Arvostelu: Elektra (2005)

ELEKTRA

Ohjaus: Rob Bowman

Pääosissa: Jennifer Garner, Kirsten Prout, Goran Višnjić, Terence Stamp, Will Yun Lee, Colin Cunningham, Cary-Hiroyuki Tagawa, Chris Ackerman, Natassia Malthe, Edison T. Ribeiro, Bob Sapp, Laura Ward ja Jason Isaacs

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Elektra perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1981. Hahmo nousi nopeasti suosituksi ja hänestä ryhdyttiinkin tietty tekemään elokuvaa. Hahmon luonut Frank Miller pestattiin kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitus, Oliver Stone palkattiin ohjaajaksi ja Gabrielle Reeceä kaavailtiin nimikkorooliin, mutta nämä suunnitelmat kariutuivat 1990-luvulla. Kun Elektra-hahmon sisältänyt Daredevil-elokuva (2003) osoittautui taloudelliseksi hitiksi, Elektran oma leffa palautettiin tuotantoon, mutta uusin tekijöin ja kauhealla kiireellä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Elektra sai maailmanensi-iltansa 8. tammikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka ei saanut tienattua edes budjettiaan takaisin ja jota haukkuivat lopulta niin kriitikot, hahmon fanit kuin myös elokuvan päätähti Jennifer Garner. Itse katsoin Daredevilin lapsena, kun se tuli televisiosta ja pidin siitä tuolloin todella paljon, joten katsoin toki Elektran oman leffan heti, kun sain tietää sellaisen olevan olemassa. En kuitenkaan edes tuolloin pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa kuin ehkä kerran uudestaan. Daredevil-elokuva oli yksi ensimmäisistä leffoista, minkä arvostelin Elokuvan taikaa -sivulla, mutta tuolloin päätin jättää Elektran katsomatta. Nyt kun Elektra täyttää 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Henkiin herätetty Elektra päätyy suojelemaan isää ja tytärtä salamurhaajista koostuvalta Käsi-järjestöltä.

Jennifer Garner palaa rooliinsa Elektra Natchiosiksi, siitäkin huolimatta, että hahmo tapettiin Daredevil-elokuvassa ja ettei Garner olisi halunnut näytellä hahmoa uusiksi. Hän oli kuitenkin mennyt tekemään kahden elokuvan sopimuksen ja niinpä hänen oli pakko jatkaa Elektrana. Eikä hahmon kuolemakaan juuri haittaa, sillä kuten sarjakuvien fanit tietävät, harva Marvel-hahmo pysyy haudassaan. Garnerista voi huomata, ettei häntä juuri kiinnostanut roolissa jatkaminen, vaan hän hoitaa osansa tylsän yksi-ilmeisesti. Elokuva syventyy hieman enemmän Elektran menneisyyteen ja kuinka hän oppi taistelutaitonsa. Nyt nainen toimii salamurhaajana, kun hän saa tehtävän, joka muuttaa kaiken.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Cunningham Elektran keikat antavana McGabena, Terence Stamp Elektran kouluttaneena mestari Keppinä, Goran Višnjić ja Kirsten Prout jahdattuina Mark-isänä ja Abby-tyttärenä, sekä Cary-Hiroyuki Tagawa pahan Käsi-järjestön johtajana Roshina ja Will Yun Lee, Chris Ackerman, Natassia Malthe, Bob Sapp ja Edison T. Ribeiro järjestöön kuuluvina Kiriginä, Tattoona, Typhoidina, Stonena ja Kinkouna. Näyttelijöistä parhaiten vakuuttaa Stamp viisaana ja arvokkaana mentorina, mutta muuten sivunäyttelijöiden suorituksen jäävät aika vaisuiksi. Prout ei onnistu tekemään näsäviisaasta Abby-hahmostaan pidettävää, mikä koituukin osittain elokuvan kohtaloksi, sillä nimenomaan Abbyn suojelu on juonen pääpointti.

Elektra ei ollut niin surkea mätäpaise kuin muistin - toisin kuin vuotta aiemmin ilmestynyt naisvetoinen sarjakuvaraina Catwoman (2004) - mutta eipä se erityisen hyväkään ollut. Jo Daredevil-leffa oli heikko, melodramaattinen mutta silti varsin höpsö, mutta siitä sentään löytyi hyvät ja viihdyttävät hetkensä kaiken korniuden alta. Elektra on vain... tylsä. Elokuvalla on kestoa vain muutamaa minuuttia päälle puolitoista tuntia, mutta se tuntuu huomattavasti kestoaan pidemmältä. Laahaava tarina ei missään kohtaa nappaa mukaansa, eikä asiaa tosiaan auta se, kun päänäyttelijää ei näytä kiinnostavan olla kameran edessä, eikä Elektran suojeltava kohde ole järin tykättävä hahmo.

Elokuvasta löytyy pari ihan menevää toimintapätkää, mutta eipä juuri muuta. Toisin kuin hieman kieli poskessa tehty Daredevil, Elektraa on tehty haudanvakavana, tappaen pienimmänkin huvin lopputuloksesta. Elokuva uskoo olevansa jokin tiivistunnelmainen jännäri, mutta se haahuilee niin paljon, että pieninkin jännitteen vire haihtuu vähän väliä. Parit naurut voi päästä ilmoille, mutta lähinnä leffan muutamien tahattoman koomisten tilanteiden takia. Päälle on vielä tietty liimattu pakollinen romanssikuvio, johon ei jakseta panostaa yhtään ja jonka näyttelijöiltä ei löydy tippaakaan kemiaa. Näinä hetkinä toivoisi, että Daredevil tekisi myös paluun. Ben Affleck kyllä kuvasi lyhyen kohtauksen elokuvaa varten, mutta se harmillisesti leikattiin pois.

Elokuvan käsikirjoittivat Zak Penn, Stuart Zicherman ja M. Raven Metzner ja ohjaajaksi valikoitui Rob Bowman, ja tämän nelikon laiskaa räpellystä seuratessa ei voi kuin haaveilla, mitä Frank Miller ja Oliver Stone olisivat voineet saada leffalla aikaiseksi. Bowman tunnettiin tuolloin lähinnä Salaisten kansioiden (The X-Files - 1993-2018) ohjaajana, mutta oli hän myös leffojen puolella tehnyt ihan kivan lohikäärmerainan, Tulen valtakunnan (Reign of Fire - 2002). Elektra jäi miehen viimeiseksi elokuvaksi, mikä ei toisaalta paljoa yllätä. Leffa ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkaus on töksähtelevää ja värimäärittely on ajoittain suorastaan häiritsevää ylivalotuksensa ja liiallisuuksiin menevien kontrastien ja saturaatioiden kera. Lavasteet ja puvut ovat oivat, mutta erikoistehosteet eivät näytä kaksisilta. Äänimaailma toimii ihan hyvin ja Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat menettelevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elektra, 2005, Twentieth Century Fox, Marvel Enterprises, Regency Enterprises, New Regency Productions, Horseshoe Bay Productions, Epsilon Motion Pictures, Elektra Productions, SAI Productions

Arvostelu: Dallas Buyers Club (2013)

DALLAS BUYERS CLUB

Ohjaus: Jean-Marc Vallée

Pääosissa: Matthew McConaughey, Jennifer Garner, Jared Leto, Denis O'Hare, Steve Zahn, Michael O'Neill, Dallas Roberts, Griffin Dunne, Kevin Rankin ja Scott Takeda

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 16

Dallas Buyers Club perustuu tositapahtumiin AIDSia sairastaneesta Ron Woodroofista ja hänen perustamastaan klubista, jolla hän yritti auttaa muita sairastuneita. Syksyllä 1992 Woodroofin elämästä kiinnostunut käsikirjoittaja Craig Borten haastatteli häntä, työstääkseen hänen elämänsä ja tekojensa pohjalta elokuvan. Alun perin Columbia Picturesin oli tarkoitus hankkia leffa itselleen, mutta diili peruuntui ja Borten päätyi 2000-luvun alussa Universal Picturesille kaupittelemaan elokuvaa. Tuottaja Robbie Brenner tarttui leffaan, mutta jätti projektin jonkin ajan jälkeen. Käsikirjoitusta työstivät uusiksi Chase Palmer, sekä Guillermo Arriaga ja Stephen Belber, mutta kun Brenner palasi elokuvan tuottajaksi, hän hylkäsi uudet tekstit, suosien Bortenin alkuperäistä käsikirjoitusta. Projekti siirtyi Universalilta Voltage Picturesille ja Truth Entertainmentille ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2012. Lopulta noin 20 vuoden suunnittelun ja työstön jälkeen Dallas Buyers Club sai maailmanensi-iltansa 7. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa sai lisäksi kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan, miessivuosan ja maskeerauksen palkinnot, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja miessivuosa), joista se voitti molemmat. Itse katsoin Dallas Buyers Clubin muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen Netflixistä ja pidin leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1985 rodeoratsastaja Ron Woodroofilla todetaan HIV-tartunta. Aluksi epäuskoinen Ron alkaa etsiä hoitokeinoa, vain huomatakseen, että lainmukaiset lääkkeet eivät auta HIV-potilaita. Ronin täytyy keksiä keino hankkia laittomia lääkkeitä ja keksii luoda siitä bisneksen auttaakseen muita samassa tilanteessa olevia.

Päärooliin HIV-tartunnan saaneeksi rodeoratsastaja Ron Woodroofiksi oli vuosien varrella ehdolla esimerkiksi Woody Harrelson, Brad Pitt ja Ryan Gosling, ennen kuin osan sai Matthew McConaughey. Vaikka etenkin Harrelson olisi ehdokkaista varmasti hoitanut homman kunniakkaasti, McConaughey on nappivalinta osaan ja voitti ansaitusti parhaan miespääosan Oscarin ja Golden Globen roolityöllään. Hän tulkitsee erinomaisesti kovaa äijää esittävää Ronia, joka alkaa vähitellen murtua sairauden voimasta. Henkilönä Ron ei ole aluksi erityisen pidettävä, hänen edustaessa toksista maskuliinisuutta pahimmillaan. Hahmo on homofobinen, seksisti ja väkivaltaan taipuvainen. Kun hän alkaa etsiä hoitokeinoa itselleen, hän tapaa muita samassa tilanteessa olevia, joista monet ovat homoseksuaaleja ja pikkuhiljaa hänen asenteensa ja mielenmaisemansa alkavat muuttua. McConaughey laihdutti roolia varten parikymmentä kiloa ja hänet on maskeerattu todella huonovointisen näköiseksi. Usein jopa unohtaa, että kyse on näyttelemisestä, sillä McConaughey on niin hienosti uppoutunut osaansa.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Rankin Ronin kaverina T. J.:nä, Jennifer Garner ja Denis O'Hare tohtoreina Evenä ja Sevardina, jotka diagnosoivat Ronin HIV-tartunnan, Jared Leto HIV:iä sairastavana transnaisena Rayonina, Steve Zahn poliisi Tuckerina, sekä Michael O'Neill Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston, FDA:n agentti Barkleyna, joka ryhtyy tutkimaan Ronin laittomia lääkityksiä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti, erityisesti Leto, joka nappasi myös Oscar- ja Golden Globe -gaaloissa palkinnot, parhaasta miessivuosasta. Letokin laihdutti yli kymmenen kiloa osaa varten ja esitti hahmoaan koko kuvausten ajan.

Pidin Dallas Buyers Clubista jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla se iski vieläkin lujempaa. Sen lisäksi, että McConaughey tarjoaa kenties uransa parhaan roolisuorituksen ja muutkin näyttelijät vakuuttavat hänen ympärillään, mikä jo itsessään pitää katsojan silmiä lukittuneina tapahtumaketjuun, on elokuvan tarina erittäin kiinnostava ja onnistuneesti kerrottu. On todella mielenkiintoista seurata tätä miestä, jonka koko arvomaailma mullistuu, hänen sairastuessa. Ron yrittää tiukasti pitää kiinni statuksestaan machona heteromiehenä ja hän on heti uhkailemassa väkivallalla, kun hänen kerrotaan sairastavan tautia, jonka hän mieltää vain homojen sairaudeksi ja kokee, että tällä yritetään nyt rikkoa kaikki, mitä hän pyrkii niin kovasti olemaan. Hahmon matka niin kamppailussa HIV-infektiota vastaan kuin myös henkinen matka arvomaailman muuttuessa ovat hyvin toteutettuja.

Elokuva onnistuu pistämään vihaksi, kun alkaa käydä selväksi, ettei lääketiede ole valmis auttamaan Ronia ja muita HIV-potilaita - ainakaan laillisesti. 1980-luvulla HIV ja AIDS olivat uusia ja pelottavia sairauksia Yhdysvalloissa. Niistä tiedettiin yhä aika vähän, eikä niihin oltu keksitty oikein mitään hoitokeinoa. Avonex Industries oli tuomassa AZT-lääkettä markkinoille, vaikka sen oli todistettu olevan omin tavoin haitallinen käyttäjälleen. Se oli kuitenkin ainoa laillinen lääke tuolloin Yhdysvalloissa. Kun Ron ei saa käsiinsä edes tätä potentiaalisesti sairautta pahentavaa tavaraa, on hänen pakko turvautua laittomuuksiin. Elokuvassa onkin oivallisesti moraalinen harmaa alue meneillään. Toisaalta katsoja hyväksyy Ronin toimet, kun niiden hyödyt alkavat näkyä. Kun Ron luo klubinsa, jonka mukaan leffa on nimetty, on turhauttavaa, kun FDA yrittää kaataa hänen yrityksensä, vaikka Ronilla on todisteita, että hän pystyy auttamaan sairastuneita tehokkaammin kuin lain mukaan toimivissa sairaaloissa pystyttäisiin.

Elokuvan on ohjannut Jean-Marc Vallée, joka suoriutuu hommastaan taidokkaasti. Vallée rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa osaavasti. Ronin kertomukseen uppoutuu niin hyvin mukaan, että kun sairauden tuomat traagiset puolet kohottelevat päätään, elokuva iskee katsojansa tunteisiin lujaa. Craig Bortenin ja Melisa Wallackin työstämä käsikirjoitus on todella mainio dialogia myöten. Dallas Buyers Club on myös hyvin kuvattu. Lavasteet ja asut herättävät 1980-lukua takaisin henkiin. McConaugheyn ja Leton maskeeraukset ovat erinomaiset. McConaughey on saatu näyttämään aidosti sairaalta, kun taas Leto katoaa täysin meikkiensä taakse.

Yhteenveto: Dallas Buyers Club on vaikuttava elokuva ja kiinnostava kuvaus miehestä, jonka koko arvomaailma muuttuu pysäyttävän uutisen vuoksi. Matthew McConaughey tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen Ron Woodroofina, jonka maailmankuva mullistuu täysin, kun hän saa tietää HIV-tartunnastaan. On kiinnostavaa seurata, kun Ron yrittää löytää hoitokeinoa ja homma muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun Ron tajuaa, että ainoa laillinen lääke saattaa jopa pahentaa tilannetta ja kunnon lääke pitäisi saada laittomin keinoin. Leffa esittelee kiehtovan moraalisesti harmaan alueen, jossa katsoja ei voi muuta kuin hyväksyä Ronin tekemät laittomuudet. Vajaan parin tunnin kesto kulkee vauhdilla sulavan ja koukuttavan kerronnan ansiosta ja kun tarinaan uppoutuu, sen tunnepuoli iskee lopulta tehokkaan lujaa. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan mainio ja McConaugheyn rinnalla sivunäyttelijät suoriutuvat pätevästi työstään, etenkin upean roolin tekevä Jared Leto. Dallas Buyers Club on hieno filmi mielenkiintoisesta tositarinasta, jota voikin suositella tositapahtumiin perustuvien henkilödraamojen ja vahvojen näyttelijäsuoritusten ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dallas Buyers Club, 2013, Voltage Pictures, Truth Entertainment, r2 films, CE, RainMaker Films, Evolution Independent

Arvostelu: Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can - 2002)

OTA KIINNI JOS SAAT

CATCH ME IF YOU CAN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hanks, Christopher Walken, Nathalie Baye, Amy Adams, Martin Sheen, Nancy Lenehan, James Brolin, Thomas Kopache, Candice Azzara, Jennifer Garner ja Elizabeth Banks
Genre: draama, komedia, rikos
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 7

Catch Me If You Can, eli suomalaisittain Ota kiinni jos saat perustuu tositapahtumiin yhden Yhdysvaltojen nokkelimman huijarin, Frank William Abagnale Jr:n elämästä 1960-luvulla. Abagnale kirjoitti teoistaan omaelämäkerran Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) vuonna 1980 ja alkoi kaupittelemaan sitä elokuvastudioille. Tuottajat Norman Lear ja Bud Yorkin nappasivat kirjan elokuvaoikeudet ja myivät ne Columbia Picturesille, joka taas puolestaan myi ne tuottaja Hall Bartlettille. Bartlett oli jo alkanut tekemään elokuvaa, kun hän menehtyi ja projekti siirtyi Hollywood Picturesille. Sieltä projekti siirtyi TriStar Picturesin kautta DreamWorks-yhtiölle, jossa ohjaaja Steven Spielberg sai Abagnalen omaelämäkerran käsiinsä. Spielberg alkoi työstämään filmiä tuottajan roolissa ja ohjaajaksi pohdittiin aluksi mm. David Fincheriä, Gore Verbinskiä ja Lasse Hallströmiä, kunnes Spielberg päätti itse hoitaa ohjaamisen. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002, samalla kun Spielbergin toinen elokuva, Minority Report (2002) oli jälkituotannossa ja lopulta Ota kiinni jos saat sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva sai parhaan miessivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden, sekä parhaan käsikirjoituksen, musiikin, puvustuksen ja miessivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Ota kiinni jos saat muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten ole nähnyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen suunnilleen 15 vuoden jälkeen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1964 nuori Frank Abagnale Jr. saa tietää, että hänen vanhempansa ovat eroamassa ja päättää karata kotoaan. Karkumatkallaan Frank hoksaa nopeasti olevansa äärimmäisen lahjakas huijaamaan muita ja kun hän alkaa tahkoamaan rahaa väärennetyillä shekeillä, työskennellessään muka lentäjänä, lastenlääkärinä ja apulaisoikeusministerinä, hän saa FBI:n peräänsä.

Pääroolissa Frank Abagnale Jr:nä nähdään Leonardo DiCaprio, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin noussut todelliseksi tähdeksi Titanicin (1997) megamenestyksen myötä. Tästä muodostunut into elokuvia kohtaan paistaa kirkkaana DiCaprion silmillä Frankin roolissa ja hän tekeekin loistotyötä läpi leffan. Vaikka hahmo ryhtyy rikollisiin puuhiin, katsojana on silti täysin Frankin puolella ja haluaa nähdä tämän pääsevän pälkähästä. Suuri osa tästä johtuu DiCaprion tuomasta vekkulimaisesta karismasta ja kuinka hän tekee Frankista huijaustilanteissa täysin yli-itsevarman, vaikkei tämä tietäisi lainkaan, mihin on itsensä pistänyt.

     Kun eri pankit ympäri Yhdysvaltoja alkavat huomaamaan samanlaisia shekkipetoksia, FBI:n agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) ryhtyy selvittämään tapausta ja jahtaamaan Frankia. Agentti Hanratty perustuu todelliseen agentti Joseph Sheaan, joka ei leffan teon aikaan halunnut, että hänen nimeään käytetään filmissä. Hanks on tuttuun tapaansa mahtava roolissaan, mutta jää silti auttamatta DiCaprion varjoon.

Roolistaan parhaan miessivuosan BAFTA:n voittanut Christopher Walken ja Nathalie Baye nähdään Frankin vanhempina, Frank Abagnale vanhempana ja Paula Abagnalena, joiden vaikea parisuhde ja ero johtavat Frankin karkaamiseen. Walken tekee erittäin hyvää työtä osassaan, mutta Baye jää selkeämmin sivuosaan. Naisnäyttelijöistä Baye on kuitenkin parhaiten esillä, sillä muut naisnäyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään näyttelemään neitoja, joita Frank vietellen huijaa karkumatkallaan. Näissä rooleissa nähdään mm. Jennifer Garner, sekä nykyään huomattavasti isommat tähdet Amy Adams ja Elizabeth Banks.

Ota kiinni jos saat lähtee liikkeelle vuodesta 1967, kun Frank Abagnale on jo saatu kiinni ja häntä viedään FBI:n voimin takaisin Yhdysvaltoihin. Siitä sitten pitkien takaumien kautta kuljetaan ajassa taaksepäin, näyttäen Frankin elämää. Mistä nämä huijausideat ovat peräisin, mikä ajoi hänet karkuteille ja minkä takia hän lopulta jäi kiinni. Siitä huolimatta, että elokuva näyttää tavallaan heti alussa lopputuloksen, on kyseessä silti todella mukaansatempaava ja jännittävä FBI:n ja Frankin kissa-hiiri-leikki. Mistään synkistelevästä trilleristä ei ole kyse, vaan enemmän veijarimaisesta draamakomediasta, mikä levittää virneen vähän väliä katsojan huulille. Heti alussa elokuva esittelee Frankin mestarilliset huijarinlahjat, kun tämä aloittaa uudessa koulussa ja päättää esittää ranskanluokan sijaisopettajaa - ja vieläpä onnistuen siinä usean päivän ajan!

On todella hilpeää seurata, kuinka Frank päätyy mukaan erilaisiin hommiin ja kuinka hän ajan kanssa tehostaa taitojaan erilaisissa huijauksissa. Monet kohtaukset uhkuvat nerokkuutta, kun Frank väärentää hauskoin tavoin esimerkiksi shekkejä, lentäjäkorttia tai lääkärinpapereita. Rohkean persoonallisuutensa ansiosta Frank tekee yhä vain hävyttömämpiä rikoksia ja hänen elämänsä muuttuu päivä päivältä absurdimmaksi. Kiinnijäämisen riski on jatkuvaa ja pitää jännitettä yllä kaiken aikaa - etenkin kun FBI lähtee mystisen shekkiväärentäjän jäljille. Sen lisäksi, että elokuva on täynnä monia läheltä-piti-tilanteita, mitkä pistävät katsojan sydämen lyömään lujempaa, on myös kiehtovaa seurata Frankin suhtautumista FBI:hin. Välillä jännite kiinnijäämisestä vain innostaa Frankia lisää, kun taas toisinaan jatkuva pakoilu muuttuu uuvuttavaksi. Henkilökuvauksena Ota kiinni jos saat on todella mainio teos ja viihdyttävänä rikoskertomuksena vielä sitäkin parempi.

On Spielberg kyllä aikamoinen äijä. Hän ohjasi vuoden sisään kaksi lähes kahden ja puolen tunnin elokuvaa, joista ensimmäinen oli vielä ison budjetin tehostetuotanto Minority Report ja onnistui molemmissa erittäin hyvin. Ota kiinni jos saat ei todellakaan ole Spielbergin ensimmäinen elokuva, minkä hän ohjasi, odotellessaan toisen elokuvansa tehosteiden viimeistelyä. Vuonna 1993 hän julkaisi niin Jurassic Parkin kuin Schindlerin listan (Schindler's List), mikä on saavutus, mitä aika lailla kaikki muut ohjaajat voivat vain katsoa sivusta kadehtien. Vaikka Minority Report ja Ota kiinni jos saat eivät olekaan kaksikkona läheskään yhtä väkevä kuin Jurassic Park ja Schindlerin lista, ovat ne silti molemmat loistoviihdettä, eikä voi muuta kuin ihailla ohjaajan lahjakkuutta. Ota kiinni jos saat on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku herätetään tyylikkäästi takaisin henkiin. Kuvaus on oivallista ja sitä tukee hyvä leikkaus (joskin elokuvan ei tarvitsisi olla ihan kahden tunnin ja 20 minuutin mittainen). Äänimaailmakin on mainio tehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin, jotka tuovat oman vahvan lisänsä vekkulimaiseen henkeen.

Yhteenveto: Ota kiinni jos saat on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Filmi nostaa vähän väliä virneen katsojan kasvoille, sillä sitä on niin viihdyttävää ja hilpeää seurata. Frank Abagnale Jr:n veijarimaiset huijauspuuhat ovat erittäin koukuttavia ja onnistunutta jännitettä tuodaan mukaan, kun FBI astuu kuvioihin. Jahti pitää niin päähahmon kuin katsojan varpaillaan, vaikka lopputulos paljastetaan heti elokuvan alussa. Steven Spielbergin ohjaus on herralle tyypillisesti todella taidokasta ja hän pitää ovelaa pakettia hyvin kasassa. Leonardo DiCaprio on nappivalinta huijarin osaan ja Tom Hanks suoriutuu erittäin passelisti tätä jahtaavan FBI-agentin roolista. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevästi työstetty. Ota kiinni jos saat tuntuu usein unohtuvan, kun käydään läpi Spielbergin elokuvia. Ohjaajan filmografiaan mahtuu toki monia tätä parempia huipputeoksia, mutta 2000-luvun leffoista puhuttaessa Ota kiinni jos saat edustaa mielestäni Spielbergin tuotannon parempaa päätyä. Suosittelenkin elokuvaa kaikille kevytmielisempien rikostarinoiden, sekä tämän ohjaajan ja näiden näyttelijöiden faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Catch Me If You Can, 2002, DreamWorks, Kemp Company, Splendid Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, Muse Entertainment Enterprises

Arvostelu: Pearl Harbor (2001)

PEARL HARBOR

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Ben Affleck, Josh Hartnett, Kate Beckinsale, Ewen Bremner, Cuba Gooding Jr., Michael Shannon, Jon Voight, Alec Baldwin, Dan Aykroyd, Colm Feore, Mako, Jaime King, Jennifer Garner ja William Fichtner
Genre: sota, draama
Kesto: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Pearl Harbor perustuu tositapahtumiin Pearl Harborin taistelusta 7. joulukuuta 1941 Yhdysvaltojen ja hyökkäävän Japanin välillä. Ohjaaja Michael Bay oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä sotaelokuvan ja koki Pearl Harborin hyökkäyksen täydelliseksi aiheeksi leffaansa. Hän saikin myytyä idean Walt Disney -yhtiölle, joka alkoi työstämään leffaa. Bayn ja Disneyn välille syntyi kuitenkin useita riitoja, liittyen niin ikärajaan kuin budjettiin, Bayn halutessa tehdä brutaalin sotaelokuvan 200 miljoonalla dollarilla ja Disneyn halutessa tehdä lapsiystävällisemmän alle 150 miljoonalla. Bay suostui Disneyn vaatimuksiin, kuvaukset alkoivat ja lopulta Pearl Harbor sai maailmanensi-iltansa Pearl Harborissa 21. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti taloudellisesti, mutta sai lähes pelkkää lokaa niskaansa kriitikoilta ja monilta katsojilta. Leffa oli ehdolla niin neljästä Oscarista (joista se voitti parhaiden äänitehosteiden palkinnon) ja kahdesta Golden Globesta (paras laulu ja musiikki) kuin kuudesta Razziesta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja miespääosa). Elokuva myös pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, koska siihen aikaan siinä oli eniten räjähdyksiä yhden elokuvan aikana. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pearl Harboria, mutta olin kuullut siitä paljon negatiivista lapsuudesta lähtien. Olen pohtinut elokuvan katselua useasti, mutta se on jäänyt tekemättä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin katsoa vihdoin, millaisesta teoksesta on kyse?

Rafe ja Danny ovat olleet parhaat ystävät lapsuudesta asti ja haaveilleet yhdessä lentämisestä. Aikuisina he ovatkin päässeet Yhdysvaltain armeijaan lentäjiksi ja heidän taitonsa pääsevät todelliseen testiin, kun Japani hyökkää Yhdysvaltojen tukikohta Pearl Harboriin.

Päärooleissa Rafe McCawleyna ja Danny Walkerina (jotka eivät muuten ole todellisia henkilöitä Pearl Harborin hyökkäyksestä, vaan fiktiivisiä hahmoja) nähdään Ben Affleck ja Josh Hartnett, jotka ovat molemmat tehneet epätasaista työtä pitkin filmiuraansa. Affleck oli tässä kohtaa vasta nousemassa staraksi, mutta eipä hän ainakaan tämän elokuvan myötä kovin arvostettu ollut. Affleck on aikamoinen pökkelö pitkin leffaa ja toimii vain taistelukohtauksissa. Hartnett jää ikävästi varjoon, vaikka hahmoa kuinka nostettaisiin esiin. Ongelmaksi myös koituu, kuinka heikosti leffa lopulta esittää Rafen ja Dannyn ystävyyden. Prologi hahmojen lapsuudesta on ihan sympaattinen, mutta aikuisina hahmot eivät vakuuta, eivät yksilöinä eivätkä kaveruksina, eikä heistä jaksa sen kummemmin välittääkään.
     Kate Beckinsale taas esittää sairaanhoitaja Evelyn Johnsonia, johon pääkaverukset iskevät silmänsä. Beckinsale on kelpo valinta rooliinsa ja tekee parempaa työtä kuin miesvastanäyttelijänsä. Hänenkin ongelmakseen koituu tylsä hahmo, jonka on vain tarkoitus aiheuttaa riitaa Rafen ja Dannyn välille.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin tunnettuja näyttelijöitä, kuten Jon Voight Yhdysvaltojen presidenttinä Franklin D. Rooseveltinä, Cuba Gooding Jr. todellisena sotilaana Dorie Millerinä, Alec Baldwin majuri Doolittlenä, Dan Aykroyd kapteeni Thurmanina, Jennifer Garner Evelynin hoitajakaverina, sekä Ewen Bremner ja Michael Shannon lentäjinä. Useampaan otteeseen elokuvan aikana koin sivunäyttelijöiden toimivan paljon paremmin kuin Affleckin, Hartnettin ja Beckinsalen. Heille käsikirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään tarjottavaa. Erityisesti Gooding Jr:n kohdalla jää harmittamaan, kuinka merkittävänä elokuva esittää hänen hahmonsa, muttei lopulta anna hänelle ruutuaikaa kunnolla. Voight, Baldwin ja jopa alkuperäisistä Ghostbusterseista (1984-1989) tuttu Dan Aykroyd omaavat oivaa karismaa armeijan komentajina.

On erittäin selvää, että Michael Bay yritti Pearl Harborilla tehdä "sotaelokuvien Titanicin". James Cameronin Titanic-elokuva (1997) otti todellisen, shokeeraavan tapahtuman ja teki siitä romanttisen selviytymistarinan, mistä muodostui tuohon aikaan kaikkien aikojen menestynein elokuva yli 2 miljardin dollarin lipputuloillaan, mikä vieläpä voitti 11 Oscar-palkintoa. Bay yrittää toistaa tätä ottamalla Pearl Harborin hyökkäyksen ja lisäämällä mukaan romanttisen tarinan sen ympärille. Tai itse asiassa Bay tuntuu kertovan romanttisen tarinan ja heittävän sekaan Pearl Harborin hyökkäyksen. Cameron onnistui luomaan aidosti iskevän rakkauskertomuksen, mistä vieläpä löytyy kemiaa, joten kuten katastrofi alkaa, katsoja oikeasti jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Katsoja saattaa jopa unohtaa kokonaan, että Titanic tulee uppoamaan, sillä tarina vie niin hyvin mukanaan. Pearl Harboria katsoessa vain odottaa, että milloin se taistelu alkaa, sillä Bayn draamataidot ovat niin käsittämättömän kömpelöt.

Elokuvan romanttinen puoli on kiusallisen melodramaattista siirappia ja siihen tietenkin tuhlataan ensimmäinen puolitoistatuntinen. Pearl Harborin hyökkäys nimittäin alkaa lähes minuutin tarkkuudella puolentoista tunnin kohdalla, puolessa välissä elokuvaa. Tämä tosiaan tarkoittaa, että filmillä on kestoa kolme tuntia, sillä koska muutkin tällaiset historiaeepokset ovat kolmetuntisia, niin tietty Baynkin sotateoksen täytyy olla! Koska päähenkilöt eivät jaksa kiinnostaa, ei heidän suhdesolmunsakaan nappaa. Puutuminen tapahtuu viimeistään siinä kohtaa, kun imelä rakkaustarina muuttuu kolmiodraamaksi. Bay yrittää luoda suurta nyyhkytarinaa, selvästi potentiaalinen Oscar-kiilto silmissään, mutta hän ei vain osaa hommaansa elokuvanteon sillä saralla. Bay taitaa suuren luokan toimintaviihteen ja siinä hänen pitäisi pysyä. Hommaa ei helpota Randall Wallacen kömpelö käsikirjoitus, mistä löytyy niin kehnoa dialogia kuin tarinankerrontaa. Jo elokuvan rakenne on töksähtelevä ja kun se yrittää näyttää muuta romanttisen puolen lisäksi, siirtymät esimerkiksi hyökkäyksen pohjustamiseen eivät ole luontevia.

Kun Pearl Harborin hyökkäys vihdoin alkaa, elokuva paranee huomattavasti. Bay osaa luoda upean näköistä ryminää ja todistaa sen taas kerran. Muutamista ikääntyneistä erikoistehosteista huolimatta taistelu on luotu näyttävästi. Toki hyökkäyksestäkin jotkut voivat kritisoida historiallisia epätarkkuuksia, kuten sairaaloiden pommittamista, vaikka todellisuudessa japanilaiset eivät halunneet tuhota muuta kuin armeijan tilat ja kalusteet. Itse kuitenkin pidin hyökkäyskohtauksesta. Tunnelma tiivistyy oivallisesti ja epätoivo hyökkäyksestä yllättyneiden amerikkalaissotilaiden kasvoilta välittyy hyvin. Harmi vain, että se "riemu" jää lyhyeen ja hyökkäys on ohi noin puolessa tunnissa, mutta vielä olisi elokuvaa tunti jäljellä. Loppupää vajoaa takaisin siihen samaan puiseen draamailuun. Onneksi sentään imelältä romantiikalta vältytään. Siitä huolimatta lopputuloksena on ylipitkä sotaraina, joka hukkaa potentiaalinsa keskittymällä tylsiin puoliin ja on lopulta hyvin heikko esitys.

On huvittavaa ajatella, että jonkun toisen käsissä elokuva voisi mennä juuri toisinpäin. Draamapuoli voisi olla iskevää, mutta itse sotiminen voisi tuottaa pettymyksen tekniseltä toteutukseltaan. Ei Bay siis täysin lahjaton ole ja hänen ansiostaan elokuva näyttää ja kuulostaa (elokuva tosiaan voitti Oscarin ääniefekteistään) monin tavoin hyvältä. Pearl Harbor on pääasiassa taidokkaasti kuvattu ja laajat otokset taistelusta ovat vaikuttavia. Suurimmaksi osaksi erikoistehosteet vakuuttavat yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Visuaalisesti erityisen hieno on erään sotalaivan räjähdys, mikä paisuu ensin hieman, ennen kuin laivan runko antaa paineelle ja liekeille periksi. Sodan keskellä äänitehosteet loistavat tykityksellä ja pauhulla. Erinomaisilla lavastuksilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään henkiin tyylikkäästi. Musiikeista vastaa Hans Zimmer, jonka eeppiset sävelmät vain parantavat sotakohtauksia. Samalla Zimmer myös syyllistyy imelyyden lisäämiseen draamakohtauksissa.

Yhteenveto: Pearl Harbor on pitkäveteinen ja melodramaattinen sotaelokuva, jossa ohjaaja Michael Bay osoittaa hyvin, mitkä alueet hän hallitsee elokuvanteossa ja mitkä ei. Itse Pearl Harborin taistelukohtaus on vaikuttavasti toteutettu ja Baylla on silmää suuren luokan tuholle. Noin puolen tunnin ajan kestävä taistelu saa hetkeksi unohtamaan kaiken kehnon siinä ympärillä. Ennen taistelua kulutetaan kuitenkin puolitoista tuntia puuduttavan tylsään rakkaustarinaan ja kolmiodraamaan. Romanttinen puoli on aikamoista ällösiirappia, eikä Bay hallitse draamapuolta ollenkaan. Asiaa ei auta pääroolissa patsastelevan Ben Affleckin puinen roolisuoritus. Myös Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeinen aika saa tylsistymään ja odottamaan, milloin ylipitkä sotaraina vihdoin ymmärtää loppua. Filmi kyllä näyttää ja kuulostaa komealta, mutta sisällöltään se on ontto ja tyhjänpäiväinen kuvaus Yhdysvalloille kenties merkittävimmästä hetkestä toisessa maailmansodassa. Michael Bay on selvästi tehnyt sotaeepostaan palkintoryöpytys silmissään, yrittäen toistaa Titanicin menestystä, mutta epäonnistuen totaalisesti. Pearl Harbor on kaikin puolin heikko elokuva, jota ei voi suositella sotaelokuvien ystäville, eikä Baynkaan faneille, sillä leffa on huomattavasti raskassoutuisampi kuin Baylle tyypilliset toimintaviihteet. Jos kyseinen hyökkäys kiinnostaa nähdä elokuvan muodossa, suosittelen vilkaisemaan mieluummin parin vuoden takaisen Midwayn (2019). Ei se ihmeellinen teos ole, mutta Bayn rainaan verrattuna huomattava parannus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pearl Harbor, 2001, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Kyllä-päivä (Yes Day - 2021)

KYLLÄ-PÄIVÄ

YES DAY

Ohjaus: Miguel Arteta

Pääosissa: Jennifer Garner, Édgar Ramírez, Jenna Ortega, Julian Lerner, Everly Carganilla, Nat Faxon, Fortune Feimster, Arturo Castro ja H.E.R. 

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: S

Yes Day, eli suomalaisittain Kyllä-päivä on Netflixin uusi koko perheen komediaelokuva. Leffasta ilmoitettiin syksyllä 2018 ja kuvaukset alkoivat vuotta myöhemmin. Nyt Kyllä-päivä on julkaistu Netflixissä ja itse kiinnostuin filmistä hieman, kun Netflix näytti sen mainoksen muutamaa viikkoa ennen julkaisua. Elokuvan juoni vaikutti ihan hauskalta, minkä lisäksi minua kiinnosti nähdä, mitä päätähti Jennifer Garner tekee nykyään, sillä häntä ei ole viime vuosina paljoa näkynyt elokuvissa. Kun Kyllä-päivä ilmestyi Netflixin valikoimaan, pistin sen pyörimään.

Allison ja Carlos sanoivat joskus "kyllä" kaikkeen, mutta kun pari sai lapsia, "ei"-sanasta tuli huomattavasti yleisempi huushollissa. Pari päättää kerrankin jättää negatiivisuuden taakseen ja järjestää Kyllä-päivän, jolloin 24 tunnin ajan heidän lapsensa päättävät kaikesta.

Päärooleissa Allison ja Carlos Torresina nähdään Jennifer Garner ja Édgar Ramírez, jotka sopivat oikein passelisti nipottaviksi vanhemmiksi, jotka päättävät kerrankin rentoutua ja myöntyä lastensa tahtoon. Hahmoille on tietty kirjoitettu kehityskaari, jossa he lähtevät liikkeelle jatkuvasti negatiivisina ja päällepäsmäröivinä, mutta vähitellen he alkavat huomaamaan omat virheensä ja heltyvät. Erittäin tyypillistä, mutta homma ajaa asiansa. Pariskunnan lapsia taas esittävät Jenna Ortega, Julian Lerner ja Everly Carganilla, jotka ovat myös kaikki oivallisia osissaan. Ortegan näyttelemä Katie on se perinteinen itsenäistyvä teini, jolla on vaikeat välit vanhempiensa kanssa, kunnes hänkin alkaa pikkuhiljaa näkemään asioita eri perspektiivistä. Lerner ja etenkin Carganilla pitävät hauskaa, mutta eipä heidän hahmoistaan, Nandosta ja Elliestä saada mitään irti.

     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Nat Faxon Kyllä-päivän idean pääparille esittelevänä opinto-ohjaajana, Fortune Feimster ja Arturo Castro erittäin epäpätevinä ensihoitajana ja poliisina, sekä laulaja H.E.R. omana itsenään. Faxon on ihan hilpeä roolissaan, mutta Feimster ja Castro ampuvat vähän liikaakin yli pöljien hahmojensa kanssa.

Kyllä-päivä on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Ihan kivaa ja harmitonta hassuttelua, jonka parissa koko perhe voi viihtyä mukavasti ja jonka unohtaa nopeasti sen päätyttyä. Sen juoni on tosiaan veikeä ja varmasti joka lapsen unelma. Alle puolentoista tunnin kesto takaa sen, ettei aika ehdi sen kummemmin käydä pitkäksi, vaan vauhdikas filmi on nopeasti ohi. Toisin kuin joitain ylienergisiä perheleffoja katsoessa, Kyllä-päivä ei missään kohtaa käynyt hermoilleni. Eipä se toisaalta herättänyt sen kummemmin positiivisiakaan tunteita.

Lapsikatsojille leffa tarjoaa luultavasti paljon riemua ja uskoisin, että aikuinenkin viihtyy paremmin, jos on oma lapsi, jonka kanssa katsoa tätä ja jakaa lapsen ilo. Täytyy kyllä myöntää, että naurahdin muutamaan otteeseen ihan ääneen ja hymähtelin joillekin kommelluksille tyytyväiseen sävyyn, vaikka katsoinkin elokuvaa yksin. Parasta on katsoa, kun perheen vanhemmat yrittävät mahdollisimman innostuneesti lähteä mukaan lastensa villityksiin, vaikka voi heti arvata, ettei niistä seuraa hyvää. Filmin ensimmäinen puolikas toimi itselleni paremmin, sillä se keskittyy juurikin siihen viihdyttämiseen. Toisella puoliskolla elokuva tuo mukaan pohdintaa siitä, kuinka lasten täytyy joskus ymmärtää, etteivät vanhemmat käske ja kommenna pelkän kiusan takia, mutta myös vanhemmat voisivat ymmärtää joskus rentoutua ja antaa lapsilleen rohkeammin vapauksia. Vaikka sanomat ovatkin toki tärkeitä, on niitä nähty vastaavissa leffoissa jo vuosien ajan, eikä Kyllä-päivä tuo mitään uutta pöytään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Miguel Arteta, jonka aiemmista filmeistä olen nähnyt hauskan Youth in Revoltin (2009) ja Kyllä-päivän kanssa aika samantasoisen perhehömpän Alexander and the Terrible, Horrible, No Good, Very Bad Dayn (2014). Arteta on lähtökohtaisesti päättänyt tehdä todella kevyttä viihdettä ja siinä hän onnistuu sujuvasti. Mitään ihmeellistä hän ei tarjoa, eikä se selvästi ole ollut pyrkimyskään. Käsikirjoittaja Justin Malen kulkee hyvin tuttuja latuja, eikä vekkulimaista ideaa lukuunottamatta keksi mitään uutta. Tekniseltä puoleltaan Kyllä-päivä on myös tarpeeksi toimiva. Kuvaus, leikkaus, lavasteet, valaisu, äänimaailma, kaikki on kelvollista. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Michael Andrews, mutta eipä hänen työnsä koskaan nouse esille leffan käyttämien eri artistien ja yhtyeiden tekemien kappaleiden alta.

Yhteenveto: Kyllä-päivä on harmitonta hömppäviihdettä perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Se tarjoaa varmasti paljon riemua lapsille ja aikuinenkin voi huomata nauravansa muutaman kerran. Tietty ylipirteys pitää menon menevänä ja vauhdikkaan temponsa kanssa leffan alle puolitoistatuntinen kesto on pian ohi. Jälkikäteen elokuvasta ei oikein jää käteen mitään. Tuttu ja turvallinen meno ei yllätä ketään, joka on katsonut vastaavia filmejä omassa lapsuudessaan ja sanomatkin ovat useasti nähtyjä. Silti elokuva on ihan sujuvaa ja passelia katseltavaa. Sen aikana ei ärsytä, mutta eipä se tarjoa tunteita toiseenkaan suuntaan. Jennifer Garner ja Édgar Ramírez ovat kelpo valinnat päärooleihin ja lapsinäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Kohdeyleisölle Kyllä-päivä varmasti toimii. Itse en kohderyhmään valitettavasti enää kuulu, mutta silti onnistuin välillä löytämään edes jotain hupia katselukokemuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Yes Day, 2021, Entertainment 360, Grey Matters Productions, Netflix

Arvostelu: Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010)

YSTÄVÄNPÄIVÄ

VALENTINE'S DAY

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Ashton Kutcher, Jennifer Garner, Anne Hathaway, Topher Grace, Bradley Cooper, Julia Roberts, Emma Roberts, Jessica Alba, Patrick Dempsey, Carter Jenkins, Héctor Elizondo, Shirley MacLaine, Jamie Foxx, Bryce Robinson, Eric Dane, Jessica Biel, George Lopez, Taylor Swift, Taylor Lautner, Queen Latifah ja Kathy Bates
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Valentine's Day, eli Ystävänpäivä on Garry Marshallin ohjaama romanttinen komedia, joka nimensä mukaisesti kertoo ystävänpäivän tapahtumista. Tekijöiden tavoitteena oli tehdä Rakkautta vain -elokuvan (Love Actually - 2003) kaltainen useiden tarinoiden rakkauskertomus, mikä sisältäisi valtavan näyttelijäkaartin. Tekijät saivatkin kerättyä suuren määrän isoja Hollywood-tähtiä ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2009. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa 2010 ja se oli iso menestys, vaikka saikin kriitikoilta pääasiassa negatiivisia arvioita. Elokuva jopa sai neljä Razzie-ehdokkuutta, joista se voitti kaksi, huonoimman miespääosan ja huonoimman naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Ystävänpäivää, mutta olen jo parina vuonna pohtinut sen arvostelemista juurikin ystävänpäivälle. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen sekä elokuvan kymmenvuotisjuhlan että ystävänpäivän kunniaksi. Hyvää ystävänpäivää siis kaikille!

Ystävänpäivänä Los Angelesissa ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja syvennytään parisuhteisiin.

Ystävänpäivä on tosiaan täynnä isoja Hollywood-nimiä, joista osa on tosin kadonnut valokeilasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksi näistä kadonneista on kenties elokuvan isoimmassa roolissa oleva Ashton Kutcher, joka näyttelee Reediä, joka kosii tyttöystäväänsä Morleyta (Jessica Alba) ystävänpäivän aamuna. Albaakaan ei ole muutamaan vuoteen näkynyt isoissa hittileffoissa, eikä kummankaan "katoaminen" erityisemmin haittaa itseäni, sillä en oikein piittaa kummastakaan näyttelijänä. Enkä taida olla ainoa, sillä juuri he voittivat Razzie-palkinnot huonoimpina mies- ja naisnäyttelijöinä.

Elokuvassa nähdään myös Topher Grace Jasonina, joka on ihastunut Anne Hathawayn esittämään salaperäiseen Lizaan; Jennifer Garner opettaja Juliana, jolla on suhde Patrick Dempseyn esittämän lääkäri Harrisonin kanssa; Bradley Cooper Holdenina, joka tapaa lentokoneessa Julia Robertsin näyttelemän sotilaskapteeni Katherinen; Julia Robertsin veljentytär Emma Roberts ja Carter Jenkins nuorena pariskuntana Gracena ja Alexina, jotka suunnittelevat ensimmäistä kertaansa; Taylor Lautner ja Taylor Swift urheilevana parina Willynä ja Feliciana; Héctor Elizondo ja Shirley MacLaine iäkkäänä Paddingtonin pariskuntana ja Bryce Robinson heidän ihastuneena lapsenlapsena Edisonina; Jamie Foxx uutisreportteri Kelvin Moorena; Jessica Biel ystävänpäivää vastustavia juhlia järjestävänä Karana; Eric Dane jalkapallotähti Sean Jacksonina; George Lopez kukkakaupan myyjänä Alfonsona; Queen Latifah Lizan pomona; sekä Kathy Bates uutisten parissa työskentelevänä Susanina. Mukana on useita lahjakkaita näyttelijöitä ja onkin hieman harmi, että huomattavasti isompaan rooliin pääsevät juuri ne heikommat näyttelijät. Mahtava Bates jää todella pieneen sivurooliin, kun taas Taylorit Lautner ja Swift ovat liian paljon ruudulla. Julia Roberts onnistui muuten tienaamaan aikamoisen summan elokuvasta, sillä hän sai noin 12 tuhatta dollaria jokaisesta lausumastaan SANASTA elokuvassa, minkä lisäksi hän sai myös kolme prosenttia elokuvan tuotoista. Lopulta hän tienasikin yli 10 miljoonaa dollaria.

Ystävänpäivä on kuin köyhän miehen Rakkautta vain. Siinä on sama idea (joulu on vain vaihdettu ystävänpäivään), mutta kaikki on toteutettu kehnommin. Näyttelijät eivät ole yhtä lahjakkaita, eivätkä hahmot tai heidän juonikuvionsa yhtä kiinnostavia. Jotkut juonikuviot tuntuvat selvästi vain täytteeltä, mutta niiden kautta leffaan on tietty saatu lisää tähtivoimaa. Kyllä mukaan muutama mielenkiintoinenkin tarina mahtuu ja itse huomasin eniten fanittavani nuorta Edison-poikaa, joka yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutusta ihastukseensa. Suuren osan ajasta on myös kiva, että elokuva kuvaa rakkautta useilla eri tavoilla ja näyttää monenlaisia skenaarioita, vaikka jotkut niistä eivät olisikaan millään lailla muistettavia. Siirappisuus on kuitenkin vahvasti läsnä negatiivisemmissakin rakkauden kuvauksista. Olihan Rakkautta vainkin paikoitellen imelä, mutta se oli kuitenkin aidosti ihastuttava, lämmin ja kiehtova teos, jolloin siirappisuuden katsoo helposti sormien läpi.

Parasta elokuvassa on, kuinka veikeästi kaikki juonikuviot yhdistyvät jotenkin toisiinsa. Joku on jonkun kaveri, joka on töissä jonkun kanssa, joka taas on parisuhteessa jonkun kanssa, joka taas on jonkun perhetuttu, joka taas on jonkun lapsenvahti, jne jne. Vaikka paikoitellen on huvittavan epätodennäköistä, että kaikki nämä hahmot linkittyisivät toisiinsa, täytyy käsikirjoittaja Katherine Fugatelle nostaa hattua siitä, että hän on saanut kaiken tämän yhdistymään järkevästi isoksi kokonaisuudeksi. Ja kyllähän sitä tosielämässäkin tulee välillä huomattua, kuinka pieni maailma voikaan olla. Esimerkiksi yläasteella yhden kaverini äitipuoli oli teatteriryhmäläiseni kummitäti. Jotkut jopa käyttävät aikaa siihen, kuinka he linkittävät itsensä monien ihmisten läpi vaikkapa kuuluisuuksiin tai takaisin itseensä. Valitettavasti tämän huvittavuuden lisäksi leffassa ei oikeastaan muuta hauskaa ole. Romanttiseksi komediaksi Ystävänpäivä on harmillisen epähauska. Kyllä elokuvaa katsoo ihan sujuvasti, mutta eipä se koskaan tee erityistä vaikutusta. Ihan viihdyttävä, mutta mieluummin katsoisin Rakkautta vain uudelleen.

Elokuvan on ohjannut Garry Marshall, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Pretty Womanin (1990), sekä Prinsessapäiväkirjat-leffat (The Princess Diaries - 2001-2004). Marshall on selvästi innostunut Rakkautta vain -elokuvasta, sillä hän kopioi sitä tähän paljon, minkä lisäksi tämän jälkeen hän on tehnyt ainoastaan samanlaisia leffoja eri juhlapäivistä, kuten New Year's Even (2011) ja Mother's Dayn (2016). Marshall pitää isoa pakettia sujuvasti kasassa, mutta muuten hän ei vakuuta ohjaajana. Ystävänpäivä on kuvattu kuitenkin pääasiassa oivallisesti ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Vaikka mukana on joitain tylsempiä juonikuvioita, leffassa on niin paljon kaikenlaista meneillään, ettei se onneksi käy oikeasti tylsäksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja elokuvassa käytetyt rakkauslaulut sopivat toimivasti kohtauksiinsa.

Yhteenveto: Ystävänpäivä on todella keskinkertainen kopio aidosti mahtavasta romanttisesta komediasta Rakkautta vain. Filmistä ei löydy lainkaan sitä samaa sydäntä, ihastuttavuutta ja huumoria kuin esikuvastaan - puhumattakaan yhtä vahvoista juonikuvioista ja niiden täyttämistä hahmoista. Leffaan on kasattu iso määrä Hollywood-staroja, mutta esille nousevat lähinnä näyttelijöistä heikoimmat. Osaavien lahjat hukkuvat pienissä sivuosissa. Juonikuviot eivät ole erityisen innostavia, mutta täytyy kuitenkin kehua suuresti käsikirjoittaja Katherine Fugaten tapaa pyöritellä näin montaa tarinaa ja yhdistellen niitä nokkelan veikeästi toisiinsa. On hauskaa, kuinka kaikki liittyvät jollain tapaa toisiinsa. Sen sijaan itse elokuva ei ole kovin hauska. Ei se onneksi tylsäkään ole, sillä siinä on koko ajan meneillään jotain. Potentiaalia olisi paljon parempaan ja onkin harmi, että lopputulos on näin lattea. Olisi upeaa, jos jouluisen Rakkautta vain tavoin Ystävänpäivän haluaisi katsoa aina ystävänpäivänä, mutta kun maailmassa on niin paljon parempia romanttisia teoksia, on vaikea kuvitella pistävänsä tätä pyörimään muusta syystä kuin sen nimen vuoksi. Jos tosin leffaa ei ole vielä nähnyt ja mietit, mitä katsoa poika- tai tyttöystäväsi kanssa ystävänpäivänä, on tämä kerran katsottavaksi hömpäksi tarpeeksi kelpo valinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Valentine's Day, 2010, New Line Cinema, Rice Films Karz Entertainment

Arvostelu: Ihmeiden puisto (Wonder Park - 2019)

IHMEIDEN PUISTO

WONDER PARK

Ohjaus: Dylan Brown
Pääosissa: Brianna Denski, Mila Kunis, Ken Hudson Campbell, Kenan Thompson, Ken Jeong, John Oliver, Norbert Leo Butz, Oev Michael Urbas, Matthew Broderick ja Jennifer Garner
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Wonder Park, eli suomalaisittain Ihmeiden puisto on Paramountin ja Nickelodeonin animaatioelokuva vuodelta 2019. Elokuvan teko alkoi vuonna 2014 ja se lähti liikkeelle työnimellä "Amusement Park", eli suomeksi "Huvipuisto". Näyttelijät roolitettiin ja ohjaajaksi valittiin Pixar-yhtiön entinen animaattori Dylan Brown, joka kuitenkin sai potkut loppuvaiheessa tuotantoa vuonna 2018, kun häntä syytettiin epämiellyttävästä käytöksestä naistyöntekijöitä kohtaan. Elokuva oli kuitenkin niin lähellä valmiutta, ettei Brownia päätetty korvata, vaan leffa tehtiin muun työryhmän kanssa loppuun. Ihmeiden puisto sai ensi-iltansa keväällä 2019, mutta se ei ollut toivottu menestys, eikä se saanut kummoisia arvosteluja kriitikoilta. Itse jätin leffan väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä se oli katsottavissa vain suomeksi dubattuna ja minä haluan aina katsoa leffat alkuperäisellä kielellä. Kun Ihmeiden puisto vihdoin saapui Blockbusterin valikoimaan, tarkistin, että siitä löytyy englanninkielinen puhe ja katsoin sen sieltä.

Nuori June-tyttö on pienestä pitäen rakentanut kotiinsa fantasiahuvipuistoa, Ihmemaata. Eräänä päivänä June on kävelemässä metsässä, kun hän huomaa päätyneensä aitoon Ihmemaahan, mitä asuttavat hänen luomansa mielikuvitushahmot. Ihmemaa ei kuitenkaan ole iloinen paikka, vaan synkkyys on laskeutumassa huvipuiston ylle ja Junen täytyy pelastaa se.

June (äänenä Brianna Denski) on reipas, päättäväinen ja kekseliäs tyttö, joka päätyy elämänsä seikkailuun Ihmemaassa (ei tosin samassa Ihmemaassa, missä Liisa seikkaili). Hahmon täytyy hyödyntää kaikkea nokkeluuttaan, jotta voi pelastaa luomansa maailman. Junen energia pitää leffaa jatkuvassa liikkeessä. Hän ei käy kertaakaan ärsyttäväksi, muttei hän silti kovin kaksinen hahmo ole. Leffan muihin hahmoihin verrattuna Junesta löytyy kuitenkin useampia puolia kuin vain yksi.
     Ihmeiden puiston muut hahmot ovat nimittäin todella yksiulotteisia. Junen lisäksi leffan muita ihmishahmoja ovat Junen vanhemmat (ääninä Matthew Broderick ja Jennifer Garner), jotka jäävät lopulta pelkiksi pintaraapaisuiksi, sekä Junen paras kaveri Banky (Oev Michael Urbas), joka ei onneksi lähde Ihmemaahan mukaan. Ihmemaassa June kohtaa jengiä johtavan villisika Gretan (Mila Kunis), uneliaan karhu Boomerin (Ken Hudson Campbell), hölmöilevät majavat Gusin (Kenan Thompson) ja Cooperin (Ken Jeong), säikykkään siili Steven (John Oliver), sekä Ihmemaahan uusia laitteita luovan apina Peanutin (Norbert Leo Butz). Lapsille yhden persoonan omaavat eläinhahmot ovat luultavasti pidettävän hassuja, mutta aikuinen jää kaipaamaan jotain enemmän.

Elokuva tuntuu muutenkin siltä kuin siinä ei olisi tarpeeksi sisältöä. Vaikka Ihmemaa-visiittiin ja siellä tapahtuviin asioihin on yritetty luoda syvempää merkitystä, jää leffa monin tavoin pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuvasta huomaa, että siitä on poistettu ohjaaja kesken tuotannon ja viimeistely on jäänyt mm. tuottajien tehtäväksi. Leffa ei ole eheä paketti, vaan siitä puuttuu pieniä palasia sieltä täältä. Kokonaisuus vaatisi vielä paljon hiomista, jotta lopputulos olisi oikeasti hyvä. Siitä kyllä löytyy aineksia ja potentiaalia mainioon seikkailuun, mutta tällaisena teos on vain keskinkertainen.

Yksi Ihmeiden puiston isoimmista ongelmista on, että sillä on aivan kauhea kiire. Leffalla on kestoa alle puolitoista tuntia ja se vaatisi ainakin kymmenisen minuuttia lisää, sillä hengitystilaa ei ole lähes lainkaan. Elokuva yrittää saada katsojan herkistymään yhdestä asiasta koskien Junen perhettä, mutta se ei onnistu, sillä leffalla ei tunnu olevan aikaa syventää perhettä tätä hetkeä varten. Katsojakin alkaa tarvitsemaan hengähdystaukoa ja välillä tekisi mieli tarkistaa, onko leffa vahingossa pistetty pikakelaukselle. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko Ihmeiden puisto jo käsikirjoituksessa tällainen kiitäjä, vai johtuuko tämä jälkituotannon pakotteesta tiivistää leffa niin lyhyeksi. Elokuva olisi huomattavasti parempi jo sillä, jos siihen lätkäistäisiin noin vartti, millä syvennettäisiin hahmoja ja annettaisiin Junen ja katsojan hengittää edes parin hetken verran. Kauhea kiire johtaa myös siihen, ettei Ihmemaata ehditä tutkia lähes ollenkaan, jolloin se ei nouse nimensä veroiseksi ihmeeksi. Vau-efektiä on siis turha odottaa. Lapsikatsojia elokuvan vauhdikkuus ei luultavasti haittaa ja heidät se saattaa jopa imaista hyvin mukaan seikkailuun, mutta aikuiselle Ihmeiden puisto voi olla hengästyttävä kokemus, missä tuntuu tapahtuvan paljon kaikenlaista, mutta jälkikäteen mietittynä siinä ei oikeastaan tapahtunut kovin paljoa kiinnostavaa tai merkittävää.

Ihmeiden puisto on kuitenkin visuaalisesti tyylikästä katseltavaa. Animaatiojälki on erittäin mainiota ja etenkin eläinten turkkien yksittäiset karvat luovat hurjan määrän tarkkoja yksityiskohtia. Vaikkei Ihmemaa tunnu ihmeelliseltä, on se kuitenkin hienon näköinen ilmestys ja sen hurjiin vuoristoratoihin hyppäisi mielellään kyytiin. Lisäksi leffa on todella värikäs, eli visuaaliselta puoleltaan se on onnistunut parhaiten. Vaikka Josh Appelbaumin ja André Nemecin kirjoittama tarina on kömpelösti rakennettu, on leffan seuraaminen miellyttävää puuhaa sen animaatiolaadun ansiosta. Leffasta erotettu ohjaaja Dylan Brown ei saanut nimeään leffan lopputeksteihin ja lopputuloksesta onkin sitten vaikea sanoa, mikä kaikki on Brownin panosta ja mikä on muiden tekijöiden työtä. Luultavasti Brown on saanut ainakin ohjattua näyttelijöitä ja saakin heidät, etenkin todella nuoren Denskin hyppäämään innokkaasti mukaan tarinaan. Harmi vain, että joku on temppuillut lopputuloksen kanssa niin, ettei katsoja millään pysty samaan innokkaaseen hyppyyn kuin Denski.

Yhteenveto: Ihmeiden puistossa olisi potentiaalia olla oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle, mutta erilaisten ongelmien vuoksi se jää hyvin keskinkertaiseksi rainaksi. Ohjaajan erottamisen kesken tuotannon huomaa kyllä elokuvasta ja lopputulos on selvä studion kasaama paketti. Kaikki vähänkin ylimääräinen ja vielä sitäkin enemmän on karsittu pois ja elokuvalla on kauhea kiire. Mihinkään ei ehditä keskittyä kunnolla, hahmot jäävät yksiulotteisiksi, eikä Ihmemaa todellakaan ole ihmeellinen paikka. Seikkailuun ei tunnu pääsevän mukaan ja juonenkuljetus on paikoitellen jopa hengästyttävää. Lapsikatsojia turbovauhti ei välttämättä haittaa, mutta aikuiskatsojan on vaikea pysyä mukana. Tätä vain vaikeuttaa se, kuinka vähän kiinnostavia tapahtumia leffassa lopulta on. Animaatiojälki on kuitenkin oivallista ja visuaalisen puolensa ansiosta elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Kyllä Ihmeiden puisto sopii passelisti lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan, mutta vasta, kun Pixarin, Disneyn ja DreamWorksin monet, paljon laadukkaammat teokset on katsottu ensin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wonder Park, 2019, Ilion Animation Studios, Midnight Radio, Nickelodeon Movies, Paramount Animation

Yhteistyössä

Arvostelu: Peppermint (2018)

PEPPERMINT

Ohjaus: Pierre Morel
Pääosissa: Jennifer Garner, John Gallagher Jr., Juan Pablo Raba, John Ortiz, Annie Ilonzeh, Cailey Fleming, Chris Johnson ja Pell James
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Peppermint on ranskalaisen ohjaaja Pierre Morelin uusi toimintaelokuva. Törmäsin filmiin ensimmäisen kerran, kun näin sen julisteen ja ajattelin, että kyseessä olisi jokin tuleva Netflix-sarja. Kiinnostukseni ei kuitenkaan erityisemmin herännyt, sillä elokuvaa tähdittää Jennifer Garner, kenestä en oikeastaan pidä näyttelijänä. Elokuva vaikutti suoraan televisioon ilmestyvältä toimintahömpältä, minkä takia olin todella yllättynyt kuullessani, että se saisi teatterilevityksen myös Suomessa. Elokuvan trailerikaan ei vaikuttanut kummoiselta, eikä leffa ollut saanut lähes lainkaan hyviä arvosteluita, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun menin katsomaan Peppermintin sen lehdistönäytökseen.

Riley North näkee, kun hänen miehensä ja tyttärensä ammutaan hänen silmiensä edessä. Kun kukaan muu ei tunnu tekevän mitään rikollisten rankaisemiseksi, Riley päättää ottaa asiat omiin käsiinsä ja lähtee brutaalille kostoreissulle.

Surevana ja kostonhaluisena Riley Northina nähdään siis Jennifer Garner, joka yllättäen toimii aika hyvin roolissaan. Garner onnistuu välittämään hahmon kokeman tuskan, jolloin katsoja saadaan välittämään hänestä ja ymmärtämään, miksi hän on valinnut tällaisen tien. Tämän lisäksi hän istuu kovan toimintasankarittaren osaan ja antaa selkeästi kaikkensa taistelukohtauksissa. Harmillisesti hahmoa ei ole kirjoitettu kovin kummoisesti. Elokuva tuntuu vain hyppäävän yli niinkin tärkeän osan tarinaa kuin miten tavallinen kotiäiti pystyi vain katoamaan ja kouluttamaan itsensä huippuluokan tappajaksi. Tämän lisäksi hänen kostoreissunsa menee välillä niin äärimmäisyyksiin, että häntä on vaikea pitää tarinan hyviksenä. Yhdessä kohtaa Riley nähdään kuitenkin auttamassa lasta, jonka isä on todella inhottava, jotta katsojat muistaisivat, että hän on sankari eikä massamurhaaja. Kohtaus tuntuu siltä kuin tekijät olisivat tajunneet virheensä kuvausten loppupäässä ja kirjoittivat tuon hetken pikaisesti mukaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rileyn tapausta tutkiva poliisikaksikko Carmichael (John Gallagher Jr.) ja Moises (John Ortiz), FBI-agentti Inman (Annie Ilonzeh) ja Rileyn perheen tappaneiden rikollisten pomo Diego García (Juan Pablo Raba). Näyttelijöistä kaikki sopivat ihan hyvin rooleihinsa, mutteivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolisuorituksia. Raba toimii pääroistona tarpeeksi hyvin, mutta olisi rooliin voinut valita jonkun uhkaavammankin. Takaumissa Rileyn miestä ja tytärtä esittävät Chris Johnson ja Cailey Fleming.

Jennifer Garner antaa tosiaan kaikkensa läpi elokuvan, miksi onkin suuri sääli, ettei kukaan muu työryhmästä tunnu tekevän samaa. Peppermint on laiskasti tehty, kliseisen nähty ja kulunut toimintaleffa, jonka ainoa valttikortti on, että tällä kertaa äiti onkin se, joka lähtee kostamaan, eikä isä. Loppupeleissä on kuitenkin ihan sama, mikä osapuoli kostoreissulle lähtee, sillä käsikirjoitus ja ohjaus tökkivät pahasti. Elokuvan kenties suurin ongelma on se, ettei leffa osaa luoda kunnon tunnesidettä hahmojen välille, jotta katsoja surisi Rileyn kanssa tämän menetystä. Katsojan täytyy jatkuvasti muistuttaa itseään, kuinka kamalaa olisi menettää oma lapsi ja rakas, sillä leffa ei siihen kykene, vaikka kuinka usein näyttäisi Rileyn hallusinoimassa tyttärestään. Tämä tunneside on tärkein asia tällaisissa kostoleffoissa ja jos siinä epäonnistuu, on elokuva todella huteralla pohjalla. Tämän lisäksi toinen iso ongelma on se, minkä jo sanoin, eli että Peppermint ei koskaan näytä, kuinka Riley koulutti itsensä täydelliseksi tappokoneeksi. Elokuva vain hyppää sen yli ja siirtyy suoraan siihen, kun Riley lähtee kostamaan niille, jotka ampuivat hänen perheensä.

Ei kun anteeksi mitä? Elokuva hyppää senkin yli? 
Joo.
Emme pääse näkemään, kun Riley tappaa ne, jotka tappoivat hänen perheensä?
Ette.
Entä se asianajaja, joka yritti lahjoa Rileyn luopumaan syytteistä roistoja kohtaan?
Joku sivuhahmoista kertoo, mitä hänelle kävi.
Mutta nehän ovat juuri ne kostoreissun tapot, mitkä katsoja haluaa nähdä! Eihän elokuva voi niitä skipata!
Niinpä.

Jostain oudosta syystä tekijät ovat saaneet päähänsä, ettei heidän tarvitse näyttää sitä, kun Riley kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta. Sen sijaan Riley vain hyökkäilee muiden rikollisten kimppuun, joiden kohdalla katsojan pitää kai kuvitella, mikä heidän rikoksensa on. Tietty Riley lähtee myös rikollispomon perään, joka antoi käskyn tappaa perheen, mutta eihän Diego García painanut liipaisimesta. Miten tekijät pystyivätkään mokata näin pahasti? Nyt heidän ainoaksi toivoksi jää, että katsoja viihtyisi toimintakohtausten parissa. Mutta kun ei! Toimintakohtaukset ovat jopa yllättävän puuduttavaa katseltavaa, sillä jokainen niistä noudattaa samaa rataa. Riley vain astelee sisään, ampuu roistot ja siinäpä se. Onhan se toki kiva näyttää, että Rileykin saa osumaa ja joutuu paikkailemaan itseään, mutta mikään ei silti tunnu vastustavan häntä tarpeeksi. Katsoja ei koskaan jännitä hänen puolestaan, vaan kaikki tuntuu jopa liiankin helpolta. Joku voisi kommentoida, että niinhän John Wickissäkin (2014) Wick ammuskelee roistot noin vain kumoon, mutta siinä käy selväksi, että Wickiä on koulutettu vuosikausia. Rileyn koulutusjaksosta ei saada selville mitään. John Wick myös onnistuu luomaan vahvemman tunnesiteen Wickin ja tämän koiran välille kuin Peppermint Rileyn ja tämän perheen välille. Tämä leffa tuntuu vain hukatuilta mahdollisuuksilta hukattujen mahdollisuuksien perään. Jossain kohtaa elokuva sentään yrittää tuoda pientä syvällisyyttä mukaan, mutta tietty unohtaa sen heti seuraavassa kohtauksessa.

On vaikea kuvitella, että Peppermint tulee samalta ohjaajalta kuin rautainen Taken (2008). Mitä ihmettä Pierre Morelille tapahtui? Tässä leffassa hän ei osaa lainkaan luoda oikeaa tunnelmaa, eikä saa mitään koukkua toimintakohtauksiin. Hommaahan ei tietenkään auta Chad St. Johnin huono käsikirjoitus, mikä hyppää yli tärkeimmät asiat ja korvaa ne tönköllä dialogilla. Yksi surkeimmista Johnin ideoista on pistää vähän väliä mukaan uutislähetyksiä, joissa reportterit puhuvat täysin epäuskottavasti ja idioottimaisesti. Valitettavasti teknisessäkään puolessa ei ole kehumista. Mukana on hyviä kuvia, mutta monet niistäkin on pilattu liian nopealla leikkauksella tai typerillä kuvafilttereillä, mitkä lisäävät tunnetta halvemmasta Netflix-tuotannosta, mistä juliste jo vihjaili. Elokuva on muutenkin leikattu kasaan kehnosti. Maskeeraukset ovat sentään onnistuneet, kodittomien asuinalueen lavaste on hienosti tehty ja toimintakohtausten ääniefektit ovat mainiosti luodut. Eipä se kuitenkaan auta pelastamaan kokonaisuutta millään lailla. Simon Franglenin työstämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla, mutteivät ole lainkaan huomioon otettavia sävellyksiä.

Yhteenveto: Peppermint voisi olla kelpo toimintaleffa, jos sitä ei olisi pilattu mitä typerimmillä mokauksilla. Miten ihmeessä tekijät ajattelivat, että olisi hyvä idea hypätä kokonaan yli niinkin oleellisia asioita kuin miten Riley koulutti itsensä tappajaksi ja kuinka hän kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta? Miten voi mokata niin pahasti?! Nyt elokuvaan jää vain tylsiä toimintakohtauksia, joissa ei jännitä päähenkilön puolesta, typeriä uutislähetyksiä, hukattuja mahdollisuuksia ja Jennifer Garner, joka kerrankin antaa kaikkensa roolissaan. Ja silloin kun Garner pistää parastaan, on ympärillä oleva leffa tietty huono. Elokuva ei onnistu luomaan kunnon tunnesidettä Rileyn ja tämän perheen välille, jotta katsoja oikeasti surisi traagisen tapahtuman vuoksi ja kannustaisi Rileyta kostamaan. Ohjaaja Morel on vajonnut kauas siitä, kun hän teki erittäin oivallisen toimintatrillerin Liam Neesonin kanssa. En todellakaan suosittele tuhlaamaan aikaa ja rahaa Peppermintiin. Sen näkee sitten joskus televisiosta, minne sen olisi alunperinkin kuulunut ilmestyä. Kenties Peppermint toimisi paremmin Netflix-sarjana; sitä ei voi tietää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peppermint, 2018, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, STXfilms

Arvostelu: Minä, Simon (Love, Simon - 2018)

MINÄ, SIMON

LOVE, SIMON

Ohjaus: Greg Berlanti
Pääosissa: Nick Robinson, Katherine Langford, Alexandra Shipp, Jorge Lendeborg Jr., Jennifer Garner, Josh Duhamel, Logan Miller, Tony Hale, Natasha Rothwell, Talitha Bateman ja Keiynan Lonsdale,
Genre: romantiikka, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: S

Love, Simon, eli suomalaisittain Minä, Simon perustuu Becky Albertallin kirjaan "Simon vs. the Homo Sapiens Agenda" vuodelta 2015. Jo samana vuonna Fox 2000 osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se sai ensi-iltansa Australiassa tämän vuoden helmikuussa. Sen jälkeen sitä on esitetty useissa eri maissa, mutta Suomeen Minä, Simon päätyy vasta nyt keväällä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Aiheensa puolesta se vaikutti jollain tapaa ennennäkemättömältä, joten ajattelin, että tämä voisi olla sellainen teos, joka luo uutta suuntaa ja josta puhuttaisiin vielä vuosia. Olin kuullut elokuvasta pari arviota ja ne olivat ylistäviä, joten menin positiivisin mielin katsomaan Minä, Simonin.

Simon Spier ei ole koskaan paljastanut kenellekään olevansa homo. Kuitenkin kun hän tapaa internetissä henkilön, joka on samassa tilanteessa kuin hän, Simonin elämä alkaa kokea suurta muutosta.

Etukäteen ajattelin, että elokuvan suuri kompastuskivi olisi sen päätähti Nick Robinson, joka on tuttu mm. Jurassic Worldista (2015) ja Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017). Kummassakaan niistä hän ei ollut kovin hyvä, joten pelkäsin tämän leffan epäonnistuvan hänen takiaan. Robinson onnistuu kuitenkin yllättämään iloisesti ja näyttää osaavansa. Parissa kohtaa hänen tuttu eloton ilmeensä nousee esille, mutta pääasiassa hän on erittäin uskottava ja toimiva roolissaan Simonina. Robinson tuo taidokkaasti esille, kuinka Simon suhtautuu eri päivinä hieman eri tavalla homouteensa ja hänestä näkee, kuinka hahmo miettii, miten hän toisi asian esille. Simon on kiinnostava hahmo alusta alkaen ja leffan aikana hänestä oppii todella välittämään, jolloin ikävämmät hetket tuntuvat katsojasta raskailta ja onnellisemmat hetket saavat katsojan iloiseksi Simonin puolesta.
     Simonin perheeseen kuuluvat Emily-äiti (Jennifer Garner), Jack-isä (Josh Duhamel) ja Nora-sisko (Talitha Bateman), joka on hulluna kokkaamiseen. Välillä perhe nousee kunnolla esille ja välillä se jää täysin taustalle. Aluksi Simonin perhe tuntuu hieman liiankin upealta ja täydelliseltä, kun hänen vanhempansa ovat satumaisen onnellisesti yhdessä ja he asuvat suuressa talossa, josta suuri osa suomalaisista voi vain unelmoida. Onneksi mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän Garner ja Duhamel pääsevät näyttämään erilaisia puolia hahmoistaan. Duhamel on erittäin hyvä valinta hupsuilevaksi isäksi ja jopa Garner onnistuu yllättävän hyvin roolissaan.
     Simonin ystäviä koulussa ovat hänen paras ystävänsä koskaan Leah (Katherine Langford), Nick (Jorge Lendeborg Jr.) ja uusi tulokas Abby (Alexandra Shipp). Langford osoitti taitonsa Netflixin 13 Reasons Why -sarjassa, jolloin aloin odottamaan, mitä hän tekisi seuraavaksi. Harmillisesti tässä hän ei pääse lähes koskaan kunnolla esille. Myös Lendeborg Jr:lle tuntuu välillä käyvän samoin, mutta Shipp saa omaan rooliinsa näkyvyyttä ja eloa.
     Mielestäni suurin ongelma elokuvassa on kaksi sen hahmoa, jotka ovat eri tavoin erittäin ärsyttäviä: Tony Halen näyttelemä vararehtori ja Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo Martin. Hale näyttelee pahasti yli, yrittäessään esittää liiankin innokasta vararehtoria, joka yrittää puhua kuten nuoret ja heittää koulun käytävillä jonkinlaisia viisauksia. Hahmosta on tehty todella rasittava, eikä hän tunnu kuuluvan mukaan leffaan. Paljon parempi opettajahahmo on Natasha Rothwellin esittämä neiti Albright, joka on oikeasti hauska kaikessa tympeydessään. Martin on myös hieman ylinäytellyn energinen. Hahmo ei ole mitä fiksuimmasta päästä, minkä lisäksi hän kohtelee Simonia hyvin ilkeästi. Hänestä on siis vaikea pitää, vaikka leffa välillä yrittääkin saada katsojan välittämään hänestä.

Olen täysin varma, että Minä, Simon tulee olemaan monille ihmisille yksi merkittävimmistä ja tärkeimmistä elokuvista tänä vuonna - tai ehkä koskaan. Vuosien varrella homoja on nähty filmeissä usein karikatyyrimäisinä ja stereotyyppisinä hahmoina, mikä on vain vahvistanut useiden mielikuvaa heistä. 2000-luvun aikana tilanne on kuitenkin alkanut muuttua ja homohahmoja on kirjoitettu päähenkilöiksi. Tämä on tosin tuntunut tapahtuvan vain taiteellisissa draamaelokuvissa, kuten Brokeback Mountain (2005), Moonlight (2016) ja Call Me by Your Name (2017). Niistä jokainen on kyllä voittanut palkintoja, mutta ne ovat menneet valtavirralta ohi, koska ne ovat liian taiteellisia teoksia. Ne myös tuntuvat paikoitellen siltä, että ne ovat homoista kertovia elokuvia heteroille, jotta heterot ymmärtäisivät, etteivät homot olekaan sellaisia naisellisia juoruajia, millaisina heidät usein kuvataan. Minä, Simon on eri juttu. Tämä tulee olemaan elokuvakulttuuria mullistava teos. Kyseessä on ensimmäinen valtavirran teinielokuva, mikä käsittelee homoutta. Tällaisten filmien tekoa on aiemmin pelätty Hollywoodissa, mutta tämä elokuva tulee muuttamaan suunnan ja puhaltamaan uutta tuulta. Vaikka kolme mainitsemaani draamateosta ovatkin useille tärkeitä, ei esimerkiksi moni suomalainen homonuori voi täysin samaistua niihin. Minä, Simon on sellainen elokuva, jonka moni homonuori haluaa nähdä ja johon he voivat samaistua täysin, ja jonka moni aikuinen homo toivoisi nähneensä jo nuorena.

Se ei kuitenkaan vielä täysin kerro elokuvan laadusta, että se on jotain uutta. Joku toinen tekijä olisi saattanut tehdä tällaisen leffan, mutta paljon huonompana. Onkin siis suuri ilo todeta, että Minä, Simon on aidosti oikeasti erittäin hyvä elokuva. Vaikka minulla oli joitain ongelmia sen kanssa, pidin siitä enemmän kuin olin koskaan ajatellut pitäväni. Nick Robinsonin lisäksi pelkäsin leffan kompastuvan siihen tosiasiaan, että homoja tai heteroita, tunnelmallisesti ja juonellisesti samanlaisia teiniromanssiteoksia on nähty vuosien varrella usein, eivätkä ne ole yleensä erityisen laadukkaita. Olinkin hyvin huojentunut, että vaikka tästä löytyy tuttuja kliseitä ja monista muista elokuvista varastettuja kohtauksia, se on näytelty ja ennen kaikkea ohjattu ja käsikirjoitettu niin taidokkaasti, että kliseistä ei oikeastaan välitä, eikä alkupään hieman yliampuvan positiivinen ilmapiiri häiritse. Elokuvan rakkaustarina on itse asiassa kirjoitettu niinkin taidokkaasti, että se pitää tiukasti mukanaan, vaikka Simonin netti-ihastuksen henkilöllisyyden arvaisikin jo alkupäässä. On loistoratkaisu, että aina kun Simon epäilee uutta henkilöä mystiseksi kirjekaverikseen, katsojana pääsee näkemään Simonin haaveilua, kun hän kuvittelee kyseisen henkilön kirjoittavan hänelle viestejä. Vaikka arvasin oikein, kuka linjojen päästä lopulta löytyy, huomasin jännittäväni loppuun saakka ja on pakko sanoa, että loppuhuipennuksen tunnelma oli saatu aivan mahtavaksi. Tunnustan: melkein itkin! Ja jos leffa voi saada minussa niin voimakkaan tunnereaktion aikaiseksi, tietää se heti lisäpistettä. Ja niitä koskettavia hetkiä on muuten monta, joten herkimmät ottakaa paperia mukaan kyyneleiden pyyhkimistä varten!

Elokuvan on ohjannut Greg Berlanti, joka on itse homo. Uskonkin, että kyseessä on ollut unelmaprojekti hänelle, sillä niin paljon hän on tuonut mukaan omaa rakkauttaan tarinaa kohtaan. Mielestäni on täydellistä, että ohjaajana toimii homo, sillä siten hahmot ja tunnelma on saatu juuri oikeaksi. Ihan huippuhetki onkin, kun Simon kuvittelee, millaista olisi olla avoimesti homo ja hän näkee päässään hyvin stereotyyppisesti homon tanssinumeron, mutta mikä saa itseironisen käänteen, kun Simon toteaa lopuksi: "Okei, ei ehkä ihan noin homoa." Isaac Aptaker ja Elizabeth Berger ovat muutenkin kirjoittaneet loistavia repliikkejä ja kiinnostavaa dialogia. He ovat todella päässeet sisälle nuoren ajatusmaailmaan, eivätkä ole kyhänneet aikaiseksi samanlaista teinihömppää, mitä joka vuosi nähdään usean tekeleen verran. Kaksikko on myös saanut oivaa pohdiskelua mukaan, kuten Simonin mietintä siitä, miksi heteroiden ei tarvitse tulla kaapista ulos (mikä johtaa myös upeaan kuvitelmahetkeen). Näiden lisäksi Minä, Simon on taidokkaasti kuvattu, leikattu, lavastettu, puvustettu, valaistu ja äänitetty. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät harmillisesti erityisemmin korostu, vaan teinileffojen tavoin musiikit koostuvat pääasiassa olemassa olevista radiojumputuksista.

Yhteenveto: Minä, Simon on loistava filmi, joka tulee olemaan monille ihmisille tärkein elokuva koskaan. Oli jo aikakin, että homoutta käsitellään tällä lailla valtavirtaleffassa ja olen varma, että tämän jälkeen tällaisia teoksia tullaan näkemään enemmän. Ohjaaja Greg Berlanti ja käsikirjoittajakaksikko Aptaker ja Berger ovat pistäneet kaikkensa peliin, jolloin filmi ei sorru olemaan pelkkää tusinahömppää, vaan kyseessä on oikeasti erinomaisesti rakennettu tarina. He ovat hyödyntäneet useita kliseitä niin taidokkaasti, että elokuva tuntuu jopa hyvin raikkaalta. Vaikka Simonin salaisen kirjekaverin henkilöllisyyden arvaisi jo leffan alussa, on jännite rakennettu niin hienosti, että elokuva vangitsee katsojansa loppuun asti. Ja vähänkö filmillä on muuten upea lopetus! Pääasiassa näyttelijät tekevät hyvää työtä - jopa Nick Robinson, joka ei ollut minua aiemmin vakuuttanut - mutta Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo ja etenkin Tony Halen näyttelemä vararehtori eivät toimi. Vararehtorihahmo on selvästi huonointa leffassa, enkä tajua, mitä tekijät ja Hale miettivät luodessaan hahmosta niin yliampuvan ärsyttävän. Muuten elokuvassa on tehty mahtavia ratkaisuja ja suosittelen Minä, Simonin katsomista aivan kaikille! Homoille siitä muodostuu varmasti tärkeä teos ja uskon, että se auttaa useita epävarmoja nuoria tulemaan ulos kaapista. Heteroille se taas tarjoaa parempaa ymmärrystä ja monien vanhempien kannattaa katsoa se siitä syystä. Pyytäkää siis ihastuksenne tai poika- tai tyttöystävänne treffeille ja menkää katsomaan Minä, Simon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.cineworld.co.uk
Love, Simon, 2018, Fox 2000 Pictures, New Leaf Literary & Media, Temple Hill Entertainment, Twisted Media