Arvostelu: Tiskirotat (Clerks - 1994)

TISKIROTAT

CLERKS

Ohjaus: Kevin Smith

Pääosissa: Brian O'Halloran, Jeff Anderson, Marilyn Ghigliotti, Lisa Spoonauer, Jason Mewes, Kevin Smith, Scott Mosier, Scott Schiaffo, Al Berkowitz, Walt Flanagan, Ed Hapstak, Pattijean Csik, Ken Clark, Ernest O'Donnell, Kimberly Loughlan ja Gary Stern

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Clerks, eli suomalaisittain Tiskirotat on ohjaaja Kevin Smithin esikoiselokuva. Smith kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen itse ja keräsi siihen rahoituksen mm. pyytämällä vanhemmiltaan lainaa, myymällä arvokasta sarjakuvakokoelmaansa ja käyttäessään vakuutusrahoja, jotka hän oli saanut tulvassa tuhoutuneesta autostaan. Hän onnistui keräämään elokuvaa varten noin 27 ja puoli tuhatta dollaria ja pieni budjetti muuttui jatkuvasti esteeksi. Yksi kohtaus oli liian kallis toteutettavaksi ja kunnollisten valojen hankkiminen olisi maksanut liikaa, jolloin elokuva päätettiin kuvata mustavalkoisena. Elokuva kuvattiin Smithin omassa työpaikassa, Quick Stop -kaupassa, missä hän sai kuvata vain öisin. Läpi kuvausten Smith ei nukkunut lähes lainkaan, tehdessään töitä kaupassa päivällä ja kuvatessaan leffaansa siellä läpi yön. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Tiskirotat sai ensi-iltansa lokakuussa 1994. Leffa oli minimaaliseen budjettiinsa verrattuna menestys ja se sai paljon kehuja katsojilta ja kriitikoilta. Nykyään Tiskirotat on noussut kulttimaineeseen. Itse katsoin elokuvan muutama vuosi sitten, oltuani itse asiassa jo katsonut jatko-osan Tiskirotat II (Clerks II - 2006). Tuolloin en elokuvasta piitannut, mutta nyt kun leffasarja on saamassa kolmannen osan, päätin antaa aiemmille uuden mahdollisuuden. Vuokrasinkin Tiskirotat eräänä kesäiltana.

Pienen kaupan myyjä Dante Hicks pyydetään vapaapäivänä töihin tuuraamaan työkaveriaan. Työpäivän aikana Dante ja hänen kaverinsa Randal kohtaavat erilaisia asiakkaita, pohtivat rakkauselämiään ja pelaavat jääkiekkoa kaupan katolla.

Suuri osa elokuvan näyttelijöistä tekee Tiskirotissa ensimmäisen leffaroolinsa. Brian O'Halloran näyttelee Dante Hicksiä, pienen Quick Stop -kaupan myyjää, joka suostuu vapaapäivänään raahautumaan töihin, vaikka hänellä olisi tärkeät kiekkotreenit tiedossa. Dante ei ole työntekijä reippaimmasta päästä ja hänestä näkyykin kyllästyminen duuniaan kohtaan. Varmasti lähes kaikki asiakaspalvelutyötä tehneet voivat elokuvan aikana samaistua Danteen. O'Halloran suoriutuu osastaan mainiosti, tulkiten hahmonsa turhautumista autenttisen tuntuisesti.

     Leffassa nähdään myös Jeff Anderson Danten rivona työkaverina Randalina, Marilyn Ghigliotti Danten tyttöystävänä Veronicana, Lisa Spoonauer Danten ex-tyttöystävänä Caitlinina, sekä Jason Mewes ja itse Kevin Smith kaupan ulkona hengailevina fanisuosikkeina Jayna ja Silent Bobina, jotka ovat myöhemmin saaneet omat elokuvansa. Sivunäyttelijätkin toimivat osissaan hyvin, joskin tämän ykkösleffan aikana kummastelin, kuinka Jaysta ja Silent Bobista tuli niin suosittuja? Anderson on erityisesti nappivalinta häröjä juttuja puhuvaksi Randaliksi, jota ei kiinnosta työnteko tuon taivaallista.

Tiskirotat toimi minulle todella paljon paremmin nyt uusintakatselulla kuin nuorempana. Tämä luultavasti johtuu siitä, että olen itsekin asiakaspalvelualalla, joten pystyin helpommin samaistumaan filmin hahmoihin ja tapahtumiin. Tarinallisesti elokuva ei tarjoa mitään maailmaa mullistavaa; se vain kuvaa yhtä työpäivää Danten elämästä. Draamaa tuodaan hieman Danten rakkauskuvioilla, sillä vaikka hän on yhdessä Veronican kanssa, hän haaveilee exänsä Caitlinin perään. Pääasiassa filmi on kuitenkin sitä, kun Dante ja Randal joutuvat kohtaamaan erilaisia asiakkaita ja siinä välissä he suoraan sanottuna vain jauhavat paskaa. Hahmojen välinen dialogi tuntuu täysin luonnolliselta, eikä suurella osalla heidän repliikeistään ole mitään tekemistä tarinan edistämisessä. Mukana on esimerkiksi muutaman minuutin väittely siitä, kumpi on parempi elokuva; Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) vai Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983)?

Elokuvan luontevuus ja todentuntuisuus syntyy selvästi siitä, että tämä työ on Kevin Smithille tuttua. Hän on kerännyt varmasti paljon omakohtaisia kokemuksia ja kärjistellyt niitä tekstiinsä. Hän on myös onnistuneesti seurannut aloitteleville elokuvantekijöille annettuja ohjeita siitä, että homma kannattaa pitää yksinkertaisena, eikä heti esikoistyössä kannata kurkotella kuuta taivaalta. Smith noudattaa myös neuvoa siitä, että kertoo tarinan jostain itselleen tutusta ja hyödyntää asioita ja ihmisiä, jotka tulevat hänelle mahdollisimman halvoiksi. Smithin rakentama yleishenki on mainion lupsakka ja leffa viihdyttää erittäin passelisti, naurattaen aika ajoin. Puolitoista tuntia kuluu vauhdilla ja Danten ja kumppaneiden kommelluksia katsoo mielellään lisääkin.

Projektin tärkeyden tekijälleen tietää siitä, että tunnetusti kovimman luokan nörtti suostui myymään kallisarvoisia sarjakuviaan leffan rahoittamista varten. Toki nykyään Smith on monimiljonääri ja ostanut kaiken takaisin, mutta voin vain kuvitella, kuinka tämä päätös on tuolloin kirpaissut ja pahasti. Vaikka Smith saikin kerättyä lähes 30 tonnia, ei sekään kaikkeen riitä - kuten kunnon valaistukseen. Valojen vuokraaminen olisi koitunut liian kalliiksi ja kaupan omat kattovalot aiheuttivat näyttelijöiden kasvoille kummallisia värejä, joten kuvaaja David Kleinin ehdotuksesta Smith päätti tehdä filmin mustavalkoisena. Tällainen hieman amatöörimäinen ja kotikutoinen tyyli istuu elokuvaan täydellisesti. Oivallisen visuaalisen ilmeen lisäksi myös äänimaailma toimii passelisti.

Yhteenveto: Tiskirotat on erittäin mainio ja hilpeä komediaelokuva, josta löytyy paljon samaistuttavia juttuja - etenkin jos on töissä asiakaspalvelualalla. Leffa on kaikin tavoin todella simppeli, mutta juuri siksi varsin tehokas. Tarina ei tarjoa mitään ihmeellistä, mutta eipä se haittaa, sillä näiden tykättävien hahmojen keskusteluja, väittelyitä ja naljailuja seuraa mielellään. Pientä draamantynkää mahtuu mukaan, mutta pääasiassa filmissä vain hassutellaan ja pidetään hyvää fiilistä yllä. Tulokasnäyttelijät suoriutuvat osistaan toimivasti ja ensikertalaiselokuvantekijä Kevin Smith hoitaa tonttinsa pätevästi. Pienen budjetin tuomat rajoitteet ovat johtaneet luovuuden venyttämiseen äärimmilleen, mikä taas johtaa ihailtaviin konsteihin. Rakeinen mustavalkokuva vain lisää elokuvan hassua viehätystä. Jos Tiskirottia ei ole vielä nähnyt, suosittelen lämpimästi sen katselua. Se toimi itselleni uusintakatselulla huomattavasti paremmin ja nyt odotankin näkeväni, kuinka isommalla budjetilla tehty jatko-osa iskee tällä kertaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clerks, 1994, View Askew Productions, Miramax

Arvostelu: The Grinch (2018)

THE GRINCH

Ohjaus: Yarrow Cheney ja Scott Mosier
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Cameron Seely, Rashida Jones, Kenan Thompson, Tristan O'Hare, Angela Lansbury ja Pharrell Williams
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

The Grinch perustuu Dr. Seussin kirjaan "How the Grinch Stole Christmas!" vuodelta 1957. Vuonna 1966 kirjan pohjalta tehtiin samanniminen lyhytanimaatio, joka oli erittäin suosittu amerikkalaisten lasten keskuudessa. Lähes 40 vuotta myöhemmin, vuonna 2000 Grinch-hahmo tuotiin valkokankaille Jim Carreyn esittämänä elokuvassa The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas). 2013 Illumination Entertainment -animaatioyhtiö ilmoitti tekevänsä uuden filmatisoinnin Dr. Seussin kirjasta, sillä yhtiö oli tehnyt leffan jo yhdestä kirjailijan teoksesta, Loraxin (Dr. Seuss' The Lorax - 2012). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja nyt uusi The Grinch on saanut ensi-iltansa. Itse en ole koskaan lukenut Dr. Seussin kirjaa tai katsonut vuoden 1966 lyhytanimaatiota, mutta pidän oudolla tavalla todella paljon Carreyn The Grinchistä. Sen yliampuvuus ja ällövärikkyys sopii täydellisesti jouluun, minkä lisäksi siitä löytyy yllättävänkin julmia vitsejä. Kun kuulin, että Illumination-yhtiö tekisi uuden filmin hahmosta, en erityisemmin pitänyt ajatuksesta, sillä en oikein välitä yhtiön supersuositusta Itse ilkimys -leffasarjasta (2010-). Sain kuitenkin hieman toivoa leffan onnistumiseen, kun huomasin, että yhtiön uudemmat animaatiot Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) ja Sing (2016) olivatkin erittäin hyviä teoksia. The Grinch ei kuitenkaan saanut kovin lämmintä vastaanottoa kriitikoilta tai katsojilta, joten menin hyvin varautunein mielin katsomaan sen.

Huu-kylän asukkaat valmistautuvat innokkaasti joulunviettoon, mutta korkealla vuorella asuva Grinch ei voi sietää koko joulua. Hän keksiikin ilkikurisen juonen pilatakseen kyläläisten juhlan.

Benedict Cumberbatch ääninäyttelee Grinchiä, vihreää ja ilkikurista tyyppiä, joka inhoaa joulua ja kaikkia sitä viettäviä. Grinch pitää yksinäisyydestä ja masentavista asioista, eikä hän voi sietää iloisia lauluja ja sukujuhlia. Kuitenkin jo leffan alkupäässä käy selville, että jokin Grinchin menneisyydessä on johtanut tällaiseen tilanteeseen ja vähän väliä elokuvan aikana nähdään, kuinka Grinch pysähtyy hetkeksi miettimään tekojaan. Näin hahmosta pyritään saamaan pidettävä myös jouluintoilijoiden keskuudessa. Eikä Grinch ole täysin yksin, sillä hänellä on kaverinaan koira Max, jota Grinch yrittää saada mukaansa pahoihin suunnitelmiinsa. Cumberbatchin ääni sopii erinomaisesti hahmolle, etenkin kaikista ilkeimmissä kohdissa, jolloin Cumberbatch pääsee leikittelemään häijyllä äänellään.
     Muita hahmoja leffassa ovat pieni huu-tyttö Cindy Lou (Cameron Seely), hänen hellä äitinsä Donna (Rashida Jones), joulusta intoileva herra Pikkelsbaum (Kenan Thompson), Huu-kylän pormestari (Angela Lansbury), sekä Cindy Loun paras kaveri Ruupertti (Tristan O'Hare). Pidin siitä, että Cindy Loulle on keksitty täysin erilainen juonikuvio kuin Carreyn The Grinchissä, mikä tuo jotain uutta vanhaan tarinaan. On vain harmi, ettei tämä juonikuvio ole erityisen kiinnostava, eikä ole myöskään itse Cindy Lou. Hahmon tarina tuntuu lähinnä venyttävän leffan kestoa puolentoista tunnin mittaan, kun pelkän Grinchin puuhailut eivät siihen riitä. Tarinan kertojana kuullaan Pharrell Williams, jolle on kirjoitettu Dr. Seussin teksteiltä kuulostavia riimisanaleikkejä, jotka eivät ole kuitenkaan läheskään niin hauskoja kuin kirjoittajat ovat selkeästi luulleet.

Yllättävää kyllä, pidin uudesta The Grinchistä enemmän kuin etukäteen ajattelin. Toisaalta en odottanut elokuvalta kovin paljon, joten odotusteni ylittäminen oli aika helppo saavutus. Ylitys ei myöskään tapahtunut kovin isosti, vaan vaikka pidin elokuvasta enemmän kuin luulin, on se silti vain ihan kiva. Jos Cindy Loun tylsähkön sivutarinan poistaisi leffasta ja se keskittyisi täysillä Grinchiin ja hänen hölmöilyihin ja ilkeilyihin, olisi filmi heti paljon parempi. Grinchin ollessa ruudulla pidin elokuvaa mainiona jouluanimaationa, joka saa katsojan mukavasti juhlamielelle, ja Huu-kyläläisten koristellessa kyläänsä, tekisi itsekin mieli mennä pistämään koti täyteen joulukoristeita. Grinchin negatiivisesta ajattelutavasta huolimatta leffasta löytyy lämmintä henkeä ja tunnelmaa. Elokuva on myös hauskempi kuin ajattelin. Trailerien vitsit eivät erityisemmin naurattaneet, mutta itse leffa sai minut onneksi hekottelemaan muutamaankin otteeseen. Useat vitsit perustuvat siihen, että Grinchiä sattuu, mikä naurattaa varmasti yhtä lailla sekä lapsia että aikuisia. Vanhemmilla tämä huumori luultavasti vanhenee nopeammin kuin lasten mielestä.

The Grinch onkin selvästi enemmän lasten makuun tehty kuin aikuisten. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Onhan se hienoa, että lapsille on tehty tällainen jouluhassuttelu, minkä aikuisetkin voivat sujuvasti katsoa. Kyseessä on huomattavasti silotellumpi leffa kuin Jim Carreyn The Grinch, missä Grinch söi jätteitä ja lasinsiruja, ja puhui itselleen todella psykoottisin tavoin. Carreyn versio on myös karmivampi ilmestys ja veikkaisin että nykypäivänä, kun monet vanhemmat haluavat suojella lapsiaan kaikelta vähänkin traumatisoivalta, Carreyn leffa ei ole enää sopiva lapsille. Animaatioyhtiöt eivät uskalla ottaa samalla lailla riskejä ja tehdä synkempää materiaalia, vaan elokuvista pitää tehdä hieman pumpulimaisia, jotta ne eivät varmasti loukkaa ketään. Tämä uusi The Grinch onkin täysin harmiton ja siinä mielessä kaikille sopiva filmi. Tarina kulkee nopealla temmolla eteenpäin, jottei lapsilla varmasti ole tylsää ja siihen on saatu hyvää sanomaa siitä, ettei joulu ole vain lahjoja, mikä on tärkeä opetus lapsille. Max ja eräs poro tuovat mukaan söpöyttä, muttei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla, vaan niin että aikuinenkin saattaa ostaa itselleen jommankumman pehmoleluna unikaverikseen.

Ehdottomasti parasta elokuvassa on sen animaatiojälki. Filmi on visuaalisesti todella hieno. Hahmot ovat oivallisen karikatyyrimaisia ja upeana yksityiskohtana voi huomata, että kaikkien naamaa peittää pieni karvakerros. Grinchin turkin yksittäiset karvat erottuvat selvästi, minkä lisäksi Huu-kylän näyttävä jouluilme on jopa kaunista katseltavaa. Koristeita on lisätty ympäri kylää ja kaukaa katsottuna yksityiskohtien määrä on järjetön. Harmi vain, ettei Michael LeSieurin ja Tommy Swerdlowin käsikirjoitus yllä läheskään samoihin sfääreihin. Kaksikko on työstänyt todella kiltin tarinan häijyine puolineen, mutta he ovat kokeneet suuria vaikeuksia keksiessään Cindy Loulle uutta juonikuviota, jolloin se todella tuntuu väkisin mukaan tungetulta. Kirjoittajat myös kiirehtivät liikaa ja ratkaisevat lopun liian helposti. Ohjaajakaksikko Scott Mosier ja Yarrow Cheney tekevät kuitenkin kelpo työtä tunnelman ja hauskuuttamisen kanssa. Äänimaailma on hyvin luotu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit ovat mainiot. Tyler, the Creatorin versio "You're a Mean One, Mr. Grinch" -kappaleesta on yllättävän toimiva, vaikkakin itseäni häiritsi hieman, että siinä lauletaan Grinchin inhottavan kellertävistä hampaista, vaikka ne ovat oikeasti kiiltävän puhtaat ja valkoiset.

Ennen The Grinchin alkua elokuvateattereissa näytetään lyhytelokuva "Yellow is the New Black", missä seikkailevat tietty Illumination-yhtiön suosikkiveijarit, eli minionit. Itse en erityisemmin välitä näistä keltaisista siansaksaa hölöttävistä urpohahmoista, mutta lyhäristä löytyy muutama ihan hassu hetki. Lapset varmasti nauttivat pätkästä enemmän kuin aikuiset, jotka hörähtävät lähinnä nokkelalle otsikolle.

Yhteenveto: The Grinch on ihan kiva joululeffa, mikä tarjoaa varmasti riemua perheen pienimmille. Asioita on siloteltu aiempiin versioihin nähden, jottei elokuva varmasti loukkaa tai traumatisoi ketään. Psykopaattimörököllin sijaan Grinch on lähinnä vain äksy ja ilkikurinen vihreä ukko. Benedict Cumberbatchin ääni sopii erittäin hyvin nimikkohahmolle ja hän leikittelee häijyissä kohdissa oivallisesti. Grinchin suunnittelemista ja sekoilemista katsoisi mielellään koko puolentoista tunnin ajan ja kyseessä olisikin luultavasti parempi teos, jos Cindy Loun ja hänen tylsän sivujuonensa poistaisi kokonaan. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos hienojen yksityiskohtiensa ja ihanan värikkyytensä ansiosta. Käsikirjoitusta olisi voinut vielä hioa, etenkin loppupäästä, mutta muuten The Grinch on oikein passeli valinta perheen yhteiseen joululeffahetkeen. Aikuiset ilahtuvat muutamasta hassusta vitsistä, mutta suurinta riemua tuottaa luultavasti nähdä, kuinka hauskaa lapsilla on. Viekää siis lapsenne katsomaan The Grinch ennen joulua ja juhlamieli on taattu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Grinch, 2018, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Perfect World Pictures