Näyttelijät: Camila Morrone, Adam DiMarco, Gus Birney, Jeff Wilbusch, Karla Crome, Jennifer Jason Leigh, Sawyer Fraser, Ted Levine, Zlatko Burić, Josh Hamilton, Logan Miller ja Victoria Pedretti
Genre: kauhu
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 40 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16
Something Very Bad Is Going to Happen on Haley Z. Bostonin luoma kauhuminisarja. Boston sai Netflixin tarttumaan ideaansa kesällä 2024 ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Nyt Something Very Bad Is Going to Happen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja mielenkiintoni heräsi heti jo pahaenteisen ja varsin pitkän nimen takia. Ryhdyinkin katsomaan sarjaa sen julkaisupäivänä.
Rachel ja Nicky valmistautuvat häihinsä Nickyn vanhempien talossa, kun Rachelista alkaa tuntua, että jotain pahaa on tapahtumassa. Hääpäivän lähestyessä ikävät tapahtumat vain lisääntyvät ja Rachel saa tietää järkyttäviä paljastuksia, jotka pistävät suhteen tulevaisuuden vaakalaudalle.
Camila Morrone ja Adam DiMarco näyttelevät nuorta pariskuntaa Rachel Harkinia ja Nicky Cunninghamia, jotka ovat rakastuneet jokin aikaa sitten ja ovat nyt menossa naimisiin. Luvassa on isot juhlat varakkaiden Cunninghamien hienossa talossa, mikä toki jännittää Rachelia, joka ei ole vielä tavannut tulevan aviomiehensä sukua. Pelkät häät eivät kuitenkaan jää ainoaksi jännitettäväksi asiaksi ja nopeasti Rachelille herää tunne, että jotain todella pahaa on tapahtumassa. Morrone on oikein hyvä valinta osaansa, kanavoiden hyvin hahmonsa monipuolisia ja vaikeita tunteita hääpäivän lähestyessä. DiMarcokin ajaa asiansa tavanomaisen tylsänä sulhona, joka ei vaikuta ottavan kihlattunsa huolia tosissaan.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Nickyn vanhemmat Victoria-äiti (Jennifer Jason Leigh) ja Boris-isä (Ted Levine), Nickyn sisko Portia (Gus Birney) ja veli Jules (Jeff Wilbusch), sekä tämän vaimo Nell (Karla Crome) ja heidän poikansa Jude (Sawyer Fraser). Tämä Cunninghamin suku koostuu varsin värikkäistä persoonista ja erityisesti Portia on omituisuudessaan samanaikaisesti sekä jotenkin karmiva, että myös hitusen ärsyttävä. Näyttelijät suoriutuvat tonteistaan passelisti ja noston arvoinen on myös kroatialais-tanskalainen Zlatko Burić, joka esittää pahaenteisiä varoituksia antavaa muukalaista.
Something Very Bad Is Going to Happen jäi mielestäni valitettavan keskinkertaiseksi kauhusarjaksi, joka jätti erityisesti pelottelupuolellaan aika kylmäksi. Vielä avausjakso on toimivan karmiva, pahaenteisen ilmapiirin vain kasvaessa kohtaus kohtaukselta. Jo matka Cunninghamien luokse on epämiellyttävä ja itse suvun kohtaaminen on tehty ahdistavasti. Mutta sitten sarja menettää otettaan jo toisen jakson myötä, siitäkin huolimatta, että mukaan ympätään niin myyttiä hurjasta sarjamurhaajasta ja kaameasta sukukirouksesta, ouija-laudalla leikkimistä sun muuta. Kauhu syntyy loppupeleissä sittenkin psykologisemmasta puolesta, kuten sitoutumiskammosta ja oman vapauden menettämisestä. Tämä puoli jäi kuitenkin mielestäni aika ohkaiseksi.
Kahdeksanjaksoisen minisarjan sijaan Something Very Bad Is Going to Happen olisi kenties voinut toimia paremmin elokuvana, koska päälle kuuden tunnin yhteiskestoon venytettynä niin tunnelmaan kuin harmillisesti myös tarinaan jää paljon löysää. Ei hitaasti rakentuvassa mysteerissä toki itsessään mitään pahaa ole, mutta sarja ei saa pidettyä koukussaan. Kun homman juju käy selväksi, on kieltämättä kiinnostavaa nähdä, miten hommassa lopulta käy. Ja vaikka parin viimeisen jakson varsinainen hääseremonia äityykin aikamoiseksi kaaokseksi eri tavoin, huipennuksen ongelmaksi mielestäni koitui se, että finaali oli ajoittain tahattoman koominen. Epätasaisesta sarjasta löytyy yksittäiset hetkensä, kuten puolivälin tietämiltä löytyvä takaumajakso, mutta kokonaisuus jätti paljon toivomisen varaa.
Toivomisen varaa jätti ehdottomasti myös sarjan visuaalinen toteutus. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset äityvät sopivan verisiksi... siis silloin, kun menosta näkee jotain. Something Very Bad Is Going to Happen on nimittäin valaistu niin kehnosti ja värimääritelty niin turhauttavan harmaaksi, että sarjaa ei voi katsoa muulloin kuin keskellä yötä, verhot visusti ikkunoissa ja valot sammutettuina - ja silloinkin on toisinaan vaikea sanoa, mitä kuvassa tapahtuu. Enkä tiedä, mikä sarjan jälkitöissä on mennyt vikaan, vai onko se vain pakattu suoratoistoon kehnosti, mutta kuva on myös hämmentävän mössöinen. Ja ei, vika ei ole televisiossani, koska muut samaan aikaan Netflixistä katsomani sarjat, kuten Jo Nesbøn kirjoihin perustuva Harry Hole (2026-) näyttivät moitteettomalta. Sentään äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Colin Stetsonin säveltämät musiikit yrittävät parhaansa pitääkseen jännittävää tunnelmaa yllä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Something Very Bad Is Going to Happen, Yhdysvallat, 2026, Netflix, Upside Down Pictures
Pääosissa: Taylor Russell, Logan Miller, Holland Roden, Indya Moore, Thomas Cocquerel, Carlito Olivero, Lucy Newman-Williams ja Deborah Ann Woll
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16
Pakohuonepeleihin perustuva kauhuelokuva Escape Room (2019) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useaan otteeseen. Nyt Escape Room: Tournament of Champions tai kuten se saapui Suomeen nimellä Escape Room: No Way Out on ilmestynyt vihdoin teattereihin. Itse koin ensimmäisen Escape Roomin aika heikkona kauhurainana ja ehdinkin jopa unohtaa koko elokuvan, ennen kuin huomasin jatko-osan olevan tulossa. Toisin kuin yleensä, en käynyt katsomassa Escape Room: No Way Outia lehdistönäytöksessä ennakkoon, vaan vasta noin viikkoa ensi-illan jälkeen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Selviydyttyään hengissä kaameasta pakohuonepelistä, Zoey ja Ben yrittävät keksiä keinon tuhotakseen pelejä järjestävän Minos-yhtiön. Yritys kuitenkin johtaa kaksikon uuteen kauhistuttavaan peliin, jossa he taistelevat hengestään yhdessä muiden aiempien voittajien kanssa.
Taylor Russell ja Logan Miller palaavat rooleihinsa Zoeynä ja Beninä, ensimmäisen elokuvan ainoina selviytyjinä, jotka joutuvat nyt uuteen pakohuonepeliin. Ensimmäisen filmin tapahtumilla on ollut selvä vaikutus kumpaankin. Zoey haluaa vimmaisesti saada Minos-yhtiön vastaamaan teoistaan ja traumatisoitunut Ben pyrkii mahdollisimman hyvin olemaan tämän tukena. Russell ja Miller suoriutuvat ihan sujuvasti rooleistaan, mutta heidän hahmoista ei vieläkään erityisemmin välitä.
Vielä vähemmän katsoja välittää uusista hahmoista, jotka joutuvat Zoeyn ja Benin kanssa peliin. Tällä kertaa kaikki pelaajat, Rachel (Holland Roden), Brianna (Indya Moore), Nate (Thomas Cocquerel) ja Theo (Carlito Olivero) ovat kertaalleen voittaneita, eikä yksikään ole innoissaan, kun he tajuavat Minosin ajaneen heidät uuteen ansaan. Yksikään hahmonelikosta ei herätä katsojan mielenkiintoa tai jaksamista välittää heidän kohtalostaan. Roden, Moore, Cocquerel ja Olivero tekevät parhaansa sillä, mitä heille tarjotaan, mutta se tarjottu ei ole kovin paljoa.
Onkohan Escape Room se seuraava liukuhihnalla tuotettu kauhuelokuvien sarja? Sellainen Sawien (2004-) tai Paranormal Activityjen (2007-) kaltainen tusinasarja, josta ilmestyy kerran vuodessa tai kahdessa uusi osa, joka on enemmän tai vähemmän pelkkää edellisen osan toistoa ilman sen kummempaa yritystä? Käsikirjoitus kopioidaan suoraan edellisestä osasta ja loppuhuipennuskin on vahingossa jäänyt lähes täysin identtiseksi? Tehdään halvalla ja kääritään helposti useammat kymmenet miljoonat dollarit lippuluukuilla? Jos on, niin enpä toisaalta pistä vastaan. Eivät nämä leffat millään tavalla hyviä ole, mutta olen kyllä nähnyt paljon huonompaakin. Ensimmäisen Escape Roomin tavoin myös jatko-osa No Way Out tai Tournament of Champions tai miksi sitä sitten haluaakaan kutsua, on ihan viihdyttävää kertakäyttötuubaa, jota tuskin muistaa enää muutaman päivän jälkeen.
Elokuvasta ja varsinkin sen käsikirjoituksesta löytyy rutkasti ongelmia. Mitäänsanomattomia ja hölmösti toimivia hahmoja, joiden elossa pysyminen on katsojalle yks hailee. Näiden hahmojen käymää yliselittävää dialogia, jossa huudetaan jatkuvasti kaikki mitä ruudulla nähdään, jottei kenellekään jää epäselväksi, että esimerkiksi välkkyviä salamoita täynnä oleva metrovaunu on sähköistetty. Naurettavan yliampuvia juttuja Minos-firman puolelta, jotka hyväksyäkseen katsojan täytyy jättää aivot narikkaan ennen elokuvasaliin saapumista ja sitten venyttää mielikuvitustaan äärirajoille. Tekijät ovat nimittäin venytelleet mielikuvitustaan, sillä jos jotain leffasta voi kehua, niin epäuskottavat pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä luomuksia. Vaikkei erityistä jännitettä elokuvasta löydy, näitä pelejä lukittuu silti seuraamaan. Varsinkin eräs pankkiin sijoittuva peli on mukaansatempaava. Leffaa katsoessaan voi tuumia, selviäisikö näistä pulmista itse elossa? Tuskin, mutta sitä voi silti tunkea suunsa täyteen popcornia ja hymähtää, samaan aikaan kun jonkun epäonnisen hahmon päälle sataa happoa.
Elokuvan ohjaajana toimii edellisenkin osan ohjannut Adam Robitel, joka ei onnistu rakentamaan jännitettä, mutta osaa sentään pitää filminsä tarpeeksi tiiviinä ja napakkana, ettei aika ehdi käydä pitkäksi. Käsikirjoitustiimiä ei paljoa voi muusta kehua kuin pelin eri huoneista, jotka lavastajat ovat toteuttaneet tyylikkäästi. Asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, mutta erikoistehosteista huomaa paikoitellen pienehkön budjetin. Äänimaailma jyskyttää kelvollisesti Brian Tylerin ja John Careyn ylidramaattisia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Escape Room: No Way Out on ensimmäisen elokuvan tavoin heikkoa tusinakauhua, joka sentään viihdyttää kehnouksistaankin huolimatta tarpeeksi sujuvasti aina silloin tällöin. Yhä vain mielikuvituksellisemmiksi ja ennen kaikkea päättömämmiksi käyvät pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hahmot ratkovat paineen alla erilaisia pulmia selvitäkseen. Kenenkään kohtalo ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa. Jännitystä ei löydy ja lähinnä filmi on paikoitellen tahattoman huvittava. Näyttelijät yrittävät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus tarjoaa, mutta teksti on aika kömpelöä - etenkin yliselittelevien repliikkiensä puolelta. Sentään tekijät ovat älynneet tiivistää keston vain vajaaseen puoleentoista tuntiin, eikä aika käy pitkäksi, kun hahmoja riepotellaan vauhdilla vaarasta toiseen. Ei Escape Room: No Way Out hyvä leffa ole, mutta valehtelisin, jos sanon, etten viihtynyt edes hieman sen parissa. Jatko-osasta vihjaillaan vahvasti lopussa ja koska leffa on jo nyt tuottanut teattereissa budjettinsa takaisin yli kolminkertaisesti, on jatkoa aika varmasti tulossa. Kyllähän sen katsoo, milloin ikinä se sitten tuleekaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Escape Room: Tournament of Champions, 2021, Columbia Pictures, Original Film, Shaken Not Stirred, Moonlighting Films
Ohjaus: Adam Robitel Pääosissa: Taylor Russell, Deborah Ann Wolf, Nick Dodani, Jay Ellis, Tyler Labine, Logan Miller ja Yorick van Wageningen Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 16
Escape Room perustuu nimensä mukaisesti escape roomiin, eli pakohuonepeliin, missä pelaajat lukitaan johonkin tilaan ja heidän täytyy ratkoa erilaisia arvoituksia päästäkseen sieltä pois. Ensimmäiset pakohuonepelit luotiin 2000-luvun alussa ja vähitellen niiden suosio on kasvanut, joten ei ole ihme, että joku keksi tehdä niistä elokuvan. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "The Maze", jolloin elokuvan oli tarkoitus sijoittua yksinkertaisesti labyrinttiin, mutta pakohuonepelivillityksen kautta tekijät muokkasivat käsikirjoitusta, uskoen sen parantavan filmin myyntiä. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Escape Room sai maailmanensi-iltansa tammikuun ensimmäisellä viikolla. Elokuva sai teatterilevityksen monissa maissa, muttei Suomessa, mitä ihmettelin, sillä ajattelin leffan herättävän paljon kiinnostusta täälläkin. Filmi onkin vasta nyt saapunut tänne suoraan vuokrattavaksi ja myytäväksi, ja kun huomasin Escape Roomin löytyvän Blockbusterista, katsoin sen lähes välittömästi ystäväni kanssa.
Kuusi ihmistä saavat kutsun pakohuonepeliin, missä heidän täytyy etsiä vihjeitä ja ratkoa mysteereitä voittaakseen. Pian käy kuitenkin selville, että jos tässä pelissä häviää, ei pois pääse elävänä.
Kuten arvata saattaa, kun kyseessä on teineille suunnattu kauhujännäri, eivät hahmot ole kovinkaan kummoisia. Pakohuonepeliin päätyvät kuusi henkilöä ovat hieman hermostunut mutta reipas Amanda (Deborah Ann Wolf), nopeasti arvoituksiin turhautuva Ben (Logan Miller), hänen vastakohtansa eli pakohuonepelistä innostuva Danny (Nik Dodani), tympeä bisnesmies Jason (Jay Ellis), selvästi muita vanhempi Mike (Tyler Labine), sekä hiljainen Zoey (Taylor Russell). Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, vaikka heille yritetäänkin luoda taustoja kömpelöiden takaumien kautta, eivätkä he ole edes kovin pidettäviä. Pääasiassa kaikki kohtelevat toisiaan kehnosti ja ongelmien syntyessä huutaminen vasta alkaakin. Näyttelijät hoitavat hommansa tarpeeksi hyvin, mutta hekin ovat tainneet tietää, etteivät katsojat tule kiinnostumaan heidän hahmojensa kohtaloista.
En todellakaan odottanut paljoa Escape Roomilta, kun aloin katsomaan sitä. Olin lukenut monien kommentteja, että kyseessä olisi yksi vuoden huonoimmista leffoista, joten odotukseni olivat todella alhaiset. Tämä johtikin hämmästyksekseni siihen, että olin jokseenkin positiivisesti yllättynyt elokuvan tasosta. Ei tämä siis hyvä filmi ole, mutta pelkäsin tämän olevan paljon huonompi. Jos ei lasketa mukaan sitä, etten välittänyt hahmoista lainkaan (itse asiassa kun peli alkoi, teimme kaverini kanssa listan, missä järjestyksessä arvelimme hahmojen kohtaavan traagisen loppunsa ja yhtä hahmoa lukuunottamatta arvasimme oikein), elokuva onnistui nappaamaan napakasti mukaansa ja piti mukanaan lähestulkoon loppuun saakka. Peliin päästään hyvin nopeasti ja itseäni kiehtoivat suuresti tekijöiden keksimät pakohuoneet ja kuinka ne monimutkistuivat pelin edetessä. Samalla herää tietty mysteeri siitä, kuka tai mikä on päättänyt järjestää sellaisen pelin, missä häviäjiä odottaa kuolema?
Joku saattaa tässä kohtaa pohtia, että Escape Roomhan kuulostaa Kuution (Cube - 1997) ja Sawin (2004) sekoitukselta ja sitähän se oikeastaan onkin. Kyseessä on kuitenkin harmillisesti lähes veretön filmi, missä häviäjien kohtalot näytetään oudon esiteiniystävällisesti. Elokuvan K-16 -ikäraja saattaa aiheuttaa aikuiskatsojissa ihmetystä, sillä pääasiassa tämä on tehty juurikin yläasteen aloittaville nuorille. Kuution ahdistavasta ilmapiiristä ei ole tietoakaan, eikä yksikään ansa ole yhtä rankka kuin Saweissa. Vaikka pidin pakohuonepelin nokkelista huoneista ja tarina piti sujuvasti mukanaan, olin pettynyt siihen, ettei Escape Room tarjonnut lainkaan kauhua tai edes pientä jännitystä. Lisäksi kun olin positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva onkin parempi kuin luulin, olin loppupäässä äärimmäisen pettynyt, kun paljastuu, mistä hommassa on kyse. Mitään paljastamatta sanon vain, että lopun ratkaisut ovat laiskoja ja todella antiklimaattisia. Ja sen sijaan, että filmi veisi "kauhukertomuksensa" päätökseen, alkaa se tietty vihjailemaan jatko-osasta. Valitettavasti se jatko, mitä tämä pohjustaa, ei kiinnosta minua tippaakaan.
Elokuvan on ohjannut Adam Robitel, joka onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa yllä, mutta joka ei saa luotua kummoista tunnelmaa mukaan. Robitel hoitaa hommansa osittain sujuvasti, muttei lopulta häikäise visiollaan. Käsikirjoituksen työstäneet Bragi F. Schut ja Maria Melnik eivät jaksaneet panostaa hahmoihin, mutta ovat sentään keksineet nokkelia ansahuoneita. Loppua he eivät kuitenkaan osanneet kirjoittaa. Escape Room on oivallisesti kuvattu ja leikkaus on sujuvaa. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä eri huoneiden kanssa, mutta digiefektit ovat paikoitellen liiankin kömpelöt. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, mutta Brian Tylerin ja John Careyn säveltämät musiikitkaan eivät onnistu luomaan tunnelmaa.
Yhteenveto:Escape Room on kahden ensimmäisen näytöksensä ajan menevä ja mielenkiintoinen jännäri (ilman tosin sitä jännitystä), joka kuitenkin lässähtää pahasti loppuhuipennuksessaan. Filmi on kuin kiltti versio Kuutiosta ja Sawista, mikä jättää varmasti monet katsojat pettyneiksi lopputuloksesta. Pakohuonepelin huoneet ovat kiehtovia ja paikoitellen jopa kekseliäitä, mutta silti tuntuu vahvasti siltä, ettei leffa millään saavuta potentiaaliaan. Kauhua elokuva ei onnistu tarjoamaan, eikä tylsien hahmojen puolesta jaksa jännittää. Näyttelijät hoitavat hommansa tarpeeksi kelvollisesti, mutta selvää alisuorittamista on havaittavissa. Kaikesta huolimatta leffa pitää ihan kivasti mielenkiinnon yllä. Escape Room sopii parhaiten yläasteen aloittaneille esiteineille, jotka ovat vielä liian nuoria Kuution klaustrofobiseen tunnelmaan ja Sawin raakoihin ansoihin. Jatko-osa on kuulemma jo suunnitteilla, mutta tämän filmin pohjustama jatko ei ainakaan omaan korvaan kuulosta kovin houkuttelevalta...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Escape Room, 2019, Original Film
Ohjaus: Greg Berlanti Pääosissa: Nick Robinson, Katherine Langford, Alexandra Shipp, Jorge Lendeborg Jr., Jennifer Garner, Josh Duhamel, Logan Miller, Tony Hale, Natasha Rothwell, Talitha Bateman ja Keiynan Lonsdale, Genre: romantiikka, komedia, draama Kesto: 1 tunti 49 minuuttia Ikäraja: S
Love, Simon, eli suomalaisittain Minä, Simonperustuu Becky Albertallin kirjaan "Simon vs. the Homo Sapiens Agenda" vuodelta 2015. Jo samana vuonna Fox 2000 osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se sai ensi-iltansa Australiassa tämän vuoden helmikuussa. Sen jälkeen sitä on esitetty useissa eri maissa, mutta Suomeen Minä, Simon päätyy vasta nyt keväällä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Aiheensa puolesta se vaikutti jollain tapaa ennennäkemättömältä, joten ajattelin, että tämä voisi olla sellainen teos, joka luo uutta suuntaa ja josta puhuttaisiin vielä vuosia. Olin kuullut elokuvasta pari arviota ja ne olivat ylistäviä, joten menin positiivisin mielin katsomaan Minä, Simonin. Simon Spier ei ole koskaan paljastanut kenellekään olevansa homo. Kuitenkin kun hän tapaa internetissä henkilön, joka on samassa tilanteessa kuin hän, Simonin elämä alkaa kokea suurta muutosta.
Etukäteen ajattelin, että elokuvan suuri kompastuskivi olisi sen päätähti Nick Robinson, joka on tuttu mm. Jurassic Worldista (2015) ja Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017). Kummassakaan niistä hän ei ollut kovin hyvä, joten pelkäsin tämän leffan epäonnistuvan hänen takiaan. Robinson onnistuu kuitenkin yllättämään iloisesti ja näyttää osaavansa. Parissa kohtaa hänen tuttu eloton ilmeensä nousee esille, mutta pääasiassa hän on erittäin uskottava ja toimiva roolissaan Simonina. Robinson tuo taidokkaasti esille, kuinka Simon suhtautuu eri päivinä hieman eri tavalla homouteensa ja hänestä näkee, kuinka hahmo miettii, miten hän toisi asian esille. Simon on kiinnostava hahmo alusta alkaen ja leffan aikana hänestä oppii todella välittämään, jolloin ikävämmät hetket tuntuvat katsojasta raskailta ja onnellisemmat hetket saavat katsojan iloiseksi Simonin puolesta. Simonin perheeseen kuuluvat Emily-äiti (Jennifer Garner), Jack-isä (Josh Duhamel) ja Nora-sisko (Talitha Bateman), joka on hulluna kokkaamiseen. Välillä perhe nousee kunnolla esille ja välillä se jää täysin taustalle. Aluksi Simonin perhe tuntuu hieman liiankin upealta ja täydelliseltä, kun hänen vanhempansa ovat satumaisen onnellisesti yhdessä ja he asuvat suuressa talossa, josta suuri osa suomalaisista voi vain unelmoida. Onneksi mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän Garner ja Duhamel pääsevät näyttämään erilaisia puolia hahmoistaan. Duhamel on erittäin hyvä valinta hupsuilevaksi isäksi ja jopa Garner onnistuu yllättävän hyvin roolissaan. Simonin ystäviä koulussa ovat hänen paras ystävänsä koskaan Leah (Katherine Langford), Nick (Jorge Lendeborg Jr.) ja uusi tulokas Abby (Alexandra Shipp). Langford osoitti taitonsa Netflixin 13 Reasons Why -sarjassa, jolloin aloin odottamaan, mitä hän tekisi seuraavaksi. Harmillisesti tässä hän ei pääse lähes koskaan kunnolla esille. Myös Lendeborg Jr:lle tuntuu välillä käyvän samoin, mutta Shipp saa omaan rooliinsa näkyvyyttä ja eloa. Mielestäni suurin ongelma elokuvassa on kaksi sen hahmoa, jotka ovat eri tavoin erittäin ärsyttäviä: Tony Halen näyttelemä vararehtori ja Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo Martin. Hale näyttelee pahasti yli, yrittäessään esittää liiankin innokasta vararehtoria, joka yrittää puhua kuten nuoret ja heittää koulun käytävillä jonkinlaisia viisauksia. Hahmosta on tehty todella rasittava, eikä hän tunnu kuuluvan mukaan leffaan. Paljon parempi opettajahahmo on Natasha Rothwellin esittämä neiti Albright, joka on oikeasti hauska kaikessa tympeydessään. Martin on myös hieman ylinäytellyn energinen. Hahmo ei ole mitä fiksuimmasta päästä, minkä lisäksi hän kohtelee Simonia hyvin ilkeästi. Hänestä on siis vaikea pitää, vaikka leffa välillä yrittääkin saada katsojan välittämään hänestä.
Olen täysin varma, että Minä, Simon tulee olemaan monille ihmisille yksi merkittävimmistä ja tärkeimmistä elokuvista tänä vuonna - tai ehkä koskaan. Vuosien varrella homoja on nähty filmeissä usein karikatyyrimäisinä ja stereotyyppisinä hahmoina, mikä on vain vahvistanut useiden mielikuvaa heistä. 2000-luvun aikana tilanne on kuitenkin alkanut muuttua ja homohahmoja on kirjoitettu päähenkilöiksi. Tämä on tosin tuntunut tapahtuvan vain taiteellisissa draamaelokuvissa, kuten Brokeback Mountain (2005), Moonlight(2016) ja Call Me by Your Name (2017). Niistä jokainen on kyllä voittanut palkintoja, mutta ne ovat menneet valtavirralta ohi, koska ne ovat liian taiteellisia teoksia. Ne myös tuntuvat paikoitellen siltä, että ne ovat homoista kertovia elokuvia heteroille, jotta heterot ymmärtäisivät, etteivät homot olekaan sellaisia naisellisia juoruajia, millaisina heidät usein kuvataan. Minä, Simon on eri juttu. Tämä tulee olemaan elokuvakulttuuria mullistava teos. Kyseessä on ensimmäinen valtavirran teinielokuva, mikä käsittelee homoutta. Tällaisten filmien tekoa on aiemmin pelätty Hollywoodissa, mutta tämä elokuva tulee muuttamaan suunnan ja puhaltamaan uutta tuulta. Vaikka kolme mainitsemaani draamateosta ovatkin useille tärkeitä, ei esimerkiksi moni suomalainen homonuori voi täysin samaistua niihin. Minä, Simon on sellainen elokuva, jonka moni homonuori haluaa nähdä ja johon he voivat samaistua täysin, ja jonka moni aikuinen homo toivoisi nähneensä jo nuorena. Se ei kuitenkaan vielä täysin kerro elokuvan laadusta, että se on jotain uutta. Joku toinen tekijä olisi saattanut tehdä tällaisen leffan, mutta paljon huonompana. Onkin siis suuri ilo todeta, että Minä, Simon on aidosti oikeasti erittäin hyvä elokuva. Vaikka minulla oli joitain ongelmia sen kanssa, pidin siitä enemmän kuin olin koskaan ajatellut pitäväni. Nick Robinsonin lisäksi pelkäsin leffan kompastuvan siihen tosiasiaan, että homoja tai heteroita, tunnelmallisesti ja juonellisesti samanlaisia teiniromanssiteoksia on nähty vuosien varrella usein, eivätkä ne ole yleensä erityisen laadukkaita. Olinkin hyvin huojentunut, että vaikka tästä löytyy tuttuja kliseitä ja monista muista elokuvista varastettuja kohtauksia, se on näytelty ja ennen kaikkea ohjattu ja käsikirjoitettu niin taidokkaasti, että kliseistä ei oikeastaan välitä, eikä alkupään hieman yliampuvan positiivinen ilmapiiri häiritse. Elokuvan rakkaustarina on itse asiassa kirjoitettu niinkin taidokkaasti, että se pitää tiukasti mukanaan, vaikka Simonin netti-ihastuksen henkilöllisyyden arvaisikin jo alkupäässä. On loistoratkaisu, että aina kun Simon epäilee uutta henkilöä mystiseksi kirjekaverikseen, katsojana pääsee näkemään Simonin haaveilua, kun hän kuvittelee kyseisen henkilön kirjoittavan hänelle viestejä. Vaikka arvasin oikein, kuka linjojen päästä lopulta löytyy, huomasin jännittäväni loppuun saakka ja on pakko sanoa, että loppuhuipennuksen tunnelma oli saatu aivan mahtavaksi. Tunnustan: melkein itkin! Ja jos leffa voi saada minussa niin voimakkaan tunnereaktion aikaiseksi, tietää se heti lisäpistettä. Ja niitä koskettavia hetkiä on muuten monta, joten herkimmät ottakaa paperia mukaan kyyneleiden pyyhkimistä varten!
Elokuvan on ohjannut Greg Berlanti, joka on itse homo. Uskonkin, että kyseessä on ollut unelmaprojekti hänelle, sillä niin paljon hän on tuonut mukaan omaa rakkauttaan tarinaa kohtaan. Mielestäni on täydellistä, että ohjaajana toimii homo, sillä siten hahmot ja tunnelma on saatu juuri oikeaksi. Ihan huippuhetki onkin, kun Simon kuvittelee, millaista olisi olla avoimesti homo ja hän näkee päässään hyvin stereotyyppisesti homon tanssinumeron, mutta mikä saa itseironisen käänteen, kun Simon toteaa lopuksi: "Okei, ei ehkä ihan noin homoa." Isaac Aptaker ja Elizabeth Berger ovat muutenkin kirjoittaneet loistavia repliikkejä ja kiinnostavaa dialogia. He ovat todella päässeet sisälle nuoren ajatusmaailmaan, eivätkä ole kyhänneet aikaiseksi samanlaista teinihömppää, mitä joka vuosi nähdään usean tekeleen verran. Kaksikko on myös saanut oivaa pohdiskelua mukaan, kuten Simonin mietintä siitä, miksi heteroiden ei tarvitse tulla kaapista ulos (mikä johtaa myös upeaan kuvitelmahetkeen). Näiden lisäksiMinä, Simon on taidokkaasti kuvattu, leikattu, lavastettu, puvustettu, valaistu ja äänitetty. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät harmillisesti erityisemmin korostu, vaan teinileffojen tavoin musiikit koostuvat pääasiassa olemassa olevista radiojumputuksista.
Yhteenveto:Minä, Simon on loistava filmi, joka tulee olemaan monille ihmisille tärkein elokuva koskaan. Oli jo aikakin, että homoutta käsitellään tällä lailla valtavirtaleffassa ja olen varma, että tämän jälkeen tällaisia teoksia tullaan näkemään enemmän. Ohjaaja Greg Berlanti ja käsikirjoittajakaksikko Aptaker ja Berger ovat pistäneet kaikkensa peliin, jolloin filmi ei sorru olemaan pelkkää tusinahömppää, vaan kyseessä on oikeasti erinomaisesti rakennettu tarina. He ovat hyödyntäneet useita kliseitä niin taidokkaasti, että elokuva tuntuu jopa hyvin raikkaalta. Vaikka Simonin salaisen kirjekaverin henkilöllisyyden arvaisi jo leffan alussa, on jännite rakennettu niin hienosti, että elokuva vangitsee katsojansa loppuun asti. Ja vähänkö filmillä on muuten upea lopetus! Pääasiassa näyttelijät tekevät hyvää työtä - jopa Nick Robinson, joka ei ollut minua aiemmin vakuuttanut - mutta Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo ja etenkin Tony Halen näyttelemä vararehtori eivät toimi. Vararehtorihahmo on selvästi huonointa leffassa, enkä tajua, mitä tekijät ja Hale miettivät luodessaan hahmosta niin yliampuvan ärsyttävän. Muuten elokuvassa on tehty mahtavia ratkaisuja ja suosittelen Minä, Simonin katsomista aivan kaikille! Homoille siitä muodostuu varmasti tärkeä teos ja uskon, että se auttaa useita epävarmoja nuoria tulemaan ulos kaapista. Heteroille se taas tarjoaa parempaa ymmärrystä ja monien vanhempien kannattaa katsoa se siitä syystä. Pyytäkää siis ihastuksenne tai poika- tai tyttöystävänne treffeille ja menkää katsomaan Minä, Simon!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.cineworld.co.uk
Love, Simon, 2018, Fox 2000 Pictures, New Leaf Literary & Media, Temple Hill Entertainment, Twisted Media
