Arvostelu: Bones and All (2022)

BONES AND ALL

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Taylor Russell, Timothée Chalamet, Mark Rylance, André Holland, Michael Stuhlbarg, David Gordon Green, Chloë Sevigny, Jessica Harper ja Anna Cobb

Genre: draama, romantiikka, kauhu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

Bones and All perustuu Camille DeAngelisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka ohjaisi Antonio Campos. Kuitenkin kun koronaviruspandemia iski, suunnitelmat muuttuivat ja lopulta Campos poistui projektista ja hänen tilalle asteli Luca Guadagnino. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt Bones and All saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin filmin erikoisesta tarinasta ja aloin positiivisin mielin odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori kannibaalinainen Maren lähtee etsimään äitiään, hänen pelokkaan isänsä hylättyä hänet. Matkallaan Maren kohtaa muita ihmissyöjiä ja rakastuu nuoreen Leehen.

Escape Room -kauhuleffoista (2019-) tuttu Taylor Russell nähdään Marenina, nuorena naisenalkuna, jolla on karmiva mieltymys ihmislihaan. Kun Maren ei vaikuta pääsevän eroon tästä houkutuksesta ja kannibalismi ottaa vallan hänestä yhä vain useammin, hänen yksinhuoltajaisänsä (André Holland) päättää luovuttaa ja jättää tytön oman onnensa nojaan. Russell on roolissaan kelvollinen, muttei oikein koskaan onnistu säväyttämään tosissaan. Katsojana ryhtyy seuraamaan mielenkiinnolla, kuinka nuoren ihmissyöjän matka etenee, kun yksin hylätty Maren päättää etsiä äitinsä.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Luca Guadagninon aiemmassa filmissä, Call Me by Your Namessa (2017) läpimurtoroolinsa tehnyt Timothée Chalamet kannibaalinuorukaisena Leenä, jonka matkaan Maren hyppää, sekä Mark Rylance, Michael Stuhlbarg ja uusien Halloween-elokuvien (2018-2022) ohjaaja David Gordon Green muina ihmissyöjinä, joita Maren matkallaan kohtaa. Chalamet hoitaa hommansa hyvin ja häneltä löytyy oivaa kemiaa Russellin kanssa, minkä lisäksi Stuhlbarg ja Green toimivat mainiosti vinksahtaneena kannibaaliduona, mutta elokuvan mieleenpainuvimman roolityön tarjoaa Rylance. Hän onnistuu olemaan todella karmiva ja epämiellyttävä, vaikka hänen hahmonsa, itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Sully esittäytyykin lempeänä ja mukavana miehenä.

Bones and All jätti minulle ristiriitaisia tunteita ja minulta kestikin pari päivää pohdiskella näkemääni, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan arvostelua elokuvasta. Lähtökohtaisesti se on todella veikeä ja omalaatuinen lajityyppisekoitus, elokuvan pitäessä sisällään kasvutarinaa tytöstä naiseksi, herkkää romantiikkaa, road trip -tyylistä kerrontaa, sekä kauhumaisia piirteitä kannibaalipuolen kautta. Jokin leffassa jätti kuitenkin sykähdyttämättä. Liekö sitten johtunut siitä, että olin juuri ennen tätä katsonut yhden vuoden isoimmista yllättäjistä, The Menun (2022), jota makustelin vielä innostuneesti, kun Bones and All pistettiin pyörimään tai sitten siitä, että olin edellisiltana nähnyt kohutun Terrifier 2:n (2022), jonka ällöttävien raakuuksilla mässäilyjen jälkeen Bones and Allin ihmissyöntikohtauksetkin tuntuivat todella kesyltä kamalta. Kyllä tästä verta löytyy ja muutaman kerran ihan näytetään, kun joku kannibaaleista alkaa pureskella uhrinsa ihoa rikki, mutta leffan korkea K18-ikärajaleima tuntuu silti liialliselta. Monissa K16-elokuvissa nähdään järkyttävämpää materiaalia.

Kyseessä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono elokuva, vaikkei Bones and All tehnytkään minuun erityistä vaikutusta. Se on oikein hyvä filmi, joka tosiaan sisältää varsin omaperäisen kertomuksen. Ajoittain lajityyppimiksaus johtaa onnistuneen erikoisiin ratkaisuihin, toisinaan taas se tuntuu töksähtelevältä, kun hempeä musiikki soi ja pääpari lepertelee toisilleen ihmisten syönnistä. Elokuva pitää pääasiassa toimivasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, johon mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kohtaamista. Leirinuotiohetki Stuhlbargin ja Greenin hahmojen kera on yksi elokuvan koukuttavimmista ja siinä rakennetaan jännitettä tehokkaasti. Matkan varrelta löytyy hieman moraalista pohdiskelua ja väittelyä siitä, onko päähenkilöiden pakkomielteinen ihmisten syönti oikein vai väärin. Elokuvan on kuitenkin vaikea vakuuttaa katsojalleen, että olisi mitenkään oikein riistää toisen ihmisen henki omaksi ravinnoksi. Huomasin usein leffan aikani tuumivani, että nämä hahmot pitäisi saada lukkojen taakse.

David Kajganichin käsikirjoitus on siis hieman takkuileva, erityisesti loppupäässä, mikä on rakennettu kasaan aika kömpelösti. Itse finaali on tehokas, mutta siihen pääseminen ei tunnu loppuun asti mietityltä. Kajganighin tekstistä käy myös kyllä selväksi, että kyse on kirja-adaptaatiosta. Bones and All todella tuntuu filmatulta kirjalta niin hyvässä kuin myös pahassa. Ajoittain lukujen seuraaminen herättää tunnetta siitä kuin seuraisi tiivistettyä televisiosarjaa valkokankaalta. Hieman töksähtelevä leikkaus ei myöskään auta asiaa. Tekstin pohjalta Luca Guadagninon ohjaus on pääasiassa oikein mainiota. Hän rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, vaikka voisi mennä vielä pidemmälle monessa kohtaa. Lisäksi hänellä on silmää vahvoille visuaalisuuksille. Bones and All on tyylikkäästi kuvattu. Lavasteet ovat erinomaiset, asut oivat ja maskeerauksetkin onnistuneet. Tehostetiimi suoriutuu hyvin tekoverellä täytettyjen ihmisnukkejen kanssa, joita näyttelijät ovat voineet repiä ja pureskella auki. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Bones and All on vekkulimainen yhdistelmä monenlaisia lajityyppejä ja erikoisen jopa sensuelli kannibaalileffa. Taylor Russell sopii passelisti päärooliin nuoreksi ihmissyöjäksi, Mareniksi ja Timothée Chalamet suoriutuu hyvin osastaan Marenin ihastuksenkohteena Leenä. Nuorten väliltä löytyy oivaa kemiaa. Mark Rylance tarjoaa filmin parhaan roolityön mukavaa esittävänä, mutta silti epämiellyttävää tunnetta herättävänä Sullynä. Omaperäinen tarina vetää sujuvasti mukanaan ja kannibaalinuorten koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikkei heidän tekoja hyväksykään. Useasti voi huomata ajattelevansa, että jonkun pitäisi saada Maren ja Lee lukkojen taakse. Elokuvasta löytyy herkkyyttä ja huumoria, mutta myös kauhumaista ilmapiiriä ja pari varsin jännittävää hetkeä. Silti jotain jää uupumaan ja lopputulos jää hieman vaisuksi. Kerronta on vähän ailahtelevaa ja loppupää töksähtelee jo tosissaan. Heikkouksineenkin Bones and All on varsin kelpo road tripiä, kasvukertomusta, rakkaustarinaa ja kannibalismia yhdistelevä teos, jollaista ei toista löydy. Guadagninon aiempien töiden ja romanttisten kauhukertomusten ystäville leffaa voikin suositella, mutta tuskin tästä edes kovassa nousussa olevan Chalametin myötä mitään menestystä tulee, sillä massayleisölle elokuva voi olla turhankin mojova ja outo pala purtavaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bones and All, 2022, Frenesy Film Company, Per Capita Productions, Vision Distribution, The Apartment, MeMo Films, 3 Marys Entertainment, Tenderstories, Ela Film, Excelsa, Serfis, Wise, Immobiliare Manila

Arvostelu: Escape Room: No Way Out (Escape Room: Tournament of Champions - 2021)

ESCAPE ROOM: NO WAY OUT

ESCAPE ROOM: TOURNAMENT OF CHAMPIONS

Ohjaus: Adam Robitel

Pääosissa: Taylor Russell, Logan Miller, Holland Roden, Indya Moore, Thomas Cocquerel, Carlito Olivero, Lucy Newman-Williams ja Deborah Ann Woll

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Pakohuonepeleihin perustuva kauhuelokuva Escape Room (2019) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useaan otteeseen. Nyt Escape Room: Tournament of Champions tai kuten se saapui Suomeen nimellä Escape Room: No Way Out on ilmestynyt vihdoin teattereihin. Itse koin ensimmäisen Escape Roomin aika heikkona kauhurainana ja ehdinkin jopa unohtaa koko elokuvan, ennen kuin huomasin jatko-osan olevan tulossa. Toisin kuin yleensä, en käynyt katsomassa Escape Room: No Way Outia lehdistönäytöksessä ennakkoon, vaan vasta noin viikkoa ensi-illan jälkeen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Selviydyttyään hengissä kaameasta pakohuonepelistä, Zoey ja Ben yrittävät keksiä keinon tuhotakseen pelejä järjestävän Minos-yhtiön. Yritys kuitenkin johtaa kaksikon uuteen kauhistuttavaan peliin, jossa he taistelevat hengestään yhdessä muiden aiempien voittajien kanssa.

Taylor Russell ja Logan Miller palaavat rooleihinsa Zoeynä ja Beninä, ensimmäisen elokuvan ainoina selviytyjinä, jotka joutuvat nyt uuteen pakohuonepeliin. Ensimmäisen filmin tapahtumilla on ollut selvä vaikutus kumpaankin. Zoey haluaa vimmaisesti saada Minos-yhtiön vastaamaan teoistaan ja traumatisoitunut Ben pyrkii mahdollisimman hyvin olemaan tämän tukena. Russell ja Miller suoriutuvat ihan sujuvasti rooleistaan, mutta heidän hahmoista ei vieläkään erityisemmin välitä.

     Vielä vähemmän katsoja välittää uusista hahmoista, jotka joutuvat Zoeyn ja Benin kanssa peliin. Tällä kertaa kaikki pelaajat, Rachel (Holland Roden), Brianna (Indya Moore), Nate (Thomas Cocquerel) ja Theo (Carlito Olivero) ovat kertaalleen voittaneita, eikä yksikään ole innoissaan, kun he tajuavat Minosin ajaneen heidät uuteen ansaan. Yksikään hahmonelikosta ei herätä katsojan mielenkiintoa tai jaksamista välittää heidän kohtalostaan. Roden, Moore, Cocquerel ja Olivero tekevät parhaansa sillä, mitä heille tarjotaan, mutta se tarjottu ei ole kovin paljoa.

Onkohan Escape Room se seuraava liukuhihnalla tuotettu kauhuelokuvien sarja? Sellainen Sawien (2004-) tai Paranormal Activityjen (2007-) kaltainen tusinasarja, josta ilmestyy kerran vuodessa tai kahdessa uusi osa, joka on enemmän tai vähemmän pelkkää edellisen osan toistoa ilman sen kummempaa yritystä? Käsikirjoitus kopioidaan suoraan edellisestä osasta ja loppuhuipennuskin on vahingossa jäänyt lähes täysin identtiseksi? Tehdään halvalla ja kääritään helposti useammat kymmenet miljoonat dollarit lippuluukuilla? Jos on, niin enpä toisaalta pistä vastaan. Eivät nämä leffat millään tavalla hyviä ole, mutta olen kyllä nähnyt paljon huonompaakin. Ensimmäisen Escape Roomin tavoin myös jatko-osa No Way Out tai Tournament of Champions tai miksi sitä sitten haluaakaan kutsua, on ihan viihdyttävää kertakäyttötuubaa, jota tuskin muistaa enää muutaman päivän jälkeen.

Elokuvasta ja varsinkin sen käsikirjoituksesta löytyy rutkasti ongelmia. Mitäänsanomattomia ja hölmösti toimivia hahmoja, joiden elossa pysyminen on katsojalle yks hailee. Näiden hahmojen käymää yliselittävää dialogia, jossa huudetaan jatkuvasti kaikki mitä ruudulla nähdään, jottei kenellekään jää epäselväksi, että esimerkiksi välkkyviä salamoita täynnä oleva metrovaunu on sähköistetty. Naurettavan yliampuvia juttuja Minos-firman puolelta, jotka hyväksyäkseen katsojan täytyy jättää aivot narikkaan ennen elokuvasaliin saapumista ja sitten venyttää mielikuvitustaan äärirajoille. Tekijät ovat nimittäin venytelleet mielikuvitustaan, sillä jos jotain leffasta voi kehua, niin epäuskottavat pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä luomuksia. Vaikkei erityistä jännitettä elokuvasta löydy, näitä pelejä lukittuu silti seuraamaan. Varsinkin eräs pankkiin sijoittuva peli on mukaansatempaava. Leffaa katsoessaan voi tuumia, selviäisikö näistä pulmista itse elossa? Tuskin, mutta sitä voi silti tunkea suunsa täyteen popcornia ja hymähtää, samaan aikaan kun jonkun epäonnisen hahmon päälle sataa happoa.

Elokuvan ohjaajana toimii edellisenkin osan ohjannut Adam Robitel, joka ei onnistu rakentamaan jännitettä, mutta osaa sentään pitää filminsä tarpeeksi tiiviinä ja napakkana, ettei aika ehdi käydä pitkäksi. Käsikirjoitustiimiä ei paljoa voi muusta kehua kuin pelin eri huoneista, jotka lavastajat ovat toteuttaneet tyylikkäästi. Asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, mutta erikoistehosteista huomaa paikoitellen pienehkön budjetin. Äänimaailma jyskyttää kelvollisesti Brian Tylerin ja John Careyn ylidramaattisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Escape Room: No Way Out on ensimmäisen elokuvan tavoin heikkoa tusinakauhua, joka sentään viihdyttää kehnouksistaankin huolimatta tarpeeksi sujuvasti aina silloin tällöin. Yhä vain mielikuvituksellisemmiksi ja ennen kaikkea päättömämmiksi käyvät pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hahmot ratkovat paineen alla erilaisia pulmia selvitäkseen. Kenenkään kohtalo ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa. Jännitystä ei löydy ja lähinnä filmi on paikoitellen tahattoman huvittava. Näyttelijät yrittävät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus tarjoaa, mutta teksti on aika kömpelöä - etenkin yliselittelevien repliikkiensä puolelta. Sentään tekijät ovat älynneet tiivistää keston vain vajaaseen puoleentoista tuntiin, eikä aika käy pitkäksi, kun hahmoja riepotellaan vauhdilla vaarasta toiseen. Ei Escape Room: No Way Out hyvä leffa ole, mutta valehtelisin, jos sanon, etten viihtynyt edes hieman sen parissa. Jatko-osasta vihjaillaan vahvasti lopussa ja koska leffa on jo nyt tuottanut teattereissa budjettinsa takaisin yli kolminkertaisesti, on jatkoa aika varmasti tulossa. Kyllähän sen katsoo, milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Escape Room: Tournament of Champions, 2021, Columbia Pictures, Original Film, Shaken Not Stirred, Moonlighting Films

Arvostelu: Escape Room (2019)

ESCAPE ROOM

Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Taylor Russell, Deborah Ann Wolf, Nick Dodani, Jay Ellis, Tyler Labine, Logan Miller ja Yorick van Wageningen
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Escape Room perustuu nimensä mukaisesti escape roomiin, eli pakohuonepeliin, missä pelaajat lukitaan johonkin tilaan ja heidän täytyy ratkoa erilaisia arvoituksia päästäkseen sieltä pois. Ensimmäiset pakohuonepelit luotiin 2000-luvun alussa ja vähitellen niiden suosio on kasvanut, joten ei ole ihme, että joku keksi tehdä niistä elokuvan. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "The Maze", jolloin elokuvan oli tarkoitus sijoittua yksinkertaisesti labyrinttiin, mutta pakohuonepelivillityksen kautta tekijät muokkasivat käsikirjoitusta, uskoen sen parantavan filmin myyntiä. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Escape Room sai maailmanensi-iltansa tammikuun ensimmäisellä viikolla. Elokuva sai teatterilevityksen monissa maissa, muttei Suomessa, mitä ihmettelin, sillä ajattelin leffan herättävän paljon kiinnostusta täälläkin. Filmi onkin vasta nyt saapunut tänne suoraan vuokrattavaksi ja myytäväksi, ja kun huomasin Escape Roomin löytyvän Blockbusterista, katsoin sen lähes välittömästi ystäväni kanssa.

Kuusi ihmistä saavat kutsun pakohuonepeliin, missä heidän täytyy etsiä vihjeitä ja ratkoa mysteereitä voittaakseen. Pian käy kuitenkin selville, että jos tässä pelissä häviää, ei pois pääse elävänä.

Kuten arvata saattaa, kun kyseessä on teineille suunnattu kauhujännäri, eivät hahmot ole kovinkaan kummoisia. Pakohuonepeliin päätyvät kuusi henkilöä ovat hieman hermostunut mutta reipas Amanda (Deborah Ann Wolf), nopeasti arvoituksiin turhautuva Ben (Logan Miller), hänen vastakohtansa eli pakohuonepelistä innostuva Danny (Nik Dodani), tympeä bisnesmies Jason (Jay Ellis), selvästi muita vanhempi Mike (Tyler Labine), sekä hiljainen Zoey (Taylor Russell). Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, vaikka heille yritetäänkin luoda taustoja kömpelöiden takaumien kautta, eivätkä he ole edes kovin pidettäviä. Pääasiassa kaikki kohtelevat toisiaan kehnosti ja ongelmien syntyessä huutaminen vasta alkaakin. Näyttelijät hoitavat hommansa tarpeeksi hyvin, mutta hekin ovat tainneet tietää, etteivät katsojat tule kiinnostumaan heidän hahmojensa kohtaloista.

En todellakaan odottanut paljoa Escape Roomilta, kun aloin katsomaan sitä. Olin lukenut monien kommentteja, että kyseessä olisi yksi vuoden huonoimmista leffoista, joten odotukseni olivat todella alhaiset. Tämä johtikin hämmästyksekseni siihen, että olin jokseenkin positiivisesti yllättynyt elokuvan tasosta. Ei tämä siis hyvä filmi ole, mutta pelkäsin tämän olevan paljon huonompi. Jos ei lasketa mukaan sitä, etten välittänyt hahmoista lainkaan (itse asiassa kun peli alkoi, teimme kaverini kanssa listan, missä järjestyksessä arvelimme hahmojen kohtaavan traagisen loppunsa ja yhtä hahmoa lukuunottamatta arvasimme oikein), elokuva onnistui nappaamaan napakasti mukaansa ja piti mukanaan lähestulkoon loppuun saakka. Peliin päästään hyvin nopeasti ja itseäni kiehtoivat suuresti tekijöiden keksimät pakohuoneet ja kuinka ne monimutkistuivat pelin edetessä. Samalla herää tietty mysteeri siitä, kuka tai mikä on päättänyt järjestää sellaisen pelin, missä häviäjiä odottaa kuolema?

Joku saattaa tässä kohtaa pohtia, että Escape Roomhan kuulostaa Kuution (Cube - 1997) ja Sawin (2004) sekoitukselta ja sitähän se oikeastaan onkin. Kyseessä on kuitenkin harmillisesti lähes veretön filmi, missä häviäjien kohtalot näytetään oudon esiteiniystävällisesti. Elokuvan K-16 -ikäraja saattaa aiheuttaa aikuiskatsojissa ihmetystä, sillä pääasiassa tämä on tehty juurikin yläasteen aloittaville nuorille. Kuution ahdistavasta ilmapiiristä ei ole tietoakaan, eikä yksikään ansa ole yhtä rankka kuin Saweissa. Vaikka pidin pakohuonepelin nokkelista huoneista ja tarina piti sujuvasti mukanaan, olin pettynyt siihen, ettei Escape Room tarjonnut lainkaan kauhua tai edes pientä jännitystä. Lisäksi kun olin positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva onkin parempi kuin luulin, olin loppupäässä äärimmäisen pettynyt, kun paljastuu, mistä hommassa on kyse. Mitään paljastamatta sanon vain, että lopun ratkaisut ovat laiskoja ja todella antiklimaattisia. Ja sen sijaan, että filmi veisi "kauhukertomuksensa" päätökseen, alkaa se tietty vihjailemaan jatko-osasta. Valitettavasti se jatko, mitä tämä pohjustaa, ei kiinnosta minua tippaakaan.

Elokuvan on ohjannut Adam Robitel, joka onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa yllä, mutta joka ei saa luotua kummoista tunnelmaa mukaan. Robitel hoitaa hommansa osittain sujuvasti, muttei lopulta häikäise visiollaan. Käsikirjoituksen työstäneet Bragi F. Schut ja Maria Melnik eivät jaksaneet panostaa hahmoihin, mutta ovat sentään keksineet nokkelia ansahuoneita. Loppua he eivät kuitenkaan osanneet kirjoittaa. Escape Room on oivallisesti kuvattu ja leikkaus on sujuvaa. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä eri huoneiden kanssa, mutta digiefektit ovat paikoitellen liiankin kömpelöt. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, mutta Brian Tylerin ja John Careyn säveltämät musiikitkaan eivät onnistu luomaan tunnelmaa.

Yhteenveto: Escape Room on kahden ensimmäisen näytöksensä ajan menevä ja mielenkiintoinen jännäri (ilman tosin sitä jännitystä), joka kuitenkin lässähtää pahasti loppuhuipennuksessaan. Filmi on kuin kiltti versio Kuutiosta ja Sawista, mikä jättää varmasti monet katsojat pettyneiksi lopputuloksesta. Pakohuonepelin huoneet ovat kiehtovia ja paikoitellen jopa kekseliäitä, mutta silti tuntuu vahvasti siltä, ettei leffa millään saavuta potentiaaliaan. Kauhua elokuva ei onnistu tarjoamaan, eikä tylsien hahmojen puolesta jaksa jännittää. Näyttelijät hoitavat hommansa tarpeeksi kelvollisesti, mutta selvää alisuorittamista on havaittavissa. Kaikesta huolimatta leffa pitää ihan kivasti mielenkiinnon yllä. Escape Room sopii parhaiten yläasteen aloittaneille esiteineille, jotka ovat vielä liian nuoria Kuution klaustrofobiseen tunnelmaan ja Sawin raakoihin ansoihin. Jatko-osa on kuulemma jo suunnitteilla, mutta tämän filmin pohjustama jatko ei ainakaan omaan korvaan kuulosta kovin houkuttelevalta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Escape Room, 2019, Original Film

Yhteistyössä