Näyttelijät: Dan Stevens, Thomas Middleditch, Sean Giambrone, Mary Mack, Tiffany Haddish, Christina Hendricks, Eric Bauza, JK Sevens, Dan Bakkedahl, Rob Schrab, Kari Wahlgren, Kieran Culkin, Ken Marino, Alfred Molina, Carlos Alazraqui, Cree Summer, Will Sasso, Jess Harnell, Gary Anthony Williams, Colton Dunn, Eliza Coupe, Beck Bennett, Chris Diamantopoulos, Andy Cobb, Jess Harnell, Maribeth Monroe ja Debra Wilson
Genre: animaatio, komedia, scifi
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 22 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16
Justin Roilandin ja Mike McMahanin luoma animoitu scifikomediasarja Solar Oppositesnousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin toukokuussa 2020. Toinen, kolmas, sekä ilman Roilandia tehdyt neljäs ja viides kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää, joskin McMahan ilmoitti, että seuraava kausi veisi sarjan tarinan päätökseen. Ääninäyttelijät nauhoittivat vielä kerran uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Solar Oppositesin kuudes ja samalla viimeinen tuotantokausi on saapunut Suomeenkin Disney+ -palvelun kautta. Itse pidin sarjan avauskaudesta, mutta sen jälkeen taso on mielestäni hiipunut, enkä juuri odottanut finaalikautta - olin lähinnä vain iloinen, että sarja osattiin vihdoin lopettaa. Minulta kesti useampi päivä, ennen kuin vihdoin aloitin Solar Oppositesin päätöskauden katselun, mutta huomasin lopulta tuijottaneeni koko kauden yhdessä illassa.
Shlorpilaiset avaruusolennot jatkavat kommelluksiaan Maassa, samalla kun Seinän ja Pihan kutistetut valmistautuvat kostamaan kohtalonsa.
Solar Oppositesin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sarjan viedessä näiden kotiplaneettansa Shlorpin tuhoa Maahan paenneiden avaruusolentojen tarinan päätökseen. Tympeä Korvo (äänenä Dan Stevens), innokas Terry (Thomas Middleditch), sekä heidän lapsia muistuttavat kopionsa Yumyulack (Sean Giambrone) ja Jesse (Mary Mack) päätyvät jälleen jos jonkinmoisen tapahtumaketjun keskelle, joihin liittyy niin katastrofaalisia pihamyyjäisiä ja romantiikkaa ja satuja yhdisteleviä kirjoja. Tämä alien-nelikko on mielestäni loppuun asti ihan kiva, mutta mielestäni hahmojen hauskuus hiipui jo sarjan alkupäässä.
Mielestäni edelleen paljon kiinnostavampia hahmoja ovat Yumyulackin ja Jessen kutistamat ihmiset, jotka muodostivat omat sivilisaationsa ja jotka ovat käyneet läpi ties mitä vallankumouksia ja seikkailuja kausien varrella. Nyt Seinän ja Pihan kansat ovat saaneet solmittua välinsä ja kuningatar Cherien (Christina Hendricks) johdolla kutistetut päättävät yhdistää voimansa taistellakseen yhteistä vihollista, eli Yumyulackia ja Jesseä vastaan, kostaakseen menetetyt vuodet, sekä palauttaakseen itsensä takaisin normaaleiksi ihmisiksi. Cherietä seuraavat muun muassa seinäministeriksi nimetty sisar Nova (Kari Wahlgren), yhä elossa oleva Herttua (Alfred Molina), sekä Haukka (Gary Anthony Williams). Mukana on myös Kultakyttiin liittynyt shlorpilaisten entinen naapuri Glen, eli ihmiskoiraksi muuttunut Dodge Charger (Kieran Culkin), joka jää kaudella vähemmälle huomiolle, mutta on silti tärkeä isomman tarinan kannalta.
Solar Opposites oli mielestäni aluksi oikein mainio ja hauska tapaus, mutta sarjan taso laski kausi kaudelta ja neljännen ja viidennen kauden aikana aloin jo toivoa, että sarja osattaisiin lopettaa. Tekijät taisivat kuulla toiveeni, koska sarja tosiaan päättyy nyt tähän kuudenteen tuotantokauteen ja ilokseni voin todeta, että finaalikausi petraa hieman parin väsähtäneemmän kauden jälkeen. Ei tämäkään kausi järin erikoinen ole, mutta en kokenut sen suurempia tuskailuja, kun tuijotin kaikki kymmenen jaksoa lähes yhtä kyytiä. Parit jaksoista olivat mielestäni varsin latteita, mutta muuten mielsin menon tarpeeksi viihdyttäväksi ja naurahdinkin jopa muutaman kerran. Sarjan turhankin itsetietoiseksi muuttunut metatasohuumori neljännen seinän rikkomisineen jätti minut silti aika kylmäksi ja Hulu-kanavan mainostus sai minut jälleen pyörittelemään silmiäni.
Se, mikä vei minut mukanaan, oli totta kai kutistettujen päätös vihdoin hyökätä kutistajiensa kimppuun. Tätä operaatiota on kiinnostavaa seurata, etenkin kun varsin hupsun premissinsäkin kanssa homma hoidetaan täysin vakavana, hyvällä kontrastilla. Kutistettujen tarina viedäänkin onnistuneesti päätökseensä kauden loppusuoralla, kuten viedään myös Glenin, eli Dodgen tarina Hopeakyttien ja Kultakyttien kanssa. Yllättäen pidin jopa aika paljon sarjan päätösjaksosta, joka mullistaa jotakuinkin kaiken siitä, mitä shlorpilaisnelikosta on luullut tietävänsä näiden kuuden kauden aikana.
Teknisesti Solar Opposites pysyy ennallaan loppuun saakka. Animaatiojälki on oivallista ja hahmot näyttävät veikeiltä. Eniten yksityiskohtia löytyy jälleen kutistettujen maailmasta ja on taas kerran hauska bongailla, mitä esineitä kutistetut ovat hyödyntäneet esimerkiksi kotiensa rakentamiseksi. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Chris Westlaken säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Solar Opposites, Yhdysvallat, 2020-2025, 20th Century Fox Television, Disney Television Studios, 20th Television Animation, Cinesite Animation
Pääosissa: Melissa Barrera, Dan Stevens, Alisha Weir, Kathryn Newton, Kevin Durand, Will Catlett, Angus Cloud, Giancarlo Esposito ja Matthew Goode
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16
Abigail on Radio Silence -duon uusi kauhukomedia, joka pohjautuu löyhästi elokuvaan Dracula's Daughter vuodelta 1936. Tehtyään Screamin(2022) ja Scream VI:n (2023), ohjaajat Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ilmoittivat työstävänsä Universalille nykypäivään sijoittuvaa sovitusta yhdestä yhtiön kauhuklassikoista. Aluksi elokuva kulki alkuperäisen leffan nimellä, mutta se päätettiin vaihtaa Abigailiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Abigail on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin Radio Silencen työstävän uutta kauhukomediaa. Minulta kesti kuitenkin lähes viikko ensi-illasta, ennen kuin kävin katsomassa Abigailin.
Joukko rikollisia kidnappaa rikkaan miehen tyttären, vaatiakseen tästä miljoonien dollareiden lunnaita. Pian sieppaajille kuitenkin selviää, ettei kyseessä olekaan mikään tuiki tavallinen ballerinatyttö...
Netflixin Matilda: Musikaali -elokuvasta (Matilda the Musical - 2022) tuttu Alisha Weir näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Abigailia, joka joutuu kidnapatuksi. Kidnappaajina taas nähdään uusista Scream-leffoista tuttu Melissa Barrera, vastikään Godzilla x Kong: The New Empiressa(2024) esiintynyt Dan Stevens ja Lisa Frankensteinissa(2024) nähty Kathryn Newton, tulevassa Kingdom of the Planet of the Apesissa (2024) pahisroolia esittävä Kevin Durand, Apple TV+:n uudessa scifisarjassa Constellation (2024-) esiintyvä Will Catlett, sekä Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu ja viime kesänä menehtynyt Angus Cloud viimeisessä roolissaan. Myös Breaking Badista (2008-2013) tuttu Giancarlo Esposito tekee pikaisen roolin kidnappaajat palkkaavana Lambertina. Kidnappaajista lähinnä vain Barrerasta ja Stevensistä saadaan enemmän irti, kun taas muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, yhden piirteen tyypeiksi. Itse Abigail onkin hahmogallerian monipuolisin ja tytöstä löytyy uusia piirteitä sieppausyön edetessä. Vasta neljätoistavuotias Weir suoriutuu vaativasta roolistaan ihailtavalla antaumuksella ja toivon, että tytölle aukeaa uusia rooleja tämän leffan myötä. Muutkin näyttelijät suoriutuvat pääasiassa vähintään kelvollisesti rooleistaan. Kidnappaajapoppoosta Barrera tekee väkevintä työtä (mitä toki auttaa, että käsikirjoitus antaa hänelle eniten ammennettavaa), kun taas Newton jää heikoimmaksi, joskin myös häneltä löytyy oivat ja hauskat hetkensä. Katsojan on helppo arvata lähes jokaisen hahmon kohtalot, eikä loppujen lopuksi juuri kenestäkään välitä ihan kauheasti.
Abigail osoittautui mainioksi kauhukomediaksi, jossa olisi ainesta vieläkin parempaan. Siitä löytyy vahvuutensa ja heikkoutensa, joista jälkimmäiseen kuuluu pieni tunnelmallinen kömpelyys, liian pitkäksi venytetty kesto (tunnin ja kolmen vartin leffassa on yhteensä ainakin kymmenisen minuuttia turhaa tyhjäkäyntiä), sekä harmillinen markkinointi. Kidnappauskeikka saa nimittäin yön aikana varsin mojovan käänteen, joka kääntää koko status quon ylösalaisin ja tekee hommasta entistä kiinnostavampaa. Markkinointitiimi on kuitenkin päättänyt rakentaa markkinoinnin täysin tämän käänteen ympärille. Toisaalta ilman tätä paljastusta moni tuskin kävisi katsomassa elokuvaa, mutta samalla on hieman tylsää seurata leffan ensimmäistä neljääkymmentäviittä minuuttia, kun vain odotat, milloin myös hahmot saavat selville ennakkoon tietämäsi totuuden sieppauksesta.
Kun tämän sysää mielestä syrjään, on Abigail varsin viihdyttävä tapaus. Jos leffan onnistuu näkemään tietämättä juuri mitään sen sisällöstä, on luvassa takuulla yllättävä tarina, joka tiukentaa otettaan kaiken aikaa edetessään. Leffan ensimmäinen puolisko keskittyy lähinnä mysteerin ja jännityksen rakenteluun ja homma pääseekin tosissaan vauhtiin vasta puolenvälin tietämillä. Ja sitten kun elokuva pääsee vauhtiin, niin se myös todella pääsee vauhtiin. Verellä ruvetaan läträämään litratolkulla ja samalla toisaalta jopa vaadittava komedia-aspekti nostaa enemmän päätään. Loppuhuipennus jätti minut hieman kylmäksi ratkaisuillaan, etenkin erään hahmon tuulesta temmatulla "kehityskaarella", mutta silti pidin Abigailia kokonaisuutena toimivana.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Radio Silencenä tunnettu kaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, jotka tekivät minuun vaikutuksen kauhukomediallaan Ready or Not (2019). Abigailissa duo tekee pääasiassa oivaa työtä, joskin välillä leffan komediajutut eivät täysin istu sekaan. Stephen Shieldsin ja Guy Busickin työstämä käsikirjoitus on pitkään onnistunut, etenkin kun he saavat katsojan vaihtamaan puolta vastakkainasettelussa pitkin elokuvaa. He eivät vain täysin onnistu viemään hyvää ideaansa hyvään päätökseen. Abigail on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot ja maskeeraukset muuttuvat kaiken aikaa villimmiksi ja verisemmiksi. Äänimaailma luottaa paikoin liikaa kovaäänisiin säikyttelypamauksiin. Brian Tylerin musiikit lisäävät jännitettä taustalla, mutta pääasiassa mieleen jää leffassa useasti kuultava ote Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Abigail, 2024, Radio Silence Productions, Project X Entertainment, Wild Atlantic Pictures, Québec Production Services Tax Credit
Pääosissa: Rebecca Hall, Brian Tyree Henry, Dan Stevens, Kaylee Hottle, Alex Ferns, Fala Chen ja Rachel House
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12
Vuoden 2014 Godzilla-elokuva oli taloudellinen hitti, joten sen pohjalta päätettiin rakentaa kokonainen jättihirviöistä kertova elokuvauniversumi. Kong: Pääkallosaari(Kong: Skull Island - 2017) menestyi myös hyvin, mutta Godzilla: King of the Monsters (2019) oli pieni pettymys lippuluukuilla, minkä lisäksi se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta. Nimikkohirviöt pistettiin ottamaan toisistaan mittaa leffassa Godzilla vs. Kong (2021), joka oli hitti ja jolle ryhdyttiin välittömästi kaavailemaan jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Godzilla x Kong: The New Empire on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt tästä MonsterVersestä todella vaihtelevasti. Hirviöiden omat elokuvat ovat olleet mielestäni aika keskinkertaisia, mutta viihdyin mukavasti Godzilla vs. Kongin parissa. Pidän valtavasti näistä nimikkohirviöistä ja halusin nähdä ne uudestaan samassa elokuvassa. Godzilla x Kong: The New Empiren trailerit eivät kuitenkaan voittaneet minua puolelleen, mutta kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-näytöksessä.
Kun uusi uhka Ontossa maassa aiheuttaa vaaraa ihmiskunnalle, Kongin ja Godzillan täytyy lyöttäytyä yhteen pysäyttääkseen yhteisen vihollisen.
Jättimäiset titaanit, liskomainen Godzilla ja apinamainen Kong pistävät jälleen paikkoja maan tasalle, mutta tällä kertaa taistellessaan yhteistä vihollista vastaan. Tai no, Godzilla lähinnä kutsutaan paikalle, kun Kong ei enää yksinään riitä. Elokuvan nimi voisikin olla "Kong feat. Godzilla", sillä tämä jättiapina on selvästi klassikkohirviöistä isommassa roolissa. Kongille on kirjoitettu ihan kunnon tarinansa ja lajitovereita kaipaavaa karvatyyppiä käy jopa hieman sääliksi. Kong ei jaksa kuunnella paskankarjuntaa keneltäkään ja apina veteleekin muita jättihirviöitä reilulla kädellä lättyyn. Godzilla taas toistaa läpi leffan samaa kaavaa, missä se taistelee jotain hirviötä puolisen minuutin ajan, käpertyy sitten nukkumaan hetkeksi ja toistaa tätä lopputeksteihin asti. Kuten jo mainokset paljastivat, Godzilla on uusittu pinkkien atomivoimien kera, kun taas Kong saa aseekseen Iron Manin mieleen tuovan rautaisen nyrkkeilyhanskan. Kummallekin annetaan löyhä selitys leffassa, mutta eiköhän todellinen syy ole lelumyyntien kasvattaminen pienesti uusittujen ulkonäköjen kautta.
Pakolliset ihmishahmotkin on totta kai pidetty mukana. Rebecca Hall, Kaylee Hottle ja Brian Tyree Henry palaavat rooleihinsa Godzilla vs. Kongista Monarch-tutkija Ilene Andrewsina, tämän kuurona adoptiotyttärenä Jiana ja hölösuubloggarina Bernienä. Millie Bobby Brown ja Alexander Skarsgård eivät syystä tai toisesta jatkaneet leffasarjassa, vaan tilalle on otettu Dan Stevensin esittämä vitsiniekka Trapper, joka työskentelee... Kongin hammaslääkärinä? Stevens on ihan kiva lisä, Henry on jälleen hupaisa ja Hall ajaa asiansa. Tälläkin kertaa sympaattinen Hottle vie ihmishahmoista voiton, joskin hänen ja Kongin ystävyyttä olisi voinut olla mukana enemmän.
Legendary-yhtiön MonsterVerse-universumi on mennyt elokuva elokuvalta pöljempään suuntaan. Vuoden 2014 Godzilla-leffa veti homman haudanvakavana, pimeydessä ja savussa synkistellen, jättäen kunnon monsterimähinää kaipaavat nuolemaan näppejään. Valitukset on selvästi kuultu. Jo Godzilla vs. Kong oli värikkäämpi ja humoristisempi ja keskittyi enemmän hirviöiden väliseen turpaanvetoon. Godzilla x Kong: The New Empire vie homman astetta pidemmälle. Jos kaipaat aivan totaalista aivot narikkaan -kamaa, jonka aikana saat kauhoa popcornia suuhusi, voi leffa viihdyttää mukavasti. Jos taas kaipaat leffalta yhtään enempää sisältöä hirviömäiskeen keskellä ja haluaisit, että mukana olisi kunnon ihmishahmoja, kannattaa suosiolla pistää viimevuotinen Godzilla Minus One (ゴジラ-1.0 - 2023) pyörimään.
Kun pelkät hirviöt ovat ruudulla, Godzilla x Kong: The New Empire on pääasiassa kelpo hömppää. Pahisosastolla leffa kaipaisi huomattavasti enemmän mielikuvitusta, eikä häijystä Skar-kuninkaasta lopulta saada luotua kunnon uhkaa. Pidin leffassa erityisesti siitä, että mukana on useita pitkiä pätkiä, joissa nähdään vain hirviöitä ja leffa luottaa, että ilman dialogia katsoja ymmärtää, mitä ne haluavat ja mitkä heidän välinsä ovat toisilleen. Vastapainona taas mukana on katsojia täysin aliarvioiva kohtaus, jossa ihmishahmojen pitää joidenkin ikiaikaisten hieroglyfien kautta selittää titaanihistoriaa. Muutenkin ihmisosasto koituu myös tämän MonsterVerse-leffan kohtaloksi. Pääasiassa ihmisiin keskittyvä ensimmäinen puolisko tuntuukin aika tylsältä pakkopullalta, liian pikaisesti päättyvää lopputaistelua odotellessa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam Wingard, kuten Godzilla vs. Konginkin kohdalla. Wingard yrittää edelleen tasapainotella vakavasti otettavuuden ja täysin kieli poskessa -meiningin välillä, aika kompuroivalla toteutuksella. Ongelmaksi käy Terry Rossion, Simon Barrettin ja Jeremy Slaterin kökkö käsikirjoitus, joka toimii aika ohkaisena raamina hirviöiden välisille yhteenotoille. Kolmikon teksti muuttuu kaiken aikaa älyvapaammaksi, kun hahmot päätyvät yhä syvemmälle Onton maan uumeniin, missä painovoiman lait ja loogisuudet saavat kyytiä. Sentään elokuva näyttää pääasiassa hyvältä. Se on kuvattu kelvollisesti, parit aidot lavasteet ovat ihan menevät ja asut oivat. Melkeinpä tärkeintä on tietty, että itse Godzilla ja Kong näyttävät hienoilta. Jotkut muista hirviöistä ja osa taustoista huokuu digitaalisuutta, mutta pääasiassa leffa on visuaalisesti toimiva. Ääniefektit rymistelevät koko rahan edestä, mutta Tom Holkenborgin ja Antonio Di Iorion säveltämät musiikit ovat aika epätasaista kamaa. Mukaan mahtuu niin mahtipontista pauhua kuin kasarisyntikkaa, eivätkä kaksikon musiikilliset maailmat istu samaan leffaan juuri lainkaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Godzilla x Kong: The New Empire, 2024, Warner Bros., Legendary Entertainment, Screen Queensland
Pääosissa: Karl Urban, Zaris-Angel Hator, Jared Harris, Marianne Jean-Baptiste, Jim Carter, Doon Mackichan, Dan Stevens ja Kathy Burke
Genre: animaatio, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7
The Sea Beast, eli suomalaisittain Meripeto on Netflixin animaatioelokuva. Disneyn animaatiot Bolt (2008) ja Big Hero 6 (2014) ohjannut Chris Williams kehitteli elokuvan tarinan työnimellä "Jacob and the Sea Beast" ja esitteli sen Netflixille, joka tarttui projektiin. Animointi käynnistyi ja lopulta Meripeto julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa heinäkuussa 2022. Elokuva nousi suosituksi ja se keräsi kehuja kriitikoilta. Itseäni leffa ei erityisemmin kiinnostanut, kun se julkaistiin ja ajattelinkin jättää sen väliin. Kuitenkin kun Meripeto sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, päätin lopulta antaa sille sittenkin mahdollisuuden ja katsoin sen muutamaa päivää ennen Oscar-gaalaa.
Satojen vuosien ajan meripedot ovat hyökänneet ihmisten kimppuun. Jacob Holland on yksi monista meripetojen metsästäjistä ja vannoutunut suojelemaan ihmisiä näiltä hirviöiltä. Hänen näkemyksensä kuitenkin muuttuu, kun metsästäjien laivaan livahtaa nuori tyttö Maisie.
Elokuvan keskiössä ovat Jacob Holland (äänenä Karl Urban), meripetojen metsästykselle omistautunut mies ja Maisie Brumble (Zaris-Angel Hator), nuori orpotyttö, joka haluaa jatkaa vanhempiensa jalanjäljissä meripetometsästäjänä. Aluksi Jacob ei millään jaksaisi innokasta tyttöä, mutta kuten arvata saattaa, hänen ja Maisien välille syntyy vähitellen ystävyys, jossa näkemys meripedoista alkaa hiljalleen muovautua. Hahmot ovat oivalliset, joskin turhankin tavanomaiset animaatiogenressä, vailla mitään selvää massasta erottavaa piirrettä.
Muita hahmoja leffassa ovat meripetometsästäjien laivan, Väistämättömän kapteeni Crow (Jared Harris) ja perämies Sarah Sharpe (Marianne Jean-Baptiste), sekä paikallisen kuningaskunnan kuningas (Jim Carter) ja kuningatar (Doon Mackichan) ja näiden kuninkaallista laivastoa johtava amiraali Hornagold (Dan Stevens). Sivuhahmot eivät ole erityisen kaksisia ja erityisesti kapteeni Crow on kiirehtien ja kömpelösti kirjoitettu hahmo. Hänen kaarensa on ontuva ja siinä tehdään varsin turhauttavia ratkaisuja. Ääninäyttelijät kuitenkin suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan.
Meripedon nähtyäni tulin siihen tulokseen, että olisin periaatteessa voinut jättää sen väliin. Elokuvan saama parhaan animaatioleffan Oscar-ehdokkuus sai minut kiinnostumaan leffasta, mutta lopputulos ei onnistunut säväyttämään minua muulla kuin visuaalisella annillaan. Leffan aikana jopa ihmettelin, että miten Meripeto edes sai animaatioehdokkuuden, kun esimerkiksi mielestäni paremmat Lightyear(2022), Tikun ja Takun pelastuspartio(Chip 'n Dale: Rescue Rangers - 2022), Hurja jengi(The Bad Guys - 2022) ja DC Superlemmikkien liiga(DC League of Super-Pets - 2022) jäivät nuolemaan näppejään? Älkää kuitenkaan käsittäkö minua väärin, ei Meripeto huono elokuva ole, ei todellakaan. Se vain on aika geneerinen ja unohdettava tapaus kaikessa kelvollisuudessaan.
Veikkaan, että lapsikatsojiin Meripeto voi iskeä lujaa. Se on pääasiassa oikein viihdyttävä meriseikkailu, josta löytyy vauhtia ja vaaroja, sekä ajoittain ripaus huumoriakin. Alkupään kohtaamiset meripetojen kanssa voivat olla jopa varsin jännittäviä, mutta silti innostavia toimintakohtauksia, joilla napataan katsoja mukaan seikkailuun. Elokuvasta löytyy myös vahvoja ja tärkeitä teemoja liittyen ihmisten suhteeseen vaarallisina koettuihin eläimiin, kuten vaikkapa haikaloihin. Olisivatko nämä meripedotkaan haitaksi, jos elokuvan ihmishahmot eivät tunkeutuisi niiden reviirille? Pohdinta on oivallista, mutta samalla se tuntuu muista lastenleffoista kopioidulta. Meripedon selkein vertailukohta on Näin koulutat lohikäärmeesi(How to Train Your Dragon - 2010) ja kun tämä nousee mieleen, katsojana voi oikeastaan arvata kaiken, mitä leffassa tulee tapahtumaan. Niinpä aluksi todella lupaavalta vaikuttava meriseikkailu muuttuu vääjäämättä hieman mielikuvituksettomaksi ja liian turvallisilla korteilla pelaavaksi.
Elokuvaa ei kuitenkaan voi moittia sen visuaalisesta tarjonnasta.Meripeto on todella näyttävästi animoitu ja sitä kelpaisi katsoa isolta valkokankaalta leffateatterissa kotisohvan ja television sijaan. Suuret kohtaukset meripetojen ja niiden metsästäjien välillä ovat komeaa katseltavaa, puhdasta silmäkarkkia. Laiva on täynnä yksityiskohtia, meripedot ovat hienoja luomuksia ja ympärillä oleva vesi on erinomaisesti tehty. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tehostavat seikkailun henkeä etenkin alkupäässä, vaikkakin jotkut hänen melodiansa yhdistettynä kuvastoon laivan kimppuun käyvästä lonkerohirviöstä nostavatkin herkästi mieleen Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstussa(Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) käydyn taiston Kraken-olentoa vastaan.
Yhteenveto:Meripeto on kelvollinen ja passelin viihdyttävä animaatioseikkailu, jonka käsikirjoitus kuitenkin lainailee liikaa muualta ja hukkuu siten mielikuvituksettomuuteen. Läpi leffan katsoja voi huomata mielleyhtymiä vaikkapa Pirates of the Caribbeaniin ja Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuviin, jälkimmäiseen erityisesti tarinan puolesta. Lapsille leffa tarjoaa takuulla jännitystä, mutta aikuiselle elokuva voi olla liian varman päälle ja yllätyksettömästi tehty. Elokuva sisältää hyviä viestejä ihmisten suhteesta eläimiin, minkä lisäksi siinä on ihan hauskoja hetkiä, vauhdikkaita toimintakohtauksia ja mukavaa seikkailun henkeä. Parasta elokuvassa on sen upea visuaalinen anti. Leffa on erinomaisesti animoitu ja onkin sääli, että sitä pitää katsoa kotona televisiosta, eikä elokuvateatterissa isolta kankaalta. Meripeto ei huimaa päätä tarinallaan, mutta siitä löytyy tarpeeksi hyviä puolia nostamaan laadultaan seilailevan elokuvan pinnalle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Dave Franco Pääosissa: Dan Stevens, Alison Brie, Sheila Vand, Jeremy Allen White, Toby Huss ja Anthony Molinari Genre: trilleri, kauhu, draama Kesto: 1 tunti 28 minuuttia Ikäraja: 16
The Rental on näyttelijä Dave Francon esikoisohjauselokuva. Franco itse keksi elokuvan tarinan ja työsti sen käsikirjoituksen yhdessä Joe Swambergin kanssa. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internet-levitykseen. Suomessa The Rental saa nyt teatteriensi-iltansa. Odotukseni eivät olleet korkeat elokuvaa kohtaan, mutta minua kiinnosti kuitenkin tietää, mitä Franco saisi aikaan kameran takana. Francon mukanaoloa lukuunottamatta en tiennytkään muuta kuin että kyseessä olisi jonkin sortin jännäri ja sen pohjalta menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Kaksi pariskuntaa vuokraavat mökin viettääkseen yhdessä hauskaa viikonloppua. Siellä syntyy kuitenkin pian ongelmia, niin parisuhteiden sisällä kuin epäilyttävän ja karmivan vuokraisännän takia.
Mökille viikonloppua viettämään lähtevät pariskunnat ovat Charlie ja Michelle (Dan Stevens ja Francon vaimo Alison Brie) ja Mina ja Charlien pikkuveli Josh (Sheila Vand ja Jeremy Allen White). Näyttelijät ovat kyllä oivallisia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa eivät onnistu sen kummemmin säväyttämään. Etenkin Michelle jää todella vaisuksi tapaukseksi, josta ei lopulta selviä mitään ja Brie joutuu vain tekemään parhaansa sen kanssa, mitä hänen miehensä kirjoittama käsikirjoitus tarjoaa. Parilla hahmolla on omat likaiset salaisuutensa, mitkä paljastuvat viikonlopun aikana, mutta nekään eivät tarjoa niin herkullista konfliktia kuin voisi toivoa.
Valitettavasti The Rental ei onnistunut tekemään kovinkaan kaksista vaikutusta, eikä Dave Franco säväytä millään lailla ohjaajana tai käsikirjoittajana. Itse asiassa hän vain osoittaa, että kuuluu juurikin kameran eteen eikä sen taakse. Franco tuntuu jopa yliyrittävän filminsä kanssa, mikä käy pian todella raskaaksi. Hän selvästi rakastaa vanhoja kunnon slasher-kauhuja sekä vähitellen piinaavaksi muuttuvia trillereitä ja yrittää tässä tehdä oman näkemyksensä niiden yhdistelmästä. Franco pyrkii jatkuvasti kääntämään katsojan odotuksia ja genren kliseitä päälaelleen ja menee jopa siihen pisteeseen asti, että ne muuttuvat elokuvan isoksi kompastuskiveksi. Elokuva keskittyy aivan liikaa siihen, ettei se kulkisi tuttuja polkuja, jolloin sen äkilliset käännähdykset ja paljastukset vain heikentävät filmiä.
Tämän lisäksi iso ongelma The Rentalissa on sen valtava epätasaisuus. Välillä jopa tuntuu, ettei Franco itsekään tiedä, millaista elokuvaa haluaisi tehdä. Joskus elokuva yrittää olla psykologinen trilleri, toisinaan taas parisuhdedraamaa. Lopuksi leffa vääntää nupit kaakkoon yrittäessään muuttua slasheriksi. Hieman alle puolentoista tunnin elokuvaksi The Rental on hämmentävän pitkäveteinen, kun suuri osa ajasta käytetään puiseen ja puuduttavaan parisuhdedraamaan. Jännite katoaa vähän väliä ja pian katsoja huomaa, ettei jaksa välittää, miten hahmoille käy. Ja siinäkin päästään elokuvan kovaan yritykseen johtaa katsojaa harhaan. Elokuva esittää olevansa tietynlainen ja heti kun se pelkää, että katsoja hoksaa mistä on kyse, se yrittää pudottaa kärryiltä tekemällä käännöksen vasempaan. Yhdessä kohtauksessa eräs hahmoista jopa ärsyttävästi tokaisee, että katsojan tavoin hänkin odotti tietyn asian menevän tietyllä tavalla. Ihan lopussa elokuva pyrkii mullistamaan koko teoksen merkityksen, mutta samalla se vain saa katsojan miettimään, mikä tämän leffan pointti lopulta edes oli? Jotain leffa yrittää sanoa ennakkoluuloista, mutta siinäkin se jää puolitiehen.
Käsikirjoitukseen ongelmia muodostavat myös pöhköt tavat pohjustaa asioita, sekä tönkkö dialogi, mikä vain pahentaa sitä, kuinka pökkelöä elokuvan masennusdraamailu on. Onneksi filmin tekninen puoli on kuitenkin pääasiassa laadukasta. Etenkin yöllinen ja sumuinen poreallaskohtaus on upean näköinen. Valaistusta käytetään onnistuneesti hyödyksi yökohtauksissa. Äänimaailmakin on ihan toimiva, eivätkä kauhukohtaukset syyllisty typerän yliampuviin ääniefekteihin säikäytyksien tehostamisessa. Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin musiikit ovat kuitenkin aika mitäänsanomattomat ja tuovat oman lisäyksensä vain parissa toiminnallisemmassa kohtauksessa.
Yhteenveto:The Rental on harmillisen laimea jännärintapainen, joka ei oikein itsekään tiedä, mitä se yrittää olla. Mukaan on yritetty yhdistää psykologista trilleriä, parisuhdedraamaa ja slasheria, mutta elokuva ei onnistu missään osa-alueessa. Parisuhdedraama on kuivaa, masentavaa, pitkäveteistä ja se katkoo vähäiset jännityksen yritykset. Slasherkauhuilu taas tuodaan mukaan niin myöhään, että se tuntuu jopa viime hetken ratkaisulta ja lisäkuvausten aikaansaannokselta. Tunnelman ja tyylin epätasaisuuden lisäksi myös kerronta on todella kömpelöä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Dave Franco yrittää leikitellä kliseillä ja lajityypeille yleensä kuuluvilla jutuilla, mutta kokee pakottavaa tarvetta kääntää jatkuvasti kaiken päälaelleen. Franco on aivan liian keskittynyt siihen, että elokuva kääntyy joka risteyksessä juuri toiseen suuntaan kuin katsoja olettaa, mikä muodostuu lopulta vain haitalliseksi leffalle. Lisäksi filmin sanomat jäävät täysin puolitiehen. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä sillä, mitä pökkelö käsikirjoitus ja kehno dialogi tarjoavat. Myös tekninen toteutus on taidokasta, mutta kun ohjaus ja käsikirjoitus epäonnistuvat näin pahasti, ne vesittävät myös leffan hyvät puolet.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Rental, 2020, Black Bear Pictures
Ohjaus: David Dobkin Pääosissa: Will Ferrell, Rachel McAdams, Dan Stevens, Pierce Brosnan, Melissanthi Mahut, Graham Norton, Jamie Demetriou ja Demi Lovato Genre: komedia, musiikki Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 13
Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagaon Will Ferrellin ja Rachel McAdamsin tähdittämä musiikkikomedia. Ferrell innostui Euroviisuista vuonna 1999, kun hänen ruotsalainen tyttöystävänsä esitteli laulukilpailun hänelle. Siitä lähtien Ferrell on katsonut Euroviisut joka vuonna - vuonna 2014 jopa paikan päällä Tanskassa. Ferrell alkoi työstämään elokuvaa laulukilpailusta ja vuonna 2018 hän pääsi seuraamaan Portugalin Euroviisuja kulisseista, haastatellen niin kilpailijoita kuin laulukilpailua pyörittäviä tekijöitä. Myöhemmin hän ilmoitti työstävänsä elokuvaa, minkä Netflix jakaisi suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2019 ja Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagan oli tarkoitus ilmestyä juuri ennen Euroviisuja tänä keväänä, mutta koska koronaviruksen takia laulukilpailu peruttiin kokonaan, elokuvan julkaisua viivästettiin. Nyt se on kuitenkin ilmestynyt Netflixin valikoimaan ja päätin katsoa sen heti samana aamuna. On muuten pelottavan ajankohtaista, että sinä vuonna, kun Euroviisuista tehdään elokuva, oikeita Euroviisuja ei pystytä järjestämään lainkaan...
Pienessä islantilaiskylässä asuvat Lars ja Sigrit ovat lapsesta asti haaveilleet esiintyvänsä jonain päivänä Euroviisuissa. Vuonna 2020 heidän yhtyeensä Fire Saga uskaltautuu vihdoin lähteä mukaan kisaan.
Will Ferrell ja Rachel McAdams ovat jokseenkin kummallinen yhdistelmä, esittäessään Fire Saga -yhtyeen laulajia Larsia ja Sigritiä. McAdams on kyllä esiintynyt komedioissa ennenkin ja osoittanut kykynsä genressä, mutta nyt hän ei oikeastaan saa aikaa loistaa sillä saralla, koska Ferrellin on aivan pakko saada valokeila läpi elokuvan. Ferrell ei onneksi ole yhtä raivostuttava kuin parin vuoden takaisessa Holmes & Watson -kammotuksessaan (2018), mutta ei hän kovin hyvä tässäkään leffassa ole. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän Ferrell kokee pakottavaa tarvetta sekoilla. Samalla hän on yhä vain vähemmän hauska ja enemmän ärsyttävä. McAdams näyttää välillä niin kiusaantuneelta, että jopa toivoo, että hän pääsisi pois koko leffasta. Kemiaa kaksikon väliltä ei löydy.
Elokuvassa nähdään myös mm. Pierce Brosnan Larsin tympeänä isänä, joka ei usko poikaansa lainkaan, Dan Stevens Venäjän Euroviisukilpailija Alexander Lemtovina, laulaja Demi Lovato Fire Sagaa vastaan kilpailevana islantilaisartisti Katianana, sekä omaa talk-showtaan pitävä Graham Norton omana itsenään, Euroviisujen kommentaattorina. Brosnan on harmillisen tylsä kömpelösti islantia puhuvana isähahmona, eikä hänen ja Larsin vaikeasta suhteesta saada lopulta oikein mitään irti. Yhdessä kohtaa Stevensin esittämälle Alexanderille yritetään luoda omaa juonikuviotaan, mutta se unohdetaan nopeasti, kun Venäjän ihmisoikeuksista on tehty pilkkaa. Leffan aikana lyhyitä cameoita tekevät myös vanhat Euroviisuvoittajat, kuten Norjan viulistiylpeys Alexander Rybak, Itävallan parrakas Conchita Wurst ja parin vuoden takainen voittaja, Israelin Netta. Suomen Lordia ei valitettavasti nähdä, mutta leffasta löytyy kuitenkin yhtyettä selvästi parodioiva hirviöbändi.
Ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä, ettei Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga ole kovin hyvä elokuva. Kuten nimensä, leffa on ylipitkä ja välittömästi unohdettava. Se ei ole surkea, kuten aiemmin mainitsemani Holmes & Watson, mutta kyllä se aika pitkälti jatkaa Ferrellin pyörimistä pohjamudissa. Hauskan sijaan leffa on lähinnä väärällä tavalla myötähäpeällinen. Nauraa ei saa, vaan lähinnä sitä toivoo, että Lars ja Sigrit palaisivat kotiinsa, jotta eivät nolaisi itseään enempää. Kun Ferrell pääsee vauhtiin Larsina, niin muut hahmot kuin katsojakin tuijottavat kiusaantuneina vierestä. Lisäksi ongelmaksi koituu, kuinka leffa alkaa jossain kohtaa tuntumaan enemmänkin mainokselta Euroviisuille kuin kunnon elokuvalta. Mainostuksen tunnetta vain lisää se, kuinka pelokkaasti leffa lopulta tekee vitsiä itse viisuista ja käyttää ajan lähinnä vain laulukilpailun ylistämiseen. Mainos vieläpä kestää aivan liian kauan ja pari minuuttia yli kahden tunnin kestossaan leffa on usein pitkäveteinen.
Pitkästymistä ei auta yhtään se, kuinka ennalta-arvattavasti tarina kulkee. Samanlaisia kertomuksia on nähty, kuultu ja luettu ennenkin, ja paljon paremmin toteutettuna. Katsoja arvaa hyvin pian, kuinka Larsin ja Sigritin matka Euroviisuissa tulee kulkemaan. Luvassa ei ole minkäänlaista jännitystä eikä ainuttakaan yllätystä. Senkin arvaa, että jossain kohtaa pääparin välille pitää muodostua jokin konflikti, ennen kuin välit sovitaan juuri ennen esiintymistä. Katselukokemusta helpottaisi, jos Lars olisi pidettävämpi tapaus. Silloin kaksikkoa voisi jopa kannustaa voittoon. Nyt leffa vain saa katsojan toivomaan, että Sigrit lähtisi soolouralle ja kisaisi Euroviisuissa yksin.
Elokuvan on ohjannut David Dobkin, jonka filmografiaan kuuluu selvästi hauskempi Kuokkavieraat (Wedding Crashers - 2005). Hauskuutensa puolesta Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga muistuttaakin enemmän Dobkinin edellistä filmiä, kuivaa The Judgea (2014). Dobkin antaa Ferrellin tehdä, mitä tämä haluaa ja on selvää, että Ferrellillä on ollut hauskempaa leffaa tehdessään kuin katsojalla sitä katsoessaan. Ferrellin ja Andrew Steelen käsikirjoitus on laiska raakile, joka vain lainailee muualta, eikä vaivaudu tuomaan mitään kiinnostavaa ja uutta peliin. Sentään leffa on teknisesti taitavasti tehty. Etenkin esitysten aikana kamera-ajot ympäri näyttävää lavaa ja suurta yleisöä ovat hienoja. Muutenkin lavastajat ja puvustajat ovat onnistuneet. Valotiimikin pistää parastaan esityksissä. Leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää vielä ainakin vartilla. Ääniefektit ovat oivalliset ja täytyy myöntää, että pari biisiäkin ovat ihan meneviä. Fire Sagan Volcano Man -kappale on sopivan korni ja huomattavasti veikeämpi rallatus kuin Double Trouble, jolla kaksikko lähtee kisaamaan Euroviisuissa.
Yhteenveto: Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga on harmillisen laimea ja mitäänsanomaton raina, mikä on liian pitkä kuten nimensä ja minkä myös unohtaa yhtä nopeasti kuin ylipitkän nimen. Kahden tunnin kesto ei tunnu perustellulta, kun tarina on näin ennalta-arvattava ja komediapuoli jättää näin paljon toivomisen varaan. Ainoastaan yksi naljailu Venäjän ihmisoikeuksia kohtaan sai minut hörähtämään, mutta Ferrellin sekoilu on lähinnä kiusallista ja ärsyttävää. Leffa ei edes uskalla tehdä pilkkaa itse Euroviisuista, vaan lähinnä vain ylistää niitä maasta taivaisiin. Paikoitellen elokuva alkaakin tuntua lähinnä mainostukselta viisuille, etenkin kun vanhoja voittajia tuodaan ruudulle. Minkäänlaista jännitettä elokuvasta ei löydy, vaan Fire Sagan koettelemukset arvaa helposti etukäteen. Sentään pari biisiä toimivat kelpo rallatuksina, mutta on harmi, että Fire Saga päättää esittää Double Troublen Euroviisuissa hauskan Volcano Manin sijaan. Teknisesti leffa on taidokkaasti toteutettu, vaikkakin leikkauksessa filmi kaipaisi rajumpaakin tiivistämistä. Rachel McAdams joutuu nolostumaan usein ja välillä toivoinkin, että hän pääsisi karkuun elokuvasta. Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagaa voi suositella lähinnä Ferrellin vannoutuneimmille fanittajille, sekä tietty itse Euroviisuihin ihastuneille. Kenties tämä hieman lievittää todellisten viisujen peruuntumisen jättämiä vieroitusoireita ja tuskaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga, 2020, Netflix, Gary Sanchez Productions, Truenorth Productions
Ohjaus: Chris Sanders Pääosassa: Harrison Ford, Omar Sy, Dan Stevens, Cara Gee, Karen Gillan, Scott MacDonald, Bradley Whitford ja Terry Notary Genre: seikkailu Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 12
The Call of the Wild, eli suomalaisittain Erämaan kutsu perustuu Jack Londonin samannimiseen kirjaan vuodelta 1903. Vuosien varrella Londonin kirjasta on tehty useita elokuvasovituksia, kuten vuoden 1923 mykkäleffa The Call of the Wild, Charlton Hestonin tähdittämä Erämaan kutsu (The Call of the Wild) vuodelta 1972, animeleffa Call of the Wild: Howl Buck vuodelta 1981 ja Rutger Hauerin tähdittämä The Call of the Wild: Dog of the Yukon vuodelta 1997. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että 20th Century Fox työsti uutta filmatisointia Londonin kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta välttääkseen kilpailun Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kanssa, julkaisua siirrettiin. Nyt Erämaan kutsu saapuu teattereihin ja itse olin todella skeptinen filmistä. Londonin kirja tai aiemmat filmatisoinnit eivät ole itselleni tuttuja ja vaikka minua kiinnostikin nähdä Harrison Ford seikkailuelokuvassa pitkästä aikaa, elokuvasta löytyi jotain, mikä tökki pahasti jo trailereissa (päästään siihen ihan kohta). Meninkin epäileväisenä katsomaan Erämaan kutsun sen lehdistönäytökseen.
1800-luvun lopulla villi koira Buck siepataan kotoaan Kaliforniasta ja tämä päätyy seikkailulle Alaskaan, erämaassa reellä kuljetettavan postin ja kullankaivuun maailmaan.
Erämaan kutsun trailerit tuntuivat vahvasti luotaantyöntäviltä heti, kun kävi selväksi, että Buck-koira on toteutettu läpi elokuvan digitaalisesti, eikä kyseessä ole oikea koira. Trailereissa Buck näytti täysin videopelistä revityltä ja vaikka itse filmissäkin koiran digitaalisuus on jatkuvasti läsnä, eikä Buck koskaan vakuuta katsojaa siitä, että kyseessä olisi oikea eläin, on tehosteita taidettu parannella, ennen kuin elokuva julkaistiin. Buck näyttää paremmalta, vaikka yhä paikoitellen tietty videopelimäisyys puskee läpi. Kun Buck on vain muiden eläinten seurassa, katsoja "hyväksyy" toteutuksen helpommin, mutta heti ihmisen vieressä voi huomata, että näyttelijät ovat esiintyneet ilman aitoa karvaturria heiluttamassa häntäänsä. Oikean koiran sijaan tekijät ovatkin mallintaneet Buckin stuntnäyttelijä Terry Notaryn motion capture -suorituksen kautta. Tavallaan teknisenä saavutuksena Buck on vaikuttava ilmestys ja animaattorit ovat tehneet parhaansa, mutta ihmissilmä on kuitenkin niin tarkka, että koirasta huomaa kaiken aikaa pieniä yksityiskohtia, mitkä paljastavat epäaitouden. Silti täytyy myöntää, että onhan Buck todella suloinen hauva. Buckille on luotu selvä persoonansa ja tietynlaisen inhimillisyyden haun vuoksi tekijät varmaan päättivätkin toteuttaa koiran tietokoneella. On harmillisen selvää, että jos Buck on jo nyt häiritsevän näköinen, voi vain kuvitella, miltä koira tulee näyttämään kymmenen vuoden päästä katsottuna.
Mukana on kuitenkin oikeitakin näyttelijöitä, eikä ihmisiä ole sentään tehty digitaalisesti (paitsi tietty hurjemmissa kohtauksissa, kuten lumivyöryn aikana). Harrison Ford näyttelee John Thorntonia, vanhaa herraa, joka on saapunut Alaskaan käsitelläkseen kokemaansa menetystä. Ford on erinomainen roolissaan ja tuo sydäntä mukaan elokuvaan. Harmi vain, että Ford itse tuodaan mukaan oudon myöhäisessä vaiheessa, jolloin John-hahmon lähtökohtia ei alusteta tarpeeksi, eikä hänen osuutensa osu tunteisiin niin hyvin kuin tekijät ovat toivoneet. Ford käy kääntymässä filmin alussa, mutta liittyy tarinaan kunnolla vasta lähes puolessa välissä elokuvaa! Muita hahmoja leffassa ovat Alaskan postinjakajat Perrault (aina mahtava Omar Sy) ja Françoise (Cara Gee), ylimielinen kullanhimoitsija Hal (ylinäyttelevä Dan Stevens) ja tämän sisko Mercedes (oudon pieneen rooliin jäävä Karen Gillan). Siinä, missä Ford lähestulkoon loistaa poissaolollaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia, Omar Sy katoaa puolenvälin jälkeen.
Kun katsojana pääsee yli hieman häiritsevästä Buckin digitoteutuksesta, Erämaan kutsu osoittautuu onneksi oikein passeliksi seikkailuelokuvaksi. Alhaisten odotusteni vuoksi olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei kyseessä ollutkaan nolo fiasko Fordin uran loppupäässä, vaan mainio teos, mitä voi lämpimästi suositella perheen elokuvahetkeen. Pienimmille lapsille filmi ei sovi, sillä mukana on joitain yllättävänkin synkkiä ja karuja hetkiä, mutta suuri sydän ja lämmin tunne, mitkä kuljettavat elokuvaa eteenpäin ovat sellaisia puolia, mitkä varmasti uppoavat ala-asteen lopun lapsesta mummoon ja vaariin asti. Sympaattisia hetkiä on paljon luvassa ja todella massiivisille koirafaneille elokuva tarjoaa vieläkin enemmän söpöyttä. Mukaan mahtuu sujuvaa huumoriakin ja jotkut Buckin hölmöilyt tai nokkeluudet nostavat leveän hymyn huulille ja saavat hekottelemaan. Synkempinä hetkinään elokuva uskaltaa olla myös jännittävä. Näissä kohtauksissa Buckin digitoteutus saa kuitenkin katsojan jännittämään hieman vähemmän, sillä tietää, ettei mikään oikea olento ole vaarassa.
Erämaan kutsu kuitenkin kompastelee tarinankerronnassa ja jos Michael Green olisi hionut käsikirjoitustaan tai jos leikkaus olisi sulavampaa, filmi paranisi huomattavasti. Kerronnalliset ongelmat voivat tietty juontaa juurensa täysin Londonin kirjaan ja tekijät ovat vain tehneet parhaansa pysyäkseen uskollisena kirjalle. Londonin kirjaa lukematta on vaikea sanoa, joten asetan syyn nyt vain elokuvantekijöiden niskoille. Tarina loikkii paikoitellen kummallisin tavoin, mitä yritetään paikkailla Fordin kertojaäänellä. Ihmishahmojen käyttö on kömpelöä. Kun Omar Sy katoaa leffasta, tilalle saapuu Harrison Ford. Sitten paikalle putkahtaakin Dan Stevens ja hän taitaakin olla tarinan pahis. Entäpä eräs koira, joka vaikutti siltä, että sillä oli oma juonikuvionsa, mikä oli tarkoitus viedä myöhemmin päätökseensä, mutta jäikin nyt kesken? Buckin sieppaus leffan alussa on jo itsessään hieman takelteleva ja elokuvalla kestää lähteä käyntiin. Erämaan kutsu hakee tyyliään, mutta kun se vihdoin käynnistyy, on se tosiaan kelpo seikkailu.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Chris Sanders, jonka aiempia töitä ovat mm. Lilo & Stitch (2002) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010). Erämaan kutsu on Sandersin ensimmäinen näytelty elokuva animaatioiden jälkeen. Siksi voikin olla, että Sanders ei osaa käsitellä oikeita ihmisiä yhtä hyvin kuin digieläimiä. Hän tekee kuitenkin tarpeeksi hyvää työtä leffan parissa ja on varmasti ollut huojennus, että mukana on Fordin ja Syn kaltaisia lahjakkuuksia. Kuvaus on tyylikästä ja mukana on paljon upeita maisemia. Eläinten lisäksi on selvää, kun maisemat vaihtuvat tietokoneella toteutetuiksi. Tehosteet eivät siis ole parhaasta päästä ja voisi luulla, että vuonna 2020 pystyttäisiin parempaan. Äänimaailma on kuitenkin onnistunut ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot.
Yhteenveto:Erämaan kutsu on mainio ja sydämellinen seikkailuelokuva - kunhan katsojana pääsee yli Buck-koiran digitoteutuksesta. Paikoitellen Buck näyttää videopelihahmolta ja oikeiden ihmisten vierellä on todella selvää, ettei kuvauksissa ole ollut aitoa hauvaa. On Buck silti suloinen ja sympaattinen veikkonen, jonka seikkailuun lähtee mielellään mukaan... vaikka filmillä kestääkin lähteä käyntiin. Tarinassa on omat kerronnalliset ongelmansa, joihin se kompastelee. Omar Sy ja Harrison Ford ovat mahtavia rooleissaan, mutta molempien hahmoja voisi käyttää huomattavasti paremmin. Ford saapuu mukaan yllättävän myöhään, minkä vuoksi hahmon kehityskaari kärsii hieman. Sy taas unohdetaan täysin, kun Ford saadaan vihdoin kunnolla esille. Dan Stevens ylinäyttelee, mutta Karen Gillania ei hyödynnetä lainkaan. Elokuvasta löytyy kuitenkin oivallista seikkailun tuntua, mistä koko perhe voi nauttia - paitsi perheen pienimmät, sillä filmi uskaltaa joskus olla yllättävänkin synkkä. Nauraakin saa ja jos koirat ovat äärimmäisen lähellä sydäntä, voi jo pelkkä söpöyden määrä avata kyynelhanat. Erämaan kutsussa on heikkoutensa, mutta lopputulos ei todellakaan ole sellainen fiasko kuin traileri voi antaa ymmärtää. Käsikirjoituksen ja tehosteiden viimeistelyn myötä elokuva paranisi huomattavasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Call of the Wild, 2020, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, 3 Arts Entertainment
Ohjaus: Bill Condon Pääosissa: Emma Watson, Dan Stevens, Luke Evans, Josh Gad, Ewan McGregor, Ian McKellen, Emma Thompson, Kevin Kline, Audra McDonald ja Stanley Tucci Genre: fantasia, romantiikka Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 12
Vuoden 1991 animaatioelokuva Beauty and the Beast, eli suomalaisittain Kaunotar ja hirviö on tärkeä teos monella tapaa. Ensinnäkin se oli kaikkien aikojen ensimmäinen animaatioleffa, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Se oli jättimäinen menestys ja se on todella monien lempielokuva Disney-klassikkojen joukosta. Omasta mielestäni se on erittäin mainio ja taianomainen teos. Elokuvan tarina perustuu Jeanne-Marie Leprince de Beaumontin kirjaan "La Belle et la Bête" (1756), joka on taas lyhennetty versio Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuven samannimisestä sadusta (1740). Leffa ilmestyi ns. Disneyn renessanssiaikana, jolloin ilmestyi myös suursuosikkeja, kuten Aladdin (1992), Leijonakuningas (The Lion King - 1994) ja Pocahontas (1995). Silloin ilmestyivät mielestäni ehkä jopa parhaimmat Disneyn animaatiot, jotka perustuivat satuihin. Nykypäivänä tilanne on hieman toinen. Vaikka yhä ilmestyy satuihin perustuvia leffoja kuten Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010) ja Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013), ei se enää riitä yhtiölle, vaan heidän täytyy tehdä vanhoja elokuviaan uudestaan näyteltyinä versioina. Aluksi ilmestyi ihan kiva Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010), joka ei tehnyt erityisemmin vaikutusta. Sitten tuli Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959) -leffaan perustuva Maleficent (Pahatar - 2014), joka jätti kylmäksi erikoisten ratkaisujensa vuoksi. Vaikka Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) oli viihdyttävä, ei se tuntunut vieläkään osuvan maaliinsa. Vasta viime vuoden Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli oikeasti hyvä elokuva ja nosti toivoa näihin uudelleenfilmatisointeihin. Aloinkin siis odottaa innolla tulevaa, näyteltyä Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviötä, etenkin kun kuulin, että sen pääosassa nähtäisiin pääasiassa Harry Potter -sarjan (2001-2011) Hermione Grangerina tunnettu Emma Watson. Myös muut näyttelijävalinnat vaikuttivat mielenkiintoisilta ja innostuin lisää nähdessäni ensimmäisen trailerin. Valitettavasti hirviön ulkonäkö oli hieman kummallinen ja liian digitaalinen, joten aloin jännittää, miten se toimisi itse elokuvassa. Innokkaana ja toiveikkaana menin kuitenkin katsomaan Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviön tyttöystäväni kanssa, kun se sai ensi-iltansa.
Pienessä kylässä asuva Belle päätyy elämänsä seikkailuun, kun hän ottaa isänsä paikan hirviön vankina kirotussa linnassa. Vähitellen Belle tutustuu linnan maagisiin asukkaisiin ja alkaa ymmärtämään, ettei hirviö olekaan sitä, miltä hän aluksi näyttää...
"Emma Watson on Belle." Tämä luki joissain elokuvan mainoksissa. Tämä on myös aika lailla totta. Emma Watson näyttää olevansa lähes täydellinen vaihtoehto kyseisen Disney-prinsessan rooliin. Aluksi hänen esiintymiseensä on hieman epävarmaa ja takeltelevaa, mutta alkaa muuttua luontevammaksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Hirviön linnaan joutuessaan Watson on täysin muuttunut Belleksi. Hahmosta on tehty hieman kekseliäämpi kuin animaatiossa ja hän rakentaakin leffan alussa erikoisen pyykinpesukoneen. Belle on kylänsä ainoa nainen, joka osaa lukea, mikä aiheuttaa halveksivia katseita muiden kyläläisten joukossa. Ei mikään ihme, ettei Belle koe kuuluvansa kylään, vaan uskoo, että suurella maailmalla on jotain muutakin tarjottavaa hänelle. Vaikka hän onkin vanki hirviön linnassa, hän alkaa vihdoin kokea voivansa olla oma itsensä ilman, että siitä tulee sanomista. Suurena Harry Potter -fanina on hienoa sanoa, että tämä on Watsonin ensimmäinen rooli sarjan ulkopuolella, jota katsoessa minulle ei tule koko ajan mieleen, että tuossahan on Hermione! Watson veti siis niin vaikuttavan suorituksen, että unohdin kokonaan hänen kaikkein tunnetuimman roolityönsä. Bellen keksijäisä Mauricea näyttelee Kevin Kline, joka on mainio roolissaan. Maurice ei ole ihan yhtä höpsähtänyt tapaus kuin animaatiossa, mutta tuntuu muutamaan otteeseen vajoavan muistelemiseen, eikä pysy todellisessa maailmassa. Myös Mauricea pilkataan kylässä hänen keksintöjensä vuoksi, mutta Maurice ei tästä välitä, vaan luo jatkuvasti jotain uutta.
Itse hirviönä nähdään "Downton Abbey" -sarjasta (2010-2015) tuttu Dan Stevens. Kuten jo sanoin, mainoksissa hirviön ulkonäkö ei ollut kovin toimiva ja se näytti kummalliselta. Elokuvassa hirviö onneksi pääasiassa toimii, vaikka aluksi kestääkin totutella hänen ulkonäköönsä. Kuvissa, joissa hirviö näkyy kokonaisuudessaan tai hänen naamaansa ei näytetä, ulkonäkö on mainio, mutta kun kasvot tulevat kuvaan, jokin ei tunnu ihan toimivan. Stevensin naamaa on muutettu oudosti ja häntä on paikoitellen vaivaannuttavaa katsoa. Onneksi tähän kuitenkin tottuu, mitä pidemmälle leffa menee, eikä ulkonäkö enää erityisemmin häiritse ja pystyy helpommin pääsemään kohtauksiin ja tunnelmaan mukaan. Hirviön digitaalisuuden katsoo sormien läpi useassa kohtaa myös sen takia, että Stevensin ja Watsonin kemia toimii niin hyvin. Aluksi hirviöstä löytyy pientä uhkaavuutta, kun hänestä nähdään pelkkiä vilahduksia ja varjoja, mutta muuten hän pelottaa luultavasti vain perheen pienimmät. Hirviön lisäksi myös muut linnan asukkaat ovat kirottuja: he ovat nimittäin eläviä huonekaluja ja astioita. Tärkeimmissä rooleissa näistä asukkaista ovat kynttelikkö Lumière (Ewan McGregor), kello Könni (Ian McKellen), vaatekaappi Madame De Garderobe (Audra McDonald), cembalo-soitin Maestro Cadenza (Stanley Tucci), rouva Pannu (Emma Thompson) ja hänen poikansa Kippo (Nathan Mack). Animaatiossa Lumière on suosikkini linnan asukkaista, sillä hän on täynnä elämää ja hän on tyylikkään näköinen. Vaikka McGregorin koomista ranskalaisenglantia on viihdyttävää kuunnella, ei hahmon ulkonäkö miellyttää silmää kertaakaan, jolloin häntä on vaikea katsoa. Lumièren kanssa jatkuvasti kisaileva Könni on onneksi saatu näyttämään toimivalta ja McKellenin ääni tuo sopivaa eleganttiutta rooliin. Rouva Pannu on erittäin äidillinen hahmo ja hän antaakin Bellelle muutamia elämänohjeita. Thompsonin ääni on täydellinen hahmolle, sillä siitä löytyy oikeaa lämpöä ja rauhallisuutta. Kippo ei ole samalla lailla yhtä isossa roolissa kuin animaatiossa. Madame De Garderobe on aikamoinen diiva, mikä sopii hahmoon ja hänellä on pari hauskaa kohtaa - toinen niistä on erittäin hauska. De Garderobe tuppaa nukahtelemaan usein, mille annetaan aika pysäyttävä selitys leffan aikana. Vaikka Stanley Tucci on mielestäni pääasiassa hyvä näyttelijä, häntä ei ole käytetty tässä elokuvassa kovin hyvin. Animaatiossa nähdään kyllä samanlainen soitin, mutta tässä sille on annettu kunnon rooli, joka ei valitettavasti erityisemmin jää mieleen ja tuntuu aika tarpeettomalta. Hobitti - Smaugin autioittamasta maasta (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) ja Hobitti - Viiden armeijan taistelusta (The Hobbit: The Battle of the Five Armies - 2014) tuttu Luke "jousimies Bard" Evans nähdään Gastonina, ylimielisenä naistenmiehenä, joka haluaa Bellen omakseen, sillä Belle on hänen silmissään kylän ainoa kunnon nainen. Harmi vain, ettei Gaston kiinnosta Belleä yhtään. Aluksi mietin, että Evans ei ole tarpeeksi suuri kooltaan täyttääkseen Gastonin ylilihaksikkaan vartalon, mutta nopeasti huomasin, ettei se haitannutkaan yhtään. Evans on nimittäin erinomainen roolissaan! Hän tuo juuri oikeaa lipevyyttä ja ärsyttävyyttä Gastonin rooliin, jolloin hahmoa inhoaa ja rakastaa samanaikaisesti. Gastonin iskuyrityksiä on hauska seurata ja hänellä on muitakin koomisia hetkiä läpi elokuvan. Ennen elokuvan ilmestymistä syntyi suuri kohu siitä, että Gastonin apuri Töppö on Disneyn ensimmäinen homo hahmo. Joissain maissa tämän takia leffaa ei suostuttu näyttämään ollenkaan ja joissain sitä yritettiin sensuroida. Venäjällä elokuvalle lätkäistiin K16-ikäraja ja sielläkin se on joissain paikoissa kielletty kokonaan. Homohahmo on Disneylta hieno ja uskalias veto, etenkin kun sellainen pistetään klassikkosatuun mukaan. Vaikka yhtiöllä tiedettiin, että useat maat ovat edelleen suuresti jäljessä suvaitsevaisuudessa, päätös on kuitenkin pidetty. Loppujen lopuksihan elokuvan tarina ei oikeastaan muutu mihinkään yhden homohahmon takia. Yksikään päähahmo ei yllättäen päädy yhteen hänen kanssaan tai jotain sellaista - Töppö nyt vain sattuu olemaan homo. Tätä ei onneksi myöskään korosteta liikaa, jolloin kaikki huomio ei ole kaiken aikaa yhdessä sivuhahmossa. Töpöstä löytyy kyllä stereotypisesti naisellisia eleitä, hän tanssahtelee yhdessä kohtaa miehen kanssa ja katselee Gastonia vähän sillä silmällä, mutta siinä kaikki. Töppöä on hauska seurata ja hänen näyttelijänsä Josh Gad vetää mainion roolisuorituksen. Animaatiossa Töppö on pelkkä hassutteluhahmo, jolla lapset saadaan nauramaan, mutta tässä häneen on saatu mukaan hieman järkevyyttäkin. Yksi hahmon hienoimmista kohdista on, kun Gaston päättää tehdä jotain todella pahaa, Töppö kysyy häneltä varovasti, että onko nyt menty liian pitkälle? Tämä yksi repliikki muuttaa Töpön hahmoa paljon ja upeasti!
Uskoisin, että useimmat ovat nähneet Disneyn animaatioelokuvan Kaunotar ja hirviö edes kerran, mutta siltä varalta, että se on jäänyt näkemättä tai tarina on päässyt unohtumaan, pieni kertaus: vuosia aiemmin ruma eukko yritti saada yösijaa linnasta, mutta prinssi ei tähän suostunut eukon ulkonäön vuoksi. Eukko paljastuikin kauniiksi haltiattareksi, joka päätti antaa prinssille opetuksen sisäisestä kauneudesta ja muutti prinssin hirviöksi ja linnan asukkaat eläviksi esineiksi. Tämä kirous raukeaisi vasta, kun prinssi oppisi rakastamaan jotakuta ja tämä joku rakastaisi häntä takaisin. Aika olisi kuitenkin rajallinen; prinssi sai maagisen ruusun, josta putoilee aina välillä terälehtiä. Siinä kohtaa, kun viimeinenkin lehti on pudonnut, kirous pysyy linnassa ikuisesti. Vuosien varrella kaikki toivo tuntuu olevan mennyttä, kunnes Belle astuu portista sisään, jolloin asukkaat tajuavat, että tässä on heidän pelastuksensa.
Olen jo muutamaan otteeseen verrannut tätä uutta näyteltyä Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviötä vuoden 1991 animaatioversioon ja näin tulee tapahtumaan koko loppuarvostelun ajan. Elokuva nimittäin on lähes kokonaisuudessaan kopio kyseisestä animaatiosta, jossa mukana onkin oikeita näyttelijöitä piirroshahmojen sijaan. Jotkut kuvat tuntuvat olevan täysin suoraan otettuja animaatiosta ja perusjuoni on täsmälleen sama - pienillä muutoksilla. Jos on nähnyt Disneyn animaation, ei tämä elokuva tarjoa oikeastaan mitään yllättävää. Tässä kohtaa herääkin helposti kysymys: miksi tämä elokuva sitten piti edes tehdä? Omasta mielestäni on loppujen lopuksi hienoa nähdä tutun tarinan heräävän henkiin oikeilla näyttelijöillä, jolloin on useaan otteeseen mielenkiintoista nähdä, miten jotkut asiat ovat toteutettu tässä versiossa. Suurimmaksi osaksi ratkaisut ovat toimivia, vaikka esimerkiksi kaikkien digitaalisesti toteutettujen hahmojen ulkonäöt eivät erityisemmin miellytäkään katsojan silmiä. Jos animaatiosta pitää paljon, mitä suuremmalla todennäköisyydellä odottaa koko elokuvan ajan, jotta pääsisi näkemään, miten eri kohtaukset ovat tuotu näyteltyyn versioon. Ensiksi tietenkin mietityttää, miten intro on toteutettu ja sitten miten juoni lähtee liikkeelle ja että miten linnaan päädytään. Tällä tavoin Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö onkin selvästi faneilta faneille -elokuva, jossa tekijät ovat tehneet rakastamastaan teoksesta uuden elokuvan niille, jotka sitä myös rakastavat.
Elokuva ei onneksi ole kuitenkaan täysi kopio kuvasta kuvaan ja sanasta sanaan, vaan muutamia juttuja on muutettu ja joitain juttuja on lisätty tarinaan... sekä joitain juoniaukkoja on korjailtu. Edes klassikotkaan eivät ole täydellisiä, vaikka monet niin yrittävätkin uskotella muille ja ennen kaikkea itselleen. Klassikoita ei vain katsota niin kriittisin silmin kuin uusia elokuvia. Kuitenkaan monilta eivät ole Kaunotar ja hirviö -animaation juoniaukot menneet olankohautuksella ohi, vaan he ovat internetissä huomioineet nämä ja pistäneet ihmiset miettimään. Näköjään myös tekijät ovat törmänneet näihin ongelmiin, sillä elokuvassa annetaan ratkaisuja muutamille outouksille, mitä jotkut ovat tarinasta löytäneet. Ensinnäkin animaatiossa haltiatar kiroaa prinssin ja muut, prinssin ollessa vielä lapsi, mutta loppupuolella tästä tulee sekavaa, kun muut hahmot eivät olekaan ikääntyneet, toisin kuin prinssi. Monien ongelma oli myös siinä, että missä ihmeessä prinssin vanhemmat olivat, mille ei anneta mitään selitystä. Tässä elokuvassa on päädytty siihen ratkaisuun, että prinssi ja muut kirotaan, kun prinssi on nuori aikuinen, eikä kukaan ikäänny kirouksen alaisina. Leffassa myös annetaan lisätietoa prinssin vanhemmista, jolloin ymmärtää paremmin, miksi prinssi oli vain alamaistensa kanssa. Toiseksi monet ihmettelivät, miksei kukaan kylässä muista, että he elivät aiemmin kuningaskunnassa tai että lähistöllä olisi aikoinaan tärkeä linna. Tässä selityksenä annetaan, että kirouksen takia kukaan linnassa olleen tuttu ei muistaisi heitä, jotta kirotut joutuisivat elämään lopun aikansa hylkiöinä. Kolmantena leffassa yritetään korjata sitä, että animaatiossa linnan tapahtumat tuntuvat kestävän parin vuodenajankin verran, kun taas samanaikaiset kylän tapahtumat tuntuvat kestävän vain parisen päivää. Tässä asia on ratkaistu sillä, että kaikki tapahtuu kesällä, mutta jotta kuuluisat talvikohtaukset saataisiin mukaan, linnan ympärillä on kaiken aikaa taianomaisesti lunta. Valitettavasti tässä tapauksessa ongelma ei kuitenkaan ratkea täysin, sillä tuntuu siltä, että Belle viettäisi linnassa aikaa viikkoja, kun taas kylän tapahtumat kestävät edelleen vain pari päivää.
Ongelmien ratkaisemisen lisäksi mukaan on tuotu muitakin uusia asioita. Sen lisäksi, että prinssin vanhempien tarinaa selvitetään, myös Bellen äidin kohtaloa tuodaan esille, sillä hän ei esiinny animaatioversiossa ollenkaan. Tämä on ihan mielenkiintoinen lisäys, mutta se tuntuu yhdessä kohtaa vievän liikaa pois päätarinasta, vaikka samaan aikaan se myös syventää Bellen ja hirviön suhdetta. Bellen hahmoa on tosiaan muutettu kekseliäämmäksi, jottei hän ole vain hento neitokainen. Kiroukseen on lisätty uusia yksityiskohtia: aina kun terälehti putoaa, linnan asukkaat muuttuvat pienesti enemmän esineiksi, joita he muistuttavat, minkä lisäksi linnasta itsestään sortuu paloja. Nämä olivat mielestäni toimivia ratkaisuja ja pääasiassa muutokset toimivat, sekä antoivat lisäsyitä sille, miksi tämä elokuva piti tehdä.
Elokuvan tunnelma on pääasiassa hyvin luotu. Intro, jossa katsojille kerrotaan kirouksen lähtökohdat, ei vielä täysin vakuuta, mutta kun päästään "nykyhetkeen", leffa lähtee liikkeelle ja imaisee katsojan mukaansa. Itse kuuluin niihin katsojiin, jotka odottivat näkevänsä eri kohtaukset näyteltyinä versioina, joten aika ei oikeastaan käynyt kertaakaan pitkäksi elokuvan aikana. Kun kohtaus alkoi, pääsi nauttimaan siitä ja sen jälkeen ehti vain hetken miettiä, mitä seuraavaksi tulee, kun uusi kohtaus jo alkaakin. Ja välillä leffa tosiaan yllättää näyttämällä uusia kohtauksia. Bellen ja hirviön kohtauksia on mielenkiintoista seurata, vaikka tietääkin etukäteen, miten lopuksi tulee käymään. Romantiikkakakkua leivotaan tunteikkaasti ja hellästi, jotta lopputulos miellyttäisi katsojien rakkaustarinan tarvetta. On myös erittäin hauskaa aina välillä käväistä kylässä, jolloin pääsee näkemään Gastonin ja Töpön välisiä kohtauksia. Yksi yllättävimmistä asioista elokuvassa olikin, että se on todella hauska. Itse nauroin useasti elokuvan aikana, eivätkä hauskuudet lopu edes lopputaistelussakaan. Myös Lumièren ja Könnin yhteiset kohtaukset ovat hupaisia, kun Könni yrittää noudattaa sääntöjä, mutta Lumière ei voisi vähääkään välittää niistä. Seikkailun tunne on myös vahvasti läsnä ja siitä löytyy hieman jännitystä. Valitettavasti Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviöstä löytyy myös ongelmia - eikä vain aikasekoilun puolesta. Elokuvalla kestää löytää oikea taikuus, jonka tarina vaatii, mutta onneksi se lopulta huomataan piilostaan ja tuodaan valokeilaan. Alussa hieman pelottikin, että löytyyköhän sitä ollenkaan kunnolla. Vaikka elokuva onkin hauska, siinä on joitain tyhmiä juttuja, jotka aiheuttavat kulmien kohottelua. Muutamat lisäykset eivät toimi ollenkaan, etenkään uudet laulut.
Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on tietenkin animaation tavoin musikaali. Tutut kappaleet ovat tottakai mukana. "Belle" -biisissä esitellään sen nimikkohahmo. "Gastonissa" Töppö yrittää piristää Gastonia kehuskelemalla tämän upeita puolia. "Be Our Guestissa" linnan asukkaat järjestävät Bellelle musikaalinumeron ennen ruokailua. "Beauty and the Beast" on rouva Pannun laulama herkkä rakkausbiisi. "Something There" lauletaan Bellen ja hirviön rakastuessa toisiinsa. "The Mob Songissa" Gaston päättää tappaa hirviön. Pääasiassa tutut kappaleet ovat siirtyneet hienosti näyteltyyn versioon ja näyttelijät laulavat mainiosti. Valitettavasti suosikkikappaleeni "Be Our Guest" ei kuitenkaan ole niin hieno kuin toivoin, sillä siitä ei löydy samaa taianomaisuutta kuin animaatiosta, eivätkä digihahmot ole samalla lailla suloisia kuin animaation versiot. "Gaston" on kuitenkin saatu aivan nappiin ja biisiä on pidennetty toimivasti. Mukaan on tosiaan lisätty uusia biisejä, jotka eivät kuitenkaan jää mieleen, eivätkä ole kovin hyviä. Madame De Garderoben laulama "Aria" on outo ratkaisu, etenkin kun se kuullaan elokuvan ensimmäisenä lauluna, eikä se oikeastaan vakuuta. Linnan asukkaiden laulama haaveilubiisi "Days in the Sun" toimii ihan kivasti leffan aikana, mutta sitä ei muista jälkikäteen (jos ei kuuntele leffan soundtrackia Spotifysta jälkikäteen, kuten minä teen juuri nyt). Hirviön laulama "Evermore" on myös aika turha lisäys, sillä sen tilalla olisi pitänyt olla pelkkä epätoivoinen, surua ja rakkautta täynnä oleva karjaisu. Parissa kohtaa tuntuu hieman siltä, että musikaalikohtaukset eivät kuulu niihin - olivat ne uusia tai vanhoja biisejä - vaan ne ovat mukana pakotetusti, sillä tässä leffassa on pakko laulaa aina välillä. Hienoa on, että elokuvan musiikeista vastaa animaation tavoin Alan Menken, joka on myös tehnyt hyvää työtä muiden sävellysten kanssa elokuvaa varten.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Bill Condon, joka on aiemmin tehnyt mm. Twilight -sarjan (2008-2012) päätösosat Twilight - Aamunkoi, osa 1 (Twilight: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) ja Twilight - Aamunkoi, osa 2 (Twilight: Breaking Dawn - Part 2 - 2012). Tässä Condon osoittaa, että hänet kannattaa valita hyviinkin elokuviin, sillä hän on siirtänyt hienosti animaatiota näytellyksi elokuvaksi. Käsikirjoituksesta vastaavat Stephen Chbosky ja Evan Spiliotopoulos, jotka olisivat voineet keskittyä uusiin kohtiin tarkemmin, jotta ne sopisivat paremmin tutun tarinan lisukkeeksi. He ovat kuitenkin saaneet paljon hyvää aikaiseksi ja loppujen lopuksi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö onkin erittäin mainio satuelokuva, jonka katsoo virheistään huolimatta mieluusti uudestaan. Leffa on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat muutamaa digihahmoa lukuunottamatta erinomaisia. Lavasteet ovat upeita ja puvustus on tyylikkäästi toteutettu. Äänitehosteilla on tuotu myös hyviä lisäyksiä kohtauksiin ja kyllä se hirviö osaa tarvittaessa karjaista huikeasti.
Yhteenveto: Uusi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on todella hyvä seikkailuelokuva, joka on taidokas esimerkki siitä, miksi Disney-klassikkoja kannattaa päivittää näytellyiksi versioiksi. Alkuperäisen animaation taikaa tämä leffa ei saavuta, vaikka onkin useasti lähes kuva kuvalta identtinen sen kanssa. Uusista jutuista jotkut ovat toimivia ja jotkut taas eivät - etenkään uudet laulut. Tutut biisit ovat mainioita ja leffan näyttelijät osaavat onneksi laulaa. Emma Watson on loistovalinta Belleksi, vaikka hänen esiintymisensä alussa takelteleekin. Dan Stevensin hirviö ei näytä kaikista parhaimmalta, mutta on hän silti tarpeeksi toimiva rooliin. Luke Evans on mahtava itseään täynnä olevana Gastonina ja Josh Gad on todella mainio Gastonin Töppö-apurina. Yksi suosikkihahmoistani Lumière ei tässä täysin vakuuta, vaikka Ewan McGregorin hölmö ranskalaisenglanti toimiikin. Sen sijaan Könni on hassu. Elokuva on muutenkin hauska, vaikka tyhmiäkin kohtia on mukana. Leffassa on saatu korjailtua juoniaukkoja animaatioversiosta, mutta ajan kulumista ei ole vieläkään täysin ratkaistu. Visuaalinen ilme on pääasiassa toimiva, vaikka jotkut digihahmot hieman silmiä häiritsevätkin. Lavastus ja puvustus ovat taidokkaasti toteutetut. Ohjaaja Bill Condon selvästi tietää, mitä on elokuvaltaan halunnut. Ongelmistaan huolimatta Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on todella hyvä ja suosittelenkin sitä animaatioversion faneille. Myös ne jotka eivät ole nähneet alkuperäistä leffaa, voivat nauttia tästä. Jos kaipaatte fantasiaelokuvaa, jossa on seikkailua, romantiikkaa, huumoria ja jännitystä, tässä on oiva elokuva teille. Ei voi muuta sanoa kuin että lisää näitä näyteltyjä versioita kehiin, jos taso vaan pysyy samana! Tulossa on uudet versiot mm. Dumbosta (1941), Aladdinista ja Mulanista (1998). Kenellä muulla tuli muuten yhdestä Bellen kohtauksesta mieleen The Sound of Music (1965)...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.darkhorizons.com
Beauty and the Beast, 2017, Walt Disney Pictures, Mandeville Films
