Voicemails for Isabelle (2026) - elokuva-arvostelu

VOICEMAILS FOR ISABELLE

Ohjaus: Leah McKendrick

Näyttelijät: Zoey Deutch, Nick Robinson, Harry Shum Jr., Leah McKendrick, Lukas Cage, Nick Offerman, Toby Sandeman, Megan Danso, Gil Bellows, Tanis Dolman ja Ciara Bravo

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

Voicemails for Isabelle on Netflixin uusi romanttinen komedia. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2019, jolloin sen päätähtenä oli tarkoitus nähdä Hailee Steinfeld, ohjaajana piti toimia Sharon Maguire ja leffan oli tarkoitus tulla teattereihin Sonyn levittämänä. Projekti ajautui kuitenkin Netflixille uuden työryhmän kera. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Voicemails for Isabelle on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut järin kiinnostunut elokuvasta, mutta päätin silti antaa sille juhannusviikonloppuna mahdollisuuden.

Jillin sisko Isabelle menehtyy syöpään ja tapana käsitellä suruaan Jill jatkaa ääniviestien lähettämistä siskonsa numeroon. Jill ei kuitenkaan tiedä, että Isabellen puhelinnumero on siirtynyt uudelle käyttäjälle, Wesille, joka hissuksiin rakastuu Jilliin, kuunnellessaan naisen viestejä.

Zoey Deutch näyttelee Jilliä, San Franciscossa asuvaa ja kokin urasta haaveilevaa naista, jolla on varsin hektinen elämä. Elämänsä monenlaisista sotkuista Jill soittaa päivittäin syöpää sairastavalle siskolleen Isabellelle (Ciara Bravo), joka on sairautensa takia jumissa kotonaan. Kun Isabelle lopulta menehtyy, kuolema murskaa Jillin. Vanhoista tavoista ei kuitenkaan pääse eroon, vaan Jill lähettää edelleen ääniviestejä, joissa hän selittää päiviensä kulkua... tietämättä että Isabellen numero on siirtynyt Wesille, texasilaiselle kiinteistönvälittäjälle, jota näyttelee Nick Robinson, joka on muuten Deutchin vanha koulukaveri high schoolista. Wesin päivien huippuhetkiksi muodostuu näiden ääniviestien kuuleminen ja hän rakastuukin hissuksiin Jilliin, tietämättä edes miltä nainen näyttää. Deutch ja Robinson ovat oivalliset rooleissaan. Deutch heittäytyy erittäin mainiosti osaansa Jillinä, tulkiten hyvin hahmonsa monia tunteita. Heidän väliltä löytyy myös hyvin kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Gil Bellows ja Tanis Dolman Jillin ja Isabellen vanhempina, Nick Offerman Jillin pomona, eksentrisenä kokki Bastienina, Lukas Gage ja Megan Danso Jillin kanssa samassa ravintolassa työskentelevinä Arthurina ja Zellana, Toby Sandeman deittailupodcastia pitävänä Tylerina, sekä Harry Shum Jr. ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Leah McKendrick Wesin ystäväpariskuntana Andyna ja Breedana. Sivunäyttelijöistä paras on Offerman, joka on täydellinen valinta itseään aivan liian korkeassa arvossa pitäväksi, kameroiden edessä herttaiselta vaikuttavaksi, mutta todellisuudessa inhottavasti käyttäytyväksi ja surkeaa ranskalaiskorostusta mongertavaksi Bastieniksi.

Jollain tavalla rakastamaansa läheistään sureva nainen lähettää viestejä edesmenneen läheisensä numeroon, tapana käsitellä suruaan, vain jotta viestit päätyvätkin jonkun miehen uuteen puhelimeen ja hissuksiin mies rakastuu naiseen näiden viestien myötä ja päättää tavata hänet. Hmm, jos tämä kuulostaa tutulta, olet todennäköisesti nähnyt muutaman vuoden takaisen romanttisen komedian Love Againin (2023). Jopa se pakollinen draamantynkä, eli että kun hahmot kohtaavat, viestit saanut mies ei paljasta totuutta siitä mistä naisen tuntee, mikä muodostuu tietty myöhemmin ongelmaksi, on periaatteessa sama molemmissa elokuvissa. Mutta siinä, missä Love Again taantui myötähäpeälliseksi Celine Deonin mainostempuksi, Voicemails for Isabelle on itse asiassa jopa varsin toimiva ja jopa hieman tunteikas elokuva, hyödyntäen samanlaista juonta onnistuneemmin.

On Voicemails for Isabellessakin ongelmansa. Esimerkiksi mielestäni leffan komediaosasto oli toisinaan liian noloon koheltamiseen nojaavaa ja sen enempää spoilaamatta sanon vain, että loppuratkaisu kulkee sitä kliseisintä latua, kun elokuvalla olisi mahdollisuus tehdä jotain rohkeampaa. Tästä huolimatta pidin näkemästäni. Jillin ja Isabellen vahva sisaruussuhde rakennetaan hyvin heti kättelyssä, jolloin Isabellen kuolema tuntuu katsojastakin aidosti pahalta. Deutchin ja Robinsonin kemian ansiosta Jillin ja Wesin kohtaukset nostavat hymyn huulille, vaikka takaraivossa jyskyttääkin tieto siitä, että jossain kohtaa Jillille paljastuu se, että Wes ei ollut rehellinen siitä, miksi saapui San Franciscoon. Epätasaisuuksineenkin Voicemails for Isabelle on oikein kelvollinen romanttinen komedia, jonka katsoo ainakin kerran sujuvasti.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa tosiaan Breedaa näyttelevä Leah McKendrick, jonka työ jää mielestäni ailahtelevaksi, mutta silti leffa yltää plussan puolelle. Erityisesti jäin toivomaan, että McKendrick ei olisi vienyt elokuvaa loppuun sitä kaikista ilmiselvintä reittiä, vaan olisi uskaltanut revitellä genrelle poikkeuksellisemmin. Teknisesti Voicemails for Isabelle on mainio. Elokuva on osaavasti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa hyvin ja äänityöskentelykin on oivallista Este Haimin ja Amanda Yamaten säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Voicemails for Isabelle, Yhdysvallat, 2026, Escape Artists, Netflix Studios, Sony Pictures Releasing

Arvostelu: Damsel (2024)

DAMSEL

Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Ray Winstone, Angela Bassett, Brooke Carter, Nick Robinson, Robin Wright ja Shohreh Aghdashloo

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 13

Damsel on Millie Bobby Brownin tähdittämä fantasiaelokuva. Dan Mazeau työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Juan Carlos Fresnadillo pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2022 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisua päätettiin siirtää. Nyt Damsel on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä kiinnostuneena. Sen premissi vaikutti hyvältä, minkä lisäksi olin toiveikas näkemään fantasiaelokuvan, joka ei perustunut vaikkapa kirjaan tai videopeliin, eikä ollut uudelleenfilmatisointi jostain aiemmasta elokuvasta. Katsoinkin Damselin heti sen julkaisupäivänä.

Taloudellisissa vaikeuksissa rypevän perheen tytär Elodie naitetaan kuninkaallisperheen prinssille. Hääonni ei kestää kauaa, kun Elodie kauhukseen huomaa, että hänet tarvittiinkin vain rituaaliuhriksi kuninkaallisia vuosisatoja piinanneelle lohikäärmeelle.

Netflixin Stranger Things -sarjasta (2016-) ja Elona Holmes -elokuvista (2020-2022) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Elodieta, nuorta naisenalkua, joka naitetaan Aurean kuningaskunnan prinssille (Nick Robinson), jotta Elodien perheen talousongelmat saataisiin ratkottua. Elodie ehtii hetken uskoa, että perheen onni kääntyy, kunnes hänet hääiltana heivataan vuorella luolastoon, jossa vaanii nälkäinen lohikäärme (äänenä Shohreh Aghdashloo). Elodien täytyy käyttää kaikkea neuvokkuuttaan ja taitojaan, jos hän mielii päästä luolastosta ulos elävänä. Brown suoriutuu roolistaan tuttuun tapaansa menevästi, tulkiten hyvin Elodien kasvavaa sinnikkyyttä ja taistelutahtoa. On hetkiä, joissa Brown ei täysin vakuuta, mutta pääasiassa hän ajaa hyvin asiansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ray Winstone Elodien isänä ja Brooke Carter Elodien pikkusiskona Floriana, sekä Angela Bassett siskosten äitipuolena ja Robin Wright Aurean kuningattarena Isabellena. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa myös pääasiassa menevästi. Winstone ja Bassett ovat mainiot Elodien vanhempien osissa ja Netflixin House of Cards -sarjassa (2013-2018) häikäissyt Wright istuu jälleen täydellisesti arvokkaan, mutta häikäilemättömän johtajan osaan. Robinson on hieman puinen prinssi Harryna, kun taas Aghdashloon ääni sopii erinomaisesti luolastossa lymyilevälle lohikäärmeelle. Aghdashloon äänestä löytyy tiettyä pehmeyttä, mutta myös viekkautta ja uhkaavuutta, joilla lohikäärmeelle luodaan jännittävä presenssi silloinkin, kun sitä ei haluta vielä näyttää kunnolla katsojille.

Damselista löytyy vikansa, mutta elokuva onnistui silti jopa hieman yllättämään minut. Netflixin omat leffat eivät ole järin tunnettuja laadukkuudestaan ja vaikka aiemmin mainitsemieni pointtien takia toivoinkin hyvää lopputulosta, olin silti varautunut siihen, että kyseessä ei olisi kovin hyvä raina. Damsel kuitenkin osoittautui oikein toimivaksi fantasiaelokuvaksi, joka leikittelee hieman satukliseillä. Jo elokuvan nimi viittaa avuttomiin neitokaisiin, jotka ovat hädässä, usein jonkin hirviön armoilla. Elodie ei kuitenkaan jää odottamaan mitään prinssi Uljasta pelastamaan päivää, vaan ottaa selviytymisensä omiin käsiinsä. Uskon, että erityisesti nuoriin naiskatsojiin Damsel puree lujaa.

Elokuva lähtee käyntiin vielä varsin tyypillisin satutavoin. Vaikka heti prologista lähtien viestitään tulevasta tulisesta uhkasta, leffa esittää jonkin aikaa olevansa värikäs ja ihana rakkaustarina, kunnes paljastaa todelliset kyntensä, kun prinssi Henry pudottaa pahaa-aavistamattoman Elodien syvään kuiluun ja lohikäärmeen pesään. On pääasiassa jännittävää seurata Elodien yritystä päästä ulos luolastosta. Kohtaamiset lohikäärmeen kanssa ovat vauhdikkaita ja tiivistunnelmaisia, eivätkä ne sovi perheen pienimmille. Leffan ongelmiin taas kuuluu kertomuksen täysi ennalta-arvattavuus, joka toisaalta syö jännitettä. On myös vähän väliä turhauttavaa, kuinka Elodie ähkii ja puhkii menemään luolastossa, vaikuttaen jatkuvasti unohtavan vaanivan vaaran. Lohikäärmeen hajuaisti taas vaihtelee tarkkuudessaan kohtausten välillä. Toisinaan peto osaa paikallistaa Elodien tarkasti, välillä taas neito saattaa piileskellä viereisen kivenmurikan takana, eikä lohikäärme löydä häntä. Yhdessä kohtaa taas lohikäärme aiheuttaa aivan järjetöntä tuhoa liekeillään ja seuraavassa kohtauksessa sama alue esitetään koskemattomana ja vehreänä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Juan Carlos Fresnadillo, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa 28 viikkoa myöhemmin -kauhuleffan (28 Weeks Later - 2007). Fresnadillo tuokin mukavia kauhuvivahteita mukaan Damseliin, eikä tee siitä mitään koko perheen fantasiaseikkailua. Dan Mazeaun käsikirjoitus sisältää todella hyviä ideoita ja kelpo toteutuksen, joka kuitenkin kaipaisi hieman lisäpotkua, tiettyjen epäkohtien viilausta ja turhien, katsojille liikaa ja tyhmästi selittelevien repliikkien poistoa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa katsojalle on jo hyvin tehty selväksi, ettei Elodie ole suinkaan ensimmäinen sinisilmäinen nuori nainen, jolle on tehty vastaava temppu, mutta silti Elodien täytyy lähes suoraan kameralle selittää tilannetta. Teknisiltä ansioiltaan Damsel yllättää erityisesti. Se on hyvin kuvattu ja luolastossa valaisua hyödynnetään tyylikkäästi. Pimeys vallitsee, mutta katsoja näkee silti täysin hyvin, mitä Elodie puuhaa. Lavasteet ovat hienot, puvut oivalliset ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikävän näköisiä palovammoja. Isoimmaksi huojennuksekseni itse lohikäärme on vaikuttava digihirviö, mutta jotkut tietokoneella luoduista taustoista ja rakennuksista eivät ihan vakuuta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Damsel, 2024, PCMA Management and Productions, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Minä, Simon (Love, Simon - 2018)

MINÄ, SIMON

LOVE, SIMON

Ohjaus: Greg Berlanti
Pääosissa: Nick Robinson, Katherine Langford, Alexandra Shipp, Jorge Lendeborg Jr., Jennifer Garner, Josh Duhamel, Logan Miller, Tony Hale, Natasha Rothwell, Talitha Bateman ja Keiynan Lonsdale,
Genre: romantiikka, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: S

Love, Simon, eli suomalaisittain Minä, Simon perustuu Becky Albertallin kirjaan "Simon vs. the Homo Sapiens Agenda" vuodelta 2015. Jo samana vuonna Fox 2000 osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se sai ensi-iltansa Australiassa tämän vuoden helmikuussa. Sen jälkeen sitä on esitetty useissa eri maissa, mutta Suomeen Minä, Simon päätyy vasta nyt keväällä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Aiheensa puolesta se vaikutti jollain tapaa ennennäkemättömältä, joten ajattelin, että tämä voisi olla sellainen teos, joka luo uutta suuntaa ja josta puhuttaisiin vielä vuosia. Olin kuullut elokuvasta pari arviota ja ne olivat ylistäviä, joten menin positiivisin mielin katsomaan Minä, Simonin.

Simon Spier ei ole koskaan paljastanut kenellekään olevansa homo. Kuitenkin kun hän tapaa internetissä henkilön, joka on samassa tilanteessa kuin hän, Simonin elämä alkaa kokea suurta muutosta.

Etukäteen ajattelin, että elokuvan suuri kompastuskivi olisi sen päätähti Nick Robinson, joka on tuttu mm. Jurassic Worldista (2015) ja Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017). Kummassakaan niistä hän ei ollut kovin hyvä, joten pelkäsin tämän leffan epäonnistuvan hänen takiaan. Robinson onnistuu kuitenkin yllättämään iloisesti ja näyttää osaavansa. Parissa kohtaa hänen tuttu eloton ilmeensä nousee esille, mutta pääasiassa hän on erittäin uskottava ja toimiva roolissaan Simonina. Robinson tuo taidokkaasti esille, kuinka Simon suhtautuu eri päivinä hieman eri tavalla homouteensa ja hänestä näkee, kuinka hahmo miettii, miten hän toisi asian esille. Simon on kiinnostava hahmo alusta alkaen ja leffan aikana hänestä oppii todella välittämään, jolloin ikävämmät hetket tuntuvat katsojasta raskailta ja onnellisemmat hetket saavat katsojan iloiseksi Simonin puolesta.
     Simonin perheeseen kuuluvat Emily-äiti (Jennifer Garner), Jack-isä (Josh Duhamel) ja Nora-sisko (Talitha Bateman), joka on hulluna kokkaamiseen. Välillä perhe nousee kunnolla esille ja välillä se jää täysin taustalle. Aluksi Simonin perhe tuntuu hieman liiankin upealta ja täydelliseltä, kun hänen vanhempansa ovat satumaisen onnellisesti yhdessä ja he asuvat suuressa talossa, josta suuri osa suomalaisista voi vain unelmoida. Onneksi mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän Garner ja Duhamel pääsevät näyttämään erilaisia puolia hahmoistaan. Duhamel on erittäin hyvä valinta hupsuilevaksi isäksi ja jopa Garner onnistuu yllättävän hyvin roolissaan.
     Simonin ystäviä koulussa ovat hänen paras ystävänsä koskaan Leah (Katherine Langford), Nick (Jorge Lendeborg Jr.) ja uusi tulokas Abby (Alexandra Shipp). Langford osoitti taitonsa Netflixin 13 Reasons Why -sarjassa, jolloin aloin odottamaan, mitä hän tekisi seuraavaksi. Harmillisesti tässä hän ei pääse lähes koskaan kunnolla esille. Myös Lendeborg Jr:lle tuntuu välillä käyvän samoin, mutta Shipp saa omaan rooliinsa näkyvyyttä ja eloa.
     Mielestäni suurin ongelma elokuvassa on kaksi sen hahmoa, jotka ovat eri tavoin erittäin ärsyttäviä: Tony Halen näyttelemä vararehtori ja Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo Martin. Hale näyttelee pahasti yli, yrittäessään esittää liiankin innokasta vararehtoria, joka yrittää puhua kuten nuoret ja heittää koulun käytävillä jonkinlaisia viisauksia. Hahmosta on tehty todella rasittava, eikä hän tunnu kuuluvan mukaan leffaan. Paljon parempi opettajahahmo on Natasha Rothwellin esittämä neiti Albright, joka on oikeasti hauska kaikessa tympeydessään. Martin on myös hieman ylinäytellyn energinen. Hahmo ei ole mitä fiksuimmasta päästä, minkä lisäksi hän kohtelee Simonia hyvin ilkeästi. Hänestä on siis vaikea pitää, vaikka leffa välillä yrittääkin saada katsojan välittämään hänestä.

Olen täysin varma, että Minä, Simon tulee olemaan monille ihmisille yksi merkittävimmistä ja tärkeimmistä elokuvista tänä vuonna - tai ehkä koskaan. Vuosien varrella homoja on nähty filmeissä usein karikatyyrimäisinä ja stereotyyppisinä hahmoina, mikä on vain vahvistanut useiden mielikuvaa heistä. 2000-luvun aikana tilanne on kuitenkin alkanut muuttua ja homohahmoja on kirjoitettu päähenkilöiksi. Tämä on tosin tuntunut tapahtuvan vain taiteellisissa draamaelokuvissa, kuten Brokeback Mountain (2005), Moonlight (2016) ja Call Me by Your Name (2017). Niistä jokainen on kyllä voittanut palkintoja, mutta ne ovat menneet valtavirralta ohi, koska ne ovat liian taiteellisia teoksia. Ne myös tuntuvat paikoitellen siltä, että ne ovat homoista kertovia elokuvia heteroille, jotta heterot ymmärtäisivät, etteivät homot olekaan sellaisia naisellisia juoruajia, millaisina heidät usein kuvataan. Minä, Simon on eri juttu. Tämä tulee olemaan elokuvakulttuuria mullistava teos. Kyseessä on ensimmäinen valtavirran teinielokuva, mikä käsittelee homoutta. Tällaisten filmien tekoa on aiemmin pelätty Hollywoodissa, mutta tämä elokuva tulee muuttamaan suunnan ja puhaltamaan uutta tuulta. Vaikka kolme mainitsemaani draamateosta ovatkin useille tärkeitä, ei esimerkiksi moni suomalainen homonuori voi täysin samaistua niihin. Minä, Simon on sellainen elokuva, jonka moni homonuori haluaa nähdä ja johon he voivat samaistua täysin, ja jonka moni aikuinen homo toivoisi nähneensä jo nuorena.

Se ei kuitenkaan vielä täysin kerro elokuvan laadusta, että se on jotain uutta. Joku toinen tekijä olisi saattanut tehdä tällaisen leffan, mutta paljon huonompana. Onkin siis suuri ilo todeta, että Minä, Simon on aidosti oikeasti erittäin hyvä elokuva. Vaikka minulla oli joitain ongelmia sen kanssa, pidin siitä enemmän kuin olin koskaan ajatellut pitäväni. Nick Robinsonin lisäksi pelkäsin leffan kompastuvan siihen tosiasiaan, että homoja tai heteroita, tunnelmallisesti ja juonellisesti samanlaisia teiniromanssiteoksia on nähty vuosien varrella usein, eivätkä ne ole yleensä erityisen laadukkaita. Olinkin hyvin huojentunut, että vaikka tästä löytyy tuttuja kliseitä ja monista muista elokuvista varastettuja kohtauksia, se on näytelty ja ennen kaikkea ohjattu ja käsikirjoitettu niin taidokkaasti, että kliseistä ei oikeastaan välitä, eikä alkupään hieman yliampuvan positiivinen ilmapiiri häiritse. Elokuvan rakkaustarina on itse asiassa kirjoitettu niinkin taidokkaasti, että se pitää tiukasti mukanaan, vaikka Simonin netti-ihastuksen henkilöllisyyden arvaisikin jo alkupäässä. On loistoratkaisu, että aina kun Simon epäilee uutta henkilöä mystiseksi kirjekaverikseen, katsojana pääsee näkemään Simonin haaveilua, kun hän kuvittelee kyseisen henkilön kirjoittavan hänelle viestejä. Vaikka arvasin oikein, kuka linjojen päästä lopulta löytyy, huomasin jännittäväni loppuun saakka ja on pakko sanoa, että loppuhuipennuksen tunnelma oli saatu aivan mahtavaksi. Tunnustan: melkein itkin! Ja jos leffa voi saada minussa niin voimakkaan tunnereaktion aikaiseksi, tietää se heti lisäpistettä. Ja niitä koskettavia hetkiä on muuten monta, joten herkimmät ottakaa paperia mukaan kyyneleiden pyyhkimistä varten!

Elokuvan on ohjannut Greg Berlanti, joka on itse homo. Uskonkin, että kyseessä on ollut unelmaprojekti hänelle, sillä niin paljon hän on tuonut mukaan omaa rakkauttaan tarinaa kohtaan. Mielestäni on täydellistä, että ohjaajana toimii homo, sillä siten hahmot ja tunnelma on saatu juuri oikeaksi. Ihan huippuhetki onkin, kun Simon kuvittelee, millaista olisi olla avoimesti homo ja hän näkee päässään hyvin stereotyyppisesti homon tanssinumeron, mutta mikä saa itseironisen käänteen, kun Simon toteaa lopuksi: "Okei, ei ehkä ihan noin homoa." Isaac Aptaker ja Elizabeth Berger ovat muutenkin kirjoittaneet loistavia repliikkejä ja kiinnostavaa dialogia. He ovat todella päässeet sisälle nuoren ajatusmaailmaan, eivätkä ole kyhänneet aikaiseksi samanlaista teinihömppää, mitä joka vuosi nähdään usean tekeleen verran. Kaksikko on myös saanut oivaa pohdiskelua mukaan, kuten Simonin mietintä siitä, miksi heteroiden ei tarvitse tulla kaapista ulos (mikä johtaa myös upeaan kuvitelmahetkeen). Näiden lisäksi Minä, Simon on taidokkaasti kuvattu, leikattu, lavastettu, puvustettu, valaistu ja äänitetty. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät harmillisesti erityisemmin korostu, vaan teinileffojen tavoin musiikit koostuvat pääasiassa olemassa olevista radiojumputuksista.

Yhteenveto: Minä, Simon on loistava filmi, joka tulee olemaan monille ihmisille tärkein elokuva koskaan. Oli jo aikakin, että homoutta käsitellään tällä lailla valtavirtaleffassa ja olen varma, että tämän jälkeen tällaisia teoksia tullaan näkemään enemmän. Ohjaaja Greg Berlanti ja käsikirjoittajakaksikko Aptaker ja Berger ovat pistäneet kaikkensa peliin, jolloin filmi ei sorru olemaan pelkkää tusinahömppää, vaan kyseessä on oikeasti erinomaisesti rakennettu tarina. He ovat hyödyntäneet useita kliseitä niin taidokkaasti, että elokuva tuntuu jopa hyvin raikkaalta. Vaikka Simonin salaisen kirjekaverin henkilöllisyyden arvaisi jo leffan alussa, on jännite rakennettu niin hienosti, että elokuva vangitsee katsojansa loppuun asti. Ja vähänkö filmillä on muuten upea lopetus! Pääasiassa näyttelijät tekevät hyvää työtä - jopa Nick Robinson, joka ei ollut minua aiemmin vakuuttanut - mutta Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo ja etenkin Tony Halen näyttelemä vararehtori eivät toimi. Vararehtorihahmo on selvästi huonointa leffassa, enkä tajua, mitä tekijät ja Hale miettivät luodessaan hahmosta niin yliampuvan ärsyttävän. Muuten elokuvassa on tehty mahtavia ratkaisuja ja suosittelen Minä, Simonin katsomista aivan kaikille! Homoille siitä muodostuu varmasti tärkeä teos ja uskon, että se auttaa useita epävarmoja nuoria tulemaan ulos kaapista. Heteroille se taas tarjoaa parempaa ymmärrystä ja monien vanhempien kannattaa katsoa se siitä syystä. Pyytäkää siis ihastuksenne tai poika- tai tyttöystävänne treffeille ja menkää katsomaan Minä, Simon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.cineworld.co.uk
Love, Simon, 2018, Fox 2000 Pictures, New Leaf Literary & Media, Temple Hill Entertainment, Twisted Media

Arvostelu: Everything, Everything / Kaikki kaikessa (2017)

EVERYTHING, EVERYTHING (2017)

KAIKKI KAIKESSA

Ohjaus: Stella Meghie
Pääosissa: Amandla Stenberg, Nick Robinson, Anika Noni Rose, Ana de la Reguera, Danube Hermosillo ja Taylor Hickson
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Everything, Everything - eli suomalaisittain Kaikki kaikessa - perustuu Nicola Yoonin samannimiseen esikoiskirjaan vuodelta 2015. Tuntemattoman naisen kirjoittama rakkaustarina nousi aika isoon suosioon ilmestyessään, jolloin siitä päätettiin tehdä myös elokuva. Suomessa kirja ilmestyi vasta vähän aikaa sitten, joten kovin moni ei luultavasti ollut edes kuullut koko jutusta ennen leffan ilmestymistä. Minäkään en ollut kuullut siitä, ennen kuin tutkin, mitä leffoja olisi tulossa. Traaginen rakkaustarina vaikutti ihan mielenkiintoiselta - vaikka sellaisia onkin nähty tässä vuosien varrella, kuten The Fault in Our Stars (2014) ja Me Before You (2016) - ja meninkin katsomaan Everything, Everythingin. Parasta koko näytöksessä oli, että meille annettiin omat kappaleet Yoonin kirjasta! Näin on itselleni käynyt vain Fallenin (2016) näytöksessä ja sen leffan nähtyäni teki lähinnä vain mieli polttaa koko opus. Everything, Everything oli onneksi paljon siedettävämpi kokemus, vaikka ei tuntunutkaan tarjoavan oikein mitään.

Maddylla on harvinainen sairaus, jonka takia hänen immuunijärjestelmänsä on niin heikko, että mikä tahansa virus voisi tappaa hänet. Tämän takia Maddy joutuu viettämään koko elämänsä huippuvarustellussa kodissaan. Kuitenkin kun naapuriin muuttaa hurmaava poika nimeltä Olly, ei nuorelle Maddylle ole enää yhtä helppoa pysytellä sisällä.

Pääosassa Maddyna nähdään The Hunger Gamesin (2012) Rue-tyttönä tunnettu Amandla Stenberg, joka on pääasiassa ihan hyvä roolissaan. Joitain heikkoja hetkiä Stenbergin esiintymisestä löytyy, mutta ne eivät erityisemmin häiritse. Maddy on aina ollut kotona, joten hän on tavallaan jopa tottunut eristäytymiseensä. Kuitenkin hän katselee jatkuvasti ulos ikkunastaan ja haaveilee pääsevänsä näkemään maailmaa. Hahmon sairaus on mielenkiintoinen, mutta leffa ei erityisemmin selvennä, miten sellaisen kanssa voi oikeasti elää. Katsojana ei kuitenkaan voi koskaan unohtaa sairautta, sillä joku - lähinnä Maddy itse - mainitsee siitä vähän väliä!
     Olly-poikana nähdään Jurassic Worldista (2015) tuttu Nick Robinson, joka on aika kehno valinta rooliin. Robinson ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja hänen esiintymisensä on usein tönkköä, minkä lisäksi hän saa Ollyn tuntumaan alussa enemmänkin karmivalta kuin hurmurilta. Ollyn taustoja avataan hieman leffan aikana, mutta niitä ei erityisesti nosteta esille. Hänen kotonaan on vaikeaa alkoholisti-isän takia, mutta tämä jää usein täysin unohduksiin elokuvan aikana.
     Maddyn äiti Pauline (Anika Noni Rose) on lääkäri, joten hän voi hyvin hoitaa tytärtään itse. Äidin ammatti myös antaa selvyyden sille, miten yksinhuoltajaäidillä on ollut varaa hulppeisiin laitteisiin ja muihin hoitajiin. Pauline on todella ylisuojeleva ja vahtiikin Maddyn käyttäytymistä usein. Hän ei hyväksy Maddyn ja Ollyn tuttavuutta millään lailla, minkä takia kaksikko joutuukin miettimään salassa, miten he voisivat tapailla. Anika Noni Rose on mainio ja uskottava tarkkailevana, mutta rakastavana äitinä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Maddyn mukava hoitaja Carla (Ana de la Reguera), sekä pienissä rooleissa nähtävät Carlan tytär Rosa (Danube Hermosillo) ja Ollyn sisko Kayra (Taylor Hickson).

Heti alusta lähtien voi huomata, että Everything, Everything on suunnattu lähinnä vain teinitytöille, jotka haaveilevat rakkaudesta ja omista unelmien prinsseistään, sekä haluavat päästä tirauttamaan muutamat itkut, sillä niitähän tällainen tarina varmasti saa aikaan. Ainoat pojat yleisössä ovat näiden teinityttöjen poikaystäviä, epätoivoisia sieluja, jotka toivovat itse saavansa jotain myöhemmin, kunhan ovat tämän puolentoista tunnin keston ajan toimineet olkapäinä, jota vasten itkeä. Onneksi elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää nyyhkyilyä, vaan vaikeasta sairaudesta on saatu aikaan jokseenkin iloa ja riemua täynnä oleva elokuva. Paikoitellen hymy pääsee leviämään jopa katsojan huulille, mutta mitään ihmeellistä ei kuitenkaan ole luvassa. Useista kohdista on pyritty tekemään mahdollisimman ihanat, jotta katsojat pääsisivät mahdollisimman moneen otteeseen liikuttumaan onnesta. Valitettavasti monet nämä "ihanat" kohdat ovat äärimmäisen siirappisia, jolloin katsoja lähinnä tuijottaa kiusallisena ruutua. Näissä kohdissa ne poikaystävät sitten miettivät, että ei kai heidän suhteensa ole yhtä yliampuvan söpöstelyä, kun taas teinitytöt mulkaisevat poikaystäviään ja miettivät, miten tuollaisen vätyksen saisi tekemään jotain todella romanttista ja suloista? Turha siis enää odottaa mitään ennen nukkumaanmenoa.

Onneksi kiusallisuudesta voi löytää hyviäkin puolia. Kun Maddy ja Olly tapaavat vihdoin ensimmäisen kerran, on kiusallinen ilmapiiri onnistuneesti luotu. Vaikka olisi kuinka viestitellyt etukäteen, on se silti jännittävää yhtäkkiä olla ihastuksensa kanssa kahdestaan samassa huoneessa. Tämä oli kaikkein paras kohtaus koko elokuvassa, sillä siinä Nick Robinsonin vaivalloinen näytteleminen tai kehnot repliikit eivät haitanneet, vaan sopivat täysin tilanteeseen. Valitettavasti muuten leffa lässähtelee vähän väliä, eikä sitä paikoitellen edes jaksaisi katsoa. Everything, Everything tuntuu paljon pidemmältä kuin oikeasti onkaan. Siirappiset parisuhteet ovat ihan okei, jos kuuluu siihen suhteeseen, mutta kun siirappisuutta tunkee muiden naamalle, kiinnostus katoaa nopeasti. Elokuva ei myöskään yllätä katsojaansa (yhtä kohtaa lukuunottamatta) ja monet kohdat tuntuvat ryöstetyiltä muualta paremmista leffoista. Lopputuloksena on äärimmäisen keskinkertainen rakkaustarina, joka uppoaa ehkä täysillä kohdeyleisöönsä, mutta jättää kaikki muut kylmäksi.

Elokuvan on ohjannut Stella Meghie, joka on aiemmin ohjannut vain kirjoittamansa komedian Jean of the Jonesesin (2016). Meghien kokemattomuuden huomaa välillä, mutta leffan suurimmat ongelmat eivät synny hänestä, vaan J. Mills Goodloen käsikirjoituksesta, jonka repliikit ovat pääasiassa käsittämättömän huonoja. Useat lauseet tuntuvat todella epäluonnollisilta sanottuina ääneen ja lisäävät katsojan kiusallista tunnetta yleisössä. Kuvaus on sentään sujuvaa ja leikkaus toimii suurimmaksi osaksi. Visuaalisina tehosteina leffassa nähdään lähinnä Maddyn ja Ollyn lähettämiä tekstiviestejä, jotka ilmestyvät ruudulle. Valitettavasti niitä on usein äärimmäisen hankala seurata, kun tekstarit ovat ruudulla sekä suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi, minkä lisäksi hahmot puhuvat päälle, jolloin pitäisi vielä kuunnella tai lukea toiset tekstitykset ruudun alareunasta. Yhdessä kohtaa on myös yritetty kikkailla ajatustekstien kanssa, jotka ilmestyvät teksteinä ruutuun tavallisten tekstitysten alle. Näitä on kaikkein hankalinta seurata, eikä itselläni ollut lähes mitään käsitystä, mitkä ovat kenenkin ajatukset. Musiikkina kuullaan usein Ludwig Göranssonin pirteää kitaranäppäilyä, joka toimii, mutta joka käy myös jossain kohtaa hieman tylsäksi, kun sitä kuullaan samanlaisena yhä uudestaan.

Yhteenveto: Everything, Everythingin katsoo kerran, mutta se tuntuu jotenkin liian nähdyltä. Maddyn sairaus on mielenkiintoinen, mutta se tuntuu kummasti jäävän taka-alalle, vaikka hahmo mainitseekin siitä vähän väliä. Nuorten rakkaustarina ei ole kovin kummoinen ja se on lähinnä häiritsevän siirappinen. Amandla Stenberg on pääosassa toimiva, mutta Nick Robinson vetää heikon suorituksen. Kaksikolle kirjoitetut repliikit ovat usein kuraa ja heidän kemiansa toimii lähinnä vain yhdessä kohtauksessa. Puolentoista tunnin elokuvaksi Everything, Everything tuntuu hieman pitkäveteiseltä. Onneksi leffa ei sentään ole niin nyyhkyilyä kuin olisi voinut odottaa ja siitä löytyy iloisuutta. Tekstivisuaalisuuksia ei ole mietitty loppuun asti ja niitä on usein hankala seurata. Everything, Everything on suunnattu juurikin rakkautta ja itkuleffoja kaipaaville teinitytöille, eikä tätä voi muille suositellakaan. Kohdeyleisö antaa varmasti korkeamman arvosanan, mutta omasta mielestäni lopputulos on heikko.

Kirjoittanut: Joonatan, 20.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Everything, Everything, 2017, Alloy Entertainment, Itaca Films, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: The 5th Wave / 5. aalto (2016)

THE 5TH WAVE (2016)

5. AALTO

Ohjaus: J Blakeson
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Nick Robinson, Alex Roe, Zackary Arthur, Maika Monroe, Liev Schreiber ja Ron Livingston
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Rick Yanceyn samannimiseen kirjaan (2013) perustuva elokuva The 5th Wave, eli suomalaisittain 5. aalto, jäi minulta välistä, kun se ilmestyi alkuvuodesta elokuvateattereihin. En lue kirjoja nykyään lähes ollenkaan, mutta koska aihe kiinnosti minua paljon, en jaksanut odottaa, että elokuva tulisi vuokralle, vaan ostin "The 5th Waven" kirjana ja luin sen noin viikossa alusta loppuun. Ostin myös kirjan jatko-osat "The Infinite Sea" (2014) ja "The Last Star" (2016), mutta lukuinnostukseni ei kantanut siihen asti, että olisin lukenut myös ne. Pidin kirjasta, joten odotin näkeväni elokuvan ja kun viimein koitui mahdollisuus vuokrata se, kävin visiitillä Makuunissa. Hieman jännitti, mitä olisi tulossa, sillä useissa paikoissa oltiin haukuttu elokuvaa...

Perheensä menettänyt Cassie Sullivan yrittää selviytyä yksin avaruusolioiden hyökkäyksen aikana. Samaan aikaan armeija kouluttaa nuorista sotilaita viimeistä taistelua varten.

Cassie Sullivanina nähdään Chloë Grace Moretz, joka vakuutti minut taidoillaan jo, kun näin Kick-Assin (2010) ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten. Uskon todella siihen, että Moretz voi nousta näyttelijänä vielä korkealle, kunhan vain pääsisi "isompiin" elokuviin. Innostuin siis, kun kuulin vuoden alussa, että hän esittäisi pääosaa avaruusolioelokuvassa. Tässä hän suoriutuu oivasti roolistaan. Moretz osaa olla yllättävän vakuuttava rynnäkkökiväärin tai pistoolin kanssa ruudulla. Cassie muuttuu elokuvan aikana rohkeammaksi ja hahmon kehityksessä nähdään ihan hyvä kaari. Pakko hehkuttaa, että kun laitoin kuvan vuokraamastani The 5th Wave -DVD:stä Instagramiin, niin Chloë Grace Moretz henkilökohtaisesti tykkäsi kuvastani!
     Cassiella on pikkuveli Sam, jota näyttelee Zackary Arthur. Sam on yllättävän pienessä roolissa, eikä häntä nähdä kovin paljoa elokuvan aikana. Tämä on Arthurin ensimmäinen näyttelytyö teatterilevityksen saaneessa elokuvassa ja suoriutuu osastaan hyvin. Cassien ja Samin vanhempina nähdään Oliver-isä (Ron Livingston) ja Lisa-äiti (Maggie Siff), joista jälkimmäinen ei tee elokuvassa oikeastaan mitään.
     Jurassic Worldista (2015) tuttu Nick Robinson esittää Ben Parishia, joka on Cassien entinen ihastus. Hahmo on joskus ollut jonkin sortin hurmuri, mutta avaruusolioiden, eli "muiden" hyökätessä, hän on muuttunut synkemmäksi. Robinson on aika keskinkertainen näyttelijä, eikä hänen suorituksensa ole erityisen ihmeellinen. Kovin paljoa ei Benille luoda hahmokaarta elokuvan aikana. Hän toimii armeijan nuorien sotilaiden yhdessä joukossa, kuten toimii myös Maika Monroen esittämä Ringer, joka on paikoitellen hieman ärsyttävä. Ringer on "feminismi kunniaan" -kaltainen sotilastyyppi, joka pistää joukon poikia ojennukseen pelkästään katsomalla heitä pahasti.
     Cassie tapaa Evan Walker -nimisen miehen, jota esittää Alex Roe, joka oli minulle entuudestaan tuntematon naama. Katsojana ei kovin hyvin saa kiinni Evanin hahmosta, jos ei ole lukenut kirjaa. Hahmon pitäisi olla hieman salaperäinen, mutta se ei tule esille erityisen toimivasti. Roen suorituskaan ei ole kovin hyvä.
     Liev Schreiber nähdään eversti Voschina, jolla haetaan tarinan pahishahmoa, mutta siinä ei olla onnistuttu. Schreiber tuntuu yrittävän jotain, mutta yritys ei johda oikein mihinkään. Ihan viihdyttävän puheen hän sentään pitää elokuvassa.

Eräänä päivänä maapalloa saapuu kiertämään suuri avaruusalus. Jossain kohtaa "muiksi" kutsutut olennot aloittavat hyökkäyksensä aaltojen kaltaisesti. Ensimmäisenä isketään EMP-pulssilla sähkölaitteet pimeiksi, sitten peitetään tulvilla kaupungit, jonka jälkeen tapetaan suuri osa ihmisistä influenssalla ja neljäntenä "muut" soluttautuvat ihmisiksi. Viides aalto jääköön mysteeriksi. Jostain syystä Cassie, Sam ja Oliver onnistuvat selviytymään aaltojen läpi ja kuuluvat viimeisten elossa olevien ihmisten joukkoon. He asuvat leirintäalueella, jonne armeijan väki saapuu hakemaan lapsia. Lapset viedään Wright-Pattersonin sotilastukikohtaan, jonka jälkeen aikuiset tapetaan. Cassie pääsee pakoon ja aikoo pelastaa pikkuveljensä, vaikka henki menisi.

Tuolla lailla kerrottuna elokuva vaikuttaa oikein mainiolta. Alussa näytetään hieman maailmanlopun meininkejä, jonka jälkeen kerrotaan, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle. Selostusosuus toimii vielä sujuvasti ja mietin, että miksi tätä on haukuttu, sillä hyvinhän tämä etenee. Sitten minulle selvisi miksi. Elokuvan tempo muuttuu erittäin nopeaksi ja siinä on vaikea pysyä mukana. Koska olin lukenut kirjan, huomasin, että useita juttuja puuttui ja etenkin Benin ja Samin koulutus, sekä heidän ystävyys oli typistetty lähes olemattomiin. Tekijät ovat selkeästi halunneet keskittyä vain Cassien tarinaan ja kaikki muu on vain pienenä sivujuttuna mukana. Elokuvassa ei kertaakaan tungeta katsojan naamaan sitä faktaa, että tässä nyt muksut käyttävät aseita ja lapsia koulutetaan tappajiksi, millä olisi hienosti saanut katsojan pysähtymään ja ajattelemaan, miten rankka maailma on kyseessä. Ainoastaan Cassien hahmo on saatu toimimaan ja muut ovat mukana vain, koska ovat kirjassakin. Ensimmäinen osa, eli esittely toimii hyvin, mutta toinen osa on tehty hätiköiden, jotta päästäisiin kolmanteen osaan, eli lopputaisteluun. Taisteluosuudetkaan eivät ole kovin erikoisia ja koska elokuvan pitää olla nuorisoystävällinen, ampumiskohtia on leikattu siten, ettei mitään raakaa varmasti nähdä. Hieman verta käväisee ruudulla, mutta todella minimalistisesti. Jossain kohtaa sitä sitten tajuaakin jo katsovansa lopputekstejä ja ensimmäinen ajatus on: "Tässäkö tämä nyt oli?"

En tiedä, missä on vika; käsikirjoituksessa vai leikkauksessa? Eikö kirjailija Rick Yancey uskaltanut puuttua siihen, millainen pintaraapaisu hänen kirjastaan väännettiin elokuvaksi? Tulivatko studiopomot pakottamaan, että käsikirjoitus pitäisi tiivistää, jotta elokuva mahtuisi alle kahteen tuntiin? Vai karsittiinko leikkauspöydällä julmasti useaita tärkeitä kohtia pois? Joka tapauksessa jossain kohtaa on tehty virheitä ja ne ovat johtaneet epätasaiseen ja sotkuiseen lopputulokseen. Ohjauksesta vastaa J Blakeson, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, The Disappearance of Alice Creed (2009). Veikkaisin, ettei Blakesonilla ole kovin paljon ollut varaa sanoa, millainen elokuvasta loppujen lopuksi tulisi ja hän on vain hoitanut näyttelijäohjauksen ja saanut palkkansa. Kuvaus on sentään onnistunutta ja visuaaliset tehosteet ihan hienoja, mutteivät parhaasta päästä. Lavasteet ovat tyylikkäästi toteutettuja. Äänimaailmalla on tuotu hyvin lisäystä tunnelmaan, mutta Henry Jackmanin musiikki ei jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: The 5th Wave alkaa toimivasti, mutta kiirehtii sitten ihan liian nopeasti loppuratkaisuun. Hahmoihin ei pääse kunnolla käsiksi ja tunnelma kaahailee sinne sun tänne. Elokuva ei yhtään käsittele sitä faktaa, että lapset käsittelevät aseita, vaan pitää sitä perusjuttuna. Onnistuneinta on Chloë Grace Moretzin roolityö, mutta se menee täysin hukkaan heikossa elokuvassa. Muiden roolisuoritukset eivät ole kovin hyviä. Visuaaliset tehosteet ovat ihan kivoja, mutta nykypäivänä voisi odottaa isolta elokuvalta enemmän. Tässä on selkeästi yritetty tehdä uutta The Hunger Gamesia (2012), eli tarinaa dystopisesta tulevaisuudesta teinien näkökulmasta, joka alkaa olla hieman vanhentunut tarina tänä päivänä. Tavallaan toivon, että elokuva saisi jatkoa, jotta tarina saataisiin päätökseen, mutta toisaalta taas voisi olla parempi unohtaa koko The 5th Wave ja keskittyä johonkin toiseen vastaavaan sarjaan, kuten The Maze Runneriin (2014-), joka ei tosin sekään ole hirveästi vakuuttanut. Jos leffa kiinnostaa, niin voihan sen vilkaista, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The 5th Wave, 2016, Columbia Pictures, LStar Capital, Material Pictures, GK Films

Arvostelu: Jurassic World (2015)

JURASSIC WORLD (2015)

Ohjaus: Colin Trevorrow
Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Vincent D'onofrio, Ty Simpkins, Nick Robinson, Omar Sy, BD Wong ja Irrfan Khan
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Parikymmentä vuotta on kulunut Jurassic Parkin tapahtumista ja katastrofaalisten epäonnistumisien jälkeen pidetään yhä hyvänä ideana puistoa, joka on täynnä ihmissyöjiä. Jurassic World on jo sarjan neljäs osa, mutta vasta nyt puisto on saatu auki ihmisille vierailtavaksi. Puisto saatiin niin hyvin auki ihmisille, että se on tällä hetkellä yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä elokuvista. Minä kävin tietenkin ensi-illassa katsomassa Jurassic Worldin - se oli kesän 2015 eniten odottamani elokuva, mutta oliko se odottamisen arvoinen?

On tosiaan kulunut yli kaksikymmentä vuotta Jurassic Parkista - puisto on saatu auki ja se kulkee hieman isomman mittakaavan nimellä. Ihmiset ovat kuitenkin kyllästyneitä näkemään samoja vanhoja dinoja (en kyllä tiedä mitkä ihmiset, sillä saarella olijat näyttivät olevan vaikuttuneita), joten tiedemiesten on täytynyt luoda kokonaan uudenlainen hybridi, joka kulkee nimellä Indominus Rex. Tietenkään asiat eivät mene niin kuin toivoisi, vaan Indominus Rex pääsee vapaaksi ja ihmiset kelpaavat sille oikein hyvin välipalaksi.

Elokuvan pääosassa on Chris Prattin esittämä velociraptorkouluttaja Owen Grady. Pratt on aika uusi naama Hollywoodissa ja on parhaiten tunnettu Jurassic Worldia ennen elokuvasta Guardians of the Galaxy. Prattissa itsessään ja hänen hahmossaan on jotain sympaattista ja jotain coolia, mitkä tekevät hänestä helposti tykättävän.
     Owenista alkaa välittämään heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, toisin kuin Bryce Dallas Howardin esittämästä Clairesta, joka aloittaa ärsyttävänä, mutta muuttuu onneksi elokuvan aikana.
     Ty Simpkins ja Nick Robinson vetävät veljesten roolin hyvin ja heidän veljeydestään tulee yhä enemmän tärkeää heidän kohdatessa vaaratilanteita.
     Vincent D'onofrion esittämä Hoskins on pakollinen ihmispahis, jolla on jokseenkin jopa typerältä kuulostava suunnitelma velociraptoreille. Vincent D'onofrio kuitenkin vetää roolin niin hyvin, kuin on vain mahdollista.

Indominus Rex on syy, miksi ihmispahista ei tarvita. Riehuva, ihmisiä ja jopa dinosauruksia tappava olento on karmivaa katseltavaa ja on tehty näyttämään visuaalisesti täydelliseltä, kuten muukin elokuvassa. Lähes kaikki dinosaurukset on tehty digitaalisesti, kuten nykypäivänä voikin odottaa, mutta onneksi digidinot näyttävät todellisilta. Ainakin suurin osa niistä.
Aiempien Jurassic-sarjan elokuvissa velociraptorit on esitetty pelkkinä pahoina, joten on kiinnostavaa nähdä ne ihmisten puolella, vaikka sekään ei tietenkään mene ihan putkeen. Myös edellisistä elokuvista tuttu, vanha kunnon Tyrannosaurus Rex tekee näyttävän paluun. Ainoa paluun tekevä ihmishahmo on BD Wongin esittämä tohtori Henry Wu.

Taustojakin on tehty tietokoneella, mutta sitä ei onneksi huomaa pahemmin katsomatta lisämateriaaleja. Elokuva on erittäin hyvin kuvattu ja ilmakuvat puistolavasteista täynnä ihmisiä näyttävät upeilta. Leikkaus on hyvää, paitsi kun yhtäkkiä siirrytään yöhön, käymättä illassa sen kummemmin. Michael Giacchinon musiikki on erittäin toimivaa ja uusien sävellysten lisäksi elokuvassa kuullaan tuttuja vivahteita aiempien elokuvien musiikeista, kuten loistava alkuperäisen Jurassic Parkin teema.

Colin Trevorrow saattaa olla täysin tuntematon nimi, eikä ihme, sillä herra ei ole montaa ohjaustyötä tehnyt ennen Jurassic Worldia. Onneksi Trevorrow hoitaa ison luokan elokuvan tekemisen tyylillä ja jatkaa hienosti Steven Spielbergin jalanjäljissä (joka toimi Jurassic Worldin tuottajana). Valitettavasti Trevorrow on sanonut, ettei aio ohjata elokuvan jatko-osaa.

Vaikka haluaisin nähdä Jurassic Worldille jatkoa, niin totuus on, että jossain kohtaa alkaa olla jo naurettavaa taas yhden uuden teemapuiston näkeminen. Yhdessä vaiheessa oli suunnittelemana, että tässä elokuvassa olisi ihmisen ja dinosauruksen risteytyksiä... onneksi se ei tapahtunut ja toivottavasti ei tapahdu seuraavissakaan.

Vielä muutamia omia mietteitä Jurassic Worldista:
- Viittaukset Jurassic Parkiin toimivat erinomaisesti. Vanhassa vierailijakeskuksessa käynti, Ian Malcolmin kirjoittama kirja ja työntekijällä nostalgiasyistä päällä oleva Jurassic Park -paita tuntuvat kunnianosoituksilta sarjan aloittanutta elokuvaa kohtaan.
- Nykypäivänä tämän kaltaiset Hollywood-pätkät joudutaan tekemään hieman liian lapsiystävällisiksi, joten minusta oli hienoa nähdä dinosauruksia syömässä ihmisiä ja veren roiskumista ilman, että sitä kummemmin sensuroitaisiin. Vanhemmille huomio - verta ei ole kuitenkaan siinä määrin, ettei hieman alle 12-vuotiaskin sen näkemistä kestäisi.
- Lapsiystävällisyydestä puheen ollen - yksi suloisimmista asioista elokuvassa on vauvadinoaitaus, jossa perheen pienimmät pääsevät silittämään ja ratsastamaan pikkudinosauruksilla.
- Elokuvassa on kohta, jossa sotilaita lentää helikopterilla kohti saarta ja heidän vieressään lentää lentolisko. Yksi sotilaista ampuu liskon ja sitten sotilaat hymyilevät toisilleen. Ei kovin tarpeellinen kohta, mutta mielestäni huvittava.
- Puiston valvomohuoneessa olevat hahmot ovat kiva lisäys elokuvaan.
- Vanhemmalla veljeksistä, Zachilla, on tyttöystävä, mutta silti läpi elokuvan hän katselee muita tyttöjä. Siihen hänen pikkuveljensä Gray osuvasti huomauttaa: "Mitä ajattelit saavuttaa, jos vain tuijotat heitä?" Zach ei siis selkeästi ole kaikkein parasta poikaystävämateriaalia.
- Owenin ja velociraptorien kohtauksia on jännittävä katsoa, kun ei voi koskaan tietää, mitä lihansyöjäliskot päättävät tehdä.

SPOILER-mietteitä, lue omalla vastuulla, jos et ole nähnyt elokuvaa!
- Onhan se siistiä, että Indominus Rex pystyy olemaan näkymättömissä lämpökameroilta ja soluttautumaan taustaan kuin kameleontti, mutta miksi se tekee kummatkin vain kerran? Kun Owen ja Claire seisovat vesiputouksen huipulla, olin ensimmäistä kertaa katsoessa varma, että Indominus Rex väijyy heidän takanaan, puihin soluttautuneena.
- Miksei tohtori Wu voi kertoa, mistä Indominus Rex on tehty ja miksi hän on yhtäkkiä InGenin puolella?
- Miksi yleisön tarvitsee tietää, että veljesten vanhemmat ovat eroamassa, kun asiaa ei yhden kohtauksen jälkeen mainita uudelleen?
- Hoskinsin idea käyttää velociraptoreita sotatantereella on... noh... aika tyhmä.
- Tyrannosaurus Rexin ja velociraptor Bluen taistelu Indominus Rexiä vastaan on eeppistä katsottavaa!

Internetin ihmeellisessä maailmassa tehtiin vitsiä siitä, että Claire voi juosta korkokengissä pakoon T-Rexiä. Siihen minun on vain sanottava, että onko se muka kaikkein epäuskottavinta elokuvassa, jossa on eläviä dinosauruksia... Sosiaalisessa mediassa tuli myös nähtyä kommentteja, että Chris Prattin pitäisi olla uusi Indiana Jones. Kun katsoin elokuvateatterissa kohtausta, jossa Pratt ajaa moottoripyörällä viidakossa velociraptorien keskellä, niin sama tuli minun mieleeni. Jos Indiana Jones -sarja aloitettaisiin uudestaan, niin Pratt olisi oikea mies kantamaan Indyn hattua.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellistä, kuten arvata saattaa. Valikossa on käytössä Universalin oudot kuvakkeet kielivalikolle, kohtausluettelolle jne, joten niiden pähkäilyyn voi vierähtää hetki. Pohjoismaisessa julkaisussa on tekstitykset suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi, mutta myös englanniksi, espanjaksi, ranskaksi ja muutamalla muullakin kielellä, kuten hindi. Elokuvan voi katsoa myös monin eri kielin dubattuna. Pitäisi varmaan joskus vilkaista pätkiä eri kielillä, kun Blu-ray niitä kerran sisältää.

Lisämateriaalina Blu-rayssa on poistettuja kohtauksia, joista huomaa, miksi ne on otettu pois. Mukana on myös haastattelu, jossa Chris Pratt ja Colin Trevorrow kysyvät toisiltaan asioita koskien Jurassic-sarjaa, ja muutamia making of -pätkiä. Plussana kaiken päälle lyhyt video, jossa Chris Pratt esittelee Innovation Centeriä omaan hauskaan tyyliinsä. Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä.

Yhteenveto: Oudoista jutuista huolimatta, joista puhuin spoiler-kohdassa, Jurassic World on erittäin onnistunut elokuva. Se sai minut nauramaan, jännittämään, innostumaan ja haluamaan lisää. Näyttelijät toimivat yhdessä dinosaurusten kanssa. Hahmot ovat hyviä, eikä elokuvassa ole tylsiä kohtia. Jotkin asiat olisi voinut jättää pois, mutta olisiko elokuva sittenkään saman tuntuinen ilman niitä? Joku voisi kysyä, onko Jurassic World parempi kuin Jurassic Park? Tällä hetkellä voin sanoa, että kun Parkin on katsonut monta kertaa, niin World tuntuu tuoreemmalta ja raikkaammalta. Vuosienhan päästä sen sitten näkee, onko elokuva kestänyt aikaa. Joku voisi olla samaa mieltä kanssani ja joku voisi olla eri mieltä. Minun mielestäni Jurassic World oli 2015 kesän paras elokuva. Se oli, mitä toivoin näkeväni ja vielä enemmän. Jos tykkäät aiemmista sarjan osista, niin älä jätä tätä väliin!

Kirjoittanut: Joonatan, 4.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.hypable.com
Jurassic World, 2015, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Legendary Pictures