Näyttelijät: Dan Stevens, Thomas Middleditch, Sean Giambrone, Mary Mack, Tiffany Haddish, Christina Hendricks, Eric Bauza, JK Sevens, Dan Bakkedahl, Rob Schrab, Kari Wahlgren, Kieran Culkin, Ken Marino, Alfred Molina, Carlos Alazraqui, Cree Summer, Will Sasso, Jess Harnell, Gary Anthony Williams, Colton Dunn, Eliza Coupe, Beck Bennett, Chris Diamantopoulos, Andy Cobb, Jess Harnell, Maribeth Monroe ja Debra Wilson
Genre: animaatio, komedia, scifi
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 22 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16
Justin Roilandin ja Mike McMahanin luoma animoitu scifikomediasarja Solar Oppositesnousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin toukokuussa 2020. Toinen, kolmas, sekä ilman Roilandia tehdyt neljäs ja viides kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää, joskin McMahan ilmoitti, että seuraava kausi veisi sarjan tarinan päätökseen. Ääninäyttelijät nauhoittivat vielä kerran uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Solar Oppositesin kuudes ja samalla viimeinen tuotantokausi on saapunut Suomeenkin Disney+ -palvelun kautta. Itse pidin sarjan avauskaudesta, mutta sen jälkeen taso on mielestäni hiipunut, enkä juuri odottanut finaalikautta - olin lähinnä vain iloinen, että sarja osattiin vihdoin lopettaa. Minulta kesti useampi päivä, ennen kuin vihdoin aloitin Solar Oppositesin päätöskauden katselun, mutta huomasin lopulta tuijottaneeni koko kauden yhdessä illassa.
Shlorpilaiset avaruusolennot jatkavat kommelluksiaan Maassa, samalla kun Seinän ja Pihan kutistetut valmistautuvat kostamaan kohtalonsa.
Solar Oppositesin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sarjan viedessä näiden kotiplaneettansa Shlorpin tuhoa Maahan paenneiden avaruusolentojen tarinan päätökseen. Tympeä Korvo (äänenä Dan Stevens), innokas Terry (Thomas Middleditch), sekä heidän lapsia muistuttavat kopionsa Yumyulack (Sean Giambrone) ja Jesse (Mary Mack) päätyvät jälleen jos jonkinmoisen tapahtumaketjun keskelle, joihin liittyy niin katastrofaalisia pihamyyjäisiä ja romantiikkaa ja satuja yhdisteleviä kirjoja. Tämä alien-nelikko on mielestäni loppuun asti ihan kiva, mutta mielestäni hahmojen hauskuus hiipui jo sarjan alkupäässä.
Mielestäni edelleen paljon kiinnostavampia hahmoja ovat Yumyulackin ja Jessen kutistamat ihmiset, jotka muodostivat omat sivilisaationsa ja jotka ovat käyneet läpi ties mitä vallankumouksia ja seikkailuja kausien varrella. Nyt Seinän ja Pihan kansat ovat saaneet solmittua välinsä ja kuningatar Cherien (Christina Hendricks) johdolla kutistetut päättävät yhdistää voimansa taistellakseen yhteistä vihollista, eli Yumyulackia ja Jesseä vastaan, kostaakseen menetetyt vuodet, sekä palauttaakseen itsensä takaisin normaaleiksi ihmisiksi. Cherietä seuraavat muun muassa seinäministeriksi nimetty sisar Nova (Kari Wahlgren), yhä elossa oleva Herttua (Alfred Molina), sekä Haukka (Gary Anthony Williams). Mukana on myös Kultakyttiin liittynyt shlorpilaisten entinen naapuri Glen, eli ihmiskoiraksi muuttunut Dodge Charger (Kieran Culkin), joka jää kaudella vähemmälle huomiolle, mutta on silti tärkeä isomman tarinan kannalta.
Solar Opposites oli mielestäni aluksi oikein mainio ja hauska tapaus, mutta sarjan taso laski kausi kaudelta ja neljännen ja viidennen kauden aikana aloin jo toivoa, että sarja osattaisiin lopettaa. Tekijät taisivat kuulla toiveeni, koska sarja tosiaan päättyy nyt tähän kuudenteen tuotantokauteen ja ilokseni voin todeta, että finaalikausi petraa hieman parin väsähtäneemmän kauden jälkeen. Ei tämäkään kausi järin erikoinen ole, mutta en kokenut sen suurempia tuskailuja, kun tuijotin kaikki kymmenen jaksoa lähes yhtä kyytiä. Parit jaksoista olivat mielestäni varsin latteita, mutta muuten mielsin menon tarpeeksi viihdyttäväksi ja naurahdinkin jopa muutaman kerran. Sarjan turhankin itsetietoiseksi muuttunut metatasohuumori neljännen seinän rikkomisineen jätti minut silti aika kylmäksi ja Hulu-kanavan mainostus sai minut jälleen pyörittelemään silmiäni.
Se, mikä vei minut mukanaan, oli totta kai kutistettujen päätös vihdoin hyökätä kutistajiensa kimppuun. Tätä operaatiota on kiinnostavaa seurata, etenkin kun varsin hupsun premissinsäkin kanssa homma hoidetaan täysin vakavana, hyvällä kontrastilla. Kutistettujen tarina viedäänkin onnistuneesti päätökseensä kauden loppusuoralla, kuten viedään myös Glenin, eli Dodgen tarina Hopeakyttien ja Kultakyttien kanssa. Yllättäen pidin jopa aika paljon sarjan päätösjaksosta, joka mullistaa jotakuinkin kaiken siitä, mitä shlorpilaisnelikosta on luullut tietävänsä näiden kuuden kauden aikana.
Teknisesti Solar Opposites pysyy ennallaan loppuun saakka. Animaatiojälki on oivallista ja hahmot näyttävät veikeiltä. Eniten yksityiskohtia löytyy jälleen kutistettujen maailmasta ja on taas kerran hauska bongailla, mitä esineitä kutistetut ovat hyödyntäneet esimerkiksi kotiensa rakentamiseksi. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Chris Westlaken säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Solar Opposites, Yhdysvallat, 2020-2025, 20th Century Fox Television, Disney Television Studios, 20th Television Animation, Cinesite Animation
Pääosissa: Bailee Madison, Lewis Pullman, Martin Henderson, Christina Hendricks, Damian Maffei, Emma Bellomy, Lea Enslin, Mary Louise Casanta, Ken Strunk ja Preston Sadleir
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16
Bryan Bertinon ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva The Strangers (2008) oli kriitikoiden ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. Alun perin Bertinon oli tarkoitus kirjoittaa ja Laurent Brietin oli tarkoitus ohjata "The Strangers: Part II" -työnimellä kulkenut jatko-osa, mutta vuonna 2010 Relativity Media keskeytti tuotannon. Vuotta myöhemmin elokuvan teko jatkui, tällä kertaa Marcel Langeneggerin ohjauksessa, mutta tuolloinkaan projekti ei edennyt ja lopulta Langenegger korvattiin Johannes Robertsilla vuonna 2017. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja lopulta usean siirron jälkeen The Strangers: Prey at Night sai ensi-iltansa keväällä 2018. Elokuva ei menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa ja se sai vielä ykkösosaa negatiivisemmat arviot kriitikoilta. Itse pohdin The Strangers -leffojen katsomista ja arvostelemista, kun Prey at Night julkaistiin, mutta tuolloin se jäi pelkän idean tasolle. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa suomalaisen Renny Harlinin ohjaaman trilogian voimin, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Ensimmäinen The Strangers -elokuva oli mielestäni erittäin mainio, mutta aloitin silti Prey at Nightin katselun varautuneena, kuultuani siitä pelkkää pahaa.
Nelihenkinen perhe matkaa yöpymään sukulaistensa omistamalla asuntovaunualueella Gatlin Lakella, kun yöllä heitä alkaa piinaamaan naamioitunut kolmikko.
The Strangers: Prey at Night ei enää kerro Liv Tylerin ja Scott Speedmanin esittämästä pariskunnasta, vaan nostaa keskiöön uuden perheen, johon kuuluvat Christina Hendricksin näyttelemä Cindy-äiti ja Martin Hendersonin esittämä Mike-isä, sekä heidän lapsensa, Bailee Madisonin näyttelemä Kinsey ja Lewis Pullmanin esittämä Luke. Perhe on matkalla viemään Kinseytä sisäoppilaitokseen ja he päättävät yöpyä matkan varrella Cindyn veljen Marvin (Ken Strunk) ja tämän vaimon Sherylin (Mary Louise Casanta) omistamalla asuntovaunualueella. Ykkösleffan hahmot Kristen ja James eivät olleet mitään erityisen moniulotteisia tapauksia, mutta heidän vaikeaan paikkaan ajautunut parisuhteensa oli hyvin rakennettu ja siitä saatiin oivaa konfliktia samalla, kun naamiohyypiöt hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Uuteen perheeseen yritetään rakentaa konfliktia, Kinseyn epämääräisiksi jääneiden tekojen kautta, mutta todella kömpelösti. Tämänkertainen hahmokattaus ei muutenkaan toimi. Cindy, Mike, Kinsey ja Luke ovat toinen toistaan tylsempiä tai ärsyttävämpiä tyyppejä, joiden kohtaloista ei jaksa piitata juuri tuon taivaallista. Hahmot ovat myös raivostuttavan tyhmiä, tehdessään toinen toistaan pöljempiä päätöksiä, kun yö muuttuu painajaiseksi.
Perheen piinaajat ovat kuitenkin samat kolme naamiotappajaa, joina nähdään tällä kertaa Damian Maffei, Emma Bellomy ja Lea Enslin. Naamiohyypistä ei saada kuitenkaan läheskään yhtä karmivia ja uhkaavia tapauksia tällä kertaa. Kun ykkösleffassa kolmikko tuntui täysin omalta jutultaan, Prey at Nightissa he muuttuvat halpisversioiksi salsher-ikoneista, kuten Michael Myersista ja Leatherfacesta. Elokuvassa on jopa kohtaus, joka on suoraan kopioitu Texasin moottorisahamurhista(The Texas Chain Saw Massacre - 1974).
Ensimmäinen The Strangers oli tehokkaan tiivistunnelmainen, ajoittain jopa piinaava kauhuelokuva, joka sai katsojan vainoharhaiseksi ja vilkuilemaan verhojen raosta, näkyykö omalla pihalla mitään hämärätyyppejä. The Strangers: Prey at Night on turhauttavan huono, eikä edes järin jännittävä toisinto siitä. Käsikirjoittajat Bryan Bertino ja Ben Ketai ovat sentään muuttaneet tapahtumapaikan eristyksissä olevasta talosta eristyksissä olevaan asuntovaunualueeseen ja vaihtaneet pariskunnan varsin geneeriseen perheeseen, mutta muuten tekstiä on työstetty siitä, mistä aita on matalin. Ykkösleffasta vastannut Bertino toistaa paljon samoja juttuja, oli kyse sitten hahmojen välisestä konfliktista, jota käsitellään suuntaa antavasti keskustelujen kautta, naamiotyyppien ensimmäisistä tavoista säikytellä hahmoja ("Onko Tamara kotona?") tai kohtauksesta, jossa joku kysyy, miksi naamiotyypit piinaavat heitä, mihin he saavat motiivittoman vastauksen. Tosin siinä, missä ykkösleffan "koska te satuitte olemaan kotona" tuntui aidosti hyytävältä, tämänkertainen vastaus on kaikin tavoin lattea.
Tämä latteus on leffan piinaavin puoli ja se tekee jopa alle puolitoistatuntisen Prey at Nightin tuijottamisesta pitkäveteistä puuhaa. Erityinen ongelma on se, ettei katsoja jaksa piitata tämän perheen selviytymisestä, etenkin kun he tekevät toinen toistaan tyhmempiä ratkaisuja, kuten jokaisen jättäessä puhelimensa tyhjään asuntovaunuun, kun he lähtevät ulos omille teilleen. Suorastaan raivostuttavaa on se, kun hahmoilla olisi toistuvasti mahdollisuus satuttaa hyökkääjiä ja he päättävät olla tekemättä mitään. Jossain kohtaa huomasin jo toivovani, että kaikki leffan hahmoista kuolisivat.
Monen mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta Johannes Roberts, jonka muihin töihin kuuluvat hairaina 47 Meters Down (2017) ja pelileffa Resident Evil: Welcome to Raccoon City (2021). Kovinkaan kaksisesta elokuvantekijästä ei siis ole kyse ja sen huomaa myös Prey at Nightista. Roberts luottaa lähinnä tylsiin hyppysäikäyttelyihin, jotka käyvät jossain kohtaa jopa koomisiksi. Koomisia ovat myös kuvauksen toistuvat ylidramaattiset zoomaukset. Sentään valaisu, lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat. Adrian Johnston yrittää epätoivoisesti luoda elokuvaan kasarihenkeä kopioimalla John Carpenterin sävellyksiä, mutta lopputuloksena on musiikkiraita, joka ei oikein istu leffaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Strangers: Prey at Night, 2018, Aviron Pictures, thefyzz, White Comet Films, Bloom, Rogue Pictures, SoundNode
Ohjaus: Nicolas Winding Refn Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston, Albert Brooks, Oscar Isaac, Kaden Leos, Ron Perlman ja Christina Hendricks Genre: rikos, draama Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 18
Drive perustuu James Sallisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Tuottajakaksikko Marc Platt ja Adam Siegel innostuivat kirjasta ja hankkivat sen elokuvaoikeudet. Alunperin ohjaajaksi valittiin Neil Marshall ja pääosassa oli tarkoitus nähdä Hugh Jackman, mutta he kuitenkin jättivät projektin vuonna 2010. Jackmanin korvasi Ryan Gosling, joka sai ensimmäistä kertaa urallaan valita ohjaajan elokuvalle. Gosling valitsi tanskalaisen Nicolas Winding Refnin, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2010. Lopulta Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten. Refn voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon, minkä lisäksi elokuvaa kehuttiin paljon. Kehut jatkuivat kriitikoiden keskuudessa, kun elokuva sai teatterilevityksen ympäri maailman, mutta maksavalle yleisölle elokuva tuotti ristiriitaisia tunteita, sillä monet odottivat puhtaampaa toimintakaahailua. Itse näin Driven ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Ostin leffan ja olen katsonut sen kerran uudestaan, jolloin pidin siitä vielä enemmän. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Driven uudestaan ja arvostelemalla sen.
Päivisin Hollywood-elokuvien stuntteja tekevä ja autoja korjaava nimetön mies ajaa öisin rikollisten pakokuskina. Kun mies rakastuu naapuriinsa, hänen täytyy keksiä itselleen pakoreitti alamaailmasta.
Yleensä romanttisista elokuvista, kuten The Notebook - Rakkauden sivuista (The Notebook - 2004), Hölmöstä, hullusta rakkaudesta(Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja La La Landista (2016) tunnettu Ryan Gosling tekee Drivessa hyvin erilaisen roolin synkkänä ja nimettömänä kuskina, joka käyttää ajotaitojaan niin hyvään kuin pahaan. Gosling sopii osaan täydellisesti. Kuski harvemmin puhuu mitään ja pyrkii pitämään ilmeensä jatkuvasti peruslukemilla, joten Goslingin täytyy vielä enemmän panostaa pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Hän näyttelee todella vahvasti jo pelkillä silmillään ja viestii katseillaan kaipuuta tavalliseen elämään. Kuski nappaa katsojan kyytiinsä heti elokuvan alussa ja välittömästi katsoja toivoo näkevänsä, että kuski pääsisi irtautumaan rikollisesta elämästä ja löytämään onnen.
Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Irenenä, kuskin naapurina, johon tämä ihastuu, Kaden Leos Irenen poikana Beniciona, uusimmasta Star Wars -trilogiasta (2015-2019) tuttu Oscar Isaac vankilassa viruvana Irenen miehenä Standardina, Breaking Badin (2008-2013) tähti Bryan Cranston kuskille hommia antavana Shannonina, sekä Ron Perlman ja Albert Brooks alamaailmaan kuuluvina Ninona ja Bernienä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä. Isaac vakuuttaa rikkinäisenä roistona, kun taas Mulligan tuo aitoa herkkyyttä niin kuskin elämään kuin elokuvaan Irenenä. Perlman ja Brooks ovat nappivalinnat julmiksi rikollisiksi.
Ei ole ihme, ettei Drive mennyt läpi isolle yleisölle. Elokuvan traileri antaa herkästi kuvan The Transporterin (2002) kaltaisesta toimintaviihteestä, missä kivikasvoinen Gosling kaahailee pitkin öisiä Los Angelesin katuja ja vetää pahiksia turpaan. Leffa ei todellakaan ole helppoa viihdettä, eikä siinä edes lopulta ole kovin montaa kaahailukohtausta. Turpaanvedot eivät ole kevyttä toimintaa, vaan tappelut ovat brutaaleja ja rujoja, eikä niissä kaunistella sitä, mitä käy, kun esimerkiksi tarpeeksi kauan murjoo jalkaa ihmisen päätä vasten. Ääniefekti kallon murtumisesta tuntuu katsojan koko kehossa ja jättää hyvinkin epämiellyttävän tunteen. Siihen on syynsä, miksi leffalla on Suomessa korkea K18-ikäraja.
Vauhdikkaita autotakaa-ajoja ja muita kaahailuja kaipaavat saavat kyllä silti sitä, mitä toivovat. Vaikka näitä hetkiä ei ole montaa, ovat elokuvan ajelut todella vaikuttavaa menoa. Leffa lähtee heti liikkeelle erittäin koukuttavasti paosta ryöstön jälkeen, missä kuski pääsee heti näyttämään taitonsa. Erityisen iskevän kohtauksesta tekee se, että kamera ei poistu auton sisältä lähes lainkaan, mikä tarjoaa tunteen siitä kuin olisi itse kyydissä rikollisten kanssa. Leffan puolessavälissäkin on erittäin näyttävä ja napakka takaa-ajo, missä adrenaliinitasot nostetaan huippuunsa.
Lähinnä tällaisia autorymistelyjä toivovat katsojat saattavat kuitenkin herkästi pettyä siihen, millainen elokuva todella on luonteeltaan. Kyseessä on herkkä, mutta silti vahva kuvaus kuskin elämästä, maailmankuvasta ja haaveista tulevaisuutta kohtaan. Kuski ei tosiaan paljoa puhu tai etenkään selittele, mutta Goslingin huikean roolityön ansiosta katsoja on silti täysin perillä siitä, mitä kuskin mielessä liikkuu. Ihastuttava naapuri voisi olla kuskin toivoma pakoreitti itselleen, mutta eipä rikosbisneksistä noin vain lähdetä kävelemään. Elokuvassa rakennetaan taiturimaisesti jännitystä. Vaikkei loppuhuipennus äidy monien toivomaksi isoksi taistoksi, on jännittävä tunnelma silti todella korkealla. Viimeisen vartin aikana katsoja vain tuijottaa ruutua hievahtamatta, sillä on aivan pakko saada tietää, miten kuskille lopulta käy?
Nicolas Winding Refnin ohjaus on erinomaista. Refn hallitsee pakettia lahjakkaasti, eikä häntä pelota tehdä leffastaan hiljaisempaa, rajumpaa ja herkempää kuin siltä voisi odottaa. Hän ei mielistele massaa ja hyvä niin. Hossein Aminin käsikirjoitus on loistava pohja, mistä Refn ja Gosling voivat ammentaa. Aminin dialogi on erityisen onnistunutta. Sitä ei ole paljon, eikä se ole mitenkään erityisen nokkelaa, vaan onnistuneisuus syntyy siitä, kuinka mukana on juuri niin paljon puhumista kuin leffa vaatii. Visuaalisesti Drive on todella hieno teos. Kuvaus on mestarillista, oli kyse sitten näyttävistä kameraliikkeistä autotakaa-ajojen aikana, kuvasommitteluista keskustelujen aikana tai maalauksellisista maisemakuvista Los Angelesin yöstä. Kuvausta tukee tarkka leikkaus, tyylitelty värimaailma ja valaistus. Puvustajien puolelta on pakko kehua kuskin todella päheää skorpionitakkia, jonka varmasti moni haluaisi pukea päälle leffan jälkeen ja lähteä sitten ajelemaan keskellä yötä. Kallon rusahduksen lisäksi äänimaailma on muutenkin oivallinen ja Cliff Martinez tunnelmoi kutkuttavasti musiikeillaan. Musiikkien puolesta itselleni on kuitenkin aina tarttunut parhaiten elokuvassa käytetty, Chromaticsin aivan mahtava Tick of the Clock -jumputus.
Yhteenveto:Drive on päheän hieno elokuva, jossa Ryan Gosling pääsi vihdoin todistamaan lahjansa vakavassa roolissa. Leffa ei kuitenkaan ole jokaiseen makuun ja jatkuvaa vauhdikasta kaahailua ja toimintaa odottavat luultavasti pettyvät näkemäänsä. Kaahailua kyllä löytyy ja mukana on pari todella tyylikästä takaa-ajoa. Samoin mukana on myös turpaanvetoa, jossa ei yhtään kaunistella menoa, vaan väkivalta on todella brutaalia. Kaahailua ja toimintaa on kuitenkin lopulta aika vähän ja lähinnä filmi on draamateos kuskipäähenkilöstä ja kuinka hän yrittää ensimmäistä kertaa löytää itselleen pakoreittiä. Nicolas Winding Refnin ohjaus on taidokasta ja visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa. Hidas tempo ja hahmovetoinen kertomus saattavat olla toiminnannälkäisille katsojille negatiivinen seikka, mutta itse lumoudun joka katselulla yhä enemmän Driven voimasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Drive, 2011, FilmDistrict, Bold Films, MWM Studios, Marc Platt Productions, Motel Movies, Drive Film Holdings, Oddlot Entertainmente
Ohjaus: Josh Cooley Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Annie Potts, Joan Cusack, Tony Hale, Madeleine McGraw, Christina Hendricks, Jordan Peele, Keegan-Michael Key, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Blake Clark, Estelle Harris, Ally Maki, Keanu Reeves, Jay Hernandez, Lori Alan, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Timothy Dalton, Jeff Garlin, Don Rickles, Carl Weathers, Bill Hader ja Mel Brooks Genre: animaatio, seikkailu, komedia, draama Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 7
Pixar-yhtiön ensimmäinen koko illan elokuvaToy Story - leluelämää(Toy Story - 1995) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin ylistivät ja mikä voitti Oscarin erikoispalkinnon teknisestä saavutuksestaan kaikkien aikojen ensimmäisenä täyspitkänä tietokoneanimaationa. Toy Story 2:n (1999) tie elokuvateattereihin oli töyssyinen, mutta lopputuloksesta sitä ei huomaa ja jälleen kyseessä oli suuri menestys. Kesti kuitenkin 11 vuotta, kunnes ilmestyi Toy Story 3 (2010). Se oli ilmestymisvuotensa isoin hitti, tienaten yli miljardi dollaria, minkä lisäksi se sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Elokuvan oli tarkoitus olla sarjan päätös, mutta kun filmin suosio yllätti tekijät, he ajattelivat, että kysyntää olisi vielä jatkolle. Silti Pixarilla tuumittiin pitkään, ettei neljättä leffaa tehdä, kunnes tekijät saivatkin idean tarinasta, mihin he todella rakastuivat. Käsikirjoitusta työstettiin pitkään, sillä tekijät halusivat, että leffalle olisi todellinen syy olla olemassa ja siitä pitäisi saada yhtä hyvä kuin aiemmista osista. Tutut ääninäyttelijät palasivat tekemään roolinsa ja animointi alkoi. Toy Story 4 sai ensi-iltansa monissa maissa jo kesäkuussa, mutta jostain syystä Disneyn levittämät animaatiot saapuvat Suomeen aina muutaman kuukauden myöhässä, joten saamme leffan vasta nyt. Kun kuulin, että Pixar oli työstämässä neljättä Toy Storya, tulin todella vihaiseksi, sillä mielestäni Toy Story 3 oli suorastaan täydellinen päätös sarjalle. Ajattelin, että Pixarista on tullut liian rahanahne ja tuomitsin leffan jo etukäteen turhaksi. Minua huojensi suuresti, kun leffan arvostelut osoittautuivatkin lähes kaikki ylistäviksi. Silti tietty skeptisyys piinasi mieltäni ja vaikka olin iloinen mennessäni katsomaan Toy Story 4:ää sen lehdistönäytökseen, ajatus leffan turhuudesta jyskytti takaraivossani. Nyt kun olen nähnyt leffan, sanonko yhä, että se on turha? Noh, siitä voi kiistellä. Ei tätä välttämättä olisi tarvinnut tehdä, mutta olen kyllä iloinen, että tämä on tehty. Toy Story 4 on nimittäin aivan mahtava elokuva!
Woody, Buzz Lightyear ja kumppanit ovat nyt Bonnie-tytön leluja. Esikoulun tutustumispäivänä Bonnie askartelee löytämistään roskista ukkelin nimeltä Kahveli ja jostain syystä Kahveli herää henkiin. Bonnien perhe ja lelut lähtevät automatkalle, jolloin Woody kokee vastuuta suojella Kahvelia erilaisilta vaaroilta. Matkalla lelut kohtaavatkin uusia ja vanhoja tuttavuuksia - toiset ystävällisiä ja toiset vihamielisiä.
Vanhat tutut lelut aiemmista Toy Story -elokuvista tekevät paluun! Cowboy-nukke Woody (Tom Hanks) yrittää asettua uuteen asemaansa Bonnien leluna, mikä on haastavaa, sillä hän ei kuulu Bonnien (Madeleine McGraw) suosikeiden joukkoon ja hänellä on yhä valtava ikävä Andya (John Morris). Avaruusrangeri Buzz Lightyear (Tim Allen) pyrkii tietty mahdollisimman hyvin olemaan Woodyn tukena. Muutkin Andyn lelut, eli lehmityttö Jessie (Joan Cusack), hevonen Napakymppi, säästöpossu Röh (John Ratzenberger), dinosaurus Rex (Wallace Shawn), vieterikoira Slinky (Blake Clark), sekä rouva Perunapää (Estelle Harris) ja herra Perunapää (hahmon näyttelijä Don Rickles menehtyi vuonna 2017 ja kaikki hänen repliikkinsä ovat sarjan aiemmista osista) nähdään jälleen, mutta he jäävät huomattavasti pienempään rooliin kuin edellisissä leffoissa. Sarjan keskiössä ovat aina olleet Woody ja Buzz, ja etenkin tässä leffassa tämän huomaa. Itse asiassa jopa Buzz jää hieman sivuun, sillä Toy Story 4 on oikeastaan Woodyn tarina. Pitkään elokuvan aikana minua harmitti, kuinka vähän tutut ja rakkaat sivuhahmot ovat mukana, mutta loppupäässä aloin tosissaan ymmärtämään, miksi tekijät päätyivät tähän ratkaisuun. Myös Bonnien omat lelut, kuten Maija-nukke (Bonnie Hunt), yksisarvinen Buttercup (Jeff Garlin), teatraalinen siili Pricklepants (Timothy Dalton) ja dinosaurus Trixie (Kristen Schaal) lähtevät mukaan seikkailuun.
Vanhana tuttuna hahmona nähdään myös kahdesta ensimmäisestä Toy Storysta tuttu lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts palaa rooliinsa 20 vuoden jälkeen). Toy Story 3:ssa vain mainittiin nopeasti, että Bo on vuosien varrella kadonnut, mutta tässä päästään näkemään, mitä hänelle on tapahtunut ja millaiseksi hän on muuttunut. Aikoinaan Bo Peep sai kritiikkiä siitä, kuinka tylsästi kirjoitettu naishahmo oli kyseessä, sillä hän jäi todella pieneen osaan ja lähinnä vain näytettiin, että hänen ja Woodyn välillä oli pientä romanssintynkää. Tässä leffassa Bo Peepiin on panostettu huomattavasti enemmän ja hänestä on saatu aikaiseksi todella kiinnostava persoona. Bo'ta tietty seuraavat hänen uskolliset lampaansa (tai siis yksi lammas, jolla on kolme päätä), jotka saavat myös enemmän ruutuaikaa. Uusina leluina taas esitellään Bonnien askartelema Kahveli (Tony Hale), tivolista voitettavat Pupu ja Tipu (koomikkoduo Jordan Peele ja Keegan-Michael Key), stuntmies Kingi Kabum (Keanu Reeves), antiikkikaupan nukke Gabby Gabby (Christina Hendricks), sekä Bo Peepiä seuraava konstaapeli Kikka Hymynen (Ally Maki). Uudet hahmot ovat yllättäen todella loistavia, joiden ansiosta katsojaa ei ihan niin paljon harmita, että vanhat lelut saavat vähän ruutuaikaa. Pupu ja Tipu ovat erittäin hauskat tapaukset ja olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon heidän vitseistään ovat Peelen ja Keyn improvisoimia. Kingi Kabum on myös todella hauska heppu. Gabby Gabby on mielenkiintoinen ja erinomaisesti kirjoitettu hahmo, mutta Kikka Hymynen jää hieman tylsäksi. Kahvelin kohdalla on suuri vaara, että hän muuttuisi outoilussaan ärsyttäväksi, mutta onneksi tekijät saivat hahmon toimimaan ja hän on suorastaan hulvaton. Elokuvassa nähdään myös tietty Bonnie itse, minkä lisäksi hänen vanhempansa (Lori Alan ja Jay Hernandez) nostetaan hyvin esille.
En voi edes kuvailla, kuinka onnellinen olen, etteivät pahimmat pelkoni Toy Story 4:stä käyneet toteen. Toy Story -trilogia on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimmista leffatrilogioista - se saattaa kuulua jopa kolmen suosikkitrilogiani joukkoon! Kaikki kolme osaa ovat aivan mielettömän hyviä ja jopa mielestäni sarjan heikoin, eli Toy Story 2, on lähes täydellinen elokuva. Toy Story 4:llä oli siis käsittämättömän suuret paineet, mitä ei helpottanut yhtään se, että Toy Story 3:n loppu, missä Andy antaa lelunsa eteenpäin uudelle sukupolvelle, oli täydellinen päätös. Olen yhä sitä mieltä, että kolmas osa ei olisi voinut paremmin päättyä ja ettei sarja olisi tarvinnut jatkoa. Mutta nyt kun olen nähnyt neljännen osan, olen todella huojentunut, ettei kyseessä ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina, minkä he ovat halunneet kertoa. Ja kun kyseessä on Pixar, on tarina tietty hahmovetoinen, moniulotteinen, syvällinen, mukaansatempaava, hauska ja koskettava.
Hahmovetoisuudella tarkoitan sitä, että elokuva todella kertoo tarinansa hahmojensa kautta, eikä vain heitä hahmojaan jonkin nopeasti väsätyn seikkailun vietäväksi. Kaikki asiat tapahtuvat hahmojen ja heidän valintojensa ja tuntemustensa kautta. Hahmot tekevät päätöksiä ja niillä on seurauksensa, mikä vie tarinaa eteenpäin. Moniulotteisella ja syvällisellä meinaan, että elokuva oikeasti uppoutuu hahmoihinsa ja vie katsojan heidän päänsä sisälle, jotta voi ymmärtää, miksi hahmot tekevät tiettyjä ratkaisuja. Lisäksi tarkoitan myös, ettei Toy Story 4 sorru olemaan samanlainen lapsia aliarvioiva hölmöily, kuten joidenkin muiden yhtiöiden, kuten Sonyn ja DreamWorksin animaatiot. Näiden yhtiöiden filmit tuntuvat siltä kuin tekijöitä pelottaisi kertoa kunnon tarinaa, sillä he kokevat, että lapsi tylsistyy, jos vartin välein ei nähdä tanssinumeroa tai jos filmi ei ole täynnä yksittäisiltä sketseiltä tuntuvia vitsikohtia. Näin ei onneksi toimita Pixarilla. Sarjan aiempien osien tavoin Toy Story 4 on kypsä elokuva, mikä ei pelkää kertoa filosofisempaa ja hieman monimutkikkaampaa tarinaansa lapsille. Tämäkin osa pohdiskelee esimerkiksi elämän tarkoitusta eri tavoin, sekä kadoksissa olemisen moniulotteista merkitystä. Tämä on yksi syistä, miksi rakastan tätä sarjaa niin paljon ja mikä tekee näistä elokuvista täydellisiä koko perheen elokuvia - niistä todella voi nauttia koko perhe.
Tekijöitä ei myöskään pelota tarjota rohkeita päätöksiä ja minun täytyy myöntää, että yhdessä kohtaa suuni loksahti auki, sillä en olisi kuvitellut, että elokuvalla olisi pokkaa tehdä tiettyä ratkaisua. Jotkut katsojat eivät välttämättä pidä elokuvan valinnoista, mutta kun filmiä tutkii syvemmin ja huomaa läpi leffan tarjottuja vihjeitä, on ratkaisu lopulta looginen. Ja kun kyseessä on Pixarin animaatio, on varmaan itsestäänselvyys, ettei liikuttavilta hetkiltä voida välttyä. Itse jouduin pidättelemään kyyneliä jo alussa, kun kuullaan sarjan tunnuslaulu "You've Got a Friend in Me". Siinä kohtaa unohdin aiemmat skeptisyyteni ja olin vain onnellinen, kun pääsin vielä kerran seikkailemaan rakkaiden leluhahmojen kanssa. Aiemmat sanomiseni eivät siis tarkoita, etteikö mukana olisi seikkailua ja vauhdikkaita tilanteita - ne vain ovat paljon paremmin toteutettuja kuin joidenkin animaatioyhtiöiden teoksissa. Huumoria on myös paljon ja leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen. Toy Story 4:ää katsoessa ei aika käynyt kertaakaan pitkäksi. Pixar onnistui mahdottomassa ja teki fantastisen trilogian arvoisen uuden elokuvan.
Ja kun kyseessä on Pixarin elokuva, on täysin itsestäänselvää, että Toy Story 4 on visuaalisesti aivan mielettömän upeasti tehty. Animaatiojälki on parantunut aivan tajuttoman paljon vuosien varrella - jopa niin paljon, että välillä on vaikea uskoa, että jotkut taustat ovat animoituja, eikä oikeaa videokuvaa aidoista lavasteista. Esimerkiksi antiikkikauppa on niin tarkasti toteutettu ja niin täynnä minimaalisen pieniä yksityiskohtia, etten voinut olla hämmästelemättä ja haukkomatta henkeä. Laajat kuvat antiikkikaupasta, missä tuhannet tavarat lojuvat hyllyillä ovat jo huikeita, mutta niin ovat myös lähikuvat, joissa lelut kiipeilevät hyllyillä ja katsoja voi erottaa puun kuviot, hämähäkinseittien langat, pölypallerot ja ties mitä. Uskomatonta! Yhdessä kohtaa nähdään lähikuva ihmisen sormista ja hänen kynsien alla on likaa! Yksityiskohtien määrä on tajunnanräjäyttävää! Kaikista isoin tajunnanräjäyttäjä itselleni oli kuitenkin animoitu kissa, joka näytti usein aidolta kissalta. Ensimmäisen Toy Storyn Sidin koira on yksi surkeimmista visuaalisuuksista Pixarin tuotannossa ja siihen verrattuna tämän leffan kissa on uskomaton saavutus. Lisäksi ihailen suuresti käsikirjoittajien Andrew Stantonin ja Stephany Folsomin useita sävyjä sisältämää tekstiä, sekä ensikertalaisohjaaja Josh Cooleyn erinomaista tapaa rakentaa tunnelmaa. Musiikeista vastaa edelleen Randy Newman, joka hyödyntää niin vanhoja kuin uusia sävellyksiä.
Tuttuun Pixar-tyyliin Toy Story 4 sisältää paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Automatkalla Bonnien perhe pysähtyy tankkaamaan Dinocon huoltoasemalle, mikä on tuttu ensimmäisestä Toy Storysta ja Autot-leffoista (2006-2017). Tivolista voi bongata Carl Fredricksonin ilmapallokojun elokuvasta Up - kohti korkeuksia (Up - 2009). Upiin liittyy myös pullonkorkki, minkä konstaapeli Kikka Hymynen antaa Bo Peepille. Eräästä tivolin kilpailusta voi voittaa kitaran Cocosta(2017) tai raketin, mitä koristaa kuva punaisella tähdellä varustetusta keltaisesta Pixar-pallosta. Bo Peepin haisunäätäauto kulkee WALL-E:sta (2008) tutun BnL-firman paristoilla ja lelujen juhlissa hahmot kohtaavat Pixarin "Tin Toy" -lyhärin päähahmon, Tähtien sota (Star Wars - 1977-) -leluja, sekä Godzillan. Antiikkikaupasta voi löytää Autot-leffan (Cars -2006) ikivanhan Lizzien leluna, Ötökän elämää -elokuvan (A Bug's Life - 1998) sirkusjohtaja P. T. Kirpun vaunut, Nemoa etsimässä -leffan (Finding Nemo - 2003) sukellusmaskin, Carl Fredricksonin kävelykepin, mainoskyltin Inside Out - mielen sopukoissa -filmin (Inside Out - 2015) Tripledent-purkasta, Kunnon dinosauruksen(Good Dinosaur - 2015) päähenkilö Arlon lelumuodossa, sekä kyltin, missä on koodi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkaan, missä monet Pixarin työntekijöistä opiskelivat.
Yhteenveto: Toy Story 4 on vuoden paras animaatioelokuva, mikä todistaa monien skeptikoiden pahimmat painajaiset vääriksi. Leffa ei ole mikään turha rahastus, vaan tekijöillä on oikeasti ollut kunnon tarina kerrottavanaan. Aika ei käy kertaakaan pitkäksi, sillä elokuva nappaa heti alussa mukaansa, eikä hellitä otettaan, kunnes lopputekstit ovat päättyneet (mitkä kannattaa muuten jäädä katsomaan). Leffa tarjoaa seikkailua, paljon huumoria, jännitystä, sekä tietty Pixarille ominaista koskettavuutta, joten kannattaa varautua kyyneliin. Elokuva on myös syvällinen ja pohdiskeleva, eikä se koskaan aliarvioi katsojaansa. Muiden yhtiöiden hölmöilyyn ja turhankin helppoon viihdyttämiseen pohjautuvat animaatiot, kuten vähän aikaa sitten ilmestynyt Angry Birds -elokuva 2(The Angry Birds Movie 2 - 2019) joutuvat nurkkaan häpeämään tämän rinnalla. Pixar osoittaa jälleen kerran tekevänsä elokuvia koko perheelle, sillä tästä todella voi nauttia minkä ikäinen katsoja tahansa. Tutut hahmot ovat tietty mukana, mutta Woodya ja Buzzia lukuunottamatta he saavat yllättävän vähän ruutuaikaa. Sen sijaan uudet hahmot ovat isosti esillä ja he ovat onneksi aivan mahtavia! Kahveli, Pupu ja Tipu, Kingi Kabum ja Gabby Gabby ovat kaikki omilla tavoillaan kiinnostavia ja hienoja hahmoja. Visuaalisesti leffa on tietty uskomattoman vaikuttava, mutta tärkeintä on, että käsikirjoitus ja ohjaus ovat näin erinomaiset. Jos siis pidit aiemmista Toy Story -elokuvista, älä jätä neljättä osaa väliin! Se jää lopulta sarjan "heikoimmaksi" osaksi, mutta lähinnä siksi, että aiemmat ovat suorastaan mestariteoksia. Ei tätä välttämättä olisi tarvinnut tehdä, mutta olen erittäin iloinen, että Toy Story 4 on olemassa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Toy Story 4, 2019, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Mark Waters Pääosissa: Billy Bob Thornton, Tony Cox, Kathy Bates, Brett Kelly, Christina Hendricks, Ryan Hansen, Jenny Zigrino, Jeff Skowron ja Octavia Spencer Genre: komedia, jouluelokuva Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 12
Näin Bad Santan (2003) ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2014 ja se oli mielestäni ihan hauska elokuva. Nyt kun elokuvan jatko-osa, Bad Santa 2, oli saamassa ensi-iltansa, ensimmäinen osa täytyi tietysti katsoa uudestaan. Tein sen ja pidin elokuvasta enemmän kuin ensimmäisella katselukerralla. Aloin jokseenkin jopa odottamaan jatko-osaa ja toivoin tunnelman pysyvän yhä samana. Hieman kyllä pelotti, että miten jatko-osa toimisi, kun elokuvien ilmestymisien välissä on kolmetoista vuotta. Kuulin, että kyseessä olisi aika keskinkertainen teos, joten menin varautuneena katsomaan elokuvan.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa Bad Santa!
Willie lyöttäytyy yhteen lyhytkasvuisen Marcus-petturin ja inhottavan Sunny-äitinsä kanssa, ryöstääkseen rahat hyväntekeväisyysjärjestöstä. Hienostihan se taas sujuu...
Billy Bob Thorntonin esittämä Willie on yhtä elämäänsä kyllästynyt juoppo perverssi kuin ensimmäisessäkin elokuvassa. Tässä Willie on niinkin kyllästynyt elämäänsä, että yrittää itsemurhaa heti elokuvan alussa parillakin eri tavalla. Häntä ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ihmiset hänestä miettivät ja törttöileekin mahdollisimman paljon kaiken aikaa. Thornton suoriutuu roolistaan edelleen yhtä toimivasti ja Willien taustoja avataan katsojille. Elokuvassa kuullaan useasti Willien kertojaääntä. Jostain syystä edellisessä elokuvassa Willien pettänyt Marcus (Tony Cox) on edelleen kuvioissa ja Marcus saa Willien suostuteltua uudelle ryöstökeikalle. Marcusin lyhytkasvuisuudesta tehdään jälleen pilaa, muttei kovin onnistuneesti. Coxin suoritus on ihan hyvä, mutta hahmo on muuttunut todella ärsyttäväksi. Katsojana odottaa kaiken aikaa, milloin Marcus pettäisi Willien uudestaan. Elokuvassa esitellään Willien äiti Sunny, jota näyttelee Kathy Bates. Kovin kauaa ei Sunnyn tarvitse olla ruudulla, jotta katsoja ymmärtää, miksi Williesta on tullut sellainen kuin hän on. Sunny on nimittäin todellinen ämmä noin niin kuin korrektisti sanottuna. Hän kohtelee kaikkia todella ärsyttävästi, eivätkä hänen ja Willien välit ole millään lailla lämpimät. Willie suorastaan vihaa häntä. Bates suoriutuu roolistaan hyvin ja on useassa kohtaa hauska. Ensimmäisessä elokuvassa ollut Thurman-poika (Brett Kelly) on kasvanut todella paljon vuosien varrella ja hän on jo mies... tai ainakin melkein. Thurman on henkisesti yhä samanlainen kuin aiemmin ja aiheuttaa päänvaivaa jatkuvasti Willielle. Hän työskentelee rakastamiensa voileipien parissa, eikä välillä puhu muusta. Thurman ei esiinny ihan yhtä paljon elokuvassa ja tuntuu paikoitellen olevan mukana vain, koska esiintyi edellisessä osassa. Kellyn suoritus ei ole yhtä hyvä, eikä hahmossa ole samanlaista tunnelmaa enää. Christina Hendricks näyttelee Diane Hastingsia, joka työskentelee hyväntekeväisyysjärjestössä. Diane vaikuttaa erittäin viralliselta naiselta, mutta hänestä löytyy myös muitakin puolia, jotka voivat tulla hieman yllätyksenä. Hendricks on roolissaan hyvä. Elokuvassa nähdään myös Jenny Zigrino vartija Ginana, Jeff Skowron yli-innokkaana vartijana, Ryan Hansen hyväntekeväisyysjärjestön rikkaana pomona, Regent Hastingsina, sekä ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti esiintynyt, Octavia Spencerin näyttelemä Opal-huora.
Kolmetoista vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen Willie viettää turhauttavaa, viinan ja seksin täytteistä elämäänsä ja yrittää itsemurhaa. Häntä häiritsee Thurman, joka tuntuu olevan yhä siinä uskossa, että Willie olisi joulupukki. Marcus suostuttelee Willien suorittamaan ryöstökeikan hyväntekeväisyysjärjestössä. Tilannetta vaikeuttaa Willien äidin mukana olo, mutta Willie suostuu kuitenkin. Jälleen on aika pukeutua joulupukiksi ja tontuksi, ja soluttautua kohteeseen, josta voisi olla tiedossa mukavat kahden miljoonan dollarin taskurahat.
Kuten pelkäsinkin, Bad Santa 2:n ja alkuperäisen elokuvan ilmestymisien välissä on kulunut liian monta vuotta, eikä juttu enää oikein toimi. Kyllähän elokuvan katsoo, mutta se on loppujen lopuksi aika turha ja sen jälkeen toivoisi, että ensimmäinen elokuva olisi jäänyt ainoaksi. Kyllä Bad Santa 2:ssa saa nauraa ja todella mainioita kohtia löytyy, mutta ne eivät saa luotua yhtä toimivaa kokonaisuutta. Jos elokuva olisi tehty muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen, sillä olisi voinut olla jokin merkityskin. Tällaisena se tuntuu lähinnä ylimääräiseltä rahastukselta, kun uutta ei olla keksitty. Onhan se kiva nähdä Willien hölmöilyjä lisää, mutta elokuvan sijaan aiheesta olisi voitu tehdä vaikka jouluspesiaalivideo tai jotain vastaavaa. Häröilyä ja kiroilua löytyy, vaikka suurin osa "fuck"-sanoista onkin jätetty suomentamatta, jotta ikäraja on saatu kahteentoista vuoteen. Lastenelokuvasta ei kuitenkaan ole kyse. Synkistelyä löytyy paljon, mutta siihen ei olla saatu tarpeeksi huumoria mukaan, jotta synkkyys olisi muutakin kuin katsojien ahdisteluyritys. Lopputulos on aika ennalta-arvattava. Kyllähän elokuvan katsoo ainakin kerran, mutta ei sitä välttämättä tarvitse uudestaan katsoa.
Ohjaus on vaihtunut Terry Zwigoffilta Mark Watersille, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi Mean Girlsin (2004). Myös käsikirjoitustiimi on vaihtunut Glenn Ficarrasta ja John Requasta Shauna Crossiin ja Johnny Rosenthaliin. Jos alkuperäiset tekijät olisivat työstäneet myös jatko-osan, niin ehkä tämä toimisi paremmin. Kuvaus ja leikkaus hoituvat sujuvasti. Musiikista vastaa Lyle Workman, mutta hänen sävellyksensä jäävät täysin elokuvassa käytettyjen joulukappaleiden varjoon. Elokuvassa kuullaan mm. Felix Bernardin ja Richard B. Smithin "Winter Wonderland", Walter Rollinsin ja Steve Nelsonin "Frosty the Snowman", sekä Edward Polan ja George Wylen "It's the Most Wonderful Time of the Year". Ensimmäisessä elokuvassa kuultu Frédéric Chopinin "Nocturne in E-Flat Major, Op.9 No.2" soi pariin otteeseen tässäkin.
Yhteenveto:Bad Santa 2 on aika tarpeeton jatko-osa mainiolle joulukomedialle. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta valitettavasti leffa jää tasolle "ihan kiva". Billy Bob Thornton on kyllä edelleen mainio kyynisen juoppopervon roolissa ja hänen äitinsä Sunny on toimiva lisäys. Thurman tuntuu olevan aika väkisin mukana, enkä oikein ymmärrä, miksi Marcuskin piti mukaan tunkea. Muutamia todella hauskoja kohtia esiintyy ja muutenkin elokuvan aikana saa nauraa, mutta lopputulos ei ole yhtä onnistunut. Vanhalla työtiimillä tästä olisi voinut tulla parempi. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin kannattaahan tämä vilkaista. Hieman härömpien komedioiden ystävät voivat pitää tästä. Bad Santa 2 ei ole kovin kummoinen jatko-osa ja toivon, ettei kolmososaa väännetä turhaan.
Kirjoittanut: Joonatan, 24.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmwonk.net
Bad Santa 2, 2016, Broad Green Pictures, Ingenious Media, Miramax
Ohjaus: Nicolas Winding Refn Pääosissa: Elle Fanning, Jena Malone, Bella Heathcote, Abbey Lee, Christina Hendricks, Karl Glusman, Desmond Harrington ja Keanu Reeves Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 16
The Neon Demon ei olisi sanonut minulle mitään, jos en olisi sitä työharjoitteluni puitteissa mennyt katsomaan. Mainoksen vilkaisin, jotta tietäisin, mistä suunnilleen on kyse. Se herätti onneksi kiinnostukseni ja menin mielenkiinnolla katsomaan elokuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin Korjaamo Kinossa katsomassa elokuvan tai ylipäätään sisällä koko rakennuksessa.
Jesse päätyy mallibisnekseen, mikä saa aiemmat mallit raivostumaan. Kilpailu todellisesta kauneudesta muuttuu hengenvaaralliseksi, kun rajummat keinot otetaan käyttöön.
Elle Fanning sai huomioni, kun näin hänet ensimmäisen kerran elokuvassa Super 8 (2011). Dakota Fanningin lahjakkaampaa siskoa toivoisi näkevän useammin elokuvissa ja onkin hienoa nähdä hänet jo nyt hieman erikoisemmassa, vakavassa elokuvassa. Tässä hänet nähdään pääosassa Jessenä. Hahmon muutos kiltistä ja viattomasta tytöstä itserakkaaksi naiseksi on saatu toimivasti tehtyä ja muutos ei tapahdu liian äkkiä. Jena Malonen esittämä Ruby aloittaa Jessen maskeeraajana, mutta hänestä tulee myös henkilökohtainen, henkinen assistentti Jesselle. Malonen hahmo ei aluksi innosta, mutta loppupuolella, kun hän alkaa näyttää uusia puolia itsestään, Ruby muuttuu mielenkiintoiseksi. Bella Heathcoten esittämä Gigi ei pidä Jessen tunkemisesta hänen reviirilleen. Heathcoten suoritus murtuneena mallina, jossa ei ole ulkonäöllisesti enää lähes mitään aitoa, on todella toimiva. Karl Glusmanin näyttelemä Dean on ainoa täysjärkinen hahmo elokuvassa. Glusmanin näyttelijäntyö on hyvä ja hänen hahmonsa on ainoana "normaalina" todella mielenkiintoinen etenkin, kun haluaa tietää, käykö hänelle jotain sen takia? The Matrix -trilogiasta (1999-2003) tuttu Keanu Reeves esittää Hankia, jonka motellissa Jesse asuu. Hank on todella ontto hahmo, eikä Reeves oikeastaan tee mitään elokuvassa. Yksi hyvä kohta löytyy, jossa Hank puhuu Deanin kanssa yhdestä motellin asukkaasta, mikä tuo sairaalloista syvyyttä hahmoon, mutta muuten hahmoa ei muistaisi, jos häntä ei esittäisi Reeves. Mukana ovat myös Charles Baker, Abbey Lee, Christina Hendricks ja Desmond Harrington, joka on elokuvan ainoa mieleenpainuva, pienessä roolissa oleva näyttelijä.
The Neon Demon alkaa kuvasta, jossa Jesse makaa verisenä sohvalla. Jo alun pitkistä kuvista käy ilmi, että kyseessä on hidastempoinen elokuva. Juonta kuljetetaan nokkelasti eteenpäin kahdella eri tavalla. Noin joka toinen pätkä elokuvasta on visuaalisesti hienoa kuvaa, jota musiikki säestää ja joka toinen on dialogikohtaus. Suurimmaksi osaksi elokuvan ajasta musiikin soidessa ei kuulu puhetta ja dialogien aikana ei kuulla musiikkia. Se on yllättävän toimiva ratkaisu ja on hyvä asia, että se jatkuu läpi koko elokuvan. Elokuva on tosiaan hidastempoinen ja välillä musiikkikohdat tuntuvat liian pitkiltä ja välillä taas dialogit. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu ja musiikki on jokseenkin jopa lumoavaa, jolloin elokuvaa vain jämähtää katsomaan. Ainoa ongelmani oli elokuvan viimeinen vartti, joka tuntui omalla tavallaan hieman turhalta.
Elokuvasta tuli itselleni mieleen Black Swan (2010). Vaikka se keskittyi balettiin ja tämä muotimaailmaan, niin monia samanlaisia elementtejä on mukana ja kumpikin on jollain tapaa häiriintynyt elokuva. Tässä mennään monissa asioissa kuitenkin äärimmäisyyksiin asti, enkä suosittele tätä kovin herkille ihmisille. Raakoja kohtia on mukana, joten lastenelokuva tämä ei siis todellakaan ole.
En mallimaailmasta paljoa tiedä, mutta veikkaisin, ettei siellä oikeasti mennä ihan niin pitkälle kuin tässä elokuvassa. Tai voihan niitäkin erikoistapauksia olla. Ulkonäköön liittyviä leikkauksia on tottakai, kuten varmasti myös elokuvassa useasti kysytty "Ketä panit päästäksesi tänne?" kuuluu oikeassakin elämässä. Tällä hetkellä pyörii juttuja Hollywoodissa esiintyvästä pedofiliasta, niin myös elokuvassa ilmenevä mallimaailman pedofilia on takuulla totta, vaikkei kaikkialla esiintyisikään. The Neon Demon ottaa maailman rankkoja asioita esille ja tunkee ne katsojien naamoille, jotta ymmärrys heräisi. Tämän takia monet ovat kuitenkin haukkuneet tätä elokuvaa, sillä se on monien mielestä jo aivan liian karu ja hirveä sisällöltään.
Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Kuvaus on tasaista ja todella tarkkaan mietittyä, kuten myös leikkaus. Yleensä en paljoa puhu valoista, mutta tässä valaistus on pakko ottaa huomioon, sillä valaistuksella on todella suuri rooli elokuvan tyylissä. Etenkin musiikkikohtauksissa valaistuksella korostetaan tiettyjä kohtia maisemissa tai ihmisissä. Värimaailma elokuvassa on myös todella laaja ja kuten jo sanoin, niin musiikki on paikoitellen lumoavaa, vaikka välillä kuullaankin jopa hieman kaameiden kuvien kanssa soitettuna.
Yhteenveto:The Neon Demon on omalla tavallaan erittäin häiriintynyt elokuva. Alastomuuden ja veren lisäksi se sisältää pedofiliaa, nekrofiliaa ja kannibalismia, joten lapsille tätä ei kannata näyttää. Olen itse nähnyt useita aika sairaita kohtia elokuvissa, joten ajattelin, että olisin tottunut sellaisiin, mutta pari kohtaa tässä alkoivat jo herättää minussa epämiellyttävää tunnetta. Kuitenkin kaiken sairauden ohella elokuva on yllättävän hyvä. Elle Fanning suoriutuu todella hyvin roolistaan, kun taas Keanu Reeves tuntuu olevan mukana vain nimensä takia. Tämä elokuva ei todellakaan ole kaikille. Herkille ihmisille ja perheen pienimmille en tätä elokuvaa suosittele, sillä se voi jättää omat henkiset arpensa. Mutta jos on valmis rankempiin "taide"-pätkiin, niin kannattaa The Neon Demon vilkaista - etenkin, jos samaan aikaan teattereissa pyörivät Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016), Warcraft(2016) ja Now You See Me 2(2016) eivät kiinnosta. Jos elokuva jätti traumoja, niin pitäkää mielessä, että se oli kuitenkin vain elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan, 8.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
The Neon Demon, 2016, Space Rocket Nation, Vendian Entertainment, Bold Films
