Arvostelu: Jurassic World: Dominion (2022)

JURASSIC WORLD: DOMINION

Ohjaus: Colin Trevorrow

Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Laura Dern, Sam Neill, Jeff Goldblum, DeWanda Wise, Campbell Scott, Mamoudou Athie, BD Wong, Justice Smith, Omar Sy, Scott Haze ja Dichen Lachman

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael Crichtonin Dinosauruspuisto-kirjaan (Jurassic Park - 1990) perustuva Steven Spielbergin elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ja Jurassic Park III (2001) menestyivät molemmat edeltäjäänsä heikommin ja saivat alhaisemmat arviot kriitikoilta, jolloin alkuperäiset ideat neljännestä elokuvasta kuopattiin. Sen sijaan 2010-luvulla leffasarja päätettiin herättää uudella tavalla henkiin ja vuonna 2015 ilmestyi valtavaksi kassamagneetiksi osoittautunut Jurassic World. Sille tehtiin jatko-osa Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018), jonka jälkeen alkoi pian kuudennen filmin työstäminen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne täytyi keskeyttää koronaviruspandemian alkamisen takia. Kuvaukset jatkuivat taas heinäkuussa ja alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa kesällä 2021, mutta julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Jurassic World: Dominion saapuu elokuvateattereihin. Jurassic Park III:a lukuun ottamatta olen pitänyt sarjan aiemmista osista ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Jurassic World: Dominionin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa päivää ennen ensi-iltaa.

Neljä vuotta Isla Nublarin tulivuorenpurkauksen jälkeen dinosaurukset elävät nyt ympäri maailmaa ihmisten kanssa. Owen ja Claire päätyvät uuteen seikkailuun, suojellakseen kloonityttö Maisieta ja kohtaavat alkuperäisen Jurassic Park -puiston selviytyjät, Alan Grantin, Ellie Sattlerin ja Ian Malcolmin.

Jurassic-elokuvien vanhat tutut hahmot tekevät paluun - ja näillä näkymin viimeistä kertaa, studion markkinoidessa Dominionia tämän jurakautisen saagan päätösosana. Uusien Jurassic World -elokuvien tähdet Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard palaavat tietty rooleihinsa Owen Gradyna ja Claire Dearingina, jotka toimivat nyt sijaisvanhempina kloonityttö Maisielle (Isabella Sermon). Kun heidän yrityksensä pitää etsityn tytön olinpaikka salassa epäonnistuu, Owen ja Claire tarvitsevat vanhojen kavereidensa Franklinin (Justice Smith) ja Barryn (Omar Sy) apua. Pratt istuu yhä hyvin raptorikouluttajan rooliin, mutta jää tällä kertaa hieman Howardin varjoon, jonka Claire-hahmo pääsee aiempaa enemmän toimintaan. Nuori Sermon suoriutuu osastaan kelvollisesti, joskin joinain hetkinä hänelle tuottaa haasteita välittää uskottavia tunteita tai lausua repliikkejään luontevasti.

     Myös alkuperäisen Jurassic Park -trilogian ikoniset hahmot nähdään jälleen. BD Wongin esittämä tohtori Wu nähtiin jo ensimmäisessä Jurassic Worldissa ja Jeff Goldblumin näyttelemä Ian Malcolm teki paluun rooliinsa Kaatuneessa valtakunnassa. Nyt he saavat seuraansa Sam Neillin näyttelemän Alan Grantin ja Laura Dernin esittämän Ellie Sattlerin. Alkuperäisen pääkolmikon paluu tuntuu hienolta ja niin Goldblum kuin Neill ja Dernkin hoitavat hommansa tyylikkäästi. Vähemmän yllättäen Goldblum nousee leffan viihdyttävimmäksi suorittajaksi lystikkään Ian-hahmonsa kanssa. Wongkin toimii yhä tutkijan roolissa.

Tulokkaina elokuvassa nähdään myös DeWanda Wise lentäjä Kaylana, Scott Haze ja Dichen Lachman Maisieta etsivinä Delacourtina ja Santosina, sekä Campbell Scott Biosyn Genetics -firman tohtori Lewis Dodgsonina. Dodgson ei hahmona tosin ole uusi; nähtiinhän hänet pikaisesti jo alkuperäisessä Jurassic Parkissa Cameron Thorin esittämänä. Hahmo on tämänkertainen Jurassic-leffan pakollinen rahanahne ihmispahis, joka tympii katsojaa läpi leffan. Dodgson on elokuvan heikointa antia niin käsikirjoituksen kuin näyttelijätyönsä puolesta. Wise, Haze ja Lachman ovat kuitenkin toimivia osissaan, joskin kahden jälkimmäisen roistohahmot jäävät todella pahvisiksi.

Koronan takia on kestänyt jopa neljä vuotta Kaatuneesta valtakunnasta, että fanit pääsevät vihdoin palaamaan elokuvasarjan pariin. Odotuksen tuottamaa tuskaa on yritetty lieventää lyhytleffalla Battle at Big Rock (2019), Netflixin animaatiosarjalla Jurassic World: Liitukauden leiri (Jurassic World: Camp Cretaceous - 2020-), sekä julkaisemalla elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia yli puoli vuotta etukäteen YouTubessa. Tai no, jotain jälkituotannossa on tapahtunut, sillä näitä viittä minuuttia ei leffassa lopulta nähdä lainkaan. Nyt pitkä odotus on vihdoin ohi ja Jurassic World: Dominion on nähty, niin mitäpä siitä sanoisi? Kyseessä on ihan kelpo dinosauruselokuva, josta löytyy hyvät juttunsa, mutta myös selvät heikkoutensa.

Jurassic World: Dominion ei näin saagan loppumetreillä enää koe tarpeelliseksi keksiä uusia juttuja, vaan se kierrättää paljon jo aiemmin nähtyä. Ei se välttämättä huono juttu ole; olihan ensimmäinen Jurassic Worldkin monin tavoin lähes kopio alkuperäiselokuvasta ja pidän siitä todella paljon. Silti tavallaan Dominion tuntuu paikoitellen hieman laiskalta. Käsikirjoittajat olisivat voineet revitellä enemmän, sillä nyt kertomus kulkee tuttuja ja turvallisia latuja. Dinosaurusten vapautuminen maailmaan avaa paljon mahdollisuuksia, mutta niitä ei oikein lähdetä tutkimaan. Mukaan mahtuu yksi vauhdikas ja aika jännittäväkin takaa-ajokohtaus raptoreiden kanssa Maltan kaduilla, mutta lähinnä meno keskittyy uuteen laitokseen, jonne löydetyt dinosaurukset viedään.

Tämäkään ei vielä häiritsisi, jos elokuva todella keskittyisi niihin dinoihin. Jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin kokeneet neronleimaukseksi nostaa elokuvan keskiöön jotkut geenimuunnellut heinäsirkat, jotka meinaavat tuhota viljan ympäri maailmaa. Jep, en vitsaile. Hahmot ovat huomattavasti enemmän huolissaan jättiläishyönteisistä, jotka uhkaavat tuhota Maapallon viljavarastot kuin vapaana rellestävistä dinosauruksista, jotka tuhoavat paikkoja ja popsivat ihmisiä menemään. Tämä on vain yksi esimerkki hassuista ratkaisuista, joita Jurassic World: Dominionista aika ajoin löytyy. Turhauttavaa on myös, kuinka kirjoittajat eivät tunnu haluavan viedä joitain kuvioita loppuun asti ja niinpä eheän kokonaisuuden sijaan elokuva leviää paikoitellen vähän sinne sun tänne.

Ei kyseessä silti huono elokuva ole. Dominion nousee juuri ja juuri plussan puolelle ja valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi viihtynyt sen parissa. Liki kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Elokuvasta löytyy muutamia varsin onnistuneita hetkiä ja kun hahmot joutuvat pelkäämään henkensä puolesta, dinosaurusten tallustellessa lähistöllä, myös katsojan sydän alkaa lyömään lujempaa. Oivaa huumoriakin on seassa. Tiettyjen dinojen näkeminen innosti minua kuin pikkupoikana ja onhan se hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Jurassic World -elokuvien uudet hahmot yhdessä vanhojen starojen kanssa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisen Jurassic Worldin tehnyt Colin Trevorrow, joka on myös käsikirjoittanut leffan Emily Carmichaelin kanssa. Trevorrow'n ohjaus on ihan sujuvaa, mutta hänen ja Carmichaelin teksti vaatisi viilaamista. Kaksikko on kuitenkin selvästi kuunnellut fanien kritiikkiä aiemmista osista, sillä elokuvassa tehdään selväksi, että geenimanipuloidut mutanttidinosaurukset on menneisyyteen jäänyt juttu. Lisäksi klooni-Maisien kuvio ärsytti monia ja sitä on yritetty perustella loogisemmaksi. Dominion on oivallisesti kuvattu, joskin Trevorrow'lta ei löydy samaa silmää tyylikkyydelle kuin näyttävän Kaatuneen valtakunnan ohjanneelta J. A. Bayonalta. Lavasteet ovat hulppeat ja asut ja maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat hienot ja parasta on, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu robotteina ja nukkeina pelkkien tietokone-efektien sijaan. Äänimaailma jytisee toki voimakkaasti dinojen karjaisujen voimasta. Michael Giacchinon säveltämät musiikit tuottavat kuitenkin tällä kertaa pettymyksen. Hänen työnsä jää todella unohdettavaksi, eikä hän hyödynnä John Williamsin upeita Jurassic Park -melodioita niin paljon kuin voisi toivoa.

Yhteenveto: Jurassic World: Dominion on ihan kelpo finaali dinosaurussaagalle, vaikka siitä löytyy selvät ongelmansa. Elokuvan keskittyminen näin loppumetreillä sarjaa geenimanipuloituihin heinäsirkkoihin ja kloonattuun ihmistyttöön dinosaurusten sijaan tuntuu hassulta ratkaisulta. Dinosaurukset ovat upeita, kun niitä näkee, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät ne ole enää homman pääjuttu. Elokuvasta löytyy hieman tarpeettomia sivukuvioita, jotka eivät oikein johda mihinkään. On myös harmi, ettei elokuva ota paljoa irti siitä, että dinot rellestävät nyt ympäri maailmaa, vaan iso osa tapahtumista sijoittuu jälleen yhteen puistomaiseen paikkaan. Tämänkertainen ihmispahis Dodgson on lisäksi todella kehno. Ongelmistaan huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti ja liki kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin vauhdilla ohi. Jännittäviä hetkiä on muutama ja oivaa huumoriakin löytyy. Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard jatkavat hyvää työtään päärooleissa, mutta show'n varastaa tietty alkuperäinen pääkolmikko Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja on hienoa, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu käytännön tehostein digiefektien sijaan. Kovan luokan Jurassic-faneille Dominion tarjoaa varmasti riemua koko rahan edestä, mutta jos olet ollut pettynyt lähes jokaiseen sarjan elokuvaan alkuperäisen Jurassic Parkin jälkeen, tämä päätösosa tuskin innostaa.

Tai "päätösosa" ja "päätösosa"... Kaikkihan me tiedämme, että jos ja kun elokuva on hitti, dinosauruspuistot palaavat vielä jossain kohtaa valkokankaille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jurassic World: Dominion, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Latina Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: Koskemattomat (Intouchables - 2011)

KOSKEMATTOMAT

INTOUCHABLES

Ohjaus: Olivier Nakache ja Éric Toledano
Pääosissa: Omar Sy, François Cluzet, Audrey Fleurot, Anne Le Ny, Clotilde Mollet, Alba Gaïa Bellugi ja Cyril Mendy
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Intouchables, eli suomalaisittain Koskemattomat pohjautuu tositapahtumiin halvaantuneen bisnesmies Philippe Pozzo di Borgon ja tämän avustajan Abdel Selloun ystävyydestä. Kaksikosta oli tehty dokumentti À la vie, à la mort (2003), jonka näki ohjaajakaksikko Olivier Nakache ja Éric Toledano. Kaksikkoa kiinnosti kertomus ja he alkoivat suunnittelemaan sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Koskemattomat sai maailmanensi-iltansa Espanjassa Donostia-San Sebastianin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot ylistivät elokuvaa ja siitä muodostui valtava hitti - yksi menestyneimmistä ranskalaiselokuvista koskaan! Elokuva sai mm. yhdeksän César-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, minkä lisäksi leffa oli ehdolla parhaana ulkomaalaisena elokuvana niin BAFTA- kuin Golden Globe -gaaloissa. Itse näin Koskemattomat viitisen vuotta sitten ja pidin siitä erittäin paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla leffan.

Rikollisen taustan omaava ja työttömyysturvan kautta elävä Driss päätyy töihin avustamaan kaulasta alaspäin halvaantunutta, rikasta Philippeä. Alun vastentahtoisuudesta huolimatta kaksikon välille muodostuu pian ystävyys, mikä rikkoo luokkaeroja.

Rikasta Philippeä näyttelee François Cluzet, jolla on vaativa työ siinä, että hän saa näytellä oikeastaan vain päällään - vartaloaan hän joutuu pitämään täysin paikallaan. Cluzet onnistuukin taidokkaasti välittämään isojakin reaktioita pelkillä ilmeillään ja päänsä liikkeillä. Hahmo on mielenkiintoinen ja traaginen tapaus, sillä hän on aiemmin pystynyt tekemään vaikka ja mitä mammonansa ansiosta, mutta halvaukseen johtaneen onnettomuuden jälkeen hänellä on käytössään vaikka kuinka paljon rahaa, muttei oikeastaan mitään, mitä tehdä sillä. Hänen vaimonsa menehtyi onnettomuudessa ja hänen tyttärensä (Alba Gaïa Bellugi) hädintuskin välittää hänestä, joten ei ole ihme, että Philippen elämänhalu on lähes täysin kadonnut. Cluzet tulkitsee upeasti tätä hahmon kokemaa raskasta painolastia.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Drissiä näyttelevä Omar Sy, joka loistaa ällistyttävän kirkkaana. Sy pursuaa energiaa ja hänen hahmonsa Driss onkin täysi vastakohta Philippille, sillä hänelle tuottaa vaikeuksia pysyä paikoillaan. Siinä, missä Cluzet voi hyödyntää vain päätään, Sy todella käyttää koko kehoaan esiintyessään. Hahmoilla on paljon muitakin eroavaisuuksia, miksi he täydentävätkin toisiaan niin hienosti. Philippe on rikas, Driss köyhä. Philippe on hienostunut, Driss röyhkeä. Philippe tekee asiat harkiten, Driss on impulsiivinen. Molemmat ovat mahtavia, mutta Sy on suorastaan uskomattoman lahjakas roolissaan.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Philippeä myös avustavat Magalie (Audrey Fleurot) ja Yvonne (Anne Le Ny).

Elokuvia, kirjoja ja muutenkin kertomuksia hahmoista, jotka tulevat täysin eri lähtökohdista ja joiden välille muodostuu suuri ystävyys, on monia, mutta Koskemattomat on yksi loistavimmista ja ihastuttavimmista sellaisista. Elokuva on täynnä iloa, surua, riemua ja sydäntä. Philippen ja Drissin tarina nappaa mukaansa heti vauhdikkaalla aloituskohtauksella, mikä jo antaa veikeän esimaun kaksikon ystävyydestä, kun nämä kaahailevat pitkin Pariisin katuja ja lyövät vetoa poliiseista. Siitä palataan ajassa taaksepäin heidän ensikohtaamiseen, milloin katsoja on jo täysin uppoutunut elokuvaan. Sitä ensin tietämättään nämä kaksi henkilöä todella tarvitsevat ja täydentävät toisiaan. On kiehtovaa seurata, kuinka he oppivat toisiltaan asioita ja ymmärtävät elämää eri tavalla toisen näkökulman kautta.

Tunnelma on läpikotaisin fantastisesti rakennettu. Kyseessä todella on aito hyvän mielen elokuva, mikä nostaa hymyn huulille aina, kun sitä miettii leffan loputtua. Nauraa saa ja paljon. Huumoria revitään niin nokkelista sutkautuksista (Philippe ja Driss naljailevat toisilleen minkä ehtivät) kuin visuaalisesta huumorista (Drissin esimerkiksi kaataessa kuumaa juomaa Philippen päälle, testatakseen, tunteeko tämä mitään tai Drissin taiteillessa Philippen parran kanssa). Koska kaksikon elämään uppoutuu niin täysillä, menee aika nopeasti. Hahmojen tarinaa voisikin katsoa vielä kauemminkin. Toisella puoliskolla voi todella huomata, kuinka paljon näistä kahdesta onkaan alkanut välittämään, draaman iskiessä peliin. Elokuva onnistuu liikuttamaan syvästi. Surullisistakin hetkistä löytyy kauneutta. Kaikin puolin Koskemattomat on erinomainen teos.

Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Olivier Nakache ja Éric Toledano hoitavat hommansa esimerkillisesti, kuljettaen tarinaa oivallisesti, syventäen hahmojaan upeasti ja rakentaen tunnelmaa loistokkaasti. Myös teknisesti Koskemattomat on mainio. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja erittäin hyvin leikattu. Montaasikohtaukset on istutettu mukaan onnistuneesti. Äänimaailmakin toimii hyvin ja Ludovico Einaudin säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa. Yhdessä kohtaa hyödynnetään veikeästi klassisia sävelmiä, mutta lopulta päähän jää soimaan alkukohtauksessa jumputtava Earth, Wind & Fire -yhtyeen September-kappale, jota kuunnellessa voi kokea pakottavaa tarvetta tanssia.

Yhteenveto: Koskemattomat on aivan mahtava draamakomedia täynnä todellista sydäntä. Tämä luokkaeroja ja kaikkia odotuksia rikkova ystävyys on riemastuttavasti rakennettu ja hahmoja tulkitsevien François Cluzetin ja Omar Syn väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Erilaiset hahmot tukevat toisiaan täydellisesti ja samalla myös Cluzet ja Sy pääsevät esittämään hahmojaan täysin eri tavoin. Kaksikon puuhia on suuri ilo seurata, vaikka mukaan mahtuukin myös draamaa ja aidosti liikuttavaa herkkyyttä. Tarinaan uppoutuu niin vahvasti, että tunnepuoli iskee erityisen lujaa. Tylsää hetkeä ei ole luvassa, vaan filmiä jäisi mielellään seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Koskemattomat on kaikin puolin loistokas teos, jota voi suositella äärimmäisen lämpimästi aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Intouchables, 2011, Quad Productions, Ten Films, Canal+, CinéCinéma TF1, Chaocorp, Gaumont, TF1 Films Production

Arvostelu: Erämaan kutsu (The Call of the Wild - 2020)

ERÄMAAN KUTSU

THE CALL OF THE WILD

Ohjaus: Chris Sanders
Pääosassa: Harrison Ford, Omar Sy, Dan Stevens, Cara Gee, Karen Gillan, Scott MacDonald, Bradley Whitford ja Terry Notary
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

The Call of the Wild, eli suomalaisittain Erämaan kutsu perustuu Jack Londonin samannimiseen kirjaan vuodelta 1903. Vuosien varrella Londonin kirjasta on tehty useita elokuvasovituksia, kuten vuoden 1923 mykkäleffa The Call of the Wild, Charlton Hestonin tähdittämä Erämaan kutsu (The Call of the Wild) vuodelta 1972, animeleffa Call of the Wild: Howl Buck vuodelta 1981 ja Rutger Hauerin tähdittämä The Call of the Wild: Dog of the Yukon vuodelta 1997. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että 20th Century Fox työsti uutta filmatisointia Londonin kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta välttääkseen kilpailun Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kanssa, julkaisua siirrettiin. Nyt Erämaan kutsu saapuu teattereihin ja itse olin todella skeptinen filmistä. Londonin kirja tai aiemmat filmatisoinnit eivät ole itselleni tuttuja ja vaikka minua kiinnostikin nähdä Harrison Ford seikkailuelokuvassa pitkästä aikaa, elokuvasta löytyi jotain, mikä tökki pahasti jo trailereissa (päästään siihen ihan kohta). Meninkin epäileväisenä katsomaan Erämaan kutsun sen lehdistönäytökseen.

1800-luvun lopulla villi koira Buck siepataan kotoaan Kaliforniasta ja tämä päätyy seikkailulle Alaskaan, erämaassa reellä kuljetettavan postin ja kullankaivuun maailmaan.

Erämaan kutsun trailerit tuntuivat vahvasti luotaantyöntäviltä heti, kun kävi selväksi, että Buck-koira on toteutettu läpi elokuvan digitaalisesti, eikä kyseessä ole oikea koira. Trailereissa Buck näytti täysin videopelistä revityltä ja vaikka itse filmissäkin koiran digitaalisuus on jatkuvasti läsnä, eikä Buck koskaan vakuuta katsojaa siitä, että kyseessä olisi oikea eläin, on tehosteita taidettu parannella, ennen kuin elokuva julkaistiin. Buck näyttää paremmalta, vaikka yhä paikoitellen tietty videopelimäisyys puskee läpi. Kun Buck on vain muiden eläinten seurassa, katsoja "hyväksyy" toteutuksen helpommin, mutta heti ihmisen vieressä voi huomata, että näyttelijät ovat esiintyneet ilman aitoa karvaturria heiluttamassa häntäänsä. Oikean koiran sijaan tekijät ovatkin mallintaneet Buckin stuntnäyttelijä Terry Notaryn motion capture -suorituksen kautta. Tavallaan teknisenä saavutuksena Buck on vaikuttava ilmestys ja animaattorit ovat tehneet parhaansa, mutta ihmissilmä on kuitenkin niin tarkka, että koirasta huomaa kaiken aikaa pieniä yksityiskohtia, mitkä paljastavat epäaitouden. Silti täytyy myöntää, että onhan Buck todella suloinen hauva. Buckille on luotu selvä persoonansa ja tietynlaisen inhimillisyyden haun vuoksi tekijät varmaan päättivätkin toteuttaa koiran tietokoneella. On harmillisen selvää, että jos Buck on jo nyt häiritsevän näköinen, voi vain kuvitella, miltä koira tulee näyttämään kymmenen vuoden päästä katsottuna.

Mukana on kuitenkin oikeitakin näyttelijöitä, eikä ihmisiä ole sentään tehty digitaalisesti (paitsi tietty hurjemmissa kohtauksissa, kuten lumivyöryn aikana). Harrison Ford näyttelee John Thorntonia, vanhaa herraa, joka on saapunut Alaskaan käsitelläkseen kokemaansa menetystä. Ford on erinomainen roolissaan ja tuo sydäntä mukaan elokuvaan. Harmi vain, että Ford itse tuodaan mukaan oudon myöhäisessä vaiheessa, jolloin John-hahmon lähtökohtia ei alusteta tarpeeksi, eikä hänen osuutensa osu tunteisiin niin hyvin kuin tekijät ovat toivoneet. Ford käy kääntymässä filmin alussa, mutta liittyy tarinaan kunnolla vasta lähes puolessa välissä elokuvaa!
     Muita hahmoja leffassa ovat Alaskan postinjakajat Perrault (aina mahtava Omar Sy) ja Françoise (Cara Gee), ylimielinen kullanhimoitsija Hal (ylinäyttelevä Dan Stevens) ja tämän sisko Mercedes (oudon pieneen rooliin jäävä Karen Gillan). Siinä, missä Ford lähestulkoon loistaa poissaolollaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia, Omar Sy katoaa puolenvälin jälkeen.

Kun katsojana pääsee yli hieman häiritsevästä Buckin digitoteutuksesta, Erämaan kutsu osoittautuu onneksi oikein passeliksi seikkailuelokuvaksi. Alhaisten odotusteni vuoksi olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei kyseessä ollutkaan nolo fiasko Fordin uran loppupäässä, vaan mainio teos, mitä voi lämpimästi suositella perheen elokuvahetkeen. Pienimmille lapsille filmi ei sovi, sillä mukana on joitain yllättävänkin synkkiä ja karuja hetkiä, mutta suuri sydän ja lämmin tunne, mitkä kuljettavat elokuvaa eteenpäin ovat sellaisia puolia, mitkä varmasti uppoavat ala-asteen lopun lapsesta mummoon ja vaariin asti. Sympaattisia hetkiä on paljon luvassa ja todella massiivisille koirafaneille elokuva tarjoaa vieläkin enemmän söpöyttä. Mukaan mahtuu sujuvaa huumoriakin ja jotkut Buckin hölmöilyt tai nokkeluudet nostavat leveän hymyn huulille ja saavat hekottelemaan. Synkempinä hetkinään elokuva uskaltaa olla myös jännittävä. Näissä kohtauksissa Buckin digitoteutus saa kuitenkin katsojan jännittämään hieman vähemmän, sillä tietää, ettei mikään oikea olento ole vaarassa.

Erämaan kutsu kuitenkin kompastelee tarinankerronnassa ja jos Michael Green olisi hionut käsikirjoitustaan tai jos leikkaus olisi sulavampaa, filmi paranisi huomattavasti. Kerronnalliset ongelmat voivat tietty juontaa juurensa täysin Londonin kirjaan ja tekijät ovat vain tehneet parhaansa pysyäkseen uskollisena kirjalle. Londonin kirjaa lukematta on vaikea sanoa, joten asetan syyn nyt vain elokuvantekijöiden niskoille. Tarina loikkii paikoitellen kummallisin tavoin, mitä yritetään paikkailla Fordin kertojaäänellä. Ihmishahmojen käyttö on kömpelöä. Kun Omar Sy katoaa leffasta, tilalle saapuu Harrison Ford. Sitten paikalle putkahtaakin Dan Stevens ja hän taitaakin olla tarinan pahis. Entäpä eräs koira, joka vaikutti siltä, että sillä oli oma juonikuvionsa, mikä oli tarkoitus viedä myöhemmin päätökseensä, mutta jäikin nyt kesken? Buckin sieppaus leffan alussa on jo itsessään hieman takelteleva ja elokuvalla kestää lähteä käyntiin. Erämaan kutsu hakee tyyliään, mutta kun se vihdoin käynnistyy, on se tosiaan kelpo seikkailu.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Chris Sanders, jonka aiempia töitä ovat mm. Lilo & Stitch (2002) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010). Erämaan kutsu on Sandersin ensimmäinen näytelty elokuva animaatioiden jälkeen. Siksi voikin olla, että Sanders ei osaa käsitellä oikeita ihmisiä yhtä hyvin kuin digieläimiä. Hän tekee kuitenkin tarpeeksi hyvää työtä leffan parissa ja on varmasti ollut huojennus, että mukana on Fordin ja Syn kaltaisia lahjakkuuksia. Kuvaus on tyylikästä ja mukana on paljon upeita maisemia. Eläinten lisäksi on selvää, kun maisemat vaihtuvat tietokoneella toteutetuiksi. Tehosteet eivät siis ole parhaasta päästä ja voisi luulla, että vuonna 2020 pystyttäisiin parempaan. Äänimaailma on kuitenkin onnistunut ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot.

Yhteenveto: Erämaan kutsu on mainio ja sydämellinen seikkailuelokuva - kunhan katsojana pääsee yli Buck-koiran digitoteutuksesta. Paikoitellen Buck näyttää videopelihahmolta ja oikeiden ihmisten vierellä on todella selvää, ettei kuvauksissa ole ollut aitoa hauvaa. On Buck silti suloinen ja sympaattinen veikkonen, jonka seikkailuun lähtee mielellään mukaan... vaikka filmillä kestääkin lähteä käyntiin. Tarinassa on omat kerronnalliset ongelmansa, joihin se kompastelee. Omar Sy ja Harrison Ford ovat mahtavia rooleissaan, mutta molempien hahmoja voisi käyttää huomattavasti paremmin. Ford saapuu mukaan yllättävän myöhään, minkä vuoksi hahmon kehityskaari kärsii hieman. Sy taas unohdetaan täysin, kun Ford saadaan vihdoin kunnolla esille. Dan Stevens ylinäyttelee, mutta Karen Gillania ei hyödynnetä lainkaan. Elokuvasta löytyy kuitenkin oivallista seikkailun tuntua, mistä koko perhe voi nauttia - paitsi perheen pienimmät, sillä filmi uskaltaa joskus olla yllättävänkin synkkä. Nauraakin saa ja jos koirat ovat äärimmäisen lähellä sydäntä, voi jo pelkkä söpöyden määrä avata kyynelhanat. Erämaan kutsussa on heikkoutensa, mutta lopputulos ei todellakaan ole sellainen fiasko kuin traileri voi antaa ymmärtää. Käsikirjoituksen ja tehosteiden viimeistelyn myötä elokuva paranisi huomattavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Call of the Wild, 2020, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, 3 Arts Entertainment

Arvostelu: Transformers: The Last Knight / Viimeinen ritari (2017)

TRANSFORMERS: THE LAST KNIGHT (2017)

TRANSFORMERS: VIIMEINEN RITARI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Laura Haddock, Josh Duhamel, Anthony Hopkins, Peter Cullen, Isabela Moner, Jim Carter, Jerrod Carmichael, Frank Welker, Ken Watanabe, John Goodman, John DiMaggio, Omar Sy, Tom Kenny, Steve Buscemi, Gemma Chan, John Turturro, Glenn Morshower, Liam Garrigan ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Supersuosittuihin leluihin perustuva elokuva Transformers (2007) oli iso menestys, vaikkei voittanutkaan kriitikoita puolelleen. Leffan jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) oli vielä isompi hitti, mutta kriitikoiden lisäksi monet fanitkin vihasivat teosta. Sarjan kolmas osa Transformers: Dark of the Moon (2011) otettiin hieman paremmin vastaan, mutta sekään ei ollut erityisen pidetty. Neljäs osa Transformers: Age of Extinction (2014) oli suuresti vihattu teos, vaikka se tienasikin hullun summan rahaa. Ja koska rahaa on tullut yhteensä lähes neljä miljardia dollaria, jatkoa on tietty jälleen luvassa. Nopeasti Age of Extinctionin jälkeen ilmoitettiin, että viides osa oli tekeillä ja vaikka aluksi ohjaaja Michael Bay oli jälleen sitä mieltä, että jättäisi sarjan, päätti hän lopulta jatkaa robottien parissa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja nyt Transformers: The Last Knight, eli suomalaisittain Transformers: Viimeinen ritari on saapunut leffateattereihin. Jo ennen neljännen osan näkemistä arvasin, että viides osa tulisi jossain kohtaa ja olin täysin sinut sen kanssa, sillä olin pitänyt edeltäjiä viihdyttävinä. Heti kun varmistus viidennestä leffasta julkistettiin, innostukseni alkoi kasvaa. Innostukseni tosin laski, kun katsoin sarjan aiemmat osat uudestaan tyttöystäväni kanssa, eikä Age of Extinction ollutkaan niin menevä pätkä kuin muistin. Kuitenkin päivää ennen ensi-iltaa näin The Last Knightin julisteen bussipysäkillä, jolloin aloin taas odottaa sen näkemistä. Minulla oli kyllä ristiriitaisia tunteita, mennessäni katsomaan elokuvaa, sillä pelkäsin, että pituuden takia tämäkin sarjan osa muuttuisi viihdyttävästä aika puuduttavaksi. Toivoin, että kyseessä olisi edes ihan kiva pätkä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen, Transformers: Dark of the Moon ja Transformers: Age of Extinction!

Ihmiset ja transformerit ovat sodassa keskenään. Robotteja auttava Cade Yeager alkaa uusien tuttavuuksiensa kanssa selvittämään transformerien historiaa Maassa, mikä on vastaus siihen, miksi robotteja saapuu ihmisten planeetalle jatkuvasti. Samaan aikaan Nemesis Primeksi muuttunut Optimus on matkalla tuhoamaan maapallon...

Mark Wahlberg palaa sarjan pääosaan keksijä Cade Yeagerina, joka on sodan aikana noussut Autobotien ja muutaman ihmisen luoman vastarintajengin johtajaksi. Cade yrittää auttaa robotteja kaikilla tavoilla ja pelastaa mahdollisimman monta uutta Autobotia. Samaan aikaan hänellä on huolia koskien tytärtään. Hahmo tarttuu jälleen avaruusaseisiin ja käy sankarillisesti taisteluun, mutta siihen se valitettavasti jää. Elokuvan kulkiessa eteenpäin Cade muuttuu lähes sisällöttömäksi hahmoksi, joka vain juoksee paikasta A paikkaan B. Wahlbergista näkee, että hän osaa, mutta hänen osaamisensa menee hukkaan läpi leffan.
     Isabela Moner esittää Izabellaa, rohkeaa tyttöä, joka on elänyt kaupungin raunioissa kauan. Izabella haluaa auttaa Autoboteja ja yrittääkin korjailla pientä Sqweeks-robottia (Reno Wilson). Alkupäässä Izabella vaikuttaa tärkeältä hahmolta ja olisi mielenkiintoista nähdä hänen kasvavan taistelijaksi, mutta jossain kohtaa hän vain tuntuu katoavan koko tarinasta.
     Sen sijaan tärkeäksi naishahmoksi nousee Viviane Wembly, jota näyttelee Laura Haddock. Viviane on opiskellut itsensä kaiken maailman tohtoriksi, psykologiksi ja professoriksi, mikä voisi tehdä hänestä ensimmäisen oikeasti viisaan naisen Transformers-sarjassa. Valitettavasti hän ei kuitenkaan välillä tunnu olevan viisaimmasta päästä. Hänen kohdallaan käy juuri toisin päin kuin Izabellan kanssa, jolloin aluksi hän tuntuu vain nopeasti nähtävältä sivuhahmolta, mutta muuttuukin yhtäkkiä elokuvan naispäähahmoksi. Haddock ei erityisemmin vakuuta roolissaan, eikä hahmo ole kovin muistettava.
     Jostain syystä sarjaan on lähtenyt mukaan suuri Anthony "Hannibal" Hopkins, joka näyttelee sir Edmund Burtonia, transformer-tutkijaa, joka on selvittänyt robottien menneisyyden. Hahmosta on yritetty tehdä koominen ja Hopkins pääseekin kunnolla revittelemään roolissaan, mutta se ei oikein toimi. Hopkins sopii arvokkaaksi englantilaisherraksi, mutta hassu sivuhahmo ei häneltä luonnistu. Sir Burtonilla on avustajina kolme transformeria: näsäviisas Cogman (Jim Carter) - josta on pyritty saamaan aikaiseksi Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) droidihahmo K-2SO:ta muistuttava tyyppi, mutta siinä on epäonnistuttu täysin - sekä ranskalaisaksentilla höpisevä Hot Rod (mahtava Omar Sy) ja ikivanha Bulldog (Mark Ryan).
     Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja kolmesta ensimmäisestä Transformersista. Josh Duhamel palaa Lennoxina, joka toimii sotilaana uudessa robotteja jahtaavassa TRF-tiimissä. John Turturro nähdään hölösuu Simmonsina ja Glenn Morshower esittää kenraali Morshoweria, joka esiintyi Revenge of the Fallenissa ja Dark of the Moonissa. On hienoa nähdä vanhojen tuttujen palaavan sarjaan, mutta valitettavasti heille ei ole keksitty kunnon käyttöä, etenkään Simmonsille, joka nähdään vain lyhyesti, eikä hän tee mitään merkittävää koko elokuvan aikana.
     Muita leffan ihmishahmoja ovat Cadea auttava Jimmy (Jerrod Carmichael), joka tuntuu vain roikkuvan välillä mukana, sekä kuningas Arthur (Lia Garrigan) ja velho Merlin (edellisessä leffassa Joshua Joycea esittänyt Stanley Tucci). Kyllä, luitte oikein. Tässä elokuvassa ihan oikeasti nähdään legendojen kuningas Arthur ja tämän maagisia voimia osaava ystävä Merlin.
     Edellisestä osasta tutut Autobotit palaavat. Bumblebee on noussut johtoon Optimus Primen ollessa poissa, mistä samurai Drift (Ken Watanabe), ase-ekspertti Hound (John Goodman) ja Crosshairs (John DiMaggio) eivät erityisemmin välitä. Uutena Autobotina esitellään robokamaa keräilevä Daytrader, jota ääninäyttelee ärsyttävä Steve Buscemi. Leffassa nähdään myös Revenge of the Fallenista tuttu miniformer Wheelie (Tom Kenny). Ja onhan se Optimus Primekin (Peter Cullen) mukana, mutta tosiaan Nemesis Primeksi muuttuneena ja hänellä on ruutuaikaa ehkä vartin verran, minkä aikana hän ehtii sanoa nimensä ties kuinka monta kertaa.
     Transformers-sarjasta ei taida paljoa pahiksia löytyä, sillä Decepticoneja johtaa yhä jo kaksi kertaa tapettu Megatron (ääninäyttelijä vaihtunut Hugo Weavingista Frank Welkeriin). Valitettavasti Megatronista on vaikea ottaa mitään tolkkua ja hänen ulkonäköään on muutettu niin voimakkaasti, että useasti unohtaa, kuka taustalla liikkuvista pahisformereista hän edes on. Megatronin mukana liikkuu robokätyreitä, kuten ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuntautuva Barricade (Jess Harnell), mutta heistä ei vaivauduttu tekemään minkäänlaisia persoonia, vaikka jokaiselle onkin lyhyt esittely kornien pysäytyskuvien ja nimikylttien kera. Uutena pahiksena nähdään Quintessa, muinainen cybertronialainen olento, joka on luonut transformereita. Hänestäkään ei ole vaivauduttu tekemään minkäänlaista kunnon hahmoa.

Kuten Transformers-sarjassa on tullut tavaksi, myös tämä osa alkaa sillä, että selitetään uusi hetki sille, kun ihmiset kohtasivat muukalaisrobotit ensimmäisen kerran. Tällä kertaa tämä tapahtuu keskiaikana Englannissa, kun kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit käyvät taistoon transformerien avustuksella. Prologi on ehkä kirjoitettuna vaikuttanut ihan hassulta idealta, mutta lopputulos on lähinnä kiusallinen. Onneksi tästä päästään nopeasti nykyaikaan ja kertojaäänen selitykseen siitä, että vaikka edellisen leffan lopussa kaikki näytti olevan ihan hyvin, on maailma ajautunut suureen sotaan robottien ja ihmiskunnan välille. Tässä kohtaa saattaa olla hieman hämillään ja tuntuu siltä kuin jotain todella tärkeää olisi vain poistettu tarinasta, mutta koska tämä sota kuulostaa kiehtovalta, pystyy tämän katsomaan sormien läpi. Hämmentävintä on kuitenkin, että kertojaäänenä ei toimikaan tuttuun tapaan Optimus Prime, sillä tämä on jäänyt leijumaan jonkinlaisessa avaruuskoomassa johonkin toiseen galaksiin. Mutta yhtäkkiä Optimus onkin ihan kunnossa ja saapuu Cybertronille, jossa hän yrittää toteuttaa uhkauksensa Age of Extinctionin lopussa ja tappaa luojansa. Mutta tämä luoja sanookin "Hei, mee tuhoo maapallo" ja Optimus onkin sillee "Aa okei". Ja näin syntyy Nemesis Prime. Ja katsojana alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että nyt on menty todella pahasti pieleen.

Transformers: The Last Knight on täynnä tällaisia hetkiä, joissa jollakulla hahmolla on voimakas mielipide jostain asiasta, mutta joku toinen sanoo eri mielipiteen, jolloin se ensimmäinen hahmo vain hyväksyy tämän ja alkaa tekemään niin kuin se toinen sanoi. Koskaan ei nähdä mitään oikeaa hetkeä, joka tarjoaisi hahmoilla motiiveja tehdä jotain. Yhdessä kohtaa kaksi eri hahmoa ovat kavereita ja yhtäkkiä he ovatkin toisiaan vastaan. Toisessa kohtaa taas kaksi eri hahmoa ovat taistossa keskenään, mutta yhtäkkiä he ovatkin kavereita. Kaikki asiat ratkeavat niin nopeasti ja helposti, ettei mukana ole minkäänlaista jännitettä. Jopa loppupäässä, kun on yritetty luoda maailmanlopun tunnelmaa, ei tämä tunnu miltään, sillä se käydään niin nopeasti läpi, että koko homma jää pariin laimeaan suurkaupungin tuhoutumiskuvaan. Koko elokuva hyppii tällä lailla asiasta toiseen ilman, että se antaa syitä tapahtumille. Uusia muka-tärkeitä keskusteluita kyllä käydään ja kaiken aikaa tuodaan jokin uusi "huipputärkeä" asia mukaan tarinaan, jolla pitäisi olla jotain merkitystä, mutta kaikki selitetään niin nopeasti, ettei katsojana pääse koskaan mukaan tarinaan. Tärkeiden keskusteluiden kuuluisi kai olla hengähdystaukoja kaiken toiminnan välissä, mutta ne käydään niin nopeasti läpi (yhdessä kohtaa hahmot jopa puhuvat päällekäin), että ne hengästyttävät katsojia yhtä paljon kuin takaa-ajokohtaukset. Etenkin kun uutta informaatiota tykitetään katsojille lähes tauotta, on lähes kaiken aikaa täysin pihalla siitä, mitä hahmot edes yrittävät löytää tai saada aikaiseksi tällä kertaa? Mihinkään tunteeseen ei pääse käsiksi, vaikka niitä on pyritty luomaan läpi leffan. Monet ovat valittaneet siitä, että aiemmissa Transformers-leffoissa ei ole ollut kunnon tarinankerrontaa, mutta tässä sellainen turhuus on jätetty kokonaan pois.

Elokuva kulkee pääasiassa siten, että hahmojen pitää mennä jonnekin, missä joku tyyppi sanoo, että seuraavaksi teidän pitää mennä tuonne. Ja sitten hahmot menevät sinne ja siellä joku heppu sanoo, että seuraavaksi teidän täytyy toimia näin. Ja katsojana yrittää parhaansa mukaan pysyä perässä, samaan aikaan kun aivot alkavat valua korvista ulos, kun ne ylikuormittuvat ja sulavat. Joidenkin mielestä aiemmat sarjan leffat ovat olleet sekavia, mutta nehän vasta yksinkertaisia olivat! Tämäkin tuntuu yksinkertaiselta, mutta se muuttuu sekavaksi ihan hirveän tarinankerronnan takia. Olen ihan varma siitä, että The Last Knight on joskus ollut viisi tuntia pitkä ja joku studiopomo on katsonut sen ja todennut, että tuo pitää tiivistää puolella. Leikkaajat yrittävät vakuutella, että aiemmin leffa kesti jopa kahdeksan tuntia, mutta lopulta he pätkivät paljon pois. Seuraavan kerran kun studiopomot katsovat elokuvan, yksi heistä kauhistelee, että onpas hirveää paskaa, mihin toinen toteaa: "Noh, kyllä se kuitenkin jonkun miljardin tienaa." Filmistä on pilkottu todella paljon juttuja pois, mutta valitettavasti mukaan on silti jäänyt tarpeettomia hetkiä, tyhmiä vitsejä ja tuotesijoittelua, joihin käytetään sen verran aikaa, että ne olisi voinut korvata kunnon selityksillä, jolloin leffassa olisi edes hieman enemmän tolkkua. Mukana ei ole kuin muutama kohtaus, jotka eivät tunnu pikakelaukselta. Sen siitä saa, kun väkisin pitää tiivistää... Voisi luulla, että näin aika ei käy pitkäksi, kun koko ajan tapahtuu ja tapahtuu. Yllättävää kyllä, teos todella tuntuu lyhyemmältä kuin se oikeasti on, mutta kun kaiken aikaa tapahtuu, niin siihen alkaa puutua. Lopputaistelun aikana on vaikea seurata tapahtumia, sillä aivot ovat niin mössöä, ettei vain kykene enää keskittymään. Leffaa eivät edes pelasta tyylikkäät taistelukohtaukset, eikä se muutu niiden kautta harmittomaksi viihteeksi kuten edeltäjänsä, vaan se todella on aivan totaalinen pohjanoteeraus ja tajuttoman surkea megaroska.

Niin ja jos teos ei jo näin tuntuisi vaikealta seurata, kun mukana on liikaa tärkeitä esineitä, hahmoja, robotteja ja tapahtumia, niin jonkun fiksu idea on ollut, että elokuvan kuvasuhde muuttuu vähän väliä. Kyseessä ei siis ole, että jotkut isot kohtaukset olisi kuvattu IMAXina, jolloin kuva laajenisi niiden ajaksi, vaan mukana on kolme erilaista kuvakokoa ja ne vaihtelevat ihan tauotta. Eri kuviin on valittu sellaiset kuvakoot, mitkä nyt niihin kuviin istuvat parhaiten. Vaikea kuvitella, ettei kukaan olisi jälkituotannossa vilkaissut puolta minuuttia elokuvasta ja sanonut, että hyi helvetti, miten rumalta tuo näyttää! Jotkut eivät tätä huomaa ja joitakin se ei häiritse, mutta minua tämä kikkailu työnsi pois leffasta kaiken aikaa.

Sarjan ohjaajana toimii yhä Michael Bay ja leffasta huokuu se, että hän on yrittänyt jo muutaman kerran päästä pois robottien parista. Ehkä hän halusi tehdä tästä niin kauhean teoksen, että studio jopa erottaisi hänet, ken tietää. Näyttäviä kohtia Bay osaa kyllä luoda, mutta siihen se jää. Välillä tuntuu siltä, että käsikirjoittajat Art Marcum, Matt Holloway ja Ken Nolan eivät ole edes vaivaantuneet katsomaan aiempia osia, sillä mukana on useita hetkiä, joissa saatu tieto ei vastaa sitä, mikä edellisissä osissa on kuultu. Kolmikon käsikirjoitus ei tosin muutenkaan toimi, eikä toimi myöskään leikkaus, josta on vastannut jopa kuusi henkilöä. He ovat pätkineet huoneissaan eri kohtaukset kasaan ja liimanneet ne yhteen, toivoen, että lopputulosta voisi kutsua joksikin sellaiseksi kuin "elokuva". Suuri osa kohtauksista on silputtu kulkemaan mahdollisimman nopeasti. Onneksi kuvaus on sentään ihan toimivaa ja tehosteet ovat tietysti upeita. Visuaalisesti The Last Knight on huikean näköinen ja se auttaa jaksamaan loppuun asti. Ääniefektit toimivat myös ja Steve Jablonskyn musiikit ovat mainiot. Yllättävää kyllä, jopa 3D-tehoste toimi!

Yhteenveto: Transformers: The Last Knight on aivan järkyttävän hirveä elokuva. Ja tämä lause tulee sellaiselta, joka ihan oikeasti pitää sarjan ensimmäistä ja kolmatta osaa todella mainioina viihdeleffoina ja kahta muuta enemmän tai vähemmän harmittomina pätkinä, joten jossain on menty todella pahasti pieleen. Elokuvan tarinankerronta on todella huonoa ja tarina kulkee eteenpäin pomppien kuin joku olisi pistänyt sen pikakelaukselle. Toimintakohtausten väliin tungetut keskustelukohtaukset olisivat tarvittavia hengähdystaukoja, mutta dialogit käydään niin nopealla temmolla, että aivojen täytyy työskennellä todella nopeasti, jotta ymmärtää kaiken. Mukaan on tungettu paljon kaikkea, jolloin mikään ei tunnu miltään ja kaikki ratkeaa äärimmäisen helposti ja nopeasti. Mukana ei ole mitään jännitettä ja leffaa katsoessa lähinnä puutuu. Heti lopputaistelun jälkeen leffa vain päättyy ja koko suurella megamätöllä ei tunnukaan olevan minkäänlaista merkitystä. Näyttelijät eivät onnistu rooleissaan, sillä heidän hahmonsa on pätkitty täysin turhiksi. Visuaalisesti teos on tietty silmäkarkkia - jos ei laske mukaan häiritsevästi vaihtelevaa kuvasuhdetta. Leikkauksessa on epäonnistuttu totaalisesti ja käsikirjoitus on huono. Ohjaaja Michael Bayta ei selvästi kiinnosta robotit enää. Älkää menkö katsomaan Transformers: The Last Knightia. Jotkut siitä varmasti pitävät ja lapsille se voi toimia, mutta vaikka pitäisit aiemmista osista, niin ei kannata. Kovat Transformers-fanit luultavasti itkevät itsensä uneen tämän nähtyään. Jos kaipaat leffalta vain paljoa kaikkea siistiä, niin vilkaise ihmeessä, mutta suosittelen katsomaan tämän vasta vuokralta. Toivon, ettei tämä menestyisi, jotta sarja päättyisi, sillä tämän jälkeen ei haluaisi nähdä yhtä ainoaa Transformersia lisää. Mutta tietenkin tämä menestyy ja näitä tulee lisää sekä jatko-osien että lisäosien muodossa. Ensi vuonna pitäisi ilmestyä Bumblebeen oma elokuva, minkä lisäksi suunnitteilla on yksitoista muuta robottipätkää. YKSITOISTA! Lopputekstien aikana nähdäänkin lyhyt kohtaus, jossa pohjustetaan sarjan seuraavaa osaa. Pitkään aikaan en ole pettynyt näin pahasti ja Transformers: The Last Knight ansaitsee paikkansa vuoden 2017 huonoimpien elokuvien joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan, 25.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Transformers: The Last Knight, 2017, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Huahua Media, Ian Bryce Productions, Tom DeSanto/Don Murphy Production

Arvostelu: Inferno (2016)

INFERNO (2016)

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Felicity Jones, Omar Sy, Irrfan Khan, Ben Foster, Sidse Babett Knudsen ja Ana Ularu
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Dan Brownin Robert Langdon -kirjoihin perustuvat elokuvat jatkuvat Infernolla. Jostain kumman syystä elokuvantekijät päättivät hypätä sarjan todellisen kolmososan, "The Lost Symbolin" (2009) yli ja siirtyivät suoraan neljänteen, eli "Infernoon" (2013). Toisaalta, kun The Da Vinci Code (2006) ja Angels & Demons (2009) tehtiin väärässä järjestyksessä, niin ehkä The Lost Symbol -elokuva tehdään samalla logiikalla Infernon jälkeen. Vaikka pidän paljon sarjan kahdesta aiemmasta osasta, en kovin paljoa odottanut Infernoa, kun sen julkaisu ilmoitettiin. Vasta, kun katsoin The Da Vinci Coden ja Angels & Demonsin uudestaan, innostuin Infernon näkemisestä paljon, enkä välillä malttanut edes odottaa pääseväni katsomaan sen. Toivoin vain, että taso pysyisi samana, sillä edellisen osan ilmestymisestä oli kuitenkin jo seitsemän vuotta.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia The Da Vinci Code ja Angels & Demons! Elokuvat ovat kuitenkin itsenäisiä tarinoita, joten lähinnä vain päähenkilö yhdistää elokuvia toisiinsa.

Professori Langdonin täytyy etsiä ja pysäyttää Inferno-niminen virus, ennen kuin se vapautuu ja tappaa suurimman osan ihmiskunnasta.

Tom Hanks vetää jälleen nappisuorituksen professori Robert Langdonina. Vaikka edellisen elokuvan teosta on kulunut jo monta vuotta, niin rooli tulee selkeästi luonnostaan. Alkupuolella hahmo on hieman erilainen, mutta alkaa näyttää tuttuja piirteitä yhä vain enemmän, kun elokuva kulkee eteenpäin. Silti katsoja näkee, että alusta asti kyseessä on tuttu professori. Langdonin hieno Mikki Hiiri -kellokin pääsee hieman esille elokuvassa.
     Felicity Jones on alkanut saada näkyvyyttä viime vuosien aikana. 2015 hän oli Oscar-ehdokkaana elokuvasta The Theory of Everything (2014) ja pian hän tulee esittämään pääosaa uudessa Rogue One: A Star Wars Story -elokuvassa (2016). Tässä hän esittää tohtori Sienna Brooksia, joka auttaa Langdonia etsimään Infernoa. Välillä Jonesin suoritus ei ole täysin parhaasta päästä, mutta toimii muuten ihan hyvin naispääosassa. Jotkut hahmolle kirjoitetut repliikit ovat aika hölmöjä.
     Omar Sy esittää agentti Bouchardia, joka jahtaa Langdonia ja tohtori Brooksia. Sy vakuutti minut Intouchablesissa (2011) ja olikin mukavaa nähdä hänet jälleen valkokankaalla. Pääkaksikkoa jahtaavat myös Sidse Babett Knudsenin näyttelemä tohtori Sinskey, sekä Vayentha-niminen tappaja (Ana Ularu). Irrfan Khan nähdään herra Simsinä, joka on hieman erikoinen heppu ja jolla on oma kiinnostuksensa Infernoa kohtaan. Ben Foster esittää Bertrand Zobristia, henkilöä joka kehitti viruksen. En ole aiemmin oikein perustanut Fosterista, mutta tässä hän on hyvä. Kovin paljoa hän ei kuitenkaan esiinny elokuvassa.

Langdon herää sairaalasta Firenzessä, eikä kykene muistamaan mitään parin viimeisen vuorokauden tapahtumista. Sairaalaan saapuu Vayentha, joka yrittää tappaa professorin ja Langdonin täytyy paeta sairaalasta yhdessä tohtori Brooksin kanssa. Brooksin luona Langdon alkaa muistella, mitä on tapahtunut ja hän alkaa yhdistellä asioita Bertrand Zobristiin ja "Danten helvettiin". Langdon ja Brooks lähtevät vihjeiden perässä etsimään Zobristin luomaa Inferno-virusta, jonka tarkoituksena on tappaa noin puolet maapallon väestöstä. Heidän perässään on agentteja, jotka yrittävät jostain syystä saada Langdonin kiinni. Kaksikon täytyy yrittää piiloutua, mutta samalla heidän on pakko löytää virus, sillä sen leviäminen alkaa todella lyhyen ajan sisällä.

Kerrankin elokuvan "pahikselta" löytyy ihan ymmärrettävä syy tappaa miljardeja ihmisiä. Zobrist on huolissaan maapallon ylikansoittumisesta ja on luonut Inferno-viruksen pelastaakseen ihmiskunnan sukupuutolta. Jos ihmisiä syntyisi samaan tahtiin lisää, ei vuosikymmenen päästä olisi enää mahdollista elää. Syy ei siis ole se, että hahmo haluaa tappaa ihmisiä vain, koska se olisi hänen mielestään kivaa. Hän näkee maailmassa vääryyden ja kokee siihen vain yhden ratkaisun, vaikka se olisikin kuinka julma tahansa. Vaikka miljardien ihmisten tappaminen olisikin hirveä teko, niin Zobristin perusteluiden kautta katsoja kokee välillä ymmärtävänsä, miksi se olisi tarpeellista. Toivottavasti ylikansoittumiseen kuitenkin todellisuudessa löydetään joku parempi ratkaisu kuin tappava virus...

Infernossa on tiettyjä samanlaisuuksia The Da Vinci Coden kanssa, mutta tunnelmaltaan se on lähempänä Angels & Demonsia. Jälleen täytyy siis löytää vihjeiden kautta jokin tuhoava voima ja pysäyttää se, ennen kuin on liian myöhäistä. Aikaa ei tietenkään ole paljoa, joten elokuva muuttuu koko ajan jännittävämmäksi, mitä pidemmälle tarina kulkee. Se ei paljoa jää hidastelemaan, vaan kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Elokuvassa nähdään jokseenkin odottamaton käänne, joka yllätti itseni täysin ja tuntui tavallaan parantavan elokuvaa, vaikka käännekohdassa näytteleminen ei ollut täysin onnistunutta. Loppupuoli on erittäin jännittävä ja kaikin puolin kyseessä on jälleen yksi erinomainen ja todella mainio Langdon-seikkailu. Ei kun vaan lisää tekeille!

Ohjaajana on edelleen pysynyt Ron Howard ja onkin hienoa, että Hanksin ja Howardin yhteistyö on jatkunut läpi sarjan. Kuvaus ei ole täysin onnistunutta. Ymmärrän, että alussa kuvan heilumisella on pyritty korostamaan Langdonin sekavaa olotilaa, mutta myöhemmin se vain häiritsee katsojaa. Muutamat kuvat eivät ole myöskään täysin tarkkoja. Leikkauksia on joissain kohdissa hieman liikaa. Hyppyleikkauksia esiintyy muutamaan otteeseen kuvan sisällä ja välillä kuvanmuutos on niin vähäinen, ettei leikkausta edes tarvita. Äänimaailmalla on tuotu lisäsisältöä, etenkin Langdonin näkyihin. Visuaalisesti elokuva on ihan tyylikkäästi toteutettu, mutta näyt ovat paikoitellen liian digitaalisen näköisiä. Sävellyksestä vastaa jälleen Hans Zimmer, jonka musiikki toimii oivasti taustalla, muttei jää jälkikäteen erityisemmin mieleen.

Yhteenveto: Inferno on todella hyvä elokuva ja erittäin mainio lisäys sarjaan. Tom Hanks on jälleen erinomainen professori Langdonin roolissa. Felicity Jones on pääosin hyvä, mutta häneltä löytyy selkeästi heikompiakin kohtia. Saa nähdä, miten hän pärjää tulevan Star Wars -leffan pääosassa. Vaikka "pahiksen" juoni tappaa miljardeja on kauhea, niin hänellä on ihan oikea syy siihen, eikä vain se perustelu, että hän on hullu ja haluaa tappaa paljon jengiä. Pitkästä aikaa elokuvasta löytyy odottamaton käänne ja vaikka sen aikana näytteleminen ei ole mitä parhainta, niin käänne toimii hienosti. Kuvaus on välillä hieman sekavaa ja leikkauksia on paikoitellen liikaa. On hienoa, että Ron Howard on pysynyt ohjaajana yhä ja toivon, että "The Lost Symbol" tehtäisiin elokuvaksi muutaman vuoden sisällä. Ensi vuonna ilmestyy viides Langdon-kirja nimeltään "Origin" ja toivoisin, että myös siitä tulisi elokuva. Mielestäni Langdon-pätkiä voi, saa ja pitää tulla niin monta kuin vain on mahdollista. Suosittelen tätä Brown-kirjojen faneille, sekä niille, jotka pitivät edellisistä osista. Nämä ovat itsenäisiä teoksia, joten ei ole pakollista nähdä The Da Vinci Codea tai Angels & Demonsia, jotta voi ymmärtää Infernon. Suosittelen käymään vilkaisemassa!

Kirjoittanut: Joonatan, 19.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.croogles.com
Inferno, 2016, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, LStar Capital

Arvostelu: Jurassic World (2015)

JURASSIC WORLD (2015)

Ohjaus: Colin Trevorrow
Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Vincent D'onofrio, Ty Simpkins, Nick Robinson, Omar Sy, BD Wong ja Irrfan Khan
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Parikymmentä vuotta on kulunut Jurassic Parkin tapahtumista ja katastrofaalisten epäonnistumisien jälkeen pidetään yhä hyvänä ideana puistoa, joka on täynnä ihmissyöjiä. Jurassic World on jo sarjan neljäs osa, mutta vasta nyt puisto on saatu auki ihmisille vierailtavaksi. Puisto saatiin niin hyvin auki ihmisille, että se on tällä hetkellä yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä elokuvista. Minä kävin tietenkin ensi-illassa katsomassa Jurassic Worldin - se oli kesän 2015 eniten odottamani elokuva, mutta oliko se odottamisen arvoinen?

On tosiaan kulunut yli kaksikymmentä vuotta Jurassic Parkista - puisto on saatu auki ja se kulkee hieman isomman mittakaavan nimellä. Ihmiset ovat kuitenkin kyllästyneitä näkemään samoja vanhoja dinoja (en kyllä tiedä mitkä ihmiset, sillä saarella olijat näyttivät olevan vaikuttuneita), joten tiedemiesten on täytynyt luoda kokonaan uudenlainen hybridi, joka kulkee nimellä Indominus Rex. Tietenkään asiat eivät mene niin kuin toivoisi, vaan Indominus Rex pääsee vapaaksi ja ihmiset kelpaavat sille oikein hyvin välipalaksi.

Elokuvan pääosassa on Chris Prattin esittämä velociraptorkouluttaja Owen Grady. Pratt on aika uusi naama Hollywoodissa ja on parhaiten tunnettu Jurassic Worldia ennen elokuvasta Guardians of the Galaxy. Prattissa itsessään ja hänen hahmossaan on jotain sympaattista ja jotain coolia, mitkä tekevät hänestä helposti tykättävän.
     Owenista alkaa välittämään heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, toisin kuin Bryce Dallas Howardin esittämästä Clairesta, joka aloittaa ärsyttävänä, mutta muuttuu onneksi elokuvan aikana.
     Ty Simpkins ja Nick Robinson vetävät veljesten roolin hyvin ja heidän veljeydestään tulee yhä enemmän tärkeää heidän kohdatessa vaaratilanteita.
     Vincent D'onofrion esittämä Hoskins on pakollinen ihmispahis, jolla on jokseenkin jopa typerältä kuulostava suunnitelma velociraptoreille. Vincent D'onofrio kuitenkin vetää roolin niin hyvin, kuin on vain mahdollista.

Indominus Rex on syy, miksi ihmispahista ei tarvita. Riehuva, ihmisiä ja jopa dinosauruksia tappava olento on karmivaa katseltavaa ja on tehty näyttämään visuaalisesti täydelliseltä, kuten muukin elokuvassa. Lähes kaikki dinosaurukset on tehty digitaalisesti, kuten nykypäivänä voikin odottaa, mutta onneksi digidinot näyttävät todellisilta. Ainakin suurin osa niistä.
Aiempien Jurassic-sarjan elokuvissa velociraptorit on esitetty pelkkinä pahoina, joten on kiinnostavaa nähdä ne ihmisten puolella, vaikka sekään ei tietenkään mene ihan putkeen. Myös edellisistä elokuvista tuttu, vanha kunnon Tyrannosaurus Rex tekee näyttävän paluun. Ainoa paluun tekevä ihmishahmo on BD Wongin esittämä tohtori Henry Wu.

Taustojakin on tehty tietokoneella, mutta sitä ei onneksi huomaa pahemmin katsomatta lisämateriaaleja. Elokuva on erittäin hyvin kuvattu ja ilmakuvat puistolavasteista täynnä ihmisiä näyttävät upeilta. Leikkaus on hyvää, paitsi kun yhtäkkiä siirrytään yöhön, käymättä illassa sen kummemmin. Michael Giacchinon musiikki on erittäin toimivaa ja uusien sävellysten lisäksi elokuvassa kuullaan tuttuja vivahteita aiempien elokuvien musiikeista, kuten loistava alkuperäisen Jurassic Parkin teema.

Colin Trevorrow saattaa olla täysin tuntematon nimi, eikä ihme, sillä herra ei ole montaa ohjaustyötä tehnyt ennen Jurassic Worldia. Onneksi Trevorrow hoitaa ison luokan elokuvan tekemisen tyylillä ja jatkaa hienosti Steven Spielbergin jalanjäljissä (joka toimi Jurassic Worldin tuottajana). Valitettavasti Trevorrow on sanonut, ettei aio ohjata elokuvan jatko-osaa.

Vaikka haluaisin nähdä Jurassic Worldille jatkoa, niin totuus on, että jossain kohtaa alkaa olla jo naurettavaa taas yhden uuden teemapuiston näkeminen. Yhdessä vaiheessa oli suunnittelemana, että tässä elokuvassa olisi ihmisen ja dinosauruksen risteytyksiä... onneksi se ei tapahtunut ja toivottavasti ei tapahdu seuraavissakaan.

Vielä muutamia omia mietteitä Jurassic Worldista:
- Viittaukset Jurassic Parkiin toimivat erinomaisesti. Vanhassa vierailijakeskuksessa käynti, Ian Malcolmin kirjoittama kirja ja työntekijällä nostalgiasyistä päällä oleva Jurassic Park -paita tuntuvat kunnianosoituksilta sarjan aloittanutta elokuvaa kohtaan.
- Nykypäivänä tämän kaltaiset Hollywood-pätkät joudutaan tekemään hieman liian lapsiystävällisiksi, joten minusta oli hienoa nähdä dinosauruksia syömässä ihmisiä ja veren roiskumista ilman, että sitä kummemmin sensuroitaisiin. Vanhemmille huomio - verta ei ole kuitenkaan siinä määrin, ettei hieman alle 12-vuotiaskin sen näkemistä kestäisi.
- Lapsiystävällisyydestä puheen ollen - yksi suloisimmista asioista elokuvassa on vauvadinoaitaus, jossa perheen pienimmät pääsevät silittämään ja ratsastamaan pikkudinosauruksilla.
- Elokuvassa on kohta, jossa sotilaita lentää helikopterilla kohti saarta ja heidän vieressään lentää lentolisko. Yksi sotilaista ampuu liskon ja sitten sotilaat hymyilevät toisilleen. Ei kovin tarpeellinen kohta, mutta mielestäni huvittava.
- Puiston valvomohuoneessa olevat hahmot ovat kiva lisäys elokuvaan.
- Vanhemmalla veljeksistä, Zachilla, on tyttöystävä, mutta silti läpi elokuvan hän katselee muita tyttöjä. Siihen hänen pikkuveljensä Gray osuvasti huomauttaa: "Mitä ajattelit saavuttaa, jos vain tuijotat heitä?" Zach ei siis selkeästi ole kaikkein parasta poikaystävämateriaalia.
- Owenin ja velociraptorien kohtauksia on jännittävä katsoa, kun ei voi koskaan tietää, mitä lihansyöjäliskot päättävät tehdä.

SPOILER-mietteitä, lue omalla vastuulla, jos et ole nähnyt elokuvaa!
- Onhan se siistiä, että Indominus Rex pystyy olemaan näkymättömissä lämpökameroilta ja soluttautumaan taustaan kuin kameleontti, mutta miksi se tekee kummatkin vain kerran? Kun Owen ja Claire seisovat vesiputouksen huipulla, olin ensimmäistä kertaa katsoessa varma, että Indominus Rex väijyy heidän takanaan, puihin soluttautuneena.
- Miksei tohtori Wu voi kertoa, mistä Indominus Rex on tehty ja miksi hän on yhtäkkiä InGenin puolella?
- Miksi yleisön tarvitsee tietää, että veljesten vanhemmat ovat eroamassa, kun asiaa ei yhden kohtauksen jälkeen mainita uudelleen?
- Hoskinsin idea käyttää velociraptoreita sotatantereella on... noh... aika tyhmä.
- Tyrannosaurus Rexin ja velociraptor Bluen taistelu Indominus Rexiä vastaan on eeppistä katsottavaa!

Internetin ihmeellisessä maailmassa tehtiin vitsiä siitä, että Claire voi juosta korkokengissä pakoon T-Rexiä. Siihen minun on vain sanottava, että onko se muka kaikkein epäuskottavinta elokuvassa, jossa on eläviä dinosauruksia... Sosiaalisessa mediassa tuli myös nähtyä kommentteja, että Chris Prattin pitäisi olla uusi Indiana Jones. Kun katsoin elokuvateatterissa kohtausta, jossa Pratt ajaa moottoripyörällä viidakossa velociraptorien keskellä, niin sama tuli minun mieleeni. Jos Indiana Jones -sarja aloitettaisiin uudestaan, niin Pratt olisi oikea mies kantamaan Indyn hattua.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellistä, kuten arvata saattaa. Valikossa on käytössä Universalin oudot kuvakkeet kielivalikolle, kohtausluettelolle jne, joten niiden pähkäilyyn voi vierähtää hetki. Pohjoismaisessa julkaisussa on tekstitykset suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi, mutta myös englanniksi, espanjaksi, ranskaksi ja muutamalla muullakin kielellä, kuten hindi. Elokuvan voi katsoa myös monin eri kielin dubattuna. Pitäisi varmaan joskus vilkaista pätkiä eri kielillä, kun Blu-ray niitä kerran sisältää.

Lisämateriaalina Blu-rayssa on poistettuja kohtauksia, joista huomaa, miksi ne on otettu pois. Mukana on myös haastattelu, jossa Chris Pratt ja Colin Trevorrow kysyvät toisiltaan asioita koskien Jurassic-sarjaa, ja muutamia making of -pätkiä. Plussana kaiken päälle lyhyt video, jossa Chris Pratt esittelee Innovation Centeriä omaan hauskaan tyyliinsä. Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä.

Yhteenveto: Oudoista jutuista huolimatta, joista puhuin spoiler-kohdassa, Jurassic World on erittäin onnistunut elokuva. Se sai minut nauramaan, jännittämään, innostumaan ja haluamaan lisää. Näyttelijät toimivat yhdessä dinosaurusten kanssa. Hahmot ovat hyviä, eikä elokuvassa ole tylsiä kohtia. Jotkin asiat olisi voinut jättää pois, mutta olisiko elokuva sittenkään saman tuntuinen ilman niitä? Joku voisi kysyä, onko Jurassic World parempi kuin Jurassic Park? Tällä hetkellä voin sanoa, että kun Parkin on katsonut monta kertaa, niin World tuntuu tuoreemmalta ja raikkaammalta. Vuosienhan päästä sen sitten näkee, onko elokuva kestänyt aikaa. Joku voisi olla samaa mieltä kanssani ja joku voisi olla eri mieltä. Minun mielestäni Jurassic World oli 2015 kesän paras elokuva. Se oli, mitä toivoin näkeväni ja vielä enemmän. Jos tykkäät aiemmista sarjan osista, niin älä jätä tätä väliin!

Kirjoittanut: Joonatan, 4.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.hypable.com
Jurassic World, 2015, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Legendary Pictures