarjan kolmas osa ja mikä pahinta, se on esiosa, joka ei sisällä vanhoja tuttuja päähenkilöitä. Kaikella logiikalla Insidious: Chapter 3:n pitäisi siis olla aika kehno tekele. Yllättäen kyseessä onkin suurimmaksi osaksi oikein kelpo kauhuelokuva, mikä jopa nousee Riivattu 2:n yläpuolelle! Sarjan edellinen osa oli mielenkiintoista jatkumoa, mikä sisälsi oivaa mysteerisyyttä, mutta mistä jäi uupumaan kunnon pelon tunne. Insidious: Chapter 3 nousee edeltäjänsä yläpuolelle helposti jo sen takia, että kyseessä on oikeasti karmiva ja paikoitellen pelottava filmi. Whannell on selvästi seurannut tarkkaan James Wanin puuhailua ja saanut aikaiseksi ihanan jännittäviä kohtauksia, mitkä pitävät katsojaa tiukasti otteessaan. Whannell onnistuu oikeasti luomaan karmivaa ilmapiiriä ja pidin todella paljon siitä, kuinka rauhallisesti hän tuo kauhuelementtejä mukaan tarinaan. Tapa, millä Whannell esittelee tämänkertaisen demonin, "miehen, joka ei kykene hengittämään", on erinomainen ja saa katsojan samantien pelkäämään päähenkilön puolesta. Kohtaukset, joissa hahmot seuraavat hitaasti demonin jättämiä mutaisia jalanjälkiä, ovat hyvinkin tiivistunnelmaisia ja katsojana odottaa jännittyneenä, milloin olento hyökkää hahmojen kimppuun.

Harmillisesti siinä, missä leffasta löytyy selkeät hyvät puolensa, on siinä myös selkeitä heikkouksia. Elokuvan ensimmäisen tunnin ajan pidin filmiä kelpo kauhukertomuksena, mikä sai oikeasti jännittämään, mutta valitettavasti viimeisen puolen tunnin aikana tunnelma alkaa kärsimään. Vaikka pidinkin suuresti hengitysongelmaisen demonimiehen ällöttävistä maskeerauksista, häntä näytetään huipennuksessa liian paljon, jolloin hänen karmivuutensa katoilee. Leffan päätyttyä jää myös harmittamaan, ettei elokuva syvenny yhtä hyvin demoniinsa kuin edelliset osat ja avaa tämän taustoja, sillä kyseessä on aidosti kiehtova mörrimöykky. Huipennuksen tasoa laskee myös tahaton koomisuus. Ihan edellisen osan hölmöilyihin elokuva ei vajoa, mutta on silti aika naurettavaa nähdä, kun Elise, iäkäs rouva, vetää demoneita turpaan. Tämä saattaa ideana kuulostaa siistiltä, mutta itse leffassa kaiken karmivuuden keskellä se tuntuu lähinnä huvittavalta ja parissa kohtaa nauroinkin jopa ääneen. Elokuva kärsii myös siitä, ettei se uskalla keskittyä täysillä omaan tarinaansa, vaan muutamassa kohtaa Whannell on kokenut tarvetta lisätä turhankin selviä viittauksia edellisiin leffoihin. Pari nopeampaa viittausta siellä täällä ei haittaa, mutta kun hahmot käyvät keskustelua, mikä ei liity tähän tarinaan millään tavalla, vaan minkä tarkoitus on ainoastaan saada katsojat muistamaan edellisten Insidious-filmien juonikuvioita, tuntuvat lisäykset tökeröiltä. Näiden kohtausten keston ajan elokuva olisi voinut hyödyntää selventääkseen astmaatikkomörkönsä taustoja.




Insidious: Chapter 3 on siis pääosin menevä esikoisohjaus Leigh Whannellilta. Kuitenkin kun kyseessä on esikoisohjaus, hän olisi voinut siirtää käsikirjoitusvastuuta jollekulle toiselle. Whannellin teksti on suurimmaksi osaksi ajasta sujuvaa, mutta mukaan mahtuu typeriäkin repliikkejä, minkä lisäksi huipennusta olisi voinut miettiä uudestaan. Kuvaukseltaan tämäkin Insidious-leffa on taidokkaasti toteutettu. Leikkauskin on sujuvaa, eikä elokuvasta toisaalta tarvitsisi karsia muuta pois kuin pari turhaa kohtausta, missä viitataan muiden osien tapahtumiin. Valaisu on jälleen tyylikästä - etenkin henkimaailmassa. Maskeeraukset ovat tosiaan karmivasti toteutetut, minkä lisäksi lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä. Äänimaailmassa pidän todella paljon siitä, että vaikka elokuva sisältää enemmän tavanomaisempia äkkisäikäytyksiä kuin edelliset osat, ääniefektit pysyvät maltillisina, eikä jokaista böötä säestä hirveän kova ääni. Joseph Bishara on säveltänyt tämänkin osan musiikit ja tehnyt muuten hyvää jälkeä, mutta muutamassa kohtaa kuultavat taustarummut särähtävät hieman korvaan.

Yhteenveto: Insidious: Chapter 3 on edellistä osaa parempi kauhuleffa, mutta jättää viimeisen puolen tunnin takia vielä toivomisen varaa. Elokuvan ensimmäinen tunti on mukavan jännittävää tunnelmointia, mikä sisältää oikeasti karmivia ja inhottavia hetkiä. "Mies joka ei pysty hengittämään" on ällöttävä ilmestys, mutta demonin näyttämistä olisi voinut hillitä loppupäässä. Näyttelijät tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä, etenkin Stefanie Scott ja Lin Shaye, joka vakuuttaa roolissaan paremmin kuin aiemmin. Dermot Mulroney on kuitenkin aika kehno isäroolissa, miksi onkin harmillista, että hahmo nousee isosti esille huipennuksessa. Loppujen lopuksi elokuvan suurin ongelma on kuitenkin se, kuinka ohjaaja Whannell on kokenut pakottavaa tarvittaa yhdistää elokuva sarjan aiempiin osiin. Tämä johtaa täysin turhiin kohtauksiin, mitkä eivät liity tähän tarinaan millään tavalla. Whannell olisi myös voinut jättää käsikirjoitusvastuun jollekulle toiselle tällä kertaa, sillä nyt hänellä on selkeästi ollut kädet liian täynnä hommia, mikä on johtanut hieman epätasaiseen lopputulokseen. Silti Insidious: Chapter 3 nousee Riivattu 2:n yläpuolelle. Kaverusten kanssa vietettävään kauhuleffailtaan filmi sopii todella hyvin ja tarjoaa useita ihanan karmivia hetkiä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Chapter 3, 2015, Sony Pictures International, Gramercy Pictures, Stage 6 Films, Entertainment One, Blumhouse Productions, Automatik