Arvostelu: Piina (Misery - 1990)

PIINA

MISERY

Ohjaus: Rob Reiner
Pääosissa: James Caan, Kathy Bates, Richard Farnsworth, Frances Sternhagen ja Lauren Bacall
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Misery, eli suomalaisittain Piina perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1987. Tuottaja Andrew Scheinman luki kirjan lentokoneessa, innostui siitä ja ehdotti sitä heti ohjaajaystävälleen, Rob Reinerille, joka oli jo ohjannut Kingin kirjaan perustuneen elokuvan Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986). Reiner ihastui tarinaan ja halusi ohjata leffan sen pohjalta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Piina sai maailmanensi-iltansa 29. marraskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai suurta ylistystä kriitikoilta. Elokuva oli jopa ehdolla monista palkinnoista ja sen naispäätähti Kathy Bates voittikin mm. parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot! Itse en valitettavasti ollut nähnyt Piinaa aiemmin. Olin kuullut siitä jo vuosia sitten, mutten ollut katsonut leffaa. Kun huomasin, että elokuva täyttää 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Menestyskirjailija Paul Sheldon joutuu auto-onnettomuuteen lumisella vuoristotiellä. Hänet löytää hänen suuri ihailijansa Annie Wilkes, joka vie Paulin kotiinsa. Aluksi Annie vaikuttaa lempeältä hoitajalta, mutta vähitellen Paulille alkaa käydä selväksi, että tämän fanitus on muuttunut painajaismaiseksi pakkomielteeksi...

Ties ketkä näyttelijät kieltäytyivät kirjailija Paul Sheldonin roolista, kun sitä heille tarjottiin. Kieltäytyjien listalla on niinkin tunnettuja nimiä kuin Harrison Ford, Dustin Hoffman, Robert Ne Niro, Al Pacino, Michael Douglas, Gene Hackman, Robert Redford ja Jack Nicholson, joista jälkimmäinen ei halunnut enää esiintyä Kingin kirjaan perustuvassa leffassa Hohdon (The Shining - 1980) jälkeen. Suuri osa heistä kieltäytyi, koska Paul joutuu olemaan lähes koko leffan ajan sängyssä tai pyörätuolissa. Lopulta rooliin uskaltautui James Caan ja hyvä niin, sillä Caan on loistava roolissaan. Caan tuo upeasti esille Paulin erilaiset tunnetilat ja pystyy ilmeillään ja äänellään viestimään, mitä kaikkea hänen päässään liikkuu. Jatkuva makoilu ja istuskelu on varmasti käynyt jossain kohtaa tylsäksi kuvauksissa, mutta Caan hoitaa hommansa kunniakkaasti loppuun saakka.
     Toinen syy, miksi monet näyttelijät kieltäytyivät roolista, oli, että he kokivat Annie Wilkesin nousevan isommin esille kuin Paulin. Ja näinhän siinä kyllä käykin. Vaikka Caan on erittäin hyvä Paulina, show'n varastaa täysin Annieta näyttelevä Kathy Bates. Bates on ilmiömäisen fantastinen roolissaan, eikä mikään ihme, että hän voitti roolisuorituksellaan mm. Oscar-palkinnon. Batesin saama Oscar-pysti on muuten ainoa Oscar-palkinto, mikä on annettu millekään Stephen King -filmatisoinnille. Bates onnistuu muuttumaan salamannopeasti mitä ihanimmasta ja lempeimmästä naisesta täydeksi psykopaatiksi ja takaisin täysin saumattomasti. Hän on aidosti pelottava roolissaan, mutta samalla on myös huvittavaa, kuinka Annie on syvästi uskonnollinen, eikä suostu esimerkiksi kiroilemaan. Pelko syntyy Annien ennalta-arvaamattomuudesta ja katsojana jännittää kaiken aikaa, mitä Annie päättää seuraavaksi tehdä.
     Elokuvassa nähdään myös Lauren Bacall Paulin kirja-agenttina, Richard Farnsworth Paulia etsivänä sheriffinä ja Frances Sternhagen sheriffin vaimona.

Voi, miksi ihmeessä minä olen pitkittänyt Piinan katsomista?! Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Stephen Kingin kirjoihin perustuvista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista trillereistä! Elokuva nappasi minut koukkuunsa ensiminuuteista lähtien, eikä todellakaan päästänyt irti, ennen kuin lopputekstit olivat pyörineet loppuun saakka. Jännitystä rakennetaan mestarillisin tavoin ja kyllä huomaa, että ohjaaja Rob Reiner katsoi ison läjän Alfred Hitchcockin klassikkofilmejä valmistautuessaan Piinan tekoon, sillä elokuvassa vallitsee vahva hitchcockmaisuus. Elokuva on todella vahva suoritus psykologisessa kauhussa, avatessaan tätä inhottavaa kauhuskenaariota pikkuhiljaa. Paulin jalat ja toinen käsi ovat rikkoutuneet, eikä hän pysty tekemään mitään yksin. Kun Annien todellinen luonne paljastuu, aluksi lämmin ja mukava mökki alkaa tuntua painostavalta vankilalta. Ulos ei voi mennä, sillä siellä on kova pakkanen ja lunta sataa, eikä lähistöllä ole talon taloa. Lähin kaupunki on pieni kylänpahanen ja sinnekin on pitkä matka.

Elokuvan nimi on kyllä todella osuva, sillä piinastahan tässä on kyse. Tunnelma on erittäin tärkeä osanen filmin onnistumista ja se on saatu luotua täydellisesti. Harmi vain, että nimen suomennoksessa katoaa osa nimen nerokkuudesta, sillä alkuperäinen nimi Misery ei tarkoita pelkkää piinaa ja kurjuutta, vaan kyseessä on Paulin kirjojen päähenkilön nimi, jota Annie fanittaa hullun lailla (kirjaimellisesti). Nämä kirjat saadaan filmin kautta tuntumaan todellisilta, jolloin myös Paul vaikuttaa todelliselta henkilöltä. Annie taas on yliampuva persoona, mikä pohjautuu Kingin oudoimpiin ihailijoihin, joten periaatteessa elokuvan tarina voisi ihan hyvin tapahtuakin tosielämässä. Se myös tekee leffasta entistä pelottavamman. Leffasta löytyy pari äkkisäikäytystä, mutta pääasiassa sen kauhupuoli perustuu hitaaseen tunnelman rakentamiseen, kunnes lopussa kaikki päästetään valloilleen. Filmi hyödyntää erinomaisesti Annien mökkiä ja sen luomaa klaustrofobista tunnetta. Katsoja viedään Paulin pään sisälle, kun tämä yrittää epätoivoisesti keksiä tavan paeta. Piina on kaikin puolin nerokas tapaus ja pitkästä aikaa minulle heräsi suuri mielenkiinto lukea kirja, mihin elokuva perustuu.

Ohjaaja Rob Reiner oli tosiaan aiemmin ohjannut Stephen King -filmatisoinnin Stand by Me - viimeinen kesä, mikä on myös aika lailla mestariteos. Reiner on selkeästi oikea herra hommaan, sillä hän sai loihdittua kaksi upeaa filmiä Kingin kirjojen pohjalta. William Goldmanin käsikirjoitus on myös erinomainen ja hänen kirjoittamansa dialogit Paulin ja Annien välille ovat koukuttavia. Teknisestikin Piina on vaikuttava teos. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja huolellisesti. Mukana on paljon hienoja otoksia, ja kuvasommittelija on todella tiennyt, milloin käyttää laajaa kuvaa ja milloin tiukkaa lähikuvaa. Yksi suosikkikuvistani on, kun sheriffi etsii Paulin autoa ja kiipeää rinnettä ylös, samalla kun kamera kääntyy, paljastaen katsojalle lumen alta pilkottavan auton renkaan. Valaisuakin hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkauksessa rytmitys on työstetty prikuulleen oikeaksi. Annien talon lavasteet ovat yksityiskohtaiset ja Paulin rikkoutuneiden ja paleltuneiden jalkojen maskeeraukset ovat ällöttävät. Lisäksi on pakko kehua heitä, jotka ovat työstäneet leffassa käytetyt "Misery"-kirjat. Kirjojen kansien tyylikkäät kuvat herättävät tunteen siitä, että ne olisivat todellisia ja voi olla, että jotkut katsojista alkavat leffan aikana jopa toivomaan, että ne todella olisivat aitoja opuksia. Äänimaailmakin on hyvin luotu ja Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä leffan painostavaan henkeen.

Yhteenveto: Piina todella on piinaava elokuva. Sen hitaasti rakentuva ja yhä vain jännittävämmäksi muuttuva tunnelma ympäröi katsojan salakavalasti ja sitten puristuu tiukasti ympärille. Lopulta ei voikaan muuta kuin sydän hakaten seurata Paulin yritystä karata turhankin innokkaan faninsa kynsistä. James Caan on loistovalinta Pauliksi, mutta lopulta huikeimman työn tekee psykoottista Annieta näyttelevä Kathy Bates, joka todella ansaitsi palkintonsa. Bates on aidosti hyytävän pelottava roolissaan, mitä ei yhtään auta hahmon käytöksen arvaamattomuus. Ohjaaja Rob Reiner saa näyttelijöistään kaiken irti ja luo tunnelmaa mestarillisesti. Reinerin työstä voi huomata Hitchcockin vaikutteet, mutta silti herra onnistuu tekemään filmistä omannäköisensä. Musiikki vain auttaa tunnelmassa ja tekninen puoli on muutenkin taiturimaista. Lopputuloksena on yksi lajityyppinsä parhaista filmeistä. Erinomainen trilleri, mitä suosittelen aivan kaikille! Vielä kun Piinan äärimmäisen harvinaisen, kotimaisen Blu-ray -julkaisun löytäisi joskus jostain...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Misery, 1990, Castle Rock Entertainment, Nelson Entertainment

Arvostelu: Richard Jewell (2019)

RICHARD JEWELL

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Paul Walter Hauser, Sam Rockwell, Kathy Bates, Jon Hamm, Olivia Wilde, Nina Arianda ja Ian Gomez
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Richard Jewell perustuu tositapahtumiin vuoden 1996 kesäolympialaisissa tapahtuneesta pommi-iskusta ja sen jälkiseurauksista. Tapahtumasta alettiin työstämään filmiä jo vuonna 2014, jolloin siinä oli tarkoitus näytellä Jonah Hill ja Leonardo DiCaprio. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Paul Greengrassia ja David O. Russellia, kunnes lopulta vuonna 2019 ohjaajaksi kiinnitettiin Clint Eastwood. Siinä vaiheessa projektin teko oli kuitenkin viivästynyt jo niin paljon, että Hill ja DiCaprio olivat jättäneet elokuvan. Uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat. Jälkitöiden aikana Warner Bros. -studion lähettyvillä syttyi suuri tulipalo, mutta sen sijaan, että elokuvan ääniefektejä työstävä tiimi olisi evakuoinut, he ja Eastwood jäivät studiolle. Richard Jewell sai maailmanensi-iltansa jo marraskuussa 2019, mutta vasta nyt se saapuu Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin sen tarinasta, mutta Eastwoodin osallistuminen sai minut pelkäämään, että luvassa olisi samanlaista roskaa kuin pari vuotta sitten ilmestynyt 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018). Meninkin maltillisin odotuksin katsomaan Richard Jewelliä sen lehdistönäytökseen.

Heinäkuun 27. päivä vuonna 1996 kesäolympialaisissa turvamies Richard Jewell pelastaa tuhansia ihmisiä varoittamalla epäilemästään pommista, ennen kuin se räjähtää väkijoukon keskellä. Aluksi media juhlistaa Richardia sankarina, mutta pian käy selville, että hän on FBI:n pääepäilty.

Paul Walter Hauser on muutaman viime vuoden aikana näyttänyt lahjojaan sivurooleissa elokuvissa, kuten I, Tonya (2017) ja BlacKkKlansman (2018). Tässä Hauser pääsee vihdoin päärooliin ja näytteleekin itse nimikkohahmo Richard Jewellia. Richard ei välttämättä ole erityisen luonteva ihmisten kanssa ja hän toimiikin usein aika pöljästi, mutta hänellä on sydän vahvasti paikallaan ja Hauser tekeekin hänestä erittäin pidettävän. Hauser on erinomainen läpi leffan ja toivon, että häntä nähdään tulevaisuudessa vielä enemmän.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Kathy Bates Richardin äitinä Bobina, Sam Rockwell Richardin entisenä pomona asianajaja Watson Bryantina, Jon Hamm Richardia epäilevänä FBI-agentti Shaw'na, sekä Olivia Wilde ylimielisenä uutistoimittaja Kathy Scruggsina. Bates ja Rockwell ovat vielä Hauseriakin paremmat rooleissaan, eikä ihme, että Bates nappasi sekä Oscar- että Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta naissivuosasta. Bates välittää hienosti äidin kokeman tunnemyllerryksen, minkä media aiheuttaa. Rockwell taas huokuu tuttua karismaansa Watsonina ja on veikeää seurata hänen ja Richardin yhteisiä kohtauksia. Hamm on pätevä valinta agentin rooliin, eikä ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän esittää tällaista hahmoa. Wilde ei kuitenkaan toimi osassaan. Hän ampuu pahasti yli ja tuntuu oudon komedialliselta vakavassa ympäristössä. Hahmo on myös kehnosti kirjoitettu ja hänen kehityskaarensa on todella tönkkö.

Clint Eastwood on viime vuosien ajan ollut suuresti kiinnostunut kertomaan tarinoita ihailemistaan amerikkalaissankareista. American Sniper (2014), Sully - uroteko Hudson-joella (Sully - 2016) ja 15:17 Pariisiin sisälsivät kiinnostavat tarinat, mutta jokainen oli edellistä heikompi. Noin minuutin tapahtumasta kertova tyhjänpäiväinen 15:17 Pariisiin oli Eastwoodin uran pohjanoteeraus ja kaikin puolin suurta häpeää aiheuttava elokuva. Richard Jewell on onneksi suuri parannus siihen verrattuna ja The Mulen (2018) tavoin valaa uskoa Eastwoodin osaamiseen. Silti näitä leffoja katsoessa ei voi muuta kuin toivoa, että iäkäs herra osaisi jo pian jäädä eläkkeelle. Eastwood on valinnut aidosti kiinnostavan aiheen ja tehnyt siitä toimivan elokuvan. Katsojan sympatiat ovat heti Richardin puolella ja kun tätä aletaan syyttämään pommi-iskusta, ei syytöksiä usko hetkeäkään. Olisi toki mielenkiintoista, jos leffa saisi katsojankin epäilemään Richardia, mutta kun kyseessä on tositarina, on ehkä parempi, että Eastwood painottaa heti, että Richard on se sankari, minä häntä aluksi pidettiinkin. Samalla Eastwood kritisoi mediaa ja sen mahtia tuhota jonkun elämä pelkkien epäilysten ja huhujen perusteella.

Eastwoodille tuottaa kuitenkin vaikeuksia viedä tarinaa eteenpäin eheästi. Leffan alku, missä näytetään Richardin elämää ja nousua turvamieheksi, on töksähtelevä. Siinä onnistutaan luomaan jonkinlaiset välit Richardin ja häntä puolustavan Watsonin välille, sekä näyttämään, että hän on tehnyt asioita, mitkä voivat herättää epäilyksiä hänen rehellisyydestään, mutta tämä kaikki hoidetaan takeltelevasti. Elokuva kuitenkin lähtee kunnolla ja tiivistunnelmallisesti käyntiin, kun olympialaiset alkavat ja kun alkaa hidas, mutta tehokas jännityksen nostatus repun sisällöstä ja miten tilanteessa käy. Sitten taas filmi kompastelee, kun aivan yhtäkkiä FBI syyttääkin Richardia. Etenkin tässä leffa vaatisi suurta hiomista, sillä tämä tapahtuu täysin yllättäen. Tällä voidaan kuvastaa sitä, kuinka FBI todella syytti Richardia noin vain, koska tarvitsi syyllisen, mutta tarinankerronnan puolesta juuri tämä osuus vaatisi paljon enemmän rakentamista. Onneksi sen jälkeen leffa lähtee taas nousuun. Tapahtumat sisältävät jopa pientä liikuttavuutta ja vaikkei toinen puolisko enää tarjoa samaa jännitettä kuin alkupää, on tarina loppuun asti mielenkiintoinen.

Siinä, missä vielä kymmenen vuotta sitten esimerkiksi Gran Torinon (2008) aikana ihaili Eastwoodin rautaisuutta elokuvantekijänä, Richard Jewelliä katsoessa kyllä huomaa, että Eastwoodin ikä alkaa puskemaan päälle. Kyseessä on hyvä filmi, mutta uskon vahvasti, että noin kymmenen vuotta sitten Eastwood olisi saanut aikaiseksi vieläkin paremman teoksen. Eastwoodin työ kärsii myös hieman Billy Rayn käsikirjoituksesta, missä tarinankerronnalliset ongelmat nousevat esiin. Teknisesti elokuva on kuitenkin taidolla toteutettu. Kuvaus on oivallista ja leikkauskin suureksi osaksi sujuvaa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja olympialaisiin liittyvien tapahtumien luominen uusiksi on vaikuttavaa työtä. Ääniefektit ovat mainiot, mutta Arturo Sandovalin säveltämiä musiikkeja käytetään niin minimaalisen vähän, että usein tuntuu siltä kuin mukana ei olisi lainkaan musiikkia.

Yhteenveto: Richard Jewell on mainio elokuva mielenkiintoisesta tositarinasta. On todella ärsyttävää nähdä, kuinka kyseenalaisesti FBI on toiminut Richardin kanssa ja kuinka hirvittävä mahti medialla voi olla ihmisen maineen pilaamiseen. Elokuvan alku on hieman kompuroiva, mutta filmi nappaa mukaansa, kun itse olympialaiset ja pommiuhka alkavat. Sitten taas hieman kompastellaan, kun FBI yhtäkkiä epäilee Richardia, mutta onneksi loppupään elokuva hoitaa taas oivallisesti. Jos käsikirjoituksessa ja leikkauksessa olisi panostettu näihin tiettyihin asioihin huomattavasti paremmin, olisi kyseessä erittäin hyvä leffa. Paul Walter Hauser on todella iskevä nimikkoroolissa, mutta Kathy Bates ja Sam Rockwell ovat vielä paremmat. Vain Olivia Wilde jättää kylmäksi oudon koomisella ja ailahtelevalla roolisuorituksellaan. Clint Eastwood tekee pääasiassa pätevää työtä. Saa nähdä, mistä urotyöstä hän seuraavaksi tekee elokuvan ja millainen siitä sitten tulee...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Richard Jewell, 2019, 75 Year Plan Productions, Appian Way, Misher Films, The Malpaso Company, Warner Bros.

Arvostelu: Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010)

YSTÄVÄNPÄIVÄ

VALENTINE'S DAY

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Ashton Kutcher, Jennifer Garner, Anne Hathaway, Topher Grace, Bradley Cooper, Julia Roberts, Emma Roberts, Jessica Alba, Patrick Dempsey, Carter Jenkins, Héctor Elizondo, Shirley MacLaine, Jamie Foxx, Bryce Robinson, Eric Dane, Jessica Biel, George Lopez, Taylor Swift, Taylor Lautner, Queen Latifah ja Kathy Bates
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Valentine's Day, eli Ystävänpäivä on Garry Marshallin ohjaama romanttinen komedia, joka nimensä mukaisesti kertoo ystävänpäivän tapahtumista. Tekijöiden tavoitteena oli tehdä Rakkautta vain -elokuvan (Love Actually - 2003) kaltainen useiden tarinoiden rakkauskertomus, mikä sisältäisi valtavan näyttelijäkaartin. Tekijät saivatkin kerättyä suuren määrän isoja Hollywood-tähtiä ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2009. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa 2010 ja se oli iso menestys, vaikka saikin kriitikoilta pääasiassa negatiivisia arvioita. Elokuva jopa sai neljä Razzie-ehdokkuutta, joista se voitti kaksi, huonoimman miespääosan ja huonoimman naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Ystävänpäivää, mutta olen jo parina vuonna pohtinut sen arvostelemista juurikin ystävänpäivälle. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen sekä elokuvan kymmenvuotisjuhlan että ystävänpäivän kunniaksi. Hyvää ystävänpäivää siis kaikille!

Ystävänpäivänä Los Angelesissa ihastutaan, rakastutaan, erotaan ja syvennytään parisuhteisiin.

Ystävänpäivä on tosiaan täynnä isoja Hollywood-nimiä, joista osa on tosin kadonnut valokeilasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yksi näistä kadonneista on kenties elokuvan isoimmassa roolissa oleva Ashton Kutcher, joka näyttelee Reediä, joka kosii tyttöystäväänsä Morleyta (Jessica Alba) ystävänpäivän aamuna. Albaakaan ei ole muutamaan vuoteen näkynyt isoissa hittileffoissa, eikä kummankaan "katoaminen" erityisemmin haittaa itseäni, sillä en oikein piittaa kummastakaan näyttelijänä. Enkä taida olla ainoa, sillä juuri he voittivat Razzie-palkinnot huonoimpina mies- ja naisnäyttelijöinä.

Elokuvassa nähdään myös Topher Grace Jasonina, joka on ihastunut Anne Hathawayn esittämään salaperäiseen Lizaan; Jennifer Garner opettaja Juliana, jolla on suhde Patrick Dempseyn esittämän lääkäri Harrisonin kanssa; Bradley Cooper Holdenina, joka tapaa lentokoneessa Julia Robertsin näyttelemän sotilaskapteeni Katherinen; Julia Robertsin veljentytär Emma Roberts ja Carter Jenkins nuorena pariskuntana Gracena ja Alexina, jotka suunnittelevat ensimmäistä kertaansa; Taylor Lautner ja Taylor Swift urheilevana parina Willynä ja Feliciana; Héctor Elizondo ja Shirley MacLaine iäkkäänä Paddingtonin pariskuntana ja Bryce Robinson heidän ihastuneena lapsenlapsena Edisonina; Jamie Foxx uutisreportteri Kelvin Moorena; Jessica Biel ystävänpäivää vastustavia juhlia järjestävänä Karana; Eric Dane jalkapallotähti Sean Jacksonina; George Lopez kukkakaupan myyjänä Alfonsona; Queen Latifah Lizan pomona; sekä Kathy Bates uutisten parissa työskentelevänä Susanina. Mukana on useita lahjakkaita näyttelijöitä ja onkin hieman harmi, että huomattavasti isompaan rooliin pääsevät juuri ne heikommat näyttelijät. Mahtava Bates jää todella pieneen sivurooliin, kun taas Taylorit Lautner ja Swift ovat liian paljon ruudulla. Julia Roberts onnistui muuten tienaamaan aikamoisen summan elokuvasta, sillä hän sai noin 12 tuhatta dollaria jokaisesta lausumastaan SANASTA elokuvassa, minkä lisäksi hän sai myös kolme prosenttia elokuvan tuotoista. Lopulta hän tienasikin yli 10 miljoonaa dollaria.

Ystävänpäivä on kuin köyhän miehen Rakkautta vain. Siinä on sama idea (joulu on vain vaihdettu ystävänpäivään), mutta kaikki on toteutettu kehnommin. Näyttelijät eivät ole yhtä lahjakkaita, eivätkä hahmot tai heidän juonikuvionsa yhtä kiinnostavia. Jotkut juonikuviot tuntuvat selvästi vain täytteeltä, mutta niiden kautta leffaan on tietty saatu lisää tähtivoimaa. Kyllä mukaan muutama mielenkiintoinenkin tarina mahtuu ja itse huomasin eniten fanittavani nuorta Edison-poikaa, joka yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutusta ihastukseensa. Suuren osan ajasta on myös kiva, että elokuva kuvaa rakkautta useilla eri tavoilla ja näyttää monenlaisia skenaarioita, vaikka jotkut niistä eivät olisikaan millään lailla muistettavia. Siirappisuus on kuitenkin vahvasti läsnä negatiivisemmissakin rakkauden kuvauksista. Olihan Rakkautta vainkin paikoitellen imelä, mutta se oli kuitenkin aidosti ihastuttava, lämmin ja kiehtova teos, jolloin siirappisuuden katsoo helposti sormien läpi.

Parasta elokuvassa on, kuinka veikeästi kaikki juonikuviot yhdistyvät jotenkin toisiinsa. Joku on jonkun kaveri, joka on töissä jonkun kanssa, joka taas on parisuhteessa jonkun kanssa, joka taas on jonkun perhetuttu, joka taas on jonkun lapsenvahti, jne jne. Vaikka paikoitellen on huvittavan epätodennäköistä, että kaikki nämä hahmot linkittyisivät toisiinsa, täytyy käsikirjoittaja Katherine Fugatelle nostaa hattua siitä, että hän on saanut kaiken tämän yhdistymään järkevästi isoksi kokonaisuudeksi. Ja kyllähän sitä tosielämässäkin tulee välillä huomattua, kuinka pieni maailma voikaan olla. Esimerkiksi yläasteella yhden kaverini äitipuoli oli teatteriryhmäläiseni kummitäti. Jotkut jopa käyttävät aikaa siihen, kuinka he linkittävät itsensä monien ihmisten läpi vaikkapa kuuluisuuksiin tai takaisin itseensä. Valitettavasti tämän huvittavuuden lisäksi leffassa ei oikeastaan muuta hauskaa ole. Romanttiseksi komediaksi Ystävänpäivä on harmillisen epähauska. Kyllä elokuvaa katsoo ihan sujuvasti, mutta eipä se koskaan tee erityistä vaikutusta. Ihan viihdyttävä, mutta mieluummin katsoisin Rakkautta vain uudelleen.

Elokuvan on ohjannut Garry Marshall, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Pretty Womanin (1990), sekä Prinsessapäiväkirjat-leffat (The Princess Diaries - 2001-2004). Marshall on selvästi innostunut Rakkautta vain -elokuvasta, sillä hän kopioi sitä tähän paljon, minkä lisäksi tämän jälkeen hän on tehnyt ainoastaan samanlaisia leffoja eri juhlapäivistä, kuten New Year's Even (2011) ja Mother's Dayn (2016). Marshall pitää isoa pakettia sujuvasti kasassa, mutta muuten hän ei vakuuta ohjaajana. Ystävänpäivä on kuvattu kuitenkin pääasiassa oivallisesti ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Vaikka mukana on joitain tylsempiä juonikuvioita, leffassa on niin paljon kaikenlaista meneillään, ettei se onneksi käy oikeasti tylsäksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja elokuvassa käytetyt rakkauslaulut sopivat toimivasti kohtauksiinsa.

Yhteenveto: Ystävänpäivä on todella keskinkertainen kopio aidosti mahtavasta romanttisesta komediasta Rakkautta vain. Filmistä ei löydy lainkaan sitä samaa sydäntä, ihastuttavuutta ja huumoria kuin esikuvastaan - puhumattakaan yhtä vahvoista juonikuvioista ja niiden täyttämistä hahmoista. Leffaan on kasattu iso määrä Hollywood-staroja, mutta esille nousevat lähinnä näyttelijöistä heikoimmat. Osaavien lahjat hukkuvat pienissä sivuosissa. Juonikuviot eivät ole erityisen innostavia, mutta täytyy kuitenkin kehua suuresti käsikirjoittaja Katherine Fugaten tapaa pyöritellä näin montaa tarinaa ja yhdistellen niitä nokkelan veikeästi toisiinsa. On hauskaa, kuinka kaikki liittyvät jollain tapaa toisiinsa. Sen sijaan itse elokuva ei ole kovin hauska. Ei se onneksi tylsäkään ole, sillä siinä on koko ajan meneillään jotain. Potentiaalia olisi paljon parempaan ja onkin harmi, että lopputulos on näin lattea. Olisi upeaa, jos jouluisen Rakkautta vain tavoin Ystävänpäivän haluaisi katsoa aina ystävänpäivänä, mutta kun maailmassa on niin paljon parempia romanttisia teoksia, on vaikea kuvitella pistävänsä tätä pyörimään muusta syystä kuin sen nimen vuoksi. Jos tosin leffaa ei ole vielä nähnyt ja mietit, mitä katsoa poika- tai tyttöystäväsi kanssa ystävänpäivänä, on tämä kerran katsottavaksi hömpäksi tarpeeksi kelpo valinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Valentine's Day, 2010, New Line Cinema, Rice Films Karz Entertainment

Arvostelu: Titanic (1997)

TITANIC

Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Billy Zane, Frances Fisher, Danny Nucci, Kathy Bates, David Warner, Jason Barry, Victor Garber, Bernard Hill, Jonathan Hyde, Ioan Gruffudd, Bill Paxton, Lewis Abernathy ja Gloria Stuart
Genre: romantiikka, draama, jännitys
Kesto: 3 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

10. huhtikuuta 1912 RMS Titanic -laiva lähti neitsytmatkalleen Englannin Southamptonista kohti Yhdysvaltojen New Yorkia. Matka jäi kuitenkin kesken, kun uppoamattomana pidetty Titanic törmäsi jäävuoreen muutama päivä myöhemmin ja upposi noin kolme tuntia törmäyksen jälkeen. Kyseessä on yksi tunnetuimmista merionnettomuuksista, joten jos aloit lukemaan tätä arvostelua ja tieto tuli sinulle isona juonipaljastuksena, niin jo on ihme. Tapahtumasta on tehty muutamia elokuvaversioita, mutta yksikään ei ole niin tunnettu kuin tämä James Cameronin teos. Cameronia oli jo kauan kiehtonut merionnettomuudet. Alunperin hän halusi tehdä RMS Titanicista filmin, jotta pääsisi itse näkemään hylyn merenpohjassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut yhtiöiden innostuvan leffasta sellaisenaan, joten hän esitteli ideansa 20th Century Foxille Romeon ja Julian kaltaisena rakkaustarinana Titanicilla. Yhtiö ei ollut täysin vakuuttunut, mutta antoi kuitenkin Cameronin toteuttaa ideansa. Tuotanto lähti vähitellen liikkeelle hylyn kuvaamisella, josta se eteni varsinaisiin kuvauksiin kesällä 1996. Elokuva oli todella kallis tehdä, minkä takia sen ilmestyminen viivästyi ja Fox pelkäsi leffan tekevän tappiota, mutta toisin kävikin. Titanic sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 (Suomessa vasta pari kuukautta myöhemmin) ja se oli valtava menestys. Elokuva tuotti yhteensä yli kaksi miljardia dollaria, jolloin se nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi filmiksi. Kriitikot pitivät teosta erinomaisena ja se olikin ehdolla neljästätoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti yksitoista, mihin oli aiemmin kyennyt vain Ben-Hur (1959). Vuonna 2012 leffa julkaistiin uudelleen teattereissa, kun oli kulunut sata vuotta alkuperäisestä tapahtumasta. Ennen sitä en ollut nähnyt Titanicia. Olin pitänyt sitä siihen asti vain tyttöjen nyyhkyleffana, enkä uskonut kokevani siitä mitään riemua. Kuitenkin kun näin sen trailerin keväällä 2012, mielenkiintoni heräsi ja kun se tuli eräänä iltana televisiosta, päätin antaa sille mahdollisuuden. Elokuva oli mielestäni hyvä, muttei mikään ihmeellinen. Vasta toisella katselukerralla filmi todella iski ja mietin, että sehän on aivan upea teos! Sen jälkeen olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja ostin sen Blu-rayna. Viime katselukerrastani ehti kuitenkin kulua jopa kaksi vuotta, kunnes päätin katsoa Titanicin uudestaan. Samalla tajusin, että elokuva täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta, joten halusin juhlistaa sitä arvostelulla.

Vuonna 1912 yläluokkainen Rose DeWitt Bukater ja köyhä Jack Dawson tapaavat ja rakastuvat Titanic-laivalla. Kuitenkin Titanicin törmätessä jäävuoreen, romanssi muuttuu jännittäväksi selviytymistarinaksi, laivan upotessa keskellä valtamerta.

Ensimmäisessä luokassa matkustavaa Rose DeWitt Bukateria näyttelee Kate Winslet, joka on aivan mahtava roolissaan. Winslet suoriutuu todella taitavasti hienon neidin osasta, josta löytyy kuitenkin paljon enemmän kuin aluksi voisi luulla. Rosea ei nimittäin hieno elämä kiinnosta, sillä hän pelkää, että häntä vain pompotellaan ympäriinsä, kunnes hän kuolee, jolloin hän ei saa oikeasti elää. Rosea kiehtoo köyhempien huolettomampi elämä, vaikka hän myös kauhistelee vaikeuksia, joita köyhät kokevat päivittäin. Läpi elokuvan katsoja voi nähdä, mitä Rosen päässä liikkuu ihan vain Winsletin huikean roolityön ansiosta.

Köyhää Jack Dawsonia esittää Leonardo DiCaprio, joka on myös todella hyvä. DiCapriolta löytyy muutama heikompi hetki, mutta suurimmaksi osaksi hän on nappivalinta. Jack elää todella hilpeästi ja vapaasti, jolloin hän matkustelee ympäri maailman ilman huolta siitä, onko hänellä seuraavana yönä majapaikkaa. Jackille matka Titanicilla on toteen käyvä unelma ja onkin hauska katsoa, kuinka innoissaan hän on laivasta. Vaikka köyhä elämä onkin Jackille kaikki tarvittava, elokuvan aikana näkee, kuinka hän haaveilee hieman myös Rosen yläluokkaisesta elämästä. Myös DiCaprio tuo hahmon ajatukset hienosti esille ilman sanoja, mutta paikoitellen kun hän sanoo asioita, eivät sanat tule ulos kaikkein uskottavimmin.
     Billy Zane näyttelee Cal Hockleya, Rosen sulhasta, joka ei ole kovin mukava tapaus. Cal on itse asiassa aikamoinen kusipää, jolloin katsojana inhoaa häntä helposti. Hän on todella ylimielinen ja pitää itseään erittäin korkeassa asemassa. Cal ei tietenkään näe mitään arvokasta köyhässä Jackissa, eikä todellakaan pidä siitä, että Rosen ja Jackin välille syntyy romanssi. Calin ylimielisyys tulee inhottavien piirteiden lisäksi selville myös heti alkupäässä, kun hän korostaa, ettei edes Jumala voisi upottaa Titanicia, ja moittii Rosen taidemakua toteamalla, ettei jostain Picassosta tule koskaan mitään isoa. Uppoamistilanteessa hänen inhottavuutensa pääsee tietysti parhaiten esille. Sen lisäksi, että Cal ärsyttää katsojia suuresti, on Zanelle kuitenkin pakko nostaa hattua, sillä hän on erinomainen roolissaan. Hän on paskiainen, mutta hän saa roolin tuntumaan aidolta, eikä vedä hommaa yli.
     Muita hahmoja RMS Titanicilla ovat Rosen hienostunut äiti Ruth (Frances Fisher), jolle Jack ei ole minkään arvoinen; oikeasti Titanicilla ollut Margaret Brown (Kathy Bates), joka on juoruileva mutta hauska; ex-poliisi Lovejoy (David Warner), joka on Calin tavoin inhottava tyyppi; Jackin italialainen ystävä Fabrizio (Danny Nucci), joka on ihan huvittava heppu; hyväsydäminen Tommy (Jason Barry), joka matkustaa samassa hytissä Jackin ja Fabrizion kanssa; sekä oikeasti laivalla olleet kapteeni Smith (Bernard Hill), laivan suunnittelija Andrews (Victor Garber) ja rikas J. Ismay (Jonathan Hyde). Vaikka hahmoja on monta ja jokaiselle annetaan paljon ruutuaikaa, elokuva onnistuu kertomaan lähes jokaisen hahmon tarinan toimivasti ja yllättävän muistettavasti. Hahmojen näyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, jolloin heidän tarinansa kiinnostavat.
     Elokuvassa näytetään myös pätkiä 1990-luvulta, kun Bill Paxtonin näyttelemä Brock Lovett tutkii Lewis Abernathyn esittämän Lewisin kanssa Titanicin hylkyä. Näissä kohtauksissa esiintyy myös Gloria Stuart, joka toimii tarinan kertojana.

Titanic on aivan mielettömän hieno elokuva. Joillekin se voi olla liian pitkä leffa yli kolmen tunnin kestollaan, mutta minun mielestäni kyseessä on yksi niistä harvoista filmeistä, joissa pituus ei tunnu missään. Tarina kerrotaan niin mestarillisen taidokkaasti, ettei elokuvan aikana käy aika pitkäksi. Muutamia minuutteja siitä voisi leikata pois, mutta muuten en koskisi ollenkaan kestoon. Elokuvan upeasta kerronnasta viestii jo se, kuinka hyvin hahmot on kirjoitettu mukaan. Tarina keskittyy tietysti eniten Jackin ja Rosen romanssiin, mutta kolmituntiseen tarinaan mahtuu myös paljon muutakin. Pienemmistäkin sivuhahmoista oppii aina välillä jotain uutta, ja paikoitellen sitä kautta ymmärtää jotain enemmän päähenkilöistäkin. Mielestäni on aivan mahtavaa, että elokuva käyttää aikaa näyttääkseen välillä laivan työmiehiä tai kapteenin puuhia tai muita henkilöitä, jolloin uppoamishetkellä katsojana ymmärtää entistä paremmin, kuinka järkyttävästä tapahtumasta onkaan kyse. Ja vielä kun pienempienkin hahmojen osuudesta on saatu mielenkiintoiset, ei voi muuta kuin ihailla. Filmistä on saatu niin koukuttava, että aika kuluu siivillä sitä katsoessa ja ennen kuin huomaakaan, on elokuva jo puolessa välissä.

Elokuvan keston lisäksi joillekin katsojille on ongelmana Rosen ja Jackin romanssin siirappisuus. Joidenkin mielestä filmi on todella imelä, mistä olen suuresti eri mieltä. Romantiikkapuoli ei koskaan riko hyvän maun rajoja, vaan siitäkin on saatu kiehtova ja uskottavan tuntuinen. Rakkaustarina on myös niin loistokkaasti luotu, että katsoja jää täysin sen lumoihin ja unohtaa kokonaan, että laiva tulee uppoamaan, minkä takia monet alunperin alkoivat katsomaan elokuvaa. Itse uppoamisosuus on aivan huikeasti toteutettu. Ei pelkästään se, miltä osio näyttää, vaan miltä se tuntuu. Tapahtuman traagisuus tulee täydellisesti esille ja silloin varsinkin on hienoa, että täysin nimettömiäkin hahmoja näytetään ympäri laivaa. On myös kauhistuttavaa seurata ihmisten toimintaa uppoamisen aikana. Jo leffan alkupäässä pohjustetaan, ettei pelastusveneitä ole kuin puolelle matkustajista, ja jo siinä kohtaa, kun laivan keula on alkanut pienesti painua veden alle, pelastusveneitä lasketaan vesille lähes tyhjinä, sillä varakkaat ihmiset eivät välitä muista kuin itsestään ja haluavat mahdollisimman nopeasti turvaan. Köyhät lukitaan laivan sisällä kaltereiden taakse, jotta he eivät pääsisi kannelle pelastusveneisiin ennen rikkaita. Pelastusliivitkään eivät tilanteessa auta, sillä vesi on niin hyytävän kylmää, että siellä jäätyy kuoliaaksi. Pakoon ei voi uida, sillä uppoava laiva aiheuttaa pyörteen, joka imaisee veden varassa olevia mukaansa syvyyksiin. Ja sitten on vielä se vaara, että kallistuva laiva saattaa katketa keskeltä ja iskeytyä satojen uivien päälle.

Kyseessä on äärimmäisen tunnerikas teos. Sen lisäksi, että uppoaminen saa katsojan kauhistelemaan traagisuuden takia, ja että Rosen ja Jackin romanssi tuottaa hymyn huulille (tai vastakohdan, riippuen katsojasta), on filmissä myös paljon muitakin tunteita. Elokuva sisältää muutamia riemua täynnä olevia hetkiä, kuten Jackin tunnetun "I'm the king of the world!" -huudon, kun Titanic lähtee satamasta, ja Rosen ja Jackin tanssin kolmannen luokan matkustajien kanssa. Leffan aikana saa myös nauraa muutamaan otteeseen, sekä siinä tietysti jännittää päähenkilöiden puolesta; sekä sen takia, selviävätkö he uppoamisesta, että sen takia, voiko heistä tulla pari inhottavan Calin takia. Filmin tunteet ovat voimakkaasti luotuja, eivätkä ne jätä kylmiksi. Vaikka mukana on tiettyjä hetkiä, jotka ihmiset kokevat kaikkein liikuttavimmiksi, itse herkistyin eniten juuri niissä kohdissa, jolloin näytetään tapahtumia nimettömien ihmisten kautta. Kuva, jossa iäkäs pariskunta halaa toisiaan, veden virratessa oven alta heidän hyttiinsä tai hetki, jossa äiti kertoo iltasatua kahdelle lapselleen, jotta he kuolisivat rauhallisesti nukkuessaan, ovat aidosti erittäin koskettavia hetkiä. On mestarillista näyttää välillä tällaisia tiiviitä kuvia ja välillä siirtyä laajaan kuvaan uppoavasta Titanicista, jolloin näkee hirveän kokonaisuuden ja kun ympärillä on vain kilometrikaupalla vettä, katsojana ymmärtää tilanteen vakavuuden.

Titanicista löytyy kuitenkin jotain, mistä en pidä. Elokuva alkaa 1990-luvulta, kun Brock Lovett yrittää löytää laivan hylystä arvokasta timanttia, Valtameren sydäntä. Tämä käynnistää kyllä tarinan toimivasti, mutta silti se saa aluksi filmin tuntumaan siltä kuin se kertoisi timantista, eikä laivasta tai romanssista. Myös elokuvan lopetus 1990-luvulla toimii, mutta ne muut kerrat, kun elokuvan aikana leikataan takaisin Brockin ja kumppaneiden luokse, upea tunnelma katkeilee ikävästi. Minua ei haittaa lainkaan kertojaääni. Se toimii täydellisesti, mutta mielestäni elokuvan alun ja lopun välissä ei pitäisi näyttää muuta kuin vuotta 1912. Ja totuus on myös se, että elokuva pärjäisi täysin ilman 1990-luvun kohtauksia, sillä katsojat haluavat nähdä Titanicin tapahtumat. Näitä 1990-luvun kohtia karsimalla Titanic olisi mielestäni täyden kympin mestariteos. Kliseistään huolimatta se on niin mestarillinen taidonnäyte, etten voi muuta kuin ihailla sen upeutta.

James Cameron on aiemmin ohjannut muitakin mestariteoksia, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984), Aliens - paluun (Aliens - 1986) ja oman suosikkini Terminator 2: Tuomion päivän (Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja vaikka pidänkin megahitti Avataria (2009) erittäin vaikuttavana elämyksenä, on Titanic mielestäni Cameronin viimeinen oikeasti upea elokuva. Hän on luonut filmiin upean tunnelman ja hänellä on taito kertoa tarinaa rauhallisesti, mutta kiehtovasti, jolloin kolmen tunnin kesto ei tunnu pitkältä. Hän on tehnyt loistotyötä myös käsikirjoituksen kanssa, vaikka mukaan onkin lipsahtanut muutama hölmömpi repliikki. Visuaalisesti Titanic on erittäin näyttävä elokuva. Leffa on kuvattu erittäin taidokkaasti ja varsinkin uppoamisosiossa sen valaisu on hyvin toteutettu. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen pienesti kärsineet vuosien varrella, mutta jättimäisenä pienoismallina toteutettu laivalavaste korvaa sen puolen näyttävyydessään. Elokuvan lavasteet ovat aivan huikeasti toteutetut, kuten ovat myös asutkin. Äänimaailma leffassa on todella mainio, minkä lisäksi James Horner on tehnyt oivallista työtä säveltäessään musiikkeja elokuvaan. Ja onhan se pakko mainita myös Céline Dionin laulama "My Heart Will Go On" -kappale, josta voi olla montaa eri mieltä. Minusta kyseessä ei ole kovin ihmeellinen kipale, vaikka se jääkin soimaan päässä, mutta se sopii erittäin hyvin lopputekstien päälle, joten enpä toisaalta voi valittaa.

Yhteenveto: Titanic on todella upea, koskettava ja kaunis elokuva. Siihen on saatu luotua erittäin voimakkaita tunteita, minkä lisäksi sen tarinankerronta on niin mestarillista, ettei sen kolmen tunnin kesto tunnu missään, vaan aika kuluu todella nopeasti. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio sopivat erinomaisesti Rosen ja Jackin rooleihin, ja heidän romanssistaan on saatu niin kiehtova, että katsojana helposti unohtaa tulevan uppoamisen. Itse uppoaminen on toteutettu huikean taidokkaasti. On hienoa, että välillä näytetään yksittäisten nimettömien ihmisten hetkiä ja välillä näytetään laajaa kuvaa, jossa näkyy uppoava laiva pienenä keskellä suurta valtamerta. Elokuvan tunnelma on luotu mielettömän upeasti. Sen näyttelijät ovat todella hyviä, sen lavasteet ovat tyylikkäitä, sen kuvaus on taidokasta ja monet hetket sisältävät suuria tunnelatauksia. Ohjaaja James Cameron on onnistunut loihtimaan lähes täyden kympin elokuvan, jonka ainoaksi ongelmaksi jäävät 1990-luvun kohtaukset, joista suurimman osan voisi ottaa pois kokonaisuudesta. Muuten kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä tiedän ja suosittelen sen katsomista kaikille. Jokaiselle se ei toimi ja etenkin kovat äijät näkevät sen vain imelänä nyyhkyilynä, mutta tiedän, että on myös paljon niitä, jotka arvostavat elokuvaa kuten minä. Suosittelen sitä jo pelkästään sen takia, että leffa voitti yksitoista Oscaria ja se on maailman toiseksi menestynein elokuva. Sen merkitys elokuvakulttuurissa on niin valtava, että pakkohan se on edes kerran katsoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Titanic, 1997, Twentieth Century Fox, Paramount Pictures, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: Bad Santa 2 / Paha pukki 2 (2016)

BAD SANTA 2 (2016)

PAHA PUKKI 2

Ohjaus: Mark Waters
Pääosissa: Billy Bob Thornton, Tony Cox, Kathy Bates, Brett Kelly, Christina Hendricks, Ryan Hansen, Jenny Zigrino, Jeff Skowron ja Octavia Spencer
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Bad Santan (2003) ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2014 ja se oli mielestäni ihan hauska elokuva. Nyt kun elokuvan jatko-osa, Bad Santa 2, oli saamassa ensi-iltansa, ensimmäinen osa täytyi tietysti katsoa uudestaan. Tein sen ja pidin elokuvasta enemmän kuin ensimmäisella katselukerralla. Aloin jokseenkin jopa odottamaan jatko-osaa ja toivoin tunnelman pysyvän yhä samana. Hieman kyllä pelotti, että miten jatko-osa toimisi, kun elokuvien ilmestymisien välissä on kolmetoista vuotta. Kuulin, että kyseessä olisi aika keskinkertainen teos, joten menin varautuneena katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa Bad Santa!

Willie lyöttäytyy yhteen lyhytkasvuisen Marcus-petturin ja inhottavan Sunny-äitinsä kanssa, ryöstääkseen rahat hyväntekeväisyysjärjestöstä. Hienostihan se taas sujuu...

Billy Bob Thorntonin esittämä Willie on yhtä elämäänsä kyllästynyt juoppo perverssi kuin ensimmäisessäkin elokuvassa. Tässä Willie on niinkin kyllästynyt elämäänsä, että yrittää itsemurhaa heti elokuvan alussa parillakin eri tavalla. Häntä ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ihmiset hänestä miettivät ja törttöileekin mahdollisimman paljon kaiken aikaa. Thornton suoriutuu roolistaan edelleen yhtä toimivasti ja Willien taustoja avataan katsojille. Elokuvassa kuullaan useasti Willien kertojaääntä.
     Jostain syystä edellisessä elokuvassa Willien pettänyt Marcus (Tony Cox) on edelleen kuvioissa ja Marcus saa Willien suostuteltua uudelle ryöstökeikalle. Marcusin lyhytkasvuisuudesta tehdään jälleen pilaa, muttei kovin onnistuneesti. Coxin suoritus on ihan hyvä, mutta hahmo on muuttunut todella ärsyttäväksi. Katsojana odottaa kaiken aikaa, milloin Marcus pettäisi Willien uudestaan.
     Elokuvassa esitellään Willien äiti Sunny, jota näyttelee Kathy Bates. Kovin kauaa ei Sunnyn tarvitse olla ruudulla, jotta katsoja ymmärtää, miksi Williesta on tullut sellainen kuin hän on. Sunny on nimittäin todellinen ämmä noin niin kuin korrektisti sanottuna. Hän kohtelee kaikkia todella ärsyttävästi, eivätkä hänen ja Willien välit ole millään lailla lämpimät. Willie suorastaan vihaa häntä. Bates suoriutuu roolistaan hyvin ja on useassa kohtaa hauska.
     Ensimmäisessä elokuvassa ollut Thurman-poika (Brett Kelly) on kasvanut todella paljon vuosien varrella ja hän on jo mies... tai ainakin melkein. Thurman on henkisesti yhä samanlainen kuin aiemmin ja aiheuttaa päänvaivaa jatkuvasti Willielle. Hän työskentelee rakastamiensa voileipien parissa, eikä välillä puhu muusta. Thurman ei esiinny ihan yhtä paljon elokuvassa ja tuntuu paikoitellen olevan mukana vain, koska esiintyi edellisessä osassa. Kellyn suoritus ei ole yhtä hyvä, eikä hahmossa ole samanlaista tunnelmaa enää.
     Christina Hendricks näyttelee Diane Hastingsia, joka työskentelee hyväntekeväisyysjärjestössä. Diane vaikuttaa erittäin viralliselta naiselta, mutta hänestä löytyy myös muitakin puolia, jotka voivat tulla hieman yllätyksenä. Hendricks on roolissaan hyvä.
     Elokuvassa nähdään myös Jenny Zigrino vartija Ginana, Jeff Skowron yli-innokkaana vartijana, Ryan Hansen hyväntekeväisyysjärjestön rikkaana pomona, Regent Hastingsina, sekä ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti esiintynyt, Octavia Spencerin näyttelemä Opal-huora.

Kolmetoista vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen Willie viettää turhauttavaa, viinan ja seksin täytteistä elämäänsä ja yrittää itsemurhaa. Häntä häiritsee Thurman, joka tuntuu olevan yhä siinä uskossa, että Willie olisi joulupukki. Marcus suostuttelee Willien suorittamaan ryöstökeikan hyväntekeväisyysjärjestössä. Tilannetta vaikeuttaa Willien äidin mukana olo, mutta Willie suostuu kuitenkin. Jälleen on aika pukeutua joulupukiksi ja tontuksi, ja soluttautua kohteeseen, josta voisi olla tiedossa mukavat kahden miljoonan dollarin taskurahat.

Kuten pelkäsinkin, Bad Santa 2:n ja alkuperäisen elokuvan ilmestymisien välissä on kulunut liian monta vuotta, eikä juttu enää oikein toimi. Kyllähän elokuvan katsoo, mutta se on loppujen lopuksi aika turha ja sen jälkeen toivoisi, että ensimmäinen elokuva olisi jäänyt ainoaksi. Kyllä Bad Santa 2:ssa saa nauraa ja todella mainioita kohtia löytyy, mutta ne eivät saa luotua yhtä toimivaa kokonaisuutta. Jos elokuva olisi tehty muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen, sillä olisi voinut olla jokin merkityskin. Tällaisena se tuntuu lähinnä ylimääräiseltä rahastukselta, kun uutta ei olla keksitty. Onhan se kiva nähdä Willien hölmöilyjä lisää, mutta elokuvan sijaan aiheesta olisi voitu tehdä vaikka jouluspesiaalivideo tai jotain vastaavaa. Häröilyä ja kiroilua löytyy, vaikka suurin osa "fuck"-sanoista onkin jätetty suomentamatta, jotta ikäraja on saatu kahteentoista vuoteen. Lastenelokuvasta ei kuitenkaan ole kyse. Synkistelyä löytyy paljon, mutta siihen ei olla saatu tarpeeksi huumoria mukaan, jotta synkkyys olisi muutakin kuin katsojien ahdisteluyritys. Lopputulos on aika ennalta-arvattava. Kyllähän elokuvan katsoo ainakin kerran, mutta ei sitä välttämättä tarvitse uudestaan katsoa.

Ohjaus on vaihtunut Terry Zwigoffilta Mark Watersille, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi Mean Girlsin (2004). Myös käsikirjoitustiimi on vaihtunut Glenn Ficarrasta ja John Requasta Shauna Crossiin ja Johnny Rosenthaliin. Jos alkuperäiset tekijät olisivat työstäneet myös jatko-osan, niin ehkä tämä toimisi paremmin. Kuvaus ja leikkaus hoituvat sujuvasti. Musiikista vastaa Lyle Workman, mutta hänen sävellyksensä jäävät täysin elokuvassa käytettyjen joulukappaleiden varjoon. Elokuvassa kuullaan mm. Felix Bernardin ja Richard B. Smithin "Winter Wonderland", Walter Rollinsin ja Steve Nelsonin "Frosty the Snowman", sekä Edward Polan ja George Wylen "It's the Most Wonderful Time of the Year". Ensimmäisessä elokuvassa kuultu Frédéric Chopinin "Nocturne in E-Flat Major, Op.9 No.2" soi pariin otteeseen tässäkin.

Yhteenveto: Bad Santa 2 on aika tarpeeton jatko-osa mainiolle joulukomedialle. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta valitettavasti leffa jää tasolle "ihan kiva". Billy Bob Thornton on kyllä edelleen mainio kyynisen juoppopervon roolissa ja hänen äitinsä Sunny on toimiva lisäys. Thurman tuntuu olevan aika väkisin mukana, enkä oikein ymmärrä, miksi Marcuskin piti mukaan tunkea. Muutamia todella hauskoja kohtia esiintyy ja muutenkin elokuvan aikana saa nauraa, mutta lopputulos ei ole yhtä onnistunut. Vanhalla työtiimillä tästä olisi voinut tulla parempi. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin kannattaahan tämä vilkaista. Hieman härömpien komedioiden ystävät voivat pitää tästä. Bad Santa 2 ei ole kovin kummoinen jatko-osa ja toivon, ettei kolmososaa väännetä turhaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 24.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmwonk.net
Bad Santa 2, 2016, Broad Green Pictures, Ingenious Media, Miramax