The Punisher: One Last Kill (2026) - spesiaaliarvostelu

THE PUNISHER: ONE LAST KILL

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Näyttelijät: Jon Bernthal, Judith Light, Andre Royo, Mila Jaymes, Dominick Mancino, Joseph Devito, Henry Corvino, David Manuele, Jason R. Moore, Kelli Barrett, Addie Bernthal ja Deborah Ann Woll

Genre: toiminta

Kesto: 50 minuuttia

Ikäraja: 18

The Punisher: One Last Kill perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Frank Castleen, eli Punisheriin. Jon Bernthal esitti hahmoa ensi kertaa Daredevil-televisiosarjan (2015-2018) toisella tuotantokaudella ja sai oman sarjansa The Punisherin (2017-2019), joka kuitenkin peruttiin toisen kautensa jälkeen. Bernthal nähtiin roolissa jälleen Daredevil: Born Again -sarjan (2024-) avauskaudella, jonka kuvauksissa näyttelijä sai idean hahmon omasta lyhytelokuvasta. Bernthal esitteli ideansa Marvel Studiosille, joka innostui. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt The Punisher: One Last Kill on julkaistu Disney+ -palvelussa, osana Marvel Television Special Presentation -konseptia, johon ovat aiemmin kuuluneet halloweenspesiaali Werewolf by Night (2022) ja jouluteemainen The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Itse pidän paljon Punisher-hahmosta ja etenkin Bernthalin tulkinnasta. Olen toivonut kunnon paluuta hahmolle, mielellään varsinaisen elokuvan muodossa. Olin aluksi pettynyt, kun paljastettiin, että hahmon sooloprojekti olisikin pelkkä lyhytelokuva, mutta odotin silti spesiaalin näkemistä. Katsoinkin The Punisher: One Last Killin heti sen julkaisupäivänä.

Frank Castle yrittää jättää väkivaltaiset puuhansa taakseen, kun menneisyys palaa kummittelemaan.

Jon Bernthal nähdään jo viidettä kertaa Frank Castlena, traumatisoituneena sotaveteraanina, joka menetti perheensä mafian hyökkäyksessä ja on siitä asti ollut verisellä kostoretkellään. Nyt Frank uskoo olevansa valmis, mutta päällimmäiseksi kysymykseksi on noussut "mitä nyt". Mitä mies tekisi elämällään nyt, kun hänellä ei ole enää perhettä ja hän on etsintäkuulutettu oman käden oikeutta jakava rikollinen? Bernthal näytteli Punisheria ensi kertaa kymmenen vuotta sitten ja on kuluneen vuosikymmenen aikana ominut roolin täysin itselleen. Hän on jälleen vakuuttava niin sotatraumojaan käsittelevänä ja perheensä kuolemaa surevana miehenä kuin myös eläimellisellä raivolla vastustajiaan lahtaavana tappokoneena, yhdistellen nämä puolet yhdeksi Marvelin kiinnostavimmista päähenkilöistä.

The Punisher: One Last Kill ei tosiaan ole varsinainen elokuva, vaan noin viisikymmentä minuuttia kestävä erityisjakso, joka jatkaa hahmon taivalta siitä, mihin Daredevil: Born Againin avauskaudella jäätiin ja joka johtaa kesällä ilmestyvään Spider-Man: Brand New Day -elokuvaan (2026), jossa Punisher käy ainakin piipahtamassa. Koska kesto on lyhyt, tarinasta ei ole voitu laatia erityisen monimutkikasta ja se muistuttaakin pitkälti leffoista The Raid: Redemption (2011) ja Dredd (2012), joissa päähenkilöt yrittivät pysyä hengissä kerrostalossa, periaatteessa kaikkien muiden yrittäessä tappaa heidät.

Eipä The Punisher: One Last Kill sen enempää kaipaakaan ja kun aluksi on hieman kaiveltu Frankin tummaa mielenmaisemaa, varsinainen mättö pääseekin jo vauhtiin. Ja jos joku taas ehti luulla, että koska tämä spesiaali on julkaistu Disneyn suoratoistopalvelussa, niin se automaattisesti tarkoittaisi, että kyseessä olisi lapsiystävällistä menoa, ei sitä voisi olla enempää väärässä. Spesiaali on kyllä korkean K18-ikärajaleimansa ansainnut, sillä veri roiskuu ja Punisher pistää vastustajiaan hengiltä yhä mielikuvituksellisimmin keinoin, käyttäen aseenaan aika lailla mitä vain, mikä on käden ulottuvilla. 

Spesiaali toisaalta tyydyttää toiminnannälkäisiä katsojia, mutta samalla se jättää kaipaamaan lisää. Enkä nyt meinaa, että lisää monimutkikasta tarinankerrontaa tai vastaavaa, vaan että spesiaali loppuu harmillisen lyhyeen. The Punisher: One Last Killin kun toivoisi olevan ihan kunnon puolitoistatuntinen elokuva, etenkin kun tarinan pääpahis, eli Judith Lightin näyttelemä Gnucci-rikollisperheen matriarkka vain katoaa kuvioista. Toivonkin, että spesiaali oli Marvelilta kokeilu sille, haluavatko fanit nähdä tällaista mättöä enemmänkin ja että tämä johtaisi lopulta joko varsinaiseen Punisher-leffaan tai uuteen sarjaan, kuten Daredevilin kanssa tapahtui.

The Punisher: One Last Killin ohjauksesta vastaa Reinaldo Marcus Green, joka on myös käsikirjoittanut spesiaalin yhdessä Bernthalin kanssa. Green näyttää taitavansa rujon toiminnan, sekä hyvän päänsisäisen myllerryksen. Jos Punisher saisi kunnon elokuvan, toivon saman duon vastaavan jälleen tekstistä ja ohjauksesta. Teknisestikin The Punisher: One Last Kill on pätevä, vaikka mukana on yksi lyhyt kuva, jossa katolta putoava tyyppi näyttää kiusallisen paljon videopelihahmolta. Muuten efektit ovat mainiot, kameratyöskentely oivallista, lavasteet mainion sotkuiset ja maskeeraus onnistuneen brutaalia. Äänimaailma jytisee mukavasti ja spesiaalin varrelle ripotellut raskaammat kappaleet säestävät näitä turpaanvetoja ja ammuskeluja hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2026

Lähteet: spesiaalin tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja spesiaalin juliste www.impawards.com

The Punisher: One Last Kill, Yhdysvallat, 2026, Marvel Studios, Marvel Television

Daredevil: Born Again, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

DAREDEVIL: BORN AGAIN - KAUSI 2

Luojat: Dario Scardapane, Matt Corman ja Chris Ord

Näyttelijät: Charlie Cox, Vincent D'Onofrio, Deborah Ann Woll, Michael Gandolfini, Wilson Bethel, Arty Froushan, Nikki M. James, Zabryna Guevara, Genneya Walton, Ayelet Zurer, Margarita Levieva, Hamish Allan-Headley, Matthew Lillard, Tony Dalton, Camila Rodriguez, Krysten Ritter, Elden Henson, Toby Leonard Moore ja Mike Colter

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva ja Netflixin Daredevil-sarjan (2015-2018) tarinaa jatkava Daredevil: Born Again nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Disney+ -palvelussa keväällä 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskauden kuvaukset olivat jo käynnistyneet, ennen kuin ensimmäisestä kaudesta oli julkaistu yhtäkään jaksoa ja nyt Daredevil: Born Againin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun Disney+:ssa. Itse pidän valtavasti Netflixin Daredevilista, mutta Daredevil: Born Againin ensimmäinen kausi oli pienoinen pettymys, kaudella näkyessä tuotannon ongelmat. Odotin silti positiivisin mielin toisen kauden näkemistä ja katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Daredevil yrittää kaikkensa pysäyttääkseen pormestari Wilson Fiskin, joka kiristää otettaan New Yorkista.

Charlie Cox nähdään jälleen kerran sokeana asianajaja Matt Murdockina, eli New Yorkin katuja suojelevana Daredevilina. Mattin jouduttua murhayrityksen kohteeksi edelliskauden päätteeksi, mies on päättänyt piiloutua ja lähteekin ulos lähinnä pirullisena alter egonaan. Cox on taas kerran mahtavassa vedossa, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa sisäisiä dilemmoja, kun eskaloituva tilanne puskee Mattia tekemään ratkaisuja, joita hän ei hyväksy. Erinomainen on toki myös vastapuolelta löytyvää New Yorkin pormestari Wilson Fiskiä, eli julmaa rikollispomo Kingpiniä näyttelevä Vincent D'Onofrio. Fiskillä ei ole supervoimia, joilla pystyisi vaikkapa hävittämään puolet ihmiskunnasta sormien napsautuksella, mutta D'Onofrion huikean hyytävä suoritus saa katsojan aina jännittyneeksi, kun mies astelee ruutuun.

     Tuotantokaudella nähdään myös vanhat tutut Deborah Ann Woll Mattia auttavana Karen Pagena, Ayelet Zurer Fiskin vaimona Vanessana, Wilson Bethel tappaja Benjamin "Bullseye" Poindexterinä, Arty Froushan, Michael Gandolfini ja Zabryna Guevara Fiskiä seuraavina Buck Cashmanina, Daniel Blakena ja Sheila Riverana, Genneya Walton reportteri BB Urichina, sekä Margarita Levieva Mattin ex-tyttöystävänä, terapeutti Heather Glenninä. Uutena hahmona kausi esittelee Matthew Lillardin näyttelemän mysteerisen herra Charlesin, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan omia tarkoitusperiään. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Bethel, joka onnistuu tekemään esittämästään Bullseyesta entistä arvaamattoman. Miehen janotessa kostoa Fiskille, voi hänestä kuoriutua juuri se liittolainen, jota Daredevil tarvitsisi, mutta jonka metodeja sankarimme ei hyväksy.

Daredevil: Born Againin ensimmäinen tuotantokausi kärsi hieman tuotannollisista ongelmista. Sarjaa ryhdyttiin kuvaamaan tietynlaisena, mutta kun niin koeyleisöt, päätähdet Cox ja D'Onofrio kuin Marvel-pomo Kevin Feige tuumivat, että tämä ei toimi yhtään, tuotanto pistettiin tauolle siksi aikaa, että suuri osa sarjasta kirjoitettiin uusiksi. Tämä vanhojen ja uusien palojen yhdistelmä näkyi esimerkiksi omituisena rytmityksenä ja hieman sinne tänne rönsyilevänä tunnelmana. Onneksi toista tuotantokautta on ryhdytty tekemään huomattavasti selvemmällä visiolla ja kakkoskausi onkin kaikin tavoin edeltäjäänsä parempi paketti, sekä parasta mitä Marvel on hetkeen tarjonnut.

Nämä kahdeksan jaksoa vievät täysin mennessään, eikä konflikti Daredevilin ja Wilson Fiskin välillä ole koskaan ollut näin haastava. Fiskin yhä vain julmempi ja häikäilemättömämpi tapa johtaa New Yorkia pistää Daredevilin entistä ahtaammalle ja turvautumaan keinoihin ja liittolaisiin, joita hän tavallisesti välttelisi. Jännite pysyy korkealla kaiken aikaa, mitä toki edesauttaa se, kuinka epämukavan läheltä meininki usein liippaa tämän hetken Yhdysvaltoja. Fiskin AVTF-erityisjoukko heijastelee selvästi ICE-agenttien toimia. Kausi tarjoaa myös aivan mahtavia toimintakohtauksia, jotka luottavat enemmän Netflix-sarjasta tuttuun brutaaliin käsirysyyn kuin Born Againin avauskauden tietokonekikkailuun. Onpa mukana toki se Daredevilille ominainen yhdellä pitkällä otoksella kuvattu turpaanveto useita vihollisia vastaan. Tämäkään kausi ei ole sieltä lapsiystävällisimmästä Marvel-päästä, vaan veri roiskuu, luut katkeilevat ja kallot halkeilevat.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät tiukkaa ilmapiiriä ansiokkaasti yllä, samalla kun Dario Scardapanen johtama käsikirjoitustiimi vie kertomusta ja hahmoja mukaansatempaavasti eteenpäin. Kirjoittajat tarjoavat toisaalta väkevän huipennuksen, mutta jättävät tietyt jutut auki erittäin kiinnostaviin paikkoihin, enkä malta odottaa, kuinka homma tästä jatkuu ensi maaliskuussa käynnistyvällä kolmoskaudella. Teknisestikin Daredevil: Born Againin toinen kausi on pätevä, vaikka digiefektit eivät aina täysin vakuuta. Kameratyöskentely on usein tyylikästä ja leikkaus sulavaa. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset rujot ja puvustus hienoa. Pidän valtavasti Daredevilin tämänkertaisesta asusta, joka on se vanha punainen asu, mutta maalattuna mustaksi. Kauden varrella maali rapisee pois ja punaista pilkistää alta yhä enemmän. Ja hahmon fanina on suuri ilo vihdoin nähdä kahden D-kirjaimen koristavan hahmon rintakehää. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja Newtonin veljekset tunnelmoivat musiikeillaan jälleen jännittävästi ja toisinaan mahtipontisestikin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Daredevil: Born Again, Yhdysvallat, 2025-, Marvel Studios, Marvel Television, 20th Television, Corman & Ord, The Walt Disney Company

Arvostelu: Escape Room: No Way Out (Escape Room: Tournament of Champions - 2021)

ESCAPE ROOM: NO WAY OUT

ESCAPE ROOM: TOURNAMENT OF CHAMPIONS

Ohjaus: Adam Robitel

Pääosissa: Taylor Russell, Logan Miller, Holland Roden, Indya Moore, Thomas Cocquerel, Carlito Olivero, Lucy Newman-Williams ja Deborah Ann Woll

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Pakohuonepeleihin perustuva kauhuelokuva Escape Room (2019) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useaan otteeseen. Nyt Escape Room: Tournament of Champions tai kuten se saapui Suomeen nimellä Escape Room: No Way Out on ilmestynyt vihdoin teattereihin. Itse koin ensimmäisen Escape Roomin aika heikkona kauhurainana ja ehdinkin jopa unohtaa koko elokuvan, ennen kuin huomasin jatko-osan olevan tulossa. Toisin kuin yleensä, en käynyt katsomassa Escape Room: No Way Outia lehdistönäytöksessä ennakkoon, vaan vasta noin viikkoa ensi-illan jälkeen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Selviydyttyään hengissä kaameasta pakohuonepelistä, Zoey ja Ben yrittävät keksiä keinon tuhotakseen pelejä järjestävän Minos-yhtiön. Yritys kuitenkin johtaa kaksikon uuteen kauhistuttavaan peliin, jossa he taistelevat hengestään yhdessä muiden aiempien voittajien kanssa.

Taylor Russell ja Logan Miller palaavat rooleihinsa Zoeynä ja Beninä, ensimmäisen elokuvan ainoina selviytyjinä, jotka joutuvat nyt uuteen pakohuonepeliin. Ensimmäisen filmin tapahtumilla on ollut selvä vaikutus kumpaankin. Zoey haluaa vimmaisesti saada Minos-yhtiön vastaamaan teoistaan ja traumatisoitunut Ben pyrkii mahdollisimman hyvin olemaan tämän tukena. Russell ja Miller suoriutuvat ihan sujuvasti rooleistaan, mutta heidän hahmoista ei vieläkään erityisemmin välitä.

     Vielä vähemmän katsoja välittää uusista hahmoista, jotka joutuvat Zoeyn ja Benin kanssa peliin. Tällä kertaa kaikki pelaajat, Rachel (Holland Roden), Brianna (Indya Moore), Nate (Thomas Cocquerel) ja Theo (Carlito Olivero) ovat kertaalleen voittaneita, eikä yksikään ole innoissaan, kun he tajuavat Minosin ajaneen heidät uuteen ansaan. Yksikään hahmonelikosta ei herätä katsojan mielenkiintoa tai jaksamista välittää heidän kohtalostaan. Roden, Moore, Cocquerel ja Olivero tekevät parhaansa sillä, mitä heille tarjotaan, mutta se tarjottu ei ole kovin paljoa.

Onkohan Escape Room se seuraava liukuhihnalla tuotettu kauhuelokuvien sarja? Sellainen Sawien (2004-) tai Paranormal Activityjen (2007-) kaltainen tusinasarja, josta ilmestyy kerran vuodessa tai kahdessa uusi osa, joka on enemmän tai vähemmän pelkkää edellisen osan toistoa ilman sen kummempaa yritystä? Käsikirjoitus kopioidaan suoraan edellisestä osasta ja loppuhuipennuskin on vahingossa jäänyt lähes täysin identtiseksi? Tehdään halvalla ja kääritään helposti useammat kymmenet miljoonat dollarit lippuluukuilla? Jos on, niin enpä toisaalta pistä vastaan. Eivät nämä leffat millään tavalla hyviä ole, mutta olen kyllä nähnyt paljon huonompaakin. Ensimmäisen Escape Roomin tavoin myös jatko-osa No Way Out tai Tournament of Champions tai miksi sitä sitten haluaakaan kutsua, on ihan viihdyttävää kertakäyttötuubaa, jota tuskin muistaa enää muutaman päivän jälkeen.

Elokuvasta ja varsinkin sen käsikirjoituksesta löytyy rutkasti ongelmia. Mitäänsanomattomia ja hölmösti toimivia hahmoja, joiden elossa pysyminen on katsojalle yks hailee. Näiden hahmojen käymää yliselittävää dialogia, jossa huudetaan jatkuvasti kaikki mitä ruudulla nähdään, jottei kenellekään jää epäselväksi, että esimerkiksi välkkyviä salamoita täynnä oleva metrovaunu on sähköistetty. Naurettavan yliampuvia juttuja Minos-firman puolelta, jotka hyväksyäkseen katsojan täytyy jättää aivot narikkaan ennen elokuvasaliin saapumista ja sitten venyttää mielikuvitustaan äärirajoille. Tekijät ovat nimittäin venytelleet mielikuvitustaan, sillä jos jotain leffasta voi kehua, niin epäuskottavat pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä luomuksia. Vaikkei erityistä jännitettä elokuvasta löydy, näitä pelejä lukittuu silti seuraamaan. Varsinkin eräs pankkiin sijoittuva peli on mukaansatempaava. Leffaa katsoessaan voi tuumia, selviäisikö näistä pulmista itse elossa? Tuskin, mutta sitä voi silti tunkea suunsa täyteen popcornia ja hymähtää, samaan aikaan kun jonkun epäonnisen hahmon päälle sataa happoa.

Elokuvan ohjaajana toimii edellisenkin osan ohjannut Adam Robitel, joka ei onnistu rakentamaan jännitettä, mutta osaa sentään pitää filminsä tarpeeksi tiiviinä ja napakkana, ettei aika ehdi käydä pitkäksi. Käsikirjoitustiimiä ei paljoa voi muusta kehua kuin pelin eri huoneista, jotka lavastajat ovat toteuttaneet tyylikkäästi. Asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, mutta erikoistehosteista huomaa paikoitellen pienehkön budjetin. Äänimaailma jyskyttää kelvollisesti Brian Tylerin ja John Careyn ylidramaattisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Escape Room: No Way Out on ensimmäisen elokuvan tavoin heikkoa tusinakauhua, joka sentään viihdyttää kehnouksistaankin huolimatta tarpeeksi sujuvasti aina silloin tällöin. Yhä vain mielikuvituksellisemmiksi ja ennen kaikkea päättömämmiksi käyvät pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hahmot ratkovat paineen alla erilaisia pulmia selvitäkseen. Kenenkään kohtalo ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa. Jännitystä ei löydy ja lähinnä filmi on paikoitellen tahattoman huvittava. Näyttelijät yrittävät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus tarjoaa, mutta teksti on aika kömpelöä - etenkin yliselittelevien repliikkiensä puolelta. Sentään tekijät ovat älynneet tiivistää keston vain vajaaseen puoleentoista tuntiin, eikä aika käy pitkäksi, kun hahmoja riepotellaan vauhdilla vaarasta toiseen. Ei Escape Room: No Way Out hyvä leffa ole, mutta valehtelisin, jos sanon, etten viihtynyt edes hieman sen parissa. Jatko-osasta vihjaillaan vahvasti lopussa ja koska leffa on jo nyt tuottanut teattereissa budjettinsa takaisin yli kolminkertaisesti, on jatkoa aika varmasti tulossa. Kyllähän sen katsoo, milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Escape Room: Tournament of Champions, 2021, Columbia Pictures, Original Film, Shaken Not Stirred, Moonlighting Films