Arvostelu: Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023)

TROLLS: BÄNDI KOOSSA

TROLLS BAND TOGETHER

Ohjaus: Walt Dohrn

Pääosissa: Justin Timberlake, Anna Kendrick, Eric André, Kenan Thompson, Kid Cudi, Daveed Diggs, Troye Silvan, Camila Cabello, Amy Schumer, Andrew Rannells, Zosia Mamet, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Kunal Nayyar, Icona Pop ja Walt Dohrn

Genre: animaatio, musikaali, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls (2016) oli taloudellinen jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Korona-aikana julkaistu Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020) oli teatterikierroksellaan tappiollinen, mutta teki suuret voitot kotijulkaisun myötä, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Trolls Band Together, eli suomalaisittain Trolls: Bändi koossa on saapunut elokuvateattereihin. Omasta mielestäni ensimmäinen Trolls on DreamWorksin huonoin leffa ja vaikka Maailmankiertue oli mielestäni siihen verrattuna parannus, jäi se todella keskinkertaiseksi tapaukseksi. Odotukseni olivat matalat kolmososaa kohtaan, mutta päätin silti käydä katsomassa sen muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Risu ja Poppy lähtevät pelastamaan Risun veljiä, entisen poikabändi BroZonen jäseniä katalilta artistipyrkyrisisaruksilta, Velvetiltä ja Veetiltä, jotka aikovat varastaa heidän laulutaitonsa.

Tuttu trollipari Risu (äänenä Justin Timberlake) ja Poppy (Anna Kendrick) tekevät jälleen paluun. Risu peruuttaa taas kerran hahmokehityksessään takaisin äksyksi tyypiksi, joka käy jo kolmatta kertaa läpi samanlaista kehityskaarta rennompaan suuntaan. Poppy taas pysyy samana ilopillerinä itsenään, ilman sen kummempaa kehitystä suuntaan tai toiseen. Siinä, missä kakkosleffa keskittyi enemmän Poppyyn, kolmosleffassa Risu nousee valokeilaan, kun hän lähtee pelastamaan veljiään, jotka kuuluivat ennen poikabändi BroZoneen. Näitä veljiä ovat poppoon keulahahmo John Dory (Eric André), Clay Spruce (Daveed Diggs), Clay (Kid Cudi) ja jo vangittu Floyd (Troye Sivan). Hahmot ovat selviä vertauskuvia Risua ääninäyttelevän Timberlaken entiseen poikabändiin, NSYNCiin.

     Elokuvassa tavataan myös muita vanhoja tuttuja, sekä uusia tuttavuuksia. Bergen-pariskunta Bridget (Zooey Deschanel) ja Runko (Christopher Mintz-Plasse) ovat menossa naimisiin, kun taas Mini Timantti (Kenan Thompson) pakottaa itsensä pelastusretkelle mukaan. Vastaansa hahmot saavat Velvetin (Amy Schumer) ja Veetin (Andrew Rannells), jotka haluavat nousta maailman kuuluisimmiksi artisteiksi. Ongelmana vain on, ettei sisaruksilla ole laululahjoja lainkaan ja he ovatkin kehittäneet katalan suunnitelman varastaa BroZonen talentit. Matkansa varrella Risu ja Poppy kohtaavat myös Viva-trollin (Camila Cabello), joka johtaa omaa trollilinnoitustaan. Sivuhahmot eivät ole kaksisia, erityisesti Mini Timantin käydessä kaiken aikaa hermoille muka-hauskoilla jutuillaan. Velvet ja Veeti eivät ole kummoiset pahikset, vaikka heidän häijy suunnitelmansa onkin ihan vekkuli.

Trolls: Bändi koossa ei valitettavasti jatka kakkososa Maailmankiertueen viitoittamaa suuntaa ylöspäin, vaan ottaa tasossaan takapakkia. Tekijöiden tarkoituksena on varmaan ollut luoda kaikkien aikojen hyvän mielen elokuva, joka hakkaa katsojansa niin täyteen pirteyttä, että elokuvanäytöksestä poistuisi muikea hymy huulillaan, tanssijalka vipattaen. Itselleni jatkuva hektisyys, yliampuva energisyys, toinen toistaan villimmät tanssinumerot, sekä räjähtävien värien ja kimalteiden tulva olivat lähinnä uuvuttavaa seurattavaa. Joo, taidanhan minä olla liian vanha tällaiseen ja kohderyhmälle, eli perheen pienimmille lapsille Bändi koossa on takuulla viihdyttävä paketti. Silti minua harmittaa, että aiemmin mahtaviakin koko perheen elokuvia, kuten Shrekin (2001), Madagascarin (2005), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) tehnyt DreamWorks-yhtiö sortuu tasaisin väliajoin tekemään tällaisia audiovisuaalisia ärsykkeitä, joilla on helppo höynäyttää rahaa lapsiperheiltä.

Edellisosien tapaan myös Trolls: Bändi koossa on aikamoinen huvipuistoajelu, joka pakottaa katsojansa ahmimaan hattaraa samaan aikaan, kun roikkuu pää alaspäin ja naaman edessä oleva tykki pamauttaa sateenkaariglitteriä päin näköä viiden minuutin välein. Ähky tähän kaikkeen iskee jo puolen tunnin kohdalla, mutta leffahan vain vääntää nuppejaan isommin kohti kaakkoa edetessään. Pääasiassa koheltamisesta koostuva huumori naurattaa varmaan perheen pienempiä, kun taas aikuiset saattavat löytää jotain hupia viittauksista vanhoihin poikabändeihin. Ja siis viittauksilla tarkoitan sitä, kun yksi hahmoista pohtii esityksen epäonnistumista sanoilla "emme olleet synkassa (NSYNC), joten meillä on vain yksi suunta (One Direction) jäljellä: syrjäkadut (Backstreet Boys)!" Kaikessa hektisyydessään ja tekopirteydessäänkin leffa on aika laiska.

Tämänkin Trolls-rainan ohjauksesta vastaa Walt Dohrn, jonka rakentama yliampuva energisyys alkaa tuntua yhä enemmän väkinäiseltä. Elizabeth Tippetin käsikirjoituksesta löytyy menevä tarina, joka kuitenkin peittyy toistuvien tai olemattomien hahmokaarten, sekä hutaisten laaditun kerronnan alle. Elokuvasarjaan ei tunnuta vieläkään keksivän sen syvällisempää sanomaa kuin että "jos kaikki olisivat kivempia toisiaan kohtaan, maailma olisi kivempi paikka". Visuaalisesti Trolls: Bändi koossa näyttää ihan hyvältä, joskin sen hurja värikkyys ja kimalteen määrä voi herkästi aiheuttaa päänsärkyä. Äänimaailma on myös mahdollisimman räiskyvä. Theodore Shapiron säveltämät musiikit eivät tälläkään kertaa nouse lainkaan esille, sillä elokuva on tungettu niin täyteen eri artistien kappaleita, kuten myös uusia lauluja musikaalinumeroita varten, joista isoin tärppi on NSYNCin ensimmäinen biisi yli kahteenkymmeneen vuoteen, Better Place. Kun Maailmankiertueessa yritettiin edes hieman tuoda mukaan musiikkia eri genreistä, on tylsää, kuinka pop-painotteista tämän leffan tarjonta on.

Yhteenveto: Trolls: Bändi koossa on perheen pienimpiä viihdyttävä energiapaukku, joka ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään kenellekään muulle. Aikuiselle sen jatkuva hektisyys ja päin näköä puskevat värikkäät ärsykkeet käyvät pian raskaaksi seurattavaksi, eikä ihme, jos teatterista poistuu päänsäryn, eikä hyvän mielen kanssa. Tarinassa olisi aineksia menevään koko perheen seikkailuun, mutta toteutus on uuvuttava jatkuvassa koheltamisessa ja mekastuksessa. Vähäiset syvyydet jäävät latteaksi peruskauraksi ja huumorikin on varsin laiskaa. Animaattorit ovat täyttäneet ruudun väriloisteella ja glitterillä, jolla yritetään harhauttaa katsojaa esimerkiksi siitä, että Risu tuntuu käyvän läpi samaa kehityskaarta uudestaan. Lopputulos on turhauttava ja elokuvaa on vaikea suositella kenellekään yli kymmenvuotiaalle. Ei siinä vielä mitään, jos leffa ei aliarvioisi lapsia näin pahasti. Elokuvan ainoa funktio tuntuu olevan se, että kun elokuvan pistää pyörimään, lapset saa puoleksitoista tunniksi pois pyörimästä jaloista. Niin ja tarjoaahan Trolls: Bändi koossa sentään NSYNC-faneille uuden kappaleen yli 20 vuoden odotuksen jälkeen. Sen toki voi kuunnella katsomatta itse elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trolls Band Together, 2023, DreamWorks Animation

Arvostelu: Bros (2022)

BROS

Ohjaus: Nicholas Stoller

Pääosissa: Billy Eichner, Luke Macfarlane, Ts Madison, Monica Raymund, Guillermo Díaz, Guy Branum, Amanda Bearse, Jim Rash, Bowen Yang, Miss Lawrence, Harvey Fierstein, Symone, Eve Lindley, Jai Rodriguez, Ben Stiller, Amy Schumer, Kenan Thompson ja Seth Meyers

Genre: komedia, romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Bros on yksi ensimmäisistä ison Hollywood-studion tekemistä homoelokuvista. Billy Eichner ryhtyi kirjoittamaan romanttista komediaa homomiehistä ja sai Universal Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 ja nyt Bros saa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että vihdoin olisi tulossa romanttinen hömppäkomedia, jossa nähtäisiin seksuaalivähemmistöjä pääosissa. Kuten kuitenkin harmillisesti saattoikin odottaa, elokuva kohtasi jo ennen ilmestymistään halveksuntaa ja sen lisäksi, että leffa on jo tuomittu taloudelliseksi flopiksi, on se joutunut homofoobisten haukkujen kohteeksi. Itse kävin katsomassa Brosin Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä ja harmittelin, kun jopa kymmenen ihmistä poistui paikalta kesken leffan.

Sinkku radiojuontaja Bobby Lieber on juuri saanut pestin uuden HLBTQ+ -museon johtajana, kun hän kohtaa yökerhossa Aaron Shepardin. Miehet iskevät heti silmänsä toisiinsa, mutta voiko sitoutumisongelmaisten Bobbyn ja Aaronin suhteesta tulla mitään?

Käsikirjoittamisen ja tuottamisen lisäksi Billy Eichner näyttelee Brosissa myös pääroolia, Bobby Lieberiä. Bobby on sinkku radiojuontaja ja uusi HLBTQ+ -museon johtaja, joka ei kuitenkaan usko rakkauteen, eikä ole koskaan ollut parisuhteessa. Kaikki muuttuu, kun Bobby tapaa Luke Macfarlanen esittämän Aaron Shepardin, joka kokee myös sitoutumisongelmia ja hyppiikin mieluummin muiden pariskuntien sänkyleikkeihin mukaan kolmanneksi pyöräksi. Eichnerin ja Shepardin väliltä löytyy hyvin kemiaa ja he suoriutuvat osistaan oivallisesti, joskin Eichner on kirjoittanut Bobbysta paikoitellen todella raskaan persoonan. Kyyninen, sarkastinen ja muutenkin aika töykeä Bobby puhuu muille miten sattuu ja leffassa kestää, ennen kuin Bobby alkaa muovautua pidettävämmäksi tyypiksi.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Monica Raymund Bobbyn siskona Tinana ja Guillermo Díaz tämän miehenä Edgarina, Ts Madison, Jim Rash, Miss Lawrence, Eve Lindley ja Dot-Marie Jones HLBTQ+ -museon muina työntekijöinä, sekä Amanda Bearse Aaronin äitinä. Sivunäyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät varsin yksiulotteisiksi. Vaikka onkin hienoa, että Eichner on saanut taivuteltua Universalin roolittamaan leffan täyteen HLBTQ+ -yhteisöön kuuluvia näyttelijöitä, heidän hahmonsa rakentuvat lähes täysin heidän seksuaalisten identiteettiensä varaan, eikä heistä löydy oikein mitään muuta.

Vaikka odotinkin Brosin näkemistä kiinnostuneena, täytyy myöntää, etten kokenut elokuvan traileria erityisen hauskaksi. Elokuvan nähtyäni voin kuitenkin ilolla todeta, että toisin kuin yleensä, tällä kertaa parhaita vitsejä ei ole pistetty jo traileriin, vaan ne on säästetty itse leffaan. Toki mukaan mahtuu trailerista tutut heikommat vitsit, mutta meno on pääasiassa lystikkäämpää kuin mainonta antoi ymmärtää. Hauskimmillaan Bros on suorastaan hulvaton ja siitä löytyy muutamia tehokkaita täsmäläppiä, jotka saavat nauramaan makeasti. Mukana on paljon vitsiä HLBTQ+ -yhteisöistä ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvista stereotypioista. Elokuva piikittelee osuvasti seksuaalivähemmistöjen asemaa elokuvahistoriassa ja kuinka monet tunnetuimmista homoelokuvista ovat enemmänkin heteroyleisölle tehtyjä, Oscar-pystejä havittelevia tragedioita. Leffoja ei nimellä mainita, mutta kun puhutaan Benedict Cumberbatchin tähdittämästä homocowboy-elokuvasta, ei vaadita mitään rakettitiedettä, jotta osaa päätellä, mistä puhutaan.

Tämä on myös yksi syy, miksi odotin elokuvan näkemistä. Vaikka joukosta löytyykin onnistujia ja Cumberbatchin tähdittämä The Power of the Dog (2021) onkin mainio, olen ollut jo pitkään kyllästynyt siihen, että homot esitetään toistuvasti vain taiteellisissa elokuvissa, joissa tarinat lähinnä vellovat draamassa. On ilahduttavaa nähdä ehta romanttinen hömppäkomedia, missä on tällä kertaa seksuaalivähemmistöjä päärooleissa. Vaikka mukana onkin ihmissuhdedraamaa, elokuva ei rakennu seksuaalivähemmistöjen kokeman syrjinnän ja kurjuuden varaan, vaan siitä löytyy aitoa iloa, riemua ja hyväksyntää. Muutamia heterohahmoja ei esitetä syrjivinä ja inhottavina, vaan lähinnä tukevina ja ymmärtävinä. Pidin myös siitä, ettei leffa paljoa pidättele itseään. Elokuvassa tuodaan esille, että homomiehet ovat erittäin seksuaalisia tapauksia ja leffa sisältääkin useita peitonheilutteluja, sekä kosolti ronskia kielenkäyttöä. Leffa yhdistääkin oivallisesti höttöistä ja siirappista romanttisuutta ja härömpää huumoria.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Kuten jo totesin, päähenkilö Bobby on erityisesti elokuvan alkupuoliskolla raskas tyyppi, josta on välillä vaikea tykätä. Sivuhenkilöt jäävät turhan yksiulotteisiksi ja toivoin, että heistä löytyisi muitakin puolia kuin pelkkä heidän seksuaalinen identiteettinsä. Se saa heidät näyttämään liian karikatyyreiltä, kun muuten filmi tuntuu sanovan, että seksuaalivähemmistöjen edustajista löytyy paljon enemmänkin. Bros on myös liian pitkä elokuva. Kestoa on likimain kaksi tuntia ja siinä on ainakin kymmenisen minuuttia tai vartti liikaa. Jos monista hahmoista ei saa tämän enempää irti, olisi pituutta voinut tiivistää ytimekkäämmäksi.

Elokuvan on ohjannut Nicholas Stoller, joka on aiemmin tehnyt mm. komediat Forgetting Sarah Marshall (2008) ja Naapurit (Neighbors - 2014). Stoller rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja pitää filmiä hyvin kasassa. Hänen ja Eichnerin työstämä käsikirjoitus voisi olla napakampi pituudeltaan ja kaksikko olisi voinut tuoda sivuhahmoihin lisää puolia. Joitakin katsojia voi myös häiritä tekstin kliseisyys ja ennalta-arvattavuus, mutta itse taas pidin siitä, kuinka tuttuja romanttisten komedioiden latuja Bros kulkee. Dialogi on usein todella hupaisaa kuunneltavaa. Leffa on hyvin kuvattu ja leikattu. Äänimaailma on toimivasti työstetty, joskin Marc Shaimanin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Bros on kelpo romanttinen komedia, joka parhaimmillaan naurattaa erittäin makeasti. Elokuvasta löytyy ongelmansa, kuten paikoitellen raskas päähenkilö Bobby (jota Billy Eichner kuitenkin näyttelee hyvin), turhan yksiulotteisiksi jäävät sivuhahmot ja liian pitkä kesto, mutta muuten filmi viihdyttää erittäin passelisti. Romanttinen puoli on oivallisen höttöistä, mutta samalla elokuva uskaltaa olla varsin ronski huumorinsa suhteen. Aika lailla kaikki seksuaaliset suuntautumiset joutuvat jossain kohtaa naurun kohteeksi, mutta pilkkaa ei tehdä. Sen sijaan Hollywoodin aiemmat, palkintokalasteluun ja kurjuudessa vellomiseen syyllistyvät homoleffat joutuvat piikiteltäväksi. Bros keskittyy enemmän riemuun ja rakkauteen, ja elokuvasta jää hyvä fiilis. Tarina kulkee kliseisiä latuja, mutta eipä se haittaa. On vain hyvä, että joku iso studio on vihdoin tehnyt ehdan romanttisen komedian, jossa seksuaalivähemmistöt ovat muutakin kuin se perinteinen naispäähahmon homobestis. Suosittelenkin elokuvaa lämpimästi kaikille seksuaalivähemmistöihin kuuluville, sekä heitä tukeville. Bros on harmillisesti osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi maailmalla. Eichner itse on syyllistänyt heteroja, mutta itse koen ongelmaksi leffan vähäisen markkinoinnin, sekä huonon julkaisuajankohdan. Miksi ihmeessä seksuaalivähemmistöjen tähdittämä romanttinen komedia julkaistiin halloweenin aikaan, eikä ystävänpäivänä tai kesällä Priden aikaan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bros, 2022, Universal Pictures, Apatow Productions, Stoller Global Solutions

Arvostelu: Jättiläiskoira Clifford (Clifford the Big Red Dog - 2021)

JÄTTILÄISKOIRA CLIFFORD

CLIFFORD THE BIG RED DOG

Ohjaus: Walt Becker

Pääosissa: Darby Camp, Jack Whitehall, Tony Hale, Sienna Guillory, David Alan Grier, Izaac Wang, Russell Wong, Kenan Thompson, Paul Rodriguez, Horatio Sanz, Mia Ronn ja John Cleese

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Clifford the Big Red Dog, eli suomalaisittain Jättiläiskoira Clifford perustuu Norman Bridwellin lastenkirjoihin Clifford-koirasta, joita hän kirjoitti jopa 80 kappaletta vuodesta 1963 aina kuolemaansa asti vuonna 2015. Kirjojen pohjalta oli tehty jo useampi animaatiosarja ja keväällä 2012 Universal Pictures ja Illumination Entertainment ilmoittivat tekevänsä elokuvasovituksen. Illumination kuitenkin jätti leffan ja lopulta projekti siirtyi Paramount Picturesille vuonna 2016. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään pariinkin otteeseen, kunnes Jättiläiskoira Clifford lopulta ilmestyi maailmalla joulukuussa 2021. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta, lähinnä koska leffaa näytettiin melkein pelkästään suomeksi dubattuna. Kun Jättiläiskoira Clifford saapui vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen - tarkistettuani ensin, että elokuva olisi saatavilla alkuperäisellä englanninkielellä.

12-vuotias Emily-tyttö löytää punaisen koiranpennun löytöeläinten teltasta ja vie sen kotiinsa. Aamulla herätessään Emily huomaa, että Cliffordiksi nimetty pentu on kasvanut valtavan isoksi. Tyttö ja hauva päätyvät seikkailuun, kun Lyfegro-yhtiön häijy johtaja kiinnostuu Cliffordista.

Netflixin The Christmas Chronicles -elokuvista (2018-2020) tuttu Darby Camp näyttelee nuorta Emilyä, joka saa hoiviinsa punaisen koiranpennun, jolle Emily antaa nimeksi Clifford. Punainen turkki ei ole ainoa erikoinen asia Cliffordissa, sillä yhdessä yössä hauva kasvaa elefantin kokoiseksi! Emilyn täytyykin yrittää salailla uutta koiraansa äidiltään (Sienna Guillory) ja keksiä, mitä tehdä koiralle, joka rikkoo herkästi kaiken ympäriltään ja vaatii ruokaa siihen tahtiin, etteivät Emilyn viikkorahat ikinä riittäisi. Camp suoriutuu osastaan passelisti, tehden parempaa työtä kuin aiemmin mainituissa joulurainoissa. Hahmona Emily on varsin tyypillinen sadun päähenkilö, mutta toimiva silti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Emilyn hölmö eno Casey (Jack Whitehall), Emilyn luokkakaveri Owen (Izaac Wang), Emilyä kiusaava Florence (Mia Ronn), Emilyn ja hänen äitinsä asunnon isännöitsijä Packard (David Alan Grier), Lyfegro-firman ilkikurinen johtaja Tieran (Tony Hale), sekä salaperäinen herra Bridwell (John Cleese), jolta Emily saa Cliffordin. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee hilpeä Whitehall. Halen esittämä, Steve Jobsin tyyliä matkiva Tieran-pahis taas on elokuvan heikointa antia.

Jättiläiskoira Clifford osoittautui ihan sympaattiseksi lastenleffaksi. Se ei ole mitenkään yllätyksellisen erinomainen, kuten vaikkapa uudet Paddington-filmit (2014-2017), eikä se oikeastaan pahemmin hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta voisi se olla paljon huonompikin. Mistään vaikkapa Smurffien (The Smurfs - 2011) kaltaisesta tuotesijoittelufiaskosta ei todellakaan ole kyse. Jättiläiskoira Clifford on yksinkertaisen kivaa viihdettä, jonka parissa perhe voi passelisti viettää aikaa, mutta joka tuskin auttaa asiaa, jos kenelläkään perheessä on pahan luokan koirakuume meneillään. Vaikka olen itse kissaihminen henkeen ja vereen, täytyy myöntää, että hieman keskeneräisistä tietokonetehosteistaan huolimatta punainen Clifford-hauva on ihan söpö ilmestys, ja sen ja Emily-tytön seikkailu vie sujuvasti mennessään.

Tarina on täysin kelvollinen kliseineen kaikkineen ja pitää mielenkiintoa tarpeeksi onnistuneesti yllä läpi puolitoistatuntisen keston. Sekaan mahtuu paljon vauhtia ja kommellusta, mutta meno ei onneksi koskaan äidy miksikään typerryttäväksi mekastukseksi. Jo siinä mielessä kyseessä on astetta laadukkaampi moderni näytelty lastenleffa. Huumoria löytyy runsaasti ja aika ajoin myös aikuiskatsoja voi huomata hörähtävänsä ääneen - yleensä Casey-enon heitoille. Lapsille filmi tuottaa paljon riemua ja iso osa vanhemman ilosta syntyy varmasti jälkikasvun reaktioiden seuraamisesta.

Elokuvan on ohjannut Walt Becker, joka on aiemmin tehnyt mm. Alvin ja pikkuoravat: Reissussa (Alvin and the Chipmunks: The Road Chip - 2015), joten Beckerille ei ole uutta tehdä lastenleffaa oikeiden näyttelijöiden ja digitaalisesti toteutettujen eläinten kanssa. Becker pitää mukavaa tunnelmaa hyvin yllä, eikä mopo onneksi karkaa hänen käsistään. Jay Scherickin, David Ronnin ja Blaise Hemingwayn käsikirjoituksessa ei erityisemmin ole kehumista, mutta sentään kolmikko ei ole rakentanut kohtauksiaan kiusallisten tuotemainosten tai tanssinumeroiden varaan. Jättiläiskoira Clifford on sujuvasti kuvattu ja ihan menevästi leikattu kasaan. Lavasteet ja asut toimivat ja äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu John Debneyn musiikkeja myöten. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kummoiset ja vuonna 2021 ilmestyneeksi elokuvaksi itse Cliffordin voisi odottaa näyttävän tätä paremmalta.

Yhteenveto: Jättiläiskoira Clifford on sympaattinen hömppäseikkailu, jonka parissa koko perhe voi viihtyä ihan passelisti. Se ei tarjoa mitään erityistä ja ihmeellistä, mutta siitä löytyy mukavasti sydäntä ja lämpöä. Emily-tytön ja Clifford-hauvan välille muodostuva ystävyys on suloisesti rakennettu. Itse Clifford jättää toteutukseltaan toivomisen varaan ja on käsittämätöntä, että vuonna 2021 ilmestyneessä leffassa ei nähdä tämän parempia digiefektejä - etenkin kun tekijöille tarjoutui yli vuosi lisäaikaa parannella tehosteita. Myöskään elokuvan pahis, kiusallinen Steve Jobs -kopio Tieran ei vakuuta ja yleensä oiva Tony Hale tekee yhden uransa huonoimmista roolitöistä. Muut näyttelijät toimivat ihan hyvin osissaan, erityisesti hölmöä enoa esittävä Jack Whitehall. Lapsia elokuva varmasti riemastuttaa ja naurattaa ja voi aikuinenkin huomata hekottelevansa muutamalle vitsille. Jättiläiskoira Clifford ei onneksi syyllisty ärsyttävään tuotesijoitteluun tai äidy typerryttäväksi koheltamiseksi turhien tanssinumeroiden kera. Maailmasta löytyy paljon parempia lastenleffoja mutta myös paljon huonompiakin. Tämän jättihauvan seikkailut jäävät siihen välimaastoon oikein passeliksi kertakäyttöviihteeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clifford the Big Red Dog, 2021, Paramount Pictures, Entertainment One, Kerner Entertainment Company, Scholastic Entertainment, New Republic Pictures, Walden Media

Arvostelu: Yksin kotona - Oma koti kullan kallis (Home Sweet Home Alone - 2021)

YKSIN KOTONA - OMA KOTI KULLAN KALLIS

HOME SWEET HOME ALONE

Ohjaus: Dan Mazer

Pääosissa: Rob Delaney, Ellie Kemper, Archie Yates, Aisling Bea, Kenan Thompson, Tim Simons, Ally Maki, Pete Holmes, Chris Parnell, Andy Daly ja Devin Ratray

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 9

Macaulay Culkinin tähdittämä komedia Yksin kotona (Home Alone - 1990) oli jättihitti, joka on noussut vuosien varrella jouluklassikon asemaan. Jatko-osa Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) oli myös hitti, mutta eri näyttelijöiden ja työryhmän voimin tehty Yksin kotona 3 (Home Alone 3 - 1997) menestyi selvästi heikommin. Yksin kotona 4 (Home Alone 4: Taking Back the House - 2002) ja Yksin kotona 5 (Home Alone: The Holiday Heist - 2012) tehtiinkin suoraan televisioesitykseen ja ne saivat täyslyttäyksen alkuperäisen filmin faneilta. Kesällä 2019 Disney ilmoitti työstävänsä uutta Yksin kotona -elokuvaa suoratoistopalveluunsa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin kuukautta myöhemmin keskeyttämään puoleksi vuodeksi koronaviruspandemian takia. Lopulta Home Sweet Home Alone, eli suomalaisittain Yksin kotona - Oma koti kullan kallis (tai myös käytetty, aivan kamala "Poissa hyvä, YKSIN KOTONA paras") saatiin valmiiksi ja nyt elokuva on julkaistu Disney+ -palvelussa. Itse pidän todella paljon kahdesta ensimmäisestä Yksin kotona -leffasta ja koen, että kolmonenkin on vielä ihan siedettävä, mutta inhoan neljättä osaa suuresti, enkä ole vieläkään suostunut katsomaan viidettä. Tuuminkin pitkään, että jätän myös Yksin kotona - Oma koti kullan kalliin väliin, mutta lopulta päädyin kuitenkin pistämään sen pyörimään.

Jeff ja Pam McKenziellä menee taloudellisesti huonosti ja heidän ainoa pelastuksensa voisi olla Jeffin äidiltä saatu 200 tuhannen dollarin arvoinen keräilyharvinaisuusnukke. Kuitenkin kun nukke katoaa, pariskunnan epäilyt kohdistuvat lähistöllä asuvaan nuoreen Max-poikaan, joka viettää joulua yksin kotona, hänen perheensä unohdettua ottaa hänet lomamatkalle mukaan.

Jojo Rabbit -elokuvassa (2019) sivuroolissa ilahduttanut Archie Yates pääsee tähdittämään uutta Yksin kotona -elokuvaa Max Mercerinä, tämänkertaisena pojankloppina, jonka perhe unohtaa ottaa lomamatkalleen mukaansa. Maxilla on taipumusta päätyä ongelmiin ja tehdä asioita, joita ei pitäisi, mikä aiheuttaa aikamoisen selkkauksen. Valitettavasti hahmon kanssa ei ole onnistuttu, ei sitten yhtään. Yatesissa ei ole vikaa; hän tekee hommansa ihan sujuvasti ja sympaattisella innolla, mutta hänen hahmonsa on kirjoitettu ja ohjattu todella rasittavaksi nulikaksi, jonka puolella on vaikea olla. Tämä on heti suuri ongelma, sillä katsojanhan pitäisi kannustaa poikaa suojelemaan kotiaan ulkopuoliselta uhkalta.

     Sen sijaan katsoja onkin McKenzien pariskunnan puolella. Rob Delaneyn ja Ellie Kemperin näyttelemät Jeff ja Pam McKenzie ovat taloudellisissa vaikeuksissa ja jopa aikeissa myydä kotinsa rahan vuoksi, kunnes Jeff saa tietää, että äidiltä peritty nukke onkin hurjan arvokas. Hahmojen tavoin myös katsojan syyttävä sormi osoittaa heti Maxia ja katsoja kannustaa McKenzieitä onnistumaan tavoitteessaan, ryöstämään penskalta nukkensa takaisin.

     Heidän lisäksi leffassa nähdään myös mm. Aisling Bea Maxin äitinä, Katie Beth Hall ja Max Ivutin McKenzien pariskunnan lapsina, Tim Simons Jeffin ärsyttävänä veljenä ja Ally Maki tämän vaimona, sekä Kenan Thompson McKenzieiden kiinteistönvälittäjänä. Alkuperäisen Yksin kotona -elokuvan fanit voivat myös bongata tutun näyttelijän joukosta...

Yksin kotona - Oma koti kullan kallis ei onneksi ole samanlainen ällöttävä mätäpaise kuin sarjan neljäs elokuva, mutta on se silti todella huono ja ennen kaikkea täysin turha tekele. Paikoitellen on vaikea sanoa, onko elokuvaa työstäessä edes haluttu lähteä tekemään uutta Yksin kotona -filmiä, sillä välillä leffa yrittää päästä mahdollisimman kauas siitä, mitä leffasarja edustaa. Monet sarjalle tutut puolet ovat mukana kiusallisen väkinäisesti. Maxin jääminen yksin kotiin on tönkösti toteutettu ja juurikin sellainen "tämän on nyt pakko tapahtua" -juttu. Tuttuja asioita on paljon seassa, mutta ilman minkäänlaista intoa ja paloa. Tyhjänpäiväistä rahastusta katsoessa käy pakostikin sääliksi mukana olleita. 

Elokuvan katsominen on hyvin vaikeaa, kun katsojalle asetetaan kummallinen lähestymistapa tarinaan. On todella yllättävää, kuinka Maxista tehdään periaatteessa tarinan roisto ja katsoja löytää itsensä pojan taloon tunkeutuvan pariskunnan tiimistä. Tämä johtaa siihen, että kun luvassa on elokuvasarjalle perinteinen murtovarkauskohtaus, jossa poika on asetellut kotinsa täyteen erilaisia ansoja, katsoja ei halua nähdä murtautujille käyvän huonosti. Päinvastoin. Katsoja haluaa nähdä, että pariskunta löylyttää muksua oikein kunnolla. Katselukokemus on turhauttava, eikä turhautumista yhtään auta, kun yksi hahmoista katsoo televisiosta elokuvaa (mikä on jonkinlainen scifiversio alkuperäisen Yksin kotona -leffan feikkileffasta "Angels with Filthy Souls") ja toteaa, että miksi vanhoista klassikoista tehdään näitä turhia uusia versioita, sillä eivät ne koskaan pääse alkuperäisen tasolle. No niinpä!

Oikea tunnelma on myös täysin kadoksissa. Elokuva pyrkii olemaan täysin päätöntä ja helppoa hömppää, mutta se käy jopa raskaaksi kohtauksissa, joissa mekastetaan ja kohelletaan mahdollisimman vauhdikkaasti ja äänekkäästi. Hauskaksi leffaa ei oikein voi kutsua ja monille myötähäpeällisille komediayrityksille vain pyörittelee silmiä. Lämmintä joulumieltäkään se ei onnistu tarjoamaan. Joulu esiintyy leffassa lähinnä kapitalistisena rahastuksena kirkkain ja värikkäin valoin. Alkuperäisen filmin ymmärrys perheen merkityksestä tämän keskellä on yritetty ympätä mukaan hätäisesti ja tietty epäonnistuen. Ohjaaja Dan Mazer ja käsikirjoittajat Mikey Day ja Streeter Seidell tekevät todella kömpelöä ja laiskaa työtä. Jos Yksin kotona -elokuvasarjaa oli ihan pakko jatkaa, olisiko hommaan voitu pestata sellaiset ihmiset, jotka edes vaikuttavat kunnioittavan alkuperäistä filmiä?

Tekniseltä puolelta elokuvasta näkyy, että se tehtiin suoratoistopalveluun. Siitä puuttuu tietty elokuvallisuus ja usein ulkoasusta tulee enemmän mieleen televisiosarja. Kuvaus on toisaalta pätevää, mukana on hyviä lavasteita, asuja ja äänitehosteitakin, mutta tietty halpuus paistaa läpi. Leikkaus on paikoitellen tönkköä, eivätkä efektitkään vakuuta. Musiikit säveltänyt John Debney kierrättää pääasiassa John Williamsin melodioita alkuperäisestä leffasta, tuomatta oikeastaan mitään uutta sekaan. Välillä juurikin nämä musiikit ovat ainoa muistutus siitä, että katsot Yksin kotona -leffaa.

Yhteenveto: Yksin kotona - Oma koti kullan kallis on erittäin huono yritys herättää kauan sitten kuollutta elokuvasarjaa takaisin henkiin. Kaikki tutut Yksin kotona -jutut on väkisin ja sieluttomasti tungettu mukaan ja leffaa on suorastaan ilotonta katsoa. Huumori aiheuttaa lähinnä myötähäpeällisiä tuhahduksia ja muutenkin elokuva turhauttaa isosti. Turhauttavinta on elokuvan katsojalleen kettuileva asenne ja selvä tieto siitä, että kyseessä on pelkkä rahastusraina, jolla höynäyttää hyväuskoisia ja nostalgiannälkäisiä faneja. Tarina on surkeasti kyhätty ja katsoja suorastaan pakotetaan kannustamaan murtovarkaita yksin kotona lojuvan pojan sijaan. Katsoja jopa haluaa nähdä pojan saavan köniinsä. Archie Yates on sympaattinen valinta nuoreksi Maxiksi, joten on sääli, kuinka rasittava kakara hahmosta on kirjoitettu. Joulun tunnelmaa ei löydy ja leffa äityy usein vain tylsäksi ja ärsyttävän äänekkääksi koheltamiseksi. Yksin kotona - Oma koti kullan kallis -elokuvaa ei voi suositella kenellekään. Parempi vain katsoa alkuperäinen Yksin kotona uudestaan. Se kun on aidosti loistava perheleffa, jonka voi sujuvasti katsoa vaikka jok'ikinen joulu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Home Sweet Home Alone, 2021, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment

Arvostelu: Ihmeiden puisto (Wonder Park - 2019)

IHMEIDEN PUISTO

WONDER PARK

Ohjaus: Dylan Brown
Pääosissa: Brianna Denski, Mila Kunis, Ken Hudson Campbell, Kenan Thompson, Ken Jeong, John Oliver, Norbert Leo Butz, Oev Michael Urbas, Matthew Broderick ja Jennifer Garner
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Wonder Park, eli suomalaisittain Ihmeiden puisto on Paramountin ja Nickelodeonin animaatioelokuva vuodelta 2019. Elokuvan teko alkoi vuonna 2014 ja se lähti liikkeelle työnimellä "Amusement Park", eli suomeksi "Huvipuisto". Näyttelijät roolitettiin ja ohjaajaksi valittiin Pixar-yhtiön entinen animaattori Dylan Brown, joka kuitenkin sai potkut loppuvaiheessa tuotantoa vuonna 2018, kun häntä syytettiin epämiellyttävästä käytöksestä naistyöntekijöitä kohtaan. Elokuva oli kuitenkin niin lähellä valmiutta, ettei Brownia päätetty korvata, vaan leffa tehtiin muun työryhmän kanssa loppuun. Ihmeiden puisto sai ensi-iltansa keväällä 2019, mutta se ei ollut toivottu menestys, eikä se saanut kummoisia arvosteluja kriitikoilta. Itse jätin leffan väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä se oli katsottavissa vain suomeksi dubattuna ja minä haluan aina katsoa leffat alkuperäisellä kielellä. Kun Ihmeiden puisto vihdoin saapui Blockbusterin valikoimaan, tarkistin, että siitä löytyy englanninkielinen puhe ja katsoin sen sieltä.

Nuori June-tyttö on pienestä pitäen rakentanut kotiinsa fantasiahuvipuistoa, Ihmemaata. Eräänä päivänä June on kävelemässä metsässä, kun hän huomaa päätyneensä aitoon Ihmemaahan, mitä asuttavat hänen luomansa mielikuvitushahmot. Ihmemaa ei kuitenkaan ole iloinen paikka, vaan synkkyys on laskeutumassa huvipuiston ylle ja Junen täytyy pelastaa se.

June (äänenä Brianna Denski) on reipas, päättäväinen ja kekseliäs tyttö, joka päätyy elämänsä seikkailuun Ihmemaassa (ei tosin samassa Ihmemaassa, missä Liisa seikkaili). Hahmon täytyy hyödyntää kaikkea nokkeluuttaan, jotta voi pelastaa luomansa maailman. Junen energia pitää leffaa jatkuvassa liikkeessä. Hän ei käy kertaakaan ärsyttäväksi, muttei hän silti kovin kaksinen hahmo ole. Leffan muihin hahmoihin verrattuna Junesta löytyy kuitenkin useampia puolia kuin vain yksi.
     Ihmeiden puiston muut hahmot ovat nimittäin todella yksiulotteisia. Junen lisäksi leffan muita ihmishahmoja ovat Junen vanhemmat (ääninä Matthew Broderick ja Jennifer Garner), jotka jäävät lopulta pelkiksi pintaraapaisuiksi, sekä Junen paras kaveri Banky (Oev Michael Urbas), joka ei onneksi lähde Ihmemaahan mukaan. Ihmemaassa June kohtaa jengiä johtavan villisika Gretan (Mila Kunis), uneliaan karhu Boomerin (Ken Hudson Campbell), hölmöilevät majavat Gusin (Kenan Thompson) ja Cooperin (Ken Jeong), säikykkään siili Steven (John Oliver), sekä Ihmemaahan uusia laitteita luovan apina Peanutin (Norbert Leo Butz). Lapsille yhden persoonan omaavat eläinhahmot ovat luultavasti pidettävän hassuja, mutta aikuinen jää kaipaamaan jotain enemmän.

Elokuva tuntuu muutenkin siltä kuin siinä ei olisi tarpeeksi sisältöä. Vaikka Ihmemaa-visiittiin ja siellä tapahtuviin asioihin on yritetty luoda syvempää merkitystä, jää leffa monin tavoin pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuvasta huomaa, että siitä on poistettu ohjaaja kesken tuotannon ja viimeistely on jäänyt mm. tuottajien tehtäväksi. Leffa ei ole eheä paketti, vaan siitä puuttuu pieniä palasia sieltä täältä. Kokonaisuus vaatisi vielä paljon hiomista, jotta lopputulos olisi oikeasti hyvä. Siitä kyllä löytyy aineksia ja potentiaalia mainioon seikkailuun, mutta tällaisena teos on vain keskinkertainen.

Yksi Ihmeiden puiston isoimmista ongelmista on, että sillä on aivan kauhea kiire. Leffalla on kestoa alle puolitoista tuntia ja se vaatisi ainakin kymmenisen minuuttia lisää, sillä hengitystilaa ei ole lähes lainkaan. Elokuva yrittää saada katsojan herkistymään yhdestä asiasta koskien Junen perhettä, mutta se ei onnistu, sillä leffalla ei tunnu olevan aikaa syventää perhettä tätä hetkeä varten. Katsojakin alkaa tarvitsemaan hengähdystaukoa ja välillä tekisi mieli tarkistaa, onko leffa vahingossa pistetty pikakelaukselle. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko Ihmeiden puisto jo käsikirjoituksessa tällainen kiitäjä, vai johtuuko tämä jälkituotannon pakotteesta tiivistää leffa niin lyhyeksi. Elokuva olisi huomattavasti parempi jo sillä, jos siihen lätkäistäisiin noin vartti, millä syvennettäisiin hahmoja ja annettaisiin Junen ja katsojan hengittää edes parin hetken verran. Kauhea kiire johtaa myös siihen, ettei Ihmemaata ehditä tutkia lähes ollenkaan, jolloin se ei nouse nimensä veroiseksi ihmeeksi. Vau-efektiä on siis turha odottaa. Lapsikatsojia elokuvan vauhdikkuus ei luultavasti haittaa ja heidät se saattaa jopa imaista hyvin mukaan seikkailuun, mutta aikuiselle Ihmeiden puisto voi olla hengästyttävä kokemus, missä tuntuu tapahtuvan paljon kaikenlaista, mutta jälkikäteen mietittynä siinä ei oikeastaan tapahtunut kovin paljoa kiinnostavaa tai merkittävää.

Ihmeiden puisto on kuitenkin visuaalisesti tyylikästä katseltavaa. Animaatiojälki on erittäin mainiota ja etenkin eläinten turkkien yksittäiset karvat luovat hurjan määrän tarkkoja yksityiskohtia. Vaikkei Ihmemaa tunnu ihmeelliseltä, on se kuitenkin hienon näköinen ilmestys ja sen hurjiin vuoristoratoihin hyppäisi mielellään kyytiin. Lisäksi leffa on todella värikäs, eli visuaaliselta puoleltaan se on onnistunut parhaiten. Vaikka Josh Appelbaumin ja André Nemecin kirjoittama tarina on kömpelösti rakennettu, on leffan seuraaminen miellyttävää puuhaa sen animaatiolaadun ansiosta. Leffasta erotettu ohjaaja Dylan Brown ei saanut nimeään leffan lopputeksteihin ja lopputuloksesta onkin sitten vaikea sanoa, mikä kaikki on Brownin panosta ja mikä on muiden tekijöiden työtä. Luultavasti Brown on saanut ainakin ohjattua näyttelijöitä ja saakin heidät, etenkin todella nuoren Denskin hyppäämään innokkaasti mukaan tarinaan. Harmi vain, että joku on temppuillut lopputuloksen kanssa niin, ettei katsoja millään pysty samaan innokkaaseen hyppyyn kuin Denski.

Yhteenveto: Ihmeiden puistossa olisi potentiaalia olla oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle, mutta erilaisten ongelmien vuoksi se jää hyvin keskinkertaiseksi rainaksi. Ohjaajan erottamisen kesken tuotannon huomaa kyllä elokuvasta ja lopputulos on selvä studion kasaama paketti. Kaikki vähänkin ylimääräinen ja vielä sitäkin enemmän on karsittu pois ja elokuvalla on kauhea kiire. Mihinkään ei ehditä keskittyä kunnolla, hahmot jäävät yksiulotteisiksi, eikä Ihmemaa todellakaan ole ihmeellinen paikka. Seikkailuun ei tunnu pääsevän mukaan ja juonenkuljetus on paikoitellen jopa hengästyttävää. Lapsikatsojia turbovauhti ei välttämättä haittaa, mutta aikuiskatsojan on vaikea pysyä mukana. Tätä vain vaikeuttaa se, kuinka vähän kiinnostavia tapahtumia leffassa lopulta on. Animaatiojälki on kuitenkin oivallista ja visuaalisen puolensa ansiosta elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Kyllä Ihmeiden puisto sopii passelisti lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan, mutta vasta, kun Pixarin, Disneyn ja DreamWorksin monet, paljon laadukkaammat teokset on katsottu ensin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wonder Park, 2019, Ilion Animation Studios, Midnight Radio, Nickelodeon Movies, Paramount Animation

Yhteistyössä

Arvostelu: The Grinch (2018)

THE GRINCH

Ohjaus: Yarrow Cheney ja Scott Mosier
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Cameron Seely, Rashida Jones, Kenan Thompson, Tristan O'Hare, Angela Lansbury ja Pharrell Williams
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

The Grinch perustuu Dr. Seussin kirjaan "How the Grinch Stole Christmas!" vuodelta 1957. Vuonna 1966 kirjan pohjalta tehtiin samanniminen lyhytanimaatio, joka oli erittäin suosittu amerikkalaisten lasten keskuudessa. Lähes 40 vuotta myöhemmin, vuonna 2000 Grinch-hahmo tuotiin valkokankaille Jim Carreyn esittämänä elokuvassa The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas). 2013 Illumination Entertainment -animaatioyhtiö ilmoitti tekevänsä uuden filmatisoinnin Dr. Seussin kirjasta, sillä yhtiö oli tehnyt leffan jo yhdestä kirjailijan teoksesta, Loraxin (Dr. Seuss' The Lorax - 2012). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja nyt uusi The Grinch on saanut ensi-iltansa. Itse en ole koskaan lukenut Dr. Seussin kirjaa tai katsonut vuoden 1966 lyhytanimaatiota, mutta pidän oudolla tavalla todella paljon Carreyn The Grinchistä. Sen yliampuvuus ja ällövärikkyys sopii täydellisesti jouluun, minkä lisäksi siitä löytyy yllättävänkin julmia vitsejä. Kun kuulin, että Illumination-yhtiö tekisi uuden filmin hahmosta, en erityisemmin pitänyt ajatuksesta, sillä en oikein välitä yhtiön supersuositusta Itse ilkimys -leffasarjasta (2010-). Sain kuitenkin hieman toivoa leffan onnistumiseen, kun huomasin, että yhtiön uudemmat animaatiot Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) ja Sing (2016) olivatkin erittäin hyviä teoksia. The Grinch ei kuitenkaan saanut kovin lämmintä vastaanottoa kriitikoilta tai katsojilta, joten menin hyvin varautunein mielin katsomaan sen.

Huu-kylän asukkaat valmistautuvat innokkaasti joulunviettoon, mutta korkealla vuorella asuva Grinch ei voi sietää koko joulua. Hän keksiikin ilkikurisen juonen pilatakseen kyläläisten juhlan.

Benedict Cumberbatch ääninäyttelee Grinchiä, vihreää ja ilkikurista tyyppiä, joka inhoaa joulua ja kaikkia sitä viettäviä. Grinch pitää yksinäisyydestä ja masentavista asioista, eikä hän voi sietää iloisia lauluja ja sukujuhlia. Kuitenkin jo leffan alkupäässä käy selville, että jokin Grinchin menneisyydessä on johtanut tällaiseen tilanteeseen ja vähän väliä elokuvan aikana nähdään, kuinka Grinch pysähtyy hetkeksi miettimään tekojaan. Näin hahmosta pyritään saamaan pidettävä myös jouluintoilijoiden keskuudessa. Eikä Grinch ole täysin yksin, sillä hänellä on kaverinaan koira Max, jota Grinch yrittää saada mukaansa pahoihin suunnitelmiinsa. Cumberbatchin ääni sopii erinomaisesti hahmolle, etenkin kaikista ilkeimmissä kohdissa, jolloin Cumberbatch pääsee leikittelemään häijyllä äänellään.
     Muita hahmoja leffassa ovat pieni huu-tyttö Cindy Lou (Cameron Seely), hänen hellä äitinsä Donna (Rashida Jones), joulusta intoileva herra Pikkelsbaum (Kenan Thompson), Huu-kylän pormestari (Angela Lansbury), sekä Cindy Loun paras kaveri Ruupertti (Tristan O'Hare). Pidin siitä, että Cindy Loulle on keksitty täysin erilainen juonikuvio kuin Carreyn The Grinchissä, mikä tuo jotain uutta vanhaan tarinaan. On vain harmi, ettei tämä juonikuvio ole erityisen kiinnostava, eikä ole myöskään itse Cindy Lou. Hahmon tarina tuntuu lähinnä venyttävän leffan kestoa puolentoista tunnin mittaan, kun pelkän Grinchin puuhailut eivät siihen riitä. Tarinan kertojana kuullaan Pharrell Williams, jolle on kirjoitettu Dr. Seussin teksteiltä kuulostavia riimisanaleikkejä, jotka eivät ole kuitenkaan läheskään niin hauskoja kuin kirjoittajat ovat selkeästi luulleet.

Yllättävää kyllä, pidin uudesta The Grinchistä enemmän kuin etukäteen ajattelin. Toisaalta en odottanut elokuvalta kovin paljon, joten odotusteni ylittäminen oli aika helppo saavutus. Ylitys ei myöskään tapahtunut kovin isosti, vaan vaikka pidin elokuvasta enemmän kuin luulin, on se silti vain ihan kiva. Jos Cindy Loun tylsähkön sivutarinan poistaisi leffasta ja se keskittyisi täysillä Grinchiin ja hänen hölmöilyihin ja ilkeilyihin, olisi filmi heti paljon parempi. Grinchin ollessa ruudulla pidin elokuvaa mainiona jouluanimaationa, joka saa katsojan mukavasti juhlamielelle, ja Huu-kyläläisten koristellessa kyläänsä, tekisi itsekin mieli mennä pistämään koti täyteen joulukoristeita. Grinchin negatiivisesta ajattelutavasta huolimatta leffasta löytyy lämmintä henkeä ja tunnelmaa. Elokuva on myös hauskempi kuin ajattelin. Trailerien vitsit eivät erityisemmin naurattaneet, mutta itse leffa sai minut onneksi hekottelemaan muutamaankin otteeseen. Useat vitsit perustuvat siihen, että Grinchiä sattuu, mikä naurattaa varmasti yhtä lailla sekä lapsia että aikuisia. Vanhemmilla tämä huumori luultavasti vanhenee nopeammin kuin lasten mielestä.

The Grinch onkin selvästi enemmän lasten makuun tehty kuin aikuisten. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Onhan se hienoa, että lapsille on tehty tällainen jouluhassuttelu, minkä aikuisetkin voivat sujuvasti katsoa. Kyseessä on huomattavasti silotellumpi leffa kuin Jim Carreyn The Grinch, missä Grinch söi jätteitä ja lasinsiruja, ja puhui itselleen todella psykoottisin tavoin. Carreyn versio on myös karmivampi ilmestys ja veikkaisin että nykypäivänä, kun monet vanhemmat haluavat suojella lapsiaan kaikelta vähänkin traumatisoivalta, Carreyn leffa ei ole enää sopiva lapsille. Animaatioyhtiöt eivät uskalla ottaa samalla lailla riskejä ja tehdä synkempää materiaalia, vaan elokuvista pitää tehdä hieman pumpulimaisia, jotta ne eivät varmasti loukkaa ketään. Tämä uusi The Grinch onkin täysin harmiton ja siinä mielessä kaikille sopiva filmi. Tarina kulkee nopealla temmolla eteenpäin, jottei lapsilla varmasti ole tylsää ja siihen on saatu hyvää sanomaa siitä, ettei joulu ole vain lahjoja, mikä on tärkeä opetus lapsille. Max ja eräs poro tuovat mukaan söpöyttä, muttei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla, vaan niin että aikuinenkin saattaa ostaa itselleen jommankumman pehmoleluna unikaverikseen.

Ehdottomasti parasta elokuvassa on sen animaatiojälki. Filmi on visuaalisesti todella hieno. Hahmot ovat oivallisen karikatyyrimaisia ja upeana yksityiskohtana voi huomata, että kaikkien naamaa peittää pieni karvakerros. Grinchin turkin yksittäiset karvat erottuvat selvästi, minkä lisäksi Huu-kylän näyttävä jouluilme on jopa kaunista katseltavaa. Koristeita on lisätty ympäri kylää ja kaukaa katsottuna yksityiskohtien määrä on järjetön. Harmi vain, ettei Michael LeSieurin ja Tommy Swerdlowin käsikirjoitus yllä läheskään samoihin sfääreihin. Kaksikko on työstänyt todella kiltin tarinan häijyine puolineen, mutta he ovat kokeneet suuria vaikeuksia keksiessään Cindy Loulle uutta juonikuviota, jolloin se todella tuntuu väkisin mukaan tungetulta. Kirjoittajat myös kiirehtivät liikaa ja ratkaisevat lopun liian helposti. Ohjaajakaksikko Scott Mosier ja Yarrow Cheney tekevät kuitenkin kelpo työtä tunnelman ja hauskuuttamisen kanssa. Äänimaailma on hyvin luotu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit ovat mainiot. Tyler, the Creatorin versio "You're a Mean One, Mr. Grinch" -kappaleesta on yllättävän toimiva, vaikkakin itseäni häiritsi hieman, että siinä lauletaan Grinchin inhottavan kellertävistä hampaista, vaikka ne ovat oikeasti kiiltävän puhtaat ja valkoiset.

Ennen The Grinchin alkua elokuvateattereissa näytetään lyhytelokuva "Yellow is the New Black", missä seikkailevat tietty Illumination-yhtiön suosikkiveijarit, eli minionit. Itse en erityisemmin välitä näistä keltaisista siansaksaa hölöttävistä urpohahmoista, mutta lyhäristä löytyy muutama ihan hassu hetki. Lapset varmasti nauttivat pätkästä enemmän kuin aikuiset, jotka hörähtävät lähinnä nokkelalle otsikolle.

Yhteenveto: The Grinch on ihan kiva joululeffa, mikä tarjoaa varmasti riemua perheen pienimmille. Asioita on siloteltu aiempiin versioihin nähden, jottei elokuva varmasti loukkaa tai traumatisoi ketään. Psykopaattimörököllin sijaan Grinch on lähinnä vain äksy ja ilkikurinen vihreä ukko. Benedict Cumberbatchin ääni sopii erittäin hyvin nimikkohahmolle ja hän leikittelee häijyissä kohdissa oivallisesti. Grinchin suunnittelemista ja sekoilemista katsoisi mielellään koko puolentoista tunnin ajan ja kyseessä olisikin luultavasti parempi teos, jos Cindy Loun ja hänen tylsän sivujuonensa poistaisi kokonaan. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos hienojen yksityiskohtiensa ja ihanan värikkyytensä ansiosta. Käsikirjoitusta olisi voinut vielä hioa, etenkin loppupäästä, mutta muuten The Grinch on oikein passeli valinta perheen yhteiseen joululeffahetkeen. Aikuiset ilahtuvat muutamasta hassusta vitsistä, mutta suurinta riemua tuottaa luultavasti nähdä, kuinka hauskaa lapsilla on. Viekää siis lapsenne katsomaan The Grinch ennen joulua ja juhlamieli on taattu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Grinch, 2018, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Perfect World Pictures