Arvostelu: Call Me by Your Name (2017)

CALL ME BY YOUR NAME

Ohjaus: Luca Guadagnino
Pääosissa: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg, Amira Casar ja Esther Garrel
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Call Me by Your Name perustuu André Acimanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle samana vuonna, tuottajakaksikko Peter Spearsin ja Howard Rosenmanin innostuessa kirjasta ja ostaessa sen elokuvaoikeudet. Leffan teko ei ollut kuitenkaan niin helppoa, kuin kaksikko oli kuvitellut, sillä pitkään aikaan he eivät löytäneet oikeaa tekijää filmille. Lopulta he päätyivät Luca Guadagninoon, joka ei kuitenkaan halunnut hoitaa hommaa yksin ja kysyi, jos vastaavaksi tuottajaksi palkattu James Ivory ohjaisi elokuvan hänen kanssaan. Ivory suostui ja työsti myös käsikirjoituksen. Guadagnino ei ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen Ivoryn tekstiin, joten Ivory erosi ohjaajan hommista, jolloin vastuu jäi Guadagninolle. Kesällä 2016 kuvaukset vihdoin alkoivat ja Call Me by Your Name sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2017. Suomeen filmi saapuu vasta nyt, noin vuoden myöhässä, vaikkakin se näytettiin viime vuoden puolella Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Elokuva on kerännyt paljon arvostusta ja monet ovat kutsuneet sitä yhdeksi vuoden 2017 parhaista filmeistä. Sen takia kiinnostukseni leffaa kohtaan heräsi. Kun jotain elokuvaa kehutaan maasta taivaisiin, ei sitä suurena elokuvafanina voi olla näkemättä - etenkään, jos kirjoittaa arvosteluja. Meninkin heti vuoden alussa järjestettävään lehdistönäytökseen, mutta harmillisesti siellä oli jokin ongelma, minkä takia leffaa ei pystyttykään näyttämään. Onneksi filmistä oli toinenkin pressinäytös, jossa kaikki toimi, jolloin pääsin vihdoin näkemään elokuvan. Harmillisesti kyseessä oli jälleen sellainen teos, jota on kehuttu niin paljon, ettei oma katselukokemus voi olla muuta kuin pettymys.

Kesällä 1983 amerikkalainen Oliver saapuu Pohjois-Italiaan arkeologiaa tutkivan professori Perlmanin assistentiksi. Professorin nuori poika Elio ei aluksi pidä Oliverista, mutta huomaa vähitellen lämpenevänsä amerikkalaismiehelle.

Nuoren Elion roolissa nähdään melko tuntematon Timothée Chalamet, joka tekee aivan mielettömän huikean roolisuorituksen! Chalamet ei tunnu koskaan näyttelevän, vaan kaikki mitä hän tekee ja sanoo, tuntuu vain täysin luontevalta ja ennen kaikkea aidolta. Hän tuo huikean määrän tunnetta hahmoonsa ja esittää Elion epävarmuuden upeasti liikkumalla jatkuvasti. En muista, olenko koskaan nähnyt kenenkään näyttelevän yhtä aidosti nuorukaista, joka esittää olevansa varma ja "cool", mutta joka ei voi sille mitään, että epävarmuus huokuu hänestä läpi. Elion ja Oliverin yhteisissä kohtauksissa Chalamet luo hienosti jännitteen, etenkin kun kaksikko alkaa tosissaan lämmetä toisilleen ja heidän huulensa ovat lähellä kosketusta. Chalametin roolityö on helposti yksi vuoden 2017 parhaista ja selkeästi paras asia koko filmissä.
     Harmillisesti Chalametin aitoutta huokuvan roolityön rinnalla Oliveria esittävä Armie Hammer vain näyttelee. Hammer esittää Oliveria paljon varmempana henkilönä, joka on selvästi kokenut erilaisia asioita, myös miesten kanssa. Sen takia minua häiritsikin suuresti, että Chalametin luodessa jännitettä aidolla eläytymisellään, Hammer vaikuttaa selvästi vain näyttelevän, että haluaisi kiihkeästi suudella. Se ei vain tunnu aidolta hänen puoleltaan, mikä mielestäni latistaa kaksikon yhteisiä kohtauksia hieman. Monissa kohtauksissa Hammer on kyllä hyvä - parempi kuin hän oli vielä muutama vuosi sitten - mutta olen varma, että Oliveriksi olisi voinut löytää jonkun paremman. Ei varmaan yhtä hyvää näyttelijää kuin Chalamet, mutta jonkun joka ei vaikuta suutelukohtausten aikana siltä kuin haluaisi kohtauksen jo päättyvän, samalla kun nuorempi vastanäyttelijä pursuaa intohimoa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elion vanhemmat professori Perlman (Michael Stuhlbarg) ja hänen vaimonsa Annella (Amira Casar), sekä Marzia (Esther Garrel), jonka kanssa Eliolla on juttua, vaikka hän onkin kiinnostunut Oliverista. Casar ja Garrel eivät tee erityistä vaikutusta, mutta Stuhlbargin monologi filmin lopussa on erinomainen ja siihen elokuvan pitäisi päättyä.

Call Me by Your Namesta oikein huokuu, että se on tehty tavoittelemaan kaikenlaisia palkintoja, sillä se on niin mahdollisimman taiteelliseksi hiottu. Tämän huomaa parhaiten elokuvan tavasta kertoa tarinaa. Juoni ei etene perinteisellä tavalla, vaan se vain... on. Juoni kulkee kyllä eteenpäin, mutta hyvin rauhallisesti. Niinkin rauhallisesti, ettei se usein vaikuta liikkuvan mihinkään. Filmiä tehdessä on pyritty saamaan aikaan mahdollisimman aito ja puhdas tunnelma, jolloin kaikki tapahtumat eivät vain voi olla mielenkiintoisia. Eihän jokainen hetki todellisuudessakaan ole kiinnostava. Kaikki kohtaukset eivät ole tärkeitä tarinan kannalta, vaan ne vain näyttävät, miten hahmot tappavat aikaa. Useissa kohtauksissa hahmot joko pyöräilevät tai uivat... tai pyöräilevät mennäkseen uimaan... ja pyöräilevät takaisin kotiin. Välillä Elio soittaa pianoa, välillä taas kitaraa - joko rakkaudestaan musiikkia kohtaan tai koska hänet pakotetaan soittamaan. Suurimmaksi osaksi tämä tyyli toimii yllättävän hyvin ja katsoja kokee olevansa tapahtumissa mukana. Aluksi olin hieman hämmentynyt siitä, miten tarina kulki eteenpäin, mutta kun aloin tottua siihen, pidin siitä kovasti. Ensimmäisen tuntinsa ajan Call Me by Your Namessa tuntui olevan jotain erikoisen vangitsevaa ja minua kiinnosti kovasti, mitä Elion ja Oliverin välillä tapahtuu.

Jossain kohtaa tyyli alkaa kuitenkin käymään raskaaksi. Katsojana alkaa pohtia, johtaako tarina koskaan minnekään? Kun Elio ja Oliver nappaavat polkupyöränsä ties kuinka monetta kertaa, on hyvin todennäköistä, että ajatukset alkavat harhailla voimakkaasti. Itse jäin muistelemaan, milloin olen itse pyöräillyt viimeksi. Jos yhtä ikävää kokeilua viime vuonna ei lasketa mukaan, niin siitä on varmaan jo kymmenen vuotta! Tämä on hieman harmillista, sillä ala-asteella pidin pyöräilystä kovasti. Tätini pyöräilee paljon ja silloin vietin usein aikaa hänen kanssaan, joten pyöräilystä muodostui helpoin matkustustapa. Löytyyköhän polkupyöräni yhä isäni pyöräkellarista, minne sen aikoinaan jätin? Ai niin, mitäs elokuvassa tapahtuu? Elio ja Oliver uivat. Hmm... Itse uin viimeksi viime kesänä tyttöystäväni kanssa mökillä. Se oli todella hauskaa, vaikka aluksi vesi olikin hieman kylmää. En ole koskaan ollut mikään vesipeto. Pidin uimisesta lapsena, mutta yläasteen diktaattorimaiset liikuntatunnit uimahalleissa pilasivat koko jutun. Äh, unohdin taas seurata, mitä valkokankaalla tapahtuu! Elio ja Oliver pyöräilevät takaisin kotiin. Jaahas.

Jos Call Me by Your Name olisi vaikka kymmenen minuuttia tai vartin lyhyempi, olisin luultavasti pitänyt siitä enemmän. Se olisi tiiviimpi paketti ja pitäisi kiinnostuksen yllä loppuun asti. Pääasiassa Timothée Chalametin huikean roolisuorituksen ansiosta jaksoin katsoa elokuvan kokonaan. Jos hänen tilalla olisi joku heikompi näyttelijä, kuten rooliin alunperin kaavailtu Shia LaBeouf, ei leffa kiehtoisi samalla tavalla. Chalametin omat kohtaukset ovat filmin parasta antia, mutta heti kun Hammer saapuu mukaan, taso heikkenee hieman. Todella pitkään mietin, että kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mutta kun tarina ei tuntunut oikeasti johtavan mihinkään, eikä ruudulla tapahtunut mitään mielenkiintoista, en vain voinut huijata itseäni enää. Loppujen lopuksi päätin ottaa pisteen pois jo ihan siitä syystä, että elokuva on tehty kaikenlaiset palkinnot mielessä. Vain Chalametin roolityöstä huokuu todellinen intohimo ja innokkuus projektia kohtaan. Muuten kaikki on samanlaista kuin tarinan kerrontatapa: rauhallista, mutta harmillisen tunnotonta. Elokuva ei liikuttanut minua lainkaan surullisissa kohtauksissa, eikä edes nostanut hymyä huulilleni, ihan sama kuinka onnellisilta Elio ja Oliver näyttivät yhdessä. Loppujen lopuksi kyseessä on hyvä filmi, muttei mielestäni mitään erityisen ihmeellistä.

Ohjaaja Luca Guadagnino haluaa selvästi tehdä mahdollisimman erityisiä ja taiteellisia elokuvia. Paikoitellen hän on onnistunut luomaan hienoja asioita, mutta kokonaisuutta katsoen hän on hukkunut liikaa erilaiseen tyyliinsä, eikä ole ymmärtänyt, mitä juttuja olisi pitänyt hieman tiivistää. James Ivoryn käsikirjoituksesta ei löydy kovin mielenkiintoisia kohtauksia, mutta hän on saanut repliikkeihin oivaa aitouden tuntua. Useat Call Me by Your Namen kuvista ovat hienoja ja kauniita, mutta harmillisesti tarkennus on monessa kohtaa täysin miten sattuu, jolloin kuva on ärsyttävän sumea. Äänimaailma on mielenkiintoisesti luotu kuulostamaan realistiselta, mistä pidin kovasti. Säveltäjä Sufjan Stevens on tavallaan tehnyt hyvää työtä musiikkien parissa, vaikka paikoitellen pianon pimputuksen alkaessa katsoja ei ole varma, onko kyseessä Stevensin taustamelodia, vai jotain mitä Elio soittaa.

Yhteenveto: Call Me by Your Name on mainio elokuva, mutta siitä jää uupumaan kunnon tunnetta. Parasta elokuvassa on nuorta Eliota näyttelevä Timothée Chalamet, joka tekee yhden vuoden 2017 parhaista roolisuorituksista. Chalametin esiintyminen on häkellyttävän aitoa läpi leffan ja hänestä välittyy intohimo täydellisesti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa hänen vastanäyttelijästään Armie Hammerista, joka vain näyttelee. On hän hyvä, muttei lähelläkään Chalametin tasoa. Tarinan rauhallisessa kuljetustavassa on usein jotain erikoisen lumoavaa, mutta toisen tunnin aikana se alkaa käydä hieman puuduttavaksi ja raskaaksi. Mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi jopa ärsyttämään, kuinka ohjaaja Guadagnino on pyrkinyt tekemään mahdollisimman taiteellisen elokuvan, jotta Oscar-pystejä suorastaan heiteltäisiin hänelle. Omasta mielestäni elokuvan pitäisi päättyä Elion isän monologiin, sillä vaikka lopetuskuva on hieno, on viimeinen kohtaus jokseenkin tarpeeton. Call Me by Your Name tekee varmasti vaikutuksen niihin, jotka eivät voi sietää Hollywoodin megatuotantoja, vaan haluavat nähdä vain aitoja ja kauniita tilanteita. Jos tunnistat tästä itsesi, niin suosittelen katsomaan tämän leffan. Isoille elokuvafaneille se on tietty "pakko nähdä" -osastoa palkintoehdokkuuksien takia, mutta muuten tämän voi helposti jättää väliin. En todellakaan ymmärrä, miksi Guadagnino on puhunut mahdollisista jatko-osista. Vaikkei Call Me by Your Name tehnyt minuun erityistä vaikutusta, on se silti kelpo filmi, joka toimii omillaan ilman mitään jatkotarinaa. On se kyllä onni, että tänä vuonna ilmestyy Minä, Simon (Love, Simon - 2018). Alkaa nimittäin jo kyllästyttää se, että homoromanssielokuvien täytyy aina olla mahdollisimman taiteellisia teoksia kuten tämä, Oscar-voittaja Moonlight (2016) ja Ang Leen Brokeback Mountain (2005).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
Call Me by Your Name, 2017, Frenesy Film Company, La Cinéfacture, RT Features, Water's End Productions, M.Y.R.A. Entertainment, Ministero per i Beni e le Attività Culturali (MiBAC), Lombardia Film Commission